SISÄLLYS: (continued 3)
Eino Voionmaa translation
Meidänkin myyntimme väheni niinkuin kaikkien muidenkin. Meillä oli suuri varasto, ja kun laskettiin kaikki ainesten ja koneosain kustannukset, emme voineet myydä autoa halvemmalla kuin mitä siitä pyysimme, mutta tämä hinta oli sinä ajankohtana korkeampi kuin mitä ihmiset saattoivat tai tahtoivat maksaa. Me ryhdyimme tekemään laskelmia. Joko oli meidän vähennettävä varastojemme arvoa 17,000,000 dollarilla tai hävittävä paljoa enemmän sen kautta, ettemme saisi kaupaksi mitään. Niin että siinä ei oikeastaan ollutkaan valinnan varaa.
Joko täytyy miehen tyytyä tappioon ja jatkaa liikettään tai saa hän lyödä ovet kiinni ja miettiä, mitä tappiota toimettomuus sisältää. Tämä tappio tulee yleensä suuremmaksi eikä koske ainoastaan rahoja, sillä toimettomuuden aikoina kalvaa masennus yritteliäisyyttä, ja jos tämmöisiä aikoja kestää kovin kauan, menee vihdoin kaikki uudelleenaloittamisen tarmo.
Ei kannata ruveta odottamaan parempia aikoja. Jos liikemies tahtoo jatkaa toimintaansa, täytyy hänen alentaa hinnat siihen, mitä ihmiset tahtovat maksaa. Minkälaisiksi olot muodostunevatkin, maksavat ihmiset välttämättömistä tavaroista aina jonkin hinnan, ja kun vain hyvää tahtoa on, voi aina sellaiseen hintaan mennä.
Tätä sopeutuvaa hintatasoa ei kelpaa tavoittaa huonommalla laadulla tai lyhytnäköisellä säästäväisyydellä, sillä siitä on seurauksena vain työväen tyytymättömyys. Semmoinen hintataso saavutetaan vain lisäämällä tuotantoa, ja siltä kannalta katsottuna tulee jokaisen ahdingon oireen liike-elämässä olla voimakkaana kehoituksena liikemiehille käyttämään tervettä järkeänsä. Se, joka panee pääpainon hintoihin, mutta ei kysy, onko hän yhteiskunnalle hyödyksi, ei voi puolustaa asemaansa liikkeenjohtajana.
Tämä on ainoastaan toisin sanoin lausuttuna väite, että vaihdon täytyy tapahtua todellisten arvojen luonnollisella perustalla, mikä on siinä, että ihmistarmo on muutettu kauppatavaroiksi. Mutta niin yksinkertaista oppia ei pidetä oikein liike-elämälle sopivana. Se ei ole kylliksi mutkallinen. On "liikkeitä", joiden tarkoituksena on tehdä inhimillisen yritteliäisyyden kaikkein rehellisin pyrkimys viekkaiden ihmisten keinotteluhimon esineeksi. Nämä ihmiset toimeenpanevat ravintoaineiden ja muiden välttämättömien tarvetavaroiden näennäisen pulan, mistä on seurauksena hätääntynyt kysyntä markkinoilla. Ensin syntyy väärä nousu, sitten yhtä luonnoton seisahdus.
Alati, ja joskus aivan tahtomatta, tehdään rikkomuksia taloudellista oikeudenmukaisuutta vastaan. Taloudellisten olojen voi sanoa tekevän ihmiskunnan siksi, mitä se on, mutta myöskin voi sanoa ihmisten luovan taloudelliset olot. Ne, jotka ovat edellisen väittämän kannalla, syyttävät teollisuusjärjestelmää kaikista vioista, joita ihmisillä ylimalkaan on. Toiset taas arvelevat, että ihminen itse luo olonsa, ja että jos taloudellinen, teollinen tai yhteiskunnallinen järjestelmä on huono, niin on se vain ihmisen oma kuvain. Tehtailijat eivät tahdo myöntää, että teollisuusmenetelmien viat ja puutteet ainakin osaksi ovat heidän omia vikojansa suurennettuina ja järjestelmään pantuina. Mutta pankaapa heidät käsittelemään kysymystä kytkemättä sitä heidän omiin asioihinsa, silloin he katsovat asiaa heti toiselta kannalta.
Jos ihmisluonto olisi vähemmän puutteellinen, olisi yhteiskuntajärjestelmämme epäilemättä parempi kuin se nyt on. Toisaalta olisi huonompi ihmisaines päätynyt huonompaan yhteiskuntajärjestykseen — vaikka se tuskin olisi kestänyt niin kauan kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä. Mutta niitä, joiden mielestä ihmiset ovat tietoisesti ja vapaaehtoisesti luoneet puutteellisen yhteiskuntajärjestyksen, on sangen vähän. Jos tinkimättä myönnetään, että yhteiskuntajärjestelmän viat johtuvat ihmisestä itsestään, niin seuraa siitä, että hän on tietoisesti järjestänyt epätäydellisyydet. Osa meidän täytyy merkitä tietämättömyyden tiliin, toinen osa yksinkertaisuuden.
Jos ajattelemme nykyisen teollisuusjärjestelmämme alkua, niin eihän alussa voinut tietää, mitenkä se tulisi kehittymään. Jokaista uutta edistysaskelta tervehdittiin ilolla. Ei kukaan ajatellutkaan, että pääoma ja työ tulisivat edustamaan vastakkaisia harrastuksia. Ei kukaan uneksinut, että itse menestyksessä piilisi paula. Mutta kehityksen kulussa esiintyivät järjestelmän nurjat puolet. Liikkeet laajenivat niin suuriksi, että johtajan täytyi ottaa palvelukseensa suuret määrät ihmisiä tuntematta heitä edes nimeltä, mutta tätä seikkaa ei suinkaan pahoiteltu, vaan päinvastoin pidettiin suotuisana. Se johti kuitenkin lopulta epäpersoonalliseen järjestelmään, ja työmiestä ruvettiin katsomaan koneeksi eikä lihasta ja luusta olevaksi ihmiseksi. Ei kukaan tietystikään usko, että tämä epäinhimillinen kehityskulku tahallaan luotiin järjestelmäksi. Mutta niin kävi. Se oli olemassa piilevänä jo alussa, vaikka kukaan ei sitä huomannut tai aavistanut. Tavaton ja miltei uskomaton kehitys toi ilmi järjestelmän viat.
Mikä on teollisuuden perusaate? Se ei ole rahan ansaitseminen, vaan yleishyödyllisen aatteen toteuttaminen ja sen monistaminen yhtä moniksi tuhansiksi kuin on ihmisiä, jotka sitä tarvitsevat.
Tuotantoa varten on kehitettävä tuotantoa. On keksittävä järjestelmä, joka muuttaa tuotannon ihanaksi taiteeksi. Teollisuuden todellinen perusaate on tuotannon laskeminen perustalle, joka tekee jatkuvan kehityksen mahdolliseksi, yhä useampien tehtaiden rakentaminen ja monien tuhansien hyödyllisten esineiden valmistaminen. Yritys ansaita rahaa keinottelulla työn asemesta merkitsee teollisuuden perusaatteen kieltämistä. Lyhytnäköiset ihmiset eivät ymmärrä, että liikkeissä on muuta kysymyksessä kuin omakohtainen, persoonallinen etu. Liiketoiminta on antamista ja ottamista, jotta voisi itse elää ja sallia toisten elävän. Se on monien harrastusten ja voimien yhteistoimintaa. Milloin ikinä tapaa ihmisen, jonka mielestä liike on niinkuin virta, jonka hedelmöittävä tulva on pysäytettävä juuri kun se on saapunut hänen kohdalleen, todistaa se, että tämä ihminen luulee voivansa pitää liikettä voimassa pysäyttämällä sen liikunnan. Hän siis tahtoisi tuottaa rikkautta seisauttamalla rikkauden tuottamisen.
Yleishyödytyksen periaate on huonojen aikojen parannuskeino, ja tämä johtaa meidät yleishyödytyksen ja rahainkäytön periaatteiden käytännölliseen sovelluttamiseen.
XI luku.
KUINKA HALVAKSI TAVARAIN TUOTANTO VOIDAAN SAADA?
Ei kukaan voi kieltää, että jos hinnat ovat kyllin alhaiset, voi aina saada ostajia, olkoot ajat minkälaiset tahansa. Se on liike-elämän alkeistotuuksia. Alhaistenkin hintojen aikana sattuu tosin, että raaka-aineet eivät mene kaupaksi. Niin oli laita esim. vuonna 1921, mutta se riippui siitä, että tehtailijat ja välittäjät tahtoivat ensin saada myydyksi kalliin hinnan aikana ostamansa varastot ennenkuin ryhtyivät uusiin kauppoihin. Markkinat olivat hiljaiset, mutta liian täynnä tavaraa. Liikakylläiset markkinat syntyvät vain silloin, kun hinnat eivät ole oikeassa suhteessa ostokykyyn tai kun ostajat ovat haluttomia senvuoksi, että aikaisemmin ovat tulleet ostaneeksi varastoon.
Luonnottoman korkeat hinnat ovat aina merkkinä siitä, että asioissa on jotakin epätervettä, sillä ne johtuvat aina jostakin epänormaalisesta seikasta. Terveellä ihmisellä on normaalinen ruumiinlämpö; terveellä liike-elämällä on normaalihinnat. Korkeat hinnat ovat tavallisesti seurauksena keinottelusta johon ryhdytään, kun aletaan puhua mahdollisesta tavaranpuutteesta. Vaikka kaikilla liikealoilla ei koskaan voi syntyä puutetta, voi muutamien harvojen — jopa yhden ainoankin — tarvetavaran tuotannon väheneminen aiheuttaa keinottelua. Eikä aina tarvitse olla edes tavaranpuutetta. Setelirahaston paisuminen (inflatio) aiheuttaa ostohalun näennäistä nousua ja sen seurauksena keinottelun mahdollisuutta. Saattaa myöskin sattua todellinen tavaranpuute samaan aikaan inflation kanssa, kuten usein tapahtuu sota-aikoina. Mutta olkoon syy hintojen suuruuteen mikä tahansa, niin maksavat ihmiset ne tavaranpuutteen pelosta. He ostavat joko varustautuakseen tavaroilla pitemmäksi aikaa tai taas vuorostaan myydäkseen ja ansaitakseen. Kun ruvettiin puhumaan sokeripulasta, koettivat emännät, jotka eivät eläessään olleet ostaneet sokeria viittä kiloa enempää kerralla, hankkia itselleen viidenkymmenen, jopa sadan kilon varaston, ja samalla ostivat keinottelijat sokeria sulkeakseen sen makasiineihinsa. Melkein koko sodanaikainen elintarvepuute johtui keinottelusta tai tällaisesta varauksesta.
Olkoon oletettu tavaranpuute kuinka suuri ja hallituksen kontrolli kuinka ankara tahansa, voi se, joka kykenee maksamaan, aina saada mitä haluaa. Ei kukaan voi varmasti sanoa, kuinka suuri tai pieni jonkin tavaran kokonaismäärä maassa on. Todennäköisimmätkin numerot ovat vain arveluita, ja vielä vaikeampi on arvioida tavaran määrää maailmanmarkkinoilla. Vaikka pystyisimme tietämään, kuinka paljon jotakin tavaraa valmistetaan yhtenä päivänä tai kuukautena, niin silti emme voi tietää, kuinka suuri tuotanto on seuraavana päivänä tai ensi kuussa, yhtä vähän kuin tiedämme, kuinka suuri kulutus on. Uhraamalla varoja tilastollisten ainesten hankkimiseen voimme aikanaan saada joltisenkin tarkan käsityksen siitä, kuinka paljon jotakin tavaraa on kulutettu jonakin aikajaksona, mutta kun numerot on saatu, on niillä vain historiallista arvoa, sillä seuraavana ajanjaksona saattaa kulutus olla kahta vertaa suurempi tai pienempi. Ihmiset muuttuvat alituisesti. Siinähän juuri on sosialististen, kommunististen ja muiden, yhteiskuntaolojen ihanteellista järjestelyä tarkoittavien suunnitelmien vaikeus: ne perustuvat olettamukseen, että ihmiset pysyvät aina samanlaisina. Taantumuksellisella on sama käsitys. Hän väittää, että kaiken pitää pysyä ennallaan. Mutta mikään ei tee niin, ja siitä olen kiitollinen.
Kulutus vaihtelee hintojen ja tavaranlaadun mukaan, eikä kukaan tiedä eikä voi laskea, kuinka suureksi kulutus tulevaisuudessa voi nousta, sillä joka kerta kun jonkun tavaran hintaa on alennettu, ilmestyy uusia ostajaryhmiä. Sen tietää jokainen, mutta monet menettelevät niinkuin eivät tietäisi. Kun kauppias on itse ostanut tavaroita korkeasta hinnasta eikä saa niille ostajia, alentelee hän vähitellen hintoja, kunnes tavarat alkavat liikkua. Mutta jos hän on viisas, ei hän nipistele vähin erin hinnoista ja sen kautta pyri ostajissa herättämään lisäalennuksen toiveita ja niistä johtuvaa oston haluttomuutta, vaan alentaa kerta kaikkiaan niin tuntuvasti, että pääsee irti koko varastosta. Liike-elämässä täytyy aina ottaa huomioon erinäisiä tappioita. Tappion jälkeen toivoo liikemies voivansa tehdä hyvän kaupan, joka korvaa vahingon, mutta se on usein pettymys. Voitto, josta tappio on korvattava, pitää olla ansaittuna ennen hinnanalennusta. Ne, jotka olivat kyllin ajattelemattomia uskoakseen, että sotavuosina saadut suuret voitot olisivat pysyväisiä, joutuivat taloudellisiin vaikeuksiin hintojen laskiessa. On olemassa luja usko siihen, että kauppa on sarja tappioita ja voittoja, ja että hyvä liike on se, missä voitto on tappiota suurempi. Senvuoksi pitävät monet liikemiehet edullisena myydä tavaransa mahdollisimman kalliista. Sitä pitävät monet hyvänä liikemenettelynä. Onko asia todella niin? Se ei ole meidän kokemuksemme.
Raaka-aineita emme ole koskaan katsoneet kannattavan ostaa enempää kuin kerrallaan on tarvittu. Jos kulkulaitokset olisivat paremmat, niin voisimme olla varmat saavamme tavarat aina sitä mukaa kuin niitä tarvitsemme, emmekä välittäisi hankkia minkäänlaista varastoa. Laskettu määrä raaka-ainevaunuja saapuisi määrätyssä järjestyksessä ja siirrettäisiin suoraan rautatieltä tehtaaseen. Se säästäisi paljon rahaa, sillä rahaksimuutto tapahtuisi melkein välittömästi ja päästäisiin pitämästä rahoja sidottuina suureen varastoon. Mutta kulkuneuvojen huonouden vuoksi täytyy pitää aineita varastossa. Kun vuonna 1921 toimitimme sen varastojemme uuden arvioinnin, josta kerroin edellisessä luvussa, oli minulla luonnottoman suuri varasto senvuoksi, että kulkuneuvot olivat olleet niin huonoja. Mutta me opimme jo kauan sitten sen läksyn, ettei keinottelu syistä saa hankkia liian suuria varastoja. Kun hinnat näyttävät olevan nousemassa, pidetään suurten varastojen ostamista viisaana, jotta sitten päästäisiin niin vähällä ostamisella kuin mahdollista. Ei tarvita mitään todisteluita, että jos ostan aineksia kymmenestä sentistä naulan, olen ehdottomasti edullisemmassa asemassa kuin se, jonka täytyy maksaa kaksikymmentä senttiä. Mutta me olemme tulleet siihen kokemukseen, että se ei kannata. Siinä antaudutaan arvailun alalle, ja se ei ole liikemenettelyä. Jos ostan suuren varaston kymmenestä sentistä naulan, niin on minun asemani erinomainen niin kauan kuin toinen saa maksaa kaksikymmentä senttiä. Sittemmin saan ehkä tilaisuuden ostaa lisää kahdestakymmenestä sentistä naulan ja se näyttää minusta viisaalta, sillä kaikki viittaa siihen, että hinnat tulevat nousemaan kolmeenkymmeneen senttiin. Minulla oli ehkä suuri hyöty edellisestä oletuksestani ja tietysti päätän tehdä tämänkin kaupan. Mutta sitten hinnat alenevat ja minä olen jälleen samalla tasolla, mistä aloitin. Me olemme tehneet tarkkoja laskelmia ja tulleet siihen tulokseen, että ei kannata ostaa suuria varastoja, sillä yhdestä ostosta saadun voiton tasoittaa toisesta saatu tappio ja siten on vain nähty tarpeetonta vaivaa ilman vastaavaa hyötyä. Kun ostamme, pidämme senvuoksi pääasiana, että saamme sitä laatua kuin haluamme mahdolliseen hintaan. Me emme osta vähempää, kun hinnat ovat korkealla, mutta emme myöskään enempää, kun ne ovat alhaalla. Ennen kaikkea kartamme ostamasta enempää kuin tarvitsemme. En tahdo väittää, että tähän päätökseen tuleminen oli niinkään helppoa. Tekee mieli uskoa kykenevänsä arvostelemaan oloja, ja jokaisessa ihmisessä on jonkun verran synnynnäistä keinottelun halua. Mutta lopulta surmaa keinottelu liikemiehen. Antakaapa hänen vain tehdä pari hyvää kauppaa, joista hän ansaitsee runsaasti rahaa, niin eipä kestä kauan, ennenkuin hän ajattelee enemmän rahojen ansaitsemista ostamalla ja myymällä kuin niiden hankkimista kunniallisella liikkeellänsä. Romahdus tulee tavallisesti hyvinkin pian. Ainoa turvallinen tapa on ostaa, mitä tarvitsee — ei enempää eikä vähempää. Sitä periaatetta noudattamalla karkoitetaan uhkapeli liikkeestä.
Olen puhunut niin paljon ostoperiaatteistamme senvuoksi, että ne selittävät meidän myyntiperiaatteemme. Kilpailijoihimme ja tavarain runsauteen katsomatta ovat meidän hintamme perustetut laskelmaan, mitä mahdollisimman suuri ihmismäärä tahtoo tai voi maksaa siitä, mitä meillä on myytävänä. Tämän talouspolitiikan tulos ilmenee parhaiten, jos vertaa matkailuauton hintoja ja tuotantoa:
Vuosi Hinta (dollareissa) Tuotanto
1909-10 950 18,664 autoa 1910-11 780 34,528 " 1911-12 690 78,440 " 1912-13 600 168,220 " 1913-14 550 248,307 " 1914-15 490 308,213 " 1915-16 440 533,921 " 1916-17 360 785,432 " 1917-18 450 706,584 " 1918-19 525 533,706 "
(Kahtena viimeksimainittuna vuonna oli tehdas sovellettu sotatuotantoa varten.)
1919-20 575—440 996,660 autoa 1920-21 440—355 1,250,000 "
Viime aikojen hinnat ovat halvempia kuin miltä ne näyttävät, sillä me parannamme laatua alituisesti. Me tutkimme joka osaa keksiäksemme, eikö mitään voi parantaa tai lisätä. Jos muut ovat keksineet jotakin parempaa kuin me, tahdomme saada selvän siitä, ja siitä syystä ostamme jokaisen uuden automallin, joka tulee markkinoille. Tavallisesti käytämme sitä jonkun aikaa, tutkimme mihin se kelpaa maantiellä, hajoitamme sen sitten ja katsomme kuinka ja mistä se on tehty. Ei liene maailmassa tehty vaunulajia, jota — tai jonka jätteitä — ei näkyisi hajallaan Dearbornissa tehtaittemme liepeillä. Useimmiten kun ostamme uuden auton, saa sanomalehdissä lukea siitä uutisen ynnä päätelmän, että Ford ei itse käytä Ford-autoa. Toissa vuonna tilasin suuren Lanchasterin, jota pidetään Englannin parhaana autona. Se oli useita kuukausia eräässä tehtaassamme, ja sitten päätin tuoda sen Detroitiin. Meitä oli matkalla useita vaunullisia, joten syntyi pieni autokaravaani. Minä satuin istumaan Lanchaster-autossa kun kuljimme erään kaupungin läpi New Yorkin valtiossa, ja kohta saapui pari sanomalehtireportteria tiedustelemaan, minkä vuoksi en ajanut Ford-autolla.
"Nähkääs", minä vastasin, "juttu on se, että minulla on nyt loma-aikani eikä sen vuoksi mitään kiirettä. On yhdentekevä, vaikka tulemme kotiin vähän myöhempään kuin tavallista. Siinä on syy, minkä vuoksi en aja Fordilla."
Tämmöisiä "Ford-juttuja" on paljon.
Meidän periaatteemme ovat hintojen alentaminen, toiminnan laajentaminen ja tavarain parantaminen. Kuten lukija näkee, panemme hinnanalennuksen ensi sijalle. Emme ole milloinkaan laskeneet määrättyjen kustannusten mukaan. Sen vuoksi alennamme hinnan aina siihen määrään, jonka luulemme tuottavan suurempaa menekkiä. Sitten koetamme valmistaa siihen hintaan. Kustannuksista emme huolehdi; uusi hinta pakottaa putoamaan ne alas. Tavallinen tapa on ensin laskea kustannukset ja sitten määrätä hinta, ja vaikka se voi olla loogillisesti oikea rajoitetummassa merkityksessä, ei se pidä paikkaansa syvemmässä ja laajemmassa merkityksessä, sillä mitä hyötyä on tietää kustannuksista, jos sen kautta saadaan selväksi, ettei voida valmistaa tavaraa sellaiseen hintaan, mihin sen voi myydä? Likempänä asian ydintä on kuitenkin se tosiasia, että vaikka arvioimmekin kuinka suuriksi kustannukset nousevat — ja itse teemme tietenkin aina tarkkoja kustannuslaskelmia — niin ei kukaan tiedä, kuinka suuria niiden pitäisi olla. Yksi käytettävissä olevia keinoja on hinnan määrääminen niin alhaiseksi, että se pakottaa kaikki yrityksessä mukana olevat panemaan kaikkein parastaan. Halpa hinta kannustaa kaikkia. Tällä tavoin voin päästä suurempaan selvyyteen valmistuksesta ja myynnistä kuin minkä paperilla tehdyn laskelman nojalla hyvänsä.
Korkea palkkaus vaikuttaa onneksi osaltaan kustannusten halpenemiseen, sillä työmiehet ovat sitä paremmassa työkunnossa, jota vähemmän heillä on rahahuolia. Viisi dollaria päivässä kahdeksan tunnin työstä osoittautui olevan mitä tehokkaimpia toimia valmistuskustannusten vähentämiseen, ja kuuden dollarin päiväpalkka on vielä halvempi kuin viiden. Kuinka pitkälle tätä voi jatkaa, emme tiedä.
Me olemme aina ansainneet määräämillämme hinnoilla, ja yhtä vähän kuin tiedän, kuinka korkealle palkat tulevat nousemaan, yhtä vähän tiedän, kuinka alas hinnat tulevat laskemaan, enkä näe mitään syytä, minkä vuoksi siitä pitäisikään huolehtia. Moottoriaura myytiin esimerkiksi ensin 750, sitten 850 dollarista, minkä jälkeen hinta laski 625 dollariin. Äskettäin alensimme sen hintaa vielä seitsemänneljättä prosenttia ja olemme siis tulleet 375 dollarin hintaan. Tämän saatoimme tehdä saatuamme moottoriaurain valmistuksen kunnolliseen käyntiin. Moottoriauraa ei valmisteta yhdessä automobiilien kanssa. Yhden tehtaan ei pidä valmistaa muuta kuin yhtä tavaralajia, jos tahtoo saada sen todella taloudelliselle pohjalle.
Useimpia tehtäviä varten on kone ja mies parempi kuin ilman konetta työskentelevä mies. Tarkoin määräämällä tuotteen muodon ja pitämällä koko valmistustapahtumaa selkeästi silmällä voimme laatia juuri senlaatuisia koneita, jotka pääsevät pisimmälle kätten työn moninkertaistuttamisessa. Näiden koneiden avulla täyttävät työmiehet senvuoksi tuotannossa myöskin suuremman tehtävän, mikä vuorostaan oikeuttaa heidät suurempaan palkkaan.
Kun pidämme tämän periaatteen muistissa, voimme käydä määrätyssä tarkoituksessa ahdistamaan haaskausta. Me emme halua laitoksissamme mitään hyödytöntä. Me emme halua rakentaa muhkeita rakennuksia menestyksiemme muistopatsaiksi. Niihin menevän pääoman korko ja rakennusten ylläpitokustannukset tekevät vain kalliimmaksi tavaroita, joita valmistetaan — minkä vuoksi nämä muistomerkit joskus vaikuttavat suorastaan koristeellisilta ruumisarkuilta. Suuri hallintorakennus voi kukaties olla tarpeellinen, mutta se herättää minussa aina epäilyä, että siellä on kenties liian paljon hallintoa. Minä en koskaan ole tarvinnut laajaa hallintokuntaa, ja minä pidän sitä reklaamia, jonka tuotteemme meille tuottavat, parempana kuin tuotantomme valmistuspaikan tarjoamaa itsekehua.
Se mallin vakiinnuttaminen, jonka tuloksena on suuri säästö kuluttajalle, hankkii tuottajalle sellaiset tulot, että hän tuskin tietää, mihin rahojansa panna. Mutta hänen työnsä täytyy olla kunniallista, perusteellista ja huolellista. Monien mallien hylkääminen ei ole samaa kuin mallin vakiinnuttaminen (standardisointi). Se voi olla — ja on useimmiten — samaa kuin menekin rajoittaminen, sillä jos hoitaa liikettänsä tavallisten periaatteiden mukaan — se on, koettaa ottaa niin paljon maksua kuin kuluttajan voi ajatella suostuvan antamaan — niin täytyy kuluttajalla myöskin olla valitsemisen varaa.
Mallin vakiinnuttaminen, standardisointi, on siis tuotannon viimeinen aste. Me alamme kuluttajasta, askartelemme kunnes pääsemme oikeaan muotoon ja ryhdymme vihdoin teolliseen valmistukseen, joka on keino siihen päämaaliin pääsemiseksi, jota tahdomme palvella — yleishyödytykseen.
Tämä järjestys on tärkeä pitää mielessä, sillä sitä ymmärretään harvoin oikein. Hintasuhteita ei myöskään ymmärretä. Ihmisillä on se käsitys, että hinnat täytyy pitää korkealla, mutta asia on päinvastoin niin, että liikkeen menestys — suuri kulutus — riippuu siitä että hinnat pidetään alhaalla.
Ja sitten toinen asia. Täytyy sanan todellisessa merkityksessä olla yleisön palvelija. Minä tiedän, että mallien ajoittaista muuttelemista pidetään hyvänä liiketapana eikä huonona moraalina, niin että entisiä tyyppejä katsotaan vanhanaikaisiksi ja ihmiset pakotetaan ostamaan uusia joko sen vuoksi, että varaosia vanhoihin ei ole saatavissa, tai siksi, että ostaja saadaan houkutelluksi hylkäämään vanhan hankkiakseen uuden. Minulle on sanottu, että liikemiehen päämääränä on saada ihmiset ostamaan niin usein kuin mahdollista ja ettei senvuoksi pidä valmistaa tavaroita, jotka kestävät ikuisesti.
Meidän liikeperiaatteemme ovat kuitenkin ihan päinvastaiset. Minä en ymmärrä, että voisimme palvella kuluttajaa, ellemme — mikäli kykenemme — valmista mahdollisimman kauan kestävää. Me pyrimme valmistamaan koneen, joka kestäisi ikuisesti. Meille ei ole mieleen, että auto, jonka joku ostaa, kuluu kelvottomaksi tai muuttuu vanhenneeksi. Me pidämme tärkeänä, että hänen ei tarvitse hankkia itselleen uutta autoa. Me emme koskaan tee parannuksia, jotka johtavat entisten tyyppien vanhenemiseen. Erikoistyypin osia ei ainoastaan voida vaihtaa samantapaisen mallin osiin, vaan ne voidaan vaihtaa vastaaviin osiin jok'ainoassa autossa, jonka olemme laskeneet markkinoille. Voi huoleti ottaa meidän valmistettamme minkä kymmenen vuoden vanhan vaunun hyvänsä ja lisäämällä siihen joitakin nykypäivänä tehtyjä osia muuttaa sen varsin huokein kustannuksin uusimmanmalliseksi vaunuksi. Tämä päämäärä mielessämme me pakotamme kustannukset painumaan alas, ja kun politiikkamme vääjäämättä tähtää hinnanalennukseen, vaikuttaa paine aina. Milloin enemmän, milloin vähemmän.
Tässä vielä esimerkkejä säästämisestä. Me kokeilemme alituisesti voidaksemme käyttää hyväksemme kaikki tähteet. Eräässä lävistystoimituksessa jää kuuden tuuman ympyriäisiä levyjä tähteiksi. Tämä tuhlaus kiusasi työmiehiä. He etsivät sopivaa käytäntöä levykappaleille ja huomasivat, että ne suuruudeltaan muuten sopivat jäähdyttäjäintulpiksi, mutta että pelti ei ollut kyllin paksua. He koettelivat silloin kahta levypalasta sillä seurauksella, että he valmistivat radiaattoritulpan, joka havaittiin lujemmaksi kuin yksinkertaisesta metallilevystä valmistettu. Me saamme 150,000 tällaista levypalaa päivässä; meillä on jo käytäntöä 20,000:lle päivässä ja toivomme saavamme muutkin käytäntöön. Valmistamalla itse siirtoketjut sen sijaan, että ennen ostimme ne, säästämme kymmenen dollaria kappaletta kohti. Niinikään kokeilimme pulteilla ja valmistimme erikoisen pultin, joka oli lujempi kuin mikään kaupassa oleva, vaikka siihen meni ainoastaan kolmas osa sitä ainesmäärää, jonka muut tehtailijat tarvitsivat. Se säästö, jonka yksi näitä pulttityyppejä aikaansai, arvioitiin puoleksi miljoonaksi dollariksi vuodessa. Meillä oli tapana kokoonpanna automme Detroitissa, ja vaikka meidän erikoisilla lastauskeinoilla onnistui sijoittaa viisi tai kuusi kappaletta yhteen rautatievaunuun, tarvitsimme monta sataa rautatievaunua päivässä. Junat kulkivat lakkaamatta edestakaisin. Kerran lastattiin tuhannen autoa yhtenä päivänä. Oli mahdotonta välttää tungospysähdyksiä. Autojen yhteensullominen niin, että ne eivät kuljetettaessa vahingoitu, on sangen kallista, puhumattakaan rahtimaksuista. Nyttemmin me emme pane Detroitissa kokoon enempää kuin kolme- tai neljäsataa autoa päivässä — mikä riittää paikallisiin tarpeisiimme. Sen sijaan lähetämme koneosat kaikkialla Yhdysvalloissa ja koko maailmassa sijaitseviin varastoihimme, joissa autot pannaan kokoon. Missä haaraosastojen vain on mahdollista valmistaa joku koneosa halvemmalla kuin meillä Detroitissa, saavat ne tehdä sen.
Haaraosastomme Englannin Manchesterissa valmistaa melkein koko auton, ja moottoriauran haaraosasto Irlannin Corkissa tekee miltei täydellisen moottoriauran. Tämä on suunnaton säästö ja antaa vain vähäisen käsityksen siitä, mitä teollisuuden alalla voidaan aikaansaada, kun jokainen kokoonpantavan esineen osa voidaan valmistaa juuri niin, että se on säästäväisintä. Me kokeilemme lakkaamatta autoihin käytettävillä aineksilla. Enin puuaines, jota käytämme, hakataan omissa metsissämme. Niinikään me kokeilemme keinotekoisen nahan valmistamista, sitä tavaraa kun käytämme lähes 40,000 metriä päivässä. Muutaman pennin säästö, siellä toinen täällä, tekee suuria summia vuoden mittaan.
Suurin tähän saakka tekemämme edistysaskel on kuitenkin River Rougen tehdas, joka täyteen käyntiin saatuna tulee tuntuvasti ja monessa suhteessa alentamaan tuotantokustannuksiamme. Sinne olemme sijoittaneet koko moottoriaurateollisuutemme. Tehdas sijaitsee joen varrella Detroitin laidalla ja alue käsittää 665 eekkerin pinta-alan, mikä riittää vastaisiin laajennuksiin. Me käytämme suuria hiilimääriä, ja nämä tuodaan suoraan kaivoksistamme rautatietä myöten, jossa olemme pääosakkaita. Osa menee höyrykoneiden lämmitykseen, osa River Rougen koksiuuneihin. Mekaanisilla siirtolaitteilla siirretään koksi masuuneihin. Siitä saatu masuunikaasu painetaan putkia myöten voima-aseman höyrykattilain alle, missä se sekoitetaan sahajauhojen ja höylänlastujen ynnä koksin valmistuksessa syntyneen hiilimurskeen kanssa. Se polttoaine, joka menee höyrykattilan lämmittämiseen, saadaan siis yksinomaan tähdetuotteista. Valtavat dynamokoneisiin yhdistetyt höyryturbiinit muuttavat tämän voiman sähköksi, joka vuorostaan sähkömoottorien kautta käyttää kaikkia muita koneita. Aikanaan toivomme saavamme niin paljon sähkövoimaa, että se voi riittää jokseenkin kokonaan käyttämään Highland Parkin tehtaita, ja siten alennetuksi hiilikustannuksiamme.
Koksin valmistuksessa saatuja kuivatislauskaasuja käytetään eri tarkoituksiin, esim. emaljiuunien lämmitykseen. Ennen oli meidän pakko ostaa tämä kaasu. Samalla saatavaa ammoniumsulfaattia käytetään lannoitusaineena ja bensolia moottorin polttoaineena. Pienkoksi, joka ei sovellu masuuneihin, myydään työmiehille, jotka saavat sen valmiiksi kotiintuotuna paljoa halvemmalla kuin kauppahinta on. Karkeampi koksi käytetään masuuneihin. Ei mitään tehdä käsin. Juokseva rauta johdetaan suoraan masuuneista alas suuriin altaisiin ja niistä valumuotteihin ilman uudempaa kuumennusta. Sillä tavoin saamme yhtäläisen laadun raudalle omien reseptiemme mukaan ja välittömän tarkastuksemme alaisena; me säästämme rautaharkkojen sulattamisen ja alennamme kustannuksia samalla kuin käytämme hyväksemme kaikki jätteet. Kuinka suureksi säästö tulee, en vielä voi tietää, sillä tehdas ei ole ollut kylliksi kauan käynnissä, ja sitäpaitsi säästämme niin monella eri suunnalla — kuljetuksessa, voiman ja kaasujen hankinnassa, valamiskustannuksissa ja ennen kaikkea sivutuotteiden talteenottamisessa. Ne summat, jotka on käytetty tositehon aikaansaamiseksi näihin laitoksiin, nousevat tähän saakka jonkun verran yli 40 miljoonan dollarin.
Kuinka pian voimme ansaita takaisin nämä kustannukset, se riippuu kokonaan olosuhteista. Minä viittaan vain siihen, kuinkasuuret mahdollisuudet ovat. Tuotannon tulevia kustannuksia saattaa vain arvailla. Mutta minä luulen, että on viisasta asettua sille kannalle, että tulevaisuus sisältää suurempia mahdollisuuksia kuin menneisyys, ja että jokainen tuleva päivä tuo mukanaan jonkun parannuksen eilispäivän menetelmiin.
Mutta jos nyt kaikkia elämän välttämättömiä tarpeita valmistetaan halvalla ja suunnattomissa määrissä, niin eikö maailma lopulta tule tulvilleen tavaroita? Emmekö joudu siihen pisteeseen, jolloin ihmiset hinnoista huolimatta eivät halua ostaa enempää kuin heillä jo on? Ja jos teollisuudessa käytetään yhä vähemmän ihmisvoimaa, mitä siellä sitten tarpeettomista ihmisistä tulee — miten heille voidaan hankkia työtä?
Tarkastakaamme ensiksi tätä viimeksimainittua kohtaa. Minä olen jo maininnut monta konetta ja monta menetelmää, jotka voivat korvata ihmisiä, ja saatan kuulla jonkun sanovan:
"Niin, tuohan on kyllä hyvä tehtailijan kannalta, mutta kuinka niiden raukkojen käy, jotka menettävät työnsä?"
Tämä kysymys on hyvin ymmärrettävä, mutta on kuitenkin hiukan kumma, että sitä tarvitsee esittää. Sillä onko milloinkaan tapahtunut, että ihmiset ovat jääneet työttömiksi teollisuusolojen parantumisen vuoksi? Dilisanssikuskit menettivät työnsä kun rautatiet tulivat käytäntöön, mutta kuka olisi tahtonut estää rautatiet ja pitää dilisanssikuskit? Eikö rautateillä ole toimessa enemmän ihmisiä kuin muinoin oli dilisansseissa? Olisiko meidän pitänyt vastustaa vuokra-autoja senvuoksi, että ne ottivat leivän hevosilla ajavain vuokra-ajurien suusta? Mikä on voimavaunujen lukumäärä verrattuna hevosvaunuihin, silloinkin kun näitä oli enimmän? Kun kenkätehtaat tulivat käytäntöön, saivat useimmat suutarit panna puotinsa kiinni, ja kun jalkineet tehtiin käsin, oli vain varakkailla varaa hankkia itselleen enemmän kuin yhden parin; työkansa kävi tavallisesti kesällä paljasjalkaisena. Nyt on useimmilla enemmän kuin yksi pari kenkiä, ja kenkienvalmistus on kasvanut laajaksi teollisuudeksi. Ei — milloin vain voidaan järjestää niin, että yksi mies tekee kahden työn, edistetään maan kukoistusta ja kehitystä sillä tavoin, että syrjäytetylle aukenee mahdollisuuksia uuteen ja parempaan työhön. Muutokset tapahtuvat sitäpaitsi asteittain ja vähitellen. Omissa tehtaissani olen aina löytänyt uuden paikan sille työmiehelle, joka teollisten menetelmäin parannuksen vuoksi on menettänyt vanhan toimensa. Ja samoin kuin minun tehtaissani on laita kaikkialla. Nykyään on rautateollisuuden palveluksessa monta vertaa suurempi työväestö kuin siihen aikaan, jolloin kaikki valmistettiin käsin. Niin on aina ollut ja niin tulee edelleen olemaan. Ja jos ihmiset eivät sitä ymmärrä, johtuu se siitä, etteivät halua katsoa nenäänsä pitemmälle.
Nyt tulemme liikatuotantoon. Alituisesti meiltä kysellään:
"Ettekö te kerran joudu liikatuotannon tilaan? Kun joudutte valmistamaan enemmän autoja kuin ihmiset voivat käyttää?"
Minä en pidä mahdottomana, ettemmekö joskus, voi joutua siihen tilaan, että tavaran tuotanto on niin halpaa ja suunnattoman runsasta, että syntyy todella liikatuotantoa, mutta omasta puolestani en suinkaan ajattele sitä aikaa pelolla, vaan suurella mielihyvällä. Ei mikään voisi olla ihanampaa kuin maailma, jossa jokaisella olisi mitä tarvitsee; pelkään vain, että niitä aikoja täytyy kauan odottaa. Mitä omaan tuotantooni tulee, on meillä tuohon aikaan vielä sangen pitkä taival. En tiedä, kuinka monta autoa meidän erikoismalliamme yksi perhe tulee käyttämään. Mutta minä tiedän, että hinnan alennuttua ostaa sellainenkin maanviljelijä, joka vain muutamaa vuotta ennen tuskin uneksikaan auton omistamista, ei ainoastaan yhden, vaan usein kaksi autoa, jopa joskus lisäksi kuorma-autonkin. Sensijaan, että työmiehet lähetettäisiin eri toimiinsa yhteisellä autolla, tulee kenties helpommaksi, että heillä kullakin on omansa. Niin on kauppamatkustajain laita. Yleisö huomaa pettämättömän varmasti, mikä sille parhaiten soveltuu. Ja kun me emme enää valmista autoja ja moottoriauroja, vaan ainoastaan sellaisten osia, joista autot ja moottoriaurat pannaan kokoon, niin nykyiset mahdollisuudet tuskin riittänevätkään sijoittamaan kymmentä miljoonaa autoa ostajille. Ja sama on juttu minkä liikehaaran alalla hyvänsä. Jos vain hinnat ovat sellaiset kuin niiden tulee olla, ei meidän eikä muiden teollisuuksien tarvitse pitkään aikaan surra mistään liikatuotannosta. Ihmisten kieltäytyminen ostamasta liian korkeiden hintojen vuoksi kannustaa parhaiten oikeata liike-elämää. Jos tahdomme tehdä kauppaa, täytyy meidän alentaa hintoja huonontamatta laatua. Hinnanalennukset pakottavat meidät siis parempiin ja taloudellisempiin valmistusmenetelmiin. Mikä teollisuudelle on "normaalia", riippuu oleellisesti johdon kyvystä keksiä parempia menetelmiä. Jos liikemies alentaa tavaransa hinnan siihen määrään, ettei hän saa itselleen mitään ansiota, vaan päinvastoin tappiota, niin on hänen yksinkertaisesti pakko laskea, mitenkä hän parempia menetelmiä käyttämällä voisi valmistaa yhtä hyvää tavaraa. Näiden menetelmien tulee tuottaa hänen ansionsa eikä palkkojen alentamisen tai hinnan korottamisen.
Hyvän johdon mukaista ei ole ansion puristaminen työmieheltä tai ostajilta. Tehtaanjohdon on aikaansaatava ansio. Älkää huonontako tavaran laatua, älkää vähentäkö palkkoja, älkää nylkekö yleisöä! Mutta käyttäkää yhä enemmän älyä menetelmiin ja tehkää tavara paremmaksi kuin milloinkaan ennen. Sillä tavoin tulevat kaikki parhaiten palvelluiksi ja tyydytetyiksi.
Ja sen voi tehdä!
XII luku.
RAHAT JA TAVARAT.
Tehdasliikkeen päätarkoitus on tuottaminen, ja jos se aina pidetään mielessä, on raha-asioilla toisarvoinen merkitys ja oikeastaan tekemistä vain kirjanpidon kanssa. Minun omat finanssitoimeni ovat olleet mitä yksinkertaisinta laatua. Minä aloitin alusta alkaen periaatteella ostaa ja myydä käteisellä, minulla oli aina riittävästi puhdasta rahaa käsillä, kun käytin oitis liikkeeseen ne ansiot, jotka sain kassa-alennuksista ja pankkitilieni koroista. Minä pidän pankkeja pääasiallisesti paikkana, jossa on turvallista ja mukavaa säilyttää rahojansa. Ne minuutit, jotka kulutamme kilpailijaimme asioihin, menevät hukkaan meiltä itseltämme, ja se aika, jonka uhraamme kehittääksemme itseämme finanssimiehiksi, menee hukkaan meidän tuotannoltamme. Liikkeen raha-asiat on tehtaan itsensä eikä pankin järjestettävä. Sillä en tahdo sanoa, etteikö liikemiehellä tule olla jotakin tietoa finanssioloista, mutta hän menestyy paremmin, jos tietää niistä liian vähänkuin liian paljon, sillä jos hänestä tulee "asiantuntija" tällä alalla, niin hän joutuu lainailemaan rahoja sen sijaan että ansaitsee niitä, sitten lainaa hän lisää maksaakseen edellisen lainansa ja muuttuu vekselien ja velkakirjojen temppuilijaksi.
Jos hän on todellinen ammattimies finanssitemppuilun alalla, voi hän tällä tavoin pitää asioitaan käynnissä sangen kauan, mutta joskus hän sitten tekee hairahduksen ja kaikki lusahtaa lysyyn. Ei pidä sekoittaa tehdasliikettä pankkiasioihin; liian monet liikemiehet näyttävät sekaantuvan pankkiasioihin ja päinvastoin. On olemassa taipumusta kääntää nurin sekä liike-elämän että pankkilaitoksen todelliset tarkoitusperät, ja se vahingoittaa molempia. Rahojen täytyy tulla tehtaasta eikä pankista, ja minä olen havainnut, että tehdas vastaa kaikkia siihen pantavia vaatimuksia. Kerran, kun yhtiömme luultiin olevan suuressa rahantarpeessa, saattoi tehdas vaadittaessa antaa lainaksi suuremman summan kuin mikään pankki tässä maassa olisi kyennyt lainaamaan.
Minun kosketukseni finanssimaailman kanssa ovat enimmäkseen olleet kieltoja ja epäyksiä. Muutamia vuosia sitten täytyi minun julistaa perättömäksi, että Standard Oil-yhtiö muka omisti Ford-yhtiön, ja mukavuuden vuoksi mainitsin samalla, että me emme olleet kytketyt mihinkään muuhunkaan toiminimeen ja että meillä ei ollut aikomusta kaupata autoja postijälkivaatimuksella. Toissa vuonna kierteli maailmalle mieluinen huhu, että me olimme rahoja etsimässä Wall Streetin varrelta. [Wall Street on se katu, jonka varrella New Yorkin enimmät pankit, pörssit ja muut rahaliikkeet ovat ja josta maailman raha-asiat hallitaan. — Suom.] Sitä en huolinut edes oikaista, sillä on mahdotonta ehtiä oikomaan kaikkea. Sen sijaan näytin, ettemme laisinkaan olleet rahan puutteessa, enkä ole sittemmin kuullutkaan, että meidän raha-asiamme järjestettäisiin Wall Streetiltä käsin.
Minulla ei ole mitään rahojen lainaamista eikä pankkimiehiä vastaan; minä vain en tahdo, että lainatuilla rahoilla korvataan työtä. Ja sellaiset pankkimiehet, jotka pitävät jotain liikettä paloiteltavana hedelmänä, ovat minulle vastenmielisiä. Rahain, lainauksen ja rahainhoidon tulee säilyttää oikeat paikkansa, mutta jotta se olisi mahdollista, on tarkoin harkittava, mihin tarkoitukseen rahoja tarvitaan ja miten ne voidaan maksaa takaisin.
Raha on ainoastaan työase liikeyrityksessä, yksi koneiston osa. Jos asioissa on jotakin vikaa, niin parannuskeino ei ole raha, vaan sitä on etsittävä perusteellisemmassa harkinnassa ja järkevässä rohkeudessa. Liike, joka hoitaa huonosti mitä sillä on, tulee hoitamaan huonosti senkin, mitä se saa. Pääasia on paremman järjestelyn aikaansaanti. Jos se onnistuu, niin tuottaa liike itse rahaa, aivan niinkuin parantunut ihminen luo ruumiissaan uutta ja tervettä verta.
Lainaaminen voi helposti tulla puolustukseksi haluttomuudelle tunkeutua vaikeuksien ytimeen, samoin kuin se voi kannattaa laiskuutta ja typerää kopeutta. Muutamat liikemiehet ovat liian mukavuutta rakastavia pannakseen työkauhtanan ylleen ja mennäkseen tehtaaseen katsomaan, miten siellä laita on, tai liian ylpeitä myöntääkseen että mikään, minkä he itse ovat panneet käyntiin, voisi epäonnistua. Mutta liike-elämän lakien laita on sama kuin painovoiman. Joka asettuu sitä vastaan, saa tuntea sen tehon.
Toista on lainata liikkeen laajennusta varten, toista jälleen laiminlyönnin ja leväperäisyyden korjaamista varten. Jälkimmäinen on hyödytöntä siitä yksinkertaisesta syystä, että rahat eivät aikaansaa vähintäkään apua. Laiminlyönnit ja tuhlaus voidaan korvata säästäväisyydellä, huono johto viisaudella. Kummallakaan näistä korjauskeinoista ei ole mitään tekemistä rahan kanssa. Päinvastoin voi raha erinäisissä oloissa olla niiden vihollinen. Moni liikemies kiittää onneansa, että hän ajoissa huomasi varmimman pääoman olevan hänen omassa ajatuskyvyssään eikä pankkilainassa. Rahalainassa voi joskus olla jonkinlaista yhtäläisyyttä juomarin kanssa, joka ottaa uuden pääntäyden vastustaakseen entisen seurauksia. Mutta siitä ei ole mitään apua, se vain pahentaa tilaa. Liikkeen viallisen kohdan perille pääseminen ja sopivan parannuskeinon keksiminen siihen on paljoa kannattavampaa kuin rahojen lainaaminen seitsemän prosentin korkoa vastaan.
Liikkeen sisäiset vammat vaativat suurinta huomiota. "Liike", kaupanharjoittamisen merkityksessä, tarkoittaa pääasiallisesti ihmisten tarpeiden täyttämistä. Jos valmistaa, mitä he tarvitsevat, ja myy näitä tarve-esineitä hintaan, joka ei merkitse ostajalle vaikeutta vaan apua, niin tulee liike aina menestymään hyvin, sillä sitä, mikä tuottaa ihmisille apua ja helpotusta, he ostavat yhtä luonnollisesti kuin juovat vettä janoonsa.
Mutta näiden tavarain valmistus vaatii alituista huolellisuutta. Koneet kuluvat ja ovat korvattavat. Työmiehet saattavat käydä uppiniskaisiksi, laiskoiksi tai huolimattomiksi. Liikkeen muodostavat jonkin tarve-esineen valmistamista varten yhtyneet ihmiset ja koneet, mutta sekä ihmisiä että koneita on korjattava ja korvattava. Joskus ovat johtajat enimmän korjauksen tarpeessa, mutta itse he ovat viimeiset sitä tunnustamaan. Kun liike on huonosti järjestetty; kun se taantuu valvonnan puutteessa; kun yhtiön herrat istuvat mukavasti tuoleillansa, ikäänkuin ne suunnitelmat, jotka he kerran ovat panneet täytäntöön, turvaisivat heidät kaikiksi ajoiksi; kun liikettä katsotaan vain tulolähteeksi eikä elämäntehtäväksi — silloin on ikävyyksiä odotettavissa. Jonakin kauniina aamuna herätään ja huomataan, että kauppaa tehdään enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta ansaitaan vähemmän. Puuttuu rahoja, mutta onhan niitä helppo lainata. Ihmiset ovat niin valmiit olemaan avuliaita. Tämä on vaikeimpia kiusauksia, mitä vastaan nuoren liikemiehen on kamppailtava. Mutta jos silloin lainaa rahaa, niin antaa jo olemassaolevalle epäkohdalle tilaisuuden vain yhä pahentua. Tauti saa virikettä. Ihminen ei tavallisesti käyttele lainattuja rahoja viisaammin kuin omiaan, ja tämmöisissä oloissa on rahan lainaaminen jo rappeutumassa olevan omaisuuden panttausta.
Sopivin aika liikemiehelle rahojen lainaamiseen on sellainen, jolloin hän niitä ei tarvitse. Toisin sanoen, kun hän ei tarvitse niitä sen täytteeksi, mitä hän itse laiminlyö. Jos liike menestyy erinomaisesti ja on laajennuksen tarpeessa, niin on jokseenkin turvallista lainata rahaa, mutta jos rahantarve johtuu huonosta johdosta, täytyy nämä viat korjata sisältäpäin eikä ulkonaisilla tempuilla.
Minun rahainhoitoperiaatteeni ovat seurausta myyntiperiaatteistani. Minusta on parempi myydä suurempia tavaramääriä pienemmällä ansiolla kuin pieniä määriä suurella voitolla. Jos näitä periaatteita noudatetaan, niin kykenee suurempi määrä ihmisiä ostamaan ja suurempi määrä saa työtä ja hyviä palkkoja. Sen kautta voi harkita sopivan, jatkuvan tuotantosuunnitelman, välttää n.s. kuolleet kaudet ja päästä suorittamasta menoja seisomassa olevista tehtaista. Lyhytnäköisten ihmisten mielestä hintojen alentaminen merkitsee liikkeen tulojen alenemista. On vaikea ymmärtää semmoista ajatuksenjuoksua, sillä siitä puuttuu kaikkein alkeellisin käsitys siitä, mitä liike pohjaltaan on. Kun minä kerran ajattelin alentaa hintaa kahdeksankymmentä dollaria autoa kohti, kysyttiin minulta, eikö tämä, kun valmistusmäärä oli 500,000 autoa, vähentänyt yhtiön tuloja neljäkymmentä miljoonaa dollaria. Tietysti, jos näillä uusilla hinnoilla möisimme ainoastaan 500,000 autoa, silloin luonnollisestikin tulomme vähenisivät neljäkymmentä miljoonaa dollaria — mikä on mielenkiintoinen matemaattinen laskelma, mutta sillä ei ole mitään tekemistä liiketoiminnan kanssa; sillä ellei tavaran hintoja alenneta, ei sen menekki enene, eikä liike siis ole varmalla pohjalla.
Ellei joku liike edisty, niin se taantuu, ja sellainen liike tarvitsee aina raha-avustusta. Vanhanaikaiset liikeperiaatteet menivät aina siihen suuntaan, että hinnat olisivat pidettävät niin korkeina kuin mahdollista. Todella nykyajanmukainen liikeperiaate on aivan päinvastainen.
Pankkimiehet ja asianajajat harvoin ymmärtävät tätä. He sekoittavat hitauden ja vakavuuden, ja aivan ulkopuolella heidän käsityskykyänsä on, että hintoja koskaan voidaan alentaa vapaaehtoisesti. Ja sentähden, kun tavallinen pankki- tai lakimies pannaan liikeyrityksen johtajaksi, on loppu useimmiten surkea.
Hintojen alentaminen lisää menekkiä ja parantaa raha-asioita, mikäli ehdottomasti kertyvää ansiota pidetään hoitorahastona, jonka avulla voi rakentaa liikkeen suuremmaksi ja paremmaksi. Liikkeen nopean kehityksen ja valtavan menekin vuoksi on meillä aina ollut suuret ansiot kaikilla hintatasoilla. Kustakin autosta saatu voitto on ollut pieni, mutta yhteensä ovat ne tehneet suuria summia. Voitto ei ole tasaista. Hinnanalennuksen jälkeen ovat ansiot jonkun aikaa pienet, mutta sitä mukaa kuin välttämätön säästömenetelmä alkaa tuntua, nousevat ne jälleen. Näitä lisäansioita ei kuitenkaan jaeta osakkeenomistajille. Minä olen aina vastustanut suuria osinkoja, ja yhtiö on nyt vapautettu niistä osakkeenomistajista, jotka olivat toisella kannalla. Pientä prosenttia lukuunottamatta katson ansioiden kuuluvan enemmän liikkeelle kuin osakkeenomistajille.
Niinikään olen sitä mieltä, että liikkeessä ei tule olla muita osakkeenomistajia kuin sellaisia, jotka todella ovat liikkeen palveluksessa ja pitävät yhtiötä enemmän yleishyödyllisenä yrityksenä kuin pelkkänä rahapajana. Jos voitto on suuri — niinkuin se on, kun pyrkimykseksi pannaan yleishyödytys — tulee sen osaksi joutua takaisin liikkeeseen tehdäkseen tämän vielä soveliaammaksi tarkoitukseensa, ja osaksi on se palautettava ostajalle. Eräänä vuonna oli voittomme niin paljoa suurempi kuin olimme arvioineet, että päätimme palauttaa viisikymmentä dollaria jokaiselle autonostajalle. Me ymmärsimme ottaneemme tietämättämme ostajalta liian paljon. Minun periaatteeni tavaranhinnoista ja sen mukaisesti myöskin rahainkäytöstä tulivat tunnetuiksi erään oikeudenkäynnin kautta, joka muutamia vuosia sitten nostettiin yhtiötä vastaan pakottaakseen se maksamaan suurempaa osinkoa. Kuulustelussa tein selkoa niistä periaatteista, jotka meillä silloin olivat ja ovat yhä vieläkin voimassa:
Ensiksikin on minun mielestäni parempi myydä suuri määrä vaunuja kohtuullisella kuin pienempi määrä suurella voitolla.
— Minä noudatan tätä sääntöä, koska sen kautta suuri joukko ihmisiä pystyy ostamaan auton ja nauttia sen käyttämisestä, samalla kuin suurelle joukolle työmiehiä hankitaan hyväpalkkaista tointa. Se on minun elämäni tarkoitusperänä. Mutta en pitäisi toimintaani menestyksellisenä, vaan päinvastoin aivan epäonnistuneena, ellen voisi tätä aikaansaada ja samalla saavuttaa kohtuullista voittoa itselleni ja niille, jotka ovat minun kanssani yhtyneet tähän liikkeeseen.
— Että tämä noudattamani menettely on hyvää liikepolitiikkaa, todistaa sen teho käytännössä: meidän on joka vuosi onnistunut valmistaa autoja hintaan, joka on tehnyt yhä useammille mahdolliseksi oman auton hankkimisen, me olemme antaneet työtä yhä useammille työmiehille, ja samalla olemme liikkeemme laajentumisen kautta lisänneet omaa voittoamme paljoa suuremmassa määrässä kuin kukaan oli toivonut tai edes voinut uneksia aloittaessamme.
— On muistettava, että joka kerta kun alennamme autojemme hintaa huonontamatta niiden laatua, me laajennamme mahdollisten ostajain lukua. On paljon ihmisiä, jotka ovat valmiit ostamaan auton 360 dollarilla, mutta eivät tahdo maksaa 440. Meillä on suunnilleen 500,000 ostajaa 440 dollarin hintaan, ja minä lasken, että me 360 dollarin hinnalla saatamme lisätä myyntiä ehkä 800,000 autoon saakka vuodessa. Tämä tuottaa vähemmän voittoa kutakin autoa kohti, mutta enemmän vaunuja, enemmän työtä tarvitseville ja vihdoin suuremman kokonaisvoiton itsellemme.
— Tahdon sanoa suoraan: en katso, että meillä on oikeutta ottaa autoistamme mitään tavatonta voittoa. Kohtuullinen voitto on oikeutettu, mutta se ei saa olla liian suuri. Senvuoksi onkin pyrkimykseni ollut alentaa vaunujen hintaa, niin pian kuin tuotanto suinkin on sallinut, ja antaa siitä johtuvat edut käyttäjille ja työmiehille, josta on seurauksena ollut odottamattoman valtavia etuja meille itsellemme.
Nämä periaatteet eivät sovellu yhteen sen yleisen käsityksen kanssa, että liikettä on hoidettava siten, että osakkeenomistajat saavat niin suuren voitto-osingon kuin mahdollista. Senvuoksi en tahdo olla tekemisissä osakkeenomistajain kanssa tuon sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä he eivät edistä liikkeen yleishyödyllistä pyrkimystä. Minun kunnianhimonani on yhä hankkia tointa yhä suuremmalle työläismäärälle, ja mikäli se on minulle mahdollista, levittää mitä laajimpiin piireihin sen teollisuusjärjestelmän etuja, jonka perustamisessa askartelemme. Me tahdomme olla auttamassa todellisten kotien ja viihtyisän elämän rakentamista ihmisille. Mutta siihen tarvitaan, että suurin osa voitosta menee takaisin tuotantoon, ja senvuoksi ei meillä ole tilaa työtätekemättömille osakkeenomistajille. Työtätekevä osakkeenomistaja pitää yleisön palvelemista tärkeämpänä kuin osinkojen kokoamista pankkiin.
Jos joskus tulisi kysymykseen joko palkkojen alentaminen tai osinkojen poistaminen, pyyhkisin tietenkin osingot pois. Mutta ei ole luultavaa, että sellainen tilanne syntyy, sillä, kuten jo olen viitannut, huonot palkat eivät sovellu hyvään taloudenhoitoon. Palkkojen alentaminen on huonoa finanssitointa, sillä sen kautta heikennetään myöskin ostokykyä. Jos johtaja-aseman katsotaan sisältävän vastuunalaisuutta, niin vaatii tämä vastuunalaisuus myöskin huolenpitämistä siitä, että johdonalaiset saavat oloja täysin vastaavan mahdollisuuden ansaita toimeentulonsa. Finanssienhoitoon ei kuulu ainoastaan yhtiön voitto ja maksukyky, vaan myöskin ne summat, jotka yhtiö suorittaa takaisin yhteiskunnalle palkkojen muodossa. Siinä ei ole mitään armeliaisuutta. Se merkitsee vain, että mitään yhtiötä ei voi pitää vakavaraisena, joka ei ole niin hyvin järjestetty, että sillä on varaa antaa miehillensä tilaisuutta tehdä paljon työtä ja saada paljon palkkaa.
Työpalkat ovat jotakin pyhää — ne edustavat kotia ja perhettä ja taloudellisia kohtaloita. Senvuoksi on niitä kosketeltava hyvin varovasti. Menotilillä palkat ovat vain numeroita, mutta elämässä ne merkitsevät leipää ja lämmintä, pikkulapsenvuoteita ja lastenkasvatusta, perheiloa ja kotiviihtymystä. Mutta toisaalta on jotakin yhtä pyhää siinä pääomassa, jonka avulla työ tehdään tuottavaksi. Ei kenelläkään ole hyötyä siitä, että teollisuuden sydänveri juoksutetaan kuiviin. Tehtaassa, joka antaa tointa tuhansille työmiehille, on jotakin yhtä pyhää kuin kodissa. Tehdas on tukena kaikille niille korkeille arvoille, joita koti edustaa. Jotta koti pysyisi onnellisena, täytyy tehdasta pitää käynnissä. Ainoa seikka, joka oikeuttaa tehtaan ansiot, on se, että ne tekevät nämä tehtaasta riippuvaiset kodit kahta vertaa varmemmiksi ja antavat suurempia työmahdollisuuksia yhä useammille ihmisille. Että ansiot lisäävät yksityistä omaisuutta on eri juttu, mutta aivan toista on, jos niitä käytetään luomaan varmempaa perustaa liikkeelle, parempia työoloja, parempia palkkoja ja suurempia toimensaannin mahdollisuuksia. Pääomaa, jota semmoiseen käytetään, on käsiteltävä varovasti. Se on olemassa kaikkien hyödyksi, vaikka sitä ehkä hoitaakin vain yksi.
Ansiot kuuluvat kolmelle taholle: tehtaalle — sen ylläpitämiseksi vakavaraisena, terveenä ja kehityskykyisenä; työmiehille, jotka ovat olleet mukana niitä hankkimassa; ja vihdoin, osaksi, yleisölle. Menestyvä teollisuus on hyötyisä kaikille kolmelle asianosaiselle — johtajalle, tuottajalle ja ostajalle.
Liikemiesten, joiden ansiot tavallisen mittakaavan mukaan ovat poikkeuksellisen suuret, pitäisi olla ensimmäisiä alentamaan hintoja. Mutta sitäpä vain ei milloinkaan tapahdu. He antavat kuluttajan kantaa kustannusten koko taakan, sälyttävätpä hänen niskaansa vielä asteettaisen lisäyksen kustannusten enenemisestä. Heidän liikefilosofiansa on: korjaa niin kauan kuin voi korjata. He ovat keinottelijoita ja nylkyreitä, huonoja aineksia, jotka aina tärvelevät kunniallisen liiketoimen. Heistä ei koskaan voi toivoa mitään, sillä heillä ei ole kaukokatsetta. He eivät näe omaa kassakirjaansa kauemmaksi.
Semmoisista ihmisistä on luontevampaa alentaa palkkoja kymmenen tai kaksikymmentä prosenttia kuin vähentää sama prosentti voitostaan. Mutta liikemies, jonka silmä näkee yhteiskunnan edun ja joka haluaa tätä yhteiskuntaa palvella, kykenee myöskin kohdaltansa rakentamaan sille parempaa ja vankempaa perustaa.
Meidän periaatteenamme on aina ollut pitää suuria käteisiä summia saatavilla — kassasäästö on viime vuosina tavallisesti ollut yli viisikymmentä miljoonaa dollaria. Nämä rahat on talletettu pankkeihin kautta koko maan. Me emme lainaa, mutta olemme järjestäneet luottomahdollisuudet niin, että jos tahtoisimme, voisimme saada hyvinkin suuria pankkilainoja. Mutta kun pitää suuria käteismääriä varalla, käy lainaaminen tarpeettomaksi — me olemme vain ryhtyneet varokeinoihin ollaksemme turvattuja kaikkien tapahtumain varalta. Ainoa kerta, jolloin lainasin, tapahtui, kun ostin ne yhtiön osakkeet, jotka eivät olleet oman perheeni hallussa. Minulla ei ole ollenkaan ennakkoluuloja rahalainoja vastaan sinänsä; asia on vain se, että en tahdo asettaa valvonnan alaiseksi liikettäni, toisin sanoen luovuttaa toisiin käsiin niitä erikoisia aatteita yhteishyödytyksestä, joita koetan palvella.
Rahapuolen järjestelyssä on tärkeänä osana n.s. sesonkiesteiden poistaminen. Rahainkierron täytyy olla tasaista ja yhtämittaista. Jotta työstä saisi voittoa, täytyy sitä tehdä säännöllisesti. Tehtaan sulkeminen tuottaa suurta tappiota. Se on työvoiman ja tarveaineiden haaskausta ynnä menekin vähentämistä sen hinnankohoamisen vuoksi, mikä on välttämättömänä seurauksena tuotannon keskeyttämisestä. Tämä on ollut kaikkein vaikeimpia ratkaistavaksemme joutuneita pulmia. Me emme voineet pitää autovarastoja talvikuukausina, jolloin kysyntä on pienempi kuin keväällä ja kesällä. Minne ja kuinka olisi mahdollista sijoittaa varastoon puolta miljoonaa automobiiliä? Ja vaikkapa se onnistuisi, niin millä keinolla ehtisi saada ne lähetetyksi kauppaan kiireenä myyntikautena? Ja mistä ottaa rahoja sellaiseen varastoon?
Sesonkityö on työväestölle sangen rasittavaa. Hyvät mekaanikot eivät halua suostua työhön, jota kestää vain muutaman kuukauden. Täysi työvoima vuoden umpeensa on takeena hyvien työmiesten saannista, se auttaa perustamaan pysyvää järjestelyä ja parantamaan tuotantoa, sillä pysyväinen työ tekee työmiehet yhä tottuneemmiksi toimeensa.
Tehtaan täytyy valmistaa, asiamiesten myydä ja yleisön ostaa autoja kautta koko vuoden, jos itsekukin haluaa mahdollisimman suurta hyötyä niistä. Jos vähittäisostajat ostavat vain määräaikana vuodesta, täytyy järjestää valistustoimintaa todistamaan heille, että autot eivät ole sesonkitavaraa, vaan että sesonkien väliaikana täytyy tehtailijan valmistaa ja myyjien ostaa niitä voidakseen heti vastata kysyntään. Automobiilialalla me olimme ensimmäiset, jotka ryhdyimme tätä pulmaa ratkaisemaan. Ford-auton myynti on tunnetun tavaran tarjoamista. Ennen aikaan, jolloin automobiileja valmistettiin vain tilauksesta ja viidenkymmenen vaunun valmistusta vuodessa pidettiin suurena saavutuksena, oli luonnollista, että jälleenmyyjä odotti tilausta ennenkuin hän puolestaan tilasi tehtaalta, ja tehtailija taas odotti tätä tilausta ennenkuin ryhtyi autoa valmistamaan.
Me huomasimme hyvin pian, ettei tilaustöistä tulisi suurta liikettä. Vaikka olisi haluttukin, ei tehdasta olisi voitu rakentaa niin suureksi, että se maalis- ja elokuun välisenä aikana olisi voinut valmistaa kaikki näiden kuukausien aikana tilatut autot. Senvuoksi aloitimme jo useita vuosia sitten valistustoimintamme todistaaksemme, että Ford-auto ei ollut ylellisyyskapine, jolla oli käytäntöä vain kesäiseen aikaan, vaan hyötyesine, jota saattoi käyttää vuoden umpeensa. Samalla koetimme valaista myyjille, että joskaan he talvisaikaan eivät saisi myydyksi yhtä monta autoa kuin kesällä, kannattaisi heidän kuitenkin hankkia autoja varastoon, ollakseen kesän tullen valmiita antamaan tavaran heti ostajille. Nämä hankkeemme onnistuivat. Useimmissa osissa maata käytetään autoja liikenteessä yhtä paljon talvella kuin kesällä. On havaittu, että ne kulkevat hyvin lumessa ja jäässä ja sohjossa tai missä tahansa. Autojen kysyntä talvisaikana lisääntyy yhä, joten jälleenmyyjät eivät enää ole riippuvia vuodenajasta, sesongista. He ovat huomanneet edulliseksi ostaa etukäteenkin tilauksia odottaessa. Meidän tuotantomme on niinmuodoin aina viime vuosiin saakka jatkunut taukoamatta, vuotuisen varastontarkastuksen aiheuttamaa seisausta lukuunottamatta. Pari muuta keskeytystä pahimpana pula-aikana tehtiin myöskin, mutta ne olivat välttämättömiä voidaksemme perehtyä ja mukautua uuteen markkinatilanteeseen.
Keskeytymättömän tuotannon ja keskeytymättömän rahavirtauksen aikaansaamiseksi oli meidän suunniteltava toimintamme oikein tuskallisen tarkasti. Tuotantosuunnitelma laaditaan joka kuukausi tuotanto- ja myyntiosastojen välillä riittävän automäärän valmistamiseksi, jotta jokainen tilaus voidaan suorittaa. Ennen, kun lähetimme autot täysin valmiiksi kokoonpantuina, oli tämä tavattoman tärkeää, sillä meillä ei ollut lainkaan mahdollisuutta panna niitä varastoon. Nyt lähetämme ainoastaan koneosia ja panemme kokoon ainoastaan ne autot, jotka tarvitaan Detroitin piiriä varten. Tämä ei tee suunnittelua vähemmän tärkeäksi, sillä elleivät tuotanto ja tilaukset kävisi rinnan, saisimme joko liian paljon koneosia tai emme ehtisi suorittaa tilauksia. Kun koneosia valmistetaan 4,000 autoa varten päivässä, ei tarvita muuta kuin pieni epätarkkuus tilausten laskussa, jotta ruuhkautuu miljooniin nouseva varasto. Tasapainosuhteen ylläpitäminen vaatii siis mitä suurinta tarkkuutta. Tarvittavan kauppavoiton saamiseksi täytyy meidän vaihtomme olla hyvin nopea. Me valmistamme autoja myyntiä eikä varastoonpanoa varten, ja yhdenkin kuukauden myymättömät tavarat nousisivat summaan, jonka korkokin jo olisi suunnaton. Tuotantolaskelmat tehdään vuotta etukäteen ja tarkka luettelo laaditaan, kuinka monta autoa kunakin kuukautena on valmistettava, sillä helposti ratkaistava pulma ei ole niiden ainesten ja koneosien saanti tuotantoa vastaavaksi, joita me vielä ostamme muilta tehtailta. Meillä ei ole varaa rasittaa liikettä suurilla varastoilla. Kaiken täytyy olla alituista kiertokulkua. Joskus olemme hädin tuskin pelastuneet. Muutamia vuosia sitten paloi se tehdas, joka oli valmistanut meille radiaattori- ja messinkiosat. Meidän oli oltava vikkeliä, tai saimme varustautua saamaan suuria tappioita. Kutsuimme kokoon eri osastojen johtajat, mallintekijät ja piirustajat. Nämä tekivät työtä neljä- jopa kahdeksankolmatta tuntia yhteen menoon. He laativat uudet mallit; tapaturman kohtaama toiminimi vuokrasi toisen tehtaan ja sai heti osan välttämättömiä koneita. Me toimitimme sille muut, ja kahdenkymmenen päivän kuluttua saattoivat he jälleen toimittaa meille kyseenalaisia koneosia. Meillä oli riittävä varasto seitsemäksi tai kahdeksaksi päiväksi, mutta tulipalo esti meitä kymmenen tai viidentoista päivän aikana lähettämästä autoja kauppaan. Ellei edes tuota varastoa olisi ollut, olisi keskeytys kestänyt kaksikymmentä päivää — ja kustannukset vieläkin kohonneet tuntuvasti.
Lyhyesti: Raha-asiain järjestelyn paikka on tehdas. Se ei ole koskaan jättänyt meitä pulaan ja kerran, kun meidän luultiin olevan rahoista ahtaalla, saatoimme sitovalla tavalla todistaa, kuinka paljoa parempi on hoitaa raha-asiat liikkeen sisältä kuin ulkopuolelta.
XIII luku.
RAHA — ISÄNTÄKÖ VAI PALVELIJA?
Vuoden 1920 joulukuu oli merkkikausi Amerikan liike-elämän historiassa. Useampia automobiilitehtaita oli silloin suljettuna kuin auki ja suuri joukko suljetuista oli täydellisesti pankkimiesten käsissä. Melkein jokaisen teollisuusyrityksen huhuiltiin olevan huonoissa asioissa. Minun mieltäni kiinnitti sanomalehtien itsepintainen väite, että Ford-yhtiö ei ainoastaan ollut rahan tarpeessa, vaan että sen myöskin oli mahdotonta saada rahoja mistään. Olen kuullut niin monta huhua yhtiöstämme, että vain harvoin ryhdyn niitä oikaisemaan, mutta nämä huhut erkanivat kaikista entisistä siinä, että ne olivat niin täsmällisiä ja seikkaperäisiä. Minä sain tietää, että olin luopunut vanhasta ennakkoluulostani rahanlainaamista vastaan, ja lukea, että minä päivänä tahansa voi odottaa minun saapuvan Wall Streetin rahakonttoreihin lakki kourassa rahoja pyytelemään. Jopa huhuttiin, ettei kukaan ollut halukas lainaamaan minulle rahaa, ja ettei minulla ilmeisesti ollut muuta neuvoa kuin luopua liikkeestäni.
Oli totta, että meillä oli rahallisia vaikeuksia. Vuonna 1919 olimme lainanneet 70,000,000 dollaria velkakirjoja vastaan ostaaksemme koko osakepääoman Ford-yhtiössä. 33,000,000 siitä oli vielä takaisin maksamatta. Me olimme velkaa 18,000,000 dollaria veroja, jotka lankesivat pian maksettaviksi, ja me aioimme myöskin maksaa työmiehille vuotuisen lahjapalkkion, joka nousi 7,000,000 dollariin. Tammikuun ensimmäisestä huhtikuun kahdeksanteentoista päivään mennessä oli meillä maksuja, jotka yhteensä nousivat 58,000,000 dollariin. Meillä oli ainoastaan 20,000,000 talletettuna pankissa. Vajaus meidän tileissämme oli yleisesti tunnettu ja varmana pidettiin, ettemme voisi hankkia noita 38,000,000 dollaria ottamatta lainaa. Niin suurta summaa tuskin voi saada muutoin kuin Wall Streetin avulla. Me olimme täysin vakavaraiset. Kaksi vuotta aikaisemmin olimme lainanneet 70,000,000 dollaria, ja kun kaikki kiinteimistömme olivat kiinnittämättömät eikä meillä ollut tavaravelkoja, ei uuden lainan saanti olisi tavallisissa oloissa kohdannut mitään vaikeuksia. Se olisi päinvastoin ollut hyvä pankkisijoitus.
Minä aloin kuitenkin tajuta, että meidän rahantarvettamme teollisuuspiireissä pidettiin uhkaavan nurinmenon enteenä. Silloin syntyi mielessäni epäluulo, että nämä sähkösanomat, joita levitettiin kautta maan, voisivat olla peräisin määrätystä lähteestä. Tämä epäluulo sai virikettä, kun sain selville, että eräs tunnettu finanssilehden toimittaja säännöllisesti lähetteli selosteluita meidän taloudellisista oloistamme. Senvuoksi päätin visusti olla oikaisematta mitään näistä huhuista. Me olimme tehneet raha-asiaimme järjestelysuunnitelman ja siihen ei kuulunut ajatustakaan lainan ottamisesta.
En saata kylliksi korostaa, että kaikkein huonoin aika lainan ottamiseen on silloin, kun pankit luulevat lainaajan olevan kipeästi rahan tarpeessa. Edellisessä luvussa esitin taloudellisten periaatteittemme suuntaviivat. Me aloimme yksinkertaisesti toteuttaa niitä. Päätimme toimittaa suursiivouksen talossa.
Menkäämme hiukan taaksepäin ajassa ja katsokaamme, kuinka olot olivat kehittyneet. Vuoden 1920 alkupuolella näkyi ensimmäisiä merkkejä, että sodan aiheuttama kuumeinen liiketoiminta oli hiljentymässä. Sellaiset sota-ajan yritykset, joilla ei ollut mitään todellista olemisenoikeutta, menivät nurin. Ostohalu väheni. Vielä ei meidän myynnissämme ollut tapahtunut keskeytystä, mutta me tiesimme, että ennemmin tai myöhemmin niin tuli käymään. Ajattelin vakavasti alentaa hintoja, mutta valmistuskustannukset eivät millään alalla olleet meidän hallittavanamme. Työ antoi yhä vähemmän vastiketta korkeista palkoista. Raaka-ainesten hankitsijat eivät tahtoneet ajatellakaan palata jälleen kiinteälle maakamaralle. Myrskyn oireet olivat kyllä selviä, mutta kukaan ei kiinnittänyt niihin huomiota.
Kesäkuussa aloimme huomata eroa myynnissämme. Se väheni joka kuukausi kesäkuusta syyskuuhun. Meidän oli pakko ryhtyä tuotannossamme sellaisiin toimiin, että teimme ostamisen ihmisille mahdolliseksi, mutta ei siinä kyllä: meidän täytyi myöskin osoittaa yleisölle, että tämä oli vakava pyrkimyksemme eikä mitään humbugia. Syyskuussa alensimme siis hinnan 575 dollarista 440 dollariin autoa kohti. Hinta oli todellisuudessa valmistuskustannuksia melkoista alempi, sillä me käytimme vielä kalliina aikana ostettuja aineksia. Tämä hinnanalennus aikaansai sangen suurta kohua. Meitä moitittiinkin sen johdosta ja väitettiin meidän vaikuttavan häiritsevästi vallitseviin myyntisuhteisiin. Sitä me juuri tarkoitimmekin. Me tahdoimme omalta kohdaltamme tehdä kaiken voitavamme hintojen painamiseksi keinotekoisesta korkeudesta luonnolliselle tasolle. Minä olen varma siitä, että jos tehtailijat ja kauppiaat tällöin tai aikaisemmin olisivat ryhtyneet tuntuvasti alentamaan hintoja ja myyneet varastonsa pois käsistään, ei niin pitkäaikaista pulakautta olisi liike-elämässämme syntynytkään. Suurempain hintain odotus se yksinkertaisesti viivytti palausta säännöllisiin oloihin. Korkeita hintoja ei lopultakaan saatu, ja jos kerta kaikkiaan olisi mukauduttu tappioihin, olisi ostokyky ja tuotanto saatu sopusuhtaan ja meillä olisi lisäksi säästytty pitkästä yleisen seisauksen ajasta. Itsepäinen kiinnipitäminen korkeista hinnoista teki vain tappiot suuremmiksi, sillä liikemiesten täytyi maksaa korkoa kalliista varastoistaan samalla kuin he menettivät sen ansion, mikä olisi voinut olla järkevämmän menettelyn tuloksena. Työttömyys aiheutti tuntuvaa palkkojen alenemista, mikä vain laajensi ostajan ja myyjän välistä kuilua. Sekavia huhuja kierteli, että Euroopalle myönnettäisiin suunnatonta luottoa, jolloin toivottiin saatavan kalliit varastot kaupaksi. Esityksiä ei tietenkään tehty näin räikeässä muodossa, mutta uskon monen olleen varmasti vakuutetun, että kun vain voitaisiin antaa ulkomaille luottoa, niin Amerikan liike-elämä saisi siitä hyötyä, vaikkapa ei olisi toivoakaan että pääoma tai korot tulisivat maksetuiksi. On tosin totta, että jos Amerikan pankit olisivat antaneet tämän luoton, niin olisivat liikemiehet voineet ansaita saamalla varastonsa kaupaksi, mutta pankeille itselleen olisi tämä luotonanto ollut niin "kylmäävää", että ne olisivat olleet enemmän jäälinnojen kuin pankkipalatsien näköisiä. Saattaahan olla sangen luonnollista, että viimeiseen saakka pidetään kiinni ansion mahdollisuudesta, mutta hyvää liiketointa se ei ole.
Hinnanalennuksen jälkeen lisääntyi myyntimme, mutta pian ilmeni jälleen vähenemisen oireita. Me emme olleet hinnoissamme menneet niin alas, että ne olisivat olleet yleisön ostokyvyn tasolla. Pikkutavarain hinnat eivät vielä olleet kylliksi laskeneet, ja yleisö oli epäluuloinen kaikkien hintojen suhteen. Me suunnittelimme uutta alennusta ja pidimme tuotantomme noin 100,000 auton määrässä kuukautta kohti. Myyntimme ei oikeuttanut meitä näin suureen tuotantoon, mutta me tahdoimme saada mahdollisimman suuren määrän ainesvarastoamme muutetuksi valmiiksi tuotteiksi ennenkuin suljimme tehtaat, mikä oli välttämätöntä varastontarkastusta ja tarpeellista suursiivousta varten. Me aioimme senjälkeen toimeenpanna uuden suuren hinnanalennuksen ja samalla jatkaa valmistusta halvemmalla ostetuista aineksista. Sillä me olimme vakuutetut siitä, että hintojen täytyi laskea.
Joulukuussa lopetettiin työt kahden viikon ajaksi, mutta meille tuli niin paljon tehtävää, että todellisuudessa kului lähes kuusi viikkoa, ennenkuin kaikki jälleen oli käynnissä. Samalla hetkellä kuin suljimme tehtaat, saivat huhut meidän rahapulastamme yhä varmemman muodon. Minä tiedän monen toivoneen, että meidän tulisi pakko turvautua vieraaseen pääomaan, sillä silloin olisi meidän myöskin pakko alistua toisten asettamiin ehtoihin. Me emme pyytäneet toisten rahoja emmekä niitä tarvinneet. Meille tarjottiin lainaa. Erään newyorkilaisen pankin edustaja kävi minun luonani ja esitti rahainjärjestelysuunnitelman, joka suuren lainan ohella sisälsi myöskin sen, että yksi pankin edustajista toimisi kassan valvojana ja ottaisi hoitaakseen yhtiömme raha-asiat. Tarkoitus oli varmaan hyvä, mutta me emme tarvinneet lainarahoja. Sitävastoin puuttui meiltä todellakin sillä kertaa rahastonhoitajaa, joten pankkimiehet siinä suhteessa olivat arvostelleet asemamme oikein. Minä pyysin poikani Edselin rupeamaan yhtiön rahastonhoitajaksi ja samalla puheenjohtajaksi. Siinäkin kohdassa saatiin siis apu omasta talosta, joten pankkimiehillä ei todellakaan ollut meille mitään tarjoamista.
Sitten ryhdyimme suursiivoukseen tehtaassa. Sodan aikana olimme tehneet monenlaatuisia sotatöitä ja olleet siis pakotetut luopumaan periaatteestamme, että tulee valmistaa vain yhtä ainoata tuotetta. Tämä oli aiheuttanut useiden uusien osastojen perustamisen. Konttorihenkilökuntaa oli suurennettu ja hajallisen tuotannon tuhlaus alkoi tuntua. Sotatyö tuottaa hätiköimistä ja tuhlausta. Nyt poistimme kaiken, mikä ei kuulunut automobiilien valmistukseen.
Ainoa kiireellinen maksu, joka meillä oli uutena vuonna, oli seitsemän miljoonan dollarin vapaaehtoinen lahjapalkkio työmiehille. Sen maksoimme pankeissa olevista rahoistamme.
Meillä on viisineljättä haaraosastoa eri osissa maata. Niissä pannaan autot kokoon, mutta kahdessakolmatta niistä valmistetaan myöskin koneosia. Osien valmistus oli nyt lakkautettu, mutta autojen kokoonpanoa jatkettiin. Töiden lakkauttamisen aikana ei Detroitin tehtaassa ollut autoja laisinkaan. Kaikki osat olimme sijoittaneet muualle, ja tammikuussa saivat Detroitin piirin myyjät matkustaa aina Chicagoon asti voidakseen tyydyttää paikallista tarvetta. Haaraosastot lähettivät jokaiseen asioimistoon niin paljon autoja, että ne vastasivat kuukauden myyntitarvetta. Mutta myyntiä kannustettiin, ja tammikuussa möimme me noin 60,000 autoa. Tammikuun jälkipuoliskolla kutsuimme kokoon noin 10,000 miehen suuruisen satunnaisen työvoiman, enimmäkseen päällysmiehiä ja näiden apulaisia, ja aloitimme toiminnan Highland-tehtaassa. Kokosimme ulkomaiset saatavamme ja möimme sivutuotteemme.
Sen jälkeen olimme selvät käymään täyteen tuotantoon, joka toimeenpantiin asteettain ja tavalla, joka takasi meille voittoa. Sisäinen siivous, joka nyt oli suoritettu, teki lopun siitä tuhlauksesta, joka oli nostanut hintoja ja niellyt ansiot. Kaikki, mitä itse emme voineet käyttää, myytiin. Ennen olimme yhtä autoa varten käyttäneet viittätoista miestä päivässä; nyt käytimme vain yhdeksää. Tämä vähennys aikaansaatiin noudattamalla sääntöä, että kaiken ja kaikkien täytyi tuottaa täydesti tai sitten poistua. Tämä ei sisältänyt sitä, että kuusi miestä viidestätoista menetti toimensa — he vain lakkasivat olemasta tuottamattomia.
Me poistimme puolet konttorihenkilökunnastamme ja tarjosimme virkamiehille parempipalkkaista työtä tehtaissa. Useimmat suostuivat tarjoukseen. Me hävitimme kaikki lomakkeet ja tilaston, millä ei ollut suoranaista vaikutusta tuotantoon. Me olimme kasanneet tonnittain tilastoa, se kun oli niin mielenkiintoista. Mutta tilastolla ei rakenneta autoja — ja niin sai se kadota.
Me hävitimme 60 prosenttia puhelinyhteyksistämme. Niitä tarvitsee liikkeessä vain verrattain pieni henkilökunta. — Aikaisemmin oli meillä yksi päällysmies joka viittä miestä kohti, nyt niitä on yksi joka kahtakymmentä kohti. Muut päällysmiehet työskentelevät koneiden ääressä.
Yleismenot autoa kohti alenivat täten 146 dollarista 93 dollariin, ja kun ajattelee, mitä tämä merkitsee tuotannon ollessa 4,000 autoa päivässä, niin ymmärtää, että halpaa myyntihintaa ei aikaansaada palkkoja alentamalla, vaan välttämällä tuhlaavaisuutta valmistusmenoissa.
Mutta suurin kaikista tätä koskevista säästöeristä oli kuitenkin tilauslähetysten nopeus. Sangen tärkeänä tekijänä tässä oli Detroitin—Toledon—Irontonin rautatie, jonka me ostimme. Rautatiellä oli laaja ala säästösuunnitelmassamme. Itse radalle olen omistanut eri luvun.
Jonkun verran kokeiltuamme havaitsimme, että nopeampi kuljetus saattaisi supistaa valmistuskiertoamme kahdestakolmatta päivästä neljääntoista päivään. Toisin sanoen, me saatoimme ostaa raaka-aineen, jalostaa sen ja jättää valmiin auton välittäjälle noin 33 prosenttia lyhyemmässä ajassa kuin ennen. Meillä oli ollut noin 60,000,000 dollarin arvoinen ainesvarasto ollaksemme turvatut tuotannon keskeytymistä vastaan, ja kolmannen osan säästäminen niiden hankinta-ajassa merkitsi, että meille vapautui 20,000,000 dollarin pääoma, jonka korot vastasivat 1,200,000 dollaria vuodessa. Jos otetaan tähän mukaan vielä valmis varasto, säästimme lisäksi noin 8,000,000 ja saimme siis vapaaksi 28,000,000 dollarin pääoman ja säästyimme sen koroilta.
Tammikuun ensimmäisenä päivänä oli meillä 20,000,000 dollaria ja huhtikuun ensimmäisenä 87,300,000 dollaria eli 27,000,000 dollaria enemmän kuin tarvitsimme kaikkien maksettaviemme suorittamiseen. Sen me voitimme tarttumalla asiaan perusteellisesti. Summat saimme kokoon seuraavissa erissä:
Käteisiä varoja tammikuussa…….. 20,000,000 dollaria Käytettävissä olevia, tammik. 1 p. — huhtik. 1 p. rahaksi muutettuja varoja……………………….. 24,700,000 " Säästöjä nopeammasta kuljetuksesta. 28,000,000 " Saatavien keräys ulkomailta……. 3,000,000 " Sivutuotteiden myynti…………. 3,700,000 " Valtion-arvopaperien myynti……. 7,900,000 " Yhteensä 87,300,000 dollaria
Tätä kaikkea en ole suinkaan kertonut kerskuakseni muka jollain urotyöllä, vaan näyttääkseni, että liike tosiaan voi suoriutua vaikeuksista omin apuinensa, tarvitsematta vedota muihin. Niinikään soisin, että ihmiset ajattelisivat, eikö nykyinen rahajärjestelmämme palkitse lainaamista ja niin ollen anna pankkimiehille liian huomattavaa asemaa yhteiskunnassa.
Me olisimme voineet saada lainaksi 40,000,000 dollaria tai enemmän, jos olisimme halunneet. Olettakaamme, että olisimme niin tehneet. Mikä olisi ollut seuraus? Olisimmeko me silloin kyenneet paremmin hoitamaan liikettämme? Jos olisimme lainanneet, emme ikinä olisi tunteneet samaa kannustinta keksiäksemme keinoja tuotannon halventamiseen. Jos olisimme saaneet rahat 6 prosentin korolla, olisi yksin korko, tuotannon ollessa 500,000 autoa, tehnyt 4 dollaria autoa kohti. Me olisimme siis menettäneet suuremman tuotantotehon edun, mutta olisimme saaneet kannettavaksemme suuren velan rasituksen. Automme olisivat luultavasti maksaneet 100 dollaria enemmän kuin mitä ne nyt maksavat ja niin ollen olisi tuotanto ollut pienempi, sillä meillä ei olisi ollut niin monta ostajaa. Työläismäärä, jolle olisimme voineet antaa työtä, olisi ollut pienempi, emmekä me siis olisi tehneet yhteiskunnalle sitä palvelusta ja hyötyä kuin olisi pitänyt. Ottakaamme huomioon, että pankkimiehet neuvoivat meitä lainaamaan rahaa eikä parantamaan tuotantomenetelmää. He eivät tarjonneet meille insinööriä; he halusivat asettaa kassanvalvojan!
Ja tämä se on onnettomuus, kun pankkimiehiä lasketaan osallisiksi teollisuusyrityksiin. He ajattelevat ainoastaan rahaseikkoja. Heidän mielestään tehtaan tulee tuottaa rahaa eikä tavaraa. Heidän mieltään kiinnittää raha eikä tuotannon taito. He eivät käsitä, että liikeyritys ei koskaan voi pysyä alallaan, että sen joko täytyy mennä eteen- tai taaksepäin. He eivät ymmärrä sitä, että hintojen alentaminen voi lujentaa liikkeen vaurautta, vaan pitävät sitä ansion tahallisena menettämisenä.
Pankkimiehillä on yleensä liian paljon sananvaltaa teollisuuden johdossa. Sen myöntävät useimmat liikemiehet, kun heitä puhuttelee yksityisesti. Julkisesti he eivät juuri sitä tunnusta sen vuoksi, että he pelkäävät joutuvansa epäsopuun pankkien kanssa. Omaisuuden hankkiminen on helpompaa raha- kuin tavarakaupalla, eikä keskinkertaisesti menestyvä pankkimies ole läheskään niin lahjakas ja kekseliäs kuin keskinkertaisesti menestyvä liikemies.
Viimeisten viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluessa on pankkilaitos saanut tavattoman laajuuden, varsinkin sodan jälkeen, ja erinäiset tätä seuranneet viralliset järjestöt ovat hankkineet sille melkein rajattomat luottomahdollisuudet. Minun kokemukseni on, että pankkimies asemansa ja kehityksensä nojalla on erittäin sopimaton olemaan teollisuuden johtajana. Jos kuitenkin luoton määrääjät ovat ponnahtaneet tähän mahtiasemaan, niin eikö se ole merkki siitä, että jotakin on nurin rahainhoitojärjestelmässä, joka antaa rahamiehille, eikä yleishyödyllisten yritysten johtajille, vallan teollisuuden yli? Tätä valtaa ei heille ole hankkinut heidän teollinen pätevyytensä, sen myöntää jokainen. Nykyinen järjestelmä sinänsä on sijoittanut heidät siihen. Sentähden tahdon omasta kohdastani päästä selvyyteen siitä, onko nykyinen finanssijärjestelmä todellakin paras mahdollinen.
Tällöin pyydän heti huomauttaa, että vastenmielisyyteni pankkimiehiä kohtaan ei millään tavoin kohdistu henkilöihin. Minulla ei ole mitään miestä vastaan senvuoksi, että hän on pankkimies. Me tarvitsemme kunnollisia, rahaliikkeeseen perehtyneitä miehiä, eikä maailma voi tulla toimeen ilman pankkien myötävaikutusta. Rahoja täytyy olla, luottoa niinikään, muuten ei tuotannon hedelmiä saada vaihdetuksi. Pääomaa täytyy myöskin olla, muutoin ei syntyisi mitään tuotantoa. Mutta aivan toinen asia on, onko luottomme ja pankkilaitoksemme perustettu oikeille periaatteille.
Eikä minun myöskään tarvitse hyökätä finanssijärjestelmäämme vastaan. En ole siinä asemassa, että olisin järjestelmän voittama ja hautoisin kostoa. Minulle itsekohtaisesti on aivan yhdentekevää, mitä pankkimiehet puuhaavat, sillä meidän on onnistunut selvittää asiamme ilman heidän apuansa. Minun tutkimukseni ovat ihan vapaat mieskohtaisista vaikutteista; mutta minä tahtoisin tietää, onko nykyään vallitseva järjestelmä todellakin läheskään niin hyvä kuin se voisi ja sen pitäisi olla.
Semmoinen finanssijärjestelmä ei voi olla hyvä, joka suosii yhtä tuottajaluokkaa toisen edellä. Katsokaamme, eikö ole mahdollista tulla toimeen ilman sellaista mahtia, joka ei perustu omaisuudentuotantoon. Kaikkinainen luokkalainsäädäntö on turmiollista. Minun nähdäkseni on tuotanto tässä maassa sikäli muuttunut, että kulta ei enää ole paras mittapuu, jonka mukaan tuotantoa mitataan, ja että kultarahakanta luoton perustana antaa, niinkuin se nyt (ja arvatenkin täytymyksestä) on järjestetty, luokkaetuja. Luoton lopullinen raja riippuu maan kultavaroista, maan muuhun varallisuuteen katsomatta.
En halua dogmatisoida rahasta ja luotosta. En yleensä halua lausua dogmaattisesti mitään, ja mitä varsinkin rahaan ja luottoon tulee, tiedetään niistä aivan liian vähän, jotta voitaisiin sanoa mitään varmaa. Koko kysymys täytyy järjestää samalla tavoin kuin kaikki muut todella tärkeät kysymykset on järjestetty, s.o. varovalla ja perusteellisella kokeilulla. Sen rajan ulkopuolelle en mielelläni mene. Meidän täytyy kulkea eteenpäin hiljaa ja varovasti, askel askelelta. Kysymys ei ole poliittista, vaan taloudellista laatua ja varmaan on hyödyllistä herättää ihmisiä asiaa ajattelemaan. Ihmiset eivät niin helposti tekisi itseään vikapäiksi ajattelemattomiin tekoihin ja niistä johtuviin häiriöihin, jos todella yritettäisiin levittää tietoa. Rahakysymystä ovat sangen monet harkinneet, mutta silmäys useimpiin järjestelmiin, jotka muka pystyvät pulmat ratkaisemaan, osoittaa, kuinka ristiriitaisia ne ovat. Useimmat perustuvat siihen edellytykseen, että ihmiset ovat rehellisiä, ja se jo on erehdys. Nykyinenkin järjestelmämme olisi erinomainen, jos kaikki ihmiset olisivat rehellisiä. Koko rahakysymys sisältää todellisuudessa 95 prosenttia "ihmisluontoa"; ja jotta jollakin järjestelmällä olisi jotakin menestyksen toivoa, täytyy sen jättää ihmisluonto syrjään, olla siitä riippumaton.
Nyt askartelevat yleisön ajatukset rahaongelmissa, ja jos asiantuntijat tällä alalla nyt voivat antaa hyviä tietoja, joista olisi apua ja johtoa, niin on käsissä sopiva aika. Mutta otollinen hetki voi pian mennä ohi. Yleisö on luonnostaan vanhoillista, paljon vanhoillisempaa kuin finanssimiehet. Ne, jotka luulevat yleisön olevan niin helposti johdettavan, että se sallisi painokoneiden painaa seteleitä niinkuin elintarvekortteja, eivät sitä tunne. Kansassa piilevä vanhoillisuus on säilyttänyt rahan arvon huolimatta rahamiesten mielettömistä keinotteluista, joita nämä ovat koettaneet peittää teknillisten termien naamiolla.
Yleisö ei hyväksy epäterveitä liikemenetelmiä. Ihmiset ovat yleensä niin selvästi terveiden rahojen kannattajia, että on kyseenalaista, mille kannalle he asettuisivat nykyisen rahajärjestelmän suhteen, jos tosiaan tietäisivät niistä metkuista, joihin erinäiset rahakeinottelijat saattavat tehdä itsensä vikapäiksi.
Nykyistä rahajärjestelmää ei saada muuttumaan puheilla tai poliittisella propagandalla tahi taloudellisilla kokeiluilla, vaan se tulee muuttumaan olojen paineesta, ja näitä oloja emme voi kontrolloida. Nämä olot ja tämä paine alkavat jo tuntua.
Meidän täytyy auttaa ihmisiä ajattelemaan luonnollisella tavalla raha-asioita. Heidän täytyy tietää, mitä raha on, kuinka se syntyy ja mitkä nykyisen järjestelmän aikana mahdolliset temput saattavat ihmisiä ja kansoja muutamien harvojen miesten valtaan.
Raha on pohjimmaltaan sangen yksinkertainen juttu. Se on yksinkertainen ja välitön keino välittää tavaroita henkilöltä toiselle. Raha on sinänsä aivan ihmeteltävä keksintö. Se täyttää sangen tärkeän tehtävän. Sinänsä se ei ole mitään pahaa. Se on yhteiskunnallisen elämän kaikkein hyödyllisimpiä keksintöjä, ja kun se täyttää tarkoituksensa, on se avuksi eikä esteeksi.
Mutta rahan täytyy aina pysyä rahana. Engl. jalka on aina kaksitoista tuumaa, mutta milloin on dollari dollari? Jos tonnin painoa muutettaisiin hiililiikkeissä ja pikkupainoja rihkamakaupoissa, jos metri olisi tänään 100 cm, mutta huomenna vain 75 cm, niin ihmiset keksisivät siihen sangen pian apukeinon. Kun dollari ei pysy dollarina, vaan muuttuu 65 sentin dollariksi, 50 sentin dollariksi ja 47 sentin dollariksi, niinkuin Amerikan vanhojen säällisten kulta- ja hopeadollarien kävi, mitä silloin kannattaa valittaa "rahanarvon alenemista" ja "valuutan huononemista"? Dollari, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin 100 senttiä, on yhtä välttämätön kuin kilo, joka on 1,000 grammaa, ja metri, joka on 100 cm.
Tointansa kunnollisesti hoitavien pankkimiesten tulisi pitää itseänsä henkilöinä, joiden etusijassa on tutkittava ja ymmärrettävä rahajärjestelmämme, sen sijaan että he tyytyvät yksinkertaisempiin pankkimenetelmiin, ja jos he voisivat riistää pankkipaperien keinottelijoilta pankkiirin nimen ja kerta kaikkiaan sulkea heidät ulos siitä vaikutusvaltaisesta asemasta, johon tämä nimi heidät oikeuttaa, niin lujittuisi jälleen pankkilaitoksen vanha arvo ja yleisö vapautuisi niistä vääryyksistä, jotka liittyvät nykyiseen rahajärjestelmään ja finanssilaitokseen.
Tässä on tosin eräs este, mutta ei voittamaton. Liike-elämä on nykyisissä oloissa ahtaalla, ja elleivät ne, joilla oli teknilliset edellytykset siihen, halua miettiä parannuskeinoa, täytyy niiden, joilla näitä edellytyksiä ei ole, sitä yrittää. Ei mikään ole jonkun luokan tai ryhmän puolelta typerämpää kuin luulo, että edistys sisältää hyökkäyksen juuri sitä luokkaa tai ryhmää vastaan. Edistys vaatii ainoastaan, että jokainen avustaa sitä kokemuksellaan. Vain mielettömät yrittävät ehkäistä edistystä ja joutuvat siten sen uhreiksi. Kaikki me täällä elämme yhdessä ja yhdessä täytyy meidän tarpoa eteenpäin. Jos finanssimiehet luulevat, että edistys ei ole muuta kuin pehmeäpäisten ihmisten levottomuutta, jos he katsovat jokaista parannusehdotusta mieskohtaiseksi loukkaukseksi, niin todistavat he ratkaisevalla tavalla oman kykenemättömyytensä johtavaan asemaan.
Jos nykyinen, puutteellinen järjestelmä on edullisempi rahamiehelle kuin parempi järjestelmä, ja jos hän arvioi muutamia harvoja jäljellä olevia omakohtaisen voiton vuosia tärkeämmiksi kuin kunniaa saada olla mukana edistämässä paremman tilan aikaansaamista maailmassa, niin ei ole mahdollista estää näitä vastakkaisia pyrkimyksiä törmäämästä yhteen. Mutta näille itsekkäille ihmisille tulee tehdä selväksi, että jos he käyvät taisteluun ylläpitääkseen järjestelmää vain sen vuoksi, että se on heille itselleen edullinen, niin tämä taistelu on jo ennakolta menetetty. Mitä sitten on rahamiehillä pelkäämistä? Maailmahan on aina avoinna yritteliäille. Ihmiset tulevat aina tekemään kauppaa keskenänsä. Rahoja täytyy olla ja miehiä tarvitaan, jotka voivat hoitaa rahalaitoksen koneistoa. Ei mikään muu tule katoamaan kuin hämminki ja sekavuus. Erinäisiin muutoksiin täytyy tietysti ryhtyä. Pankit eivät enää saa olla teollisuuden isäntiä, vaan sen palvelijoita. Liike-elämän tulee valvoa rahalaitoksia eikä päinvastoin niinkuin nyt. Tuhoisaa korkojärjestelmää tullaan tuntuvasti muuttamaan. Pankkilaitoksista ei tule olemaan vaaraa, vaan hyötyä. Pankit tulevat tekemään enemmän kansan hyväksi kuin nykyään, ja sen sijaan että ne hoitoonsa nähden ovat kaikkein kalliimpia, mutta osinkojakelultaan tuottoisimpia liikeyrityksiä, tulevat ne olemaan halvempia ja liikkeen ansiot lankeamaan sen yhteiskunnan hyväksi, jota ne palvelevat.
Vanhassa järjestelmässä on kaksi perusasiaa. Ensimmäinen on se, että kansakunnan keskuudessa on havaittu pyrkimystä valvomaan enimmin keskitettyjen pankkilaitosten rahainhoitoa — olipa kysymys sitten valtionpankista tai yksityisten rahamiesten yhtymästä. Kunkin kansan keskuudessa valvotaan aina jossakin määrin yksityisten tai puoliyksityisten pyrkimysten nauttimaa luottoa. Toiseksi tuntuu samaa keskityksen pyrkimystä koko maailmassa. Amerikan luotto on New Yorkin harrastusten valvonnan alaisena samoin kuin ennen sotaa Lontoosta käsin valvottiin maailmanluottoa — jolloin Englannin punta oli perusmittana tavarainvaihdolle maailmanmarkkinoilla.
Kaksi reformimenetelmää on meille avoinna; toinen alkaa juuresta, toinen latvasta. Jälkimmäinen menetelmä on tavallisin, edellistä on koetettu Venäjällä. Jos meidän reformimme alkaisi latvasta, vaadittaisiin yhteiskunnallista kaukonäköisyyttä ja niin vilpitöntä ja kiinteää altruistista tunnetta, että se olisi ehdottomasti vieras kaikelle itsekkäälle omanvoitonpyynnille.
Maailman rikkaudet eivät ole rahassa eikä raha voi niitä edustaa. Kulta ei sinänsä ole arvokasta. Sillä ei ole enempää arvoa kuin paperilla maksumääräys-shekissä. Mutta sitä voidaan käyttää rikkauden merkkinä ja se voi hankkia omistajilleen ja johtomiehille vallan sen luoton yli, jota todellisen rikkauden tuottajat tarvitsevat. Kaupan käyminen rahalla, tavaranvaihdon välineellä, on sangen kannattavaa liikettä. Kun raha tulee kauppatavaraksi, jota voidaan ostaa ja myydä, ennenkuin todellista rikkautta voidaan liikuttaa tai vaihtaa, niin sallitaan keinottelijain ja koronkiskurien verottaa tuotantoa. Se valta, joka rahamiehillä on tuotantoon nähden, on sitäkin suurempi kun muistetaan, että vaikka rahan katsotaan edustavan maailman rikkauksia, on kuitenkin olemassa suurempia rikkauksia kuin raha, mutta nämä rikkaudet pakotetaan usein olemaan rahan palvelijoina, mikä johtaa nurinkuriseen tilaan — maailmaan, joka on täynnä rikkauksia ja joka kuitenkin kärsii puutetta.
Nämä tosiasiat eivät ole vain numeroita, jotka sitten voi jättää onnensa nojaan. Ne ovat ihmisten elämästä ja teoista punottuja. Maailman köyhyys harvoin johtuu tavarain puutteesta, vaan rahanniukkuudesta. Kauppakilpailu kansojen välillä, joka johtaa kansainväliseen kateuteen ja vihollisuuteen, mikä vuorostaan antaa aiheen sotiin — siinä erinäisiä seikkoja, joilla on ratkaiseva merkitys ihmiskunnalle. Köyhyys ja sota, kaksi onnettomuutta, jotka voidaan estää, versovat yhteisestä rungosta.
Katsokaamme, eikö alkuakaan parempaan menetelmään voida saada aikaan.
XIV luku.
MIKSI OLLA KÖYHÄ?
Köyhyys voi johtua monista syistä, joista merkitsevimmät voidaan korjata. Sama on laita erinäisten etuoikeuksien. Luulen olevan mahdollista poistaa sekä köyhyys että etuoikeudet — eikähän muusta voi olla puhettakaan kuin että tämä poistaminen on toivottavaa. Nykyiset olot ovat luonnottomia, mutta muutos voidaan saada aikaan työn eikä lainsäädännön kautta.
Köyhyydellä tarkoitan sitä, että ihminen tai perhe on riittävän ravinnon, vaatetuksen ja asunnon puutteessa. Toimeentuloon nähden ovat vaatimukset erilaisia, sillä ihmiset eivät ole samanlaisia ruumiillisesti eikä henkisesti. Jokainen reformiohjelma, joka asettuu sille kannalle, että ihmiset ovat tai että heidän tulisi olla samanlaisia, on luonnoton ja senvuoksi myöskin mahdoton toteuttaa. Tasoitustoimitus ei ole onnellista eikä suotavaa, sillä se edistää köyhyyttä tekemällä sen yleiseksi. Jos pakotetaan kelvollinen tuottaja muuttumaan vähemmän kelvolliseksi, niin siitä ei ole seurauksena että kelvoton tuottaja tulisi kelvollisemmaksi. Köyhyys voidaan poistaa ainoastaan runsauden avulla, ja tuotannon tiede on jo edistynyt niin pitkälle, että voimme luonnollisen kehityksen tuloksena odottaa aikaa, jolloin tuotanto ja jakelu kerran saadaan niin järkiperäisesti järjestellyksi, että kukin saa osuutensa ahkeruutensa ja kuntonsa mukaan.
Äärimmäiset sosialistit ampuivat kauas yli maalini kun he aikanaan selittivät, että teollisuus ehdottomasti murskaisi työmiehen. Nykyinen teollisuus on omiansa päinvastoin vähitellen kohottamaan sekä työmiestä että maailmaa. Meidän täytyy vain oppia paremmin tuntemaan suunnitelmia ja menettelytapoja. Parhaat tulokset aikaansaa yksityinen, järkevästi ja omakohtaisesti johdettu aloite ja yritteliäisyys. Kun valtio sinänsä on olennaisesti negatiivinen, ei se voi antaa mitään positiivista apua todella rakentavan ohjelman laatimiseen. Mutta se voi auttaa negatiivisesti raivaamalla esteitä pois edistyksen tieltä ja lakkaamalla olemasta taakkana kansalaisille.
Minun käsitykseni mukaan johtuvat köyhyyden syyt olennaisesti tuotannon ja jakelun keskinäisen suhteen huonosta järjestelystä sekä teollisuuden että maanviljelyksen alalla — voimalähteen ja sen käytön välillä. Se tuhlaus, joka on seurauksen näiden huonosta soveltamisesta toisiinsa, on kerrassaan hämmästyttävä. Kaikki tämä haaskaus tulee häviämään taloudellisen johdon avulla, joka tähtää yleishyödytykseen. Mutta niin kauan kuin johtajat ajattelevat enemmän rahojen ansaitsemista kuin yleisön palvelemista, tulee tuhlausta jatkumaan. Haaskauksen voivat ehkäistä laajakatseiset eivätkä lyhytnäköiset ihmiset. Lyhytnäköiset ajattelevat ensi sijassa voittoa eivätkä senvuoksi näe tuhlausta. He luulevat, että yhteishyvä, yleishyödytys, on altruistinen ja abstraktinen aate, vaikka se päinvastoin on kaikkein käytännöllisintä maailmassa. Rahojen ansaitsemisen toivossa he sulkevat tien yhteishyvään keinotteluilla ja nurjilla pankkimenetelmillä. He eivät voi luopua pikkuisista katsantokannoistaan voidakseen nähdä suuria — nähdä kaikkein suurimman, kun on kysymys käytännöllisestä taloudesta, nimittäin sen, että pelkkään rahakantaan perustettu tuotanto tuottaa kaikkein vähimmin voittoa!
Yleishyödytys voidaan perustaa altruismille, mutta se tie ei tavallisesti ole paras. Tuntehikkaisuus heikentää helposti käytännöllistä toimintaa.
Vaikeus ei ole siinä, että tuotantoyrityksillä ei olisi kykyä oikeudenmukaisesti jakaa luomaansa rikkautta, vaan siinä, että tuhlaus on niin suuri, että ylijäämää ei ole riittävästi työmiehelle eikä omistajalle, siitä huolimatta että tuotteet tavallisesti myydään niin korkeihin hintoihin, että nämä ehkäisevät kulutusta.
Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että milloin tahansa kahta miestä käytetään työhön, jonka yksi voi suorittaa, milloin tahansa hehto hiiliä kuljetetaan tarpeettomasti metrinkin verran, milloin tavaran valmistaminen ei tapahdu mahdollisimman parhaalla tavalla ja mahdollisimman suurta käyttöä varten tai milloin työ on huonommin tehty kuin se voisi olla, niin sisältää se arvojen tuhlausta, ja nämä arvot otetaan yhteiskunnan yhteisistä rikkauksista.
Ajateltakoon esimerkiksi voiman haaskausta. Mississippi-virran laaksossa ei ole kivihiiliä. Mutta laakson läpi virtaa miljoonia käyttökelpoisia hevosvoimia sisältävä Mississippi-virta. Mutta kun ihmiset sen rannoilla haluavat voimaa tai lämpöä, ostavat he hiiliä, joita on kuljetettu satojen mailien päästä ja jotka siis täytyy myydä paljon yli arvonsa lämpö- ja voimakannalta. Taikka taas heillä ei ole varaa ostaa kalliita hiiliä, jolloin he sen sijaan menevät kaatamaan puita, siten hävittäen vesivoiman miltei suurimman säilyttäjän. Aivan viime aikoihin saakka he eivät ole ajatelleetkaan jalkainsa juuressa olevia voimamääriä, joista — lukuunottamatta itse voimalaitteita — voisi melkein ilmaiseksi saada lämpöä, valoa ja voimaa koko sille suurelle väestölle, jota laakson on ylläpidettävä.
Apukeino köyhyyttä vastaan ei ole suuremmassa itsekohtaisessa säästäväisyydessä, vaan paremmassa tuotannossa. "Tarkkuuden" ja "säästäväisyyden" aatteita on liioiteltu. Sana "säästäväisyys" edustaa jotakin, jota pelätään. Jonkun, tavallisesti hyvin aineellista laatua olevan seikan kautta on joku ihminen saanut voimakkaan vaikutelman vallitsevasta suunnattomasta tuhlauksesta. Hän alkaa kammota kaikkea liioittelua ja takertuu käsitteeseen "säästäväisyys". Mutta yhdestä pahasta paetaan vain pienempään pahaan. Hairahduksesta ei päästä totuuteen yhdellä harppauksella.
Henkisesti vain puoleksi hereillä olevat ihmiset otat ottaneet säästäväisyyden itselleen säännöksi. Tosinhan se on parempi kuin tuhlaavaisuus, mutta sen hyödyn arvo saattaa kuitenkin olla epäiltävä. Ihmiset, jotka ovat ylpeitä säästämiskyvystään, pitävät sitä hyveenä, mutta onko mitään säälittävämpää kuin ihmisparka, joka antaa runsaan elämän vuodet ja päivät mennä polusta ja tarttuu kouristuksentapaisesti muutamiin metallipalasiin? Mitä avua voi olla siinä, että riistää itseltään kaikkein välttämättömimmän? Tunnemmehan kaikki tuollaisia säästäviä ihmisiä, jotka näyttävät olevan saitoja yksinpä sen ilmankin suhteen, jota hengittävät. He kutistuvat ruumiillisesti ja henkisesti. Säästäväisyys voi sisältää tuhlausta, sillä se haaskaa elämän arvoja ja kalvaa elämää. On näet olemassa kahta lajia tuhlausta. Toinen kevytmielisen, joka hukkaa omaisuutensa hummailevaan elämään, toinen saiturin, joka antaa omaisuutensa mädätä ilman mitään hyötyä. Tarkka talousmies voi helposti joutua samaan tasoon saiturin kanssa. Liioittelu on tavallisesti vastaponnahdusta kaikkien menojen karttamisesta, niinkuin säästäväisyys on ylellisyyden aiheuttamaa vastavaikutusta.
Kaikki on annettu meille hyödyksi, ja kaikki paha, mitä saamme kärsiä, johtuu väärinkäytöstä. Pahin synti, minkä voimme tehdä kaikkea sitä vastaan, mikä meitä ympäröi jokapäiväisessä elämässä, on sen väärinkäyttö. Kaikki tuhlaus on väärinkäyttöä; kaikki väärinkäyttö on tuhlausta.
Säästämistäkin voidaan liioitella. Viisasta ja suotavaa on pysyä määrätyissä rajoissa, mutta säästäväisyydessä voidaan myöskin mennä liian pitkälle. Me opetamme lapsiamme säästämään lanttejansa, ja sillä on merkitystä yrityksenä vastustaa ajattelemattomia ja itsekkäitä menoja. Mutta se ei anna positiivista tulosta; se ei johda lasta niille varmoille ja hyville poluille, joilla hän voi kulkea eteenpäin tunnustelemalla tietänsä ja itse määräämällä menonsa. Ennemminkin kuin säästämistä olisi lapselle opetettava rahojen oikeata käyttämistä. Useimpien ihmisten, jotka vaivoin säästävät kokoon muutaman dollarin, pitäisi sijoittaa ne ensin oman itsensä hyödytykseksi ja sitten johonkin hyödylliseen työhön. Luultavasti he saisivat sillä tavoin muutakin säästettävää. Nuorten ihmisten pitäisi pikemmin sijoittaa rahoja kuin säästää niitä. Heidän tulisi sijoittaa rahoja omaan itseensä lisätäkseen siten luovia voimiansa. Saavutettuansa yleishyödyllisen huippukohtansa on heillä panna säästöön, määräperäisen suunnitelman osana, tuntuva osa tuloistansa. Mutta se ei ole säästämistä, että ehkäisee itseään kehittymästä tuottoisammaksi. Sillä vain vähentää lopullista pääomaansa ja heikentää luonnon omien pääomansijoitusten arvoa. Hyödyn periaate on paras tienopas. Hyöty on jotakin positiivista, liikkuvaa ja eloa-antavaa. Hyöty on elämää. Hyöty lisää hyvän yhteissummaa.
Me voimme välttää köyhyyttä itseltämme ja omiltamme muuttamatta yleisiä elinehtoja. Suuremmat palkat, korkeammat hinnat, suuremmat ansiot ja muut lisäykset rahojen sijoittamiseksi sinne tai tänne, ne ovat vain yhden tai toisen ihmisluokan yrityksiä pelastaa oma nahkansa. Toisista tässä välitetään vähät. On olemassa se mieletön usko, että jos vain saa hankituksi rahaa, niin suoriutuu hyvin kaikesta. Työntekijät uskovat tarvitsevansa vain korkeampia palkkoja, ja pääoma panee luottamuksensa suurempaan voittoon. Kaikilla on liikuttava usko siihen, mitä kaikkea raha muka voi saada aikaan. Raha on sangen hyödyllinen säännöllisissä oloissa, mutta sillä ei ole suurempaa arvoa kuin minkä ihmiset siihen panevat tuotannon kautta, ja sitä voi suuresti väärinkäyttää. Sitä voidaan todellisen rikkauden vastikkeena palvella niin taikauskoisesti, että sen arvo menee kokonaan hukkaan.
Siitä mielipiteestä pidetään itsepintaisesti kiinni, että teollisuuden ja maanviljelyksen välillä vallitsee oleellinen vastakkaisuus. Mutta sellaista vastakkaisuutta ei ole. On joutavaa väittää, että koska kaupungeissa on liikaväestöä, pitäisi jokaisen palata maata viljelemään. Jos ihmiset menettelisivät niin, olisi maanviljelys piankin kaikkea muuta kuin kannattava. On yhtä järjetöntä, jos kaikki säntäävät teollisuuskaupunkeihin. Jos maalaistalot ovat autioina, niin mitä silloin hyödyttää teollinen tuotanto? Maanviljelyksen ja teollisuuden välillä voi vallita vuorovaikutus. Tehtailija voi toimittaa maanviljelijälle, mitä tämä tarvitsee, ja maanviljelijä ja muut raaka-aineiden tuottajat voivat hankkia tehtailijalle, mitä hän taas tarvitsee. Kulkulaitoksen välityksellä voimme saada aikaan terveen ja kannattavan, keskinäiseen avustukseen ja hyötyyn perustuvan järjestelmän. Jos lisäksi elämme pienemmissä yhteiskunnissa, missä jännitys ei tule niin suureksi ja missä voimme saada peltojen ja puutarhain tuotteita ilman varsin monia välikäsiä, niin tuskin tulee kysymystä köyhyydestä tai levottomuudesta.
Katsokaamme sesonkityötä ja ottakaamme rakennustoiminta esimerkiksi. Eikö ole suurta voimantuhlausta, jos antaa rakennustyöläisten nukkua pesässään koko talven uutta rakennuskautta odotellessa? Samanlaista tuhlausta on, jos annetaan taitavien sesonkityömiesten, jotka päästäkseen talven toimettomuudesta ovat hankkineet itselleen tehdastyötä, jäädä tehtaisiin sesongin ajaksi siitä pelosta, etteivät sitten enää saisi takaisin paikkojansa. Jos maanviljelijä voisi lähteä tehtaasta kyntämään, kylvämään ja korjaamaan eloa tilallaan, ja jos rakennustyöläinen voisi tehdä samoin antautuakseen hyötyisään ammattiinsa niin kauan kuin rakennuskautta kestää, niin kuinka paljoa parempi olisikaan heidän mielialansa ja kuinka paljoa helpommin toimisikaan maailmankoneisto!
Ajatelkaa, että me kaikki eläisimme kolmena, neljänä kevät- ja kesäkuukautena tervettä ja raitista elämää luonnon helmassa! Silloin ei meillä enää olisi missään "kuollutta aikaa".
Maanviljelyksellä on kuollut aikansa, ja silloin pitäisi maanviljelijän mennä tehtaaseen auttamaan niiden tavarain tuottamisessa, joita hän tarvitsee taloansa varten. Myöskin tehtaalla on hiljainen aikansa, mutta silloin on työmiehen aika mennä maalle auttamaan leivän tuottamista. Sillä tavoin voitettaisiin joutoajat ja palautettaisiin tasapaino tekniikan ja luonnon välille.
Me saisimme myöskin monipuolisemman elämänkatsomuksen, mikä ei olisi vähin siunaus. Kahden ammatin yhdistäminen ei ole ainoastaan aineellisesti edullista; se laajentaa myöskin näköpiiriä ja terästää arvostelukykyä. Suuri osa aikamme rauhattomuudesta ja levottomuudesta on ahdasnäköisyyden ja ennakkoluulojen tulosta. Jos työmme olisi vaihtelevampaa, jos näkisimme enemmän elämästä ja ymmärtäisimme kuinka tarpeellinen toinen tekijä on toiselle, niin pysyisimme tasaisempina. Jokaiselle on jonkun ajan työskentely ulkona luonnossa virkistävää.
Tämä ei ole ollenkaan mahdotonta toteuttaa. Mikä on oikein ja toivottavaa, se ei koskaan ole mahdotonta. Se vaatisi vain vähän enemmän yhteistyötä — hiukan vähemmän mielenkiintoa itsekkäisiin rientoihin ja hiukan enemmän mielenkiintoa itse elämään.
Rikkaista on hyvin mieluista päästä kolmen, neljän kuukauden ajaksi vuodessa elämään jossakin ajanmukaisessa kesä- tai talviparantolassa, mutta Amerikan kansan suuri enemmistö ei tuhlaisi aikaansa sillä tavoin vaikka voisikin. Se hankkisi itselleen sen sijaan työtä, joka samalla kertaa olisi virkistystä.
Tuskin voi epäilläkään, etteikö se levottomuus, jota me ainaisesti näemme ympärillämme, ole seurausta luonnottomasta elintavastamme. Ihmisiä, jotka vuoden umpeensa tekevät yhtä ja samaa ja ovat suljetut pois terveellisestä auringonvalosta ja elämästä ulkona vapaassa luonnossa, voi tuskin moittia, jos he näkevätkin asiat ja olot eksyttävässä valossa. Ja tämä koskee niin työmiestä kuin kapitalistiakin.
Onko elämässä sitten mitään, joka todella voisi estää luonnollisen ja terveen elämäntavan? Ja onko teollisuudessa mitään, joka ei soveltuisi siihen, että kaikkia ammatteja, kutakin vuorostaan, tekisivät ne, jotka ovat siihen pystyviä? Voidaan huomauttaa, että tuotanto häiriytyisi, jos työväestö joka kesä poistuisi tehtaasta, mutta meidän täytyy katsella tätä seikkaa yleiseltä näkökannalta. Meidän täytyy ottaa huomioon suurempi tarmo ja työhalu kolmen tai neljän vapaassa luonnossa vietetyn kuukauden jälkeen, ja meidän on myöskin ajatteleminen, kuinka hyödyllisesti tämä palaus peltotöihin vaikuttaisi elinkustannuksiin.
Kuten eräässä edellisessä luvussa olen huomauttanut, olemme askarrelleet myöskin maanviljelys- ja tehdastyön yhdistämisen alalla, ja se on antanut hyvin tyydyttäviä tuloksia. Northvillen luona, kaukana Detroitista, on meillä pieni tehdas, jossa valmistetaan venttiilejä. Sekä johto että koneisto kokonaisuudessaan ovat verrattain yksinkertaisia, sillä tehtaassa valmistetaan ainoastaan tätä yhtä esinettä. Meidän ei tarvitse etsiskellä taitavia työmiehiä. Taitavuus on keskitetty koneeseen. Seudun väestö jakaa aikansa tehtaan ja maanviljelyksen välillä, sillä mekanisoitu maanviljelys ei vaadi paljoa aikaa. Tehdas käy vesivoimalla.
Hiukan laajempaan mittakaavaan suunniteltua tehdasta rakennetaan parhaillaan Flat Rockin luona, noin viidentoista mailin päässä Detroitista. Me olemme padonneet joen, ja tämä patous on samalla siltana Detroitin—TToledon—Irontonin-rautatiellä, joka tällä kohtaa tarvitsi uutta siltaa. Siellä aiomme valmistaa kaiken tarvitsemamme lasin. Joen patous antaa meille riittävästi vettä kaiken raaka-aineksen kuljetukseen ja myöskin voimaa sähkölaitoksen avulla. Kun tehdas sijaitsee keskellä maanviljelysseutua, ei siellä ole myöskään pelkoa liikakansoituksesta tai niistä monista epäkohdista, jotka niin usein aiheutuvat ihmisten liian runsaasta keskittämisestä yhteen kohtaan. Työmiehillä on tehdastyönsä ohella sekä talo että maata, ja nämä maapalstat ovat hajallaan viidentoista tai parinkymmenen mailin alalla, sillä nykyään voivat työmiehet tietysti tulla tehtaaseen automobiililla. Me tulemme täällä saamaan onnistuneen maanviljelys- ja teollisuusyhtymän, ilman keskityksen ja liikakansoituksen haittoja.
Usko, että teollisuusmaan täytyy keskittää kaikki teollisuushaaransa, on minun nähdäkseni perusteeton. Se on ainoastaan väliaste teollisuuden kehityksessä. Kun olemme viisastuneet teollisuudessa ja oppineet valmistamaan tavaroita, joiden osat voidaan vaihtaa, niin voidaan näitä osia valmistaa aina suotuisimmissa oloissa. Nämä olot eivät ole suotuisia ainoastaan työmiehen vaan myöskin tuotannon kannalta. Ei voi rakentaa suurta tehdasta pienen kosken varteen, mutta sinne voi sijoittaa pienen tehtaan, ja monien tällaisten pienten tehtaiden yhtymä, joista kukin kuitenkin muodostaa oman kokonaisuutensa, tulee huomattavasti huokeammaksi kuin suuri tehdaslaitos. Mutta onhan tästä säännöstä myöskin poikkeuksia. River Rougessa esimerkiksi, missä me yhdistämme raudanvalmistuksen itse valantaan ja käytämme hyväksemme kaiken ylijäävän virran voiman, on suuri laitos ja samalle paikalle koottu suuri työvoima välttämätön. Mutta tällaiset poikkeustapaukset eivät tule vaikuttamaan haitallisesti siihen kehitykseen, joka tahtoo vastustaa teollisuuden keskittymistä.
Teollisuus tulee hajoiteltavaksi. Ei ole yhtään kaupunkia, joka rakennettaisiin ennalleen, jos se tuhoutuisi — mikä sinänsä on todistus siitä, minkä arvoisiksi me todellisuudessa arvioimme kaupunkeja. Kaupungilla on ollut paikkansa täytettävänä ja tehtävänsä suoritettavana. Maaseutu ei ikinä olisi saanut nykyistä kukoistustaan ja eloisuuttaan ilman kaupunkeja. Asumalla yhteensullottuina samaan paikkaan ovat ihmiset oppineet paljon, mitä he eivät koskaan muuten olisi keksineet, jos vain olisivat asuneet yksinäisyydessä maalla. Terveydenhoito-olot, valaistusjärjestelmä ja yhteiskunnallinen järjestely — ne ovat kaikki tuloksia ihmisten kaupungeissa saamista kokemuksista. Mutta kaikki yhteiskunnalliset epäkohdat, joita meidän täytyy kärsiä, ovat myöskin syntyneet kaupungeissa ja ovat keskitettyinä niihin. Pienemmissä yhdyskunnissa, missä elämä kulkee vuodenaikojen mukaisesti, ei löydy äärimmäistä köyhyyttä eikä rikkautta eikä rahtuakaan siitä tavattomasta levottomuudesta, joka on suurten yhdyskuntien tunnusomainen leima. Miljoonain ihmisten asumassa kaupungissa on jotakin kesytöntä ja uhkaavaa. Muutamien kilometrien päässä siitä saa tyytyväinen ja onnellinen maalaiskylä lukea kaupunkilaisten kaikennäköisistä hullutuksista! Suurkaupunki on todella sangen avuton kapine. Kaikki, mitä se käyttää, täytyy sille muualta lähettää. Ellei kulkulaitos toimi, lakkaa kaupunkikin toimimasta. Se ei voi hankkia ravintoa, vaatteita tai lämpöä itselleen. Työolot ja elämäntapa kaupungissa on niin keinotekoista, että meidän terve vaistomme joskus kapinoi niiden suurta luonnottomuutta vastaan.
Ja lopuksi käy eläminen suurkaupungeissa ja liiketoimen harjoittaminen sellaisissa aivan sietämättömän kalliiksi. Kaupungit rasittavat elämää sellaisilla taakoilla, ettei tahdo jäädä mitään, mistä elää. Poliitikkojen on ollut helppo lainata rahaa, ja he ovat lainanneet sitä äärimmäiseen rajaan saakka. Viime vuosikymmenenä ovat kaupunkimenot kasvaneet suunnattomasti, ja suuri osa näitä menoja kuluu lainarahojen korkojen maksuun. Nämä rahat on sijoitettu joko tuottamattomiin rakennuksiin tai laitoksiin, joita ilman kaupunki ei tosin voi tulla toimeen, kuten vesijohtoihin ja lokaviemäreihin, mutta jotka ovat järjettömän kalliisti rakennettuja. Näiden laitosten ylläpitokustannukset ja ihmispaljouden ja liikenteen säännöstelyn vaatimat menot ovatkin paljoa suuremmat kuin niistä saatava hyöty. Nykyaikainen kaupunki on ollut suuri tuhlari, tänään se on vararikon partaalla, huomenna se ehkä lakkaa olemasta.
Halvan ja helposti hankittavan voiman saanti tulee suuremmassa määrässä kuin mikään muu palauttamaan tasapainoa elämään ja poistamaan sen haaskauksen, joka on ollut köyhyyden pää-asiallisimpia syitä. On olemassa monenlaisia voimalähteitä. Yhdelle kunnalle voi olla kaikkein taloudellisin menettelytapa hankkia itselleen sähköä höyryvoima-aseman avulla, joka sijaitsee jonkin hiilikaivoksen lähellä; toiselle yhdyskunnalle voi vesisähkövoima olla edullisempi. Mutta joka kunnassa täytyy olla voima-asema, joka antaa voimaa halvasta hinnasta — tämän pitäisi olla sille yhtä oleellinen tarve kuin rautatieaseman tai vesijohtolaitoksen omistaminen. Me voisimme vallita suuria voimalähteitä ja pakottaa ne työskentelemään yhteiseksi hyödytykseksi, elleivät menot pääoman hankkimiseksi olisi esteenä. Minä luulen, että meidän täytyy joltakin osalta tarkistaa käsitystämme pääomasta.
Se pääoma, jonka liikeyritys itse tuottaa ja sitten käyttää lisätäkseen työmiesten mahdollisuuksia elää hyvää ja huoletonta elämää sekä hankkiakseen työtä yhä useammille ja useammille ihmisille, kun samalla yleisön menot vähenevät — se pääoma ei merkitse mitään vaaraa ihmiskunnalle. Se on työn ylijäämää, jota käytetään kaikkien hyväksi. Se, joka tätä pääomaa hoitaa, voi tuskin arvioida sitä omaksi mieskohtaiseksi palkkiokseen. Ei kenelläkään ole oikeutta arvioida tätä ylijäämää omakseen, sillä hän ei ole sitä yksin hankkinut. Se on tulosta koko järjestön yhteisestä työstä. Omistajan päähän tullut aate on kyllä voinut saada toimeen kaiken siinä käytetyn tarmon ja johdon, mutta hän ei kuitenkaan ole yksin antanut kaikkea tarmoa ja johtoa. Jokaisella työmiehellä on osuutensa tuotannosta. Ei mitään liikettä voi arvioida ottamalla ainoastaan huomioon se, mitä se nyt on, ja ne henkilöt, jotka siinä tällä hetkellä ovat toimessa. Sillä täytyy olla jatkumisen mahdollisuuksia. On maksettava parhaat palkat ja turvattava kullekin osakkaalle liikkeessä hyvä ja riittävä toimeentulo, olipa hänen paikkansa liikkeen palveluksessa mikä tahansa. Mutta jotta liikkeen olisi mahdollista ylläpitää sen palveluksessa työskenteleviä on välttämätöntä, että löytyy pääoman ylijäämää. Todella kunnollinen liikemies käyttää ylijäämäansionsa tämmöiseen tarkoitukseen. Muuten on yhdentekevää, missä tätä ylijäämää säilytetään tai kuka sitä hoitaa. Pääasia on, miten sitä käytetään.
Pääoma, joka ei lakkaamatta luo yhä suurempia ja parempia työmahdollisuuksia, on hiekkaa arvottomampaa. Pääoma, joka ei lakkaamatta paranna työoloja ja palkitse työtä kohtuullisemmin, ei täytä korkeinta tehtäväänsä. Pääoman suurimpana hyötynä ei ole uusien rahojen hankkiminen, vaan rahan pakottaminen myötävaikuttamaan maailman yleisen tilan parantamisessa. Ellemme me teollisuudellamme auta yhteiskunnallisten pulmien ratkaisua, niin emme suorita olennaisinta työtämme. Silloin ei suorittamamme yleishyödytys ole vielä täydellistä.
XV luku.
TRAKTORI JA VOIMAKONEIDEN KÄYTTÖ MAANVILJELYKSESSÄ.
Yleisesti ei liene tunnettua, että traktorejamme, joille olemme antaneet nimeksi "Fordson", alettiin valmistaa noin vuotta aikaisemmin kuin olimme aikoneet liittolaistemme sodan-aikaisen elintarvepulan vuoksi, ja koko ensimmäinen tuotantomme, koekoneita tietenkin lukuunottamatta, meni suoraan Englantiin. Me lähetimme kaikkiaan viisituhatta traktoria meren yli kriitillisenä aikana 1917-1918, jolloin sukellusalukset olivat ahkerimmillaan. Jokainen kone tuli vahingoittumattomana perille, ja Englannin valtion virkamiehet ovat olleet kyllin ystävällisiä sanoakseen, että ilman näiden koneiden apua olisi Englanti tuskin saattanut suoriutua elintarvepulasta.
Näillä, enimmäkseen naisten hoitamilla traktoreilla, kynnettiin vanhat maatilat ja pallokentät, ja koko Englanti voitiin kylvää ja viljellä tarvitsematta rajoittaa sotavoiman tai sotavarustyömiesten lukumäärää.
Asianlaita oli seuraava. Siihen aikaan kuin me 1917 menimme mukaan sotaan, jolloin Saksan sukellusalukset räjähdyttivät keskimäärin yhden lastilaivan päivässä, havaitsi Englannin elintarvekommissioni, että jo ennestään niukka tonnisto olisi aivan riittämätön kuljettamaan Amerikan sotaväkeä meren yli, toimittamaan elintarpeita taisteleville armeijoille ja samalla tuomaan riittävästi elintarpeita Englannin siviiliväestölle. Ryhdyttiin jo kuljettamaan siirtomaalaisten vaimoja ja lapsia pois Englannista ja tekemään suunnitelmia viljelysalueen suurentamiseksi kotimaassa. Asema oli vakava. Koko Englannissa ei ollut kylliksi eläinvoimaa, jotta maata olisi saatu kynnetyksi ja viljellyksi siinä määrässä, että se olisi elintarvetuontiin huomattavasti vaikuttanut. Koneidenkäyttö maanviljelyksessä oli melkein tuntematonta, sillä ennen sotaa eivät Englannin maatilat olleet yleensä kyllin suuria kannattaakseen raskaiden, kalliiden maanviljelyskoneiden ostoa, varsinkin kun työväkeä oli saatavissa runsaasti ja halvalla. Useat tehtaat Englannissa valmistivat kyllä traktoreita, mutta ne olivat kaikki kömpelöitä, tavallisesti höyryllä käypiä koneita. Niitä ei myöskään ollut riittävästi. Uusia ei voitu valmistaa, sillä kaikki tehtaat olivat sotatarvetöissä, ja vaikkapa olisi voitukin, olivat ne liian suuria ja kömpelöitä keskinkertaista maanviljelystä varten ja vaativat lisäksi mekaanikkoa hoitajakseen.
Meillä oli useita traktoreita tehtaassamme Manchesterissa näyttelytarkoitusta varten. Ne oli valmistettu Yhdysvalloissa ja vain kokoonpantu Englannissa. Maanviljelysministeriö kehoitti maanviljelysseuraa toimittaman kokeita näillä traktoreilla ja antamaan niistä lausuntonsa. Lausunto oli näin kuuluva:
Englannin Kunink. Maanviljelysseuran kehoituksesta olemme toimeenpanneet kokeita kahdella 25-hevosvoimaisella Ford-traktorilla.
Ensin kynnimme poikkipäin kurjassa kunnossa olevan, kovettuneen kesantopellon; sitten keveämpää maata, mikä oli saanut esteettömästi nurmettua ja missä oli tilaisuutta koetella moottoria sekä tasaisella maalla että jyrkkää rinnettä ylöspäin.
Ensimmäisessä kokeessa käytettiin kaksikytkyimistä Oliver-auraa, joka kynti keskimäärin 5 tuumaa syvältä 16 tuuman levyisiä vakoja; kolmikytkyimistä Cockshutt-auraa käytettiin niinikään samalla syvyydellä, etuosa kohotettuna 10 tuumaa.
Toisessa kokeessa käytettiin kolmikytkyimistä auraa, joka kynti keskimäärin 6 tuumaa syvältä.
Molemmissa tapauksissa toimi moottori helposti, ja yhden eekkerin (= 40,5 aarin) kyntämiseen käytetty aika oli 1 tunti ja 30 minuuttia ja parafiinin kulutus 2 1/3 gallonia (= n. 10 litraa).
Näitä tuloksia pidämme hyvin tyydyttävinä.
Aurat eivät olleet hyvin soveltuvia maanlaatuun ja moottorit toimivat niin ollen epäsuotuisissa oloissa.
Polttoaineilla ja vedellä täyteen lastatun moottorin paino oli 23 1/4 sentneriä (= vähän päälle 1 tonnin).
Traktori on voimaansa verraten kevyt ja siis kevyt maassa, helposti käsiteltävä, kääntyy pienessä kaaressa ja jättää hyvin vähäisen reunan kyntämättä.
Moottorin saa nopeasti käyntiin lämmittämällä sitä vähäisellä petroolimäärällä.
Näiden kokeiden jälkeen menimme Fordin tehtaille Trafford Parkiin Manchesterissa, jonne yksi moottoreista oli lähetetty purettavaksi eri osien tarkastusta varten.
Me olemme huomanneet mallin olevan riittävän voimakkaan ja työn ensiluokkaista. Vauhtipyöriä pidämme hiukan keveinä, mutta olemme kuulleet, että uutta ja voimakkaampaa mallia tulee käytettäväksi tulevaisuudessa. Traktori on tarkoitettu käytettäväksi yksinomaan maanviljelyksessä, mutta pyörät pitäisi varustaa jollakin suojuksella, jotta niitä voitaisiin käyttää teillä, kun auraa siirretään talosta taloon.
Ylläolevaan viitaten suositamme, että nykyisissä oloissa ryhdytään viipymättä valmistamaan näitä traktoreja niin paljon kuin mahdollista.
Lausunnon olivat allekirjoittaneet professori W.E. Dalby ja F.S. Courtney, insinöörejä; R.M. Greaves, insinööri ja maanviljelijä; Robert W. Hobbs ja Henry Överman, maanviljelijöitä; Gilbert Greenall, johtaja; ja John E. Cross, pehtori.
Melkein heti tämän lausunnon antamisen jälkeen saimme seuraavan sähkösanoman:
"En ole saanut tarkempia tietoja Cork-tehdasta varten tarvittavan teräksen ja koneiden laivauksesta. Mutta parhaassakaan tapauksessa ei Cork-tehtaan tuotanto voi olla käytettävissä ennen ensi kevättä. Elintarpeiden tuotannon tarve Englannissa on kova, ja suuria määriä moottoriauroja täytyy olla saatavissa niin pian kuin mahdollista nykyisten nurmikoiden kyntämistä varten syysvehnälle. Olen saanut asianomaisilta viranomaisilta tehtäväkseni vedota mr Fordiin avun saamiseksi. Suostuisitteko lähettämään Sörensenin ja muita mukanaan kaikki tarpeelliset piirustukset sekä lainaamaan niitä Englannin valtiolle, niin että koneosat voidaan valmistaa täällä ja panna kokoon valtion tehtaissa Sörensenin johdolla? Voin ehdottomasti vakuuttaa teille, että tämä ehdotus on tehty kansan elinehtojen vuoksi ja että hallitus tulee, jos se hyväksytään, toimeenpanemaan sen kansan hyväksi, ilman että mitään prosentti- tai pääomapyyteitä on takana ja ilman että kukaan saa minkäänlaista voittoa, Asia on hyvin kiireellinen. Mahdotonta laivata mitään valmista Amerikasta, kun tarvitaan monta tuhatta moottoriauraa. Ford-traktoria pidetään parhaana ja ainoana soveliaana mallina. Niinpä on tämä kansallistarve kokonaan riippuva mr Fordin mallista. Työni estää minua tulemasta Amerikkaan mieskohtaisesti esittämään ehdotustani. Pyydän hartaasti suotuisaa vastausta ja nopeaa ratkaisua, sillä joka päivä on ylen tärkeä. Te voitte olla vakuutettu siitä, että tehdasmahdollisuudet tuotantoa varten täällä tulevat ankarimman, puolueettoman valtionvalvonnan alaisiksi. Tervehdin Sörenseniä ja ketä tahansa muuta, jonka tahdotte lähettää Amerikasta meitä auttamaan ja opastamaan. Sähköttäkää vastaus Ferrylle, osoite Harding 'Prodome', Lontoo.
Prodome."
Ymmärsin, että tämän sähkösanoman lähettäminen oli tapahtunut Englannin hallituksen käskystä. Me sähkötimme heti kernaasti suostuvamme lainaamaan piirustukset ja asettamaan tähän saakka saavuttamamme kokemuksen ynnä tuotannon käyntiinpanoa varten tarvittavat miehet käytettäväksi. Seuraavalla laivalla lähti Charles E. Sörensen mukanaan täydelliset piirustukset. Mr Sörensen oli pannut käyntiin Manchesterin tehtaan ja oli perehtynyt Englannin oloihin. Traktorien valmistus oli hänen johdossaan.
Mr Sörensen aloitti työnsä yhdessä englantilaisten virkamiesten kanssa saadakseen koneosat valmistetuksi ja kokoonpannuksi Englannissa. Monet niistä aineksista, joita me käytimme, olivat erikoislaatuisia, joten niitä ei voitu saada Englannista. Kaikki rauta- ja konevalmistustehtaat olivat ammusvaratöissä. Hallituksen oli sangen vaikea saada lainkaan työtarjouksia. Tuli sitten kesäkuu ja sen mukana tuhoisat ilmahyökkäykset Lontooseen. Tapahtui nopea käänne. Jotakin täytyi tehdä, ja kun miehemme olivat käyneet läpi puolet Englannin tehtaista, onnistui heidän vihdoin saada jätetyksi hallitukselle tarjouksia.
Lordi Milner näytti nämä tarjoukset mr Sörensenille. Edullisimman mukaan niistä olisi traktorin hinta noussut noin 1,500 dollariin ilman mitään työnsuoritustakausta.
"Tämä hinta on aivan mahdoton", sanoi mr Sörensen. "Niiden ei pitäisi maksaa enempää kuin 700 dollaria kappale."
"Voitteko te itse valmistaa viisituhatta siihen hintaan?" kysyi lordi Milner.
"Voimme", vastasi mr Sörensen.
"Kuinka pitkän ajan tarvitsette niiden valmistukseen?"
"Aloitamme laivauksen kuudenkymmenen päivän kuluessa."
He allekirjoittivat heti kauppakirjan, joka muun muassa varasi viidenkolmatta prosentin etumaksun koko summasta. Mr Sörensen ilmoitti meille sähkösanomalla, mitä oli tehnyt, ja lähti seuraavalla laivalla kotiin. Sivumennen sanoen emme koskeneet noihin viiteenkolmatta prosenttiin ennenkuin koko sopimus oli täytetty; me sijoitimme ne jonkinlaiseksi takausrahastoksi.
Traktoritehdas ei ollut valmis alkamaan tuotantoa. Highland Parkin tehdasta olisi voitu käyttää, mutta jokainen kone siellä oli yötä päivää kiinni tärkeissä sotatöissä. Oli vain yksi keino jäljellä. Me toimeenpanimme väliaikaisen laajennuksen Dearbornin tehtaassa, varustimme sen koneilla, jotka tilasimme sähköteitse ja jotka enimmäkseen saapuivat pikajunilla, ja ennen kuudenkymmenen päivän kulumista olivat ensimmäiset traktorit Newyorkin satamassa Englannin viranomaisten hallussa. Kesti jonkun aikaa ennen kuin niille saatiin laivatilaa, mutta 6. joulukuuta 1917 saimme seuraavan sähkösanoman:
"Lontoo 5, joulukuuta 1917. Sörensen, Fordson, F.R. Dearborn.
Ensimmäiset traktorit saapuneet, milloin lähtevät Smith ja muut? Sähköttäkää.
Perry."
Koko viidentuhannen traktorin laivaus tapahtui ennen kolmen kuukauden kulumista, ja tämä on syynä siihen, että meidän traktorimme tulivat käytäntöön Englannissa paljon ennen kuin niistä Yhdysvalloissa edes tiedettiinkään.
Itse asiassa on traktori aikaisemmin suunniteltu kuin automobiili. Kotitilalla tein ensimmäisiä kokeitani traktoreilla, ja kerran olin palveluksessa tehtailijalla, joka valmisti höyrytraktoreita — suuria, raskaita höyryjyriä ja puimakoneita. Minä olin kuitenkin tullut siihen päätökseen, että suurilla traktoreilla ei ollut mitään tulevaisuutta. Ne olivat liian kalliita pikkuviljelijöille, vaativat liian suurta ammattitaitoa hoitoonsa ja olivat liian raskaat suoritettavaansa työhön verraten. Joka tapauksessa halusi yleisö mieluummin ajaa autolla kuin käyttää auraa; hevoseton ajopeli vaikutti voimakkaammin mielikuvitukseen. Siitä johtui, että käytännöllisesti puhuen lakkasin askartelemasta traktoripuuhissa, kunnes automobiilituotanto oli käynnissä. Mutta automobiilien käytäntööntulo maatiloilla teki moottoriauran välttämättömäksi. Sillä silloin oli maanviljelijä tutustunut koneliikuntaan.
Maanviljelijä ei tarvitse niinkään uusia koneita kuin apua hoitamaan niitä koneita, jotka hänellä jo ovat. Minä olen kävellyt monta väsyttävää tuntia auran perässä ja tunnen perusteellisesti koko raadannan. Mitä ihmisvoiman tuhlausta onkaan viettää tunti- ja päiväkausia hitaasti astelevan hevosparin perässä, kun moottoriaura samassa ajassa suorittaisi kuusi kertaa enemmän työtä! Ei ole kumma, että tavallinen maanviljelijä, joka tekee kaiken työnsä hitaasti ja käsin, ei ole kyennyt ansaitsemaan enempää kuin niukan toimeentulonsa ja ettei toisaalta maanviljelystuotteita koskaan ole niin runsaasti ja halvasta saatavissa kuin pitäisi.
Samoin kuin automobiileissa me nytkin halusimme voimaa — emmekä painoa. Painokäsitys oli juurtunut syvälle traktorien rakentajiin. Luultiin, että suuri paino merkitsi suurta työkykyä, että kone ei saattanut työskennellä olematta raskas. Siitä huolimatta, että kissa ei ole erin raskas, mutta kuitenkin mainio kiipeejä. Olen jo esittänyt ajatukseni painon suhteen. Ainaoanlaatuinen traktori, jota arvelin kannattavan ajatella, oli sellainen, joka olisi kevyt, luja ja niin yksinkertainen, että sitä voisi hoitaa kuka tahansa. Sen tulisi myöskin olla niin halpa, että kuka tahansa voisi sen ostaa.
Tämä päämäärä mielessämme me työskentelimme lähes viisitoista vuotta sopivan mallin aikaansaamiseksi ja käytimme kokeiluihin muutamia miljoonia dollareita. Menettelimme aivan samoin kuin automobiilien suhteen. Jokainen koneosa oli tehtävä niin lujaksi kuin mahdollista, koneosia ei saisi olla monta, ja koneen täytyi olla soveltuva suurisuuntaiseen tuotantoon. Me arvelimme mahdollisesti voivamme käyttää automoottoria ja teimme muutamia kokeita sellaisella. Vihdoin tulimme vakuutetuiksi, että sellaisilla traktoreilla, joita halusimme, ei oikeastaan ollut mitään yhteistä automobiilin kanssa. Alkuperäinen tarkoitus oli, että traktorien valmistus tapahtui riippumatta autoteollisuudesta ja aivan eri tehtaassa. Ei mikään tehdas ole kyllin suuri valmistamaan kahdenlaisia tuotteita.
Automobiili on tarkoitettu kantamaan, traktori vetämään. Ja tämä toimintaero teki mitä suurimman eron rakenteessa. Vaikeinta oli saada laakereita, jotka voisivat kestää voimakasta vetoa. Lopulta se onnistui ja me saimme rakenteen, joka tuntuu kaikissa oloissa antavan parhaan keskimääräistuloksen. Me päädyimme nelisilinteriseen moottoriin, joka pannaan käyntiin bensiinillä, mutta jota sitten käytetään paloöljyllä. Pienin paino, mihin pääsimme joltistakin voimaa säilyttämällä, oli 2,425 naulaa (noin 1,300 kg). Iskuvoima on sijoitettu pyörien siipiin — kuten kissalla kynsiin.
Paitsi vetäjätointansa varten täytyy traktori, jotta siitä tulisi mahdollisimman hyödyllinen, rakentaa niin, että sitä voidaan käyttää myöskin seisovana moottorina, jotta sen, kun sitä ei tarvita teillä tai peltotöissä, voi yhdistää hihnalla käyttämään muuta konetta. Lyhyesti: sen tulee olla tukeva, liikuteltava voimalähde. Ja sellainen siitä on tullut. Se ei ainoastaan ole kyntänyt, äestänyt, kylvänyt ja leikannut, se on myöskin puinut, käyttänyt jauhomyllyjä, sahoja ja monia muita laitoksia, kiskonut ylös kantoja, aurannut lunta ja tehnyt jokseenkin kaikkea, mitä keskulaisen suuri kone voi tehdä — lammasten keritsemisestä sanomalehden painamiseen saakka. Se on varustettu raskailla renkailla voidakseen liikkua teillä, reenjalaksilla metsiä ja jäitä varten ja uurtopyörillä voidakseen kulkee raiteita pitkin. Meille on ilmoitettu, että sitä voidaan käyttää yhdeksäänkymmeneen eri tarkoitukseen, ja luultavasti tunnemme vain murto-osan sen käyttömahdollisuuksista.
Traktorin mekanismi on vieläkin yksinkertaisempi kuin automobiilin, ja se valmistetaan aivan samalla tavalla. Aina tähän vuoteen saakka on tuotantoa ehkäissyt sopivan tehtaan puute. Ensimmäiset traktorit oli valmistettu Dearbornin tehtaassa, jota nyt käytetään kokeilupaikkana. Se ei ollut kylliksi suuri, jotta tuotanto olisi voinut olla yhtä taloudellista kuin suuressa mittakaavassa suoritettuna, eikä sitä käynyt hevin laajentaminen, kun tarkoituksena oli valmistaa traktorit River Rouge-tehtaassa, jota ei saatu täyteen käyntiin ennen kuin vasta viime vuonna. Nyt on tämä laitos täysin valmis traktorien rakentamista varten. Työ tapahtuu aivan samalla tavalla kuin automobiileja tehtäessä. Kukin koneosa valmistetaan eri osastossa ja siirretään, sitä mukaa kuin se valmistuu, asianomaiseen valmistavaan kokoonpanosaliin, mistä se sitten kulkeutuu lopulliseen kokoonpanopaikkaan. Kaikki liikkuu, eikä mitään erikoista ammattitaitoa vaativaa työtä ole. Nykyisen tehtaan suorituskyky on miljoona traktoria vuodessa. Sen määrän aiomme valmistaa, sillä maailma tarvitsee halpoja, yleishyödyllisiä koneita nyt enemmän kuin ennen ja tuntee nyt jo riittävästi koneiden merkitystä halutakseen niitä.
Kuten sanottu, menivät ensimmäiset traktorit Englantiin. Yhdysvalloissa tarjottiin niitä kaupaksi vasta 1918, ja hinnaksi määrättiin 750 dollaria. Seuraavana vuonna täytyi kustannusten kohoamisen vuoksi hinta nostaa 885 dollariin, mutta vuoden puolivälissä voitiin palata alkuperäiseen hintaan, 750 dollariin. Vuonna 1920 otimme 790 dollaria; seuraavana vuonna oli tuotanto siksi kehittynyttä, että voitiin alkaa hinnan alentamista. Se alennettiin ensin 625 dollariin, ja kun vuonna 1922 olimme saaneet River Rouge-tehtaan käyntiin, saatoimme alentaa hinnan 395 dollariin. Kaikki tämä osoittaa, mikä vaikutus järkiperäisesti johdetulla tuotannolla voi olla hintaan. Niinkuin minulla ei ole aavistusta, kuinka halvalla Ford-auto lopulta voidaan valmistaa, en myöskään osaa ennustaa, mikä traktorin valmistushinta lopulta tulee olemaan.
Tärkeätä on, että se tulee olemaan halpa. Muussa tapauksessa ei saada konekäyttöä kaikille pienviljelystiloille. Ja kaikilla täytyy olla konevoimaa. Muutamien vuosien päästä tulee talo, jota hoidetaan vain ihmis- ja hevosvoimalla, olemaan yhtä suuri kumma kuin tehdas, jota käytetään polkurattaalla. Maanviljelijän täytyy joko käyttää konevoimaa tai lähteä talostaan. Kustannukset tekevät sen välttämättömäksi. Sodan aikana toimitutti hallitus kokeen Fordson-traktorilla nähdäkseen, kuinka suuriksi sen käyttökustannukset nousivat hevosten käyttöön verrattuina. Traktoria koskevat numerot ovat korkeimman hinnan mukaan, siihen vielä rahti lisäksi. Arvonvähennys- ja korjaus-erät eivät ole niin suuret kuin lausunto osoittaa, ja vaikkapa olisivatkin, niin ovat hinnat alenneet puoleen, mikä painaa kulumis- ja korjausnumeroita niinikään puoleen. Numerot ovat seuraavat:
Hinta: Fordson 880 dollaria. Kestävyys 4,800 tuntia 0,2 eekkeriä tunnissa, 3,840 eekkeriä: 3,840 eekkeriä 880 dollarista, arvonvähennys eekkeriä kohti…………………………….. 0,221 Korjaus 3,840 eekkeristä, 100 dollaria; eekkeriä kohti…………………………….. 0,026 Polttoaine, paloöljyä à 19 senttiä, 2 gallonia eekkeriä kohti…………………………….. 0,38 3/4 gall. öljyä 8 eekkerille; eekkeriä kohti….. 0,076 Kuljettaja, 2 dollaria päivässä, 8 eekkeriä; eekkeriä kohti…………………………….. 0,25 Kustannus Fordsonilla kyntämisestä; eekkeriä kohti dollaria…………………………….. 0,95
Kahdeksan hevosen hinta 1,200 dollaria. Työkestävyys 5,000 tuntia, 0,2 eekkeriä tunnissa, 4,000 eekkeriä: 4,000 eekkeriä 1,200 dollarista, arvon vähennys eekkeriä kohti…………………………….. 0,30 Hevosen ruoka, 40 senttiä (100 työpäivää) eekkeriä kohti…………………………….. 0,40 Hevosen ruoka, 10 senttiä (265 joutopäivää) eekkeriä kohti…………………………….. 0,265 Kaksi työmiestä, kaksi yhteenkytkettyä auraa, 2 dollaria kukin päivässä; eekkeriä kohti…….. 0,50 Kustannus hevosilla kyntämisestä; eekkeriä kohti dollaria………………………………….. 1,46
Vanhaan tapaan hoidettu maanviljelys on nopeasti muuttumassa kuvankauniiksi muistoksi. Se ei merkitse, että työ katoaa maanviljelyksestä. Työ ei voi kadota mistään tuottoisasta elämästä. Mutta konevoima maanviljelyksessä merkitsee raskaan raatamisen poistamista siitä. Konekäyttö ottaa yksinkertaisesti taakan ihmisen hartioilta ja sälyttää sen koneeseen. Me olemme koneilla suoritettavan maanviljelyksen alkuvuosissa. Automobiili aikaansai vallankumouksen nykyisessä maanviljelyksessä, ei senvuoksi että se oli ajopeli, vaan sentähden että sitä vei eteenpäin kone. Maanviljelyksen pitäisi olla jotakin enempääkin kuin tavallista maalaistoimintaa. Sen pitäisi olla liiketointa elintarpeiden tuottamiseksi. Ja kun se tulee liiketoimeksi, voidaan vuoden varsinainen maanviljelystyö keskulaisella maatilalla suorittaa kuukautta lyhyemmässä ajassa. Muu aika voidaan omistaa muihin tehtäviin. Maanviljelys on liiaksi sesonkityötä viedäkseen mieheltä koko vuoden ajan.
Keinona elintarvetuotannossa tulee maanviljelyksestä oikeutettu liiketoimi, jos se tuottaa elintarpeita riittävässä määrässä ja jakaa ne sellaisin ehdoin, että kaikki perheet voivat niitä saada riittävästi kohtuullisiin tarpeisiinsa. Minkäänlaisia elintarvetrusteja ei voisi syntyä, jos tuottaisimme kaikkinaisia elintarpeita niin valtavia määriä, että keinottelu ja nylkeminen kävisi mahdottomaksi. Maanviljelijä, joka vähentää tuotantoansa, edistää keinottelua.
Ja senjälkeen me saisimme kenties nähdä pikkumyllyjen syntyvän uudestaan henkiin. Se oli onneton päivä, jolloin kylämylly hävisi. Yhteistoiminnallinen maanviljelys tulee voittamaan alaa; me saamme maamiesyhtymiä, joilla on omat teurastamot, missä heidän omat sikansa muutetaan silavaksi ja kinkuiksi, ja omat myllynsä, missä heidän viljansa muutetaan markkinoille vietäviksi ravintoaineiksi.
Minkävuoksi härkä, joka on kasvatettu Teksasissa, on vietävä Chicagoon teurastettavaksi ja sitten tarjottava Bostonissa syötäväksi, se on kysymys, johon ei voida vastata, kun kerran kaikki härät, joita Bostonin kaupunki tarvitsee, voitaisiin kasvattaa sen lähistöllä. Elintarvevalmistuksen keskitys, joka vaatii suunnattomia kuljetus- ja järjestelykustannuksia, on liian suurta tuhlausta, jotta sitä voisi kauan jatkua terveesti kehittyneessä yhteiskunnassa.
Kahdenkymmenen vuoden kuluessa täst'edes me saamme nähdä maanviljelyksessä yhtä perinpohjaisen kehityksen kuin viimeksikuluneiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa olemme nähneet teollisuuden alalla.
XVI luku.
MIKSIKÄ HYVÄNTEKEVÄISYYTTÄ?
Minkä vuoksi tarvitsee sivistyneessä yhteiskunnassa antaa almuja? Minulla ei suinkaan ole mitään ihmisystävällistä ajatustapaa vastaan, ja Herra varjelkoon meitä koskaan olemasta kylmiä hädässä olevaa lähimmäistämme kohtaan. Me emme saa antaa jalon inhimillisen myötätunnon tehdä tilaa kylmälle ja laskevalle itsekkyydelle. Melkein kaikkien maailman suurten edistysaskelten juuri on ihmisrakkaudessa, ja halu antaa ihmisille apua on ollut valtavimpana vaikuttimena kaikkeen hyödylliseen toimintaan.
Vika on vain siinä, että me olemme suunnanneet tämän suuren ja kauniin kannustavan voiman liian mitättömiin pyrkimyksiin. Kun ihmisrakkaus kerran saa meidät ruokkimaan nälkäisiä, niin miksi sen ei pitäisi herättää meissä laajempaa pyrkimystä — tekemään nälkäisten ilmestyminen ympäristöömme tulevaisuudessa kerrassaan mahdottomaksi? Jos olemme kyllin hyväntahtoisia auttaaksemme ihmisiä, kun he ovat joutuneet vaikeuksiin, niin pitänee kai saman hyväntahtoisuuden kannustaa meitä ehkäisemään tällaisten vaikeuksien syntyminen.
Antaminen on helppoa. Vaikeampaa on lahjan tekeminen tarpeettomaksi. Sitä varten täytyy katsoa ohi yksityisten tapausten ja tunkeutua kurjuuden perussyyhyn. Senvuoksi ei meidän tule aluksi jättää auttamatta, mutta me emme saa pysähtyä tähän väliaikaiseen avunantoon. Vaikeinta tuntuu olevan saada ihmisiä näkemään niin pitkälle, että he huomaisivat syyn. Monet saadaan ennemmin auttamaan jotakin köyhää perhettä kuin kohdistamaan ajatuksensa siihen ongelmaan, miten itse köyhyys saataisiin tykkänään poistetuksi.
Minä en ensinkään harrasta ammattimaista hyväntekeväisyyttä tai mitään kauppamaisen ihmisystävyyden muotoa. Niin pian kuin avuliaisuuteen sovelletaan järjestelmää ja virkakuntaisuutta, sammuu sen sydän ja siitä tulee kylmä ja tahmea massa.
Todellista inhimillistä hyväntekeväisyyttä ei koskaan luetteloida ja kuulutella. Paljon enemmän orpolapsia hoidetaan yksityisissä kodeissa lempeämielisten ihmisten luona kuin yleisissä laitoksissa. Useampi vanhus saa turvapaikan ystäviensä luona kuin vanhainkodeissa. Paljon enemmän apua annetaan lainoilla perheeltä toiselle kuin lainoilla julkisista luottolaitoksista. Toisin sanoen, ihmisystävällisellä pohjalla oleva ihmisyhteiskunta hoitaa itse itsensä. On vakava kysymys, missä määrin meidän on mukautuminen luonnollisen avuliaisuus vaiston kaupallistuttamiseen.
Ammattimainen hyväntekeväisyys ei ole ainoastaan kylmää, vaan se loukkaa enemmän kuin auttaa. Se alentaa vastaanottajaa ja tylsyttää hänen omanarvontuntoansa. Sukua sen kanssa on se tunteileva idealismi, joka lahjoittaa ihmisille enimmäkseen lellittelyä. Joku aika sitten levitettiin maailmaan sellaista käsitystä, että "lähimmäisen palvelus" pitäisi uskoa toisten tehtäväksi meidän puolestamme. Monet ihmiset saivat täten vastaanottaa hyväntahtoisia "yhteiskuntatoimia", ja suuret joukot kansastamme tuuditettiin jonkinlaiseen lapselliseen avuttomuuteen ja alituiseen avustuksen odotteluun. Toimiminen toisten hyväksi tuli eräänlaiseksi ammatiksi, joka kyllä antoi tyydytystä kunnioitettavalle palvelushalulle, mutta ei millään tavoin edistänyt itseluottamuksen herättämistä ihmisissä tai niiden olojen parantamista, joiden katsottiin tekevän tällainen palvelus välttämättömäksi.
Jos oli paha, että ihmisissä täten hellittiin lapsellisen avuttomuuden tunnetta, sen sijaan että heitä rohkaistiin itseluottamukseen ja itseapuun, niin vielä pahempi oli, että se puhalsi vireille sitä vastenmielisyyden tunnetta, joka aina syntyy hyväntekeväisyyden esineessä. Kuulee usein valituksia apua saaneiden "kiittämättömyydestä". Mutta ei mikään ole sen luonnollisempaa. Ensinnäkin on niin sanottu armeliaisuus ani harvoin todellista, lämpimästä ja säälivästä sydämestä lähtevää armeliaisuutta. Ja toiseksi ei kenestäkään ole koskaan mieluisaa olla asemassa, joka pakottaa hänen vastaanottamaan apua.