SISÄLLYS: (continued 2)

Ilman edelläkäypää varoitusta ilmoitin sitten eräänä päivänä 1909, että me vastedes rakentaisimme vain yhtä mallia, että tämä malli olisi T-malli, että kaikkien autojen kori tulisi olemaan aivan samanlainen, ja huomautin vielä: "Jokainen ostaja voi saada autonsa sen väriseksi kuin haluaa, edellyttämällä että hän haluaa sen mustaksi."

En voi sanoa kenenkään juuri riemastuneen. Myyjät eivät tietenkään voineet ymmärtää niitä etuja, minkä yhden ainoan mallin valmistaminen tuottaisi tehtaalle. Siitä, asian puolesta he eivät välittäneetkään. He katsoivat, että tuotantomme oli hyvä sellaisena kuin se oli, ja sangen vakiintunut oli käsitys, että hintojen alennus vahingoittaisi myyntiä, että hyvää tavaraa haluavat ostajat pelästyisivät eikä heidän sijalleen saisi toisia ostajia. Käsitys automobiilin merkityksestä ei silloin vielä ollut selvästi tajuttuna. Auton omistamista pidettiin vielä ylellisyytenä. Tehtailijat tekivät parhaansa levittääkseen tätä käsitystä. Muutamat ovelat neropatit keksivät sanan "huviauto" ja juuri huvipuolta korostettiin ilmoituksissa erikoisesti. Myyjillämme oli huomautuksiinsa täysi syy ja varsinkin sen jälkeen kun ilmoitin:

"Aion rakentaa kansan suuren enemmistön auton. Se on oleva kyllin suuri perhettä varten, mutta myöskin kyllin pieni, jotta yksi henkilö voi sitä hoitaa ja käsitellä. Se tehdään parhaista aineista, sen rakentavat parhaat työmiehet, mitä saada voi, ja niin yksinkertaisen kaavan mukaan kuin nykyinen insinööritaito voi aikaansaada. Mutta sen hinta on oleva niin alhainen, että jokainen, jolla on kohtalainen vuosipalkka, kykenee sen hankkimaan ja perheineen nauttimaan muutamien onnellisten tuntien siunausta Jumalan vapaassa, kauniissa luonnossa."

Tämä ilmoitus herätti jonkin verran hilpeyttä. Yleinen arvostelu oli:

"Jos Ford tekee tämän, niin tulee hänen liikkeestään puolessa vuodessa loppu."

Yleinen mielipide oli, että hyvää autoa ei voitu rakentaa halpaan hintaan ja ettei missään tapauksessa kannattanut myydä niin halvalla, kun ainoastaan varakkaat henkilöt ostivat autoja. Yli kymmenentuhannen auton myynti 1908-1909 oli saanut minut vakuutetuksi siitä, että tarvitsimme uuden tehtaan. Meillä oli jo yksi suuri uudenaikainen tehdas Piquette Streetin varrella. Se oli yhtä hyvä, ehkäpä pikkuista parempikin kuin mikään muu autotehdas maassamme. Mutta minusta tuntui mahdottomalta, että se riittäisi tulevia välttämättömiä tarpeita varten, ja siksipä ostin kuusikymmentä eekkeriä Highland Parkista, minkä silloin katsottiin olevan kaukana maalla Detroitin ulkopuolella. Niin suuren maa-alan osto ja suuremman tehtaan rakentamisaie herätti hämmästystä. Kysyttiin jo:

"Kuinkahan pian Ford lentää ilmaan?"

Mene tiedä, kuinka monta kertaa se kysymys sitten on tehty. Sitä on kysytty vain sen vuoksi, ettei ole voitu käsittää, että periaate se on pikemminkin kuin henkilö, joka työn tekee, ja periaate on niin yksinkertainen, että se tuntuu salamyhkäiseltä.

1909-1910 koroitin hiukkasen hintaa voidakseni maksaa uuden maa-alan ja rakennukset. Tämä on aivan oikeutettua ja päätyy ostajan eduksi eikä päinvastoin. Muutama vuosi sitten tein samalla tavalla, tai oikeammin: silloin jätin tavallisen vuotuisen hinnanalennuksen tekemättä voidakseni rakentaa River Rougen haaratehtaan. Olisinhan voinut lainata puuttuvat summat, mutta siitä olisi liikkeelle tullut alituinen taakka, joka olisi rasittanut kaikkia seuraavia autoja. Kaikkien mallien hintaa koroitettiin 100 dollaria, lukuunottamatta maantieautoa, jota koroitettiin vain 75 dollaria, sekä kuomuvaunua ja kaupunkiautoa, joiden hintoja koroitettiin 150 ja 200 dollaria. Me möimme 18,664 autoa, ja sitten 1910-1911 alensin — näin saadun helpotuksen johdosta — matkailuauton 950 dollarista 780 dollariin ja möin 34,528 autoa. Tämä on alku säännölliseen autojen hinnan alentamiseen, huolimatta lisääntyneistä aineskustannuksista ja korkeammista työpalkoistakin.

Verrattakoon vuotta 1908 vuoteen 1911. Tehdasaluetta lisättiin 2,65 eekkeristä 32 eekkeriin. Työmiesten lukumäärä nousi 1,908:sta 4,110:een ja tuotanto lisääntyi hiukan yli kuudesta tuhannesta lähes kolmeenkymmeneenviiteen tuhanteen autoon. Työmiesten lukumäärän lisäys on kuten näkyy paljon pienempi kuin tuotannon.

Me olimme, niin näytti, miltei yhdessä päivässä siirtyneet suurtuotantoon. Kuinka se tapahtui?

Yksinkertaisesti sovelluttamalla välttämätöntä periaatetta. Käyttämällä järkevästi järjestettyä voimaa ja koneistoa. Pienessä, pimeässä pajassaan erään syrjäkadun varrella oli muuan vanha mies vuosikausia vuoleskellut kirvesvarsia. Hän teki ne sopivasta puusta alkeellisilla työkaluilla. Jokainen varsi mitattiin ja punnittiin huolellisesti. Niissä ei ollut kahta samanlaista. Taipeen piti tarkoin sopia käteen ja seurata puunsyiden suuntaa. Aamusta varhain myöhään iltaan ahersi ukko. Hän valmisti keskimäärin kahdeksan vartta viikossa ja sai puolentoista dollaria kappaleelta. Usein jäi joitakin varsia menemättä kaupaksi jonkin epätasaisuuden vuoksi.

Nykyään voi ostaa paremman kirvesvarren, koneellatehdyn, muutamalla sentillä. Ne ovat kaikki samanlaisia ja jokainen erikseen erinomainen. Uudet menetelmät, suuressa mittakaavassa sovellettuina, eivät ainoastaan ole alentaneet kirvesvarren hintaa mitättömään murto-osaan entisestä, vaan myöskin sanomattomasti parantaneet tuotetta.

Näiden samojen menetelmien sovelluttaminen Ford-auton valmistuksessa alensi hinnan heti alussa ja paransi samalla laadun. Me kehitimme sanalla sanoen erästä aatetta. Liikkeen ytimenä voi olla joku aate. Joku keksijä tai älykäs työmies keksii uuden ja paremman tavan tyydyttää jotakin ihmisten ilmeistä tarvetta; aate havaitaan hyväksi ja ihmiset haluavat sitä käyttää hyväkseen. Sillä tavoin yksi ainoa henkilö aatteensa tai keksintönsä kautta antaa ytimen jollekin liikeyritykselle. Mutta sellaisen yrityksen kehän ja laajuuden luomisessa ovat osallisia kaikki, joilla on sen kanssa jotakin tekemistä. Ei kukaan liikemies voi sanoa: "Minä rakensin tämän liikkeen", jos hän sen rakentamiseen on tarvinnut tuhansien miesten apua. Se on yhteistuotantoa. Jokainen, joka siinä on toimessa, on jollakin tavoin sitä auttanut. Tuotteliasta työtä tekemällä he tekevät ostavalle maailmalle mahdolliseksi alati saada senlaatuiset tarpeensa tyydytetyksi, joiden tyydyttämistä yritys tarkoittaa, ja sillä tavoin he kaikki auttavat pitämään pystyssä tehdasta, kauppaliikettä, tavaraa, joka antaa heille toimeentulon. Sillä tavoin kasvoi meidän yhtiömme, ja seuraavassa luvussa kerron kuinka se tapahtui.

Tällävälin oli Fordin-tehdas tullut yleismaailmalliseksi. Meillä oli haaraosastoja Lontoossa ja Australiassa. Me lähetimme tavaraa kaikkiin maailman osiin, ja varsinkin Englannissa aloimme olla melkein yhtä hyvin tunnettuja kuin Amerikassa. Automme saattaminen Englannin markkinoille kohtasi ensin vaikeuksia sen vuoksi, että amerikkalainen polkupyörä oli siellä epäonnistunut. Siitä päätettiin, etteivät mitkään amerikkalaiset kuljetusneuvot soveltuneet Englannin markkinoille. Kaksi kappaletta A-mallia joutui Englantiin 1903. Sanomalehdet eivät suostuneet niitä edes mainitsemaan. Automobiiliasiamiehet eivät tahtoneet kiinnittää niihin yhtään huomiota. Kuiskailtiin aineksen olevan sitä laatua, että ostaja sai katsoa itseään onnelliseksi, jos auto kesti kaksi viikkoa. Ensimmäisenä vuonna saatiin myydyksi ehkä tusina; toisena kenties hiukan enemmän. Ja minä voin sanoa A-mallin maineeksi, että useimmat niistä ovat vielä, lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua, käytännössä Englannissa, muodossa tai toisessa.

Asiamiehemme antoi v. 1905 C-mallimme ottaa osaa Skotlannin kestävyyskokeisiin. Siihen aikaan olivat nämä kokeet suositumpia Englannissa kuin nopeuskilpailut. Kenties oli alettu ymmärtää, että auto ei ollut vain leikkikalu. Skotlantilaiset kokeet käsittivät yli 800 mailia mäkistä ja hankalaa tietä. Ford tuli perille vain yhden pakollisen pysäyksen keskeyttämänä. Tämä tulos antoi vauhtia myynnille Englannissa. Samana vuonna otettiin Fordin taksa-autoja ensimmäisen kerran käytäntöön Lontoossa. Autot olivat kestäneet kokeen ja saavuttaneet luottamusta. Brightonista tehtiin uusi huomattava kestävyyskoe Ford-vaunuilla. Tuloksena oli, että sinä vuonna myytiin kuusisataa autoa. Vuonna 1911 ajoi Henry Alexander T-mallilla 4,000 jalkaa korkean Ben Nevis-vuoren huipulle. Sinä vuonna myytiin Englannissa 14,060 autoa, eikä sittemmin ole huomattu tarpeelliseksi toimeenpanna mitään näytöksiä. Me avasimme vihdoin oman tehtaan Manchesterissa; alussa oli se ainoastaan kokoonpanopaja, mutta vuosien kuluessa olemme ryhtyneet valmistamaan yhä useampia auton-osiakin paikalla.

VI luku.

TUOTANTOTAPAMME.

Jos uusi menetelmä säästäisi kymmenen prosenttia aikaa tai lisäisi työntulosta kymmenellä prosentilla, niin merkitsee sen käyttämättömyys aina kymmenen prosentin lisämenoa. Jos jonkin henkilön aika maksaa viisikymmentä senttiä tunnissa, merkitsee kymmenen prosentin säästö viittä senttiä tunnissa. Jos pilvenpiirtäjän omistaja voisi lisätä tulojansa kymmenellä prosentilla, maksaisi hän mielellään puolet lisäyksestä vain saadakseen tietää, millä tapaa. Syynä, että hän omistaa pilvenpiirtäjän, on, että tiede on osoittanut erinäisten ainesten määrätyllä tavalla käytettyinä voivan säästää tilaa ja lisätä vuokratuloja. Kolmikymmenkerroksinen talo ei tarvitse enempää maata kuin viisikerroksinen. Jos säästetään kymmenen askelta päivässä kultakin kahdestatoista tuhannesta työapulaisesta, on säästetty viisikymmentä mailia tuhlattua tarmoa ja hyödytöntä liikkumista.

Näille periaatteille rakennettiin minun tuotteitteni valmistus. Käytännöllisesti puhuen ne syntyivät kaikki itsestään. Aluksi koetimme saada koulutettuja koneenrakentajia. Mikäli tuotanto kasvoi, kävi selväksi, että oli mahdotonta saada riittävästi metallityöläisiä, mutta myöskin, että tuotantoon ei välttämättömästi tarvittu koulutettuja työläisiä, ja tästä kehittyi periaate, jota tuonnempana esitän perusteellisesti.

On itsestään selvää, että ihmisten enemmistö ei kykene henkisesti — vaikka kykeneekin ruumiillisesti — hankkimaan itselleen saaliista toimeentuloa. Toisin sanoen, he eivät kykene omin käsinsä hankkimaan riittävää määrää niitä välineitä, joita tämä maailma tarvitsee, kyetäkseen vaihtamaan omaa tuotantoansa niihin välineihin, joita he itse tarvitsevat. Minä olen kuullut sanottavan, ja minä luulen itse asiassa sen olevan hyvin tavallisen käsityksen, että me olemme ottaneet työstä pois ammattitaidon. Sitä emme ole tehneet. Me olemme tuoneet siihen taitoa. Me olemme lisänneet taitoa suunnitteluun, liikkeenhoitoon ja työkalujenvalmistukseen nähden, ja tämän taidon tulokset koituvat ammattitaidottoman työmiehen hyväksi. Tätä selitän lähemmin tuonnempana.

Meidän täytyy tajuta ihmisten henkinen varustus erilaiseksi. Jos jokainen työ tehtaassamme vaatisi ammattitaitoa, ei tehdas yksinkertaisesti olisi koskaan syntynytkään. Riittävää määrää ammattitaitoisia miehiä ei olisi voitu kouluttaa sadassa vuodessa. Miljoona käsin-työskentelevää miestä ei olisi voinut edes lähimainkaan suorittaa nykyistä päivittäistä tuotantoamme. Ei kukaan olisi pystynyt johtamaan miljoonaa miestä. Tärkeämpää on, että sitä, minkä nämä miljoona ammattijohtoa vailla olevaa miestä saisivat aikaan, ei olisi voitu myydä sellaiseen hintaan, joka vastaisi ostovoimaa. Ja vaikkapa olisi mahdollista kuvitella sellaisen ihmispaljouden keräämistä ja heidän johtamistaan ja keskinäistä yhteistoimintaansa, tarvitsee vain ajatella, minkä pinta-alan se vaatisi! Kuinka monen työmiehen aika menisi, ei tuotantoon, vaan ainoastaan sen puolivalmiin tuotteen kuljettamiseen paikasta paikkaan, mitä toiset ovat tehneet! Minä en ymmärrä, kuinka sellaisissa oloissa olisi ollut mahdollista maksaa työmiehille enempää kuin kymmenen tai kaksikymmentä senttiä päivässä — sillä eihän tietenkään työnantaja palkkoja maksa. Hän vain välittää rahat. Valmis tavara se on, joka palkat maksaa, ja työnjohto järjestää tuotannon siten, että valmis tavara voi maksaa palkat.

Taloudellisemmat tuotantomenetelmät eivät alkaneet aivan yhtä haavaa. Ne alkoivat vähitellen — aivan niinkuin me vähitellen aloimme itse tehdä koneittemme osat. T-mallinen moottori oli ensimmäinen, jonka me teimme itse. Suuret säästöt alkoivat vaunujen kokoonpanosta ja ulotettiin sitten toisille osastoille, niin että — vaikka meillä nyttemmin on ammattitaitoisia mekaanikkoja joukoittain, — he eivät lainkaan valmista automobiileja; he tekevät vain toisille helpoksi valmistaa niitä. Ammattitaitoisia työmiehistämme ovat työkalusepät, koettelijat, koneenrakentajat ja mallintekijät. He ovat niin eteviä kuin kukaan ylimalkaan voi olla tässä maailmassa — todellakin niin, eteviä, että heidän kykyänsä ei saa tuhlata teettämällä heillä sellaista, minkä heidän keksimänsä koneet voivat tehdä paremmin. Työläisten pääjoukko tulee meille ammattitaidottomana; he oppivat työnsä parissa tunnissa; tai parissa päivässä. Elleivät he opi sitä tässä ajassa, ei heistä tule koskaan olemaan meille hyötyä. Monet heistä ovat ulkomaalaisia, eikä heiltä, ennenkuin heidät otetaan työhön, vaadita muuta, kuin että he työllään näyttävät kykenevänsä maksamaan yleiskustannukset siitä tilasta, jonka he verstaan lattialla ottavat. Heidän ei tarvitse olla ruumiillisesti voimakkaita. Meillä on töitä, jotka vaativat suurta ruumiillista voimaa — mutta ne ovat ripeästi vähenemässä; meillä on toisia töitä, jotka eivät vaadi lainkaan voimaa — töitä, jotka ruumiinvoiman kannalta voisi suorittaa vaikka kolmivuotias lapsi.

Perusteellisesti kuvaamatta teknillisiä menetelmiä ei voi selittää valmistusten koko kehitystä askel askelelta ja siinä järjestyksessä, missä kaikki tapahtui. En luule sen olevan yleensäkään mahdollista, sillä melkein joka päivä tulee jotakin uutta lisää, eikä kellään voi olla selkoa kaikesta. Ottakaamme umpimähkään esimerkiksi moniaita muutoksia. Niistä voi saada käsityksen ei ainoastaan siitä, mitä tulee tapahtumaan, kun tämä maailma on saatu järjelliselle tuotantoperustalle, vaan myöskin siitä, kuinka paljon enemmän me maksamme tavaroista kuin tarvitsisi, ja kuinka paljoa pienemmät palkat ovat kuin niiden pitäisi olla, ja kuinka suuri ala vielä on tutkimatta. Ford-yhtiö on vasta päässyt vain pienen matkan alkutaipaletta.

Ford-autossa on noin viisituhatta eri osaa — ruuvit, mutterit ja kaikki muut mukaanlaskien. Muutamat näistä osista ovat jokseenkin tilavia, kun taas toiset ovat miltei kellon koneosien kokoisia. Ensi aikoina me yksinkertaisesti ryhdyimme panemaan konetta kokoon yhdellä kohtaa lattialla, ja työmiehemme toivat sinne eri osat sitä mukaa kuin niitä tarvittiin, aivan samoin kuin taloa rakennettaessa. Kun aloimme valmistaa eri osia, oli luonnollistakin, että sitä varten määrättiin erityinen osasto tehtaasta, mutta tavallisesti suoritti yksi työmies kaiken sen työn, mikä tarvittiin yhden yksityisen osan valmistamiseen. Tuotannon nopea kasvaminen pani väkisinkin ajattelemaan, miten työmiehet estettäisiin menemästä toistensa tielle. Ilman johtoa oleva työmies kuluttaa ajastaan ainesten ja työkalujen kuljettamiseen enemmän kuin työntekoon; hän saa pienen palkan, koska kävelyurheilu ei ole mikään hyvinpalkattu ammatti.

Ensimmäinen edistys kokoonpanon alalla tapahtui, kun aloimme viedä työtä miesten luo, sen sijaan että miehet tulivat työn luo. Meillä on nyt kaksi johtavaa periaatetta kaikessa työssä: että kenenkään ei tarvitse astua askeltakaan, jos se on mahdollista välttää, ja että kenenkään ei koskaan tarvitse kumartua alas jotakin ottamaan. Kokoonpanon periaatteet ovat seuraavat:

1. Sijoita työkalut ja työmiehet niin, että työn kestäessä jokainen sen osa valmistettaessa liikkuu mahdollisimman pienen matkan.

2. Käytä liikkuvia liukuhihnoja tai muita kuljetuslaitteita, jotta työmies saadessaan työnsä valmiiksi aina voi jättää tuotteensa samaan paikkaan — minkä aina täytyy olla sellainen, joka on mukavimmin hänen ulottuvillaan ja käytä mikäli mahdollista esineiden omaa painoa niiden siirtämiseksi seuraavalle työmiehelle edelleenkäsittelyä varten.

3. Käytä kokoonpanevia liukuhihnoja, joita myöten kokoonpantavat koneosat voidaan jättää sopivien ulottumien päähän.

Kouraantuntuva tulos näiden periaatteiden noudattamisesta on, että työmiehen ajattelemispakkoa rajoitetaan ja hänen liikkeensä supistetaan vähimpään mahdolliseen. Hän tekee miltei yksinomaan vain yhtä ainoata asiaa yhdellä ainoalla kädenotteella.

Vaunukorin kokoonpano on ei-mekaanikon mielestä mielenkiintoisin ja kaiketi tunnetuin kaikista meidän työtavoistamme, ja yhteen aikaan se olikin kerrassaan tärkeä toimitus. Nyt me kuljetamme osat annoksittain kokoonpantaviksi.

Huhtikuun alussa 1913 ryhdyimme ensimmäisiin kokeisiimme kokoonpanevilla liukuhihnoilla. Me koettelimme aluksi magneetin sijoittamista siirtopyörään. Me koetamme ensin kaikkea pienessä mittakaavassa — me poistamme kaiken vanhan niin pian kuin olemme keksineet paremman tavan, mutta meidän täytyy ehdottoman varmasti tietää, että uusi tapa on parempi kuin vanha, ennenkuin ryhdymme mihinkään muutokseen.

Tämä oli luullakseni ensimmäinen liikkuva kokoonpanohihna, mitä milloinkaan on käytetty. Aate johtui ylipäänsä niistä katon rajassa kulkevista vaunuista, joita Chicagon teurastamoissa käytetään eläinruhojen käsittelyssä ja paloittelussa. Me olimme ennen suorittaneet magneetin kiinnittämisen siirtopyörään tavallisen menetelmän mukaan. Työmies, joka suoritti koko työn, voi saada valmiiksi viisineljättä tai neljäkymmentä kappaletta yhdeksäntuntisen työpäivän kuluessa s.o. hän käytti noin kaksikymmentä minuuttia yhteen kokoonpanoon. Mitä hän yksin oli tehnyt, jaettiin nyt yhdeksäänkolmatta temppuun; tämä vähensi ajan kolmeentoista minuuttiin kymmeneen sekuntiin. Sitten kohotimme hihnaa kahdeksan tuumaa — se oli vuonna 1914 — ja saimme ajan supistetuksi seitsemään minuuttiin. Lisäkokeet alensivat sitten ajan viiteen minuuttiin. Lyhyesti sanoen tulos oli seuraava: järkiperäisen harkinnan avulla on nyt päästy siihen, että yksi mies kykenee suorittamaan hiukan enemmänkin kuin neljä miestä vain muutama vuosi sitten. Tämä kokemus vahvisti kokoonpanomenetelmämme tehokkuutta, ja me käytämme sitä nyt kaikkialla. Moottorin kokoonpano, jonka ennen suoritti yksi ainoa mies, on nyt jaettu neljänyhdeksättä eri työmiehen kesken, jotka suorittavat saman työn kuin ennen kolminkertainen määrä miehiä. Ennen pitkää koettelimme suunnitelmaamme vaununalustan kokoonpanoon.

Paras tulos, minkä siihen saakka olimme saavuttaneet vaununalustan kokoonpanossa, oli kaksitoista tuntia kahdeksankolmatta minuuttia keskimäärin alustaa kohti. Me kokeilimme vetämällä alustaa köysillä ja vipusimilla pitkin kahdensadan viidenkymmenen jalan pituista hihnaa. Kuusi monttööriä (kokoonpanijaa) kulki alustan rinnalla poimien pikkuosat kasoista, jotka oli sijoitettu pitkin hihnaa. Tämä yksinkertainen koe vähensi ajan viiteen tuntiin viiteenkymmeneen minuuttiin alustaa kohti. Alkupuolella vuotta 1914 kohotimme kokoonpanohihnaa. Me käytimme "miehenkorkeudella"-työskentelyn menetelmää; meillä oli hihna, joka oli kuudenkolmatta ja kolmenneljännes tuuman korkeudella permannosta, ja toinen neljänkolmatta ja puolen tuuman korkeudella — ottaen huomioon miesten eri pituuden. Järjestely vyötäryskorkeuteen ja vieläkin laajempi työnjako siten, että kullakin miehellä oli vähemmän liikkeitä tehtävänä, supisti työajan yhteen tuntiin kolmeenneljättä minuuttiin alustaa kohti. Vain alusta kokoonpantiin silloin kokoonpanohihnalla. Päällys asetettiin vaunuun "John-R.-kadulla" sillä kuuluisalla kadulla, joka kulkee läpi Highland Park-tehtaittemme. Nyt kokoonpannaan koko vaunu liikkuvilla kokoonpanohihnoilla.

Ei kuitenkaan saa luulla, että kaikki tämä aikaansaatiin yhtä pian kuin se on sanottu. Liikkuvan työn nopeus oli huolellisesti tutkittava; siirtopyörän magneettia varten oli hihnan vauhti meillä ensin kuusikymmentä tuumaa minuutissa. Se oli liian paljon. Sitten koettelimme kahdeksaatoista tuumaa minuutissa. Se oli liian vähän. Lopulta päädyimme viiteen viidettä tuumaan minuutissa. Meidän aatteenamme on, että työmiestä ei saa hoputtaa työssään — hänellä täytyy olla jokainen välttämätön sekunti, mutta ei ainoatakaan tarpeetonta. Me olemme kokeilun kautta määränneet kuhunkin kokoonpanoon menevän ajan, sillä alustan kokoonpanossa saavutettu menestys sai meidät vähitellen luopumaan kaikista edellisistä valmistustavoistamme ja suorittamaan kaiken kokoonpanon mekaanisesti liukuvilla hihnoilla. Se hihna esim., jota käytetään alustan kokoonpanoon, liukuu satayhdeksänyhdeksättä tuumaa minuutissa. Alustan kokoonpanossa on viisiviidettä eri toimitusta. Ensimmäiset työmiehet kiinnittävät neljä likasuojusta; moottori tulee kymmenentenä toimituksena ja niin edespäin kohta kohdalta. Muutamat työmiehet suorittavat vain yhden tai kaksi pientä käsiliikettä; toisilla on enemmän tekemistä. Se työmies, joka asettaa paikalleen ruuvin, ei pane siihen mutteria; se joka sijoittaa mutterin, ei kierrä sitä kiinni — se on lopullisesti kiinni ehkä vasta usean tempun jälkeen. Toimitusnumerolla 34 saa uusi moottori bensiininsä; se on sitä ennen saanut voitelunsa; toimitusnumerolla 44 täytetään radiaattori vedellä ja numerolla 45 ajaa vaunu ulos John-R.-kadulle.

Pääasiassa samat aatteet ovat tulleet käytäntöön moottoria kokoonpantaessa. Lokakuussa 1913 tarvittiin yhdeksän tunnin neljänkuudetta minuutin työ moottorin kokoonpanoon; kuusi kuukautta myöhemmin oli liikkuvaa kokoonpanomenetelmää käyttämällä tämä aika supistettu viiteen tuntiin kuuteenkuudetta minuuttiin. Jokainen erikoisosa työstä tehtaissa liikkuu; se voi liikkua hakasissa ylhäälläkulkevista siirtoketjuista, jotka tuovat esineitä kokoonpantaviksi tarkoin siinä järjestyksessä, missä niitä tarvitaan; se voi kulkea liikkuvalla alustalla tai liukua omalla painollansa; pääasia on, että ihmiset eivät nosta tai työnnä mitään, itse ainesta lukuunottamatta. Ainekset tuodaan sisään pienillä vaunuilla tai rattailla, joita pienoiskokoiset Ford-moottorit panevat liikkeeseen ja jotka ovat kyllin liikkuvaisia ja vikkeliä voidakseen tulla sisään tai ulos mistä sivukäytävästä vain tarvis vaatii. Ei kellään työmiehellä ole mitään tekemistä minkään esineen siirtämisessä tai nostamisessa. Kaikki semmoinen kuuluu eri osastolle — siirto-osastolle.

Me aloitimme kokoonpanemalla auton yhdessä ainoassa tehtaassa. Sitten, sitä mukaa kuin aloimme valmistaa koneosia, ryhdyimme jakamaan työtä, niin että kukin osasto tekisi vain yhtä työtä. Tehtaan nykyisen järjestelyn mukaan tekee kukin osasto vain yhtä koneosaa tai panee kokoon yhden koneosan. Kukin osasto on erikseen pikkutehdas. Koneosa tulee sinne raaka-aineena tai valurautana, kulkee läpi määrättyjen koneiden ja lämpökäsittelyiden tai muun, mitä tarvitaan, ja lähtee osastosta valmiissa kunnossa. Vain siirtelyhelpoitusten vuoksi olivat osastoi sijoitetut yhteen rykelmään, kun aloimme valmistuksen. Minä en tiennyt, että niin pitkällemenevää työnjakoa voitaisiin tehdä; mutta sitä mukaa kuin tuotantomme kasvoi, siirryimme itse asiassa automobiilien teosta niiden osien tekoon. Sitten huomasimme tehneemme vielä uuden keksinnön — sen nimittäin, ettei läheskään kaikkia koneosia tarvinnut valmistaa samassa tehtaassa. Kun aloimme itse valmistaa niitä, pidimme yksinkertaisesti selviönä, että ne kaikki piti tehdä samassa tehtaassa — että koko auton valmistustyön muka piti olla saman katon alla. Minä olen nyt tullut toiseen käsitykseen. Kun rakennamme erinäisiä uusia suuria tehtaita, tapahtuu se vain siksi, että yhden ainoan koneosan valmistuksen täytyy tapahtua niin suunnattomassa mittakaavassa, että se vaatii suurta tilaa. Minä toivon, että suuri Highland Park-laitos piankin joutuu valmistamaan vain yhtä tai kahta esinettä. Valaminen on jo viety pois sieltä ja siirretty River Rougen laitoksiin. Nyt olemme siis menossa takaisin alkuperäiseen lähtökohtaamme — vain sillä poikkeuksella, että me sen sijaan, että ostaisimme koneosat muualta, alamme valmistaa niitä omissa tehtaissamme muualla.

Tästä kehityksestä on äärimmäisen suuria seurauksia, sillä se merkitsee, kuten tuonnempana tulen laajemmin esittämään, että suurituotantoista ja työnjakoa pitkälle kehittänyttä teollisuutta ei enää ole tarvis keskittää suuriin laitoksiin kaikkine siirtelyä ja tilaa koskevine hankaluuksineen, joita tällaisissa laitoksissa syntyy. Tuhannen tai viisisataa miestä pitäisi riittää yhteen tehtaaseen; silloin ei olisi mitään pulmaa siitä, miten he pääsevät työhön tai työstä pois; ei olisi liikatäysiä asumuksia tai muuta luonnotonta elämäntapaa, mikä johtuu asuntopulasta, jonka täytyy syntyä, jos työmiesten on asuttava kohtuullisen lähellä hyvin suurta laitosta.

Highland Parkissa on nyt viisisataa osastoa. Laitoksessamme Piquettessä oli meillä ainoastaan kahdeksantoista osastoa, ja Highland Parkissa oli meillä niitä ennen vain viisikymmentä. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle olemme päässeet koneosien rakentamisessa.

Tuskin viikkoakaan kuluu, ilman että jonkinlaista parannusta syntyy koneissa tai työtavassa, ja joskus tapahtuu tämä vastoin sitä, mitä tavallisesti sanotaan "parhaaksi verstasmenetelmäksi". Minä muistan, että eräs konetehtailla kerran kutsuttiin neuvottelemaan erään koneen rakentamisesta. Yksityiskohtaisessa selityksessä lausuttiin, että tuotannon pitäisi olla kaksisataa tunnissa.

"Tämä on erehdys", sanoi tehtailija, "te tarkoitatte kaksisataa päivässä — eihän mitään konetta voi saada tekemään kahtasataa tunnissa."

Lähetettiin noutamaan insinööriä, joka oli tehnyt koneen piirustukset, ja hänelle huomautettiin tätä lukumäärää.

"Kyllä se on oikea", hän sanoi.

"Se on mahdotonta", sanoi tehtailija vakuuttavasti. "Ei mikään kone maailmassa voi tehdä sitä — se on mahdottomuus."

"Mikä mahdottomuus?" vastasi insinööri; "jos tahdotte tulla päärakennukseen, niin saatte nähdä koneen, joka sen tekee; me rakensimme yhden nähdäksemme käykö se, ja haluamme nyt saada useampia."

Tehdas ei pidä luetteloa kokeista. Työnjohtajat ja mestarit muistavat, mitä on tehty. Jos jotakin menetelmää on kerran koeteltu ja siinä epäonnistuttu, muistaa joku sen — mutta minä en pidä erin tärkeänä että muistetaan, mitä joku toinen on ennen yrittänyt tehdä, sillä silloin saisimme piankin aivan liian paljon sellaista, jota ei voitaisi tehdä. Tämä on yksi laajojen luetteloiden haittoja. Jos kaikki erehdykset pannaan kirjaan, saadaan viimein luettelo, joka osoittaa, ettei ole enää mitään yrittämistä — vaikka ei ollenkaan ole sanottu, että jos yksi mies on jossakin kokeessa epäonnistunut, toinen ei voisi onnistua.

Meille sanottiin, ettemme voisi valaa harkkorautaa kiertoketju-menettelymme mukaan, ja meillä olisi luullakseni isohko sarja epäonnistuneita kokeita muistiinpantavana. Me valamme kuitenkin siten nyt. Se mies, joka meille työn teki, joko ei tuntenut edellisiä kokeita tai ei niistä välittänyt. Niinikään sanottiin meille, että oli mahdotonta antaa raudan mennä suoraan masuunista valumuottiin. Tavallinen menetelmä on, että raudasta ensin tehdään harkkoja, annetaan niiden levätä joku aika ja sulatetaan ne sitten uudelleen valamista varten. River Rouge-tehtaassa me kuitenkin valamme suoraan uuneista, jotka täytetään masuuneista. Epäonnistuneiden kokeiden luettelo — varsinkin jos se on arvovaltainen ja pätevä — estää sitäpaitsi nuorta miestä kokeilemasta. Monen parhaan tuloksemme olemme saavuttaneet antamalla hullujen juosta, missä enkelit eivät uskaltaisi kävellä.

Ei kukaan meidän miehistämme ole "asiantuntija". Me olemme sen pahempi nähneet tarpeelliseksi päästä eroon miehestä, niin pian kuin tämä luulee olevansa asiantuntija — koska ei kukaan, joka todella taitaa työnsä, koskaan pidä itseänsä asiantuntijana. Mies, joka taitaa työnsä, näkee niin paljon enemmän tekemistä kuin hän on tehnyt, että hän aina pyrkii eteenpäin eikä koskaan jouda ajattelemaan sitä, kuinka pystyvä ja taitava hän on. Alituinen eteenpäin ajatteleminen, alituinen ajattelu koettaa tehdä enemmän, aikaansaa mielentilan, jolle mikään ei ole mahdotonta. Siitä hetkestä, kun joku luulee olevansa "asiantuntija", käy sangen moni asia mahdottomaksi.

Minä en tunnusta olevan mitään mahdottomuuksia. En voi myöntää, että kukaan tietää tarpeeksi mistään tämän maan päällä voidakseen sanoa, mikä on ja mikä ei ole mahdollista. Oikeanlaatuisen kokemuksen, oikeanlaatuisen teknillisen taidon tulisi avartaa henkistä laajanäköisyyttä ja rajoittaa sellaisten asiain lukua, jotka ovat mahdottomia. Onnettomuudeksi ei näin ole laita. Useimmat teknilliset taitajat ja useimmat n.s. kokemuksia tehneet muistavat entisiä epäonnistuneita yrityksiä ja sen sijaan, että arvioivat näitä epäonnistumisia niiden arvon mukaan, pitävät niitä auttamattomina edistyksen esteinä. Jos joku, joka luulee olevansa auktoriteetti, sanoo että tätä tai tuota ei voida tehdä, on heti joukko ajattelemattomia kuorossa matkimassa: "Sitä ei voida tehdä".

Ottakaamme esim. valanta. Valanta on aina ollut tuhlaava toimitus ja se on niin vanhaa perua, että sille on kertynyt varasto monia perimyksiä, jotka tekevät sangen vaikeaksi ryhtyä minkäänlaisiin parannuksiin. Luulenpa, että joku asiantuntija valannan alalla olisi sanonut — ennenkuin me aloimme kokeilumme — että se, joka sanoi saattavansa suuresti supistaa kustannuksia puolen vuoden sisään, sillä julistaisi itsensä huijarien kirjoihin.

Meidän valimomme oli jokseenkin samanlainen kuin kaikki muut valimot. Kun valoimme ensimmäiset T-mallin silinterit vuonna 1910, tehtiin valimossa kaikki käsin; lapioita ja työntökärryjä oli ylenmäärin. Työ oli silloin joko ammattitaidollista tai tavallista; meillä oli valajia ja työmiehiä. Nyt on meillä noin viisi prosenttia täysin ammattitaitoisia valajia ja muovailijoita, mutta muut yhdeksänkymmentä viisi prosenttia eivät ole ammattitaitoisia — tai, lausuaksemme asian tarkemmin, heidän täytyy olla taitavia yhdessä ainoassa otteessa, jonka tuhminkin voi oppia kahdessa päivässä. Valaminen suoritetaan kokonaan koneella. Jokaisella koneosalla, joka on valettava, on oma valutelineensä tai useampia sikäli kuin tuotantosuunnitelma vaatii. Tämän telineen koneisto on sovitettu yhtä valausta varten; sen kautta jokainen siihen osaaottava työmies tekee vain yhden toimituksen, joka on aina sama. Telineeseen kuuluu miehen päätä korkeammalla kulkeva poikkiparru, johon välimatkojen päähän on ripustettu pieniä kannattimia valumuotteja varten. Menemättä teknillisiin yksityiskohtiin voin mainita, että valumuottien ja mallien valmistus ja jälkimmäisten pakkaus toimitetaan telineellä liikkuvalla työllä. Metalli kaadetaan sisään toisella paikalla sitä mukaa kuin työ liikkuu, ja sillä hetkellä kun muotti, johon metalli on kaadettu, saapuu päätekohtaan, on se kylliksi jäähtynyt alkaakseen automaattisen vaelluksensa puhdistusta, viimeistelyä ja kokoonpanoa kohti. Ja teline liikuttaa uutta kuormaa.

Ottakaamme esimerkiksi kehitys männän ja männänvarren kokoonpanosta. Vanhoissakin oloissa vei tämä aikaa vain kolme minuuttia, jostahan ei tuntunut kannattavan karsia. Oli kaikkiaan kaksi penkkiä ja kahdeksankolmatta työmiestä; nämä panivat kokoon sataviisikahdeksatta mäntää ja männänvartta yhdeksäntuntisen työpäivän kuluessa — mikä vastaa kolmea minuuttia ja viittä sekuntia kutakin kohti. Mitään tarkastusta ei tapahtunut, ja moni mäntä ja männän varsi palasi takaisin moottorin kokoonpanohihnoilta puutteellisuuden vuoksi. Se on hyvin yksinkertaista työtä. Työmies otti pois tapin männästä, rasvasi sen, pani kokoon männän ja männänvarren, pisti sisään männänvarren pään, kiristi yhtä ja hellitti toista ruuvia. Siinä kaikki. Esimies ei käsittänyt, miksi sen piti viedä niin pitkä aika kuin kolme minuuttia. Hän eritteli liikkeet sekuntikello kädessä. Hän havaitsi, että neljä tuntia yhdeksäntuntisesta työpäivästä käytettiin kävelemiseen. Monttööri ei liikkunut paikaltaan, mutta hänen täytyi muutella jalkojansa kootakseen aineksensa ja siirtääkseen valmiin työn syrjään. Koko työssä suoritti kukin mies kuusi kädenotetta. Esimies teki uuden suunnitelman; hän jakoi työn kolmeen osastoon: sijoitti siirtohihnan penkin yläpuolelle ja kolme työmiestä sen kummallekin puolelle sekä yhden tarkastusmiehen päähän. Sen sijaan että yksi mies olisi tehnyt koko työn, teki hän nyt vain kolmannen osan siitä — tai niin paljon kuin taisi tehdä siirtelemättä jalkojaan. Työkuntaa vähennettiin kahdeksastakolmatta neljääntoista työmieheen. Vanha, kahdeksankolmatta työmiehen saavutus oli sataviisikahdeksatta kokoonpanoa päivässä. Nyt saa seitsemän työmiestä valmiiksi kaksi tuhatta kuusisataa kahdeksassa tunnissa. Ei tarvitse huomauttaa, mitä siinä säästetään.

Kokoonpannun taka-akselin maalaus antoi kerran aihetta huoliin. Oli tapana upottaa se käsin emaljivärisäiliöön. Se vaati monta otetta ja kahden miehen työn. Nyt tekee yksi mies kaiken tämän erityisellä koneella, joka on piirustettu ja rakennettu tehtaassa. Työmies ripustaa yksinkertaisesti valmiin akselin liikkuvaan ketjuun, joka nostaa sen värisäiliön päälle, kaksi vipusinta painaa sitten; tupen akselinnapoihin, värisäiliö kohoaa kuusi jalkaa, akseli peittyy täten kokonaan väriin, säiliö palaa entiselle paikalleen ja akseli siirtyy kuivausuuniin. Koko tämä otesarja vie nyt täsmälleen kolmetoista sekuntia.

Radiaattorin valmistus on sangen mutkallinen juttu ja sen juottaminen vaati ammattitaitoa. Radiaattorissa on yhdeksänkymmentäviisi putkea. Näiden putkien yhteensovittaminen ja juottaminen käsin on vaivaloinen työ, joka vaatii sekä taitoa että kärsivällisyyttä. Nyt tehdään kaikki koneella, joka voi valmistaa kaksitoista sataa radiaattorinosaa kahdeksassa tunnissa; sitten juotetaan ne yhteen siten, että siirtohihna kuljettaa ne erään uunin läpi. Ei tarvita mitään juottosepäntyötä eikä ammattitaitoa.

Kampikammio liitettiin kokoon pneumaattisilla mittaus vasaroilla, joiden katsottiin saavuttaneen täydellisyyden huipun. Siinä tarvittiin kuusi miestä vasaran kimpussa ja kuusi pitelemässä kammioita, ja toimitus piti hirvittävää melua. Nyttemmin tapahtuu tämä työ sitä varten rakennetussa automaattisessa puristimessa, jota yksi mies voi hoitaa, ja työtulos on viittä kertaa suurempi kuin mitä nuo kaksitoista miestä voivat aikaansaada.

Piquette-tehtaassa oli silinterin valauksen ennen kuljettava neljätuhatta jalkaa ennenkuin se oli valmis; nyt vain hiukan yli kolmesataa.

Aineksia ei lainkaan liikutella käsin. Ainuttakaan työtä ei suoriteta käsin. Jos kone voidaan tehdä automaattiseksi, niin se tehdään sellaiseksi. Ainoassakaan työssä me emme koskaan luovu siltä kannalta, että se on tehtävä parhaalla ja halvimmalla tavalla. Ainoastaan noin kymmenen prosenttia työkoneistamme on erikoiskoneita; muut ovat tavallisia koneita, vain erikoiseen tehtäväänsä sovellutettuja. Ja ne ovat sijoitetut melkein vieretysten. Meillä on useampia koneita jokaista permantopinnan neliöjalkaa kohti kuin millään muulla tehtaalla maailmassa — sillä jokainen jalka käyttämätöntä tilaa tietää tappiota. Me emme suvaitse sellaista tuhlausta. Ja kuitenkin on niin paljon tilaa kuin tarvitaan — kellään ei ole liikaa tilaa eikä kellään liian vähän. Työtoimitusten jakaminen yhä enemmän ja enemmän ja työn liikkeessä pitäminen — siinä on tuotannon salaisuus. Mutta täytyy myöskin muistaa, että kaikki koneosat ovat suunnitellut sellaisiksi, että ne voidaan valmistaa yksinkertaisimmalla tavalla. Entä säästö? Vaikka vertaus ei ole aivan kohtuullinen, hämmästyttää se kuitenkin. Jos me nykyiseen tuotantoomme käyttäisimme samaa työmiesmäärää autoa kohti kuin aloittaessamme 1903 — ja silloin käytettiin näitä työmiehiä yksinomaan kokoonpanoon — tarvitsisimme nyt yli kahdensadantuhannen miehen työvoiman. Meillä ei ole täyttä viittäkymmentätuhatta työmiestä autotuotannossamme, kun tämä korkeimmillaan ollen nousee neljääntuhanteen autoon päivässä!

VII luku.

KONEET JA MIEHET.

Kun niin suuri ihmispaljous kootaan yhteen työhön, tulee kaikkein kovimmaksi urakaksi vastustaa liian pitkälle menevää järjestelyä ja siitä johtuvaa virallista muodollisuuskiihkoa. Minun mielestäni on tuskin sen vaarallisempaa ominaisuutta kuin se, että jollakin sanotaan olevan erikoinen "järjestelynero". Sen tuloksena tavallisesti on jonkinlainen iso kartta, jossa kuten perheen "sukupuussa" havainnollisesti näytetään virka-asemain haarautuminen. Puu on täynnä kauniita pyöreitä marjoja, ja jokainen marja kantaa miehen tai viraston nimeä. Jokaisen miehen nimen kohdalle on merkitty hänen virka-arvonsa ja -velvollisuutensa, joiden ulottuvaisuus on tarkoin rajoitettu hänen marjansa ympäryskehän laajuudella.

Jos pikku pomo tahtoo sanoa jotakin tehtaanjohtajalle, täytyy hänen esittää asiansa työkuntansa esimiehen, työmestarin, osastopäällikön ja kaikkien apulaisjohtajien välityksellä, ennenkuin se aikanaan tulee tehtaanjohtajan tietoon. Luultavasti kuuluu sinä ajankohtana se asia, mistä hän halusi puhua, jo menneisyyteen. Vie lähimain kuusi viikkoa, kunnes kartan vasemmassa alanurkassa olevassa marjassa istuvan tavallisen työmiehen sana saapuu niille yksinäisille kukkuloille, missä yhtiönjohtaja tai hallinnon puheenjohtaja oleilee, ja jos se ylimalkaan milloinkaan tulee näiden korkeiden herrain kuuluville, on se ehtinyt saada mukaansa kokonaisen pinkan arvosteluita, ehdotuksia ja muistutuksia. Hyvin harva asia joutuu koskaan "virallisesti harkittavaksi", ennenkuin kauan sen jälkeen kuin tosi tarve olisi vaatinut. Vastuullinen asia pohditaan edes ja takaisin, ja kaikkea omakohtaista edesvastuuta vältetään — sen vetelän ajatuksen mukaan, että kaksi päätä ajattelee paremmin kuin yksi.

Minun mielestäni ei liiketoimi kuitenkaan ole mikään kone. Se on sikermä ihmisiä, jotka on koottu yhteen tekemään työtä eikä kirjoittamaan kirjeitä toisilleen. Ei ole välttämätöntä, että yksi osasto tietää, mitä toinen osasto tekee. Jos mies hoitaa työtänsä, ei hänellä ole aikaa askarrella toisen työn kanssa. Niiden asia, jotka suunnittelevat koko työn, on katsoa, että kaikkien osastojen työ käy hyvin yhteen samaa päämäärää kohti. Ei ole tarpeellista pitää neuvottelukokouksia aikaansaadakseen hyvää yhteistyötä yksityisten työntekijäin tai osastojen kesken. Ei ole välttämätöntä, että ihmiset rakastavat toisiaan, kyetäkseen työskentelemään yhdessä. Liika määrä hyvää kumppanuutta voi itse teossa olla hyvin haitallista, sillä se voi johtaa siihen, että toinen koettaa peitellä toisen vikoja. Tämä on vahingoksi molemmille.

Kun ollaan työssä, niin on oltava työssä. Kun ollaan vapaana, niin on oltava vapaana. On turhaa yrittää sekoittaa yhteen näitä kahta asiaa. Pääasiana tulee olla, että saa työnsä tehdyksi ja saa siitä maksun. Kun työ on tehty, voi ajatella vapaa-ajan huvituksia, mutta ei ennen. Ja senvuoksi Fordin tehtaissa ja laitoksissa ei ole ainoatakaan järjestöä, ei mitään erikoisia velvollisuuksia kuulu mihinkään erikoisasemaan, ei minkäänlaista arvoasteikkoa ja arvovaltaisuutta, sangen vähän on virkanimityksiä eikä lainkaan neuvottelukokouksia. Meillä on vain sen verran kirjanpitotyötä kuin on ihan välttämätöntä, ei mitään monimutkaista tilastoaherrusta eikä siis mitään virkahenkisyyttä. Kaikkien määräysten tulee olla kirjallisia. Se on yksi sääntöjämme. Se riippuu yksinomaan siitä tosiasiasta, että itsekunkin tulee olla vastuussa antamistaan ohjeista; kun ne ovat kirjallisia, ei kukaan voi yrittääkään päästä vastuusta. Ainoa syy, minkä vuoksi meillä on paremmat konttorihuoneustot hallintorakennuksessa kuin tehtaissa, on se, että konttorihenkilökunnan työ vaatii sellaista huoneustoa, jotta heidän työnsä voidaan suorittaa parhaalla tavalla. Tehdastyömiesten työ ei vaadi kirjoituspöytiä, ja vaikka työmestareilla ja osastojenpäälliköillä tosiaan on kirjoituspöydät, voisivat he yhtä hyvin olla ilman, sillä he eivät käytä niitä tuskin koskaan.

Me olemme täydellisesti voimaansaattaneet yksilöllisen vastuunalaisuuden. Työmies on täysin vastuunalainen työstään. Sakinjohtaja on vastuunalainen alaisistaan työmiehistä. Esimies vastuunalainen ryhmästään. Osastopäällikkö vastuunalainen osastostaan. Tehtaanjohtaja on vastuussa koko tehtaasta. Joka miehen täytyy tietää, mitä hänen piirissään tapahtuu. Sanoin "tehtaanjohtaja". Oikeastaan ei semmoista muodollista arvonimeä ole. Yksi mies on johtanut tehdasta jo monta vuotta. Hänellä on rinnallaan kaksi miestä, jotka — ilman että heidän tehtäviään on millään tavoin määritelty — ovat ottaneet suorittaakseen erinäisiä osia työstä. Näiden rinnalla on noin puoli tusinaa muita, jonkinlaisina apulaisina, mutta ilman erikoisesti määrättyjä tehtäviä. He ovat kaikki luoneet itselleen omat työalansa — mutta heidän työaloillaan ei ole mitään rajoja. He tarttuvat työhön, missä heitä parhaiten tarvitaan.

Tämä voi tuntua umpimähkäiseltä, mutta sitä se ei ole. Ryhmä miehiä, jotka kaikki keskittävät voimansa saadakseen jonkin työn suoritetuksi, saa helposti katsotuksi, että työ tulee tehdyksi. Heillä ei ole mitään huolta arvovaltansa rajoista, sillä he eivät ajattele arvonimiä. Jos heillä olisi konttorit ja sen sellaiset, käyttäisivät he ennen pitkää aikansa konttorityöhön ja miettisivät, miksei heillä ole parempaa konttoria kuin kellään muulla. Minä luulen, että sata dollaria riittäisi koko tehtaan konttorivarustusten hinnaksi — tietenkin lukuunottamatta kirjanpito-osastoa. Ennen meillä oli verrattain laaja tilastojärjestelmä. Mutta me luovuimme siitä, huomattuamme että se kävi liian kalliiksi — että numerot tosin olivat sangen hauskoja, mutta että niistä ei syntynyt automobiileja. Tilasto on hyödyllinen vain ihmisille, joilla on hyvää aikaa. Kaikki, jotka ovat meidän palveluksessamme, ovat tähdellisessä työssä.

Kun ei ole arvonimiä eikä jyrkästi rajoitettua auktoriteettia, ei voi olla puhettakaan virallisesta muodollisuudesta ja ahdashenkisestä virkavaltaisuudesta. Kuka työmies tahansa voi kääntyä kenen puoleen tahansa, ja tämä tapa on niin juurtunut, että esimies ei pane pahakseen, jos työmies menee hänen ohitseen suoraan tehtaanjohtajan luo. Työmies ei tee tätä juuri milloinkaan, sillä esimies tietää yhtä hyvin kuin oman nimensä, että jos hän tekee itsensä vikapääksi vääryyteen, niin se tulee hyvin pian ilmi, jolloin hänet erotetaan esimiehyydestä. Me emme suvaitse minkäänlaatuista vääryyttä. Niin pian kuin joku alkaa käyttää väärin ylempää asemaansa, keksitään se, ja hän saa lähteä tiehensä tai mennä takaisin koneen ääreen. Paljon tyytymättömyyttä tehtaissa johtuu siitä, että ylemmissä asemissa olevat miehet väärinkäyttävät valtaansa, ja pelkäänpä, että hyvinkin monessa tehtaassa on työmiehen tosiaan mahdotonta saada oikeudenmukaista kohtelua.

Työ ja ainoastaan työ se meillä on ratkaiseva. Tämä on yhtenä syynä siihen, ettei meillä käytetä arvonimiä. Useimmat voivat suoriutua työstä, mutta arvonimi käy heille ylivoimaiseksi. Arvonimen vaikutus on varsin omituinen. Sitä on liian usein pidetty merkkinä siitä, että sen omistaja on työstä vapautettu. Se on melkein kuin kyltti:

"Tällä miehellä ei ole muuta tehtävää kuin kuvitella itseään tärkeäksi ja kaikkia muita ylempiarvoiseksi."

Arvonimen vaikutus on usein haitallinen myöskin muihin kuin kantajaansa nähden. Tokkopa lienee sen suurempaa yksityistä mieskohtaisen tyytymättömyyden lähdettä ihmisten kesken kuin se, että nimelliset johtajat eivät aina ole todellisia johtajia. Kaikki tunnustavat todellisen johtajan — miehen, joka on luotu suunnittelemaan ja käskemään. Ja kun tapaa todellisen johtajan, jolla on arvonimi, täytyy kysyä joltain toiselta, mikä hänen arvonimensä on. Hän ei sillä kersku.

Arvonimiä on liiketoimessa käytetty liiaksi, ja liiketoimi on siitä kärsinyt. Muuan niiden huonoja seurauksia on vastuunalaisuuden jakaminen arvonimien mukaan, mikä menee niin pitkälle, että se johtaa vastuunalaisuuden täydelliseen hävittämiseen. Kun vastuunalaisuus paloitellaan pieniksi siruiksi ja jaetaan monelle osastolle, joista kukin on nimellisen päällikkönsä alainen, jonka ympärillä vuorostaan on ryhmä pulskalta kalskahtavia alemman asteen nimiherroja, niin on vaikea löytää ketään, joka todella tuntee vastuunalaisuutta. Kaikki tietävät, mitä "syyn poistyöntäminen" on. Tämä sanontatapa lienee syntynyt teollisuusjärjestöissä, missä eri osastot aina lykkäävät vastuuta luotaan. Jokaisen järjestön terveys riippuu siitä, että kukin sen jäsen — asemaansa katsomatta — tuntee kaiken, mikä koskee yrityksen parasta, koskevan häntä itseään. Rautateitä on joutunut hunningolle sellaisten virastojen silmien edessä, jotka sanovat:

"Jaa, se ei kuulu meidän osastollemme. Sitä asiaa hoitaa X-osasto, 100 mailin päässä täältä."

Ennen aikaan saattoi usein kuulla virkamiehille annettavan neuvoja, etteivät he piiloutuisi arvonimiensä taa. Jo tällaisen neuvon pelkkä tarpeellisuus osoittaa oltavan tilassa, jonka parantamiseen tarvitaan enemmänkin kuin vain neuvoja. Ja parannus on juuri — arvonimien lakkauttamisessa. Joku kyllä voi olla juriidisesti välttämätön; pari voi olla hyödyllistä, jotta yleisö tietää, miten sen on ryhdyttävä kauppoihin asianomaisen yrityksen kanssa, mutta kaikkien muiden suhteen on paras keino yksinkertaisesti: "pois ne!"

Itse asiassa on yleinen liikeasema juuri nykyään sellainen, että arvonimestä ei lähde suurtakaan arvoa. Ei kenenkään tee mieli kerskua olevansa vararikkoisen pankin johtaja. Yleensä ei liikkeitä ole hoidettu niin, että ne antaisivat johtajille syytä ylpeillä. Ne, jotka arvonimistään huolimatta pystyvät johonkin, unohtavat arvonimensä ja ovat kaivautuneet yritysten pohjalle etsiäkseen sen heikkoja kohtia. He ovat palanneet sinne, mistä alkoivat — yrittäessään rakentaa uudelleen alusta alkaen. Ja kun mies todella on työssä, ei hän tarvitse arvonimiä. Hänen työnsä on hänen kunniansa.

Kaikki, jotka meillä työskentelevät, tulevat tehtaaseen tai konttoreihin toimeenottokonttorin kautta. Kuten ennen olen sanonut, emme ota vastaan "asiantuntijoita" — emme myöskään ketään hänen entisen kokemuksensa nojalla emmekä muuanne kuin kaikkein alimmalle paikalle. Kun emme ota ketään toimeen hänen entisyytensä nojalla, emme myöskään sen nojalla kieltäydy ketään vastaanottamasta. En ole koskaan tavannut ketään kokonaan turmeltunutta. Aina löytyy miehessä jotakin hyvää — kun hän vain saa mahdollisuuden yrittää. Se on syynä, ettemme vähääkään kysy pyrkijän entisyyttä — mehän emme ota paikkoihimme hänen entistä elämäänsä, vaan hänet itsensä. Jos hän on istunut vankilassa, niin sen nojalla ei tule päätellä, että hän pyrkii sinne takaisin. Päinvastoin pidän hyvin luultavana, että hän, jos saa siihen tilaisuutta, koettaa erikoisesti ponnistaa ollakseen joutumatta uudestaan vankilaan. Toimeenottokonttori ei hylkää miestä sen perusteella, mitä hän ennen on tehnyt — hänellä on yhtä hyvät mahdollisuudet, tulkoon kuritushuoneesta tai yliopistosta, emmekä edes kysy, mistä hän on saanut todistuksensa. Pääasia on, että hänellä on työhalua. Ellei hän halua tehdä työtä, ei ole juuri luultavaa, että hän edes pyrkiikään paikkaan, sillä sangen yleisesti tunnettua on, että Fordin tehtaissa miehen on tehtävä työtä.

Minä toistan vielä kerran, että me emme välitä siitä, mitä mies on ollut. Jos hän on läpikäynyt korkeamman oppilaitoksen, kykenee hän luultavasti ylenemään nopeammin, mutta hänen täytyy alkaa alusta ja näyttää, mihin hän pystyy. Joka miehen tulevaisuus riippuu yksinomaan hänestä itsestään. Laverrellaan aivan liiaksi, etteivät muka jotkut kykene saamaan oikeudenmukaista tunnustusta. Meillä saa jokainen varmasti juuri sen tunnustuksen, jonka hän ansaitsee.

Tietenkin on ihmisen kaipuussa saada tunnustusta erinäisiä tekijöitä, jotka täytyy ottaa huomioon. Koko nykyinen teollisuusjärjestelmä on antanut niin nurjan suunnan tälle kaipuulle, että on se nyttemmin melkein kuin pakkomielle. Oli aika, jolloin miehen henkilökohtainen menestys riippui yksinomaan ja välittömästi hänen työstään eikä kenenkään suosiosta, mutta nykyään riippuu aivan liian paljon onnenkaupasta, sattuuko hän pääsemään jonkin vaikutusvaltaisen henkilön suosioon. Tätä me olemme menestyksellä vastustaneet. Jotkut voivat tehdä työtä jonkun vaikutusvaltaisen mieliksi; toiset ajatellen, että elleivät saa työstään tunnustusta, he voivat yhtä hyvin tehdä sen huonosti tai jättää kerrassaan tekemättä. Sillä tavoin joutuu työ joskus toiselle sijalle. Se työ, asia tai erityinen tehtävä, joka on suoritettavana, ei enää olekaan pääasia. Pääasiaksi tulee oma kohoaminen virka-asteikolla — korokkeelle, jolta voi näkyä ylempien silmiin. Tämä työn siirtäminen toiselle ja itsensä sijoittaminen ensimmäiselle sijalle tekee työlle vääryyttä. Se tekee kiitoksen ja tunnustuksen työssä pääasiaksi. Ja sillä on turmiollinen vaikutus työntekijään. Se yllyttää erikoisenlaista kunnianhimoa, joka ei ole miellyttävää eikä tuotteliasta. Se synnyttää työmiehiä, jotka luulevat pääsevänsä eteenpäin olemalla "hyvässä sovussa pomon kanssa". Jokaisessa tehtaassa on sellaisia. Ja pahinta on, että erinäiset merkit nykyisessä teollisuusjärjestelmässä viittaavat siihen, että tämä tapa tosiaan lyö leiville. Ihmisiähän vain esimiehetkin ovat. On luonnollista, että he tuntevat maireista tunnetta, kun heille viittaillaan, että heillä on työmiesten onni ja menestys käsissään. On myöskin luonnollista, että kun he ovat osoittaneet olevansa mairittelulle alttiita, heidän alaisensa mairittelevat heitä vielä enemmän saadakseen heidän suosionsa ja käyttääkseen sitä hyväkseen. Tämä on syynä, miksi koetan mahdollisimman paljon karttaa persoonallisia suhteita.

Meillä on sangen helppo kenen hyvänsä, joka ei tätä tämmöistä tunne, ponnistella korkeampaan asemaan. Muutamat tekevät työtä kovasti, mutta eivät kykene ajattelemaan eivätkä varsinkaan ajattelemaan nopeasti. Sellaiset miehet pääsevät niin pitkälle kuin heidän kuntonsa riittää. Mies voi ansaita ylennyksensä ahkeruudellaan, mutta hänen on mahdoton sitä saavuttaa, ellei hänellä myöskin ole jonkun verran johtajakykyä. Me emme elä unelmien maailmassa. Luulen, että siinä kehityskulussa, joka meidän tehtaassamme on käynnissä, jokainen mies lopulta tulee oikealle paikalleen.

Me emme milloinkaan ole tyytyväisiä siihen tapaan, jolla jokin asia tehdään missä järjestömme osassa tahansa; me uskomme aina, että se pitäisi tehdä paremmin, ja lopuksi se tehdäänkin paremmin. Tämä alituisen kehityksen henki pakottaa miehen, jolla on edellytyksiä korkeampaan paikkaan, lopuksi saamaankin sen. Hän ei sitä ehkä saisi, jos järjestö — sana, jota muuten en mielelläni käytä — joskus saatettaisiin täsmällisesti käyväksi, niin että kaikki sujuisi kaavan ja vanhan tottumuksen mukaan. Meillä on kuitenkin niin vähän arvonimiä, että mies, jolla pitäisi olla korkeammanlaatuinen työ kuin hänellä on, sangen pian saa sen, — häntä ei ole estämässä se seikka, että virka-asema ei ole "avoinna", sillä meillä ei ole tarjona mitään "virka-asemia". Meillä ei ole mitään valmiiksi määriteltyjä virkapaikkoja — meidän parhaat miehemme luovat itse itselleen paikat. Tämä on kylläkin helppoa, sillä työtä on tarjona aina, ja jos ajattelee enemmän työn tehdyksi-saantia kuin arvonimeä, niin ylennystä ei ole vaikea saavuttaa. Ylennys itsessään ei sisällä mitään muodollista; mies havaitsee joutuneensa tekemään toista työtä ja saavansa enemmän palkkaa. Kun millekään työlle tehtaassa, ei ole ennalta pantuja rajoja ei myöskään ole maksimi- tai minimimäärää, jota odotetaan saatavan valmiiksi. Sanan laajimmassa merkityksessä on mies vapaa ponnistelemaan eteenpäin.

Kaikki meidän palveluksessamme olevat miehet ovat alkaneet aivan pohjalta. Tehtaanjohtaja alkoi mekaanikkona. Se mies, joka nyt on River Rougen suuren laitoksen etunenässä, alkoi mallintekijänä. Muuan toinen, joka on erään kaikkein tärkeimmän osaston valvojana, alkoi lattianlakaisijana. Tehtaissa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei sanan oikeassa merkityksessä olisi tullut kadulta. Kaikki kehitys meillä on tapahtunut miesten kautta, jotka ovat saavuttaneet taitonsa meillä. Emme onneksi ole perineet mitään traditsioita emmekä luo sellaisia. Jos meillä on jotakin traditsiota, niin se on tämä:

Kaiken voi aina tehdä paremmin kuin se tehdään.

Pakko tehdä työ aina paremmin ja joutuisammin ratkaisee melkein kaikki valmistuspulmat. Kukin osasto saa asemansa tehtaassa tuotantokykynsä mukaan. Tuotantokyky ja tuotantokustannukset ovat eri asioita. Päällysmiehet ja työmestarit vain tuhlaisivat aikaansa, jos koettaisivat pitää selvillä osastojensa kustannuksia. On erinäisiä menoja — kuten palkkojen suuruus, yleiskustannukset, aineshinnat ja semmoiset — joita he eivät mitenkään voisi valvoa, sen vuoksi eivät he niistä huolehdi. Mutta tuotantokykyä omassa osastossaan voivat he valvoa. Se lasketaan siten, että valmistuneiden koneosien luku jaetaan työmiesten lukumäärällä. Jokainen päällysmies tarkastaa joka päivä osastonsa — hänellä on aina numerot päässään. Tehtaanjohtajalla on luettelo kaikista tuloksista; jos jollakin osastolla on jotakin nurin, näkyy se heti työtuloksen numeroista, tehtaanjohtaja tiedustaa asiaa ja päällysmiehet joutuvat liikkeelle. Tuntuva osa alituisesta parempiin menettelytapoihin pyrkimisestä johtuu suorastaan tästä yksinkertaisesta käytännöllisestä tuotantonumeroiden selvilläpitotavasta. Kustannusten selvilläpito on tilikonttorin asia. Päällysmiehen ei tarvitse hoitaa kirjanpitoa — hänestä ei tule parempaa esimiestä, vaikka hän siihen pystyisikin. Hänen alanaan on hänen osastonsa koneet ja ihmisolennot. Kun ne työskentelevät parhaansa mukaan, on hän täyttänyt tehtävänsä. Hänen tuotantonsa suuruus on hänen johtotähtensä. Hänellä ei ole lainkaan syytä hajoittaa voimiansa syrjäasioihin.

Tämä arviotapa suorastaan pakottaa päällysmiehen unohtamaan mieskohtaiset asiat — unohtamaan kaiken muun kuin käsilläolevan työn. Jos hän valitsisi väkeä, joka häntä paremmin miellyttää, sellaisen sijaan, joka voi tehdä työn parhaiten, tulisivat numerot hänen osastollaan sen pian osoittamaan. Hänen oma etunsa vaatii aina auttamaan eteenpäin parhaita työmiehiä, siten hän auttaa eteenpäin itseänsä.

Voisi luulla, että niin suuressa tehtaassa, missä työ lisäksi on niin erikoistettua, ei koneen ääressä olevalla työmiehellä juuri ole tilaisuutta osoittaa itseään paremmaksi kuin toinen. Näin ei ole asianlaita. Ei ole keksitty konetta, joka voi työskennellä ilman ihmisapua. Vähimmän työmäärän, minkä työmies voi tehdä, määräävät osaksi tarkastusmiehet, osaksi hänen paikkansa tuotantosuunnitelmassa. Jos työmies on paikalla, jossa hänen pitäisi voida valmistaa sanokaamme tuhat koneosaa päivässä, ja hän ehtii saada valmiiksi vain kahdeksansataa, nähdään pian, että hän ei ole oikea mies siihen työhön ja hänet siirretään toiseen. Jos hänen päällysmiehellään ei ole osastollaan hänelle toista paikkaa, lähettää hän hänet takaisin vastaanottotoimistoon, joka on työmiesten tasoitusosasto. Tämä lähettää hänet johonkin työhön, johon hänen pitäisi soveltuman, ja niin poispäin, kunnes hänet on sopivimmalla tavalla sijoitettu.

Ei ole ensinkään vaikeata valita työmiesten joukosta parhaat. He tekevät sen itse, koska — vaikka kuuleekin puhuttavan paljon ylennystilaisuuksien puutteesta — keskinkertainen työmies pitää pysyväistä työtä tärkeämpänä kuin ylenemistä. Tuskin enempää kuin viisi prosenttia niistä, jotka työskentelevät palkan vuoksi, osoittaa isomman palkan ansaitsemishalun ohella myöskin halua ottaa niskoilleen lisääntyvää edesvastuuta ja lisääntyvää työtä, jotka seuraavat ylemmän aseman ohella. Vain noin viisikolmatta prosenttia haluaa tulla edes pikkupomoiksi, ja useimmat heistä ottavat tämän paikan, koska siitä on isompi palkka kuin työskentelystä koneen ääressä. Työmiehet, joilla on suurempi taipumus mekaniikkaan, mutta, jotka eivät halua edesvastuuta, tulevat työkaluvalmistusosastoon, missä heillä on tuntuvasti parempi palkka kuin itse tehtaassa. Työmiesten suuri enemmistö haluaa kuitenkin pysyä paikoillaan. He tahtovat olla johdettuja. He tahtovat, että kaikki tehdään heille valmiiksi, eivätkä tahdo olla missään edesvastuussa. Senvuoksi ei — työmiesten suuresta lukumäärästä huolimatta — vaikeus ole siinä, että löydettäisiin miehiä, joita voisi ylentää, vaan siinä, että löytäisi niitä, jotka suostuvat ylennettäviksi.

Pidetään yleensä selviönä, että kaikki ihmiset pyrkivät ylenemään, ja monta oivaa suunnitelmaa on siltä perustalta lähtien sommiteltu. Minä voin vain sanoa, ettemme me ole yleensä havainneet näin olevan. Ne amerikkalaiset, jotka ovat palveluksessamme, haluavat työllään pyrkiä ylöspäin, mutta eivät suinkaan aina huippuun asti. Ulkomaalaiset tyytyvät ylimalkaan pikkupomon asemaan. Mistä tämä johtuu, en tiedä. Totean vain asian.

Kuten sanottu, saa jokainen tehtaassa itse miettiä, millä tavoin työ on tehtävä. Jos siitä on mitään määrättyä teoriaa — ja määriteltyä sääntöä — niin se on sellainen, ettei mitään työtä tehdä kyllin hyvin. Koko tehtaanjohto ottaa aina vastaan ehdotuksia, ja meillä on yksinkertainen järjestelmä, jonka mukaan kuka työmies tahansa voi ilmoittaa minkä päähänsä pälkähtäneen esityksen hyvänsä ja saada sitä koetelluksi. Hän voi lähettää ehdotuksensa kirjallisesti, hän voi puhua siitä päällysmiehelleen tai jollekin tarkastajalle, joita aina on kiertämässä tehtaan kaikissa osissa. Osastojen arviointi tuotannon mukaan kannustaa päällysmiehiä, ja useimmat ehdotukset ovat heidän tekemiänsä; moni on kuitenkin tullut suoraan työmiehiltä.

Sentinkin säästö kappaletta kohti voi hyvin maksaa vaivan. [Cent = Yhdysvaltain pienin rahayksikkö, normaalikurssin mukaan 5 penniä. — Suom.] Sentin säästö konetta kohti merkitsee nykyisen tuotantomäärämme mukaan kahtatoistatuhatta dollaria vuodessa. Sentti joka koneosaa kohti tekisi vuosittain miljooneja. Senvuoksi säästöjä verrattaessa tehdään laskelmat sentin tuhannesosissa. Jos ehdotettu uusi tapa osoittaa säästöä ja muutoksen aiheuttama kustannus korvautuu kohtalaisessa ajassa — sanokaamme kolmessa kuukaudessa — on itsestään selvää, että se toimeenpannaan. Nämä muutokset eivät suinkaan rajoitu sellaisiin parannuksiin, jotka lisäävät tuotantoa tai vähentävät kustannuksia. Suuri osa — ehkäpä useimmat — ovat sitä laatua, että ne tekevät työn helpommin suoritetuksi. Me emme halua kovaa, kuluttavaa työtä tehtaassamme, ja siellä on sitä nykyään sangen vähän. Mutta tavallista on, että se tapa, joka on helpoin työmiehille, myöskin vähentää kustannuksia. Työmiesten hyvä kohtelu on mitä läheisimmässä yhteydessä liikkeen hyvän menestymisen kanssa. Me laskemme myöskin viimeiseen kymmenysosaan saakka, onko joku koneosa helpompi valmistaa kotona vai ostaa muualta.

Ehdotuksia tulee joka taholta. Puolalaiset työmiehet tuntuvat olevan kaikista ulkomaalaisista älykkäämmät tekemään niitä. Eräskin, joka ei osannut puhua englantia, huomautti, että jos hänen koneensa työtätekevä osa sijoitettaisiin toiseen nurkkaan, kestäisi se kauemmin. Hän oli oikeassa, ja paljon rahaa säästettiin pienemmän kulumisen vuoksi. Toinen puolalainen, joka hoiti erästä poraa, sommitteli pienen laitteen päästäkseen käsin koskemasta koneosaan porauksen jälkeen. Tämä keksintö otettiin yleiseen käytäntöön ja siitä syntyi tuntuva säästö. Työmiehet kokeilevat usein uusia pikku keksintöjään, he kun ajatustensa keskittyessä yhteen asiaan tavallisesti hoksaavat jonkin parannuksen. Työmiehen koneen puhtausaste — vaikka koneen puhdistus ei kuulu hänen tehtäviinsä — onkin tavallisesti hänen älynsä mittarina.

Tässä muutamia ehdotuksia. Ehdotus, että valurauta vietäisiin valimosta konetehtaaseen poikkiraiteita myöten, säästi kuljetusosastolla seitsemänkymmenen miehen työn. Ennen oli seitsemäntoista miestä — ja silloin oli tuotanto pienempää — puhdistamassa valutavaraa, mikä oli raskasta ja ikävää työtä. Eräs työmies teki yksinkertaisen luonnoksen erikoiskoneeksi tätä varten. Aatetta kehitettiin ja kone rakennettiin. Nyt aikaansaa neljä miestä monta vertaa enemmän kuin seitsemäntoista — ja työ on helppoa. Erään umpinaisen kangen vaihtaminen onttoon eräässä vaununalustan osassa aiheutti heti noin puolen miljoonan säästön vuodessa, vaikka tuotanto oli pienempi kuin nykyään. Erinäisten putkien tekeminen sileästä pellistä tavallisen viertämisen sijasta aikaansai vielä suunnattomamman säästön.

Erään käyttörattaan vanha valmistustapa käsitti neljä tointa ja kulutti kaksitoista prosenttia teräksestä hukkaan. Me käytämme enimmän osan tällaisista jätteistä ja aikaa myöten tulemme käyttämään ne kaikki, mutta se ei ole mikään syy olla koettamatta vähentää jätteitä — se seikka, että kaikki tuhlaus ei sisällä suoranaista tappiota, ei millään tavoin puolusta tuhlausta. Eräs työmies keksi uuden, sangen yksinkertaisen tekotavan käyttörattaalle, niin että jätemäärä teki vain yhden prosentin. Vipuakseli jälleen tarvitsee lämpökäsittelyä pinnan kovettamiseksi; akselit tulivat lämpöuunista hiukan vääntyneinä, ja aina vuoteen 1918 käytimme seitsemääneljättä miestä yksinomaan niitä oikomassa. Monet työmiehistämme kokeilivat vuoden ajan ja laativat vihdoin uudenlaatuisen uunin, jossa akselit eivät hevin päässeet koukistumaan. Vuonna 1921, jolloin tuotanto oli paljoa suurempi kuin 1918, käytimme vain kahdeksaa miestä koko tähän työhön.

Ja sitten me pyrimme poistamaan ammattitaidon tarpeellisuuden mistä ja kenen työstä tahansa. Entisen ajan koneseppä oli erikoistuntija. Hänen täytyi arvioida oikea lämpömäärä. Oli aina kysymys, onnistuuko asia vai ei. On ihme, että se niin usein onnistui. Lämpökäsittely teräksen karaisemisessa on perin tärkeä — on tarkoin tiedettävä oikea lämpömäärä, jota tulee käyttää. Tätä ei voi oppia tottumuksesta. Se täytyy mitata. Me panimme toimeen järjestelmän, jonka mukaan uunin ääressä olevalla työmiehellä ei ole mitään tekemistä lämpö-asteen määräämisen kanssa. Hän ei näe pyrometriä — lämpömäärän säätökojetta. Värilliset sähkölamput antavat hänelle merkkejä.

Mitään konettamme ei koskaan ole rakennettu umpimähkään. Aate on ensin yksityiskohtaisesti koeteltu, ennenkuin mitään tehdään. Joskus laaditaan puusta malli tai piirretään koneosat luonnollisessa koossa mustalle taululle. Me emme ole sidottuja mihinkään edeltäjiin, mutta emme jätä mitään sattuman varaan, emmekä vielä ole rakentaneet ainoatakaan konetta, joka ei tee sitä työtä, jota varten se on suunniteltu. Noin yhdeksänkymmentä prosenttia kaikista kokeistamme on onnistunut.

Kaikki se asiantuntemus, joka valmistuksessa on kehitetty, on miestemme ansiota. Luulenpa, että jos miehet saavat tuntea itsensä vapaiksi ja tietävät tekevänsä hyötyä, he panevat aina kaikki lahjansa ja kaiken tarmonsa vähäisimpäänkin tehtävään.

VIII luku.

KONEEN HIRMUVALTA.

Työn toistuminen — samain asiain yhä uudelleen ja uudelleen tekeminen samalla tavalla — on eräänlaisille ihmisille kauhistuttava näköala. Niin se on minullekin. Minä en voi päiviä pääksytysten tehdä yhtä ja samaa, mutta onpa toisia, ja luulenpa voivani sanoa heidän olevan enemmistönä, joille yhtämittainen toistelu ei sisällä mitään kauhistavaa. Päinvastoin on ajatustyö eräille ihmisille vastenmielistä. Heidän ihanteensa on työ, jossa luovan vaiston ei tarvitse ilmetä. Työtä, joka vaatii sekä aivoja että lihaksia, ei juuri etsitä, mutta me tarvitsemme aina ihmisiä, jotka pitävät työstä sen vuoksi, että siinä on vaikeuksia. Ikäväkseni on minun todettava, että keskinkertainen työmies mieluimmin tahtoo työtä, joka ei ole ruumiillisesti erin rasittavaa, ja ennen kaikkea työtä, jossa ei tarvitse ajatella. Ne, jotka ovat saaneet luovan lahjakkuuden ja kammovat yksitoikkoisuutta, ovat taipuvaiset luulemaan, että toiset ovat luodut samalla tavoin kuin hekin, ja säälivät sen vuoksi syvästi työmiestä, jonka päivästä toiseen täytyy tehdä yhtä samaa työtä.

Useimmissa ammateissa työ on toistumista. Liikemies saa tottumuksen, jota hän hyvin tarkasti noudattaa; pankinjohtajan työ on melkein pelkkää tottumusta ja samoin on laita pankin muunkin henkilökunnan. Voipa todella sanoa, että useimpiin tarkoituksiin ja useimmille ihmisille on jonkinlaisen tottumuksen hankkiminen ja liikkeiden tekeminen toisteluksi välttämätöntä, muuten ei asianomainen tule aikaansaaneeksi kylliksi voidakseen elää ponnistuksillaan. Mutta ei ole mitään syytä kahlehtia luovaa voimaa yksitoikkoiseen työhön, sillä kaikkialla tarvitaan miehiä, jotka voivat luoda ja järjestää. Kykenevältä mieheltä ei milloinkaan puutu paikkoja, mutta myönnettävä on, että pyrkimys kehittymiseen ei ole yleinen tarve, ja siinäkin, missä pyrkimystä on, puuttuu rohkeutta ja kestävyyttä. Ihminen ei tule taitavaksi ammatissaan ainoastaan sitä toivomalla.

On aivan liian monta olettamusta siitä, mitä ihmisluonnon tulisi olla, ja liian vähän tutkimuksia siitä, mitä se on. Pidetään selvänä, että kaikki luova työ kuuluu mielikuvituksen maailmaan. Me puhumme luovista taiteilijoista, kun on kysymys musiikista, maalauksesta ja muusta semmoisesta. Me tunnumme rajoittavan luovan voiman vain senlaatuiseen tuotantoon, jota pannaan näytteille taidekokoelmissa, soitetaan konserttisaleissa tai muulla tavoin tuodaan näkyviin, missä joutilaita ja omahyväisiä ihmisiä on koolla ihailemassa toinen toisensa sivistystasoa. Mutta jos ihminen pyrkii todelliseen luovaan työhön, annettakoon hänen silloin päästä alalle, jossa vallitsevat ääntä, muotoa ja väriä korkeammat lait, nimittäin persoonallisuuden lait. Me tarvitsemme taiteilijoita, jotka voivat oikein muovata inhimilliset olot teollisuudessa, teollisen menetelmän mestareita — sekä tuottajan että tuotteen kannalta. Me tarvitsemme miehiä, jotka voivat saada muovatuksi valtiollisesta, yhteiskunnallisesta, teollisesta ja moraalisesta ainesmassasta tervettä ja eheää kokonaisuutta. Me olemme liian paljon rajoittaneet luovaa voimaa ja käyttäneet sitä halpoihin tarkoituksiin. Nyt me tarvitsemme ihmisiä, jotka voivat luoda muotoja kaikelle, mikä tässä elämässä on oikeata ja hyvää ja toivomisen arvoista. Hyvät tarkoitusperät voidaan hyvinajatelluilla työmuodoilla toteuttaa käytännöllisesti. Työntekijän elämänehtoja ei voida parantaa antamalla hänelle vähemmän tehtävää, vaan auttamalla häntä aikaansaamaan enemmän. Jos maailma kohdistaa huomionsa, harrastuksensa ja tarmonsa pyrkimyksiin ihmisten aseman parantamiseksi, niin voi tämän myös käytännössä aikaansaada. Sellaiset pyrkimykset tulevat olemaan pysyväisiä — ja ne tulevat olemaan mitä kannattavimpia sekä humaaniselta että rahalliselta kannalta. Tämä polvi tarvitsee lujaa uskoa siihen, että oikeudenmukaisuutta ja inhimillisyyttä on teollisuuslaitoksissa mahdollista käytännössä noudattaa. Ellemme voi näitä hyveitä soveltaa, olisi todella paras hävittää teollisuus, sillä ilman niitä ovat teollisuuden päivät lasketut. Mutta me voimme niitä soveltaa ja tulemme sen tekemään.

Ellei ihminen voi ansaita toimeentuloansa ilman koneiden apua, eikö silloin ole edullisempaa ylläpitää koneita, vaikka niiden hoito vaatii yksitoikkoista työtä? Ja onko hänen ennemmin annettava nähdä nälkää? Eikö ole parempi auttaa häntä hyvään toimeentuloon? Vai onko hän onnellisempi nälkää nähdessään? Jos hän on onnellisempi käyttäessään konetta vähemmässä määrässä kuin se kykenee toimittamaan, niin onko hän silloin onnellisempi tuottaessaan vähemmän ja sen johdosta saadessaan pienemmän määrän tämän maailman hyvyyttä palkakseen?

En ole milloinkaan pystynyt ymmärtämään, että työn toistuminen millään tavoin vahingoittaisi ihmistä. Olen kuullut sanottavan, että se kuolettaa sekä sielun että ruumiin, mutta minun tutkimusteni tulos ei ole laisinkaan sellainen. Oli kerran tapaus, että yhden työmiehen oli melkein koko päivä poljettava erästä konetta. Hän luuli, että tämä liike tekisi hänet vinoksi, mutta lääkärintutkimus osoitti, että niin ei ollut laita. Hänet siirrettiin kuitenkin toiseen työhön, joka kysyi toisia lihasryhmiä. Muutamien viikkojen päästä hän pyysi päästä takaisin entiseen työhönsä. Tuntuu hyvin otaksuttavalta, että kahdeksantuntinen yksipuolinen lihastyö aiheuttaa ruumiiseen säännöttömyyksiä, mutta meillä ei milloinkaan ole ollut semmoista kokemusta. Kun työmiehet itse pyytävät työn vaihdosta, suostumme aina heidän pyyntöönsä, ja vaihtelisimme heitä säännöllisestikin — se kävisi aivan hyvin laatuun — jos he vain itse niin haluaisivat. Mutta he eivät halua muutoksia, joita he eivät itse ehdota. Joskus on työ todella niin yksitoikkoista, että tuskin saattaa ymmärtää, kuinka ihminen ajan pitkään voi sitä sietää. Yksitoikkoisin tehtävä koko tehtaassa on luultavasti se, että työmies onkii teräskoukulla ylös erään hammasrattaan, kastaa sen öljysäiliöön ja laskee sitten koriin. Liike on aina sama, eikä työ vaadi enempää lihasvoimaa kuin älyäkään. Miehellä ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin että hän hiljaa liikuttelee käsiänsä edestakaisin. Mutta tätä hän on tehnyt kahdeksan pitkää vuotta. Hän on säästänyt ja tallettanut rahansa, niin että hänellä on nyt noin neljäkymmentätuhatta dollaria — ja hän kieltäytyy itsepäisesti siirtymästä muuhun työhön!

Tarkinkaan tutkimus ei ole osoittanut, että ainoankaan työmiehen äly olisi työn kautta heikentynyt tai turmeltunut. Ken ei pidä yksitoikkoisesta työstä, hänen ei ole pakko sitä jatkaa. Työ on kullakin osastolla luokiteltu viihtyisyyden, ja sen taitomäärän mukaan, mitä tarvitaan luokissa A. B. ja C, ja kussakin luokassa on kymmentä jopa kolmeakymmentä erilaatuista tointa. Työhönottotoimistosta tulee työmies suoraan luokkaan C. Kun hän on jonkin verran harjaantunut, siirretään hänet B-luokkaan ja sieltä A-luokkaan. Sitten on hänen vallassaan ruveta valmistamaan työkaluja, päästä tarkastusmieheksi tai jäädä tehdastyöhön, jos se on hänestä mieluisampaa.

Ei ketään työnhakijaa hyljätä ruumiinrakenteensa vuoksi. Tämä määräys astui voimaan 12 p:nä tammikuuta 1914, samalla kertaa kuin minimipalkat määrättiin viideksi dollariksi päivässä ja työaika kahdeksaksi tunniksi. Siitä seurasi myöskin, että ketään ei eroteta hänen ruumiillisen tilansa vuoksi, ellei ollut kysymys jostakin tarttuvasta taudista. Jos teollisuuslaitos tahtoo täyttää tehtävänsä, tulee sen palveluksessa olevain minun mielestäni osoittaa suunnilleen samaa suhteiden erilaisuutta kuin yhteiskuntaelämän yleensä. Meillä on aina joukossamme vaivaisia ja ontuvia. Näitä ihmisiä, joiden ei katsota pystyvän työhön, pidetään jalomielisesti yhteiskunnan suojatteina ja heitä elätetään säälistä. Joskushan tällaista armeliaisuutta täytyy osoittaa, esimerkiksi kun on kysymys idiooteista, mutta sellaiset tapaukset ovat hyvin harvinaisia, ja niiden monien erilaatuisten töiden joukossa, joita meidän yhtiössämme tehdään, olemme nähneet mahdolliseksi — tuottoisa työ yhä perustana — toimittaa työtä melkein kenelle tahansa. Sillä paikalla, mihin sokea ja raajarikko katsotaan soveliaaksi, suorittaa hän yhtä hyvän työn ja saa saman palkan kuin se, joka on terve ja vammaton. Me emme erikseen poimi itsellemme raajarikkoja — mutta olemme käytännössä todistaneet, että he kykenevät ansaitsemaan täyden palkan.

Olisi aivan vastoin kantaamme ja pyrintöämme, jos ottaisimme työhön ketään hänen vajavaisuutensa vuoksi, maksaisimme pienemmän palkan ja tyytyisimme huonompaan työtulokseen. Se olisi kyllä suoranaista avustustointa, mutta väärällä tavalla. Paras tapa aina on panna heidät sellaiseen työhön, jossa he voivat olla aivan tasa-arvoisia toisten, terveruumiisten kanssa. Minä en luota paljon tämän maailman armeliaisuuteen, s.o. armeliaisuuteen lahjojen muodossa. Varmaa on, että liiketointa ja armeliaisuutta ei voi yhdistää. Tehtaan tarkoitus on tuotteiden valmistaminen ja se palvelee yhteiskuntaa huonosti, ellei se hoida tuotantoa parhaan kykynsä mukaan. Me olemme aivan liian kärkkäitä tutkimatta olettamaan, että se, jolla on kaikki ruumiintoiminnat tallella, suorittaa kaikkinaiset työt paremmin kuin se, jolla on joku vamma. Perehtyäkseni näihin asioihin luokitin tehdastyön, otin selvää, oliko se keveää, keskulaista vai raskasta, oliko se kuivaa vai kosteaa ja jälkimmäisessä tapauksessa minkä nesteen aiheutuksesta, oliko se puhdasta vai tahraista, oliko se lähellä uunia tai tulisijaa. Otin selvää, minkälaatuinen ilma oli, tarvitsiko työläisen käyttää yhtä kättä vai molempia, seisoiko hän vai istuiko työssään, oliko hänen ympärillään hiljaista vai meluisaa, vaatiko työ suurta tarkkuutta, oliko valo keinotekoinen vai ei. Niinikään täytyi minun tietää, kuinka monta koneosaa työmiesten kätten kautta kulki tunnissa, paljonko ainekset painoivat ja kuinka suuri sen jännitys oli työmieheen. Kävi ilmi, että tehtaassa oli 7,882 eri laatua töitä. Näistä luokitettiin 949 raskaaksi työksi, joka vaati voimakkaita, pystyviä ja ruumiillisesti terveitä miehiä; 3,338 vaati keskivoimaisia miehiä, mutta jäljelläolevat 3,595 työlajia eivät vaatineet mitään ruumiillista ponnistusta, jotenka näitä töitä saattoivat suorittaa heikot miehet, jopa naisetkin ja vanhemmat lapset. Helpoimmat työt myöskin luokiteltiin saadaksemme selville, kuinka moni niistä vaatii kaikkien ruumiintoimintojen täyttä käyttöä. Me havaitsimme tällöin, että 670 työtä saattoivat hoitaa jalattomat raajarikot ja 2,637 sellaiset, joilla oli yksi jalka. Oli kahta lajia työtä kädettömille, 715 lajia niille, joilla oli vain toinen käsivarsi, ja kymmentä lajia sokeille. Niinpä 7,882 työlajista oli siis 4,034 sellaisia, jotka eivät vaatineet vammatonta ruumista. Tämä merkitsee, että kehittynyt teollisuus voi tarjota hyvinpalkattua työtä suuremmalle keskimäärälle ihmisiä kuin tavallisesti mikään normaalinen yhdyskunta. Jos tehdastyö yleensä eriteltäisiin samalla tavalla kuin meillä on tehty, voidaan tosin tulla erilaisiin tuloksiin, mutta minä olen varma, että jos työ oikein jaettaisiin — silmälläpitäen sitä, mikä on taloudellisinta — ei olisi ollenkaan puutetta sellaisista paikoista, joissa ruumiillisesti vajavaiset voivat suorittaa kunnollista työtä ja ansaita säällisen palkan. On taloudellista tuhlausta, että raajarikkoja pidetään ainoastaan yhteiskunnan turvatteina ja heidät pannaan punomaan koppaa tai tekemään muuta vähän tuottavaa näpertelyä — ei siinä mielessä, että sillä hankittaisiin heille toimeentulo, vaan ainoastaan siksi, että heistä suoriuduttaisiin helpoimmalla tavalla.

Kun työhönottotoimisto on ottanut vastaan jonkun työmiehen, kuuluu meidän periaatteisiimme, että hänet pannaan sellaiseen työhön, johon hän soveltuu. Ellei hän voi hoitaa sitä tai ei viihdy siinä, saa hän kortin siirto-osastolle, ja kun hänen asiansa on tutkittu, hankitaan hänelle jotain muuta työtä, joka paremmin sopii hänen taipumuksilleen. Ruumiillisen keskitason alapuolella olevat miehet ovat yhtä hyviä työntekijöitä kuin ne, jotka ovat tämän tason yläpuolella. Olipa esimerkiksi muuan sokea, joka sai paikan varastossa, missä hänen tuli lukea pultteja ja ruuvimuttereita. Kaksi tervettä miestä oli siellä ennen häntä. Parin päivän kuluttua ilmoitti päällysmies, että nuo kaksi työkykyistä voitaisiin siirtää jollekin toiselle osastolle, sokea kun kerkisi suorittamaan sekä omansa että noiden molempien toisten työn.

Voimme mennä vielä pitemmälle. Yleensä pidetään selvänä, että kun joku työmies on vahingoittunut, on hän pois luvusta ja hänen tulee saada sairasapua. Mutta ainahan on aika, jolloin hän on toipilaana, varsinkin luunmurtumissa, jolloin vahingoittunut on kyllin voimakas voidakseen tehdä työtä ja myöskin halukas saamaan työtä, sillä suurinkaan mahdollinen tapaturma-avustus ei koskaan voi olla niin suuri kuin työpalkka. Jos niin olisi laita, tulisi siitä liikeyritykselle lisäveroitus, ja tämä veroitus tulisi tuntumaan tavaran hinnan kohoamisessa. Ostettaisiin vähemmän, mikä vuorostaan merkitsisi pienempiä työmahdollisuuksia. Tämä on välttämätön seuraus, joka tulee pitää muistissa.

Me olemme kokeilleet toipilailla, joiden oli pakko pysyä vuoteessa, mutta saattoivat istua. Musta öljykangas levitettiin vuoteiden yli ja toipilaat kiersivät muttereita kiinni pieniin pultteihin. Tämä työ on tehtävä käsin, ja meidän tehtaassamme on viisitoista jopa kaksikymmentä miestä siinä toimessa. Sairaalassa olevat miehet saattoivat tehdä sen työn yhtä hyvin kuin tehtaassa olevat ja saivat säännöllisen palkkansa. Luulenpa heidän tuotantonsa todella nousseen kahtakymmentä prosenttia suuremmaksikin tavallista tehtaassa saavutettua määrää. Ei kenenkään tarvinnut tehdä työtä, ellei hän itse tahtonut, mutta kaikki halusivat. Siten ei aika käynyt pitkäksi. He nukkuivat paremmin, ruokahalu kasvoi ja paraneminen edistyi nopeammin.

Kuuromykkiä ei tarvitse sijoittaa mihinkään erityiseen luokkaan, he täyttävät paikkansa sadan prosentin teholla. Tuberkelitautiset — niitä on tavallisesti tuhatkunta — työskentelivät enimmäkseen ainesjätteiden talteenpano-osastolla. Ne, joiden sairautta pidetään tarttuvana, työskentelevät yhdessä erikoisesti rakennetussa vajassa. Useimmilla heistä on työnsä ulkona raikkaassa ilmassa.

Viimeksi toimitetussa työmiesten erittelyssä oli 9,563 alle keskitason. Näistä oli 123:lla käsivarsi, kyynärvarsi tai käsi vialla tai poisleikattu. Yksi oli aivan kädetön. Neljä oli umpisokeaa, 207 silmäpuolta ja 253 vähänäköistä. 37 oli kuuromykkää, 60 kaatuvatautista, 4 jalatonta ja 234 yksijalkaista. Muilla oli vähäpätöisempiä ruumiinvikoja.

Se aika, joka tarvittiin eri toimiin harjaantumiseen, oli suunnilleen seuraava:

Kolmeviidettä prosenttia kaikesta työstä ei vaadi enempää kuin päivän harjoituksen; kuusineljättä prosenttia päivästä viikkoon; kuusi prosenttia viikosta kahteen viikkoon; neljätoista prosenttia kuukaudesta vuoteen ja yksi prosentti vuodesta aina kuuteen vuoteen. Tämän viimeisen laadun työt vaativat suurta taitavuutta — kuten työkalujen valmistaminen ja leimain leikkaaminen.

Mieskuria ylläpidetään hyvin ankarasti, mutta mitään pikkumaisia ohjesääntöjä ei ole. Mielivaltaisen erottamisen vääryyttä me vältämme jättämällä erottamisoikeuden työhönottotoimiston päällikölle, ja hän käyttää sangen harvoin tätä oikeutta. Vuonna 1919 laadittiin viimeinen tilasto. Sinä vuonna vaihtui 30,125 työmiestä. Näistä oli 10,334 ilmoittamatta ollut työstä poissa kauemmin kuin kymmenen päivää ja senvuoksi pyyhitty pois kirjoista; 3,702 jätti tehtaan joko siksi, etteivät olleet tyytyväisiä työhönsä, tai siksi, että pyysivät siirtoa ilmoittamatta mitään syytä; 38 sai mennä, kun kieltäytyivät opiskelemasta englanninkieltä sitä tarkoitusta varten perustetussa koulussa; 108 työmiestä otti sotamiehen pestin ja noin 3,000 siirrettiin muihin osastoihin. Jokseenkin yhtä monta matkusti kotiansa, antautui maanviljelykseen tai meni kauppa-alalle. Kahdeksanyhdeksättä naista erotettiin, koska heidän miehillään oli toimi — me emme käytä naimisissa olevia naisia, joiden miehillä on työtä. Koko määrästä sai ainoastaan kahdeksankymmentä eron ilman muuta, ja syyt olivat: eksyttävistä tiedonannoista 56, kasvatusosastomme määräyksestä 20 ja soveltumattomuudesta 4.

Me vaadimme, että työmiehet tekevät, mitä heille käsketään. Koko järjestö on niin erikoistettu ja toinen osasto niin riippuvainen toisesta, ettemme hetkeäkään voisi ajatella antaa työmiesten toimia omin päinsä. Ilman sangen ankaraa kuria olisi meillä suunnaton sekamelska. Työmiehet on otettu tekemään mahdollisimman suuren työmäärän ja he saavat mahdollisimman hyvän palkan. Jos jokainen työmies saisi noudattaa omaa päätänsä, kärsisi siitä tuotanto ja siis myöskin maksu. Joka ei pidä meidän työtavastamme, on vapaa lähtemään pois. Yhtiö tahtoo kohdella työmiehiänsä puolueettomasti ja oikeudenmukaisesti, ja luonnollisesti vaatii sekä päällysmiesten että johtajien etu, että heidän osastoiltaan erotetaan niin vähän kuin mahdollista. Jos työmiestä on kohdeltu väärin, on hänellä täysi oikeus valittaa. Vääryyttä on mahdoton välttää, sillä ihmiset eivät aina ole oikeamielisiä toisiaan kohtaan. Syntinen luonto voittaa tuontuostakin hyvän tahdon. Päällysmiehet eivät aina ymmärrä meidän aatteitamme tai he väärinkäsittävät ne, mutta yhtiön pyrkimykset ovat sellaiset kuin tässä olen esittänyt, ja me käytämme kaikkia keinoja tehdäksemme tarkoituksemme ymmärretyksi.

Luvattomaan poissaoloon nähden on välttämätöntä olla hyvin ankara. Työmies ei saa tulla ja mennä kuinka haluaa; hän voi aina pyytää lomaa päällysmieheltä, mutta jos hän on ilmoittamatta poissa, tutkitaan hänen palattuaan hänen poissaolonsa syytä ja asia lykätään joskus lääketieteellisen osaston käsiteltäväksi. Jos hänellä on ollut pätevä syy, saa hän jälleen ryhtyä työhönsä; muussa tapauksessa hänet erotetaan. Kun työmies otetaan palvelukseen, merkitään kirjaan vain hänen nimensä, osoitteensa ja syntymävuotensa, onko hän naimisissa vai naimaton, kuinka monta omaista hänellä on huollettavana, onko hän ennen ollut Ford-yhtiön palveluksessa sekä hänen näkö- ja kuulokykynsä. Hänelle ei tehdä mitään kysymyksiä hänen entisestä työstään, mutta meillä on lappu "paremman edistymisen mahdollisuuksia varten", johon työmies, jos hän ennen on ollut jossakin ammatissa, ilmoittaa mikä tämä ammatti oli. Sillä tavoin saatamme erikoisammattilaisia tarvitessamme saada niitä suoraan tehtaasta. Tämä onkin yksi niitä teitä, joka auttaa työkalujen tekijöitä ja valajia ylenemään. Kerran tarvitsin sveitsiläistä kelloseppää. Pengottiin korttijärjestelmäämme ja löytyi todellakin yksi — hän hoiti porakonetta. Toisen kerran tarvittiin taitavaa tiilenlyöjää tulenkestäviä tiilejä varten. Hänet löysimme myöskin erään porakoneen äärestä, mutta hän on nyt tarkastusmies.

Persoonallisiin kosketuksiin ei oikeastaan juuri milloinkaan jouduta. Työmies menee kotiansa, kun hän on päivätyönsä päättänyt, ja tehtaalla ei ole mitään seurusteluhuoneustoa. Mutta me koetamme noudattaa oikeutta ja ehkäistä pikkumaisten henkilöiden puuhia. Meillä on niin monta eri osastoa, että tehdas on melkein kuin oma maailmansa, jossa kukin voi löytää paikkansa. Otetaan esimerkiksi tappelut. Joillakuilla on tappelunhalu veressä, ja tavallisesti semmoinen mies heti erotetaan. Mutta se ei luullakseni tappelupukaria paranna — hän joutuu vain pois meidän näköpiiristämme. Senvuoksi ovat päällysmiehet tulleet aika kekseliäiksi määrätessään rangaistuksia, jotka eivät riistä mitään miehen perheeltä eivätkä vie aikaa tehtaalta.

Sekä työmiehen että työn kannalta ovat puhtaat, hyvin valaistut ja hyvin tuuletetut huoneet ehdottoman tarpeelliset. Meidän koneemme ovat sijoitetut hyvin liki toisiaan, ja jokaisella lattiapinnan neliöjalalla on tietenkin sama osuus yleiskustannuksissa. Muutoin saa kuluttaja maksaa sekä suuremmat kustannukset yleensä, että ylimääräiset siirtokustannukset, jotka ovat seurauksena, jos koneet ovat vain kuusikin tuumaa kauempana toisistaan kuin on välttämätöntä. Joka työssä me laskemme täsmälleen, kuinka suuren pinta-alan työmies tarvitsee itselleen. Häntä ei saa ehkäistä — sillä se olisi tuhlausta. Mutta jos hän ja hänen koneensa ottavat enemmän tilaa kuin on aivan tarpeellista, niin on sekin tuhlausta. Tämän vuoksi seisonevat meidän koneemme tiheämmässä kuin missään muussa maailman tehtaassa. Sivustakatsojasta voi kukaties näyttää, että ne seisovat aivan päällekkäin, mutta kaikki on järkiperäisesti laskettu, jokaisella työmiehellä ja jokaisella koneella on tilaa joka tuuma, minkä ne tarvitsevat, mutta ei myöskään yhtään ylimääräistä tuumaa eikä ainakaan kokonaista jalkaa. Tarkoitus ei ole käyttää meidän tehdaslaitoksiamme kansanpuistoina. Mutta ahdas tila vaatii suurimman määrän ilmanvaihtoa ja varokeinoja.

Suojeluslaitteet tehtaassa ovat erikoinen ala. Toimikoon kone kuinka hyvin tahansa, emme pidä sitä kuitenkaan täyskelpoisena, ellei se ole täysin varma. Meidän tehtaissamme ei ole koneita, joita arvelemme epävarmoiksi, mutta yksityisiä tapaturmia saattaa siitä huolimatta sattua. Jokaista tapaturmaa, oli se kuinka vähäinen tahansa, tutkii kokenut ja taitava mies, joka on yksinomaan siinä toimessa, ja hän tutkii kyseenalaisen koneen perinpohjin estääkseen sellaisen onnettomuuden enää milloinkaan tapahtumasta.

Rakennuttaessamme vanhoja rakennuksia emme vielä tunteneet ilmanvaihtolaitteita niin hyvin kuin nykyään tunnemme. Kaikissa uudemmissa rakennuksissa ovat kannatinpylväät onttoja ja niiden läpi pumputaan huono ilma ulos samalla kuin raitis ilma virtaa sisään. Läpi vuoden me pidämme samaa tasaista lämpömäärää, ja niin kauan kuin päivänvaloa on, emme tarvitse keinotekoista valaistusta. Noin seitsemänsataa työmiestä on yksinomaan pitämässä huoneustoja puhtaina, ikkunoita pestyinä ja kaikkea maalausta kunnossa. Kaikki pimeät nurkat, jotka voisivat houkutella epäsiisteyteen, maalataan valkoisiksi. Ei voi ylläpitää hyvää henkeä ilman puhtautta, emmekä me suvaitse hätäkeinoja puhtauteen enempää kuin menetelmiin nähden.

Ei olekaan mitään syytä, minkä vuoksi tehdastyön pitäisi olla vaarallista. Jos mies on tehnyt työtä liian kovasti tai liian monta tuntia, joutuu hän tilaan, joka on tapaturmille otollinen. Tapaturmien ehkäisemiseksi täytyy myöskin estää tällainen mielentila; edelleen täytyy ehkäistä kaikki huolimattomuus ja katsoa, että kone toimii täysin varmasti. Erikoistuntijat ovat ryhmittäneet onnettomuuksien tavallisimmat syyt seuraavasti:

1) Viat rakennussuunnitelmassa; 2) vialliset koneet; 3) riittämätön tila; 4) puute suojeluslaitteista; 5) puhtauden puute; 6) huono valaistus; 7) huono ilma; 8) sopimaton vaatetus; 9) huolimattomuus; 10) taitamattomuus; 11) aivojen väsähtyminen; 12) yhteistoiminnan puute.

Viat rakennussuunnitelmassa, vialliset koneet, riittämätön tila, puhtauden puute, huono ilma, huono valaistus, aivojen väsähtyminen ja yhteistoiminnan puute ovat helposti autettavissa. Meidän työmiehistämme ei ainoatakaan rasiteta liiaksi. Palkoilla selvitetään kaikkein useimmat ajatusta vaivaavista ongelmista. Meidän täytyy siis vastustaa sopimattomia vaatteita, huolimattomuutta ja taitamattomuutta sekä varustaa kaikki koneemme suojeluslaitteilla. Tämä tuottaa hankaluuksia siellä missä on kiertohihnoja. Meidän uudisrakennuksissamme on jokainen kone varustettu omalla sähkömoottorillaan, mutta vanhoissa rakennuksissa meidän täytyi käyttää hihnoja. Joka hihna on suojeltu. Automaattisten siirtolaitteiden yli kulkee siltoja, joten työmiesten ei tarvitse kulkea minkään vaarallisen kohdan kautta. Missä on vain vähänkin mahdollisuutta metallisirujen sinkoiluun, siellä vaadimme työmiehiä käyttämään suojasilmälaseja, ja nämä mahdollisuudet vähenevät lisäksi sen kautta, että ympäröimme koneen verkolla. Kaikki palavat uunit ovat varustetut teräsristikolla. Ei ole mitään avoimia koneosia, joihin vaatteet voivat tarttua. Kaikki sivukäytävät pidetään vapaina. Konemoottorien virrankatkaisijat ovat suojatut suurilla punaisilla nastoilla, jotka täytyy poistaa ennenkuin virta yhdistetään, mikä puolestaan ehkäisee koneen ajattelematonta käyntiinpanoa. Joskus sattuu, että työmiehet käyttävät sopimattomia vaatteita — kaulaliinoja, jotka saattavat tarttua hihnoihin, leveitä hihoja ja muuta semmoista. Tarkastusmiesten asia on katsoa, ettei sellaista tapahdu, ja ne, jotka eivät kieltoa tottele, joutuvat enimmäkseen ilmi. Uusia koneita koetellaan kaikilla ajateltavilla tavoilla, ennenkuin, sallimme ottaa niitä käytäntöön. Tulos on, että meillä käytännöllisesti puhuen ei koskaan tapahdu suurehkoja tapaturmia.

Teollisuuden ei laisinkaan tarvitse vaatia ihmisuhreja.

IX luku.

TYÖPALKAT.

Liikeyritystä voi helposti hoitaa vanhan tottumuksen mukaan, sanoen: "minä maksan tavalliset työpalkat". Sama mies ei olisi yhtä kärkäs lisäämään: "minä en voi myydä parempia enkä halvempia tavaroita kuin muut liikemiehet". Ei yksikään täysijärkinen tehtailija väittäisi, että pelkästään halvimman aineksen ostaminen olisi takeena tavaran parhaasta laadusta. Mutta miksi me sitten kuulemme puhuttavan niin paljon "työn vararikosta" ja työpalkkojen alennuksen maalle tuottamasta siunauksesta — mikä todellisuudessa merkitsee ostovoiman vähentämistä ja kotimaisten markkinain hävittämistä? Mitä hyötyä on teollisuudesta, jos sitä hoidetaan niin taitamattomasti, että ne, jotka sen palveluksessa työskentelevät, eivät voi ansaita toimeentuloansa? Ei mikään kysymys ole niin tärkeä kuin palkkakysymys, sillä useimmat ihmiset elävät työpalkoistaan. Heidän elämäntasonsa — heidän tulojensa keskiarvo — ratkaisee maan onnen ja kukoistuksen.

Koko Ford-teollisuudessa on meillä nyttemmin alimpana palkkana kuusi dollaria päivässä; ennen se oli määrätty viideksi dollariksi ja vielä aikaisemmin maksoimme, mitä hyvänsä siihen aikaan pidettiin välttämättömänä maksaa. Minä tiedän, että palajaminen vanhaan palkkajärjestelmään olisi huonoa moraalia — mutta minä tiedän myöskin, että se liikemieskannalta olisi typerää, ja minä koetan esittää syyt siihen.

Ajatelkaamme ensiksi keskinäistä suhdetta. Ei ole tavallista nimittää palkannauttijaa yhtiökumppaniksi, mutta mitä hän sitten muuta on? Kun joku huomaa, että liikkeenhoito kysyy liian paljon hänen aikaansa ja voimiansa, niin hän ottaa apulaisia osallisiksi tuossa hoidossa. Miksi hän sitten kieltäisi heiltä, jotka auttavat häntä tuotannossa, "liikekumppanin" nimen? Jokainen liikeyritys, jossa on enemmän kuin yksi henkilö, on jonkinlainen kumppanuuskunta, ja samalla hetkellä kuin liikemies tarvitsee toisen apua, olkoonpa apulainen vaikka pikkupoika, on hän ottanut itselleen liikekumppanin. Hän saattaa itse olla liikkeen varojen ainoa omistaja ja sen toiminnan ainoa määrääjä, mutta ainoastaan niin kauan kuin hän pysyy ainoana liikkeenhoitajana ja ainoana tuottajana, voi hän vaatia itselleen täydellistä riippumattomuutta. Ei kukaan ihminen ole riippumaton, niin kauan kuin hän tarvitsee toisten apua. Se on alituista vuorovaikutusta — työnantaja on työmiestensä liikekumppani ja päinvastoin. Ja koska näin on laita, on turhaa jommankumman ryhmän luulla juuri itse olevansa ainoa välttämätön tekijä. Molemmat ovat välttämättömiä. Toinen ryhmä ei voi valtaansa kohtuuttomasti käyttää muuten kuin toisen kustannuksella, ja tavallisesti se kääntyy koskemaan myöskin sitä itseänsä. On kerrassaan järjetöntä, kun pääoma ja työ pitävät toisiaan vastakkaisina luokkina, kun ne itse asiassa ovat kumppanuksia. Kamppaillessaan toisiaan vastaan vahingoittavat ne vain laitosta, jossa molemmat ovat osakkaina ja josta kumpikin ansaitsee toimeentulonsa.

Työnantajan kunnianhimon johtajana tulisi olla, että hän maksaa korkeammat työpalkat kuin muut samanlaatuiset yritykset, ja työmiehen kunnianhimona tulisi olla tehdä tämä mahdolliseksi. Jos työnantaja ottaa aloitteen, luulen työmiesten tulevan mukaan. Kaikissa tehtaissa on tietenkin työmiehiä, jotka luulevat, että jos he tekevät parhaansa, tapahtuu se ainoastaan työnantajan eikä ollenkaan heidän omaksi edukseen. On säälittävää, että sellaista tunnetta on olemassa ja että siihen kenties on jotakin aihetta. Jos työnantaja kannustaa työmiehiään tekemään kaikkein parastaan, mutta tämä työ ei saa palkintoansa, niin käyvät työmiehet luonnollisesti epäluuloisiksi ja "höllittävät otetta". Mutta jos he näkevät työnsä hedelmät korkeampien palkkojen muodossa, ja saavat havaita, että kovempi työ merkitsee parempaa maksua, niin he alkavat tuntea olevansa osakkaita liikkeessä, jonka menestys on riippuvainen heistä ja päinvastoin.

"Mitä pitää työnantajan maksaa?" — "Paljonko pitää työmiehellä olla palkkaa?" Nämä kysymykset ovat toisarvoisia. Ratkaiseva kysymys on: "Kuinka paljon liikeyritys kykenee maksamaan?" Ei mikään liike voi pysyä pystyssä, jos menot ovat tuloja suuremmat. Jos lähteestä pumputaan vettä ulos nopeammin kuin sitä siihen virtaa, niin kuivuu lähde. Ne, jotka ovat olleet tämän lähteen varassa, saavat lähteä janoisina. Ja jos joku ehkä kuvittelisi, että voi pumputa yhden lähteen kuiville ja sitten tuoda vettä toisesta, niin on vain ajan kysymys, milloin kaikki lähteet ovat kuivuneet. Nykyään puhutaan yleisesti palkkojen kohtuullisemmasta jaosta, mutta me emme saa unohtaa, että palkoillakin täytyy olla rajansa. Nämä rajat määrää asianomainen liikeyritys itse. Ei voi maksaa palkkoina 150,000 dollaria, jos liike ei tuota enempää kuin 100,000. Liikeyritys panee rajan palkoille, mutta onko mitään, joka panee rajan liikeyritykselle? On selvää, että liike rajoittaa itse itseänsä, jos sitä johdetaan kehnon kaavan mukaisesti.

Jos sen sijaan, että sanotaan: "työnantajan pitäisi tehdä niin-ja-niin", sanottaisiin: "liikettä pitäisi parantaa ja järjestää niin, että se voisi tehdä niin-ja-niin", silloin voitaisiin johonkin päästä. Sillä yksinomaan ja ainoastaan liike voi maksaa työpalkat. Työnantaja ei sitä totisesti voi, ellei liike oikeuta häntä siihen. Mutta jos liike takaa korkeammat palkat ja työnantaja kieltäytyy niitä maksamasta, mitä silloin on tehtävä? Suurehko liikeyritys merkitsee yleensä niin monen ihmisen toimeentuloa, että sen kanssa ei saa äksyillä. On suorastaan miltei rikollista salamurhata yritys, johon suuri joukko ihmisiä on uhrannut työnsä ja jota he katsovat toimialakseen ja tulolähteekseen. Yrityksen tappaminen lakolla tai työsululla ei hyödytä yhtään mitään. Työnantaja ei voita mitään katselemalla työmiehiänsä ja miettimällä itsekseen: "kuinka vähän voin saada heidän ottamaan?" Eikä myöskään työmies voita mitään tuijottamalla takaisin ja ajattelemalla: "kuinka paljon voin pakottaa hänen antamaan?" Kummankin pitäisi sen sijaan kääntyä yrityksen puoleen ja kysyä: "mitenkä voimme tehdä tämän liikkeen niin varmaksi ja tuottavaksi, että se voi taata meille kaikille hyvän toimeentulon?"

Mutta näin järkevästi eivät totisesti kaikki työnantajat ja työmiehet ajattele. Ollaan niin totuttu toimimaan harkitsematta, ettei siitä tahdo päästä irralleen. Mitä sitten on tehtävä? Ei mitään. Mitkään lait tai asetukset eivät kykene aikaansaamaan tähän muutosta, vaan yksinomaan ja ainoastaan parempi oman edun tajunta. Kestää vielä jonkun aikaa ennenkuin ihmisten silmät tässä suhteessa aukenevat, mutta sen täytyy tapahtua, sillä niiden yritysten, joissa työnantajat ja työmiehet työskentelevät yhteisesti pyrkimyksenänsä yleishyöty, täytyy menestyä liikeyrityksinä.

Mitä siis tarkoitamme korkeilla palkoilla?

Me tarkoitamme palkkoja, jotka ovat korkeammat kuin maksettiin kymmenen kuukautta tai kymmenen vuotta sitten. Me emme tarkoita korkeampia kuin tulee maksaa. Nykyiset korkeat palkkamme saattavat merkitä pikkupalkkoja kymmenen vuoden perästä.

Jos on oikein, että liikkeenjohtaja pyrkii siihen, että liike antaa suurempaa osinkoa, niin yhtä oikein on, että hän pyrkii siihen, että voidaan maksaa korkeampia palkkoja. Mutta liikkeenjohtaja ei niitä maksa. Jos hän kykenee sen tekemään, mutta ei tahdo, on se hänen häpeänsä, mutta hän yksinään ei ikinä voi aikaansaada korkeampia palkkoja. Korkeita palkkoja ei voida maksaa, elleivät työmiehet niitä ansaitse. Heidän työnsä on tuottava, luova tekijä. Se ei ole ainoa sellainen tekijä, sillä huono liikkeenhoito voi tärvellä sekä aineksen että työn ja tuhota työmiesten ponnistukset. Työmiehet puolestaan voivat tuhota hyvänkin johdon tulokset. Mutta missä taitava johto ja rehellinen työ yhtyvät liikekumppaneiksi, siinä työmies juuri tekee korkeammat palkat mahdollisiksi. Hän panee voimansa ja kykynsä yritykseen, ja senvuoksi tulee hänen saada palkintonsa korkeamman palkan muodossa. Hän ei ole sitä vain ansainnut, hän on suurelta osalta ollut mukana sitä luomassa.

Täytyy siis olla selvää, että korkea työpalkka alkaa jo tehtaassa. Ellei sitä siellä luoda, ei se voi tulla myöskään palkkauskoteloon. Ikinä ei voida keksiä järjestelmää, joka poistaa työn. Siitä on luonto itse pitänyt huolen. Kätemme ja aivomme eivät ole tarkoitetut joutenoloa varten. Työ on meidän terveytemme, ylpeytemme ja vapahduksemme. Kaukana siitä, että se olisi kirous, on se päinvastoin ihmisen suurin siunaus. Täysi yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus voi syntyä ainoastaan rehellisen työn kautta. Sen ihmisen, joka panee yhteiseen työhön suuren panoksen, tulee myöskin saada suuri vastike. Sentähden ei armeliaisuudesta ole puhettakaan työpalkkojen maksuissa. Se työmies, joka antaa liikkeelle parhaansa, mitä hänellä on antaa, on paras työmies, mitä millään liikkeellä voi olla. Mutta häntä ei voi pyytää antamaan rajattomasti, ilman että hän saa vastaavan hyvityksen. Se mies, joka tulee työhönsä siinä tunnossa, että vaikkapa hän antaa osaltaan mitä hyvänsä, niin hän ei vastikkeeksi saa niin paljoa, että se voi pelastaa häntä köyhyydestä, ei ole oikeassa kunnossa aloittamaan päivän työtä. Hän on levoton ja huolestunut, ja se vaikuttaa haitallisesti hänen työhönsä.

Mutta jos mies tuntee, että hänen työnsä ei ainoastaan tyydytä hänen välttämättömiä tarpeitaan, vaan hankkii hänelle myöskin mahdollisuutta mukavuuteen, antaa varaa kasvattaa lapsensa ja valmistaa vaimolleen jotakin iloa, silloin on hän tyytyväinen työhönsä ja voi osaltaan antaa parhaansa. Se on voitto liikkeelle ja se on voitto hänelle itselleen. Mies, joka ei tunne tyydytystä työstään, menettää parhaan osan palkastansa.

Sillä jokapäiväinen työ on jotakin suurta — jotakin hyvin suurta! Se on koko maailman perustus; se on meidän omanarvontuntomme perustus. Työnantajan pitäisi aina tehdä työtä sitkeämmin kuin kukaan hänen miehistään. Työnantajan, joka vakaasti koettaa täyttää velvollisuutensa maailmassa, täytyy olla ahkera työntekijä. Hänellä ei ole mitään oikeutta sanoa: "minulla on niin ja niin monta tuhatta miestä, jotka tekevät työtä minun hyväkseni". Tosiasia on, että nämä monet tuhannet miehet pakottavat hänet tekemään työtä heidän hyväkseen, ja jota paremmin he tekevät työtä, sitä enemmän he pakottavat häntä hankkimaan menekkiä heidän työnsä tuotteille. Palkat ovat määrätyn suuruiset, ja niin täytyy olla, jotta saadaan selkeä laskuperusta. Ne ovat tavallansa ennakolta laskettua voittoa, mutta usein sattuu, että vuoden päättyessä havaitaan, että voidaan maksaa enemmän. Silloin tulee niin myöskin tehdä. Kun me kaikki teemme liikkeessä työtä yhdessä, tulee meillä myöskin olla osuutemme voitosta joko hyvän palkan tai lisäpalkkion muodossa. Tätä aletaankin yleisesti katsoa oikeaksi ja kohtuulliseksi.

Nyttemmin vaaditaan jyrkästi, että liike-elämän inhimilliselle puolelle on annettava yhtä suuri merkitys kuin aineelliselle. Ja niin täytyy olla, mutta kysymys on vain siitä, tapahtuuko se viisaasti, siten että aineellinen puoli, josta olemme saaneet toimeentulomme, säilyy, vai epäviisaasti, siten että joudumme menettämään menneiden vuosien työn tulokset. Liike-elämä edustaa kansallista toimeentuloamme, se kuvastaa taloudellista edistymistämme ja on hankkinut meille meidän paikkamme muiden kansojen keskuudessa. Tätä emme saa panna vaaranalaiseksi. Inhimillisen aineksen osuus liike-elämässä täytyy tulla paremmin tajutuksi ja vaarinotetuksi, ja se voi tapahtua ilman häiriötä ja ilman häviötä kenellekään — päinvastoin tavalla, joka tuottaa lisää voittoa kaikille. Salaisuus on siinä, että inhimillinen työtoveruus tajutaan ja tunnustetaan. Niin kauan kuin ihminen ei tule toimeen yksinään, vaan tarvitsee toisten apua, olemme me myöskin riippuvaisia työtoveruudesta.

Tämä on perustotuus työpalkoista. Ne ovat liikekumppanuuden voitto-osinkoa.

Milloin voi katsoa palkan olevan riittävän? Kuinka runsasta toimeentuloa voi työstään kohtuuden mukaan pyytää? Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, mitä työpalkat aikaansaavat tai mitä niiden pitäisi aikaansaada? Jos sanotaan, että niiden tulee riittää toimeentuloon, niin sillä ei vielä ole sanottu melkein mitään. Elinkustannukset riippuvat suureksi osaksi tuotannon ja kuljetusneuvojen laadusta, ja nämä ovat vuorostaan tulosta työnjohdon ja työmiesten yhteenpannusta toimitehosta. Hyvin suoritetun ja hyvin järjestellyn työn tuloksena pitäisi olla suuret palkat ja alhaiset elinkustannukset. Jos asetetaan elinkustannukset palkkojen säännöstäjäksi, emme pääse mihinkään. Elinkustannukset ovat tulosta vaihtelevista hintatasoista, eivätkä ne koskaan voi tulla pysyväisiksi, jos alinomaa muuttelemme niitä tekijöitä, jotka tämän tuloisen aikaan saavat. Jos koetamme sovittaa palkkoja elinkustannusten mukaan, niin muistutamme koiraa, joka juoksee oman häntänsä perässä. Ja kukapa muuten onkaan pätevä määräämään, minkä elämäntason mukaan kustannukset ovat laskettavat? Avartakaamme näköalojamme ja ajatelkaamme, mitä palkkaus merkitsee työmiehille — ja mitä sen tulisi merkitä.

Ulkona elämässä se tekee heille mahdolliseksi täyttää velvollisuutensa; sisällä tehtaassa se tekee mahdolliseksi sekä työn että järjestelyn. Päivän tuottava työ on rikkain kultakaivos, mitä milloinkaan on tavattu. Sen pitäisi totisesti kannattaa ainakin työmiehen kaikki jokapäiväiset tarpeet. Ja varmastikin palkan pitäisi todella riittää myöskin turvaamaan työntekijän hänen vanhoilla päivillään, jolloin hän ei enää jaksa tehdä työtä — eikä hänen tarvitsisi jaksaakaan. Mutta senkin jälkeen kuin tämä on saavutettu, täytyy teollisuustuotantoon, menekkiin ja voittoon nähden säännöstää sellaisen järjestelmän mukaan, joka estää ansioita joutumasta niiden taskuihin, jotka eivät ole myötävaikuttamassa tuotantoon. Voidaksemme luoda järjestelmän, joka on riippumaton sekä hyvän työnantajan hyvästä että huonon pahasta tahdosta, itsekkäisyydestä, täytyy meidän rakentaa se perustalle, joka nojautuu todellisiin oloihin, elämään itseensä.

Jokapäiväinen työ vaatii yhtä paljon ruumiillista voimaa silloin kun vehnä maksaa 1 dollarin bushelilta, kuin silloin kun se maksaa 2:50, ja mitäpä eroa tekeekään miehen työhönsä tarvitsemaan tarmoon, maksavatko munat 12 vai 90 senttiä tusina?

Ellei tämä koskisi ketään muuta kuin miestä itseänsä, olisi varsin helppo laskea yhden miehen toimeentulon kustannukset ja niitä vastaava palkka. Mutta hän ei ole pelkästään yksilö. Hän on kansalainen, joka antaa apuansa kansan menestykseen. Hän on taloudenpitäjä. Hän on kenties lasten isä, ja nämä on hänen kustannuksellaan kasvatettava hyödyllisiksi ihmisiksi. Kaikki nämä tekijät on otettava huomioon. Kuinka voidaan numeroilla osoittaa kodin avustus miehen työhön? Hän saa maksun tästä työstä, mutta kuinka paljon ollaan velkaa kodille, ja mitä ollaan velkaa hänelle isänä ja kansalaisena? Mies tekee työnsä tehtaassa, mutta vaimo tekee työn kodissa. Tehtaan täytyy maksaa heille molemmille. Miten voidaan arvioida kodin suhde päivittäisen työn menotiliin? Onko katsottava työmiehen omaa elatusta menoksi ja hänen kykyänsä kodin ja perheen perustamiseen voitoksi? Onko ansio tästä laskettava rahassa sittenkun on nähty, kuinka paljon on jäljellä sen jälkeen kuin työmiehen omat ja hänen perheensä tarpeet on tyydytetty? Vai onko kaikkia näitä seikkoja katsottava menoiksi ja voitto laskettava niistä huolimatta? Toisin sanoen — pitääkö miehellä, kun hän on elättänyt, vaatettanut ja hankkinut asunnon itselleen ja perheelleen, kasvattanut lapsensa ja toimittanut heille ne edut, jotka ovat heille tulevat, sittenkin olla ylijäämää? Onko kaikki nämä vaatimukset täytettävä miehen työstä? Minä uskon niin olevan, sillä muuten on edessämme se kaamea tulevaisuudenkuva, että äitien ja heidän lastensa on pakko marssia työmarkkinoille.

Kaikki nämä kysymykset vaativat tarkkaa tutkimista ja laskemista. Kenties ei taloudellisessa elämässämme ole mitään, joka olisi omiansa enemmän hämmästyttämään kuin tieto kaikista niistä rasituksista, jotka jokapäiväisen työn täytyy kantaa.

On ehkä mahdotonta laskea, kuinka paljon tarmoa jokapäiväinen työ vaatii mieheltä, mutta ei ole mahdollisia ratkaista, kuinka paljon vaaditaan menetetyn tarmon palauttamiseksi seuraavan päivän työtä varten, eikä myöskään sitä, mitä osaa tästä tarmosta hän ei milloinkaan saa takaisin. Taloustiede ei ole vielä pystynyt rakentamaan uudennusrahastoa työmiesten kuluttaman tarmon palauttamiseksi. Sellaisen rahaston voi muodostaa vanhuudeneläkkeen muodossa, mutta eläkkeet eivät pidä huolta siitä voitosta, minkä joka päivän työn pitäisi jättää elämän kaikkien kustannusten, kaikkien fyysillisten menetysten ja ruumiillisen työn tekijän välttämättömän kulumisen korvaukseksi.

Parhaatkaan työpalkat, joita tähän saakka on maksettu, eivät ole läheskään niin suuria kuin niiden tulisi olla. Liike-elämä ei ole vielä kyllin hyvin järjestetty eivätkä sen päämaalit kyllin selvinä, jotta voitaisiin maksaa enemmän kuin ainoastaan pieni osa niistä palkoista, joita pitäisi maksaa. Siinä osa sitä työtä, joka meitä odottaa. Me emme voi ratkaista tätä pulmaa poistamalla palkkajärjestelmän ja julistamalla yhteisen omistusoikeuden. Palkkajärjestelmä on ainoa normi, jonka mukaan voimme palkita tuotantotyön ansiota myöten. Ottakaa pois tämä astemittari, niin tulee vallitsemaan yleinen vääryys, mutta täydellisentäkää se, niin saamme kukaties yleisen oikeuden.

Vuosien kuluessa olen hankkinut itselleni joltisenkin tuntemuksen työpalkoista. Ensinnäkin katson myynnin suureksi osaksi riippuvan niistä palkoista, joita voimme maksaa. Jos maksamme korkeita palkkoja, tulevat nämä rahat liikkeeseen ja joutuvat toisille tehtailijoille, työmiehille, asioitsijoille ja kauppiaille, joiden kaupallinen kukoistus on heijastusta meidän tavaravaihdostamme. Jos korkeat palkat tulevat maassa yleisiksi, niin merkitsee se kukoistusta koko maalle, mikäli nämä suuremmat palkat maksetaan suuremmasta tuotannosta. Jos maksetaan suurempia palkkoja, samalla kuin tuotantoa vähennetään, joudutaan tielle, joka johtaa seisaukseen.

Meiltä meni sangen pitkä aika saadaksemme selvyyttä palkkasuhteista, ja vasta kun olimme täydessä työssä T-mallia valmistamassa, saatoimme laskea, kuinka suuria palkkojen tulisi olla. Sitä ennen olimme antaneet henkilökunnalle jonkun osan voitosta. Muutamia vuosia takaperin jaoimme joka vuoden lopussa jonkun prosentin ansioistamme työmiehille. Niin varhain kuin vuonna 1909 jaoimme esimerkiksi 80,000 dollaria sen laskuperusteen mukaan, kuinka kauan itsekukin oli ollut liikkeen palveluksessa. Joka oli ollut vuoden ajan, hän sai 5 % vuosipalkastaan, kaksi vuotta ollut 7 1/2 % ja kolme vuotta palvellut 10 %. Tätä järjestelmää vastaan voitiin syystä väittää, että se ei ollut missään suoranaisessa suhteessa päivän työhön. Työmies ei saanut voitto-osuuttansa ennenkuin kauan sen jälkeen kuin hänen työnsä oli suoritettu, ja silloin se tuli melkeinpä lahjan muodossa. On aina pahasta, jos palkat saavat minkäänlaista armeliaisuuden vivahdusta.

Palkat eivät myöskään olleet oikeassa suhteessa työhön. A-osastolla sai työmies ehkä pienemmän palkan kuin B-osaston työmies, vaikka edellinen työ saattoi itse asiassa vaatia suurempaa taitoa tai ponnistusta. Palkat eivät koskaan voi olla oikeudenmukaisia, ennenkuin sekä työnantaja että työmiehet ovat tietoisia siitä, että niiden määrääminen perustuu johonkin muuhun kuin umpimähkäiseen arvaukseen. Vuodesta 1913 alkaen toimitimme senvuoksi aikatutkimuksia kaikkien tehtaiden tuhansista eri toimista. Aikatutkimusten avulla on mahdollista teoreettisesti ratkaista, kuinka paljon työmiehen pitää voida aikaansaada. Sen avulla voi vielä, lukuunottamalla suurehkon vaihtelutilan, määrätä valmistusmäärän päivää kohti ja, asianmukaisesti kiinnittämällä huomiota taitoon, saada mittapuun, jonka mukaan jokseenkin tarkoin voi arvioida sen taidon ja ponnistuksen määrän, mitä kunkinlajista työtä varten tarvitaan, ja samalla myös, mitä työmieheltä on oikeus vaatia vastikkeeksi hänen palkastaan. Ilman tieteellistä tutkimusta ei työnantaja tiedä, minkä vuoksi hän maksaa palkan, eikä työmies, minkä vuoksi hän saa sen. Näiden aikatutkimusten johdolla luokiteltiin kaikki työt tehtaissamme ja määrättiin valmiste-erät.

Meillä ei ole urakkatyötä. Toisilla työmiehillä on päiväpalkka, toisilla tuntipalkka, mutta melkein joka tapauksessa on määrätty, mikä työmäärä on vähintäin suoritettava. Jos toisin olisi, emme me eivätkä työmiehet itse tietäisi, ovatko he palkkansa ansainneet. Täytyy olla määrätty päiväsaannos, ennenkuin todellista palkkaa voi maksaa. Yövahdille maksetaan hänen läsnäolostaan, mutta työmiehelle hänen työstään.

Näin hankkimiemme tietojen nojalla panimme tammikuussa 1914 toimeen jonkinlaisen voitto-osuusjärjestelmän, jonka mukaan alin palkka kaikenlaatuisesta työstä, erinäisillä ehdoilla, määrättiin viideksi dollariksi päivältä. Samalla supistimme työajan kahdeksantuntiseksi — se oli ennen ollut yhdeksäntuntinen — ja koko viikon työn kahdeksan viidettä tuntia käsittäväksi. Se oli meidän puoleltamme aivan vapaaehtoinen teko. Kaikki palkkamääräyksemme ovat olleet vapaaehtoisia. Meidän mielestämme sosialinen oikeus sitä vaatii, ja kun kaikki ympäri käy, niin teimme sen oman mielemme tyydytteeksi. Ihminen tuntee tyydytystä tuntiessaan, että on tehnyt toisia tyytyväisiksi, että on jossakin määrin keventänyt kanssaihmistensä elämäntaakkaa ja valmistanut heille viihdynnän ja säästöjen mahdollisuutta. Hyvä tahto on elämän harvoja, todella tärkeitä arvopuolia. Tarmokas mies voi saavuttaa melkein kaikki mitä hän tavoittaa, mutta ellei hän pyrkimystensä kestäessä ole hankkinut itselleen hyvää tahtoa, eivät saavutetut tulokset ole paljon arvoiset.

Mutta siinä, mitä me teimme, ei ollut mitään armeliaisuutta. Monet työnantajat luulivat meidän tahtovan tällä ilmoittaa, että liike menestyi niin hyvin ja haluavan tehdä reklaamia, ja he moittivat meitä sentähden, että ylensimme vaatimuksia ja järkytimme vanhaa perinnäistapaa, että työmiehelle on maksettava mahdollisimman vähän. Tällaiset perimykset ja katsantokannat täytyy poistaa, muuten emme voi hävittää köyhyyttä. Me emme maksaneet näitä korkeita palkkoja ainoastaan siksi, että siihen kykenimme ja se tuotti meille tyydytystä, vaan myöskin senvuoksi, että tahdoimme saada liikkeen rakentumaan lujalle perustalle. Me emme jakaneet pois mitään — me rakensimme tulevaisuutta. Liikeyritys, jonka palkka-asteikko on alhainen, on aina epävarma.

Tuskin lienee teollisuudessa monta muutosta, joka olisi siinä määrässä ollut kiistanalaisena kautta koko maailman, mutta tuskin oli ketään, joka oikein käsitti, mitä tämä muutos itse asiassa sisälsi. Työmiehet luuli vai yleensä saavansa viisi dollaria päivältä siihen katsomatta, kuinka he tekevät työtä.

Asiantila oli hiukan toinen kuin kuviteltiin. Minun suunnitelmani perustui voitto-osuuteen, mutta sen sijaan että odotettaisiin, kunnes nämä osuudet on ansaittu, maksettaisiin ne etukäteen ja, erinäisillä ehdoilla, lisättäisiin niiden työmiesten palkkaukseen, jotka olivat olleet vähintäin kuusi kuukautta yhtiön palveluksessa. Me jaoimme työmiehet kolmeen luokkaan:

1. Naineet miehet, jotka elivät perheensä kanssa ja olivat tiettävästi hyviä perheenhuoltajia.

2. Poikamiehet, jotka olivat täyttäneet kaksikolmatta vuotta ja tunnetusti ahkeria ja säästäviä.

3. Kahtakolmatta nuoremmat nuorukaiset sekä naiset, joilla oli joku omainen yksin huollettavana.

Ensin sai työmies tavallisen palkkansa, joka keskimäärin oli viittätoista prosenttia korkeampi kuin vastaavat palkat yleensä muualla. Hänet voitiin sitten valita niiden joukkoon, jotka saivat voitto-osuutta. Hänen palkkansa ja voitto-osuutensa laskettiin yhteen niin, että hän sai vähintäin viiden dollarin päivätulon. Voitto-osuus oli laskettu tunnin ja sellaisten perusteiden mukaan että ne, jotka saivat pienemmän tuntipalkan, saivat suhteellisesti suuremman voitto-osuuden. Tämä maksettiin joka toinen viikko yhdessä palkan kanssa. Työmies, joka ansaitsi esimerkiksi 34 senttiä tunnissa, sai voitto-osuutta 28 1/2 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa teki viisi dollaria. Työmies, joka ansaitsi 54 senttiä tunnissa, sai voitto-osuutta 21 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa oli kuusi dollaria.

Mutta tähän voitonjakoon liittyi erinäisiä ehtoja. Työmiehen ja hänen kotinsa täytyi tulla määrätylle tasolle järjestykseen ja yhteiskunnanjäsenyyteen nähden. Minkään holhouksen toimeenpano ei ollut tarkoituksena, mutta kun sellaista tuskin kävi välttäminen, oli se yhtenä syynä, minkä vuoksi koko tämä suunnitelma ja yhteiskunnallinen yhteishyvän osasto muutettiin. Ajatus oli alkuaan se, että ihmisiä kannustettaisiin järjestykseen ja säästäväisyyteen, ja että paras kannustin olisi niiden rahallinen palkitseminen, jotka viettivät siivoa ja säällistä elämää. Joka elää kunnollisesti, tekee myöskin työtä kunnollisesti. Me tahdoimme myöskin välttää sitä mahdollisuutta, että suurempi palkka pienentäisi työsaannoksia. Sotavuosina havaittiin, että ylen äkillinen palkanlisäys vain lisäsi ihmisen saituutta, mutta vähensi hänen työkykyänsä. Jos alussa olisin vain lisännyt voiton palkkaan, on hyvin luultavaa, että työn keskitaso olisi alennut. Uuden järjestelmän mukaan olisi noin puolet työmiehistä saanut palkkansa kaksinkertaiseksi. Sitä olisi pidetty helpostiansaittuna rahana. Ajatus rahan helposta saannista vähentää työn kiinteyttä. Palkkauksen kovin äkillisessä koroittamisessa on eräänlainen vaara — aivan katsomatta siihen, oliko alkupalkka yksi dollari vai sata dollaria päivässä.

Ne tasot, jotka me ensimmäisessä suunnitelmassamme määräsimme, eivät olleet pikkumaisia, vaikka täytäntöönpano kenties joskus tapahtui pikkumaisella tavalla. Meillä oli yhteiskunnallisen osastomme palveluksessa noin viisikymmentä henkilöä; he olivat yleensä sangen tervejärkistä väkeä, mutta mahdoton on saada kokoon viittäkymmentä henkilöä, jotka terveeseen järkeen nähden ovat aivan samalla tasolla. He tekivät joskus erehdyksiä — ja niistä saa kuulla alituisesti puhuttavan. Lahjapalkkion saamiseen vaadittiin, että työmiehen tuli elää yhdessä perheensä kanssa ja pitää siitä sopivaa huolta. Useiden ulkomaalaisten työmiesten keskuudessa meidän täytyi vastustaa sitä huonoa tapaa, että he pitivät lisäasukkaita, muuttaen siten kodin elämispaikasta rahanansaitsemiskeinoksi. Mutta paras todistus siitä, että meidän suunnitelmamme yleensä vaikutti paljon hyvää, on sen tulos. Kun se ensin pantiin toimeen, katsottiin 60 % työmiehistä heti lahjapalkkioon oikeutetuksi, kuuden kuukauden kuluttua oli niiden määrä 78 % ja vuoden lopussa 87 %. Puolentoista vuoden kuluttua oli vain 1 % sellaisia, joille sitä ei katsottu voitavan suorittaa.

Suuret palkat aiheuttivat toisiakin tuloksia. Vuonna 1914, kun ensimmäinen suunnitelmamme pantiin täytäntöön, oli meillä 14,000 työmiestä, ja voidaksemme säilyttää pysyvästi läpi vuoden tämän lukumäärän meidän täytyi käyttää palveluksessamme noin 53,000 työmiestä vuodessa. Vuonna 1915 ei enää tarvinnut ottaa palvelukseen enempää kuin 6,508, ja tämä tapahtui suurimmaksi osaksi liikkeen laajentumisen johdosta. Jos nykyisen työläismäärämme aikana vallitsisi entinen, alinomainen vaihtelu, täytyisi käyttää palveluksessa noin 200,000 työmiestä vuodessa, mikä olisi käynyt melkein mahdottomaksi. Niin vähäinen kuin työn hoitamiseen vaadittava harjoitus onkin, emme voi tyytyä joka päivä, viikko tai kuukausi uuteen työläiskuntaan, sillä vaikkakin työmies kahden tai kolmen päivän kuluttua voi hoitaa tehtävänsä kunnollisesti ja riittävän lyhyessä ajassa, saavuttaa hän vuoden kuluttua vielä suuremman taitavuuden. Työväestön vaihdoksesta ei meillä sittemmin olekaan ollut huolta. On vaikea esittää tarkkoja numeroita, sillä silloin kun emme pidä tehtaita täydessä käynnissä, panemme toimeen työnvaihtoa työläistemme keskuudessa, jotta niin monet kuin mahdollista tulevat saamaan työtä. Tämä tekee vaikeaksi erottaa, kuka on meiltä vapaaehtoisesti lähtenyt kuka ei. Meillä on nyt niin vähän huolta työvoiman vaihdoksesta, että emme enää huoli valaista näitä seikkoja numeroilla. Oletan sen tekevän noin 3 tai 6 % kuukaudessa.

Me olemme tehneet erinäisiä muutoksia järjestelmään, mutta emme ole luopuneet tästä periaatteesta: jos tahdotte, että työmies antaa teille aikansa ja voimansa, niin antakaa hänelle silloin palkka, joka vapauttaa hänet taloudellisista huolista. Se kannattaa. Sitten kun aloimme maksaa korkeita palkkoja ja lahjapalkkioita — jotka nousivat noin kymmeneen miljoonaan, ennenkuin muutimme järjestelmää — osoittivat liiketulomme, että korkeiden palkkojen maksaminen on mitä tuottoisin liikkeenhoitamistapa.

Saattoi tehdä oikeutettuja muistutuksia sellaista rahallista etua vastaan, joka oli riippuva työmiehen hyvästä käytöksestä, sillä se kallistui holhoukseen. Semmoista ei teollisuudessa saa esiintyä. Ei käy enää laatuun yhteishyvälaitos, josta käydään nuuskimassa työläisten yksityisiä asioita. Ihmiset tarvitsevat sekä neuvoa että apua, joskus vielä erikoista apua, ja sitä pitää niiksi ollen kyllä antaakin. Mutta laaja ja käytännöllisesti toteutettu panosten, yhteistyön ja oikean vastikkeen suunnitelma merkitsee teollisuuden tukevuudelle ja järjestelyjen lujuudelle enemmän kuin mikään syrjästäpäin harjoitettu yhteiskunnallinen avustustoimi.

Muuttamatta itse periaatetta, olemme kuitenkin muuttaneet maksumenetelmää.

X luku.

MIKSI EI AINA OLE HYVIÄ LIIKEAIKOJA?

Sekä työnantajan että työmiehen tulee elää vuosi umpeensa, mutta molemmat he tavallisesti työskentelevät vain viikkokaupalla. He saavat tilauksen tai työn kuinka sattuu ja mihin hintaan kulloinkin onnistuu. Hyvänä aikana on runsaasti tilauksia ja töitä, mutta "huonona aikana" niukasti. Teollisuudessa on joko juhla tai paasto, liikeasiat käyvät joko hyvin tai huonosti. Vaikka emme koskaan ole eläneet aikoja, jolloin kaikilla olisi ollut liiaksi paljon tämän maailman hyvää ja ihmiset olleet liian onnellisia ja iloisia, niin on meillä sen sijaan ollut masennuksen aikoja, jolloin olemme nähneet sen omituisen näytelmän, että maailma on yhtäältä tuntenut tavarain ja koneiden, toisaalta työn puutetta ja nämä molemmat — kysyntä ja sen tyydyttämisen mahdollisuus — on toisistaan erottanut raha-aita. Tasaisen edistymisen asemesta kulkee kehitys eteenpäin nykäyksittäin ja oikullisesti — milloin aivan liian huimaa vauhtia, milloin kerrassaan seisahtuen. Kun monet ihmiset haluavat ostaa, sanotaan ettei ole tavaraa, mutta kun ei kukaan halua ostaa, sanotaan että on liikatuotantoa. Tiedän että aina on vallinnut tavarain puute, mutta en usko koskaan olleen liikatuotantoa. Erinäisissä tiloissa on meillä kyllä ollut väärää tavaralaatua, mutta sitä ei voi sanoa liikatuotannoksi. Se on päätöntä tuotantoa. Meillä voi myöskin olla suuria, liian korkealla hinnalla hankittuja tavaravarastoja. Se johtuu joko valmistus- tai rahatoimen huonosta järjestelystä. Riippuuko sitten sallimuksesta, milloin joku liike on hyvä tai huono, ja täytyykö meidän alistua sen välttämättömyyteen? Liike on hyvä tai huono aina sen mukaan, kummaksiko me sen teemme. Ainoa syy, miksi kylvämme laihoja, myllerrämme kaivoksissa tai valmistamme tavaroita, on se, että ihmiset saisivat ruokaa, lämmintä ja vaatetta. Mitään muuta järjellistä syytä ei ole, ja kuitenkin me työnnämme nämä syyt syrjään ja teemme työtä hankkiaksemme rahaa emmekä palvellaksemme ihmiskuntaa — kun näet olemme kehittäneet rahajärjestelmän, joka sen sijaan, että on tarkoitettu helpottamaan, joskus ehkäisee sitä. Mutta siitä tuonnempana.

Meille tulee tuontuostakin niin sanottuja huonoja aikoja ainoastaan sentähden, että olemme niin huonoja johtajia. Voin ymmärtää, että maan täytyy nähdä nälkää, jos koko sato menee hukkaan, mutta en ymmärrä, miksi me siedämme nälkää ja köyhyyttä, kun ne riippuvat yksinomaan huonosta johdosta, joka puolestaan aina on yhteydessä raha-asiain järjettömän hoitamisen kanssa. Sota käänsi tietenkin asiat nurin tässä maassa. Se käänsi nurin koko maailman. Sotaa ei milloinkaan olisi syntynyt, jos meillä olisi ollut parempi johto, mutta sotaa ei ole yksinomaan syyttäminen. Se paljasti rahajärjestelmämme puutteet, mutta se osoitti ennen kaikkea kuinka epävarmoja liikkeet ovat, kun niiden ainoana perustana on raha. Minä en tiedä, ovatko huonot liikeajat huonojen rahamenetelmäin tulosta vai ovatko väärät liikevaikuttimet luoneet huonot rahamenetelmät; mutta sen tiedän, että vaikka nykyisen rahajärjestelmän nurinkaataminen ei suinkaan olisi toivottavaa, niin olisi erittäin tarpeellista muuntaa liike-elämää palvelemaan hyödyllisiä tarkoituksia. Silloin täytyy myöskin paremman finanssitoimen syntyä. Nykyinen järjestelmä tulee hävitettäväksi senvuoksi, että sillä ei ole olemassaolon oikeutusta, mutta se tulee tapahtumaan vähitellen.

Omien asioittensa vakiinnuttaminen on kunkin omassa kädessä. Yksinään ei voi saavuttaa täydellisiä tuloksia, mutta esimerkki kehoittaa seuraamaan, ja jolloinkin voimme toivottavasti sijoittaa inflatio-ajat [inflatio = paperirahan tulva. — Suom.] ja niiden seuraajat, ahdinkoajat, samaan luokkaan kuin isonrokon ja muut tarttuvat taudit, joiden leviämisen voi estää. Liike-elämän ja finanssilaitoksen uudestijärjestelyn kautta on täysin mahdollista ehkäistä nousu- ja laskukauden huonot vaikutukset ja myöskin ajoittaiset ahdingot. Maanviljelys on jo muuttumistilassa. Kun teollisuus ja maanviljelys ovat täysin uudennetut, tulevat ne täydentämään toisiaan ja kuulumaan yhteen. Minä sijoitin esimerkiksi yhden tehtaistani maaseudulle, jotta työmiehet samalla voisivat harjoittaa maanviljelystä. Käyttämällä koneita vaatii maanviljelys tulevaisuudessa vain murto-osan siitä ajasta, minkä se nykyään nielee. Se aika, jonka luonto tarvitsee tuotantoonsa, on paljon pitempi kuin se, mikä tarvitaan ihmisapuun maanmuokkauksen, kylvön ja elonkorjuun muodossa. Monelle teollisuudelle, jossa ei suoriteta jykeviä töitä, ei ole väliä, missä sitä harjoitetaan. Vesivoimaa käyttämällä voidaan monta teollisuudenhaaraa pitää maaseudulla, ja sillä tavoin saatamme paljoa suuremmassa määrässä kuin osataan arvata yhdistää teollisuutta maanviljelykseen, saada maataviljeleviä teollisuudenharjoittajia, jotka harjoittavat sekä maanviljelystä että teollisuutta mitä järkiperäisimmissä ja terveellisimmissä oloissa. Tämä järjestely poistaa monen vuodenajasta riippuvan teollisuuden hankaluudet. Toisia voidaan järjestää siten, että eri tuotteita valmistetaan eri vuodenaikoina, ja toisista taas voidaan huolellisella johdolla poistaa riippuvaisuus vuodenajoista. Kunkin erikoisen tapauksen huolellinen tutkiminen on viittova tien.

Ajoittaiset ahdinkokaudet ovat vakavampia, ne kun näyttävät niin suurilta, ettei niitä voi hallita. Ennenkuin koko uudestijärjestely on toimeenpantu, ei se olekaan mahdollista, mutta jokainen liikemies voi aina vaikuttaa jotakin asiaan, ja samalla kuin hän hyödyttää omaa laitostansa, auttaa hän myöskin muita. Ford-yhtiön tuotantoon eivät huonot tai hyvät ajat ole koskaan vaikuttaneet. Oloista välittämättä on yhtiö kulkenut suoraa suuntaansa, lukuunottamatta vuotta 1917-1919, jolloin tehdas sovellettiin sotatarpeiden palvelukseen. Vuotta 1912-1913 pidettiin huonona, vaikka sitä nyt katsotaan keskulaiseksi; meidän tavaravaihtomme kohosi melkein kaksinkertaiseksi. 1913-1914 oli huono kausi; me lisäsimme myyntiämme enemmän kuin kolmanneksella. Myyntivuotta 1920-1921 katsottiin liikekannalta huonoimmaksi mitä historiamme tuntee; me möimme 1 1/4 miljoonaa autoa eli viisi kertaa enemmän kuin "normaali"-vuonna 1913-1914, joten en saata sanoa, että ahdinkoaika liikemarkkinoilla olisi tuottanut meille erityisiä huolia. Tässä ei piile mitään salaisuutta. Se on, kuten kaikki muukin meidän liikkeessämme, välttämätön tulos periaatteesta, jota voidaan sovelluttaa mihin liikkeeseen tahansa.

Me maksamme nyt ilman ehtoja kuuden dollarin alimman palkan päivässä. Väki on jo niin tottunut suuriin palkkoihin, että meidän ei enää ole tarvis toimittaa mitään tarkastusta sen käyttämisestä. Minimipalkka maksetaan niin pian kuin työmies on osoittanut kykenevänsä hoitamaan työtänsä, mikä on hänen omassa vallassaan. Me olemme lisänneet lasketun voitto-osuuden palkkaan ja maksamme nyt korkeampia palkkoja kuin sen äkkinousun aikana, joka seurasi sodan jälkeen. Mutta me maksamme aina suoritetun työn mukaan. Että työtä tosiaan tehdään, todistaa se tosiasia, että noin kuusikymmentä prosenttia työväestä ansaitsee enemmän kuin kuuden dollarin minimipalkan.

Ajatelkaamme yleisen vaurauden ensimmäisiä perusehtoja. Edistys ei tapahdu umpimähkään annetuin pikku sysäyksin. Sen jokainen askel täytyy säädöstellä. Edistys ei ole mahdollista ilman edelläkäyvää ajattelutyötä. Ottakaamme juuri yleinen vaurastuminen esimerkiksi. Se toteutuu, kun mahdollisimman suurella määrällä ihmisiä on kylliksi syödäkseen ja pukeutuakseen ja kun he sanan varsinaisessa merkityksessä tuntevat elämisen viihtyisyyttä. Suuren enemmistön huoleton toimeentulo on yleisen vaurauden ehtona, eikä tehtailijan pankkitili. Tehtailijan asiana on tämän vaurauden edistäminen. Hän on yhteiskunnan palvelija, ja hän palvelee sitä ainoastaan, jos hän hoitaa yritystänsä sillä tavoin, että hän toimittaa yleisölle yhä parempaa tavaraa yhä halvemmalla hinnalla ja maksaa työväelleen yhä parempaa palkkaa, sen suorittaman työn perustalla. Tällä tapaa — ja ainoastaan tällä tapaa — voi tehtailija tai mikä liikemies hyvänsä puolustaa olemassaolonsa oikeutusta.

En pane suurta arvoa kansantaloustieteilijäin selityksille ajoittaisin palaavista kukoistuksen ja ahdingon ajoista. Kun hinnat ovat korkeat, sanovat he aikoja hyviksi, mutta todella hyviä aikoja ei saa arvostella niiden hintojen mukaan, joita tehtailijat panevat tavaroilleen.

Älkäämme leikkikö sanoilla. Elleivät ihmisten tulot ole oikeassa suhteessa tavarain hintoihin, niin täytyy hintoja alentaa. Liikkeiden yleensä katsotaan alkavan valmistuksesta ja päättyvän kulutukseen. Jos nyt kuluttaja ei halua ostaa tavaraa, tai hänellä ei ole rahaa ostaa sitä, niin moittii tehtailija kuluttajaa ja sanoo liikkeen käyvän huonosti, ja tätä ruikutusta hän jatkaa. Eikö se ole hölynpölyä?

Eikö tehtailija ole olemassa kuluttajaa varten, vai onko asia päinvastainen? Ellei kuluttaja tahdo — tai voi ostaa, mitä tehtailijalla on hänelle tarjottavana, niin onko se tehtailijan vai kuluttajan syy? Vaiko ei kummankaan? Siinä tapauksessa täytyy tehtailijan lopettaa liikkeensä.

Onko tosiaan niin, että liikkeet alkavat valmistuksesta ja päättyvät kulutukseen? Mistä tulevat rahat, jotka panevat koneet käyntiin? Kuluttajalta luonnollisesti. Hän on ainoa, johon voi turvata. Ja tehtaan menestyminen perustuu yksinomaan siihen, että se kykenee palvelemaan kuluttajaa, niin että tämä on tyytyväinen. Se voi tapahtua tavaran laadun tai hintojen kautta. Parhaiten palvellaan häntä parhailla tavaroilla halvimpiin hintoihin, ja sillä, joka voi tämän aikaansaada, on mahdollisuus tulla johtajaksi alallaan, huolimatta siitä, mitä tavaroita hän valmistaa. Tästä ei pääse mihinkään.

Miksikä sitten maleksia odottamassa parempia aikoja? Alentakaa kustannukset johtamalla tehdasta paremmin. Ja alentakaa hinnat ostovoiman tasalle.

Palkkojen alentaminen on kevytmielisin ja nahjusmaisin tapa selvitä tilanteesta, puhumattakaan sen epäinhimillisyydestä. Se on itse asiassa liikkeenjohtajan kykenemättömyyden syyn sälyttämistä työmiesten niskoille. Jokainen ahdinkoajan merkki on kehoitus tehtailijalle käyttämään kykyänsä paremmin ja hyvällä johdolla aikaansaamaan sellaista, mitä muut koettavat aikaansaada palkkojen alentamisella. Jos ensi sijassa käydään käsiksi palkkoihin, niin laiminlyödään se keino, joka voisi tuoda pelastuksen vaikeuksista; mutta jos tätä ainoata todella tehoavaa keinoa käytetään, niin päästään alentamasta palkkoja. Tämä on ainakin minun kokemukseni. Kun kokonainen järjestelmä on muutettava, täytyy jonkun kärsiä ensimmäiset tappiot. Ainoat, jotka sen voivat tehdä, ovat ne, joilla on siihen varaa. Mutta "tappion kärsiminen" on eksyttävä sanontatapa. Oikeastaan ei tapahdu mitään tappiota; luovutetaan vain osa siitä, mitä ennen on ansaittu, jotta tulevaisuudessa voitaisiin ansaita sitä enemmän. Keskustelin äskettäin erään pikkukaupungin rautakauppiaan kanssa. Hän sanoi:

"Minä lasken tulevani kärsimään nykyisellä varastollani 10,000 dollarin tappion, mutta todellisuudessa ei tappio ole niin suuri. Meillä rautakauppiailla on ollut jokseenkin hyvät ajat. Enin osa nykyisestä varastostani on ostettu korkeaan hintaan, mutta minä olen myynyt monta varastoa hyvällä voitolla, ja ne kymmenen tuhatta dollaria, jotka nyt häviän, eivät muuten ole samanlaisia dollareita kuin meillä oli ennen maailmassa. Niistä on tullut tavallaan keinottelurahoja. Ne eivät ole vanhoja kelpo dollareja, joilla ennen kullakin ostettiin 100 sentin arvosta. Niin että minun tappioni ei ole kovin suuri. Samalla teen mahdolliseksi kaupunkilaisille jatkaa kotiensa rakentamista, ilman että heidän tarvitsee olla huolissaan rautatavarain hinnannoususta."

Hän oli viisas kauppamies. Hän tyytyi mieluummin pienempään ansioon ja suurempaan menekkiin kuin että olisi pitänyt hintoja korkealla ja ehkäissyt yhteiskunnan kehitystä. Hänen kaltaisensa mies on hyödyllinen yhteiskunnassa. Hänellä on selkeä ymmärrys. Hän tekee tasauksen varastonsa arvossa ennemmin kuin alentaa avustajainsa palkkoja, jonka kautta hän vähentäisi heidän ostokykyänsä. Hän ei takertunut pitämään kiinni hinnoista ja jäänyt odottelemaan ostajia. Hän ymmärsi — mikä yleensä näytään unohdetun — että omistuksen luontoon kuuluu, että joskus täytyy kärsiä tappiotakin. Niin on minunkin käynyt.