TOINEN OSA (continued 2)

Ei enää kreikankielen tunteja; enää hän ei kuulisi isän hiljaa avaavan ovensa kuunnellakseen hänen soittoaan — (vaikka isä ei koskaan kiittänyt häntä, mikä kiitos se olisi ollut!). Ei enää puheluja — silloin tällöin sattuvia, milloin isä muisti hänet, jolloin hänen katseensa viihtyi hänessä, osoittaen mielenkiintoa — kirjoista, tauluista, musiikista ja isän tuntemista kuuluisista henkilöistä. Ei enää toista ylvästä käyntiä Cambridgessa isän seurassa; enäähän ei näkisi isän huokaavan ja uneksivan seisoessaan puolisen jälkeen päivänpaisteessa, opiskelijan huoneen ikkunan ääressä, katsellen laajalle Trinity-pihalle. Nuo kolme vanhanpuoleista kandidaattia olivat hymyilleet hänelle hämillään oikein tietämättä, millaista kohteliaisuutta piti osoittaa nuorelle naiselle. He olivat olleet ujoja hänen seurassaan, he olivat puhuneet kohteliaasti, huolitellusti ja siron hienosti; kaikki he olivat olleet hieman pölyisiä, mutta miellyttäviä, kuten heidän huoneensakin, kuten vanhojen rakennusten seinille leviävä kultainen valo. Hän oli kuunnellut, kun he kaikki täydestä sydämestä nauttivat, leikkivät sanoilla, lausuivat kohtia kreikkalaisesta kirjallisuudesta ja kyselivät: »Muistatko?» Isä oli näyttänyt niin etevältä, niin säkenöivältä, kypsyneeltä mieheltä, joka oli saavuttanut tiedon rauhan. Ja sittemmin isä oli näyttänyt hänelle opintosalit ja asunnot sekä luvannut usein tulla häntä katsomaan, kun hän tulisi tänne. Isä oli puhellut nuoruudestaan, ja hetkisen he olivat värisseet yhteisten tunteiden partaalla. Enää ei tulisi sellaista, enää ei olisi toivoakaan vastaisista, rikkaista Cambridge-kohtauksista.

Enää ei saisi katsella isän uutteran tarkkaavaisia, jaloja piirteitä lampunvalossa, kun hän istui tunnin toisensa jälkeen kumartuneena kirjoitustensa ääressä Homeroksen rintakuvaa vastapäätä. Kerran tai kahdesti isä oli kohottanut katsettaan ja hymyillyt hänelle ikäänkuin epämääräisen tyytyväisenä siitä, että tytär oli hänen luonansa. Hänen kirjoituspöytänsä oli jäänyt iäksi tyhjäksi. Se oli liikuttavaa; se toisi kyyneleet silmiin, jos sitä muistelisi; se teki isän niin inhimilliseksi.

Tekikö kuolema kipeätä?

Nyt hänen mieleensä äkkiä välähti sen kysymyksen muisto:

»Isä, tekeekö kuolema kipeätä?»

Vuosia sitten. Isoäiti oli juuri äsken kuollut. Kun isä oli tullut hänen vuoteensa ääreen sanomaan hyvää yötä, oli hän tiedustanut sitä.

Isä oli jäänyt äänettömäksi ja miettiväksi. Isän äänettömyys täytti hänet pelolla: hänen sydämensä tykytti, ja punaisena ja kauhuisena hän tuijotti isään. Isä kertoisi hänelle jotakin kamalaa, tiesi jotakin niin hirveätä isoäidistä, kuolemasta ja sen tuskista, ettei voinut puhua… Isä kuolisi… Hän, Judith, oli… Voi, hyvä Jumala! Voi, Jeesus!

Vihdoin isä oli huokaissut ja sanonut:

»Ei, ei. Kuolema ei tee lainkaan kipeätä.»

Hän oli itkien heittäytynyt isän syliin, ja isä oli äänettömänä puristanut häntä rintaansa vasten; ja isän rauhallisesta, tukevasta olkapäästä oli häneen virrannut lohtu.

Kuolema ei tehnyt lainkaan kipeätä, se oli ihan kohdallaan, oli isä vakuuttanut. Hän oli äsken kuollut.

Judith silmäili ympärilleen, hiljaisessa huoneessa. Ei mitään muuta kuin yksinäisyyttä, avuttomuutta, kammottavaa äänettömyyttä. Hänen oli myöskin vilu, hän vapisi.

Vähän aikaa sitten hän oli ollut naapuritalossa. Nyt se talo olisi ihan pimeässä, suljettu. Jos hän juoksisi takaisin sinne kertomaan sanomansa, niin varmasti he auttaisivat, neuvoisivat, lohduttaisivat, sillä he olivat hänen ystäviään.

»Roddy, Roddy, isä on kuollut.»

Roddy seisoi Tonyn käsi hartioittensa ympärillä, eristyneenä, välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei pitänyt murheesta, ja Tony piti hänet loitolla hänestä, Judithista. Hänen, Judithin, aika oli kaukana takana, ammoin mennyt.

»Julian, isä on kuollut.»

Julian olisi kumartunut lapsen puoleen; hän nostaisi päätänsä, mutta ei vastaisi mitään. Hänellä oli yllin kyllin omia surujaan, ja hän pelkäsi lapsen herättämistä.

Mutta Martinille saattaisi kertoa; hän kuuntelisi ja lohduttaisi, osoittaen laajaa, sanatonta hellyyttä. Hän saattaisi olla seisomassa kirsikkapuun alla odottamassa, ihan kuten hänen poistuessaan. Hän juoksisi ikkunan ääreen.

Puutarhassa ei ollut ketään. Ulkosalla vallitsi himmeä hämärä — se saattoi johtua kapean kuunsirpin nousemisesta tai aamunsarastuksesta — ja se teki kirsikkapuun kalpeaksi ja selväksi. Se näytti leijailevan häntä kohti, paisuvan ja kohoavan pilviin saakka; loistava näky.

Siis kuolema, suloinen kuolema, piili lumouksen sydämessä. Se oli salaperäisyyden ja kauneuden ydin. Huomenna hän ei sitä tietäisi, mutta tänään ei mikään tieto ollut varmempi. Ja hän, jota heidän pitäisi surra, oli — hetkisessä hän saisi tietää, missä hän oli — hetkisessä.

Hän kumartui ulos ikkunasta.

Nyt! Nyt!

Mutta kirsikkapuu oli vain pieni, kukkiva kirsikkapuu. Se oli piiloutunut verhoon hänen jännittyneeltä katseeltaan ja salasi merkin.