KOLMAS OSA

1

Judith oli huumaantuneen näköinen sulkiessaan johtajattaren huoneen oven jälkeensä; ja harhailtuaan neljännestunnin hän löysi takaisin omaan huoneeseensa. Hän istuutui kovalle tuolille ja sanoi itsekseen: Riippumattomuus vihdoinkin. Tämä on elämää. Elämä on vihdoinkin alkamassa. Mutta pikemminkin sen tähden, että se näytti ennemminkin tuskalliselta kuolemalta, kuin sen vuoksi, että hän uskoi niin.

Hän silmäili niitä neljää seinää, joiden sisällä hänen riippumattomuutensa piti kukoistaa. Niitä peittivät salvianvihreät paperit, joita koristivat kohtisuorat, valkean ja keltaisen kirjavat ruusunnuppukiehkurat. Huoneessa oli kirjoituspöytä, keittiötuoli, ruokopöytä, kapea, rautainen sänky haalistuneen, nahankeltaisen verhon takana ja omituinen lattiamatto. Se oli väriltään vihertävän ruskea, sen reunoissa oli keltaisen ja tomaatin kirjavat viirut, ja sen kirjailuna olivat mustat, lakritsamaiset koukerot.

»Mutta minä en voi elää rumassa ympäristössä…»

Meluisa kellonsoitto herätti hänet turran epätoivon tilasta; hän avasi ovensa ja lähti hiipimään kengänkorkojen kapseen ja moniäänisen naurun jäljessä.

Tämä oli yhteinen ruokasali — suunnaton, alaston täynnä kaikua ja kalseata valoa, valkoista ja kylmän sinisiä verhoja… sininen ja korkea kuin hämärä jään ja lumen yläpuolella täyden kuun noustessa.

»Voin aina ajatella sitä ja olla välittämättä, jollei kukaan puhuttele minua…»

Yhdellä seinällä rivi mustia leninkejä ja valkeita esiliinoja valmiina palvelemaan; huoneen yläpäässä ruokapöytä alkamassa täyttyä: mustia asuja, harmaata, sileiksi harjattuja, älykkään näköisiä päitä, vakavia, laihoja kasvoja, jotka katselivat pitkin huonetta, yksi nuorekas pää hiukan nuokuksissa; kasoittain kastanjanruskeita hiuksia ja Peter Pan-kaulus. Joukottain kaikenvärisiä, kaikenmuotoisia ja kokoisia pukuja, kaikki häärimässä ripeästi, tietäen, mihin mennä; kokonainen meri kasvoja, jotka keinuivat ja kääntelehtivät, lörpöttelivät, nyökkäilivät ja nauroivat muille kasvoille kirkassilmäisinä ja varmoina itsestään.

»Margaret, tule istumaan tänne… tänne… tänne! Minun viereeni! Sylvia, minun viereeni… Onko täällä tilaa Sylvialle?…»

»Olen hukassa, hukassa, hyljätty, yksin, hukassa», mietti Judith hurjistuneena, syöksyi lähimmän tuolin ääreen ja takertui siihen. Hän oli kahden tytön välissä, jotka tähystivät häntä ja käänsivät sitten katseensa jälleen toisaalle. Hän painoi päänsä kumaraan; vanha kasvojen pelko valtasi hänet.

Syntyi hiljaisuus. Huoneessa kajahti kellomainen ääni, lausuen: Benedictus benedicat. Ja sitten alkoi häly, raapina, suunnaton kirkuna, joka kohosi laipioon ja siellä kiiri, murtui, paisui jälleen keskeytymättä. Sen valtaviin ääniin hän taaskin tunsi hukkuneensa; mutta kukaan muu ei näyttänyt panneen sitä merkille.

»Saanko ojentaa teille suolaa?» tarjoutui naapuri.

»Teidän jälkeenne», vastasi Judith totisena.

»Kiitos.»

Keskustelu kuhisi edelleen hänen ympärillään.

»Kenen arvelette olevan kihloissa? Arvatkaa kolmesti… Katsotaanhan hautakiveä. Lientä… kuinka klassillisen yksinkertaista… pelkkää lientä… Kun ottaa sata likaista pyyhinliinaa, liottaa niitä kuumassa vedessä, lisää muutamia sipuleja… Dorothy on bobannut tukkansa. Se sopii hänelle. Se ei sovi hänelle… Hyvä ystävä, kuka on tuo vierelläsi istuva tyttö?… Olen työskennellyt kuusi tuntia joka päivä tämän loman aikana… Saanetkohan anteeksi?… No, joka tapauksessa säännöllisesti neljä… Minä aion tehdä työtä tällä lukukaudella, seitsemän vankkaa tuntia; tanssiaiset tyyten pois… Minun on pakko… teidän olisi pitänyt kuulla, millaiset haukkumiset sain neiti Marskilta, koska pääsin ainoastaan kolmannelle palkinnolle… No niin, minusta se oli aika hyvä; pidän itseäni koko onnellisena, jos saavutukseni on sellainen… Marsh-poloinen on menettänyt kaikki inhimilliset vaistonsa… Tiedättekö, että Sibyl Jones on työskennellyt kymmenen tuntia joka päivä kahden kuukauden aikana?… Hän on romahtamaisillaan… Kolmasvuotisten pitäisi olla järkevämpiä heidän iällään… Totisesti luulen neiti Ingramin värjänneen hiuksensa. Varmasti on niiden väri toisenlainen … Arveletteko hänen rakastuneen?… Tunsin Oxfordissa erään tytön, joka oli hirvittävästi rasittanut itseään liiaksi, ja kun hän eräänä aamuna heräsi, oli hänen päänsä jok'ikinen hius irtaantunut, ja tukka virui hänen vierellään pieluksella, näyttäen ilkeältä kujeelta. Aika harmillinen juttu, eikö ollutkin? Mutta hän turvautui peruukkiin, hyvät ystävät; hankki vaalean, aaltoiseksi tehdyn peruukin, ja se teki hänet niin paljoa hauskemman näköiseksi, että hän jätti pois silmälasinsa, kävi perin eloisaksi ja alkoi myöskin puuteroita nenäänsä, joten se oli onnellinen naamioimistemppu; ja sitten hänen matematiikanopettajansa kosi häntä, ja he menivät naimisiin, ja minä vain aprikoin, tyrmistyikö mies vai oliko tyttö varoittanut edeltäpäin, sillä otaksuttavasti hän ottaa peruukin päästänsä iltaisin, ja hänen päänsä on sileä kuin muna; mutta kaljuus ei kai missään nimessä ole merkitsevä tekijä todellisessa rakkaudessa… Se on varoitus, eikö olekin?»

»Rattoisaa typeryyttä», virkkoi Judith hyvin rauhallisesti sitä seuranneen naurunremakan aikana. »Typerää pilailua.»

»Sanoitteko jotakin?» kysyi hänen toisella puolellaan istuva tyttö.

»E-en.»

»Otaksuttavasti olette tullut lyhyelle vierailulle? Kenenkähän vieras olette?…»

»En ole. Olen tullut tänne olemaan — saavuin juuri äsken. Myöhästyin päivän. Minä —»

»Tarkoitatteko olevanne vasta-alkaja?»

»Kyllä.»

»Mutta tehän olette väärässä pöydässä!» huomautti tyttö kauhistuneena. »Teidän pöytänne on tuolla huoneen toisessa päässä. Tämä on toisvuotelaisten pöytä.»

»Hyväinen aika! Kuinka kamalaa! Onko se paha? En tuntenut ketään, eikä kukaan neuvonut minulle mitään… En tunne ainoatakaan sielua…» Hän tunsi häpeän kyynelten kihoavan silmiinsä. Niin huono alku…

»Älkää siitä välittäkö!» lohdutti tyttö melkein ystävällisesti. »Ei se mitään merkitse ensi kerralla. Ja pian tutustutte ihmisiin. Eikö täällä ole ketään teidän koulustanne tullutta?»

»En ole koskaan käynyt koulua. Nyt olen ensi kertaa poissa kotoa…» Typerä, lamauttava seikka ilmaistavaksi; se aiheutti itsesääliä ja lisää kyyneliä.

»Tosiaanko?» kummeksi tyttö ja lisäsi kohteliaasti lyhyen vaitiolon jälkeen:

»Tunnetteko Cambridgea?»

»Hiukan. Kävin täällä kerran isän kanssa. Hän suorastaan jumaloi sitä. Hän oli aina tulossa takaisin tänne. Juuri sentähden hän tahtoi minunkin tulevan —»

»Tosiaanko? Kuinka mukavaa. Hän kai tulee usein teitä katsomaan, eikö tulekin?»

Judith käänsi kasvonsa toisaalle äänettömänä. Isä ei koskaan, ei koskaan tulisi katsomaan häntä, pelastamaan häntä. Minkä tähden hän oli maininnut mitään isästään? Isä oli kadonnut ja jättänyt hänet avuttomaksi sellaisten olentojen joukkoon, jotka rohkenivat olettaa hänen vielä elävän…

Retkeilyjä. Laboratoriotöitä. Luentoja. Ohjaajia. Lomia. Valvojattaria. Äänet hölpöttivät edelleen. Haarukat kalisivat. Laipio kajahteli.

»Rumaa ja meluista», mutisi Judith. »Rumaa, meluista, karkeata ja haisevaa…» Saattaisi luetella loputtomiin.

Kaikkialta tirkisteli silmiä ja kurottui kauloja häntä tähystämään…

»Mutta minä voin vetäytyä kuoreeni. Voin olla välittämättä heidän karkeudestaan…»

Juuri kuutamovalo, joka täytti sinisen huoneen, teki sen niin kylmäksi ja puhtaaksi. Jääkenttien ja lumen yläpuolella lepäävät kylmät, läpikuultavat ilmakerrokset…

Hän tarkasti vastassaan olevaa kasvoriviä ja sitten yhä uusia kasvorivejä. Melkein kaikki yksinkertaisia, melkein kaikissa joku kaunis piirre: siellä täällä siromuotoisia päitä, leveitä, valkeita, rauhallisia otsia; nuorekkaita kauloja; valkeita hampaita, hauskan hymyn paljastamia; viattomia, älykkäitä, miellyttäviä silmiä. Vastaanottavia, avonaisia kasvoja ne olivat, niissä ei ollut pidättymisen ilmettä, ne katselivat toisiaan, asioita — eivät sisäänpäin itseään. Mutta pelkkää laumaa suoraan sanoen: kypsymättömiä, epäsiistejä, kaikki tympeitä ja kaikki samanlaisia, tavallisia naispuolisia joukko-olentoja. Kuinka vaivaavaa se olikaan! Jos niiden joukossa näkisi Mariellan kirkkaat, hienot kasvot — vajoaisivatko nekin joukkoon?

Juuri tuolla piti hänen nöyrästi istua, noiden hiljaisempien päiden joukossa, ihan tuolla päässä. Siellä vilahteli valoa; silmännurkitseen hän oli jo erottanut sen useita kertoja. Hän katsoi tarkemmin. Se oli jonkun vaalea pää, niin rajusti liikkuva, että se näytti hienosti valaisevan ympärillään olevaa ilmaa — eloisa, ponnekas pää, joka kääntyili ja nyökkäili; sen alapuolella valkea kaula ja olkapäät, jalomuotoiset, nojautuivat pöydän ylitse. Sitten kasvot äkkiä kääntyivät — pelkkiä kaarteita, leveä suu naurussa, väri lämmin… Mieleen johtui kypsä hedelmä — auringonpaisteen lämmittämä persikka. Kasvot näyttivät silmäilevän Judithia, käyden äkkiä kiihkeän tarkkaaviksi, ja sitten hymyilevän. Niiden katse osui hänen silmiinsä syvän kysyvänä.

»Kuka tuo on?» tiedusti Judith innostuneesti, unohtaen asemansa.

»Oh, joku vastatullut. En tiedä hänen nimeään.»

Hänen nimensä, hänen pelkkä nimensäkin olisi varmasti päivänpaisteinen.

Ihan äkkiä Judith rohkaistui syömään vanukastaan.

Taaskin tuolien rapinaa, ja he kaikki olivat pystyssä. Perin punehtuneena joku lensi korokkeen reunassa olevalle ovelle ja kiskaisi sen auki, pitäen sitä avoinna mahtihenkilöiden purjehtiessa verkkaisesti ulos. He olivat poissa. Tyttö palasi vieläkin punaisempana.

»Hyvät ystävät! Luuletteko heidän huomanneen minun hihittävän? Bunny, olit raakalainen, kun panit minut nauramaan! Kävikö kaikki niinkuin pitikin? Luulin, etten mitenkään saisi sitä auki ajoissa. Neiti Thompson näytti niin ankaralta; mutta näittekö, kuinka herttaisen hymyn sain neiti Ingramilta? Oi, mikä kokemus! Tukekaa minua!»

Avuliaat kädet tukivat hänen hervotonta olemustaan. Melu puhkesi taaskin valloilleen, tulvien ruokasalista pitkin käytäviä.

Judith palasi huoneeseensa ja istuutui ikkunan ääreen. Ulkosalla oli hämärä, kolea ja syvä. Hänen ikkunaansa ympäröivät puunlatvat. Tuntui kuin olisi ollut linnunpesässä, kun istui täällä ylimpien oksien huojuessa ikkunan ympärillä. Jos vain käytävissä ei olisi kajahdellut kovia ääniä ja outoja askelia, jos vain voisi unohtaa maton, jos vain voisi käännyttyään nähdä Martinin (ei Roddya — hän oli liian haaveellinen muisto tuomaan lohtua) — mahdollisesti voisi tänne sopeutua.

Nyt kuului askelia harvemmin, äänet olivat hiljaisempia. Mitähän ne salaperäiset olennot puuhailivat? Suunnaton rakennus oli heitä täynnä, he riensivät koloihinsa ja niistä pois, kukin uutterasti askaroiden omissa oudoissa tehtävissään.

Ilta oli laskeutunut Cambridgeshiren tasaisille vainioille ja peittänyt näkyvistä hämyisen, tuliläikkäisen lännen. Puunrungot ojentelivat oksiaan jäykäksi, mustaksi verkoksi ja saivat siihen muutamia tähtiä.

Nyt hän sulkee silmänsä ja näkee kotoisen puutarhan, nurmikon, jolle kesäinen aurinko huimaavan kuumasti paistaa; kuulee niittokoneen kiihkeän, silloin tällöin katkeavan ratinan; tuntee niitetyn ruohon tuoksun, johon sekaantuu ruusujen, neilikoiden ja lavendelien lemua; näkee valkeat perhoset lepattamassa vihannespenkkien kohdalla; näkee äidin verkkaisesti kävelevän portaita ylöspäin kädessään sokeriherneitä sisältävä koppa, seisahtuvan ja vetävän ylös viiruiset venetsialaiset kaihtimet, koska nyt on ilta; aurinko on tiheiden, kallelleen painuneiden, tummanvihreiden, upeiden, liikkumattomien kastanjapuiden takana; se on imenyt viimeisenkin säteensä pois huoneista ja jättänyt ne lämpimiksi, värähteleviksi, hämäriksi. Nyt on yö. Hän menee joelle; he ovat kaikki siellä, odottaen häntä pimeässä… Nyt siellä on ainoastaan Roddy, joka tulee ihan likelle, parhaiksi koskettaa hänen olkapäätänsä, taivuttaa päänsä katsoakseen hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa. Hän kuuntelee ja kuulee Roddyn sanovan: »Armas»… Tietysti se oli ollut leikkiä. Mutta Roddyn sointuva ääni yhäti kuiskii ja toistaa sitä… Heidän katseensa osuvat yhä uudelleen toisiinsa ja huumaantuvat…

Sitten ihan äkkiä kaukaisen junan vihellys herätti hänet, tunkeutuen tämän suunnattoman outouden halki ja vihjaten tavallisiin, tuttuihin asioihin: ja koti-ikävästä riutuneena Judith lähetti sitä kohti koko olemuksensa toiveen, että hän voisi lentää sen jäljessä takaisin tuntemaansa elämään…

Mahdotonta oli jäädä tähän huoneeseen. Hän avasi oven ja lähti astelemaan pitkin käytävää. Sen toisessa päässä kuului äänekästä rupatusta puolittain avoimesta ovesta. Tirkistäessään sisälle hän näki pilven savukkeensavua ja huoneen täynnä tyttöjä, jotka loikoilivat tuoleilla ja lattialla.

»Kuka on hockeyjoukkueen kapteeni? Jane, tietysti ryhdyt pelaamaan hockeytä? Ja lacrossea… Jane, onpa totisesti suurenmoista nähdä sinut jälleen… Jane, vuosikumppanisi näyttävät tympeältä joukolta… Kuka on heistä se, joka sijoittui meidän pöytäämme?… Oh, niinkö luulet? Hänellä on niin ylpeä ilme… ikäänkuin ylemmyyden… Kenties hän on ujo…» Puheeseen sekaantui kirkas ääni, korkea ja tavattoman kaikuva: »Hän on kaunein ihminen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Minä jumaloin häntä… Onko kellään makeisia?»

Judith puolittain näki, puolittain kuvitteli pään välähtävän lampun alla hänen kiitäessään oven sivuitse. Jos se ääni…? Siinä äänessä oli auringonpaistetta.

Hän meni alakertaan, katsoi viidennen kerran, oliko E:llä merkityssä lokerossa hänelle osoitettuja kirjeitä, tiesi viidennen kerran, ettei siellä voinut olla, ja käveli edelleen, harhaillen pohjakerroksen käytävissä, halusi äkillisen pakokauhun valtaamana päästä takaisin huoneeseensa, mutta huomasi eksyneensä.

Eräästä ovesta tuli tyttö, joka kantoi kuumaa vettä kannussa. Hänen yllänsä oli vaaleanpunainen, flanellinen yöpuku.

»Voisitteko ilmoittaa minulle», kysyi Judith, »miten päästään C-käytävään?»

Tyttö katsoi häntä tarkasti, ja sitten hänen silmänsä alkoivat säteillä lasiensa takana.

»Oi, neiti Earle! Tietysti! Me olimme yhdessä suorittamassa ylioppilastutkintoa. Tulkaa sisälle!»

Avuttomasti tajuten, että tämä epämiellyttävä uni alkoi muuttua selväpiirteiseksi painajaiseksi, Judith seurasi häntä.

»Istukaa!» kehoitti tyttö. »Olen niin iloissani siitä, että tulitte minua etsimään. Muistattehan nimeni — Mabel Fuller.»

Voi, hyvä Jumala! Tuo olento luuli, että hänet oli valittu ystävyyden ehdottamista varten…

»Olen niin kovin hyvilläni siitä, että tulitte tapaamaan minua. Varmastikin teistä tuntuu hyvin oudolta.»

»Hieman. Mutta minulla ei ole mitään heikkoa, kiitos.»

»Aluksi tuntuu sangen yksinäiseltä. Mutta vähät siitä. Tunnetteko ketään muita? Ettekö? En minäkään.» Hänen silmänsä välähtivät. »Meidän täytyy pysytellä yhdessä, kunnes perehdymme. On suurenmoista, kun — minulla oli täällä ystävä kerran. Hän valitti, että elämä oli hyvin rasittavaa — myllerrystä. Meidän pitää koettaa tehdä pienet huoneemme niin rauhaisiksi kuin mahdollista. Tulkaa minun huoneeseeni työskentelemään, milloin vain haluatte! Se, että huoneessa on joku toinen, on minusta aina omiaan edistämään keskittymistä, eikö teistäkin?»

Vakavasti hänen silmänsä säteilivät ja loistivat lasiensa takana. Otaksuttavasti hän oli hyväntahtoinen ja hyvää tarkoittava, mutta hänen ihonsa oli rasvainen, eikä vaaleanpunainen ollut hänen värinsä; hänen ohut tukkansa haisi, ja puhuessaan hän syljeksi. Värittömissä kasvoissa ei ollut vähääkään nuorekasta. Kenties todella älykkäät tytöt näyttivät juuri tällaisilta.

»Olen kuluttanut tämän päivän siihen, että olen laittanut huoneeni kuntoon», kehui Mabel, silmäillen onnellisena ympärilleen. »Minusta on suuri nautinto saada oma pieni sopukka, jossa on omat tavarani ympärilläni ja… Huomenna minun täytyy aloittaa työnteko todenteolla. Miltä teistä tuntuu työnne? Aluksi teiltä varmasti tuhlautuu aikaa, jollette järjestä päiväänne suunnitelmanmukaisesti. Teidän pitää tulla tänne työskentelemään. En minä teitä häiritse. Teen itsekin kovasti työtä. En seurustele paljoa muiden opiskelijoiden kanssa.» Hän punastui. »Minulla ei ole aikaa. Ja sitten tietysti pitää päästä Cambridgeen luentoja varten ja… Ajatteko polkupyörällä? Sen jälkeen, kun olin keuhkokuumeessa, se uuvuttaa minua pahasti… Meidän täytyy aluksi käydä yhdessä luennoilla — olla toistemme seurana…»

»Opiskeletteko tekin englanninkieltä?» tiedusti Judith sydän kylmänä.

»Niin, kyllä.» Mabel puri sormeaan hermostuneesti. »Minun ei onnistunut suorittaa ylioppilastutkintoa, nähkääs. Se oli pettymys. Olin perin kurjassa kunnossa, ja kaikkiaan… En esiintynyt tietojeni mukaisesti, vakuutti neiti Fisher. Hän kirjoitti niin kauniin kirjeen, ja… Halusin niin hartaasti päästä tänne, se merkitsi minulle niin paljon, ja tahdon näyttää — jos terveyteni sallii… Minulla ei ole oikein hyvä terveys… niinpä sillä, mikä minun oli onnistunut säästää, ja äidiltäni saadulla pienellä avustuksella… hänen ei oikeastaan olisi kannattanut antaa sitä, mutta kun hän näki, mitä se minulle merkitsi… siis minun täytyy edistyä hyvin… minun ei sovi tuottaa hänelle pettymystä… Aiotteko valmistautua ansaitsemaan elatuksenne?»

»En tiedä», vastasi Judith hämmentyneenä.

»Ei siltä näytä», jatkoi toinen hätäisesti, luoden vaivihkaa puolittain vihamielisen katseen Judithin vaatteisiin. »Useimpien tänne tulevien tyttöjen toimeentulo on heidän aivojensa varassa, joten luonnollisestikaan ei kenelläkään ole oikeutta tulla tänne ainoastaan huvittelemaan, vai onko? Mutta varmasti te edistytte oikein hyvin. Neiti Fisher kertoi tänä aamuna teidän työskennelleen erittäin hyvin ylioppilastutkintoa varten. Niinpä niin. Hän ihan ylisti teitä. Arvelin, että kenties jotkut muistiinpanoni ja kirjoitelmani olisivat teille hyödyksi… Teen sangen täydelliset muistiinpanot — muistini pyrkii joskus pettämään ja sitten… Arvelin, että jos työskentelisimme yhdessä, kenties voisimme — ymmärrättehän — auttaa toisiamme … Kun toiset aivot syventyvät niille uuteen kysymykseen… Saattaisimme…»

Hänen silmänsä kavalsivat hänet: aivonimijä, joka hapuili uutta, täysiveristä elämää. Judith kiitti häntä kohteliaasti ja nousi lähteäkseen.

»Älkää hätäilkö!» esteli Mabel. »Valmistan teille kupin kaakaota. Minusta kaakao on aina niin ravitsevaa.»

Hän hyöri kasarin kimpussa tulen ääressä ja hengitti tohisevasti nenänsä kautta. Hänen ihonsa kiilsi sairaloisesti tulen hohteessa. Huone oli hyvin ahdas, täynnä vaaleanpunaista peitekangasta ja porsliinikoruja. Hän ei ollut välittänyt matosta: hän oli koristanut huoneen sen mukaisesti. Uuninreunuksella oli useita valokuvia henkilöistä, joilla sukupuolesta riippuen oli vankat jäykistyslaitteet kaulassa tai joilla oli tuuheat viikset ja kaulukset; ja kirjahyllyn päälle oli yksin sijoitettu ympäristöön sopimaton, viehättävä valokuva tytöstä, jolla oli kihara, bobattu tukka. Isot silmät nauroivat katsojalle veitikkamaisesti; kasvot vaativat katsojaa niitä katselemaan — naiselliset kasvot, aistilliset ja oikukkaat; suun kaari leveä; hymy hieman tietoisesti herttainen, mutta vastustamaton.

»Oi, kuinka sievä!» äänsi Judith ihastuneena.

»Sisareni Freda», selitti Mabel. »Niin, häntä ihaillaan yleisesti.» Hän vilkaisi epäluuloisesti Judithiin ikäänkuin yllättääkseen hänen silmissään sellaisen henkilön katseen, joka virkkaa: »Teidänkö sisarenne?» Mutta Judith näytti vain uneksivalta.

Kumpi nimittäin oli enemmän harmissaan: Mabelko, koska Freda oli niin sievä, vaiko Freda, koska Mabel oli niin vastenmielinen? Vai pitivätkö he toisistaan, kertoillen toisilleen salaisuuksiaan ja lasketellen pilaa Fredan sulhasista?… Entä oliko Freda turhamainen ja sydämetön… vai…

»Tässä kaakaonne», virkkoi Mabel. »Juokaa se kuumana!»

Se oli sakeata ja siirappimaista, ja Judith jätti sen silleen muutamien ryyppyjen jälkeen; mutta Mabel joi omansa silminnähtävästi siitä nauttien ja söi ahnaasti torttuja pussista.

Entä lohduttiko Mabelin äiti häntä vakuuttamalla olevansa ylpeä siitä, että hänellä oli lahjakas tytär yliopistossa? Eihän hän nimittäin vähääkään todenmukaisesti voinut sanoa: »Sinun tukkasi, Mabel, on laadultaan paljon hienompi kuin Fredan» — mitään sellaista hän ei voinut sanoa. Vai hemmoitteliko hän Fredaa välittämättä Mabelista?…

»Nyt minun tosiaankin täytyy lähteä», sanoi Judith. »Kiitoksia oikein paljon! Hyvää yötä!»

»Haluaisitteko lähteä kanssani kävelemään sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen? Voisimme mennä etsimään kauniita syksyisiä lehtiä ja marjoja. Minusta ne aina tekevät huoneen niin kirkkaan näköiseksi…»

»Kiitoksia oikein paljon!»

Yliopistolehtiä, yliopistomarjoja, Mabelin seurassa poimittuja…

Jos olisi Mabelin näköinen, rakastaisiko kauneutta vieläkin kiihkeämmin vai olisiko niin mustasukkainen sille, että vihaisi sitä?

Hänen silmänsä kaihosivat Judithia. Se oli omituista: niissä oli eräänlainen himokas välke — melkein samanlainen kuin vanhojen miesten silmissä rautatievaunuissa… Entä yllyttikö Freda pahanilkisyydessään häntä käyttämään vaaleanpunaista flanelliasua? Entä…

»Vielä yksi asia», virkkoi hän. »Toivon, ettette sallisi itsenne… tarkoitan, emme saa sallia itsemme — joutua huonoon seuraan. On niin vaikea tietää aluksi… Täällä on joukkokunta, niin minulle on kerrottu» — hän vaikeni hetkiseksi, punehtuen sopimattomasti otsaansa myöten — »täällä on joukkokunta, joka ajattelee ihan liian paljon — ulkosalla liikkumista ja tanssimista ja — miehiä — kaikenlaista sellaista hullutusta… Kas niin, varmastikaan ette pahastu siitä, että puhuin teille tästä. Voitte aina tulla kysymään neuvoa minulta… Minulle on kerrottu, että yliopettajatar suuressa määrin arvostelee meitä sen mukaan, kenen kanssa seurustelemme…»

»Hyvää yötä, neiti Earle», lopetti hän vakavasti. »Menkää tuonne päin, ylös portaita ja kääntykää oikealle! Näemme toisemme aamiaisella huomenna.»

Synkkiä, Mabelin vaivaamia päiviä ja öitä jatkui tulevaisuuteen. Ei lainkaan toivoa. Ei pelastumismahdollisuutta. Kolme vuotta, joiden aikana Mabel laskeutuisi hänen yllensä kuin painajaislepakko pimittäen valon. Ei kukaan muu kuin Mabel puhuttelisi häntä kolmeen vuoteen.

Hän sivuutti kaksi palvelijatarta, pellavatukkaista, punaposkista, jäyhäpiirteistä cambridgeshireläistä tyttöä. He sammuttivat tulia käytävissä ja hymyilivät hänelle leveästi. Palvelijattaret ainakin olivat aina kilttejä.

»Hyvää yötä!» toivotti hän ujosti.

»Hyvää yötä, neiti!»

Käytävän käänteessähän kuuli toisen huomauttavan toiselle: »Siinä on suloiset kasvot.»

Hieman lohdullisempana hän astui huoneeseensa, riisuutui ja itki muutamia kyyneliä.

Jospa isä olisi aavistanut, kuinka tyyten toisenlainen hänen Cambridgensa oli kuin tämä paikka! Liian myöhäistä nyt… Täällä ei voinut Cambridgesta nähdä ainoatakaan torninhuippua, ei ainoatakaan valoa, ei kuulla ainoatakaan kuiskausta. Hän saattoi melkein uskoa kaupungille tapahtuneen jonkun Childe Roland-sattuman ja sen hävinneen, joten ei edes sen näkymätön läheisyys suonut lohtua.

»Tulkaa sisälle!» kehoitti hän säpsähtäen vastaukseksi oveltaan kuuluvaan koputukseen. Siellä seisoi joku yöpukuinen olento, jonka hartioille valui aaltoileva, vaalea tukka.

»Oi!» huudahti Judith jaksamatta hillitä ihastustaan. »Toivoin…»

He katselivat toisiaan punehtuneina ja säteilevinä.

»Näin teidät ruokasalissa.»

»Niin. Minäkin näin teidät.»

»Istuin väärässä pöydässä. Se oli kamalaa.»

»Toivoisin, että olisitte istunut minun vieressäni… Mikä on nimenne?»

»Judith Earle. Entä teidän?»

»Jennifer Baird.»

Niin. Jennifer oli sopiva nimi.

»Se on soma nimi.»

»Minkä tähden ette tullut eilen?»

»En vain muistanut. Sotkin päivät… Eikö se ollut kauhea alku?» He nauroivat.

»Minä teen aina sotkuksia; ettekö te tee? En milloinkaan muista päiviä enkä muita seikkoja.»

»En minäkään.»

He nauroivat taaskin.

»Olen hyvilläni siitä, että löysin teidät, sen sanon», virkkoi Jennifer. »Aloin ajatella, että minun olisi pakko lähteä täältä pois.»

»Niin minäkin.»

He katselivat toisiaan säteilevin silmin.

»Nyt olen jo kolmatta kertaa teitä tapaamassa. Missä ihmeessä olette ollut? Pelkäsin teidän sulkeutuneen lukon taakse pesukomeroon itkeäksenne rauhassa tai jonkin muun tähden.»

»Minä olen ollut…» Judith nauroi onnellisena. »Olen ollut kamalan olion luona.»

»Minkä?»

»Sen nimi on Mabel Fuller.»

»Hyvä Jumala! Onko hän jo nyt iskenyt kyntensä teihin? Hän yritti minua tänä aamuna. Se on hullunkurista — hän käy suoraa päätä käsiksi sieviin. Se kuulostaa siltä kuin tarkoittaisin itse olevani sievä.»

»Niin olettekin.»

»Tarkoitin vain, etten ole niin kammottava kuin hän ja että te olette viehättävä. Hän on vampyyri. Tiedättekö, sain selville erään seikan: hän on vähintään seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Ajatella! Olin hänelle karkea. Otaksuttavasti te ette ollut. Väittäisin teidän esiintyneen paljon hienommin kuin minä esiinnyin.»

»Aprikoin, eikö hän ollut hitusen liikuttava.»

»Jumala nähköön, ei! Mikä ajatus! Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kuvottava hän on. Lepertelipä hän minulle puvuistakin — tuumi, miltähän näyttäisi sellaisessa jumperissa kuin minun ylläni oli, ikäänkuin häntä voisi kaunistaa mikään muu kuin näkymättömyyden vaippa. En voi sietää ihmisiä, jotka syljeksivät puhuessaan.»

»Mitenkähän», pohti Judith, »sellaisia ihmisiä saattaa syntyä ihan normaalisista vanhemmista. Sen täytyy johtua jonkun vanhan, peloittavan kirouksen vaikutuksesta.»

»Hän on joka tapauksessa vanha ja peloittava kirous», lausui Jennifer synkästi. »Kerron teille vielä yhden asian. Luultavasti hän on sukupuolisesti viassa.» Hän tuijotti Judithiin vaikuttavasti ja päästi sitten äänekkään vihellyksen. »Onko teillä savukkeita? No, ei väliä… Opin ihan äsken puhaltamaan savurenkaita. Opetan teidät.» Uusi vihellys. »On hirveätä olla siinä määrin ulkonäön taivuteltavana. Pelkään sen olevan heikon luonteen merkin. Rumat ihmiset herättävät minussa kaikki hornan henget. Ja kauniit ihmiset saavat minut tuntemaan kuin laulaisivat aamutähdet yhdessä. Minä kaipaan kauneutta, kauneutta, kauneutta… Ettekö tekin kaipaa? Ympärilläni ihania ihmisiä, ihania kankaita, ihania värejä — kasoittain kaikkea upeata kosketettavaksi, maistettavaksi, katsottavaksi ja haistettavaksi.» Hän keikautti päänsä taaksepäin pyöreän, valkean kaulansa varassa ja veti syvän, huoahtavan henkäyksen. »Oi, värit!… Voisin syödä niitä. Olen kauhean nautinnonhimoinen — näytänkin siltä, enkö teistäkin? Mutta kuulkaahan — minkä tähden ette puhutellut minua aterian jälkeen?»

»Oi, miten olisin voinut? Ympärillänne oli paljon ihmisiä. Menin huoneenne ohitse, ja siellä oli tyttöjä kymmenittäin.»

»Niin kyllä. Olentoja, joiden kanssa olin samassa koulussa. Koulusta erottuani vietin vuoden Pariisissa. Luullakseni se kehitti minua. Tunnen olevani niin paljon kypsyneempi kuin ikätoverini. Kävin usein metsästämässä Chantillyssa. Oletteko te milloinkaan harrastanut sitä? He kaikki puhelivat teistä.»

»Kuulin heidän sanovan, että minulla oli niin ylpeä ilme. Eihän minulla ole, vai onko?»

»Ei tietystikään. He ovat läpikotaisin naisia. Ovatkohan miehet tosiaankin kiltimpiä? Otaksuttavasti ette ole kihloissa?»

»Oh, en!»

»En minäkään ole. En luule koskaan meneväni naimisiin. Olen liian pitkä — kuusi jalkaa sukkasillani. Se on kamalaa, koska varmasti uskon itse yhtenään rakastuvani — ja minua kammottaa rakastetun hyljeksiminen. Oletteko te rakastunut?»

Judith ajatteli Roddya, punehtui ja vastasi: »En.»

»Niinpä niin, olette kaiketi liian nuori. Olen kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta — hyvä Jumala! Ehkäpä joudumme molemmat kihloihin täällä ollessamme. Minä ensin toivottavasti.» Hän nauroi sydämellisesti.

»Mutta meillä ei ole aikaa mihinkään muuhun kuin työhön», huomautti Judith. »Mabel väittää, että meidän odotetaan työskentelevän vähintään kahdeksan tuntia päivässä.»

»Kristus! Jopa jotakin! Juuri sellaista kurjaa moralittomuutta hän tahtoisi syöttää teille. Me olemme maailmassa nauttiaksemme emmekä suorittaaksemme tutkintoja, eikö totta? No niin, siis… Minulla on ennakkoluuloja aatteellisuutta vastaan. Se johtaa kaikenlaisiin vaaroihin. Kenties ette tiedä… Varmastikin teidät on kasvatettu mitä pimeimmässä tietämättömyydessä — kuten minutkin. Mutta minun on onnistunut murtaa kaikki esteet valistuksen tiellä. Nimitättekö te viattomuutta hyveeksi? Minä en nimitä. Nimitän sitä typeryydeksi.» Hän puhui niin nopeasti, että hänen sanansa yhtyivät toisiinsa ja sekaantuivat. Raskaasti nojautuen uuninreunukseen hän pitkitti: »Ovatko nämä valokuvat omaisianne? He näyttävät jumalallisen ylimyksellisiltä. Ettehän te kuulu korkeampaan aateliin, vai kuulutteko? Näytätte siltä kuin saattaisitte kuulua. Tulkaa katsomaan minun huonettani! Kuulkaahan, me teemme huoneemme kerrassaan taivaallisiksi, teemmekö?»

»Äiti käski minun hankkia kaikki ne huonekalut ja tavarat, jotka tarvitsen», vastasi Judith. »Mutta mihin tuo matto kelpaa?»

»Minä käänsin omani ylösalaisin», virkkoi Jennifer. »Nyt se on taiteellisen keltainen. Tulkaa katsomaan!»

Hän meni edellä omaan huoneeseensa ja avasi oven, paljastaen sekasortoisen näyn. Hänen vaatteensa oli puolittain purettu arkuista ja jätetty sinne tänne kasoihin. Huone oli täynnä savua ja löyhkäsi mynnähtäneelle tupakalle. Lattialla oli hajallaan gramofonilevyjä, voileipiä, omenoita, hedelmäveitsiä, lusikoita, laseja ja kaakaojätteiden tahraamia kuppeja.

»Se ei ole niin hauska kuin luulin», pahoitteli Jennifer. »Ne porsaat juhlivat ja kemuilivat ja jättivät jälkensä minun siivottavikseni. Kristus! Mikä näky! Ottakaa omena!»

Hän istuutui matka-arkulleen ja näytti masentuneelta.

»Kuulkaahan, Judith Earle, luuletteko nauttivanne yliopistoajastanne?»

»En paljoa. Täällä on niin rumaa ja rahvaanomaista.»

»Niin on. Ja opiskelijat ovat niin kovin rattoisia tyttöjä.»

»Niin. Ja minä pelkään heitä. En tunne ainoatakaan sielua. En ole eläissäni ollut lukuisten ihmisten seurassa, ja minusta tuntuu, etten ikinä totu edes heidän hajuunsa. Toisin on teidän laitanne. Teillä on jo nyt joukottani ystäviä.»

»Hölynpölyä. Minulla ei ole ainoatakaan. Kirskuin kuin papukaija koko illan, ollen itsekin olevinani kauhean rattoisa, mutta se tuntuu minusta aika kolkolta…» Hän mietti ja vihelsi. »Enemmän kuin vähän kolkolta…» Hän painui nuokuksiin tyyten masentuneena.

»Meidän olisi — meidän olisi parasta kestää yhdessä», virkkoi Judith, punehtuen pelosta, että tämä ehdotus saattaisi hänet huonoon valoon Jenniferin silmissä — sillä Mabel oli sanonut samoin, ja häntä oli ellottanut.

»Minä sanoisin, että kestämme. Asia ei tunnu läheskään niin veriseltä, jos saa puhua sen verisyydestä jollekulle toiselle. Pahastutteko sanasta 'verinen'? Panin merkille, että säpsähditte. Se on vain tottumuskysymys.» Hän elpyi jälleen. »Kristus! Ajatella, että ainoastaan muutamia päiviä sitten astelin Skotlannissa enkelimäisten serkkujeni seurassa! Nuoren tytön katsetta laajentaa hyvin paljon se, että hänellä on samanikäisiä poikaserkkuja. Olen kiitollisuudenvelassa heille koko joukosta hyödyllisiä tietoja — sukupuolikysymyksistä ja monesta muusta seikasta. Eräs heistä antoi minulle pullon sampanjaa erojaislahjaksi. Me joimme sitä — hammaslaseista. Huh! Olen kuin olenkin hieman päissäni. Eikö teistä tunnu siltä? Täytyyhän jotakin tehdä… Tarjoaisin sitä teillekin, mutta pelkään niiden porsaiden juoneen sen loppuun. Pullo on kaapissa.» Hän kapusi matka-arkun ylitse, avasi kaapin oven ja katsahti sisälle. »Kuten arvelin, ei pisaraakaan…»

Syntyi hiljaisuus. Hän sytytti savukkeen, suipisti täysinäiset, eloisat huulensa O:ksi ja ponnisteli uutterasti puhaltaakseen savurenkaita.

Äkillisyys, mietti Judith — varmuus, innostus!… loistava, loistava lämmön ja värien olento! Hänen siniset silmänsä säihkyivät huimasti paksujen luomiensa lomitse; ne liikkuivat vinhasti, pysähtyivät, tuijottivat, liikkuivat taaskin…

»Eikö ole kauheata», alkoi Jennifer uudelleen, »että on valistuneet vanhemmat. He eivät edes kysy, haluaako lapsikin valistusta, vaan tarjoavat hänet kymmenen vuoden iästä alkaen eläväksi uhriksi tutkijoille. Ja sitten he odottavat hänen olevan kiitollisen. Hm!» Hän tähysti uuninreunuksella olevia miellyttävän näköistä paria esittäviä valokuvia. »Hyvä Jumala! Minä olen väsynyt. Auttakaa minut pois tästä arkusta, jotta pääsen vuoteeseen.»

Hän rimpuili pystyyn, solutti yltänsä iltapuvun ja seisoi puettuna juovaiseen, silkkiseen pujamas-asuun.

»Minun on liian myöhäistä enää voimistella tänä iltana», virkkoi hän. »Oletteko te innostunut kehittämään lihaksianne? On naisellisempaa olla olematta. Minä olen kehittänyt omiani liiaksi. Voin lainata teille kirjan, jonka nimi on 'Miten pysytään kunnossa' ja johon on kuvattu lanneverhoon puettuja nuoria miehiä. Te näytätte jäntevältä. Pystyttekö juoksemaan?»

»Kyllä — ja kiipeämään —» vastasi Judith innostuneena.

»Ohoo!… En osaa kuvitella teidän tekevän mitään muuta kuin käyvän kävelemässä viattoman ja ymmälläolevan näköisenä. Saattaisimme hieman koettaa huomenna!»

Hän meni ikkunan ääreen, avasi sen levälleen ja kumartui ulos. Judith tuli seisomaan hänen viereensä. Yö oli hiljainen, pimeä ja tähtinen.

»Alue on kaunis», jupisi Judith.

»Niin — isoja puita —» mutisi toinen hiljaa. »Ja satakieliä luultavasti keväällä.»

»Satakieliä…»

»Oi, täällä on aika paljon viehättävää odotettavana», vakuutti Jennifer, kääntyen ja hymyillen Judithille. Heidän silmänsä säkenöivät ja säikkyivät: myötätunto liikkui sähkövirran tavoin heidän välillään. Jennifer jatkoi:

»Voi, hyvä Luoja! Katsokaahan makuuhuonettani! Minäpä vain puhdistan pienen kaistaleen ja nukun sekasorron keskellä. Eiköhän palvelijani ole mielissään? On parasta aloittaa niinkuin varmasti jatkan, joten jätän koko homman hänen puuhakseen. Hän pitää siitä niin pian kuin olen voittanut hänen sydämensä… Hyvää yötä. Minun täytyy ilmoittaa, että useimmat ihmiset nimittävät minua Janeksi.»

»Minä nimitän sinua Jenniferiksi, Se on viehättävä — toisenlainen kuin kaikki muut, Se on sinun kaltaisesi.»

Jenniferin pieluksella olevat kasvot menivät ujoon hymyyn kuten mielistyneen lapsen kasvot.

Judith puuhaili rauhallisesti olohuoneessa, siivoten kuppeja ja veitsiä — nauttien palvelemisen oudosta tunteesta. Muutamien minuuttien kuluttua hän huusi:

»Et kai heidän keskustelunsa nojalla pitäisi näitä tyttöjä älykkäinä vai pitäisitkö?»

Vastausta ei kuulunut. Vielä muutamien minuuttien kuluttua hän pilkisti makuuhuoneeseen. Hänen hämmästyneitä aistimiaan tervehtivät Jenniferin rauhalliset, punehtuneet piirteet ja säännöllinen hengitys.

Hän nukkui hieman humaltuneen viattoman henkilön unta.

2

Jälkikesää kesti sinä vuonna lokakuun loppuun saakka. Päättäjäisharmoniat olivat niin täydelliset, että maan puutarhat näyttivät vain kertaavan ja kaunistavan taivaan puutarhoja; ja päivä, kaunis kuin päivännouto, laajeni georgiinien ja myöhäisten ruusujen täyttämäksi auringonlaskuksi, ja niiden yläpuolella olevia pilviä peittivät, kirkastivat ja reunustivat kukat samoin kuin maan puiden lehviä. Iltaisin hiipivät koleat usvat, karvaan sulotuoksuiset, kuutamon kuulakoittamat, kaiken ylle ja peittivät kaikki näkyvistä.

Viikot vierivät edelleen. Ylioppilaselämä muuttui miellyttäväksi tottumukseksi. Luennot lakkasivat olemasta oraakkelin julistuksia. Työ taukosi olemasta tärkeä, Nuoret miehet tähyilivät luentosaleissa ja kaduilla. Mielessä kasvoi tietoisuus miessuvun perinpohjaisesta erillisyydestä, toisesta sukupuolesta, joka salaperäisesti kutsui luoksensa ja jota kartettiin ylipääsemättömän kuilun takana. Kirjakaupat tulivat sellaisiksi paikoiksi, joissa harhailtiin ja katseltiin kokonaisia aamupäiviä. Kaupunkiin ja kaupungista takaisin ulottui jokapäiväinen pitkä tie tasaisten, kynnettyjen peltojen välitse; taivaan suunnattomalla, rusentavalla laella liiteli alituiseen runsaasti vaihteluja.

Ja rakennukset — auringonvalon ja varjojen osuminen harmaalle kivelle, punaiselle kivelle, kattojen ja seinien hämääntymättömät muodot hämärässä — rakennukset kohottivat hahmonsa, näyttivät tyylinsä, innostivat mieltä päivin ja öin, sekaantuen kirjoitelmiin, häiriten lukujärjestystä.

Jenniferin hohtava pää, kaareva poski, oikaistu, valkea kaula kuvastuivat sinistä verhoa vasten parhaiksi lampun valokehän ulkopuolella. Hyvin myöhään hän istui siellä hiiskumatta mitään, tekemättä mitään, pakotti Judithin siirtämään katseensa kirjan sivulta, tarkkailemaan häntä, uneksimaan, odottamaan, että hän vastaisi hymyllä hymyyn.

Puutarha, joki, naapuritalon lapset olivat kaukana. Kun joskus kuunteli, ei kuulunut mitään, ei edes Roddya; joskus lintujen äänet, kosteat, vihreät, hajallaan olevat taimet, kukkiva kirsikkapuu; joskus aurinkoinen, niitetty, kaistaleinen nurmikko, punaiset, kiitävät pilvet, jotka tummensivat kuumaa seinää; joskus usvat, pilvien ruskotus, varisseet keltaiset lehdet kasteen kostuttamassa ruohikossa; joskus tuulen heiluttamissa puunlatvoissa vaakkuvat varikset, vankka, tumma, hämmentävä kudos alastomia, taivaalla huojuvia oksia, traagillinen valo, joka hetkisen valitti auringon laskiessa, riutuneena pilkottaen repeytyneiden pilvien raoista, sitten taaskin hukkuen; joskus nämä omina vuodenaikoinaan liikkuivat puutarhassa Judithin suljettujen silmien takana niin himmeinä, etteivät ne herättäneet vihlovaa tunnetta. Toisinaan oli pimeässä joen partaalla vartoava äänetön ryhmä kadonnut ikäänkuin olisi ollut syrjään sysätty lapsellinen lelu.

Aika virtasi huomaamattomasti, sysäten sinne tänne rannoilleen mitättömiä pikkuseikkoja.

3

Kuninkaan kappeli iltaisessa jumalanpalveluksessa. Värilliset ikkunat häipyivät asteittain; vain sininen hämärä jäi vallitsemaan katon alla, ja sekin sammui. Sitten valaisivat vain kahdessa rivissä olevat kynttilänliekit, kärkevinä lepattaen lattian ikimuistoisten varjojen, penkkien varjojen ja vanhuksien ja nuorten varjostuneiden kasvojen yläpuolella. Kuului hiljaista rukoilua; ja pitkät, kiirivät urunaallot kovenivat ja hiljenivät, puolittain hukuttaen laulun ja jättäen sen taas vapaasti kuulumaan. Kaikki oli hillittyä, lepattavaa, syvälle sumeaan veteen vajonnutta. Jennifer istui liikkumattomana, kaihosilmäisenä ja tajuamattomana, polvistumatta ja nousematta pystyyn muiden mukana, vain jäykästi taaksepäin nojautuneena silmät liikkumattomina ja säihkyvinä.

Ja myöhemmin astuttiin kirkosta outoon, sumun kattamaan kaupunkiin. Valkeita, yllättäviä kasvoja häämöitti ja katosi lamppujen kohdalla. Rakennukset kohosivat muodottomina usvaista taivasta kohti himmeästi valaistujen ikkunoiden ja ovikäytävien yksinäisten lamppujen osoittamina. Cambridgen elämä oli tiheän verhon peittämä; mutta verhon poimujen alla tunsi sen liikkuvan pirteämmin kuin konsanaan; ikkunoista tulvahteli äkillisiä naurunpurskahduksia ja puhelua, jotka leijailivat ilmassa omituisesti, ikäänkuin kaupunki olisi kehoittanut lapsiaan nukkumaan vetämällä verhot eteen, mutta he olisivat olleet perin vilkkaat maatapanon aikana ja edelleen leikkineet sen takana.

4

Luentosalin ikkunalasi oli täynnä puunlatvoja — sekavasti huojuvia ja heiluvia mustia oksia taivaalla. Sali ui ja hohti himmeässä, läpikuultavassa tulvassa; ja lintu päästi kolme vinhaa, tiedustavaa säveltä. Tällaisessa helmikuisen hämärän taivaassa oli esikkoja ja tulvia; ja esikkoihin liittyi ajatus vihreästä.

Luentosalissa jatkui hiljaista narahtelua, hengitystä ja jalkojen kahinaa. Miehet: rivittäin päitä, joita peitti nuorekkaan näköinen tukka; ikävystyneitä, rauhattomia olkapäitä, jotka olivat vetäytyneet sykkyrään takkiensa sisällä; ojennettuja, harmaan flanellin peittämiä jalkoja. Naiset: tarkkaavaisia, kovin huolestuneita kasvoja huonosti harkittujen hattujen alla; hyväkäytöksisiä selkiä; kirjoittavia, yhäti kirjoittavia käsiä. Tolvanoita kaikki tyyni, kiviä, pahempia kuin tajuttomat esineet.

Luennoitsija ajatteli sujuvasti ääneen välittämättä siitä, kuka muu kuin hän itse häntä kuunteli.

Se tilanne sopi hyvin tuollaiseen pykäliin jaettuun runoon, joka alkaa;

»Harmaaparta, juhlallinen, luennoida ynisee»

ja kun senjälkeen on seurannut vielä muutamia hienon ivallisia säkeitä, on muutamia pisteitä ja uusi alku:

»Äkkiä lintunen laulaa… Oi, suloa sitä! Ken kuulee mitä?»

Ei kukaan kuule mitään. Harmaaparroille omistettu tarkkaavaisuus on sulkenut kaikkien korvat linnuilta. Loppu kehittyisi somasti tähän suuntaan.

Kuinka innokkaasti olisi vuosi tai pari sitten kirjoitettu ja kuinka mieltyneinä julkaistu sellaisia tekeleitä! Ei mikään katumus voi olla niin kuvottava kuin se, jota tunnetaan, kun toivottaisiin edellisen vuoden makuhairahdusten näytteet olemattomiksi.

»Hyvä ystävä, hän on sellainen henkilö, joka tekisi sopimuksen nuoruudenaikaisten tuotteittensa julkaisemisesta kuolemansa jälkeen.»

Sellaisen tuomitsevan arvostelun saattoivat Tony ja hänen ystävänsä lausua ja jättää asian silleen, levittäen käsiään.

»Oi, Roddy, missä olet? Minkä tähden et tulekaan?»

Roddy välähti mieleen — nojaamassa veltosti uuninreunukseen, epäselvä hymy huulillaan kuunnellen Tonyn puhelua.

Oli sellainen ilta, jona saattoi tapahtua mitä tahansa. Kiihtymys kouristi äkkiä Judithin kurkkua, teki hänet heikoksi ja sai hänen ihonsa kihisemään sormenpäitä myöten.

Valon viimeiset rippeet osuivat empien harmaalle, kiviselle ikkunankehykselle. Jos kultaista hohdetta kestäisi, kunnes olisi ennättänyt lukea viiteenkymmeneen, olisi se hyvä enne. Yksi, kaksi, kolme, neljä ja niin edelleen kahteenkymmeneen, kolmeenkymmeneen, neljäänkymmeneen … tukahduttaen houkutuksen laskea nopeammin kuin sydän sykähteli… viisiviidettä… viisikymmentä.

Hohde oli siinä vieläkin, kadoten hiljaa, mutta vielä olisi ennättänyt laskea ainakin kahteenkymmeneen.

Haltioitumisen tapainen innostus paisui, tehden hänen vatsansa kuivan ja turvattoman makuiseksi ja sykäytellen omituisesti koko hänen olemustaan.

Hän kumartui pöytänsä puoleen, ollen kirjoittavinaan ja piirtäen haparoivia merkkejä kynällään.

Joku nousi pystyyn ja kiersi valon palamaan; ja ihan äkkiä oli pimeys kaihonnut ulkosalle, ja ikkunalasi oli purppuransininen, sileä pinta.

Roddy oli Tonyn huoneessa, nojaten uuninreunukseen, ihan likellä. Hän menisi poistuessaan Tonyn portaiden ohitse; ne olivat kadunkulmassa vastapäätä kappelia. Hän oli nähnyt Tonyn nimen joka kerta ohi kävellessään. Kerran hän oli kohdannut itse miehenkin, joka oli katsonut hänen lävitseen; ja kun hän kerran meni talon ohitse, oli joku pihalla luikannut: »Tony!» ja viimemainittu oli kumartunut ulos korkealla olevasta ikkunastaan vastatakseen.

Voi tätä sietämätöntä luentoa!

Äkkiä se oli lopussa. Hän tuli ulkosalle ja näki Kuninkaan kappelin syvässä hämärässä; sen muurien tukipylväät kohosivat kalpeina rivissä, muistuttaen jättiläismäisiä aaveita.

»Oi, olen unohtanut muistiinpanoni luentosaliin. Minun täytyy mennä takaisin. Älkää odottako minua!»

Hän palasi muutamia askelia, kunnes hämy oli niellyt heidät, ja jäi yksin vartoamaan pimeällä pihalla. Tonyn ikkunassa oli valoa. Hitaasti hän hiipi sitä kohti ja pysähtyi sen kohdalle, sivellen seinää. Hän käänsi päänsä ylöspäin ja huusi sanattomasti: »Oi, tule! Tule!»

Ketään ei tullut katsomaan verhottomasta ikkunasta. Ei kukaan juossut portaita myöten alas.

Ja jollei Judith menisi pian, lähtisi omnibusvaunu ilman häntä.

Se saisi lähteä, ja hän menisi koputtamaan Tonyn ovelle ja lausuisi ihan yksinkertaisesti:

»Myöhästyin omnibusvaunustani ja tulin senvuoksi tapaamaan Roddya.»

Roddy juoksisi esille tervehtimään häntä. Kaikki selviäisi Tonyyn nähden.

Hetkisen se näytti selvältä, viehättävältä, välttämättömältä ratkaisulta.

Mutta mitä heidän kasvonsa häneltä salaisivat tai hänelle paljastaisivat? Millaista sietämätöntä hauskuutta, epäilyä, hämmästystä, halveksumista?

Ja mitä hän voisi sellaisena iltana tehdä muuta kuin sanoa Roddylle: »Rakastan sinua», ja sitten taas lähteä pois? Uskaltaa mitä tahansa, juosta Roddyn luokse ja huutaa:

Olen kuolleista noussut Latsanis, olen tullut kertomaan sintille kaikki, tahdon kertoa sinulle kaikki.

Entä jos Roddy vastaisi seuraavat tuhoisat sanat:

En minä sellaista lainkaan tarkoittanut, en sitä, en lainkaan sitä.

Jos Roddy tuijottaisi häneen ja kylmästi vastaisi, puhuen todellista kieltä:

»Oletko hullu?»

Olisipa se uskallettua!…

Hän seisoi hiljaa, empien, käsi painettuna seinää vasten voiman ja huumauksen häipyessä hänestä. Ilta tuntui hänestä kolealta ja kostealta, ja hän kuuli lähestyviä askelia, naurunkatkelman, miesäänen hetkisen kestävää puhetta jonkun matkan päästä.

Hän katsahti vielä kerran Tonyn ikkunaan ja näki, että verhot oli vedetty eteen; ja hän ponnahti kauemmaksi seinästä ja lähti juoksemaan kadulle, kiihkeästi paeten loukkausta, tahalliselta tuntuvaa herjausta, ikkunanverhojen kiinnivetämisen julmuutta.

Yliopiston omnibusvaunu oli sullottu täyteen tyttöjä, jotka kurottelivat kaulojaan tähyillessään häntä.

»Oi, Judy! Siinähän olet. Olemme viivyttäneet vaunua kovin kauan. Mitä ihmettä sinulle tapahtui?»

»En päässyt sisälle. Sali oli lukittu. Ja sitten — hyväinen aika, miten juoksin! Onko tilaa minulle?»

»Kyllä, täällä. Tule vain, Judy! Tänne! Tule istumaan. Sinähän olet kovin hengästynyt. Tule vaunuun!»

He pitivät häntä tervetulleena. Heidän hiljaiset äänensä ja eleensä tuntuivat silittävän ja taputtavan häntä. He olivat niin iloissaan siitä, että hän oli ennättänyt ajoissa, niin huomaavaisia ja ystävällisiä, niin turvallisia.

Vaunu vieri pitkin katuja, sen kohdan ohitse, jossa juhlalliset lamput ja rakennukset loppuivat, maantielle, jossa ei ollut muuta kuin kaikki kietova iltatuuli. Vaunu huojui, vartalorivit huojuivat ja kasvot hymyilivät heikosti toisilleen huvitettuina omasta vapisemisestaan ja nytkähtelyistään; mutta kaikki olivat puolittain unessa, puolittain melun ja liikunnon hypnotisoimat; kaikki lämpimiä, raukeita, äänettömiä.

Melu, liike ja kasvojen huojuminen tuntuivat ikuisilta. Mitään muuta ei ollut koskaan ollut eikä milloinkaan olisi. Tietystikään ei Roddy ollut siellä; hän ei ollut siellä ollut koskaan.

5

Martin oli innokas voimailija. Aina hän souteli, aina harjoitteli; mutta kerran tai kahdesti hän lainasi moottoripyörän ja tuli juomaan teetä, kun Judith ja Jennifer järjestivät yhteiset teekutsut nuorille miehille. Näissä tilaisuuksissa hänen kasvonsa olivat hyvin punaiset, ja hän näytti liian isolta huoneeseen. Hän oli sangen harvasanainen ja tuijotti keskittyneenä vuoroin Judithiin, vuoroin Jenniferiin eikä näyttänyt kääntyvän vieraskumppaneittensa puoleen. Hän oli epäilemättä hankala nuori mies teekutsuilla — huono seurustelija. Jenniferin pilapuheet, sadattelut ja naljailut eivät saaneet hilpeätä välkettä hänen piirteilleen, ja Jennifer oli ikävystynyt häneen. Mahdotonta oli saada häntä uskomaan, että Martin ei ollut ikävä nuori mies.

Martinko ikävä?…

Muodoltaan jumalallisena hän sukelsi laiturilta ja ui joen poikki nopeasti ja nauraen veden ja auringonsäteiden välkkyessä hänen kasvoillaan. Hän istui kaikkien keskellä, poltellen piippuaan ja näyttäen hyväntahtoiselta ja lohdulliselta. Sai olla varma siitä, että hänen silmänsä tarkkailivat huolekkaasti että hänen hymynsä kehoitti astumaan sisälle, silloin kun kukaan muu ei ollut ystävällinen ja lohdullinen, vaan kaikki olivat sulkeneet oven ja poistuneet. Juuri hänelle Mariella pakisi huolettomasti, lasketteli hänelle pieniä, lapsellisia piloja ja nimitti häntä »rakkaaksi», katseli häntä vilpittömästi ja kiintyneesti, joskus silmissään jopa veitikkamainen välke, ikäänkuin hän olisi ollut samanlainen tyttö kuin kuka muu tahansa, ikäänkuin se jokin ei olisi koskaan levinnyt hänen kasvoilleen ja synkistänyt niitä. Martin nukkui samassa huoneessa Roddyn kanssa, hänellä oli kotonaan, kertoi hän, pieni, Roddyn somistama ja lahjoittama kaihdin; hän käveli puutarhan käytävillä Roddyn nauraessa ja tarinoidessa vierellään.

Pimeässä kirsikkapuun alla hän seisoi pää kumarassa ja koetti puhua, pyöritellen kirsikanoksaansa ja vapisten lumouksesta. Hänen luotansa oli Judithin täytynyt paeta yllätettynä ja sykkivin sydämin.

Mutta kun Jennifer väitti hänen olevan ikävän nuoren miehen, oli perin vaikeata inttää sitä vastaan, sillä tuntui melkein siltä kuin hän siirrettynä yksin tähän outoon maailmaan olisi tosiaankin ollut tuiki ikävä, milteipä tavallinen.

Hän kävi teekutsuilla kolmesti. Viimeisellä kerralla Judith meni hänen kanssansa alakertaan — hänen rauhallisten, varmojen, miesmäisten askeltensa kuulostaessa merkitseviltä, melkein huolettavilta tässä kiihkeiden, epätasaisten, hullunkurisilta tuntuvien askelten talossa — ja toivotti hänelle hyvää yötä julkisivun ovella.

Hypistellessään moottoripyöränsä lamppuja hän virkkoi:

»Minkä tähden sinua ei milloinkaan saa tavata kahden kesken?»

»Se ei ole sallittua, Martin. Minun ei sovi pyytää sinua yksin teelle. Eikä minun sovi tulla sinun huoneeseesi ilman valvojaa.»

»Oh, lempo vieköön valvojan! En minä pyydäkään sinua teelle. Etkö voi rikkoa haitallista sääntöä sellaisen henkilön tähden, jonka tunnet niin hyvin kuin minut?»

Pahoittelevasti Judith vakuutti, ettei se käynyt päinsä.

»Tarkoitat, ettet tahdo.»

Juuri sitä hän tarkoitti. Ei kannattanut rikkoa sääntöjä ikävän Martinin vuoksi.

»Kuka on se Jennifer, jonka seurassa aina olet?»

»Henkilö, josta pidän hyvin paljon —» Hän tulistui miehen sävystä.

»Sinua ei koskaan näe missään ilman häntä», mutisi Martin.

»No, sinun ei tarvitse tulla teelle luokseni.»

»Enpä enää tulekaan.»

»En pyydäkään.»

Syntyi äänettömyys. Judith katseli pimeälle ja tähdettömälle taivaalle, sitten miestä, joka yhäti laitteli pyörän lamppuja pää toisaalle käännettynä.

Mitä he aikoivatkaan, erotako suuttuneina? Kuinka kaukana he olivatkaan tuosta toisesta maailmasta epäilläkseen toisiaan ja ymmärtääkseen toisiaan väärin niin pahasti, että heidän piti riidellä!

Hänen rohkeutensa petti äkkiä hänen nähdessään ison rakennuksen kohoavan yläpuolelleen; siinä ei ollut varmuutta eikä ystävällisyyttä. Entäpä jos hänen palatessaan Jenniferin huone olisi tyhjä, jos Jennifer lopullisesti väsyneenä häneen olisi käyttänyt tilaisuutta karatakseen ja parhaillaan kolkuttaisi vieraiden oville varmana hyvästä vastaanotosta?… Kuinka nopeasti ilman hänen hahmoaan, ilman hänen ääntänsä kaikki sortuisi ja hajaantuisi pelkäksi valottomaksi sekasorroksi! Hänen, Judithin, ei olisi milloinkaan pitänyt poistua niiltä paikoilta, joissa Martin seisoi hänen rinnallaan, kuunnellen, tarkkaillen, kaikkialla odottaen kietoakseen hänet turvaan.

Hän virkkoi hiljaa:

»Martin, milloin Roddy tulee sinua katsomaan?»

»Hän oli täällä», vastasi Martin, »viikko tai pari sitten. Hän asui Tony Baringin luona», lisäsi hän. Ja sitten taaskin. »Ainoastaan yön tai kaksi.»

Sitten hän pahasti hämillään koetti lieventää sitä tuskaa, joka hänenkin korvissaan parkui hirveästi äänettömyydessä, mutta ei löytänyt sopivia sanoja.

»Tuskin itsekään näin häntä. Hänellä oli hyvin kiire — niin paljon ihmisiä tavattavina. Hän tulee luultavasti pian uudelleen, ja sitten meidän täytyy pitää kekkerit.»

»Oi, niin, Martin… Ymmärräthän, se oli hyvin ilkeästi häneltä. Hän lupasi tulla tapaamaan minua.»

Hänen äänensä oli hiljainen ja ystävällinen.

»Hän unohtaa niin helposti», virkkoi Martin avuttomasti.

»Otaksuttavasti», huomautti Judith kevyesti, »hän ei muistanut edes tiedustaa minua».

»Eihän toki, hän tiedusti sinua. Varmasti hän sen teki.»

Judith nauroi.

»No niin, minun täytyy mennä sisälle… Kerro hänelle, kun kirjoitat hänelle… Ei; älä kerro hänelle mitään! Mutta, Martin, sinun pitää joskus käydä minua katsomassa tässä inhoittavassa paikassa, käythän, käythän? Minusta tuntuu, että taaskin menetän teidät kaikki. Kuten tiedät, aikoo äiti oleksia ulkomailla vuoden tai kaksi. En niin ollen ole kesällä siellä naapuritalossa. Se on kauheata. Hän vuokrasi talon ilmoittamatta minulle mitään. Mitä teen ilman sitä? Tulethan minua tapaamaan! Tai kuulehan, mitä sanon: jostakin syystä ei tunnu mukavalta, että käyt täällä. En osaa puhella kanssasi, ja minusta tuntuu, etten tunne sinua; mutta kun päivät pitenevät, lähdemme yhdessä pitkälle kävelyretkelle, peninkulmien pituiselle. Lähdemmekö? Muista!»

»Varmasti!»

Martin oli taaskin onnellinen.

Judith huusi hänen jälkeensä:

»Ja, Martin, olen pahoillani siitä, että olin kärtyinen.»

»Minun syyni», kuului miehen kajahtavan, hilpeän äänen vastaus; hänen koneensa alkoi käydä, ja hän poistui vinhaa vauhtia ja kohisten.

Jäätyään yksin pimeään Judith seisoi hiljaa ja ajatteli taaskin henkiin heränneen Roddyn tyrmistävää kuvaa, joka pilkallisesti väitti, että hän yksin oli todellinen, että hänen kykynsä antautua ja pysytellä poissa oli samanlainen kuin elämän ja kuoleman kyky.

Nyt oli tärkeätä löytää Jennifer nopeasti. Hän oli huoneessaan, loikoen lattialla ja tuijotellen keltaisella leningillään lepattavaa takkatulen hohdetta.

»Oi, Jennifer!»

Judith vaipui hänen viereensä lattialle, peittäen kasvonsa helmaansa.

»Rakas.»

»En ole oikein onnellinen tänä iltana. Se on huonon tuulen puuska. Luultavasti en voi ihan hyvin. Ja ilta tuntuu niin surulliselta ja vaivaavalta, kun tuulee näin. Eikö sinusta tunnu siltä?»

Jennifer ojensi kätensä ja otti Judithin kasvot niiden väliin, silmäillen häntä synkästi.

»Mitä hän sanoi sinulle?» kuiskasi hän.

»Kuka?»

»Se Martin?»

»Ei mitään. Hänellä ei ole mitään tekemistä tuulessani.»

»Sinä rakastat jotakuta luullakseni. Ketä rakastat?»

»En rakasta ketään.»

Jennifer ei saanut missään nimessä tietää, epäillä, aavistaa…

»Sinä et saa koskaan rakastaa ketään», kiivasteli Jennifer. »Minä haluaisin tappaa hänet. Olisin mustasukkainen.» Hänen haaveksivat silmänsä suuntautuivat kuumeisesti Judithin ylöspäin käännettyihin kasvoihin. »Minä rakastan sinua.»

Ja ne sanat ja se katse saivat taaskin Roddyn haitattomasti häipymään mielestä; jälleen Jennifer sokaisi ja huumasi hänen aistinsa, ja vain Jenniferillä oli valtaa.

* * * * *

Kun päivät pitenivät ja Martin kirjoitti Judithille, pyytäen häntä lähtemään kävelylle eräänä sunnuntaina, oli hänellä toinen sopimus, ja pahoitellen hän kieltäytyi. Ja senjälkeen Martin kirjeellisesti kehoitti häntä tuomaan jonkun ystävättärensä Martinin ja erään toisen nuoren miehen järjestämille jokikutsuille. Hän vei Jenniferin; Jennifer liehitteli rohkeasti toiselle nuorelle miehelle, eivätkä kutsut olleet onnistuneet.

Senjälkeen vuosi kului umpeen hänen näkemättä tai kuulematta Martinista merkkiäkään, ja hän unohti koko miehen.

6

Vähitellen Judith ja Jennifer keräsivät ympärilleen puolisenkymmentä tyttöä käsittävän ulkoisen piirin; ja nämä kokoontuivat joka ilta keskustelemaan Jenniferin huoneeseen. Tämä epäsiisti, ylellisen upea huone, jossa takkatulen hohde lepatti ja appelsinit ja päivänkukat tuoksuivat, valittiin aina äänettömästi kohtauspaikaksi; sillä siihen tuntui valautuneen sen omistajan magnetismia, joka loi siihen hehkua, vetäen puoleensa väsyneitä päitä ja ruumiita virkistymään.

Myöhään yöhön saakka he istuskelivat tai loikoilivat lattialla, polttivat tupakkaa, joivat kaakaota, söivät leivoksia, keskustelivat — vakavasti, sekavapäisesti — sukupuolikysymyksistä, filosofiasta, uskonnosta, sosiologiasta, ihmisistä ja politiikasta, sitten ihmisistä ja sukupuolikysymyksistä uudelleen. Judith istui nurkassa ja tarkkaili takkavalkean hohdetta, joka hyväili ja kaunisti heidän rauhallisia, vakavia kasvojaan, puhui silloin tällöin äkkiä aika paljon ja oli sitten taaskin hiljaa, uneksien ja aprikoiden.

Jopa säyseimmät ja tavallisimmatkin kasvot näyttivät traagillisilta tuijottaessaan tuleen ainoastaan sen valaisemina. He olivat kaikki unohtaneet itsensä, mutta hän ei voinut milloinkaan unohtaa itseään. Hänen ympärillään olivat nämä kasvot, etäisinä, itsestään häipyneinä, miettien mitättömiä asioita; ja tässä oli hän tavallisuuden mukaan katselijana ja arvostelijana, tarkkaillen heitä ylettömän uteliaasti, valmiina takertumaan vilahtavaan valoon, nopeasti haihtuvaan, varjoiseen ilmeeseen, pohtimaan, vertaamaan ja olettamaan kuiskien itsekseen: »Tässä olen minä katselemassa ja kuuntelemassa. Tässä on kasvoja, hahmoja, huoneita, joilla on oma elämänsä, tuulen ja askelten melua, valoa ja varjoa. Mikä on tämä salaperäisyys?…» Mutta hän ei edes tuloksettomien ajatustensa vallassa koskaan astunut ihan yli laidan, ei jäänyt järjettömästi tähyilemään eikä tyyten menettänyt tietoisuuttaan.

Vihdoin he nousivat hajaantumaan, huokaillen ja haukotellen, viivyttelivät ja poistuivat vähitellen. Judith jäi kahden kesken Jenniferin kanssa.

»Vielä yksi savuke», ehdotti hän.

»No niin, vain yksi.»

Jennifer irroitti tukkansa valloilleen ja harjasi sen suoraksi, pitäen sitä pitkin käsivarttaan, katseli, kuinka se välkkyi takkavalkean hohteessa, tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin hän ei olisi mitenkään voinut uskoa sen olevan osan hänestä.

* * * * *

Aina Jennifer. Hänestä oli mahdoton saada kyllikseen, ja päivä ilman häntä oli valoton päivä.

Jennifer astumassa huoneeseen, pysähtyen kynnykselle pää pystyssä, silmät levällään, katse sinne tänne sujahdellen, tyytymättömänä, kunnes osui Judithiin. Se oli aina raikas salaisen onnen lähde. Jennifer ottamassa Judithin syliinsä ja kantamassa hänet yläkertaan, väittäen hänen näyttävän väsyneeltä ja olevan sellaisen lapsen, joka tapauksessa liian viehkeän kävelemään yläkertaan muiden ihmisten tapaan.

Jennifer paistattelemassa muiden suosiossa, vetäen kaikkia puoleensa hymyllään ja päänsä käännöksellä, tekemättä lainkaan työtä, rikkoen kaikkia sääntöjä, epäsuosion uhkaamana, epätoivoon joutuneena; astumassa seuraavalla hetkellä esille uudelleen säteilevänä unohdettuaan myrskyt ja jännityksen.

Jennifer osoittamassa vieraanvaraisuuttaan tuhlaavaisen ja huolettoman kevyesti, häikäilemättömän auliina sekä julkisesti että salaisesti, väläyttäen magnetisminsa hehkua äkkiä muiden valottomaan, hyljeksittyyn elämään, sallien heidän lämmetä hiukan ja sitten kevytmielisesti unohtaen heidät. Mutta koskaan unohtamatta Judithia — ainakaan pitkäksi aikaa — ja tullen aina takaisin istumaan hänen luonansa yksin, heittäen kasvoiltaan kaikki naamiot ja rakastaen häntä hiljaisesti, pitäen häntä valppaasti silmällä.

Jennifer laulamassa napolilaisia kansanlauluja nauhoilla koristetun kitaran säestyksellä. Mistä hän oli oppinut sävelet, kielen, viehättävän ja kiehtovan esiintymisensä, sitä ei kukaan tiennyt. Mutta kun hän istui ikkunan ääressä heleäväristen nauhojen valuessa helmaansa ja lauloi hiljaa, pehmeästi säestäen, silloin kaikki joka kerta rakastuivat häneen silmittömästi.

Jennifer, joka lörpötteli enimmän ollessaan väsynyt tai masentunut, jolloin hänen sanansa hyppivät toistensa yli, hänen käsittämätön älynsä säihkyi, hänen naurunsa kajahteli usein ja kiihtyneenä, kun hän taas oli niin äänetön, niin hiljainen ollessaan onnellinen, että hän näytti hypnotisoidulta; silloin koko hänen tietoisuutensa oli vaimentunut, jotta onnellisuus saattoi virrata sisälle.

Jennifer, joka näytti murtuneelta, kiusaantuneelta vietettyään erehdyksestä muutamia tunteja kumartuneena muistiinpanojen ja oppikirjojen ääreen ummehtuneissa huoneissa ja lopuksi ponnahti pystyyn, jupisten: »Voi, hyvä Jumala, tätä paikkaa!…» Sitten hän kiskaisi oven auki ja syöksyi ulos muistamatta mitään muuta kuin omaa mielialaansa. Ikkunasta saattoi nähdä hänet opiston alueella juoksemassa, yhä juoksemassa. Pian puut piilottivat hänet. Hän tarpoi kynnetyillä vainioilla poskiensa hehkuessa, hiustensa välkkyessä valon tavoin tummia pensasaitoja vasten. Hän käveli yksin kiihkeänä pitkillä pelloilla. Mitä hän ajatteli? Hänellä oli kartteluhetkensä. Hyödytöntä oli häneltä tiedustaa; hänen silmänsä kääntyivät aina silloin toisaalle, välttäen kysyjän katsetta. Hän ei sallinut kenenkään tuntea itseään täydellisesti.

Judithin varjoisella kupeella juoksi Jennifer kiiruhtavana liekkinä; ja kaikkea sitä, mikä olisi saattanut seisauttaa hänet tai synkistää hänet hetkiseksi. Jennifer pakeni ikäänkuin olisi pelännyt.

Yksinäinen sydänyö synkisti häntä. Jennifer pelkäsi pimeätä.

Johtuiko se siitä, että ihmisissä oli päivää ja yötä erilaisissa määrin sekoitettuina? Jenniferillä oli päivän voima, ja Judithilla yön voima. Päivällä Judithin pieni hehku häipyi hänen säteilyynsä; mutta yö oli väkevämpi ja voitti hänet. Judith oli voimakkaampi kuin Jennifer viimemainitun polttavasta elämänhalusta huolimatta. Valo piilotti sen, mitä Judith etsi, mutta pimeys ja hiljaisuus paljastivat sen. Kaikki Judithin merkitsevät kokemukset olivat sattuneet yöllä. Ja siinä, se kävi äkkiä selväksi, piili Roddynkin salaisuus. Myöskin hänessä oli enemmän pimentoa kuin päivänpaistetta. »Chevalier de la lune», sellainen hän oli »Que la lumière importune», ah! niin! »Qui cherche le coin noir», juuri niin — »Qui cherche le coin noir.» Joskus — milloin, sillä ei ollut väliä, sillä sen piti tapahtua — hän lausuisi pimeässä: »Minä rakastan sinua.»

Toistaiseksi hänellä oli Jennifer, jota kohtaan hän, Judith, sai tuntea katkeraa äidillistä rakkautta, koska Jennifer pelkäsi ja koska hän jonakin päivänä saattoi olla poissa, sillä Jennifer lausui: »Minä rakastan sinua», ja pakeni tiehensä. Judith huusi: »Tule takaisin!» ja hän kuuli, palasi tuskaisena, puristaen Judithia tiukasti, mutta peläten hänen riippuvaisuuttaan. Jonakin päivänä, kun Judith kaipaisi häntä eniten, hän saattaisi juosta pois äänen kuuluvilta ja olla koskaan palaamatta.

Mutta pysymättömyydellä, epävarmuudella oli arvonsa; se merkitsi tuskaa ja vilkastumista; se merkitsi, ettei ihminen koskaan voinut milloinkaan tulla mukautuvaiseksi, hyväksyväksi ja muuttua vanhaksi.

* * * * *

Sitten oli Mabel, joka ajautui Judithin elämään, milloin omatunto soimasi, ja joka riemumielin työnnettiin syrjään, kun velvollisuuden vaatimukset tuntuivat tyydytetyiltä. Tuntien masentavaa tunnetta Judith löysi kirjeittensä joukosta lyhyitä kirjeitä Mabelilta.

Rakas J.

Suostuisitko lähtemään kirkkoon kanssani sunnuntaina? Olen valmis kello 10,15. Hartaasti toivon sinun tulevan tällä kertaa. Sinun

M. F.

Rakas Judith.

Minusta tuntui, ettet näyttänyt ihan omalta itseltäsi tänään puolisella. Jos sinua jokin vaivaa, niin kenties osaisin auttaa sinua? Tai jos olet uupunut, niin tule lepäämään nojatuolissani. Minä teen työtä enkä häiritse sinua.

Sinun Mabel.

J.K. Juuri tämä suunnaton hyöriminen se sinua väsyttää ja tekee sinut kykenemättömäksi työhön.

M. F.

Nykyisin Mabel kirjoitti neuvonsa useammin kuin rohkeni niitä lausua.

Mabel oli aina liikuttava, niin ettei milloinkaan voinut olla hänestä tyyten välittämättä, aina kuvatusmainen ja vailla kaikkea viehätystä, joten ei voinut ajatella häntä eikä katsoa häntä tuntematta vastenmielisyyttä; näin koko suhde oli ikävystyttävää ja hyödytöntä itsekoulutusta.

Vähitellen Mabel luopui koettamasta vetää Judithia omaan elämäänsä ja yritti epätoivoisesti itse sovittautua Judithin elämään: pakisi muiden tyttöjen kanssa, koetti nauttia heidän pilapuheistaan, yhtyä heidän innostukseensa ja heidän harhakuvitelmiinsa, oli viettävinään hilpeätä kotielämää, joka muka oli täynnä mielenkiintoisia ystäviä ja hauskuutta, oli nauravinaan työn ajatukselle ja kohtelevansa kevyesti kandidaattitutkinnon painajaista, joka painoi häntä maahan.

Kerran tai kahdesti Judith yritti saada hänet mukaan iltaseurueeseen, selittäen, kuinka yksinäinen hän oli, etukäteen vedoten muihin hänen paatoksensa tähden… Mutta siitä ei ollut hyötyä. Hän oli toisenlaisia olentoja — ikävä ja seuraan soveltumaton. Ja ilkeä välke silmissään Jennifer puhui äänekkäästi ja pahanilkisen epäkunnioittavasti opinto-ohjaajista, papistosta ja raamatusta, mainitsi ruumiin kevytmielisen peittelemättömästi; ja Judith häpesi itseään sen vuoksi, että piti Jenniferin puheita hupaisina.

Itsepintaisesti Mabel koetti uskoa, että Jennifer oli sen laatuinen paha, josta Judith parantuisi huolellisella hoidolla, sekä syrjäyttää koko suhteen merkityksen, pyrkien vaatimaan Judithia yksinomaan omaan seuraansa, lausuillen vihjauksia suojelevasta läheisyydestä.

»Kas niin! Kalpeat posket! Mitähän äitisi sanoisi, sen haluaisin tietää, jos sallisin sinun palata kotiin tuonnäköisenä? Minun pitää itseni tulla panemaan sinut vuoteeseen.»

Ja sitten seurasi punehtuminen ja nälkäinen välke silmissä, samalla kun hän kömpelösti kosketti Judithin poskea.

Ajan mittaan Mabel vapaaehtoisesti peräytyi kaikilta niiltä paikoilta, joihin hän oli koettanut tunkeutua, vetäytyen mitään hiiskumatta yksinäiseen huoneeseensa torttujensa luokse. Enää ei kirjelaatikossa ollut vastenmielisillä otsakkeilla varustettuja pikku kirjeitä. Hän ei pyytänyt mitään.

Myöhään iltaisin Judith ikkunastaan näki hänen lamppunsa tuijottavan jännittyneenä, heikkona, toivottomana silmänä pihalle. Puhellessaan ja nauraessaan Jenniferin kanssa hän näki sen kaiken ja kohta arvasi Mabelin istuvan yksin kyyristyneenä muistivihkojen ja sanakirjojen ääreen, hengittävän tohisevasti nenän kautta tunnin toisensa jälkeen ja hämärästi toivovan verhottoman ikkunansa kiinnittävän Judithin huomiota sekä taivuttavan hänet tulemaan sisälle sanomaan hyvää yötä.

»Oi, Jennifer, en ole poissa viittä minuuttia. Minun vain täytyy mennä katsomaan Mabelia. Se on kauheata. Sinä et sitä tiedä. Hän odottaa minua ja istuu valveilla koko yön tehden työtä, jollen mene.»

»Kerro hänelle nuoresta Buten ladystä sekä terveiseni ja vie hänelle suudelma!» kehoitti Jennifer kovassa äänessään karkeuden häive, jonka hän piti varalla Mabelia varten. »Ja sano, että yliopettajatar on hyvin pahastunut häneen, koska on saanut tietää, ettei hän käytä kureliivejä. Hän aikoo puhua siitä julkisesti, huomenillalla, koska se on kovin siveetöntä. Ja kysy häneltä, mitä hänen äitinsä sanoo, jos sinä päästät hänet kotiin kasvot niin perin täpläisinä.»

Judith pujahti nauraen karkuun, juoksi pimeitä portaita alakertaan Mabelin ovelle ja koputti.

»Sisälle!»

Mabelin äänestä kävi selväksi, että hän oli ollut valppaana kuultuaan tutut askeleet. Hän kohotti tulijaan päin kalpeat kasvot, jotka hetkisen koettivat salata iloisuuttaan ja säilyttää jäykkyytensä.

»Kas niin, Mabel, olen tullut laittamaan sinua vuoteeseen. Pidän siitä, että sanot tahtovasi huolehtia minusta. Juuri sinä sitä tarvitset. Millaiselta arvelet olosi tuntuvan huomenna, jos työskentelet enää? Lopetahan jo!»

Sillä tavoin Mabel halusi itseään puhuteltavan. Judith täytti hänen kuumavesipullonsa ja valmisti kaakaota, samalla kun hän vaivaloisen kainosti puki ylleen flanellisen yöpukunsa, jossa oli höyhenompeleinen kaulus, ja oli ujosti ja onnellisesti nyreissään, koska Judith oli sellainen lohikäärme.

Sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan työn aiheuttamien juovien hänen kasvoissaan tasoittuessa, haukotteli tyytyväisesti ja haasteli pienistä, tutunomaisista asioista, uskoen ne Judithille empimättä, samoin kuin Judith uskoi omat asiansa Jenniferille — äkillisesti, säälittävästi, kuten kuka muu tyttö tahansa.

Nämä olivat hänen onnellisia, korvausta antavia hetkiään: ne saivat hänet vähäksi aikaa ajattelemaan, että heidän ystävyytensä oli harvinainen ja luja.

Kuinka helppoa oli, tuumi Judith, sallia hänen nauttia siitä, että hän, Judith, oli tässä sopimattomassa ympäristössä, astua suoraan hänen maailmaansa ja sulkea oman maailmansa portit niin tiiviisti, ettei sieltä huokuisi kylmän ilman henkäystäkään häiritsemään toisen turvaista tunnetta! Kun he olivat tällä tavoin kahden kesken, ei hermoja kiusannut mikään Mabelin makuhairahdus. Judith hyväksyi hänet ja salli hänen paljastaa itseään; ja hän oli sittenkin mielenkiintoinen, inhimillinen, hellä ja yksinkertainen. Ei ollut mitään — tällä kertaa Judithin täytyi se muistaa — ei mitään kuvatusmaista eikä naurettavaa selostettavaksi perästäpäin Jenniferille, inhoittavasti kavaltaen ja pilkaten…

Mabel kuvaili elämäänsä ahtaassa, kirkollismielisessä kyläkodissaan ja tulevaisuuttaan: hänestä tulisi opettajatar, ja siten hän saisi oman pienen, riippumattoman paikkansa maailmassa. Hän ei luullut olevansa avioliittoon pyrkivä nainen; mutta mahdotontahan oli tietää. Juuri riippumattomuutta hän kaipasi, hän halusi tulla toimeen omin voimin tarvitsematta olla kiitollisuudenvelassa kenellekään. Mutta hänen tutkintonsa piti onnistua hyvin (ja hänen katseensa harhaantui riutuneesti kirjoihin). Se kaikki riippui hänen terveydestään — hänen terveytensä ei ollut milloinkaan ollut oikein hyvä. Hänestä oli aina tuntunut, että jos hän voisi paremmin, hän ei niin helposti unohtaisi. Se teki työn kovin raskaaksi. Freda oli aina ollut voimakas. Kaikki kävi Fredalle helposti. Kaikki ihailivat ja hemmoittelivat häntä; hän oli muuttumassa perin hemmoitelluksi ja myöskin tuhlaavaiseksi. Hän ei menisi kyllin pitkälle väittääkseen, että hänellä ja Fredalla oli paljon yhteistä, mutta vasten tahtoaankin häntä rakasti kaikesta hänen ilkeydestään huolimatta. Ja kuinka nopsa hän olikaan vastaamaan! Mabel esitti joitakuita Fredan sukkelia vastauksia, hihittäen samoin kuin kuka muu tyttö tahansa.

Häntä oli eräs pastori valmistanut kreikan- ja latinankielen tutkintoon. Pastori oli ihmeellinen mies, todellinen pyhimys, kokonaan toisenlainen kuin kaikki muut, nuori, ja hänellä oli kauniit kasvot — entä sitten silmät! Kerran hän oli ollut teekutsuilla Mabelin luona, ja he olivat keskustelleet ihanasti, ihan kahden kesken. Freda oli ollut ulkosalla. Näytti tosiaankin siltä, että hän piti Mabelia ystävänään. Viimemainittu toivoi sitä… Pastori oli auttanut häntä.

Judith kuunteli, kyseli, osoitti myötätuntoa, rohkaisi häntä tarjoamalla muistiinpanoja ja kirjoituksia, laittoi hänet vuoteeseen, koettaen esiintyä äidillisesti, ja riensi sydän kevyenä takaisin Jenniferin luokse.

Pastori… missään nimessä hän ei saisi hiiskua Jenniferille mitään pastorista.

7

Judithin ja Jenniferin edessä olivat toukokuun pitkät päivät. Joka päivä tarjosi uuden seikkailun ulko-ilmassa, ja työ oli mitätön, laiminlyöty pikku seikka. Viikkokausia pysyi ilma moitteettoman kauniina. Elämä supistui siihen, että he harhailivat vihreässä veneessä pieniä joenuomia myöten kauas kaupungista Jenniferin soutaessa hurjia puuskia pitkien toimettomuusjaksojen välillä. Aina kun Judith tarjoutui auttamaan, vastasi hän lujasti, ettei naisen koskaan pitäisi poiketa laadustaan.

Vihdoin he nousivat rannalle ja valmistautuivat uimaan.

»Pois, pois, te lainavehkeet!» huudahti Jennifer. »Tiedätkö, rakas, se tehoaa minuun paremmin kuin mikään muu kohta koko Shakespearen teoksissa? Vannon, Judith, että minusta tuntuu paljoa luonnollisemmalta olla ihan ilman vaatteita.»

Hän nousi pystyyn, ojentaen valkeat käsivartensa ylöspäin. Hänen pilvimäinen tukkansa loisti sinertävässä ilmassa. Hänen selkänsä oli hento, voimakas ja muodoltaan virheetön.

»Sinä ihana, ihana pakana, jota jumaloin», kuiski Judithin sisällä se ääni, joka ei milloinkaan voinut puhua ääneen.

Jenniferin rinnalla hän tunsi olevansa liian hoikka, liian taipuvainen, milteipä heikko.

»Olet niin perin viehättävä», kehui Jennifer, silmäillen häntä.

He uivat vilpoisessa vedessä syvässä, pyöreässä, pajujen ympäröimässä lammikossa ja kuivasivat itsensä auringonpaisteessa.

Iltapäivän he viettivät kukkivan orapihlajan varjossa. Kaikkialla heidän ympärillään peitti niittyjen uutta vihreyttä tiivis kerros voikukan keltaista. Jennifer virui selällään eläinten tapaan äärimmäisen liikkumattomana ja herpaantuneena, kooten uutta elinvoimaa jokaiseen hermoonsa.

Verkkaisesti he avasivat kirjat, lukivat uneksivasti sivun, unohtivat sen heti, panivat kirjat syrjään, kääntyivät hymyilemään toisilleen, puhelivat, ikäänkuin eivät milloinkaan saisi puhella kyllikseen, kiihtyneesti, levottomasti, ikäänkuin saattaisivat jo huomenna joutua eroon ja heidän mieltänsä jäisi painamaan kaikki se, mitä heillä olisi ollut toisilleen sanomista.

Judith siirtyi likemmäksi, lämmittäen kaikkia aistejaan äänettömänä ja äärimmäisen rauhallisena. Nyt hän tunsi olevansa se hänessä piilevä osa, jota hän ei koskaan ollut pystynyt kirvoittamaan kahleistaan ja päästämään valloilleen, joka tahtoi tanssia, juosta ja laulaa, voimakkaasti imeä tuulta ja auringonpaistetta, mutta joka sensijaan oli kiedottu sekaviin solmuihin ja jäänyt varjojen pimentoon, joka halusi katsella ulospäin ja pitää elämää kevyenä, kiihoittavana seikkana, mutta jota kuitenkin hillitsi joku ääni, vakuuttaen, että sen kaiken takana piili synkkiä käsitteitä, sotkien kudoksen ja kääntäen hänet sisäänpäin hapuilemaan lankoja ajatusten ja tunteiden juurien seasta.

Nyt hän ei voinut tulla toimeen ilman Jenniferiä.

Aurinko laski, ja niityille ja joelle valui tasainen valaistus. Nyt maisema menetti puhtaat, selvät hahmopiirteensä ja loistavista silkkilangoista ommeltua kuvaa muistuttavan näkönsä, verhosi värinsä yksitoikkoiseen, helmimäiseen hohteeseen. Ilma kävi koleaksi, ja toukokuun tuoksu kohosi häiritsevästi hiljaisuuteen. He käänsivät veneen kotia kohti.

Lähempänä kaupunkia oli veneitä tiheämmässä. Useimmista niistä kuului gramofonien meluista ääntä, ja niissä oli raskas lasti harmaisiin flanelliasuihin puettua nuorisoa. Tarkkaillen veneissäolijoita avoimen uteliaasti Jennifer huomautteli äänekkäästi kuiskaillen, ketkä olivat hauskan näköisiä; ja kaikki he tähyilivät heitä heidän lipuessaan ohitse.

Hiljaisen, salaperäisesti liikkuvan kaupungin yläpuolella väikkyivät katot, tornit ja huiput kalpean kultaisessa valokylvyssä. Millainen oli Cambridgen salaisuus illalla? Askeleet tömähtelivät, vihloen sydäntä, kasvot hämmästyttivät oudolla kauneudellaan, ja jokainen kaukana näkyviin ilmestyvä tai katoava hahmo tuntui merkitsevältä.

Ja heidän ehdittyään takaisin opistolle oli siinäkin punatiilisessä, kasarmimaisessa rakennuksessa salaperäisyyden häive. Käytävät olivat pitkiä kudoksia haaveellista valoa ja varjoa. Tyttöjen äänet kuulostivat etäisiltä kuin unessa, kuului kovenevaa ja hiljenevää jupinaa ja kevyttä naurua suljettujen ovien takaa. Kaikkialla leijaili esikkojen ja kultalakkojen värähdyttävää tuoksua, muistuttaen lumouspilveä.

Jenniferin huoneessa oli joku laskenut alas päiväkaihtimen, ja kaikki oli sykähdyttävässä hämärässä. Hänen iso, kuparinen maljakkonsa oli tavallisuuden mukaan kukkuroillaan hedelmiä, ja he söivät niitä veltosti ilman nälkää.

»Nyt vähän työtä», virkkoi Judith tiukasti. »Ajattele! Ainoastaan kolme viikkoa toukokuun tutkintoon…»

Mutta mahdotonta oli tuntea liikutusta.

Lapsellisen ja tarmottoman näköisenä Jennifer istuutui äänettömänä ikkunan ääreen kirja kädessään.

Judith kirjoitti paperiarkille:

Oksat ikitammien tähtien lumoissa; ja tutki sitä. Se oli tähtinen yö; tarujen sointu pani tähdet tuikkimaan tummissa puunlatvoissa.

Sen alle hän kirjoitti:

… vaahto vaaramerten taikamaissa, kadonneissa.

Kuinka paljon olikaan omistettu merelle ja sen rannoille! Sivu tuli täydemmäksi.

Valossa, hämyisessä, autiossa meri, rautasyli, ääneen huokaa.

Ulappa, mittaamaton, kammottava.

Utuisen saaren yksinäisen rannan vuoret ja meren aavat meistä erottaa. Kuitenkin veri kotiin meitä kutsuu; unissa Hebridit ne meille kangastaa.

Niin, siihen sisältyi kaikki…

Rivit tulivat hätäisesti, ajattelematta.

Joki eelleen valtavana valui sen seudun sumeasta huminasta kirkkaaseen, kylmään tähtein tuikkeeseen ja neitseellistä aavaa sitten halkoi paisteessa yksinäisen kuun…

Oi, päivännouto, aikaan kyllästynyt, päivänkehrän askelia lasket.

Oi, päivännouto!… Missä ne olivat — auringon muinaiset puutarhat, joihin minun päivännoutoni ikävöi? Ne puolittain tulivat näkyviin sanoissa…

Nous n'irons plus aux bois, Les lauriers sont coupés.

O mors quam amara est memoria tua homini pacem habenti in substantiis suis…

Kuinka nuo molemmat yhdestä suusta huusivatkaan: voi! Ja sitten lopuksi uni ja ajaton rauha.

Nox est perpetua una dormienda.

Päässä myllersi ja kuhisi niin paljon, että olisi voinut jatkaa loputtomiin.

Nyt niitä tutkimaan. Mitä se kaikki merkitsi? Oliko niissä joku lanka, jonka nojalla voisi sommitella teorian? Kuka tahansa pystyi kirjoittamaan sarjoittain lainauksia — mutta kirjallisuuden tutkijan odotettiin esittävän teorioita. Se oli jollakin tavoin äänen yhteydessä… sen, miten ääni luo kuvia kuoren toisensa jälkeen hiljaa avautuessa… sen, miten sanat muuttuivat väreiksi ja tuoksuiksi… ja sen yllätyksen kanssa, jota tunnettiin, kun niin tapahtui, tuskaisen halun, voimakkaan kiihtymyksen, täyttymisen tunteen, jonkun tuntemattoman äkillisen käsittämisen kanssa … Se vaati jonkinlaista totuutta, jonkinlaista vastausta kysymykseen: Mitä on runous?… Ei, siitä ei ollut mihinkään. Mutta oli ollut sangen hauskaa kirjoittaa paperille tuollaisia säkeitä ja toistaa niitä itsekseen.

Jennifer oli puolittain nukuksissa pää ikkunanlaudan varassa. Hedelmämaljakko heloitti hämärässä. Kuinka Jenniferin kaltainen hänen huoneensa olikaan! Keltaisiksi maalatut tuolit, punaisen ja sinisen kirjava matto takan edessä, esikoita värillisissä maljakoissa ja ruukuissa, valkean syreenin oksa korkeassa, sinisessä maljakossa; kitara monine nauhoineen virumassa pöydällä, silkkinen, italialainen shaali, johon oli kirjailtu iso ruusu ja sinisen ja keltaisen kirjavia kukkia viskattuna uuninsuojukselle; mihin tahansa katsoi, pisti väri silmään; hän siroitteli väriä ympärilleen runsaasti, järjestyksettä ja jätti ne siihen. Hänen vaalean vihreä olkihattunsa, jossa oli pieni apilakiehkura, virui lattialla. Ei kenelläkään muulla ollut sellaisia viehättäviä, lapsellisia hattuja kuin hänellä. Laaja, vihreä olkihattu muistuttaisi Jenniferistä elämän loppuun saakka; ja sen alla näkisi aina hänen poskiensa ja leukansa täydellisen, hienon kaaren, hänen syvävarjoiset silmänsä, hänen huulensa, jotka näyttivät kiihkeissä viivoissaan säilyttävän koko elämää.

Hän käänsi päätänsä ja hymyili unisesti.

»Hei vain!» äänsi Judith. »Emmekö ole olleet hiljaa? Olen tehnyt aika paljon työtä.»

»Minä en ole tehnyt mitään. En jaksanut muistaa, mikä erotus on etiikan ja estetiikan välillä. Kuinka turhaa se kaikki onkaan!… Kuuntelehan nyt! Kuulemme satakielen laulua. Se virittää parhaillaan säveliään.»

He kumartuivat ulos ikkunasta.

Viileä, haikea huilu setripuussa kajautti kaksi tai kolme säveltä epävarmana ja tyytymättömänä; sitten se ihan äkkiä löysi itsensä ja alkoi kummuta heleänä, monimutkaisena hurmiona.

Jennifer kuunteli lumoutuneena omituiseen liikkumattomuuteensa, ikäänkuin hänen kaikki muut aistimensa olisivat lamaantuneet, jotta hän kuulisi hyvin.

Vihdoin hän nousi, kun Judith kumartui suutelemaan häntä, toivottaen hyvää yötä.

»Hyvää yötä — rakas — rakas —» sanoi hän.

He tuijottivat toisiinsa kasvot traagillisina. Se oli liian paljon, tämä onnellisuus ja kauneus.

Ensimmäisen vuoden loppu.

8

Seuraavalla hetkellä, siltä tuntui, olivat pehmeät ja värikkäät syksyiset päivät taaskin käsissä; käytävät, kajahtelevat askeleet, ruokasalin suunnaton, naisääninen kiljunta, kuhisevan elämän tuntu kaikissa pienissä huoneissa, pienten suljettujen ovien takana — kaikki se alkoi taaskin kutoa omituista, ajatonta unelmaansa; ja toinen vuosi oli alkanut.

Lukukauden puolivälissä saapui kirje Martinilta:

Rakas Judith.

Roddy saapui Cambridgeen kahdeksi yöksi ja asuu Tonyn luona. Hän haluaa tavata sinua. Suostutko tulemaan teelle luokseni huomenna kello 4,30? Minun pitää mainita sinulle, ettei hän ikinä anna sinulle anteeksi, (a) jollet tule ja (b) jos tuot mukanasi seuranaisen. Hän vakuuttaa, että ainoastaan sattuma esti hänet olemasta naimaton setäsi ja että minä olen kehdosta saakka ollut neitseellinen täti. Ole siis hyvä ja tule!

Martin.

Rakas Martin.

Naimattomat sedät ovat tunnettuja; ja neitseellisille tädeille saattaa sattua omituisia seikkoja, kuten kaikki me valistuneet nykyaikaiset tiedämme. Mutta pyhän avioliiton sitomia setiä ja tätiä pidetään vaarattomina (mikäli vaarattomuutta on tässä maailmassa), ja minä olen ilmoittanut viranomaisille siitä, että he ovat vain lyhyen ajan yliopistolla, ja minun on sydämellisesti sallittu käydä kunniatervehdyksellä heidän luonaan huomenna teeaikana kello 4,30.

Judith.

Judith silmäili ympärilleen Martinin huoneessa. Se oli siivoton ja sangen likainen, ja siinä oli hyljätty, liikuttava, hieman eläimellinen tuntu, kuten kaikissa miesten huoneissa. Se herätti halun huolehtia hänestä. Miehet olivat avuttomia lapsia; se oli ihan totta. Olisi saattanut arvata, että Martinin huone naurettavasti kolkuttaisi sydämeen.

»Pelkäänpä täällä olevan hiukan sekaisin», pahoitteli Martin, puhaltaen savukkeentuhkan uuninreunukselta tuleen.

Hän poltti suunnatonta piippua. Hänen kasvonsa olivat punaiset. Hänen kookas ruhonsa näytti kömpelöltä ja muodottomalta vanhassa tweedkankaisessa takissa ja tilavissa, harmaissa flanellihousuissa.

»Kuinka voit, Judith?» Martinin ruskeat silmät tähtäytyivät vieraaseen. Hän oli kovin ujo.

»Olen ollut sairas, Martin.»

»Voi!…» Mies näytti huolestuneelta ja vaivautuneelta. »Oliko sinulla — oliko sinulla kunnollinen lääkäri?»

»Kyllähän toki. Se oli melkein keuhkokuumetta, mutta ei ihan.»

»En tiennyt sinun olleen sairaana…»

»Et ole käynyt minua katsomassa moniin aikoihin, Martin.»

»Se on totta. Olen ollut niin uutterasti työssä.» Rajusti hän puhalteli tuhkaa sinne tänne. Kuinka häpeällistä olla moittivinaan häntä. Hän oli silminnähtävästi tuskaantunut… »Enkä luullut sinun haluavan… Nyt kai olet taaskin täysin terve?»

Oven takaa portailta kuului askelia. Judith terästäytyi ja istui jäykkänä. Ovi avautui, ja sisälle astui Roddy hymyilevänä, innokkaana ja hyväntuulisena.

»Hei vain, Judy! Ihmeen hauska tavata sinut.»

»Roddy!»

Roddy seisahtui hänen eteensä ja katsoi häntä kasvoihin. »Arvelin, etten enää milloinkaan näkisi sinua, Judy. Olet ihmeen kaunis.»

Roddy olisi vastustamaton. Jo nyt alkoi Judithissa jokin ponnahtaa häntä vastaan; ja hänen kasvojaan tarkkaillessaan Judith näki, että ne olivat oikeat, inttämättömät, totesi taaskin selvemmin kuin koskaan, että joku ominaisuus Roddyssa erotti hänet koko maailman kaikista muista ihmisistä, hätkähdytti mielikuvitusta ja teki Roddyn peloittavan merkitseväksi hänelle.

»Minun on vilu. Jumalan kiitos kelpo roihusta. Alkaa sataa lunta.» Hän heittäytyi uunin matolle. »Saa luottaa siihen, että Martin tekee huoneen ilmakehän kunnolliseksi ja sakeaksi, ettei siinä ole rahtuakaan inhoittavaa, raitista ilmaa. Teetä! Teetä! Teetä! Salli minun valmistaa sinulle hieman hyvää paahdettua leipää, Judy! Minä teen sen niin hyvin.»

Hänen paahtaessaan isoja leipäviipaleita, siveli Martin voita korpuille ja leikkasi kakkua, kun taas Judith kaasi teetä kuppeihin.

He lörpöttelivät, laskivat pilaa ja kiusoittelivat toisiaan. He leikkivät hullunkurisia piirtämis- ja loppusointuleikkejä. Judith nauratti toisia kertomalla pahankurisia juttuja yliopiston valvojista ja ylioppilaista. Roddy keikautti päänsä taaksepäin, koko hänen kasvonsa rypistyivät ja litistyivät hiljaisesta naurusta, ja hänen silmänsä välkkyivät hauskuudesta luomiensa takaa. Martin tuijotti, nauraa hohotti: »Ha! Ha!» — tuijotti taaskin. Miehet rohkaisivat häntä, kuuntelivat häntä, olivat ihastuneet häneen, ja vanha, epänormaalisen itsevarma tunne vahvistui hänen pingoittuneessa mielessään.

Vihdoin Judith pakottautui katsahtamaan kelloon. Niin myöhä! Hän ehtisi takaisin parhaiksi ennen illallista.

»Minulla on auto ulkosalla», ilmoitti Roddy huolettomasti. »Voin saattaa sinut kotiin lyhyessä tuokiossa.»

Keskeyttäen toisen kiitokset hän lisäsi:

»Se ei ole minun, siinä ei ole suojusta, se menee vähänväliä epäkuntoon ja se on hornamaisen epämukava, joten en oikeastaan sitä suosittele.»

Kuulosti siltä kuin hän olisi äkkiä alkanut pahoitella tarjoustaan ja koettaisi peruuttaa sen. Judith katsoi häneen koko itsevarmuutensa romahtaessa. Roddyn kasvot olivat muuttuneet naamioksi.

Judith virkkoi kerkeästi:

»Jos saattaisit minut, olisin hyvin kiitollinen.» Hänen äänensä kuulosti hänestä itsestään pingoittuneelta, rukoilevalta, hirveältä.

Roddy kumarsi.

Kului kymmenen minuuttia, ennenkuin auto saatiin käyntiin Martinin ja Roddyn vuorotellen vinhasti kiertäessä kampea.

»Hyvää yötä, Martin! Kiitoksia hupaisista teekutsuista! Tapaamme taaskin toisemme pian, eikö niin?»

Martin nyökkäsi, katsoen häneen vakavasti lampun valossa.

»Älä vilustu!» varoitti hän. Hänen ryhdistään uhkui masennusta, hänen äänessään oli ilmeetön sointu… Hänelle oli käynyt huonosti… Aina siitä saakka, kun pelokas ääni oli kajahtanut naurussa ja puhelussa, kolmen hengen leikissä, värähtävästi huudahtaen: »Jos sinä saattaisit minut kotiin…» siitä hetkestä alkaen oli vaivaava tuuli hiljaa sekoittanut kaikkea. He eivät enää olleet kolme henkilöä, vaan kaksi miestä ja yksi nainen.

Judith tunsi sen ja inhosi itseään, koska myöskin Martin sen tunsi.

»Minun pitää olla syömässä päivällistä Tonyn luona kahdenkymmenen minuutin kuluttua», ilmoitti Roddy. »Sinunkin olisi paras tulla sinne. Tulen noutamaan sinut paluumatkalla. En viivy kauan.»

Roddy oli pakottanut ääneensä huolettoman soinnun… ikäänkuin hän olisi koettanut uskotella Martinille, ettei mitään ollut tapahtunut, että nainen ei ollutkaan äkkiä valinnut häntä ja ojentanut hänelle kutsuvaa kättänsä hänen seisoessaan ystävänsä vieressä.

Myöskin Roddy tajusi sen.

»Älä!» epäsi Martin. »En tule syömään Tonyn luokse. Näen sinut ehkä huomenna.»

Hän heilautti kättänsä ja kääntyi poistumaan. Auto lähti liikkeelle. Judith oli kahden kesken vieraan miehen kanssa.

Ilta oli pimeä, tuuli purevasti ja pyrytti hieman. Roddy ajoi vinhasti, ja Judith istui hänen vieressään äänettömänä olkapäänsä hipoessa hänen olkaansa.

»Onko vilu?» kysyi hän äkkiä.

»Ei; en tunne — mitään.»

Koko elämä oli keskittynyt hänen synkästi sykähtelevään mieleensä; hänen ruumiinsa ei tuntenut sään vaikutusta. Hän näki opiston portin vilahtavan ohitse. Sen valot loistivat ja jäivät jälkeen; eikä hän voinut puhua. Eteenpäin he kiitivät; pitkä, suora, tyhjä tie avautui auton lamppujen valossa heidän eteensä lyhyinä katkelmina ja suoltui olemattomiin heidän taaksensa hyljättynä iäksi.

Äkkiä Roddy pysäytti auton.

»Missä se paikka on?»

»Taisimme sivuuttaa sen aikoja sitten.»

Tuuli kantoi hänen heikon äänensä poispäin Roddysta. Viimemainittu kumartui hänen puoleensa.

»Mitä?»

Judith kääntyi häneen päin.

»Taisimme sivuuttaa sen aikoja sitten.»

»Niin taisimme.»

Äänettömyys. Yön rajattomien syvyyksien halki puhaltava väkevä tuuli nosti hänet siivilleen ja kiidätti hänet ajan ja paikan rajojen taakse. Hän näki Roddyn käden ohjausrattaalla — vaalean himmeänä läikkänä; hänen oma kätensä ojentui hitaasti ja sijoittui sen viereen; ja hän tuijotti niihin molempiin. Roddy katseli, kun Judithin käsi laskeutui hänen kätensä viereen eikä siirtänyt omaansa hiuskarvankaan leveyttä koskettaakseen sitä. He olivat kahden kesken yhdessä. Sanat ja liikkeet olivat tarpeettomia. Heidän kätensä lepäisivät hievahtamatta vierekkäin loputtomiin.

Hän kuuli Roddyn naurahtavan pehmeästi, ja samassa hänen kätensä nopeasti vetäytyi hänen helmaansa.

»No niin, mitä haluat tehdä?» tiedusti Roddy hyvin hiljaa.

»En halua palata.»

»Haluatko jatkaa matkaa?»

»Kyllä.»

Auto kiiti taaskin eteenpäin. Kerran Judith kumartui kuiskaamaan Roddyn korvaan:

»Roddy!»

»No?»

»Et sinäkään tahtonut palata, vai tahdoitko?»

»En.»

Judith nojautui jälleen taaksepäin huolettoman rauhallisena viuhuvassa tuulessa ja yksitoikkoisella tiellä.

Kerran Roddy purskahti nauramaan, taputti hänen polveaan ja huudahti:

»Emmekö ole hulluja?»

Hänen äänensä kajahti poikamaisesti, hilpeästi.

Nyt alkoi sataa lunta, ensin harvakseen, mutta pian huimasti ajautuvina pilvinä, peittäen näkyvistä tien, laskeutuen paksuna ja lujana kerroksena kaikkialle, takertuen kasoihin tuulilasiin.

»Voi, hyvä Luoja, meidän täytyy kääntyä», pahoitteli Roddy. »Tämä on kauheata.»

Hän käänsi auton ja sitten seisautti sen sytyttääkseen savukkeen. Judith näki hänen kasvojensa, tulitikun liekin valaisemien, äkkiä alkavan hohtaa lämpimästi pimeydestä; niissä oli tuntemattomia kaarroksia, outoja valo- ja varjopintoja sekä soukenneet silmät, jotka eivät olleet ihmisen ja joita ei milloinkaan voisi unohtaa.

Roddy heilutti sammuvaa liekkiä hänen kasvojensa edessä.

»Juhlalliset kasvot! Mitä sinä tuijotat? Hymyile — nopeasti, nopeasti, ennenkuin tikku sammuu!»

Tulitikku sammui.

»Minä hymyilen, Roddy.»

»Se on oikein. Judy-parka lumen peitossa! Siinä istut niin kainona ja vaatimattomana. Toimitunko sinut kotiin hengissä?»

»En siitä välitä.»

Hän sujautti kätensä Roddyn kainaloon; jälkimäinen puristi sitä nopeasti ja ystävällisesti ja alkoi ajaa eteenpäin.

Nyt he olivat opiston portilla. He eivät sittenkään olleet ajaneet kovin kauas. Aika lähti taaskin liikkeelle, vastahakoisesti, tuskaisesti sykähdellen, kun auto kääntyi porttiholviin, ja Judith oivalsi heidän eronneen Martinista vain vähän enemmän kuin tunti sitten. Nyt se tuntui niin lyhyeltä — vähemmältä kuin minuutilta, kahden henkäyksen väliseltä pysäykseltä.

He istuivat vierekkäin autossa liikahtamatta.

»Minun kai täytyy mennä nyt sisälle», virkkoi Judith vihdoin. »Toiset ovat vielä ruokasalissa.»

Roddy vapisi ja löi kämmeniään vastakkain. Judith tarttui hänen toiseen käteensä ja tunsi sen olevan jääkylmän.

»Kätesi. Voi, Roddy! Tuletko sisälle lämmittelemään takkavalkeani ääressä?»

Toinen näytti miettivän ja vastasi sitten mahtiponrisesti:

»Jos saan tulla — vain minuutiksi — kylmetyin aika pahasti ajaessani ilman käsineitä.»

Judith ei osannut hiiskua mitään. Kylmä, arkaileva kohteliaisuus oli vallannut heidät molemmat. Hän meni edellä halliin ja portaita myöten yläkertaan. Joka askelella tipahteli heistä lunta; heidän hartiansa ja käsivartensa olivat sen peitossa. Käytävät olivat hiljaiset ja tyhjät; niissä kajahtelivat ainoastaan hänen kevyet ja Roddyn raskaammat askeleet. Hän kuuli omat askeleensa ja Roddyn askeleet seuraamassa niitä, marssimassa yhä edelleen hänen kaukaiselle ovelleen. Judith oli tuomassa Roddya, Judith oli ihan valveilla ja tosioloissa tuomassa Roddya huoneeseensa. Jos kukaan näkisi hänet, sukeutuisi siitä selkkauksia.

Joku — kenties Jennifer — oli vetänyt ikkunaverhot eteen ja kohentanut tulta pienessä huoneessa. Lämpö sai päivänkukat tuoksumaan, ja niiden raskaat, kullankeltaiset, siniseen vatiin sullotut mykeröt uhkuivat salaperäistä, kiihkeätä elämää tulen hohteessa. Judith kiersi pöytälampun palamaan, ja huoneen kaikki värit välähtivät näkyviin himmeästi, salaperäisesti: purppuraa, sinistä ja ruusun väristä loisti heidän ympärillään puolittain valaistuna, puolittain pimennossa.

»Tämä on kovin viekoittelevaa», virkkoi Roddy. Hän vaipui polvilleen tulen ääreen ja ojensi kätensä liekkien lämmitettäviksi, silmäillen ympärilleen huulillaan heikko hymy. Judith kävi polvilleen hänen viereensä; ja Roddyn katse suuntautui tiukasti hänen kasvoihinsa.

»Se on samanlaista kuin sinä: viekoittelevaa», kertasi hän hiljaa.

»Voi, Roddy! Viekoitteleva. Muuta siinä ei olekaan. Oivallan sen nyt. Inhoan sitä. Eikö minussa ole muuta?»

»Sinussa… En tiedä, mitä sinussa on. En saa sinusta selkoa. Sinä et koskaan käyttäydy niinkuin luulen sinun otaksuttavasti käyttäytyvän.»

»Olen siitä hyvilläni.»

»Minkä tähden olet siitä hyvilläsi?»

»Sen tähden, että uskon sinun luulevan vaikuttimiani mitä huonoimmiksi — mitä epäselvimmiksi. Sinä epäilet minua — olet varoillasi minua kohtaan.»

»En tee niin, Judy.»

»Oi, kyllä teet. Mutta sinun ei tarvitsisi. En tee sinulle mitään pahaa. Jollei se, että — pidän sinusta hyvin paljon, voi vahingoittaa sinua. Mutta en usko olevani femme fatale.»

»En tiedä, millainen olet. Sinä häiritset minua sangen paljon. Tunnut minusta täysin laskemattomalta. Silmäsi tarkkailevat minua yhtenään. Niin ihmeelliset silmät!»

Judith loi niistä häneen pitkän, tyynen katseen, mutta pysyi äänettömänä.

»Olet aika kiltti», puheli Roddy. »Ihan herttainen. Uskon, ettei sinussa tosiaankaan ole vilppiä. Minkä tähden luotat ihmisiin niin paljon? Siinä teet hyvin typerästi.»

»Olenko typerä luottaessani sinuun?»

»Uskomattoman typerä.» Korottaen ääntänsä ja puhuen hitaasti hän lisäsi: »Ei lainkaan kannata koettaa tehdä minua kunnolliseksi.»

»Oi, sinä mielelläsi esität itsesi minulle huonoksi.»

»Etkö sitten näe? Minä vietän päiväni eräänlaisen turtuuden tilassa, sokeana ja kuurona, päivä päivältä yhä sokeampana ja kuurompana. En koskaan ajattele, en koskaan välitä mistään. Minun olisi paljon parempi kuolla, mutta olen liian laiska ampuakseni itseni.»

»Voi, Roddy, älä!»

Judith painoi kätensä korvilleen. Roddy ei ollut milloinkaan puhunut niin pitkään eikä niin silminnähtävästi haluten saada hänet uskomaan itseään.

»Minä vain yritän varoittaa sinua», jatkoi Roddy perin uhmaavasti. »Minua ei kannata pelastaa. Kenenkään ei pidä koskaan ottaa minua vakavalta kannalta. Minuun ei kannata tuhlata hetkistäkään. Kukaan ei voi tehdä minusta mitään.»

Roddyn mieliala alkoi hipoa naurua. Hänen kasvonsa vääntyivät kiusoittelevasti, kun hän lakkasi puhumasta ja kääntyi katsomaan Judithiin. Mutta viimemainittu käänsi kasvonsa toisaalle, aprikoiden alakuloisesti.

Minkä tähden hän oli puhunut sillä tavoin? Itsensä halveksimista, niin varmaa, niin toivotonta… Roddy oli tuntunut varoittavan häntä pysymään loitolla oman itsensä tähden.

»Se ei hyödytä mitään», virkkoi Judith äkkiä tahtomattaan.

»Mikä ei hyödytä mitään?»

»Sinä olet sellainen kuin haluan ajatella sinun olevan. On tarkoituksetonta sinun syytää niskoillesi herjauksia. Sinä et voi saada minua tuntemaan vastenmielisyyttä sinua kohtaan; voit ainoastaan tehdä minut surulliseksi. Mutta otaksuttavasti se tuottaa sinulle huvia.»

Roddy oli vaiti. Judith jatkoi arasti:

»Ja kun sinä — kun ihminen väittää, ettei hänellä ole tunteita tai ettei hän välitä — ettei hän kelpaa mihinkään — se vain saa minut ajattelemaan — että minä osaisin opettaa hänet tuntemaan ja välittämään. Minä osaisin tehdä hänet onnelliseksi. Voisin pitää hänestä huolta. Varmastikin tiedät, että juuri sellainen —vaikutus sillä on minuun. Juuri senvuoksi niin puhutkin.»

Roddy oli sittenkin ääneti. Judith nojasi päätänsä eteenpäin seinää vasten ja tunsi kyynelten kirvelevän silmäluomiensa alla.

Roddy näytti olevan aatoksissaan katse suunnattuna tuleen, kädet ojennettuina sitä kohti.

»Vieläkö käsiäsi palelee?» kysyi Judith väsyneesti. »Laita ne lämpimiksi, ennenkuin poistut!»

Äkkiä Roddy ojensi niitä hänelle.

Se liike oli niin kiihkeä, sopi niin huonosti hänen luonteeseensa, että se tuntui hämmästyttävän merkitykselliseltä; eikä Judith voinut siihen vastata.

»Kyllä, ne ovat kylmät», sanoi Roddy. »Salli minun koettaa sinun käsiäsi! Myöskin sinun kätesi ovat kylmät. Kuinka hupaiset kädet — niin laihat ja soukat, ja niin hennot luut! Aika viehättävät.» Hän puristi niitä tiukasti. »Kun teen näin, tuntuvat ne häipyvän olemattomiin.»

Judith hymyili hänelle hämärästi puolittain huumaantuneena, tuntien silmäluomiensa painuvan silmilleen, antaen avuttomilla käsillään Roddylle itsensä kokonaan, ikäänkuin Roddy olisi hänen sormenpäittensä välityksellä vetänyt häntä puoleensa pimeässä, hillittömästi virtaavassa tulvassa. Roddy hiveli hänen kämmeniään, hänen koko käsiään, yhä uudelleen hitaan varovasti, ikäänkuin opetellen ulkoa muistamaan niiden ääriviivat.

»Ne tuntuvat niin ystävällisiltä», puheli hän aatoksissaan. »Niin ne ovatkin, eikö totta, Judy? Pienet, herttaiset, ystävälliset kätöset — kuten sinä koko tyttö. Oletko aina ystävällinen, Judy?»

»Aina sinulle, Roddy; se ei olisi minusta ihme.»

Mies hellitti otteensa äkkiä, pudisti päätänsä ja torjui:

»Sinun ei pitäisi olla… Olen kuitenkin varoittanut sinua.»

»Niin, olet varoittanut minua.»

Judith hymyili murheellisesti. Tuossa tuokiossa hänen täytyisi käskeä Roddya lähtemään. Toiset tulisivat ruokasalista, ryöpsähtäisivät huoneeseen ottamaan selkoa, minkä tähden hän oli poissa.

»Oletko väsynyt?» tiedusti Roddy.

Judith nyökkäsi, tajuten äkkiä, kuinka uupuneesti hänen vartalonsa nuokkui eteenpäin, kuinka lopullista nääntymystä koko hänen asentonsa huokui.

»Olen ollut hyvin sairas, kuten tiedät.»

»Voi, Judy! Siitä et ole maininnut minulle mitään. Sallit minun viedä itsesi kamalan kylmälle ajomatkalle. Sinä sairastut uudelleen.»

»Ei hätää. En sairastu uudelleen.»

»Olet ilkeä», nuhteli Roddy, silmäillen häntä levottomasti.

Hän ei koskaan jaksanut sietää, että ihmiset olivat sairaita tai kärsivät tuskia.

»Tule heti ja käy pitkäksesi sohvalle!» käski hän.

Judith totteli ja salli hänen järjestää pielukset hartioittensa alle, tuntien miellyttävää riippuvaisuuden tunnetta.

»Ajomatka ei ole vahingoittanut minua», vakuutti Judith, »koska nautin siitä niin paljon».

Roddy seisoi, katsellen häntä.

»Nautitko siitä?» virkkoi mies hiljaa.

»Kyllä; etkö sinä nauttinut?»

»Kyllä.»

»Eikö se ollut kummallinen, haaveellinen retki?»

»Perin haaveellinen luullakseni.»

»Toivoisin, ettei se olisi koskaan päättynyt.»

Roddy ei vastannut siihen mitään, vaan seisoi yhäti, silmäillen häntä.

»Sinun pitää lähteä, Roddy. Toiset eivät saa tavata sinua täällä. Sitäpaitsi et ennätä päivälliselle.»

»Olen jo aikoja sitten myöhästynyt päivälliseltä, luulisin.»

»Voi, Roddy, kuinka kauheata. Olen myöhästyttänyt sinut aterialta.»

»Tiedän sen. Teit hirmutyön. Ja minulla kun on niin nälkä.»

»Minä myöskin jäin päivällisettä, mutta minun ei ole nälkä… Roddy, mitähän Tony sinulle sanoo?»

»Hän on hyvin pahasti harmissaan.»

»Ilmaisetko olleesi minun seurassani? Hän ei siitä pitäisi, vai pitäisikö?»

»Ei.»

»Tony on mustasukkainen minulle. Kerran näin hänen katseessaan puhdasta vihaa. En ole sitä unohtanut. Pitääkö hän sinusta?»

»Luulen hänen pitävän.»

»Niin minäkin luulen. Pidätkö sinä hänestä? Sinun ei tarvitse vastata. Ymmärrän, etten saa kysyä sinulta sitä.»

»Sinä saat kysyä minulta kaikkea, mitä haluat.»

Mutta hän ei vastannut.

»Tuntuu niin hirveältä, jos joku vihaa minua. Vakuuta hänelle, etten millään tavoin vahingoita sinua!»

Mutta kenties se ei ollutkaan totta. Ehkä hän merkitsi loputtomia vahinkoja. Jos hän tempaisi Roddyn Tonyltä, kaikilta niiltä, jotka pitivät hänestä ja rakastivat häntä, koko hänen joutilaasta, Pariisissa ja Englannissa vietetystä elämästään ja liittäisi hänet itseensä, sitoisi hänet ja pitäisi häntä omanaan, merkitsisi se sitä, että hän saisi huolia, vastuunalaisuutta; se saattaisi merkitä sitä, että hän muuttaisi Roddyn vapaasta ja salaperäisestä itsestään joksikin tavalliseksi, kesytetyksi, herkkätuntoiseksi. Kenties ne, jotka pitivät hänestä ja rakastivat häntä, tekisivät viisaasti keräytyessään hänen ympärilleen ja visusti suojellessaan häntä naiselta. Hetkisen Judith näki itsensä paha-aikeisena olentona, Roddylle vaarallisena, ja veti pois kätensä Roddyn kädestä, joka piteli sitä kevyesti.

»Minä vakuutan hänelle, ettet vahingoita minua mitenkään», kertasi Roddy hajamielisesti tuijottaen hänen kasvoihinsa.

»Nyt sinä lähdet pois», sanoi hän, »enkä tiedä, milloin tapaan sinut jälleen».

»En minäkään tiedä», virkkoi Roddy, hymyillen.

»Huomenna olet unohtanut kaikki. Mutta minä en unohda tätä iltaa.»

»En minäkään. En unohda sinua, Judy. Joskus toivon voivani unohtaa. Pelkään sinua hiukan.»

»Pelkäätkö minua?»

»Pelkään sinua — ja itseäni.»

Myöhemmin, Roddyn poistuttua, hänen piti ajatella sitä. Se saattaisi tehdä kipeätä; nyt hän ei voinut sitä päättää, kun Roddy katseli häntä kasvot naamiottomina, hämmentyneinä. Nyt hän ei tuntenut muuta kuin syvältä, hyvin syvältä kumpuavaa onnea.

»Tiedäthän, Roddy», puhkesi hän puhumaan hetkisen kestäneen vaitiolon jälkeen, »kauheinta sinussa on se, etten milloinkaan saa sinua kiinni samasta, missä erosimme. Tänä iltana olet puhellut minulle niinkuin olen aina ikävöinyt sinun puhelevan, ikäänkuin voisimme luottaa toisiimme, ikäänkuin olisimme kaksi samanlaista, kahden kesken joutunutta olentoa. Eikö sinusta tunnu, että tunnemme toisemme paremmin tämän illan jälkeen, Roddy?»

Roddy oli hetkisen vaiti, ja hänen silmänsä tuikkivat, sitten hän vastasi:

»Minusta tuntuu, että olet saanut minut puhumaan aika paljon sopimatonta.»

»Roddy-parka! Sinun on parasta poistua, ennenkuin kiristän sinulta jotakin sellaista, mitä kadut elämäsi loppuun saakka», tokaisi Judith katkerasti. »Tiedäthän, etten lepää, ennenkuin olen pakottanut sinut kertomaan minulle kaikki salaisuutesi. Ja sittenkun olen sen tehnyt, menen kertomaan ne kaikille muille.»

Hän sulki silmänsä ja käänsi kasvonsa poispäin miehestä. Syntyi pitkä hiljaisuus.

»Älä ole minulle vihainen!» pyysi Roddy vihdoin.

»En olekaan.»

»Enkö sanonut sinulle, että olen kelvoton?»

»Kyllä, sanoit niin.»

»No niin, nyt uskot sen, etkö uskokin?»

»En. En. En.»

»Oi — sinä olet, parantumaton… Hyvästi, Judy!»

Judith kääntyi taaskin häneen päin, tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja piti sitä kiinni.

»Roddy, olethan — oikein mielelläsi — ollut seurassani… etkö olekin?»

Roddyn kasvojen ilme pehmeni.

»Olen ollut hurmaannuksissa», vakuutti hän hellästi.

»Entä milloin näen sinut taaskin?»

Toinen ravisti päätänsä.

»Oi, Roddy, milloin?»

Roddy kumartui nopeasti, niin että hänen kasvonsa melkein koskettivat tytön kasvoja, ja jupisi, katsellen häntä:

»Milloin vain haluat.»

Hänen huulensa painautuivat Judithin huulille hyvin kevyesti. Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli hänen poskeaan ja otsaansa. Kun Roddy minuutin tai parin kuluttua uudelleen oikaisihe, näytti hän Judithista taaskin hymyilevän.

Judith virui ihan hiljaa, tarkkaillen häntä, kun hän sytytti savukkeen, silitti tukkansa, otti päällystakin yllensä ja meni avaamaan ovea. Sitten hän kääntyi, yhäti hymyillen ja nyökäten ikäänkuin rohkaistakseen Judithiakin hymyilemään. Mutta Judith loikoi edelleenkin hiljaa ja tähysti ylöspäin häneen ikäänkuin kaivon pohjalta, ikäänkuin koko hänen olemuksensa olisi ollut kuollut paitsi silmiä, jotka liikkuivat, katsellen häntä.

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Pian hänen askeltensa ääni häipyi käytävään.

Judith kohotti kättänsä verkalleen ja vaivaloisesti, ikäänkuin sitä olisi paino kytkenyt hänen kupeelleen, ja veti lampun vihreän verhon alas; koko huone vaipui pehmeästi puolipimeään.

Jollakin tavoin vihreä valo toi äkkiä hänen mieleensä alkukevään metsät hämärässä: nuoret nuput ja pienet lehdet, sateen huuhtelemat, tummaa, kirkasta vettä muistuttavan ilman valaisemassa oksia himmeällä hohteella.

Hän silmäili vartaloaan, joka pitkänään hentona ja liikkumattomana virui vuoteella; hän näki rintansa hiljaa nousevan ja laskevan hengityksen mukaan; ja hänellä oli sellainen tunne kuin hän olisi katsellut itseään toipuessaan pitkästä pyörtymyksestä, kylpien kristallinkirkkaassa, uudessa elämässä, muuttuneena ja kaunistuneena.

Huoneen jokapäiväiset, naiselliset laitteet olivat, mietti hän, olleet sopimattomana taustana Roddyn loistavalle hienoudelle. Mutta nyt näytti olevan jotakin viehättävää, vierasta, omituista valoissa ja varjoissa, kukkien, kirjojen ja huonekalujen muodoissa, ikäänkuin Roddy olisi jättänyt niihin leimansa.

Hän kuuli Jenniferin askelien nopeasti lähestyvän hänen oveaan… Ei sanaakaan, ei kuiskaustakaan Jenniferille. Jennifer ja Roddy eivät saaneet koskaan kohdata toisiaan, eivät edes ajatuksissa. Mitä syvin vaisto kielsi sen.

Jennifer astui hilpeästi sisälle.

»Oletko väsynyt, rakas?» alkoi hän. »Teit ihan oikein, kun et tullut ruokasaliin. Siellä oli kamalampaa kuin koskaan ennen. Ja nyt, rakas, salli minun laittaa sinut vuoteeseen — olet niin uupunut. Minä hoivaan sinua. Paistan sinulle jonkun munan, sittenkun olet vuoteessa.»

Siis Jennifer ei epäillyt mitään. Hän ei huomannut kaiken muuttuneen. Hän oli hellän levottomuuden vallassa, joka sairauden jälkeen valtasi hänet silloin tällöin, milloin hän muisti ajatella, että Judith oli heikko. Hän nosti Judithin syliinsä ja kantoi hänet makuuhuoneeseen…

Sittenkään ei mitään ollut muuttunut. Tuossa Jennifer nauroi, lörpötteli, salli munien palaa järjestäessään hänen hiuksiaan, kumartui lopuksi hellästi antamaan hyvän yön suudelman. Judith koetti ajatella Roddya. Vähän aikaa sitten oli Roddy ollut kumartuneena hänen puoleensa, kuten Jennifer oli nyt, silmät erilaisina, mutta kuitenkin samanlaisina. Mutta Roddy oli kadonnut; nyt Judith ei jaksanut muistaa, minkä näköinen hän oli.

Mitään ei siis ollut muuttunut, järjestystä ei ollut muutettu eikä edes järkytetty. Olivathan nämä hetket; mutta kaikkialla niiden tavattoman, luonnottoman loistavan, jumalallisen karkean, henkeäsalpaavan suurenmoisen kaavauksen ympärillä kutoi elämä keskeytymättä edelleen, kutoi värittömiä, mitättömiä pikku seikkoja kestäväksi kankaaksi.

9

Sitten, siltä melkein tuntui, sillä aikaa, kun hän vielä vakuutti itselleen tällaista, kun Roddyn lyhyen käynnin muisto vielä tulvahti huumaavasti hänen mieleensä satoja kertoja päivässä ja sitten taaskin kaikkosi, kadoten Roddyn sitä seuranneen äänettömyyden salaperäiseen ja epäilyttävään pimeyteen, kun Jennifer pysyi kaiken hilpeyden ja varmuuden, kaiken riemun ehtymättömänä lähteenä, sillä aikaa kun koko järjestetty unelma jatkui ikäänkuin se ei olisi voinut milloinkaan katketa, sittenkin kolmannen vuoden alkaessa alkoi muutos luoda varjoaan.

Jenniferin katse, pään käännös, uusi sanontatapa, joku mitätön seikka säväytti hänen sydäntänsä hetkiseksi; ja sitten oli kaikki alkanut sortua pirstoiksi. Jennifer ei ollut enää sama ihminen. Jossakin kohdassa hän oli poikennut syrjään hiiskumatta sanaakaan ja kääntänyt kasvonsa uudelle tielle. Hän ei halunnut Judithin seuraavan itseään. Hän oli hylännyt Judithin pimeässä; ja vaikka hän nyt olikin vielä olevinaan läheisyydessä, oli hänen äänessään kaukaa kantautuvan äänen väärä kimeys.

Judith muisti Jenniferin kerran äkkiä sanoneen: »Yksi asia on elämässäni varma; se on se, että rakastan sinua aina.» Ja myöhemmin hänen silmänsä olivat loistaneet ikäänkuin kyynelistä ja naurusta. Hän muisti sen hetken yllätyksen ja riemun sekä tulvivan varmuuden, sillä se oli sanottu niin rauhallisesti kuin olisi tuon »aina» -sanan käsittäminen merkinnyt hänelle jotakin surullista, vakavoittavaa kohtalon tajuntaa. Hänen esiintymisensä oli ollut koruton, kaukana tavallisesta kuohahtelusta ja sanapöyhkeilystä, hän oli tuntunut lausuvan tosiseikan, jota piti uskoa aina ja empimättä. Hänen elämässään, jossa kaikki muu oli epävarmaa, juoksevaa ja suuntaamatonta, oli ainoastaan se järkkymätön perusta, muuttumaton kohta… Hän oli näyttänyt tarkoittavan sitä istuessaan takakenossa tuolissaan, käsivarret pitkänään helmassa, kädet ristissä, koko olemus rauhallisena ja hellänä, silmät suunnattuina Judithiin toisenlaisina kuin koskaan sitä ennen tai senjälkeen, pitkään ja täydelleen, kuvastaen syvää, häiriytymätöntä rakkautta.

Se oli tapahtunut eräänä huhtikuun loppupuolen päivänä, viimeksi kuluneen kesälukukauden alussa. Jälleennäkemisen onni ei ollut milloinkaan ennen tuntunut niin täydelliseltä. Jennifer oli ollut Skotlannissa, Judith Pariisissa äitinsä luona, eläen närkästyneenä äidin vieraan elämän heijastuksessa. Ja sitten he olivat taaskin yhdessä, ja sää oli kesälukukauden alkaessa pettämättömään tapaansa pysynyt viikon päivät erinomaisena.

He olivat eräänä aamuna ottaneet vihreän veneensä ja samonneet jokea ylöspäin Grandchesteriin. Puutarhassa ei ollut ketään heidän sinne saapuessaan.

»Jumalan kiitos, ettei ainoatakaan harmaata flanelliasua ole näkyvissä!» ihasteli Jennifer. »Ruoho on kaiketi vielä niin kosteata, etteivät ylioppilaat voi istua ulkosalla.»

Puutarhassa puhalsi lievä tuuli, heiluttaen pitkää ruohoa, voikukkia, keltanoita ja kaunokkeja. Puiden alle, silkille välkkyvään vehreyteen sijoitetuilla, pienillä, valkeilla pöydillä vilkkui valo- ja varjoläikkiä, ja täysinäisiä kukkarykelmiä kannattavat omenapuunoksat hohtivat taivasta vasten hennon lapsellisena vastakohtana koruttomissa väreissään — vaalean punaista vaalean sinisellä pohjalla. Ilma värähteli lintujen sekavasta laulusta.

Karkeakarvainen, ruskea, keltasilmäinen terrieri juoksi hypähdellen heitä vastaan, ilmoittaen heidän tulostaan haukkumalla puolittain äkäisesti, puolittain ystävällisesti. Tummaihoinen tarjoilijatar tuli laiskasti talosta vastahakoisena tarjoilemaan heille.

»Onko puutarha auki?»

»Kyllä; kyllä se on auki.»

»Voitteko antaa meille puolista?»

»Kyllä varmasti.»

»Mitä voitte meille antaa?»

»Voitte saada juustomunakkaan ja hedelmäsalaattia.»

»Taivaallista!» ihasteli Jennifer ja hypähti riemusta.

»Teidän olisi parasta syödä sisällä. Ruoho on märkää.»

Hän asteli pois silittäen mustaa, epäsiistiä tukkaansa. Hän ei hevillä hymyillyt. Jotakin kiehtovaa ja romanttista oli tuossa laihassa, keltahipiäisessä, tummakulmaisessa, nuoressa naisessa, joka säilytti häijyytensä, lievän, laukeamattoman katkeruutensa ympäristönsä uudistuvista naurunpuuskista huolimatta.

»Haluaisin tarttua ja ravistaa hänet eloon. Panna hänet hymyilemään ja olemaan nuori. Tehdä hänen poskensa rusottaviksi ja silmänsä kirkkaiksi», intoili Jennifer. »Jos olisin mies, rakastuisin häneen heti. Minkä luulet olevan hänen nimensä? Jessika? Anne? Rosa?»

»Mirjam.»

»Niin, Mirjam.»

Kuinka voimakkaasti nämä Judithin muistamat, merkityksettömät sanat toivatkaan hänen mieleensä sen päivän takaisinsaamattoman laadun!

Kaikkialla heidän ympärillään istuvat kirviset ja kerttuset sekä kultasilmäinen koira olivat auttaneet heitä lopettamaan ateriansa.

Sitten he olivat istuneet takanojassa tuoleillaan ja tuijotelleet puhumatta mitään. Ja juuri silloin Jennifer oli kääntynyt ja katkaissut äänettömyyden rauhallisella, välttämättömältä tuntuvalla vakuutuksellaan; ja sen jälkeen Judith oli ojentanut kätensä ja hivellyt hänen kättänsä hetkisen sekä istunut edelleen hänen vierellään, haaveksien.

Myöhemmin iltapäivällä he olivat nähneet harmaan flanellin peittämiä jalkoja, jotka lähestyivät, ja nousseet poistuakseen.

He olivat kohdanneet saman tumman tytön tulossa hiekoitettua tietä myöten puutarhaan, kantaen tarjottimella saviastioita.

»Olemme tulleet maksamaan teille», sanoi Jennifer, hymyillen säteilevästi.

Tyttö mainitsi hinnan kasvojensa värähtämättä.

»Judith, onko sinulla muassasi niin paljon rahaa, rakas?» kysyi Jennifer ja lisäsi, kääntyen taaskin tyttöön päin: »Meillä on ollut niin kovin hauskaa.»

Ei tullut mitään muuta vastausta kuin nopea, epäluuloinen katsahdus.

Viinimarjapensaita, kultalakkoja, narsisseja, lemmikkejä, keltaisia kaunokkeja ja tulppaaneja kukki runsaasti polun kummallakin puolen.

»Kuinka viehättävä puutarha!» ihasteli Jennifer. »Se on nyt kauneimmillaan, eikö olekin?»

»Se näyttää nyt hauskalta», myönsi tyttö.

Jennifer osoitti ryhmää kankeita, vakavia, purppuraisen mustia tulppaaneja.

»Nuo tulppaanit ovat samanlaisia kuin te», virkkoi hän silmissään ja huulillaan, koko hänen hehkuvilla kasvoillaan mairitteleva, vetoava ilme.

Ja äkkiä tyttö hieman naurahti, loi ensin pehmeän katseen Jenniferiin ja käänsi sitten silmänsä toisaalle ujosti ja torjuvasti ikäänkuin olisi halunnut sanoa: »Sepä ajatus! Minä samanlainen kuin tulppaani! No niin, te olette — sekaisin…» Mutta yhtä kaikki hän oli hyvillään ja huvitettu.

»Minä muistan aina teitä, kun näen tuollaisia tulppaaneja», vakuutti Jennifer. »Hyvästi!»

»Hyvästi, neiti…» Tyttö hymyili, tällä kertaa melkein veitikkamaisesti ja kiiruhti pois tarjottimineen.

»Hän oli sangen inhimillinen», arvosteli Jennifer. »Onkohan hänellä rakastaja tai kaipaakohan hän sellaista tai onkohan joku hänet hylännyt tai… Mikä on tehnyt hänen sisäisen puolensa noin kovin synkäksi ja tiukaksi?»

Hän seisoi, katsellen tytön jälkeen, ikäänkuin olisi mielinyt palata tiedustamaan sitä häneltä.

Kuinka Jennifer iskikään kipunoita tavallisista ihmisistä! Hän osasi elää. Se, että oli hänen seurassaan, merkitsi sitä, että joutui seikkailuihin, että näki joka taipeen takana kasvavan pensaan muuttuvan palavaksi pensaaksi.

Vähän ajan kuluttua hän olisi unohtanut tytön, jonka ongelma oli nyt niin tärkeä ja kiihoittava; mutta Judith puolestaan muistaisi sen aina — koska hän näki sen draamallisesti, näki siinä hiljaisen tarinan, kuuli siinä tuntemattoman sävelen, teki siitä hilpeillä, hullunkurisilla väreillä maalatun vesiväritaulun tai monimutkaisen valo- ja varjopiirroksen.

He poistuivat puutarhasta.

»Luultavasti», virkkoi Jennifer, »emme enää koskaan tule tänne».

He eivät olleet käyneet siellä toistamiseen. Sitä kertaa ei ollut sotkenut mikään senjälkeinen käynti toisenlaisella tuulella, suuremmassa seurassa, toisenlaisella säällä tai muuna vuodenaikana.

Mutta nyökätessään myöntävästi Judith oli ajatellut: »Joskus, sittenkun olen paljon vanhempi, palaan tänne yksin ja muistelen häntä; ja sitten ehkä kirjoitan ja kysyn: 'Muistatko?' Tai kenties en sitä tee, jos hän on unohtanut.»

Ja nyt, jopa paljoa aikaisemmin kuin Judith oli pelännyt, alkoi Jennifer unohtaa kaikki. He olivat aikoneet lähteä yhdessä matkalle kesälomalla, matkustaa Bretagneen, uida, kävellä ja lukea; mutta lopuksi oli Jenniferin ohjaaja lausunut kylmiä sanoja Jenniferin edistymisestä ja vaatinut häntä käymään opistolla pitkän loman aikana. Judith oli liittynyt lukuseuraan kolmen heidän piiriinsä kuuluvan tytön kanssa ja kirjoittanut Jenniferille pitkiä kirjeitä, joihin oli vastattu lyhyesti ja pitkien väliaikojen kuluttua. Mutta se ei ollut yllättävää. Jenniferin kirjeet olivat aina olleet kouristuksentapaisia, jos ne olivat kiihkeän tunteellisia. Sitten kirjeet olivat tyyten loppuneet. Judith oli kirjeessään tiedustanut, eivätkö he voisi viettää syyskuuta yhdessä, ja Jennifer oli vastannut viisi riviä, torjuen ehdotuksen. Hän aikoi syyskuussa mennä Skotlantiin metsästämään.

Ja sitten oli kolmas vuosi alkanut, ja kaikki oli ollut kuten aina ennenkin tai näyttänyt olevan muutamina ensi hetkinä; mutta sitten oli kaikki rauennut pirstoiksi.

Jennifer ei enää halunnut jäädä yksin sanomaan hyvää yötä muiden poistuttua. Hän lakkasi puhumasta hurmaantuneesti ja innostuneesti silmiensä loistaessa nähdessään Judithin kuuntelevan, tuntiessaan hänen ymmärtävän. Enää ei tuntunut olevan mitään sanomista. Erikoisesti hän ei halunnut puhua loma-ajasta.

Huonoihin sanomiin vihjasi ensimmäiseksi tietystikin Mabel. Syödessään pussista torttuja myöhään illalla Judithin kerran ollessa hänen luonansa armeliaisuuskäynnillään hän kysäisi:

»Onko se neiti Manners ollut täällä äskettäin?»

»Kuka on neiti Manners?»

»No — se neiti Manners, Jenniferin ystävä, joka oli niin paljon hänen seurassaan loman aikana.»

»Ahaa, niin —»

»Olin varma siitä, että sinun oli täytynyt kuulla hänestä, koska he näyttivät niin kovin likeisiltä ystävyksiltä. He olivat aina liikkeellä yhdessä ja puuhasivat aina jotakin kujetta.» Hän päästi nauruntirskahduksen. »Usein aprikoimme, todentotta aprikoimme, kuinka kauan kestäisi, ennenkuin Jennifer erotettaisiin, kun he menettelevät sillä tavoin, tulivat sisälle niin myöhään ja niin edelleen. Mutta jostakin syystä Jennifer ei milloinkaan joudu ilmi, vai joutuuko?» Uusi tirskahdus. »Kuinka silmäänpistävän näköinen tyttö hän onkaan!»

»Kuka?»

»Neiti Manners.»

»Niin, kyllä… En ole nähnyt häntä kertaakaan. Ainoastaan valokuvia.»

»Kaikki ovat sanoneet, kuinka vaikuttava pari he ovat… Otaksuttavasti hän pian taas saapuu tänne, etkö sinäkin arvele niin?»

»En tiedä ollenkaan», vastasi Judith. »Otaksuttavasti.» Mabel näytti juhlalliselta.

»Ne painiottelut, joita he pitivät tuolla nurmikolla! Usein katselin heitä ikkunastani. Ihme, etteivät he katselleet… tosiaankin ihme… joku ohjaajista… Se näytti niin… paiskella sillä tavoin toisiaan sinne tänne… Sellainen ei ole sinun mieleesi — oikein, vai onko? Tarkoitan…»

»Oi, painiminen on ihanaa!» kehui Judith. »Minä pidän siitä paljon. Jennifer on koettanut opettaa minua. Mutta en ole kyllin vahva hänen kumppanikseen; se — se — neiti Manners pystyy paljoa paremmin pitämään hänelle puoliaan.»

Mabel supisti suutansa ja oli ääneti.

Judithin tuli välttämättä pikaisesti poistua hänen luotansa siitä pelosta, että hän löisi Mabelia, koska hänen tietoinen tarkoituksensa oli ilmeisen selvä, koska hän nyt aivan hyvin tiesi, ettei Judith ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan neiti Mannersista, koska Judith selvästi näki sen tytön kookkaana, tummana ja loistavana astelevan nurmikolla Jenniferin seurassa, kilvoitellen hänen kanssansa voimateoissa, hänen vertaisenaan kaikkeen suurenmoiseen, epänaiselliseen, ruumiilliseen puoleen nähden, jollainen Judith ei ollut koskaan ollut. Hänen kuvansa väikkyi äkkiä Judithin silmissä, lähtemättömästi esiintyen kaikkien tähän saakka selvittämättömien ja muodottomien, pelokkaiden aavistusten ruumiillistumana, muutoksen, synkän levottomuuden ja hämmingin tunnuksena. Ja tuossa oli myöskin sietämättömän Mabelin kuva tarkkailemassa itsekseen, ahmimassa ikkunasta kiiluvin silmin, jotka ilmaisivat:

»Vihdoinkin!»

Judith seisahtui käytävässä ja valitti ääneen, kauhistuen ajatustensa hurjan vimmaista lentoa.

* * * * *

Kylvystä palatessaan Judith kuuli myöhään illalla ääniä ja naurua Jenniferin oven takaa. Pitikö hänen pysähtyä?

Koko seurueen täytyi tavallisuuden mukaan olla siellä nauramassa ja pakinoimassa, ikäänkuin ei mikään olisi ollut vialla. Hän yksin oli eristäytynyt, istunut kirjakasan ääressä huoneessaan, koska hänellä muka oli tärkeätä työtä. Se oli hänen oma vikansa. Hän oli väittänyt, että hänellä oli tehtäviä, ja he olivat uskoneet häntä eivätkä olleet pyytäneet häntä seuraansa. Hän menisi sisälle, istuisi heidän joukossaan, polttaisi tupakkaa ja kertoisi heille juttuja — kertoisi heille sellaista, mikä heitä naurattaisi; ja kaikki olisi kuten ennenkin. Toiset lähtisivät lopulta pois ja jättäisivät hänet jälkeen; hän kääntyisi katsomaan Jenniferiä tulen hohteessa, ojentaisi kätensä ja sanoisi: »Jennifer…»

Hän avasi oven ja katsahti sisälle.

Äänet vaikenivat äkkiä.

Sitä seuranneen oudon, jännittyneen hiljaisuuden aikana hän näki, että ikkunaverhot oli vedetty syrjään. Purppuraisen musta yö painautui ikkunoita vasten, ja yhdestä ruudusta näkyi täyden kuun kirkkaan valkoinen kehrä. He viruivat kaikki lattialla. Himmeästi erotti tummia hahmoja, kalpeita, kuutamon hipomia kasvoja ja käsiä; muutamia savukkeita hehkui huoneen toisesta päästä hataran, leijailevan savupilven lävitse. Takkatuli oli palanut melkein loppuun. Missä oli Jennifer?

»Hei vain! Kas, Judith!» äänsi joku.

»Onko täällä tilaa minulle?» tiedusti Judith hiljaa. Hän astui sulavasti heidän kaikkien keskelle, meni suoraan ikkunan luokse ja istuutui lattialle, niin että kuu jäi hänen päänsä taakse. Hän tunsi itse, kuinka luonnottoman täsmälliset ja tarkoin lasketut hänen liikkeensä olivat, kuinka hänen pitkä, hento, kimonoon verhottu hahmonsa meni huoneen poikki kolmella kevyellä askelella, vaipui meluttomasti paikalleen ja jäi heti liikkumattomana odottamaan.

Missä oli Jennifer?

»Ihan pimeässä», virkkoi hän samanlaisella pehmeällä äänellä. Ja sitten: »Kuinka ihana kuu! Ettekö tiedä, että on hyvin vaarallista antaa sen paistaa teihin tällä tavoin? Se tekee teidät hulluiksi.»

Yksi tai kaksi heistä nauroi. Nyt hän tunsi kolmet edessään olevat kasvot. Jenniferin täytyi olla jossakin takan luona. Huoneessa oli pingoittunut tuntu. Hän mietti kauhean mustasukkaisesti: »Ah, heitä suututtaa minun tuloni. He arvelivat vihdoinkin pääsevänsä minusta eroon. He ovat tulleet tänne salaa ilman minua suikertautuakseen suosioon. He kaikki kaipaavat häntä. He ovat kaikki aina vihanneet minua.» Hän lausui:

»Antakaa minulle savuke!»

Jenniferin ääni puhkesi äkkiä puhumaan, kajahtaen kalseasti. Äänestä päättäen Judith arvasi, kuinka raju hänen silmiensä ilmeen täytyi olla.

»Kas tässä, tässä savuke, Judith… Tahdotko syödä jotakin tai juotko kaakaota? Oi — täällä oli pullo likööriä, mutta luultavasti olemme sen tyhjentäneet.»

Hänen äänestään soinnahti hirvittävä hämminki, sekavan hätäinen melu…

»Minä juuri äsken imin viimeiset pisarat», ilmoitti syvä ääni.

»Kuka sitten nyt puhui?» kysyi Judith hiljaa ja herttaisesti.

»Oh…» huudahti Jennifer kimakasti, »Geraldine, sinä et vielä ole tavannut Judithia».

Mitä hän aikoi sanoa? Geraldine Manners vietti hänen luonansa pyhänseutua, ei, käveli nurmikolla hänen kanssansa, oli juuri saapunut, ei, oli asunut hänen huoneessaan kuukausimääriä, kesästä asti, sillä he olivat niin kovin läheisiä ystävyksiä…

»Kuinka voitte? Puhetavastanne arvaan, minkä näköinen olette», virkkoi Judith pehmeästi, nauravasti.

»Ohoo; siihen minä en lainkaan pysty.»

Kuinka ikävystynyt, kuinka huolimaton ääni!

»Kierränkö valot palamaan?» kysyi joku.

»Älä!» kielsi Judith äänekkäästi.

Hän kohotti käsivartensa ikkunaa vasten. Kimonon hiha valahti alaspäin, ja käsivarsi välkkyi käärmeen tavoin kuutamossa kylmänä ja hentona. Hän levitti pitkät sormensa ja tähysti niitä.

»Olisin mielelläni sokea», puheli hän. »Toden totta toivoisin olevani sokea. Silloin saattaisin oppia näkemään sormillani. Saattaisin myöskin oppia kuulemaan kunnollisesti.»

Ja oppia olemaan välinpitämätön Jenniferiin nähden, joten hänen ruumiillisen ulkonäkönsä viivat ja värit, niiden aina yllättävä ja riemastuttava vaikutus eivät enää milloinkaan häntä orjuuttaisi; alituisessa, rauhallisessa pimeydessä oppia tuntemaan, kuinka silmien tyrannimainen pakotus oli himmentänyt ja vääristänyt kaikkia todellisia arvoja. Tulla sokeaksi nyt, tällä hetkellä, jotta uunin luona puhuneen äänen pelätyt kasvot jäisivät ikiajoiksi tuntemattomiksi!… Pian huoneessa olisi valoisaa, ja tuskaisesti, nälkäisesti, kamalan hätäisesti ja vastahakoisesti silmät aloittaisivat jälleen työnsä, kääntyisivät kiireisesti maaliinsa.

»Älä ole järjetön, Judith!» varoitti joku. »Et ymmärrä, mitä puhut.» Ja sitten puhuja haasteli edelleen työskentelystä sokeain, sokaistuneiden sotilaiden keskuudessa ja St Dunstanin sairaalan oloista.

Keskustelu muuttui yleiseksi ja juoksi tavallisia latujaan, oli parempi olla kuuro kuin sokea, sokea kuin kuuro. Jennifer ja Geraldine pysyivät vaiti.

»Nyt meidän on aika mennä nukkumaan», sanoi joku. »Jennifer, minun täytyy lähteä levolle. Olen melkein nukuksissa. Kuinka paljon kello on?»

Nyt valo sytytettäisiin.

Se syttyi. Äkkiä paljastui huoneen sekasorto: tyttöjä, pieluksia, tuoleja, kuppeja, lautasia ja savukkeenpätkiä. Kaikki nousivat pystyyn, seisoskelivat ja puhelivat. Jennifer oli pystyssä ja lörpötteli, huudellen äänekkäästi hyvän yön toivotuksia. Toiset keräytyivät ryhmäksi hänen ja jonkun vielä lattialla istuvan henkilön ympärille. Judith näki vilahdukselta tumman pään, joka hievahtamatta nojasi uuninreunukseen. Nyt he kaikki olivat lähdössä. Judith seurasi heitä hitaasti ovelle ja pysähtyi siellä, katsahtaen olkansa ylitse uuniin päin.

»Jää tänne!» kehoitti Jennifer kimakasti. Hän seisoi ja tuijotti Judithiin katse hurjistuneena, tumma väriläikkä kummassakin kalpeassa poskessa, huulet raollaan.

»En; minun täytyy mennä. Minulla on työtä», vastasi Judith hymyillen olkansa ylitse. Hän antoi katseensa laskeutua Jenniferin kasvoista toisiin kasvoihin.

Vihdoin ne olivat hänen vastassaan, nuo vaiteliaan näköiset kasvot, tarkkaillen häntä soukenneilla silmillään. Tukka oli musta, lyhyt, harjattu suoraan taaksepäin otsalta, joten pienet, kauniit korvat olivat näkyvissä. Tuuheat kulmakarvat olivat alhaalla ja tasaisina matalalla, leveällä otsalla; silmät olivat pitkät raot, tummien ympyröiden reunustamat; posket olivat kalpeat; leuka oli vankka ja miesmäinen. Koko kasvojen sisältö keskittyi suuhun, omituiset, leveät huulet olivat hyvin litteästi jöröillä, kiihkeillä, väsyneillä, innokkailla kasvoilla. Hän ei ollut nuori tyttö. Ne olivat vähintään kolmenkymmenen vuoden ikäisen naisen kasvot; mutta vuosiltaan hän saattoi olla nuorempi. Hän oli kookas, korkearintainen, ja hänen raajansa olivat pitkät ja tukevat, mutta siromuotoiset. Hänen yllänsä oli musta leninki ja helminen kaulaketju sekä isot, helmiset korvarenkaat.

Judith tiedusti kohteliaasti:

»Oletteko täällä ensi kertaa?»

»En.» Nainen naurahti. Hänen äänensä oli röyhkeä.

»Minua väsyttää», valitti Jennifer äkkiä lapsen tavoin.

»Olet sen näköinen», huomautti Judith. »Mene vuoteeseen!»

»Minä riisuudun.» Jennifer pyyhkäisi kädellään otsaansa ja huoahti.

Takan luona istuva nainen sovitti verkkaisesti savukkeen meren vahaiseen imukkeeseen ja sytytti sen.

»Minua ei vielä nukuta», virkkoi hän. »Odotan siihen saakka, kunnes olet vuoteessa, ja tulen peittämään sinut.»

»Tässä huoneessa tuntuu —» huusi Jennifer, tähyillen ympärilleen kauhuissaan. Hän syöksähti ikkunan luokse ja sysäsi sen ihan auki. Sitten hän katosi makuuhuoneeseensa, eikä hänestä enää kuulunut ääntäkään.

Nainen alkoi laulaa itsekseen hyvin hiljaa ikäänkuin olisi unohtanut Judithin läsnäolon, keskeytti sitten hyräilynsä ja sanoi:

»Pidän kimonostanne.»

Judith kietoi pitkän, punaisen ja sinisen kirjavan, silkkisen vaatekappaleen tiukemmin lanteilleen.

»Niin. Se tuotiin minulle Japanista. Lahjoitin Jenniferille yhden. Purppuranvärisen.»

»Oi, sen. Hän lainasi sen minulle. En muistanut ottaa mukaani iltapukua.»

Hän käänsi päänsä toisaalle ikäänkuin vihjatakseen, että hänestä ei keskustelu ollut kiintoisa eikä tarpeellinen.

Judith nielaisi kielellään pyörivän huudahduksen: »Hyvää yötä, Jennifer», sillä hän ei enää ikinä aikonut välittää mitään siitä, miten Jenniferin kävisi, ei koskaan enää tyynnyttää häntä, kun hän olisi uupunut ja kiihtynyt, eikä lohduttaa häntä, kun hän olisi onneton. Hän katselisi Jenniferiä kylmästi, panisi merkille hänen päähänpistonsa ja selkkauksensa, olkapäitään kohauttaen, arvostelisi niitä eristäytyvän ja kyynillisen huvitetusti; loukkaisi häntä, jos mahdollista, oi, loukkaisi häntä, loukkaisi häntä.

Nyt hän jättäisi Jenniferin Geraldinen seuraan eikä vaivautuisi tiedustamaan itseltään, kuinka syvät ja salaiset, läheiset suhteet palautuisivat hänen poistuttuaan.

Hän hymyili olkansa ylitse ja lähti huoneesta.

10

Viikkoa myöhemmin Geraldine oli vielä siellä. Hän ja Judith eivät olleet tavanneet toisiaan toistamiseen; nähdessään hänen ja Jenniferin käsi kädessä lähestyvän Judith karttoi heitä; ja vaihdettuaan paikkansa ruokasalissa — paikkansa, joka oli ollut Jenniferin vieressä kaksi vuotta — hän meni istumaan sellaiseen kohtaan, josta hän ei voinut nähdä vaalean pään vieressä olevan sileän, tumman pään kääntelehtivän ja nyökkäilevän vastaillessaan.

Kaiket päivät he olivat näkymättömissä. Geraldinella oli auto, ja heidän täytyi ajaa penikulmamääriä maaseudulle myöhäissyksyn lauhassa ilmassa.

Judithista tuntui, että elämä oli lakannut kantamasta häntä eteenpäin vuoksiaallollaan. Se virtasi hänen ohitseen poispäin hänestä; ja hänen täytyi jäädä jälkeen toimettomana ja merkityksettömänä, samalla kun Jenniferin virta yhtyi ja hilpeästi sekaantui uuteen virtaan ja valui edelleen. Näytti siltä kuin hänelle ei olisi edes suotu tilaisuutta näyttää itse luopuneensa leikistä. Ja kun hän sitten eräänä aamuna väsyneenä palasi luennoilta, löysi hän pöydältään repäistyn paperisuikaleen, johon oli tuntemattomalla käsialalla rajun hätäisesti kirjoitettu:

»Tehkää, hyvin ja olkaa huoneessanne kello kuusi tänä iltana. Haluan tavata Teitä.

Geraldine Manners.»

Se oli röyhkeä kirje. Hän ei välittäisi sellaisesta komennuksesta. Hän kiinnittäisi ovelleen lipun: Puuhassa ja kiertäisi avainta; ja kun se nainen tulisi, olisi hänen pakko ilman muuta mennä jälleen tiehensä.

Mutta kello kuusi Geraldine kolkutti ovelle kovasti, ja hän huusi: »Sisälle!» He seisoivat vastakkain.

»Istukaa!» kehoitti Judith. Mutta kumpainenkaan heistä ei liikahtanut.

»Halusin tavata teitä.» Naisen ääni oli matala ja tunteellinen — kenties äkäinen; ja Judithin valtasi hetkiseksi voimattomuuden lamauttava tunne. Tuo nainen oli niin upea, niin kypsynyt ja hyvin puettu; jos syntyisi tappelu, niin mitä mahdollisuuksia olisi laihalla, nuorella, villaiseen jumperiin puetulla ylioppilaalla?

Nainen nojasi uuninreunukseen, tuijotti Judithiin ja sinkautti:

»Mitä tämä kaikki merkitsee?»

Judith istuutui taaskin hiiskumatta sanaakaan ja odotti, värähtämättä katsoen toisen vihreihin silmiin. Hän kuuli veren huumaavasti suhisevan korvissaan.

Geraldine jatkoi:

»Tämä on mielestäni hävyttömintä julkeutta, mistä olen ikinä kuullut. Koulutyttöjä! Hyvä Jumala!» Hän keikautti teatterimaisesti päänsä taaksepäin.

Kiihtymyksen ja tuskan puistattamana Judith mietti: »Malta, malta! Tämä tuntuu sinusta samanlaiselta kuin ruumiilliset iskut sen tähden, ettet ole siihen tottunut. Pian pystyt esiintymään rauhallisesti. Tämä on kiukkua, ja sinä olet sen syy. Sinua loukataan ja vaaditaan tilille ensi kerran eläissäsi. Voita! Voita!»