KOLMAS OSA (continued 2)

Ja hänen verensä hoki edelleen hänen korvissaan: »Jennifer».

Geraldine otti kultaisen savukekotelon ja merenvahaisen imukkeen kultaketjuisesta, safiirisolkisesta laukusta.

»On perin kauheata, eikö olekin, olla niin halpamainen ja pikkumainen? Säälin teitä, se minun täytyy tunnustaa.»

»Älkää toki säälikö minua!» Judith pani merkille oman äänensä jäätävän, kohteliaan soinnun.

Geraldine oli sovittanut ohuen, keltaisen savukkeen imukkeeseen ja etsi tulitikkua.

»Kas tässä», virkkoi Judith, nousi pystyyn, otti tulitikkurasian uuninreunukselta ja raapaisi tulta. Geraldine kumarsi päänsä pienen liekin puoleen. Valkeat silmäluomet, mustat, kihartuvat silmäripset, leveät poskipäät, egyptiläiset huulet, koko kasvojen jäyhyys, paksu, vahamainen hipiä — Judith näki sen kaiken tarkkaillessaan tuskaisen, pelokkaan tiukasti katse takertuneena kätensä ylitse kumartuneeseen päähän. Hänen olisi pitänyt tuoksuta gardenialle.

»Kiitos!» sanoi Geraldine. Hän oikaisi päänsä, soukensi silmänsä ja puhalsi savua, hiljaa liikuttaen ja suipistaen huuliaan imukkeen ympärillä. Hän poltti tupakkaa miesten tapaan.

Judith istuutui jälleen.

Geraldine näytti nyt olevan melkein kuin kotonaan. Hän nojasi uuninreunukseen valliten huonetta, ja hän näytti jättiläismäisen kookkaalta ja merkitsevältä.

»Oletteko Jenniferin ystäviä?» kysyi hän.

»Jennifer — on hyvä tuttavani.»

Toinen katsahti Judithiin ikäänkuin hämmästyneenä hänen sävystään ja käytöksestään.

»Minulla ei ollut siitä aavistustakaan. Hän ei ole maininnut teistä mitään.»

Se sivalsi hetkiseksi sokaisevan iskun, sillä heti se vihjasi epärehellisyyteen ja välinpitämättömyyteen. Mutta hän kertasi:

»Olen tuntenut hänet hyvin kaksi vuotta. Teidän sopii tiedustaa sitä häneltä. Hän saattaa myöntää sen.» Ja lausuessaan viimeiset sanansa hän mietti, äkkiä kiihtyen: »Ihan samoin en minäkään maininnut mitään Roddysta…»

»Niin, minä en saa mitään irti hänestä», sanoi Geraldine ja lisäsi röyhkeästi: »Teidän sopisi varsin hyvin ilmaista minulle, mitä se kaikki merkitsee.»

»Minulla ei ole teille mitään ilmaistavaa. En tiedä, minkä tähden olette tullut. Minä haluaisin teidän kertovan minulle, mitä tämä kaikki merkitsee — tai sitten poistumaan, jos suvaitsette.» Äkkiä hän tunsi hirvittävää, sisäistä vapisemista ja nousi taaskin seisomaan. Toinen katseli häntä äänettömänä, ja hän lisäsi: »En ole ollut likelläkään häntä — sittenkun sinä iltana hänen huoneessaan. Olen pysytellyt poissa — muistanette sen illan…»

»Minkä illan?»

Judith purskahti eräänlaiseen nauruun ja hillitsi sitten itsensä suunnattomalla ponnistuksella, sillä viikkokausien aikana hillitty hysteria pyrki kohoamaan hänen mielessään, ja jos se pääsisi valloilleen, saattaisi sitä jatkua taukoamatta koskaan, koskaan.

»No niin — eräänä iltana», vastasi hän. »Arvelin teidän kenties muistavan.»

Geraldinen kasvot eivät värähtäneetkään. Hänen täytyi olla hyvin typerä tai hyvin julma.

»Pahimmin minua kiusaa se», virkkoi Geraldine, »minkä tähden tämä tunnoton hyökkäys minua — häntä ja minua vastaan? Mitä haluatte sekaantuessanne meidän asioihimme? Ne eivät kuulu teihin, eivät kehenkään teistä. Päätin tulla sanomaan sen teille.»

Hänessä oli omituinen karkea, melkein rahvaanomainen tuntu. Sitä vastaan oli vaikea taistella.

Judith kohotti katsettaan ja silmäili häntä äänettömänä.

»Siis te olette kaikki sulkeneet Jenniferin pois toveruudestanne.» Geraldine naurahti. »Se on ihmeellistä. Naisopistot ovat tosiaankin ihmeellisiä. Ainakin ne olisivat, jolleivät ne olisi niin kuvottavia.» Judith oli yhäti vaiti, ja hän lisäsi halveksivasti:

»Olisin saanut teistä hieman paremman käsityksen, jos te olisitte itse tullut. Teetättekö te yleensä likaiset puuhanne muilla?»

Judith nousi pystyyn ja meni ovelle.

»Minne aiotte?» kivahti Geraldine terävästi.

»Jenniferin luokse, pyytämään häntä selittämään.»

»Sitä ette saa tehdä.» Muutos Geraldinen äänessä ja käytöksessä oli huomattava. »Jennifer makaa sairaana. Lähtiessäni hän koetti nukkua. Häntä ei saa häiritä.»

»Minä saan mennä Jenniferin luokse milloin vain haluan. Saan aina mennä Jenniferin luokse. Enkä kysy teiltä, teenkö sen vai enkö?»

Vihdoinkin tämä oli kiukkua, kiukkua! Vihdoinkin hän osasi tahtoa haavoittaa, huutaa: »Minä! Minä! Minä!» häikäilemättömästi, hyökkäävästi, voitonriemuisesti vasten vihollisensa kasvoja. Puhdasta kiukkua ensi kerran hänen eläissään.

»Suvaitkaa! Kuulkaahan!» Geraldine astui muutamia askelia häntä kohti. »Älkää menkö nyt! Hän on kovin pahasti suunniltaan. Hän jäi itkemään.»

Itkemään — itkemäänkö? Oi, sepä hyvä. Oli loistavaa, että Jennifer oli saatu itkemään… Mutta sittenkin… jos tämä nainen oli pannut hänet itkemään — poloisen Jenniferin, rakkaan Jenniferin — voisi —

Osat tuntuivat äkkiä vaihtuneen. Judith tunsi saaneensa hetkeksi voimia itsevarmuudesta, ja Geraldine empi ikäänkuin ei olisi tiennyt mitä sanoa.

»Mitä hän itkee? Tarvitaan aika paljon, ennenkuin Jennifer alkaa itkeä.»

Geraldine loi häneen kiukkuisen katseen ja tokaisi myrkyllisesti:

»Niin. Mikäli olen saanut selville, on jonkun viehättävistä ystävättäristänne täytynyt nähdä sangen paljon vaivaa saadakseen hänet itkemään tänä aamuna. Joka tapauksessa hän tuntui saaneen päähänsä, että hän oli kohdellut jotakuta, jotakuta teistä, hyvin huonosti — ja että tämä joku oli loukkaantunut — te olitte loukkaantunut — koska hän oli syrjäyttänyt teidät minun tähteni.»

»Mistä tiedätte hänen tarkoittaneen minua?»

Toinen oli ääneti ja vastasi sitten:

»Hän itki sangen paljon ja oli kovin kiihdyksissä, ja kuulin hänen mainitsevan nimeänne. Senvuoksi kävin kysymässä eräältä tytöltä, missä huoneenne on, ja tulin suoraan tänne. Mutta te olitte ulkosalla.»

»Käskikö hän teidän tulla?»

»Hän ei kieltänyt minua.»

»Siis hän ilmoitti teille, missä huoneeni on. Hän tietää teidän olevan täällä.»

»En tiedustanut häneltä huonettanne. Minä — sain sen selville.»

»Entä tietääkö hän, että olette täällä?»

»Ei.» Oltuaan hetkisen vaiti hän lisäsi: »En tullut tänne kuulusteltavaksi.»

»Mitä varten tänne tulitte?»

»Vain ilmoittaakseni teille, että välitämme näin paljon» — hän napsautti sormiaan — »halpamielisen mustasukkaisuutenne pienistä ilmaisuista».

»No, tuskinpa tuntuu kannattavan tulla pelkästään sitä varten. Sentähden teidän ei olisi maksanut menettää malttianne, vai olisiko? Pieni mustasukkaisuus on niin yleistä — naisopistossa. Minusta totisesti arvioitte sen merkityksen liian suureksi. Ei tunnu siltä, että välitätte meidän puheistamme, koska juuri äsken vakuutitte, ettette välitä — kumpainenkaan teistä.»

»Ja», kiivasteli Geraldine, korottaen ääntänsä kiukkuisesti, »ja sanoakseni sen, olen sitä mieltä, että te olette velvollinen pyytämään minulta anteeksi — minulta ja Jenniferiltä».

»Oh!» Judith vei kädet kasvoilleen ja nauroi. »Oh! Se on perin hullunkurista.»

Hän katsahti Geraldineen, sillä äkkiä hänessä heräsi haaveellinen toivo, että hän näkisi toisenkin nauravan, mutta hänen edessään olevat kasvot olivat vihamieliset ja jäykät. Sen nähdessään hän tunsi naurun alkavan puistattaa häntä hirveästi ja hillitsi sen, ähkäisten.

Geraldine sanoi:

»Otaksuttavasti väitätte, ettette ole millään tavoin sekaantunut tähän?»

»Niin, väitän — tietysti väitän», myönsi Judith väsyneen halveksivasti.

»Väitätte, ettette ole vihjanneet — viitanneet —» alkoi Geraldine äänekkäästi.

»En ole kertaakaan vaivautunut mainitsemaan nimeänne kenellekään. Minkä tähden olisin sen tehnyt? Se ei kuulu minuun rahtuakaan.»

»Ei», vahvisti toinen, ja hänen kasvonsa sekä äänensä menettivät hiukan raskasta, tahallista yksitoikkoisuuttaan. »Se ei kuulu teihin ensinkään.» Hetkisen mietittyään hän lisäsi hitaasti: »Tässä on siis jonkunlainen väärinkäsitys.»

»Niin, jonkunlainen väärinkäsitys. Minkä tähden edelleenkin käsitellä sitä, ikäänkuin se olisi tärkeä?»

Lyhyen vaitiolon jälkeen Geraldine virkkoi:

»Kaikki, kuinka mitätöntä tahansa, mikä tulee minun ja Jenniferin väliin, on tärkeätä.»

Judith tunsi uudelleen alkavansa vapista. Nuo verkkaiset sanat kaiuttivat hänen tuomiotansa, ja hänen luuloteltu voitonpuolensa oli lopussa.

»Valitan», pahoitteli hän epävarmasti, »jos minä olen tullut teidän ja Jenniferin väliin».

»Ette te», vastasi Geraldine. (Niin, hän oli typerä tai julma nainen.) »Mutta tiedän, mitä ihmisten ilkeät kielet saavat aikaan, ja halusin saada kaikesta täyden selon, ennenkuin poistun — vain varmistuakseni siitä, etten jätä häntä alttiiksi millekään epämieluiselle tai harmilliselle.»

»Ahaa! Te siis oivallatte, kuinka helppo häneen on vaikuttaa.»

Se siis oli syy: nainen pelkäsi. Hän oli vihdoinkin paljastanut itsensä: hän tiesi, kuinka hirvittävän epävarmaa oli rakastaa Jenniferiä. Judith tunsi uuden tunteen värähdyksen vavahduttavan häntä; se tuntui lievältä sääliltä.

»En tahdo häntä vaivattavan», lausui Geraldine hyökkäävästi. »Inhoan tätä sekaantumista.»

»Ette ihan täysin käsitä», virkkoi Judith tyynen selittäväsi, »kuinka paljon Jennifer merkitsee joillekuille ihmisille — useille täkäläisille ihmisille. He rakastavat häntä. Luonnollisesti heitä vähän harmittaa, kun joku muu tulee vaatimaan hänen huomionsa kokonaan. He kaipaavat häntä. Eikö se ole luonnollista? Ja sitten nähkääs, luulen hänen joutuneen kamalaan pulaan työskentelynsä laiminlyönnin tähden siitä alkaen, kun te tulitte tänne. Kuulin erään tytön puhuvan sellaista pari päivää takaperin — ja eräs toinen huomautti, että oli aika puhua hänelle siitä, sillä muutoin hänet erotettaisiin. Varmastikin on siis käynyt näin: joku on koettanut varoittaa häntä jollakin tavoin. Se oli tietysti tyhmä teko, mutta kuten väitätte, tytöt ovat hupakkoja. Tarkoitus oli hyväntahtoinen.» Hän vaikeni, tuntien eräänlaista huimausta, hengähti syvään huokaamalla ja jatkoi:

»Jos minun nimeni on sekoitettu siihen, on syynä ollut se, että minulla on — luullakseni — ollut jonkun verran vaikutusvaltaa Jenniferiin nähden. Hän ja minä olimme yhteen aikaan koko lailla paljon yhdessä. Mutta viime aikoina olen työskennellyt hyvin tiukasti. Heidän ei olisi pitänyt lainkaan…»

Hän tunsi äänensä heikkenevän ja vaikeni, vapisten nyt hillittömästi.

Geraldine sytytti toisen savukkeen ja nojautui taaksepäin uuninreunukseen. Voi, hän aikoi nojata siihen iät kaiket! Jospa hän vain sallisi pehmentää itsensä jonkinlaiseen säälin ja ymmärtämyksen tunteeseen, jotta voisi heittäytyä pitkäkseen, itkeä ja valittaa: »Nyt teidän täytyy käsittää. Nyt olen kertonut teille kaikki. Jättäkää minut yksin!» Mutta se oli ihan turha toive. Hänen vihamielisyytensä oli kovettumaan päin. Nyt hän oli valppaampi; ja nyt vasta vinhan saapumisensa jälkeen hän tuntui kiinnittävän huomiota Judithin olemukseen. Hänen katseensa lipui tarkkaavaisesti Judithin kasvoista käsiin, jalkoihin, hiuksiin, vaatteihin ja ympäri koko huoneen. Jotakin elollista alkoi tunkeutua esille kivisestä kuoresta. Hän oli vaiti pitkän ajan ja sanoi sitten epävarmasti:

»Toivon, ettette — hiisku kaikesta tästä mitään hänelle».

Judith nauroi.

»En voi sitä varmasti luvata», vastasi hän. »Olemme, nähkääs, tottuneet kertomaan toisillemme melkein kaikki. Ei ole mitään syytä salata tätä. Vai onko?»

Geraldine oli taaskin ääneti ja sitten virkkoi:

»Luullakseni olisi parempi olla mainitsematta tästä hänelle mitään. En haluaisi hänen luulevan tässä olleen mitään touhua. En usko hänen välittävän kuulla siitä enää. Hän oli hyvin vastahakoinen — keskustelemaan —»

Se toi ilmi Jenniferin kannan tuskallisen selvästi. Hän tietysti koetti vilkkaasti päästä eroon kaikesta. Minkä tähden hänen piti päästä vapaaksi aina, aina? Tällä kertaa olisi helppo tuottaa hänelle harmia, jollei juuri loukata häntä. Mutta sittenkään ei niin voinut tehdä. Taaskin Judith tunsi lievän lievää myötätuntoa Geraldinea kohtaan. Hän kohautti olkapäitään ja lupasi:

»No, olkoon menneeksi; en hiisku mitään.»

»Sovimmeko siis siitä», kysyi Geraldine, »että pidämme asian kahdenkeskisenä salaisuutenamme?»

Judith nyökkäsi.

Geraldine viskasi pois savukkeensa, tasoitti sileätä tukkaansa, oikaisihe seisomaan suorana ikäänkuin valmistautuen lähtemään ja virkkoi reippaan huolettomasti:

»No niin, olen pahoillani, jos olen häirinnyt.»

»Oh, ette ole häirinnyt.»

Judith painoi kylmät kätensä helmaansa. Nyt oli kaikki melkein ohitse; pian hän saattoi sallia voimiensa romahtaa. Mutta Geraldine viivytteli vielä, silmäillen ympärilleen.

»Teillä on hauska sisustus», arvosteli hän. »Useimmat näkemäni huoneet ovat liian hirvittäviä.»

»Olen onnellisempi kuin useimmat täkäläiset tytöt. Minulla on enemmän rahaa.»

»Onko teistä hauska olla täällä?»

»Joskus on ollut — joskus ei.»

»Hm. Jennifer inhoaa täälläoloa. Enkä sitä ihmettele. Luultavasti olen saanut hänet taivutetuksi eroamaan ja lähtemään ulkomaille kanssani.»

Tappio vihdoinkin. Judithilla ei ollut siihen vastausta, ei ainoatakaan asetta jäljellä. Hän tuijotti eteensä tyrmistyneenä.

»En jaksa käsittää», pitkitti Geraldine, »miten hän on jaksanut kestää niin kauan».

Judith kuuli puhuvansa hitaasti, lauhasti:

»Kuten jo mainitsin, on täällä suuri joukko ihmisiä, jotka rakastavat häntä. Se muuttaa asiaa, eikö muutakin? Jenniferiä pitää rakastaa.» Hän painoi kasvonsa käsiinsä ja ajatteli ääneen, kuiskien: »Häntä pitää rakastaa, ja sitten hän tuntuu julmalta. Mutta hänen tarkoituksensa ei ole olla. Hänessä on jotakin — ihmiset eivät tunnu osaavan rakastaa häntä kirkkaasti ja vakavasti; heidän pitää rakastaa häntä liian paljon. Kaikki muuttuu pimeäksi, sekavaksi ja tuskaiseksi, he tahtovat — koskettaa häntä ja olla ainoana ihmisenä hänen läheisyydessään; he tahtovat huolehtia hänestä ja antaa hänelle kaikki, mitä hän kaipaa. Se on väsyttävää. Ja sittenkun he ovat väsyneet, antaa hän heille takaisin elinvoimaa. Hän valaa heihin elinvoimaa itsestään.»

Hän vaikeni äkkiä, oivaltaen kuin salaman valossa, millaiset: hänen ja Jenniferin välit olivat aina olleet. Väsyneenä hän oli aina uudelleen mennyt Jenniferin luokse, painautuen likelle häntä vahvistuakseen jälleen hänen elinvoimistaan. Mutta Jennifer vuorostaan ei ollut imenyt elämää hänestä: rauhallisuutta, hellyyttä ja ymmärtämystä, mutta ei elämää. Ja rauhallisuus oli muuttunut surullisuudeksi — niin, nyt hän tiesi nähneensä niin joskus käyvän — surullisuudeksi, alakuloisuudeksi: hänen sisäinen voimansa oli ehtynyt hänen lakkaamatta antaessaan itsestään, lakkaamatta ottaessaan vierasta rauhallisuutta. Judith oli vaatinut liian paljon, kuluttanut hänet loppuun. Kenties hän, Judith, sittenkin oli ollut Jenniferille onnettomuudeksi, tehnyt rikoksen koettaessaan vallata omakseen hänen erikoisuuttaan — vaatiessaan enemmän kuin edes hän jaksoi antaa tuhoamatta itseään. Niinpä hän lopulta oli liittynyt sellaiseen henkilöön, joka oli terveellisempi hänen luonnolleen. Kenties sittenkin vaaka oli ollut surkean huonosti tasapainossa: Jennifer hänen luojansa, hän Jenniferin tuhooja. Kenties hänen tuli myöntää hävinneensä Geraldinelle ja tehdä se nurkumatta. Hän lausui, katsoen Geraldineen:

»Varmaankin te teette hänet hyvin onnelliseksi.»

Katsoen värähtämättä Judithia silmiin Geraldine vastasi:

»Kyllä; me olemme hyvin onnellisia yhdessä. Täysin onnellisia.»

»Hän on hyvä kumppani, eikö olekin?»

»Niin, kyllä hän on», myönsi toinen, ja hänen paksut huulensa kohosivat omituiseen, heikkoon hymyyn.

Mitä hänen äänestään soinnahti — röyhkeyttäkö — voitonriemuako — pahanilkisyyttäkö — hämärää uhitteluako? Hän tuntui vihjaavan tietävänsä Jenniferistä sellaista, mistä Judithiila ei ollut aavistustakaan. Hän oli kauhistuttava nainen.

Judith ei keksinyt sanoja, ja toinen jatkoi:

»Hän alkaa löytää itseään. Se on perin mielenkiintoista. Häntä ei tietenkään ole kukaan täällä ymmärtänyt.»

»Ja te arvelette ymmärtävänne?»

»Kyllä; minä ymmärrän.»

»Oi, sellaistapa minä en ikinä rohkenisi väittää rakastamastani henkilöstä! Saattaisi näyttää siltä, että tunnetaan läpikotaisin, ja siitä huolimatta oltaisiin ventovieraita.» Judith pani kätensä ristiin ja puhui hartaasti:

»Ettekö tunne, kuinka saattaa haluta sanoa jollekin rakastamalleen henkilölle: antaudun sinulle kokonaan, ihan kokonaan — ja kuitenkin olla murheellinen, koska tietää, että kaikista ponnistuksistaan ja halustaan huolimatta ei mitenkään voi — ettei sisintä voi lainkaan värähdyttää koskaan? Tuntuu niin kauhean röyhkeältä väittää —» Hän vaikeni äkkiä, painoi kätensä huulilleen ja sulki silmänsä. Oltuaan hetkisen ääneti hän lisäsi nopeasti: »Mutta epäilemättä rakastatte häntä…» Hän huokasi. »Jumalan kiitos, tämä lukukausi on melkein lopussa. Tämä on hirveä paikka liikarasittumista varten.»

Geraldine näytti olevan syvissä aatoksissaan. Hänen kasvonsa olivat valppaat ja miettiväiset jäyhän naamarin takana.

»On tuiki omituista», virkkoi Judith, »ettei hän näytä antavan rahtuakaan arvoa aivoilleen — ei tunne mielenkiintoa niitä kohtaan — ei voi vaivautua. Otaksuttavasti tiedätte, että hän on vuosiluokkansa loistavin historian opiskelija. Ehdottomasti. Hän ei tietenkään ole milloinkaan tehnyt työtä, mutta hän olisi voinut suorittaa, mitä vain olisi halunnut. Hänen laiskuudestaan ja vastuuttomuudestaan huolimatta oltiin häneen sittenkin innostuneita — uskottiin hänen lopulta tekevän jotakin. Ja minä aioin saada hänet suorittamaan tutkinnon. Olisin voinut sen tehdä — yhdessä lukukaudessa. Tarkoitan, että olisin voinut tehdä sen aikanaan. En nyt tietystikään.»

Hänen äänensä vaikeni surullisesta Ikäänkuin Geraldine olisi välittänyt siitä, kuinka paljon Jennifer tuhlasi aivojaan tai yliopistollisia tilaisuuksia… ikäänkuin se häntä liikuttaisi!

Ruokakello alkoi soida.

»Kas niin!» äänsi Judith. »Minun kaiketi pitää harjata hiukseni ja mennä alakertaan. Tuletteko te ruokasaliin?»

»En. Aion syödä päivällistä Cambridgessa.»

Judith nousi pystyyn ja sijoittui hänen eteensä, katsoen häntä suoraan silmiin viimeisen kerran. Äkkiä hän ajatteli: »Mutta hänhän ei ole kaunis! Hän on kamalan ruma, kammottava.»

Nuo leveät, jäyhät kasvot ja paksu kaula, nuo karkeat miesmäiset piirteet, tuo ansari-iho… Millainen maku Jenniferillä täytyikään olla pitääkseen häntä miellyttävänä!…

Oi, ei; ei hyödyttänyt hokea sellaista. Kaikesta huolimatta hän oli kaunis: hänen olemuksestaan huokui peloittavaa lumousvoimaa. Hän oli kaunis, kaunis. Milloinkaan ei voisi unohtaa hänen kasvojaan, hänen hahmoaan. Sen näkisi ja siitä uneksisi tuskaisen kaihoisasti, ikäänkuin hän voisi tyydyttää jotakin, jonkinlaisen nälän, jos tahtoisi. Mutta hän ei ollut Judithia varten. Hänen magnetisminsa, hänen harvinaisuutensa salaisuus pysyisi aina saavuttamattomissa, mutta ei mielikuvituksen yltämättömissä.

Mielessään Judith huusi: »Kertokaa minulle elämäntarinanne!» Paljon hänestä, mistä hän oli tullut, minkä tähden hän oli yksin ja salaperäinen, minkä tähden hän käytti tuollaisia vaatteita, tuollaisia helmiä, miten hän ja Jennifer olivat tavanneet toisensa, mitä kaikkea hänen ilmeensä puolittain salasi, puolittain ilmaisi. Aika oli eräällä hetkellä pyyhkäissyt hänet avaruudesta esille uhkaavasti ja nyt pyyhkäisisi hänet taaskin pois tuntemattomana. Mutta nyt, lopussa, Judithin teki mieli rukoilla häntä jäämään, sallimaan vihdoin tutustua häneen, rakastaa häntä. Niin, rakastaa häntä. Ei ollut totta, että piti vihata vihamiehiään. Mitä oli kaikki tämä viha ja kateus? Jotakin niin hirvittävän lähellä rakkautta, ettei sitä uskaltanut ajatella. Häneen saattoi rakastua tuokiossa ja kiihkeästi hänen äänensä, silmiensä, kauniiden, valkeiden käsiensä tähden, sen vuoksi, että hän rakasti Jenniferiä — minkä tähden tahansa.

Kello lakkasi soimasta.

»Hyvästi!» lausui Judith. »Olen myöhästynyt.» Hän ojensi kätensä.

Geraldine tarttui siihen. Hänen kätensä oli viileä, sileä ja vankka.

»Hyvästi!»

»Aiotteko — viipyä täällä vielä kauan?»

»Lähden pois huomenna.»

»Olisin mielelläni oppinut tuntemaan teitä paremmin», virkkoi Judith ja nosti katseensa Geraldinen pitkiin, salattuihin silmiin. »Toivon teillä ja hänellä olevan hauskaa ulkomailla.» Hän aukaisi oven kohteliaasti ja sanoi sitten: »Emme unohda toisiamme, vai unohdammeko?»

»Emme», vastasi Geraldine, yhäti katsellen häntä, mutta hymyilemättä.

He lähtivät käytävässä kumpikin suunnalleen.

Nyt alakertaan nauttimaan yksitoikkoisesta ruuasta ja hälinästä, istumaan kaikkien tyttöjen parissa rääkkäämässä itseään kuvittelemalla sieppaavansa katseita, joista saattaisi kuvastua sääliä, kuulla kenties oma nimensä ja Jenniferin hiljaa kuiskattuna, koettaa tuskaisesti arvata, kuka heistä oli rohjennut kiskoa hänen tuskansa sen piilopaikasta ja toitottaa sitä ääneen.

11

Jennifer oli vuoteessa, ja hänen ovelleen oli kiinnitetty sairaanhoitajattaren kirjoittama huomautus: Vieraiden käynti kielletty.

Hänen ystävänsä olivat lohduttomia, ja iltakokouksissa vallitsi lyijynraskas mieliala. Varmaa oli, ettei iltaisin oltu tehty niin paljon työtä kokonaiseen kahteen vuoteen. Nyt ei ollut mitään parempaa tekemistä, ei kiihtymystä, ei naurua, ei väriä. Varpaisillaan he sipsuttivat suljetun oven ja huomautuksen ohitse, sillä Jenniferiä, niin väitettiin, uhkasi hermoromahdus, ja hänen ainoa pelastumismahdollisuutensa oli uni ja rauha. Mutta kaikkiin niihin Jenniferiä koskeviin huhuihin, pohtimisiin ja tiedonantoihin ei Judith vähääkään sekaantunut.

Jopa kerran, kun kaikki muut olivat ruokasalissa eikä käytävässä kaikunut minkäänlaisia ääniä, Judith oli hiipinyt ovelle, empinyt vähän aikaa ja sitten meluttomasti kääntänyt ripaa ja pilkistänyt sisälle.

Sähkölamppu paloi vuoteen vieressä, ja Jennifer makasi kasvot seinään päin käännettyinä. Näkyvissä oli ainoastaan hänen tukkansa, joka virui sekavana kasana pieluksella ja loisti kalpeasti niissä kohdin, missä himmeä valo osui siihen. Hänen kuolemankaltainen tiedottomuutensa oli sietämättömän tuskallinen. Hänen olisi pitänyt ainakin liikahtaa, tuntien toisen läheisyyden unen kaikkien sulkujen lävitse … Mutta hän ei hievahtanut; ja sitten monina öinä näki Judith aina uudelleen tuon liikkumattoman tukan pieluksella, ja se pilkkasi hänen kaipaustaan päästä Jenniferin luokse sellaisella kuvalla, joka näytti kaiken ikuisesti umpimielisen ja häiriintymättömän tunnusmerkiltä.

Kerrottiin, että hänet lähetettäisiin kotiin ennen lukukauden loppua; ja sitten puhuttiin, että hänen äitinsä oli saapunut ja aikoi viedä hänet pois seuraavana päivänä.

Sinä iltana saapui sanoma: Jennifer halusi sanoa jäähyväiset Judithille.

* * * * *

Jenniferin matka-arkut olivat sullottuina ja hihnoitettuina sopessa. Hänen persoonallisuutensa oli jo kammottavasti poistettu molemmista huoneista. Nyt oli jäljellä ainoastaan alakuloista kuisketta siitä, mikä hänen kahtena asumavuotenaan oli täyttänyt näiden seinien rajoittaman vähäisen tilan lämpimällä, salaperäisellä tunnulla. Hän oli saanut mielikuvituksen vilkastumisen, lyyrillisen kannustimen merkityksen. Oi, kuinka naurettavaa, kuinka surullista, että oli sisällyttänyt kaiken runollisuuden yhteen henkilöön! Huomenna se kaikki olisi lopussa.

Judith meni hiljaa olohuoneesta makuukamariin; ja siellä Jennifer lepäsi pieluksellaan odottamassa.

»Hei vain, rakas!» tervehti hän. Hänen äänensä oli matala ja murheellinen.

»Jennifer!»

Hän ojensi kätensä, ja Judith tarttui siihen, puristi sitä, samalla kun Jennifer veti hänet kyyrylleen vuoteensa viereen.

»Jennifer, rakas, kuinka voit?»

»Voin paremmin, olen nukkunut. Olin niin kovin väsynyt. Mutta lähden pois täältä.»

»Tiedän sen.»

»Älä kerro kenellekään, Judith, mutta minä en aio tulla takaisin.»

»Oi, Jennifer, miten tulen toimeen ilman sinua?»

»Rakas, en voi tulla takaisin», väitti Jennifer, kiihkeästi, tuskaisesti kuiskaten.

»Ymmärrän. Ymmärrän. Mutta minun otaksuttavasti täytyy tulla takaisin. Minä olen sellainen: en voi kiskoutua pois juuriltani. Sinä olet viisas, et milloinkaan juurru. Niinpä sinä voit lähteä, milloin haluat, haavoittamatta itseäsi. Minun ei hyödytä teeskennellä voivani menetellä samoin. Minun täytyy varrota, vaikka vain taivas tietää mitä: tutkintoja otaksuttavasti. Tämä paikka ilman sinua… Voih!»

Hän painoi otsansa Jenniferin käteen, joka vielä piteli hänen kättänsä, luopuen viimeisissä sanoissaan yrittämästä puhua kevyesti.

»Rakas», virkkoi Jennifer. »Minä isken haavan itseeni — sinun pitäisi se tietää. Sinä jätät minuun haavan.»

»Minkä tähden sitten poistut luotani?»

»Oi, Judith, minun täytyy lähteä!» Hän huokasi väsyneesti. »Oikeastaan halusin sanoa sinulle tämän: annathan minulle anteeksi kaikki.»

»Anteeksi… Oi, Jennifer…»

»Älä väitä, ettei ole mitään anteeksi annettavaa! Sano antavasi anteeksi!»

»Sitten annan sinulle anteeksi.»

»Koska olen loukannut sinua, enkö olekin?»

»Se ei ole sinun syysi. Sinussa ei ole ollut mitään syytä.»

»Minäkin olen ollut onneton. Luulin pääni menevän sekaisin vähän aikaa sitten.» Hän huoahti taaskin. »Kaikki on niin sekavaa. Minä aina joudun niin pahoihin sekaannuksiin. Olen niin tottunut pakenemaan luoksesi selviytyäkseni niistä, etten jaksa kuvitella, miten tulen toimeen ilman sinua.»

Judith oli vaiti; hänen kurkkuaan kouristi itku. Enää hän ei koskaan kuulisi käytävässä kiiruhtavan Jenniferin askeleita, ei enää koskaan näkisi hänen syöksähtävän punehtuneena ja epätoivoisena huoneeseensa, valittaen: »Voi, rakas, olen niin pahassa sekaannuksessa…» Sitä hän oli aina niin innokkaasti odottanut; oli ollut niin suuri nautinto lohduttaa, neuvoa, selittää, vaikkakin sekaannukset olivat yleensä osoittautuneet naurettaviksi pikku seikoiksi.

»Olisin tahtonut puhua vielä muutakin, mutta se on niin vaikeata», jatkoi Jennifer. »Kun nyt olet täällä, en osaa virkkaa mitään.»

»Älä koetakaan, rakas! Olen täysin onnellinen.»

Hänen kasvonsa olivat laihtuneet, mietti Judith, hänen ilmeessään oli enää vain vähä, jos ollenkaan, lapsimaista, ja hänen huulensa, jotka lepotilassa olivat aina olleet hieman raollaan, olivat nyt puristuneet luonnottomaksi viivaksi.

»Äiti on tullut minua noutamaan.» Hän naurahti. »Hän on äärimmäisen velvollisuudentuntoinen ja hyytävä ja harmistunut minuun. Toivottavasti et ole osunut hänen seuraansa. Hän ei ole lainkaan hauska. Minä lähden Skotlantiin. Oi, nummia! Siellä tulen pian terveemmäksi. Sitten matkustan ulkomaille tai jotakin sentapaista.» Hän naurahti taaskin. »Luullakseni äiti koettaa lähettää minut tänne takaisin ensi lukukaudeksi. Saan riidellä loistavasti. Kenties omani pesevät kätensä minuun nähden iäksi. Kunpa he vain sen tekisivät! Oi, jospa saisin olla omassa vallassani — kahleettomana!»

Hänen silmänsä säikkyivät hänen ajatellessaan kahleittensa katkomista. Surustaan huolimatta hän jo nyt kiihtyneesti mietti: Entä sitten? Hän oli valmis suunnittelemaan uutta alkua. Pian hänen talttumattomat elinvoimansa virittäisivät tuleen uusia esineitä; ja hänen ympärillään kaikki eläisi, kuten Judith oli aikanaan elänyt, hänen hohteessaan. Hänellä ei olisi aikaa eikä paikkaa muistella sitä, mikä kerran oli kiehtonut hänen mieltänsä. Judith käänsi päänsä toisaalle, tuntien epätoivoa, sillä elämäninto, joka oli ollut heillä yhteinen, paloi Jenniferissä vähentymättömänä nytkin, kun yhteinen aika oli lopussa, kun se taas hänessä oli sammunut kuin tukahdutettu kynttilä.

Jennifer suuntasi suuret silmänsä häneen ja kuiskasi: »Et aavista, kuinka paljon kaipaan sinua.»

Ah, hän oivalsi loukanneensa — koetti liian myöhään korjata. Tehden äänensä tylyksi ja halveksivaksi Judith vastasi:

»Oi, ei; et sinä kaipaa. Löydät joukoittain uusia, kiehtovia ihmisiä ja unohdat minut pian.»

»Oi —» Vain sen Jennifer äänsi hiljaa kuiskaamalla. Hän sulki silmänsä, ja Judith näki hänen suunsa muuttuvan ja värähtelevän. »Sinä et ymmärrä», supatti hän pitkän ajan jälkeen. »Niin, et ymmärrä. Hyvä Jumala, olen niin kovin pahassa sekaannuksessa.»

Ei hyödyttänyt yrittääkään saada lohtua loukkaamalla Jenniferiä. Ainoastaan tuskaa tuotti se, että näki nuo rakkaat kasvot vavahtelevina ja avuttomina. Maksoi mitä tahansa, kaikki piti tehdä hänelle helpoksi.

»Olen pahoillani, Jennifer, olen pahoillani, rakas. Kas niin! Älä ole huolissasi. Kyllä minä ymmärrän. Älä itke! Kuulehan: asia on näin, eikö olekin? Sinä et ole onnellinen täällä enää. Olet rauhaton. Ja sinä olet — olet elänyt liian väkevästi ja olet kulunut. Senvuoksi tahdot päästä pois kaikkien niiden ihmisten luota, joiden seurassa olet ollut — kaikkien, jotka mielessäsi liittyvät sairauden ja kammon tunteeseen — tahdot alkaa uudelleen, jossakin ihan uudessa paikassa. Eikö asia ole niin?»

»Osittain», kuiskasi Jennifer.

»Kaikki on mennyt vikaan viime aikoina. Ja minä olen sekaantunut siihen, enkö ole? Oikeastaan juuri minun tähteni onkin kaikki mennyt vikaan. En tiedä minkä tähden — mutta tiedän niin olevan Senvuoksi et tosiaankaan jaksa nähdä minua enää.»

»Oi, Judith!» Jennifer peitti kasvonsa. »Kuulostaa niin hirveältä, kun sinä lausut sen noin: 'Et jaksa nähdä minua enää'… Voi!»

»Mutta minä olen oikeassa, enkö ole, Jennifer?»

»Voi, se kuulostaa siltä kuin syy olisi sinun, kuin luulisit kaiken johtuvan jostakin sinun teostasi —»

»Eikö se siis johdu — jostakin minun teostani?»

»Hyvä Jumala, ei!»

Tuon rajun epäämisen tuottama huojennus herätti hetkeksi onnellisuuden harhakuvan, sillä tuskaisesti oli Judith koko ajan koettanut etupäässä syyttää itseään.

»Olen hyvilläni… Mutta totta on, eikö olekin, että minä olen sekaantunut kaikkeen, mikä on mennyt vikaan, ja että sinun täytyy päästä pois luotani?»

»Oi, niin, oi, niin, koska minä en jaksa kestää itseäni — koska minun täytyy unohtaa — koska sinua ajatellessani soimaan niin pahasti itseäni… sitä, miten olen kohdellut sinua —» Hänen äänensä oli tuskin kuuluva.

»Älä, Jennifer, älä! Sinun ei tarvitse moittia itseäsi mistään. Juuri sitenhän kaikki aina käy. Minä ajattelen niin. Kunhan vain syynä ei ole mikään tekoni, kunhan vain sanot, etten ole — pahoittanut mieltäsi millään tavoin, en ole millänikään — vaikka en ymmärräkään —»

»Oi, olet niin hyvä minulle, olet niin ystävällinen. Enkä minä osaa muuta kuin loukata sinua. En ole koskaan tehnyt mitään hyväksesi.»

»Oi, Jennifer, olet ollut ainoa onneni kaksi vuotta.»

»Olit hyvin hupakko salliessasi minun kaltaiseni henkilön tehdä itsesi onnelliseksi. Olisit saattanut arvata minun hylkäävän sinut lopulta.»

»Sinä et ole hylännyt minua.»

»Kyllä. Olen tehnyt sinut onnettomaksi.»

Sitä vastaan ei juuri hyödyttänyt inttää.

Geraldine tuntui olevan huoneessa katselemassa ja kuuntelemassa. Judith tunsi päänsä painuvan kumaraan ikäänkuin kouraantuntuvan taakan painosta, ja hänet valtasi kovin surkea voimattomuuden tunne. Mitä hyödytti puhuminen, kun koko ajan Geraldine poissaolevana ja mainitsemattomana määräsi heidän salaiset päätöksensä? Jos hänet syrjäytettäisiin, merkitsisi se kaikkien ratkaisu- ja lohdutusyritysten pilkkaamista, mutta hänestä puhuminen tuntui kuitenkin mahdottomalta.

»No niin, sinäkin olet ollut onneton.»

»Kyllä. Oi, kyllä. Oi, Judith! Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa.»

Hän painoi kasvonsa Judithin käsivartta vasten, ja hänen silmiensä, nenänsä ja huuliensa epätoivoinen puristuminen paljasta inhoa vastaan tuntui omituiselta ja henkeäsalpaavalta. Hänen huulensa hapuilivat sokeasti pitkin rannetta ja kyynärvartta kyynärtaipeeseen, johon ne pysähtyivät, raottuen; ja Judith tunsi hänen hampaittensa hiljaisen, vavahtelevan kosketuksen…

Mutta sitten Jennifer sysäsi hänen käsivartensa pois ja sanoi kuivalla, huolestuneella äänellä:

»Haluaisin tietää, itkitkö sinä huoneessasi joka ilta, koska käyttäydyin sillä tavoin.»

»En ole kertaakaan itkenyt, Jennifer.»

Se oli totta kylläkin. Kyynelet eivät voineet lievittää niin kirpeätä ja hedelmätöntä murhetta.

»Ah!» äänsi Jennifer. »Lausuit sen ikäänkuin —»

»Minkä tähden luulit minun itkeneen?»

»Oi, se oli vain päähäni pälkähtänyt ajatus. Joku kuulemani sana johdatti sen mieleeni, enkä ole päässyt siitä eroon. Mutta nyt — en tiedä. Puhetapasi saa minut melkein toivomaan, että olisit itkenyt, koska tunnuit tarkoittavan, ettet ole voinut.»

Hän sulki silmänsä ja lepäsi hiljaa.

»Jennifer, älä! Ei puhuta siitä enää. Mitä se hyödyttää? Tiedäthän, että emme saa mitään korjatuksi emmekä tee toisillemme mitään hyvää. Alkaa käydä myöhäiseksi — senvuoksi minun olisi paras lähteä. Muussa tapauksessa olet huomenna väsynyt, ja se on minun vikani. Minun ei olisi pitänyt tullakaan.»

»Oi, älä mene vielä!» pyysi Jennifer. »Kuulehan! Ei puhella enää. Minulla olisi vielä jotakin sanottavaa, mutta ehkä voin sanoa sen myöhemmin.» Hän nousi istumaan vuoteessaan. »Olen ollut niin synkällä mielellä. Koetetaan olla hilpeitä muutteeksi. Toden totta ei synkkyyteni ole ollut leikkiä. Olisin halunnut kätkeytyä pimeään onkaloon. Kuvittelehan! Luulen tukkani olevan kamalan näköisen. Tuo harjani, rakas! Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut luontoa harjata sitä kunnollisesti moniin aikoihin.»

Hänen mielialansa parani; hänen äänensävynsä oli muuttunut, ja hänen puhetapansa omituinen yksilöllisyys oli palannut hämmästyttävän äkkiä.

»Haluaisitko minun harjaavan sen?» tiedusti Judith.

»Oi, kyllä, rakas. Sinä käsittelet hiusharjaa viehättävästi. Geraldine aina harjasi hiuksiani joka ilta, ja hyvä Jumala, sitä tuskaa!»

Judithin harjaa pitelevä käsi empi ja seisahtui hetkiseksi. Mutta Jennifer ei näyttänyt huomaavan mitään vaivautumisen syytä. Näytti siltä kuin hän olisi sysännyt pois sen itsensä, jonka huulet eivät maininneet sitä nimeä. Hänen nykyisellä tuulellaan ei hänestä ollut sen kummempaa ilmaista Geraldinen harjanneen hänen tukkaansa kuin selittää, kuten hän seuraavalla henkäyksellä teki, että hänen hiuksensa kaipasivat pesemistä. Geraldine ei hänestä enää ollut salaperäisen merkitsevä henkilö. Hän oli kaikkien muiden vakavien pulmien tavoin sulautunut yhtenäiseksi, kevyeksi, kuohuvaksi vaahdoksi; hänen nimensä oli mainittu huolettomasti ja heti unohdettu.

Hämmästyttävä, peloittava, ihailtava olento — mietti Judith — joka elämän häntä liian ankarasti puristaessa osasi muuttaa elämän kevyen merkityksettömäksi, ikäänkuin tarkoituksellisesti pysähtyä ja varata itseensä uutta elinvoimaa.

Judith harjasi suoriksi omituiset, joustavat, sähköiset kiharat ja painoi sitten niihin kasvonsa hetkiseksi. Varmastikin Jenniferin salaisuus piili hänen tukassaan; jos se leikattaisiin pois, menettäisi hän kenties voimansa.

»Minun on nälkä», valitti Jennifer. »Rakas, kaapissa on kakkua. Äiti toi sitä. Hän totisesti osaa huolehtia ruumiista. Hän on senlaatuinen nainen, tiedäthän: varaa kuumavesipulloja ja vanukasta, mutta tuhoaa henkevyyden. Ja tahtoisitko valmistaa suklaata, rakas? Ollaan oikein sapekkaasti yhdessä viimeisen kerran.» Hän nauroi rattoisasti.

He söivät ja joivat, ja sitten Judith kävi pitkäkseen vuoteelle Jenniferin viereen, ja hän sujutti käsivartensa Judithin hentojen hartioiden alle, taputtaen niitä puhuessaan.

»Annan anteeksi kaikille vihamiehilleni», vakuutti Jennifer. »Kerro Mabelille, että annan hänelle anteeksi ja toivon Jumalan aikanaan parantavan hänen täplänsä. Hän on ollut vihamieheni, eikö olekin? Hän olisi mielellään iskenyt minua puukolla. Anna kaikki historialliset ja talousopilliset kirjani Dorothylle. Hänen ei kannata ostaa niitä. Minä en enää ikinä vilkaise niihin, Jumalan kiitos! Jos minun on pakko ansaita toimeentuloni, suuntaan lahjani johonkin pintapuolisempaan. Missähän olen kesällä? Kun te kaikki hikoilette tutkintoaikana, nauran minä teitä ajatellessani.»

»Rakas, jätin sinulle kuparimaljakkoni. Sinähän aina ihastelit sen hauskoja valoheijastuksia. Jos matkustan Italiaan, lähetän sinulle kopan appelsineja sitä varten. Se näyttää parhaalta, kun siinä on appelsineja. Se on sievin kappale, mitä minulla on koskaan ollut, joten se luonnollisesti jää sinulle. Ota se äläkä unohda minua!» Hän painautui selälleen ja näytti kalpealta ja uupuneelta.

»Oi, Jennifer —» Judith tarttui hänen käteensä saamatta sanaakaan suustansa. Hetken kuluttua hän lisäsi: »Vastaisuudessa minusta tuntuu, etten ole sinua tyyten menettänyt. Viehättävä maljakkosi. Se on aina tuntunut olevan niin merkitsevä osa sinusta.»

»Se on kokonaan minua», supatti Jennifer. »Jätän sen sinulle.»

Hetkellinen keveys oli nyt mennyt, häipynyt yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Nyt heräsi sellainen lähestyvän lohduttomuuden tuntu, jollaista hän ei ollut aikaisemmin eläissään kokenut. Tämä oli loppu.

»Minun siis täytyy sanoa jäähyväiset», virkkoi Judith.

»Vedä verhot syrjään!»

Judith totteli. Mennessään ikkunan luokse hän tunsi Jenniferin katselevan häntä.

Yö oli kolea, pimeä ja tyyni, ja keskiyön tähdet tuikkivat värähtelevinä, kylminä, monilukuisina taivaankannella. Ikkunan alla muodostivat liikkumattomat puut vielä syvemmän pimeän läikän. Pihan toiselta puolen parhaiksi erotti rakennuksen vastaisen siiven, läpikuultamattoman pimeän möhkäleen; mutta ikkunoissa ei ollut valoa, ei edes Mabelin ikkunassa. Opistossa kaikki nukkuivat.

»Oi!» huoahti Jennifer. »Lehmusten tuoksu ja satakielet! Olisin mielelläni vielä kerran nauttinut niistä.»

Judith pudotti verhon, meni nopeasti vuoteen viereen ja vaipui polvilleen.

»Tule sitten takaisin, Jennifer, nauttimaan niistä kanssani! Miksi ei, miksi ei? Ensi lukukauteen mennessä olet jo terve. Kaikki on unohdettu. Viime lukukautemme… Jennifer!»

»Ei!» Jennifer peitti kasvonsa käsillään. »Ei, Judith; en voisi milloinkaan palata tänne. Kaikki on mennyt ihan vikaan. Kaikki on ikäänkuin — ikäänkuin myrkytettyä. Minun täytyy lähteä pois ja saada kaikki kuntoon. Kuulehan!» Hän kietoi molemmat kätensä Judithin kaulaan ja piti sitä tiukassa, tuskallisessa syleilyssä. »Siitä, mitä aioin puhua — en usko voivani puhua. Luulin voivani, ennenkuin näin sinut, mutta nyt, kun olet täällä, ei se enää tunnu selvältä. En oikeastaan tiedä, mitä ajattelen — mitä tarkoitan, ja jos koettaisin selittää, saattaisit — saattaisit käsittää väärin. Oi, Judith!»

Hän alkoi itkeä, mutta tyrehdytti itkunsa. »Elämässä on semmoista, mistä sinulla ei ole aavistustakaan. En voi selittää. Sinä olet oikeastaan ihan lapsi, etkö olekin? Olen aina pitänyt sinua maailman viattomimpana oliona.»

»Jennifer, tiedäthän voivasi kertoa minulle mitä tahansa.» Mutta niin vedotessaankin hän tunsi kaihtavansa tietoa. »Oi, niin, se on totta, ymmärrät kaikki.» Jennifer tiukensi otettaan rajusti ja tuntui epäröivän, mutta puhkesi vihdoin puhumaan: »Ei; olen sekaannuksessa. Pelkään. Selittäisin kaikki väärin, kuten aina teen. Mutta minä kirjoitan sinulle, rakas. Mahdollisesti en kirjoita sinulle vähään aikaan tai kenties kirjoitan jo huomenna. Mutta vannon kirjoittavani. Ja sitten selitän kaikki.»

»Ja näemmehän toisemme jälleen, Jennifer? Tapaammehan toisemme usein?»

»Kenties. Minä en tiedä. Se riippuu asianhaaroista», kuiski Jennifer. Hänen kasvonsa olivat vielä piilossa, käsivarret lujasti kuristavassa otteessaan.

»Oi, kyllä, kyllä, Jennifer! Tapaammehan! Miksi tällainen salaperäisyys? Jennifer — jos — jos pidät jostakusta muusta, en siitä pahastu. Minkä tähden sen pitäisi muuttaa meidän välejämme? Minä en ole mustasukkainen.»

»Minä kirjoitan sinulle», toisti Jennifer, kuiskaten hyvin väsyneesti.

»Pian sitten, pian, Jennifer! Kerro, miten voit, mitä aiot tehdä! Kerro, menetkö ulkomaille, kenen — kenen seurassa! Kerro kaikki! Muutoin minä aprikoin yhtenään. Kuvittelen kaikenlaista… Jennifer…»

»Hiljaa, rakas. Ei minulla ole mitään hätää, sen vannon. Ja vannon, että heti kaiken selvittyä kirjoitan sinulle. Ja sitten kohtaamme toisemme. Luotathan minuun, etkö luotukin?»

»Kyllä.»

»Ja sinun täytyy luvata vastata.»

»Kyllä.»

»Mutta älä kirjoita, ennenkuin minä kirjoitan sinulle!»

»En.»

»Hyvästi, rakas!» Jennifer salli käsiensä pudota kupeilleen.

Ovella Judith kääntyi, pakottaen suunsa hymyyn, mutta Jennifer ei katsonut häneen. Taaskin oli näkyvissä ainoastaan hänen sekava tukkansa, joka heloitti lampun valossa.

Lukukauden loppu.

Jenniferiltä ei ollut saapunut sanaakaan. Hän oli kadonnut. Mutta häneen sai luottaa; Judithin piti vain varrota, hän kyllä kirjoittaisi. Vai eikö häneen voinut luottaa?

Hänen kuparinen maljakkonsa seisoi pöydällä, eikä hänestä näyttänyt jääneen koko taloon mitään muuta muistoa, paitsi ihmisten kielelle; ja hekin välttivät hänen nimeään, lausuivat sen epäillen ja empien.

Kun Judith lukukauden viimeisenä päivänä pilkisti Jenniferin vihlovan tyhjään huoneeseen, näki hän uuninristikolla Jenniferin miesmäisen, jaeger-mallisen yönutun nauhan.

12

Kuukausimäärin ei elämässä sitten ollut mitään muuta kuin työ, päivän ja yön huolellinen suunnitteleminen, jotta nukkuminen, syöminen ja ruumiinharjoitukset riistäisivät työtunteja mahdollisimman vähän.

Pian oli taaskin keskikesäinen lukukausi, kukkia entistä runsaammin hedelmäpuissa, voikukkia niityillä, satakielten laulua setripuissa ja lehmuksissa. Mutta nyt ei se, että satakielet valvottivat aamuhämärään saakka, tuntunut kiihoittavalta eikä riemulliselta, sillä unettomat yöt heikensivät tutkintokykyä. Päivällä käen kaksi värähdyttävää ja yliluonnollista torvisäveltä tuntui koneelliselta kidutusvälineeltä; Judith huomasi epätoivoisesti laskevansa kukunnat, kaikki hermot väristen odottaen kunkin jälkeen seuraavan kajahdusta. Pakanamaisen rehevinä vironneet, kukkaiset puutarhat ja niityt melkein suututtivat. Niitä katseli pensein silmin aivojen jäykän mahtavien, akateemisten suojavarusten takaa. Mutta joskus yöllä, unissa, eivät puutarhat olleet kiellettyjä; ne laskeutuivat Judithin luokse ja levittivät tuoksuaan ikäänkuin siunausta; ne hohtivat vaaleina kinoksina, pilvinä, merinä — Englannin kaikki puutarhat avautuivat silmien eteen valoisina ja ilahduttavina kuutamossa.

Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan olivat tyttöjen epätoivoiset, lauhkeat, epäsiistit päät kumartuneina pöytien ylitse kirjastossa, ja kun he kohottivat kasvonsa, olivat ne kuumeiset ja työn hämäämät.

Lehdet kahisivat, kynät viuhuivat, narskuvia kenkiä sipsutteli sisälle ja ulos. Joku nakutti surullista säveltä hampaisiinsa; jollakulla oli nuha; joku hihitti hiljaa; joku huokaili huokailemistaan.

Ulkona auringonpaisteessa tennismailat iskivät väräjävästi. Kauan sitten oli Judithkin pelannut tennistä toukokuussa.

Mabelilla oli sanakirjavarustus soppensa ympärillä; milloin tahansa Judith kohotti katsettaan, katsoi Mabel häneen kuoppaisilla, vääntyneillä kasvoillaan hymy. Mabel oli toivonut pahaa Jenniferille. Mutta siitä oli niin kauan, ettei se enää merkinnyt mitään.

»Mabel, olet työskennellyt neljä tuntia yhteen menoon. Tule nyt puoliselle!»

»Kiitos, Judith; en tule. En tunne lainkaan tarvitsevani puolista. Mieluummin jatkan yhtä painoa ja juon ehkä kupin teetä myöhemmin.»

»Mabel, sinun pitää tulla kanssani.»

Hän lähti. Mutta hyvin usein hän ensimmäisen suupalan jälkeen laski haarukan kädestään, jääden istumaan ja tuijottamaan eteensä, ja hiipi sitten takaisin kirjastoon.

Kuparinen maljakko oli tänä lukukautena täynnä kullankeltaisia tulppaaneja tai tumman ruskeita kultalakkoja.

Missä Jennifer oli?

* * * * *

Tutkintoviikko. Taivas oli tulisen sininen koko päivän, ilma henkäyksetön, raskas. Kaupunkiin käveleminen oli samanlaista kuin olisi kävellyt höyrykylpyyn; jalat liikkuivat yhä raukeammin, koirat viruivat läähättäen katukiveyksellä, ja kellot tuntuivat suunnattomasti ponnistavan valmistautuessaan lyömään.

Tällä viikolla ei aivoissa ollut mitään muuta kuin kone, joka totteli liukkaasti, tuoden esiin päivämääriä ja elämäkertoja, vertaillen, pohtien, rakennellen teorioita.

Judith asteli kuin unissaan tuomiolleen tulvivien tutkintolaisten kalpeiden kasvojen joukossa. Jo kello yhdeksän kuumuutta huokui kaduilta, vyöryi katoilta. Keskipäivällä olisi Cambridgessa äärimmäisen epämieluista olla.

Tämä oli avara tutkintosali. Tytöt marssivat sisälle jonossa; kullakin oli kädessään lasi vettä, ja kukin etsi paikkaansa eräänlaisen kauhun vallassa. Tässä oli valkoinen lippu, johon oli kirjoitettu: »Earle, J». Siis Judith Earlea oli tosiaankin odotettu, hän oli tämän eriskummaisen, haaveellisen järjestelyn täydentävä osa. Enää ei ollut toivoa.

Penkki oli kova. Hänen vierellään istui sävyisä, iso, lehmämäinen olento, jolla oli hiekanväriset hiukset ja silmäripset, Hänen miettiväiset, ulkonevat silmänsä uhkuivat sääliä ja rohkaisua. Hän oli hyvä enne.

Kaikkialla salissa tyttöjen päät kääntelehtivät, nyökkäillen ja iskien silmää ystäville, kuiskien, hihittäen ja virnistellen epätoivoisen rohkeasti. Muuan jäljitteli itsemurhaa, nojaamalla rintaansa täytekynäänsä.

Ihan Judithin takana istui Mabel. Hänen kasvonsa olivat kiiltävät ja kaameat, ja hän nuuhki hajusuolapulloa.

»Mabel, oletko pyörtymäisilläsi?»

»En; en sitä usko. Tavallisesti minua pyörryttää aluksi aamulla. Myöhemmin alan voida paremmin.»

»Mabel, sinä et ole kunnossa — et saa —»

»St! Ei minua mikään vaivaa. Se vain saa pääni tuntumaan niin typerältä.» Hän tuijotti kauhistuneena. »Tuntuu siltä kuin en muistaisi kerrassaan mitään.»

»Älä ole huolissasi, Mabel! Kaikki kyllä muistuu mieleesi, kun käyt tehtäviin käsiksi. Minä vilkaisen silloin tällöin, oletko kunnossa.»

»Kiitos, Judith!»

»Mabel-parka! Onnistakoon hyvästi! Odota minua jälkeenpäin; vien sinut juomaan kupin kahvia. Se tekee sinulle hyvää.»

»Nautin siitä. Olkoon onni, mukanasi, Judith!»

Hän pakottautui hymyilemään, jopa punehtuikin hiukan mielihyvästä.

Sitten pelko valtasi äkkiä Judithin. Hänen päänsä tuntui leijailevalta kuplalta; siinä ei ollut kerrassaan mitään. Hän hapuili tiedon säikeitä, mutta ne katkesivat, häipyivät ja katosivat kuin hämähäkinverkko käsissä. Hän koetti karkoittaa mielestään sinne sekavasti sulloutuvia, puolittain muistamiaan sanoja.

Riisu aseet, Eros, pitkän päivän tehtävä on päättynyt. Ja meidän täytyy nukkua… Rauhaa! Rauhaa! Etkö näe rinnoillani lastani, joka imee hoitajattaren nukuksiin?… Kuka oli niin sanonut? Kuka oli saattanut sanoa sellaista? Olen vieläkin Malfin herttuatar… Peitä hänen kasvonsa! Silmiäni huikaisee. Hän kuoli nuorena. Myöskin Beatrice kuoli nuorena. Kas niin, äiti… sido tämä tukka jonkinlaiseen yksinkertaiseen solmuun… niin, se sopii hyvin… Pyydän, irroittakaa tämä nappi… Kiitos, sir… Cordelia! Cordelia! Niin monet olivat kuolleet nuorina. Ne kaksi, nyt Judith oli unohtanut heidän nimensä, ja Cordelia ja myöskin Desdemona. Voi, sinä rikkaruoho!… Saattaisi olla hyödyllistä muistaa ne… Mutta ne olivat jo luiskahtaneet muistista. Tämän eronhetken he saivat heinäsuovan vierellä tulvaniityllä. William Morris. Lausu minulle vain sana pellon ylitse, viljan hentojen, taipuneiden latvojen ylitse. Kullankellertävä viljapelto kuin Jennifer. Vaalea hiusrengas ranteessa. Se oli aina ollut Jenniferin vaaleita hiuksia. Vain naisen hiuksia… Rauhallisia hiuksia, läpikuultavana kultana kiemurtelevia. Mutta Jenniferin hiukset eivät olleet milloinkaan olleet rauhalliset… Lausu minulle vain sana. Roddy, yksi ainoa kuiskaus sinulta!

Tennysonhan sanoi: Ryppyinen meri hänen allansa ryömii… Ja Browning: Vanha kesäkuinen sinisää kujien ja seinäin yllä. Keats, Coleridge, Wordsworth ja Shelley… Mitä he olivat sanoneet? Entä Blake:

Tuo jouseni, se hohtokultainen; ja nuoleni tuo, haluin sulitetut… Kerran Judith oli sommitellut sävelen sille. Tuo jouseni, se hohtokultainen… Oi, sitä hokemasta piti lakata. Tuli ajatella draaman alkuperää, yliopistojen syntyä, kiltojen kehitystä, Shakespearen näytelmien rakennetta… Voi, hyvä Jumala!

Pääkopallinen hyödyttömiä sirpaleita rapisemassa tyhjyydessä —

Kello löi yhdeksän.

»Nyt saatte alkaa», lausui heikko ääni korokkeelta.

Kuului suunnaton huokaus ja paperin kahinaa; sitten syntyi hiljaisuus.

Ensi katsauksella kysymykset melkein kaikki näyttivät tutuilta, rauhoittavilta. Kaikki oli hyvin. Pelko haihtui. Aivot kokosivat tarmonsa kylmäverisesti, täsmällisesti; kynä juoksi.

Tunnin kuluttua ensimmäinen levähdys; hän vilvoitti otsaansa puikolla jähmeätä kölninvettä ja maistoi hieman vettä. Takaa kuului edelleen Mabel-poloisen kuivaa, hiljaista yskää ja nuuhkimista. Kirjoituksen ylitse matalalle kumartunut pää näytti siltä kuin se ei enää milloinkaan jaksaisi kohota uudelleen pystyyn.

Tytöt vääntelehtivät ja pureksivat kyniään. Jossakin soitti hampaidennaputtaja surullista säveltään. Lehmä katsahti työstänsä, hymyili rauhallisesti ympäristölleen ja alkoi jälleen kirjoittaa, tyynesti, rintansa hiukan estämänä.

Taaskin vierähti tunti. Pulmana oli pikemminkin se, että oli liian paljon sanottavaa, kuin se, että sitä oli liian vähä. Huone oli nyt kankeana, jurona keskittymisestä. Kuului tyrmistyttävää, sekavaa hätäilyä ja melua; eräs tyttö nousi ja juoksi pois huoneesta valvojan tukemana. Nenäliinassa, jota hän painoi nenälleen, oli kuvottavia, veripunaisia täpliä. Vähän ajan kuluttua hän palasi kalpeana ja vetistelevänä, istuutui jälleen paikalleen ja kumartui uudelleen paperin ylitse.

Kolme tuntia. Koe oli ohitse. Mahdotonta oli muistaa, mitä oli kirjoittanut, mutta koskaan ei ajatuskyky ollut tuntunut voimakkaammalta ja varmemmalta. Kolme tuntia lähempänä elämää.

Taaskin kadulle, keskipäivän auringon armottomaan paahteeseen. Mutta nyt sen säteet tuntuivat tehottomilta; niiden lämpö tuskin tunkeutui kylmiin käsiin ja jalkoihin tai värisevään, kivistelevään selkään.

Joukko ylioppilaita meni ohitse poistuessaan tutkintohuoneestaan. He näyttivät huvitetuilta ja riemastuneilta. He tunkivat paperinsa taskuihinsa, virittivät piippunsa, oikaisivat selkänsä ja lähtivät hilpeästi puoliselle.

Tytöt hiipivät ulos kaksittain ja kolmittain, vakavasti keskustellen, vertaillen valkoisia liuskojaan.

»Suorititko tämän?»

»Millaisen vastauksen panit tuohon?»

»Oi, totisesti! Arveletko, että siitä alennetaan numeroa?»

»Se oli ilkeä kysymys.»

»Oi, se olisi voinut olla pahempi.»

Tyttöjä pitäisi tosiaankin harjoittaa olemaan vähemmän silmäänpistävästi naispuolisia opiskelijoita. Sitä varten tarvittaisiin ainoastaan vähä koulutusta.

Nyt piti huolehtia Mabelista. Hän oli kiitollinen ja alistuvainen, joi paljon kahvia, mutta torjui ruuan. Kerran hän rikkoi painostavan hiljaisuuden, sanoen rauhallisesti hymyillen: »Tietenkin nyt oivallan, etten selviydy — Se tuntuu surkealta kaiken sen työn jälkeen — Muistini on melkein mennyttä —»

Nyt takaisin saliin taaskin kolmeksi tunniksi.

Äkkiä ilmestyi nurkan takaa hoikka, tumma, kellertävähipiäinen poika. Hän käveli velton sulavasti, hieman etukumarassa. Hän muistutti hieman Roddya, mikä pani sydämen hätkähtämään, ja hänen ilmeensä oli masentunut ja itsepintainen, ihan kuten Roddynkin olisi ollut, jos hänet olisi pakotettu kuluttamaan iltapäivä töhertelemällä hornamaista pötyä.

Judith seisahtui salin ovella ja vilkaisi taaksensa. Pojan katse oli kiihkeästi suunnattu häneen; ja hän hymyili pojalle.

Poika oli iloissaan. Hänen hupaiset pojankasvonsa menettivät raskaan ilmeensä, laukesivat ystävälliseen värähtelyyn ja lähettivät ujosti Judithille rohkean kysymyksen, ennenkuin hän katosi nurkan taakse.

Se oli kuin sanoma Roddylta, lähetetty hänelle uudesta elämästä kertomaan: »Muista, minä olen tulossa!»

Se päivä sujui tasaisesti ja samoin seuraava. Päivät painuivat kuusamantuoksun kyllästämiksi illoiksi, jotka pimenivät haaveelliseksi ja kuulakaksi, kukkien, puunlatvojen ja tähtitaivaan sekoittamaksi hämäräksi, ja lipuivat huomaamatta loppuunsa.

Äkkiä ei enää tarvinnut kirjoittaa vastauksia yhdeksästä kahteentoista ja kahdesta viiteen — ei ollut enää luentoja, ei valmistautumista, ei muistiinpanoja, ei määrättyjä työtunteja. Sensijaan suuri joutilaisuus, jonka taakan painamana tunsi olevansa ymmällä ja masentunut. Yliopistovuodet olivat iäksi menneet.

13

Ilta ennen lukukauden päättymistä.

Judith ja muut piiriin kuuluvat kävelivät käsikkäin ruohikon poikki, metsäistä polkua pitkin ja kuusaman ohitse viimeisen kerran.

Puutarha levitti näkyviin kaikki kauneutensa, jotka olivat yksin sen, rasittaen katselijoita, tiukaten:

»Katsokaa, mistä luovutte! Katsokaa, mitä ette enää milloinkaan saa.»

Koko aarrearkku oli ihan avoinna viimeisen kerran, näyttäen salaperäiset setrinsä, vaahteransa ja satakielensä, nurmikkonsa ja niitetyt heinänsä, kukkivat pensaat ja niiden juurella kasvavat villit kukat, ruskeat pyökit ja kaikki korkeat, ympäröivät puunlatvat, jotka väikkyivät pilvien tavoin päivän viimeisessä valossa.

He valitsivat elämänuria toisilleen, kevytmielisesti keskustellen tulevaisuudesta ja suunnitellen säännöllisesti uudistuvia kokouksia.

»Mutta mitä se hyödyttää?» tokaisi muudan. »Me kaikki hajaannumme oikein todella. Me emme voi palata tänne joka vuosi, ikäänkuin kaikki pysyisi ennallaan. Ei mikään ole sen kamalampaa kuin sellaiset vanhahkojen naisten kokoukset, joiden osanottajat koettavat jälleen olla yhdessä tyttöjä. Kuinka kaameata onkaan teeskennellä pääsevänsä takaisin siihen, missä on ollut! Jos kohtaamme jälleen toisemme, tapahtukoon se suuressa maailmassa. Minä en koskaan tule takaisin tänne.»

»Oi, mutta minulla ei ole voimaa vastustaa sitä», haasteli eräs toinen tyttö. »Nähkääs, olen jokseenkin varma siitä, etten enää milloinkaan ole niin onnellinen. Minun pitää opettaa nulikoille algebraa. Minua vetää takaisin antautuakseni hyödyttömiin pahoitteluihin.»

»Merkitseekö se niin paljon sinulle?» jupisi Judith. »Puhut niinkuin elämäsi olisi mennyt.»

»Jotakin sellaista, mikä merkitsee — hirveän paljon minulle, on mennyt», vastasi toinen melkein rajusti.

»Oi!» huokasi Judith.

»Eikö se sitten merkitse mitään sinusta?»

Judith oli vaiti, ajatellen, kuinka se kaikki oli merkinnyt yhtä ainoata seikkaa, Jenniferin suunnatonta, tuhoisaa tärkeyttä, kuinka Jenniferin poistuttua tämä paikka oli hänestä ollut samanlainen kuin sellaisen järven mutainen pohja, jonka vettä pitkän poudan peräkkäiset päivät ovat kuivanneet, kuin mauton, ilman ruokahalua nieleksittävä ateria, kuin harmaa, vihmasateinen, epäterveellinen sää. Ei mikään ollut herättänyt hänessä edes hetkellistä tyytyväisyyden palaamisen harhaluuloa, ei mikään muu kuin Jenniferin kuparinen maljakko, jossa Jenniferin tähden heloitti kukkia tai hedelmiä. Ei yksikään niistä, joihin hän oli liittynyt, ollut kyennyt lievittämään alituisesti jäytävää haikeutta eikä ainoaksikaan päiväksi hautaamaan niitä ainoita kasvoja. Ja he tiesivät sen. Kolme vuotta kestänyt imeytyminen Jenniferiin oli erottanut hänet peruuttamattomasti heistä, ja vaikka he olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, olivat he äänettömästi olettaneet, ettei hän kuulunut heihin.

He olivat niin viehättäviä, hienoja, herkkätuntoisia ja älykkäitä: kiehtovia olentoja, kuinka kiehtovia, sitä hän ei ollut koskaan vaivautunut käsittämään eikä nyt saisi milloinkaan tietää. Kaikille muille paitsi Jenniferille, joka oli itse tarjoutunut, hän oli kääntänyt kuulemattoman korvan, näkemättömän silmän. Ja niin paljon sellaista, millä olisi saattanut olla pysyväinen arvo, oli tarjoutunut; kaikki mahdolliset harrastukset ja tilaisuudet oli laiminlyöty.

Ensimmäisenä vuotena oli ollut se tyttö, joka kolmannen vuosikurssinsa korkeasta asemasta oli punehtuneena ja arkana kumartunut kutsumaan häntä iltaa viettämään kahden kesken. Hennot ohimot, kapeat, hienot poski- ja leukaluut, kirkkaat, pienet kasvot, huulet, joiden maltti näytti olevan suunnattoman hermoponnistuksen tulos, ne olivat niin liikkumattomat, niin lähellä värisemistä, niin herkät vaikutuksille, silmät, joiden vakava katse oli surullinen, nestemäisen loistava, pieni pää, sileä, ruskea, keskeltä jakaukselle kammattu tukka, kapeat kädet ristissä sylissä; sellaisena hän, yliopiston merkitsevin oppilas, oli istunut kuin varjo, perhonen, lintu, kuunnellen, kysyen, kuunnellen taaskin.

Hän oli runoilija. Hän ei koskaan näyttänyt runojaan, mutta Judithille hän lupasi näyttää ne. Hänen mielensä oli niin tahrattoman kirkas, että peloitti siihen kajota; mutta kuitenkin hän tarjosi sen Judithille kaikki sinä iltana.

Sittenkin se oli rauennut tyhjiin. Hän oli vetäytynyt pois hyvin pian, kaihtaen Jenniferiä ikäänkuin peloissaan.

Oli ollut se tyttö, jolla oli ollut kiduttava, vikaan mennyt rakkausjuttu. Eräänä iltana hän oli äkkiä alkanut puhua siitä Judithille ja kertonut kaikki. Judith oli viipynyt hänen luonansa, osoittaen hiukan hellyyttä ja sääliä, ja mennyt sitten edelleen. Hän oli sanonut: »Ethän kerro Jenniferille, ethän?»

Oli ollut se tyttö, joka maalasi muotokuvia ja joka oli halunnut Judithia mallikseen. Oli ollut vaitelias tyttö, joka luki »Kuoleman kirjaa» joka ilta huoneessaan, joka tutki, niin kuiskailtiin, pahojen henkien manaamista ja joka katseli Judithia huulillaan salaperäinen, puolittain ilkeyttä, puolittain jotakin muuta huokuva hymy; oli ollut se harvinaisen kaunis, nuori ensimmäisen vuosikurssin tyttö, jolla oli viileät, enkelimäiset kasvot ja hopeanvalkeat hiukset; kaikki he ja lukemattomia muita oli tarjoutunut. Oli ollut Martin, kaihdettu ja vierottu, koska hän ei pitänyt Jenniferistä. Ja oli ollut kirjoja, paljoa enemmän kirjoja paljoa useammissa kirjastoissa; ja uutta runoutta, uutta musiikkia; uusia näytelmiä — satoja älyllisiä nautintoja, joita Judith oli vain hipaissut tai joita vaille hän oli tyyten jäänyt, koska oli eristäytynyt hyödyttömän unelman rajoihin.

Hän virkkoi vihdoin:

»Oi, kyllä. Se merkitsee jotakin. En vielä tiedä, kuinka paljon. Nyt pelkään, että minulta on jäänyt paljon saamatta.»

Kaikki olivat ääneti, ja hermostuneena ja peloissaan hän luuli heidän kaikkien ajattelevan Jenniferiä.

»Eikö ole kummallista», puhkesi joku puhumaan, »että aika tuntuu seisseen liikkumattomana tässä paikassa? Mitään ei ole muuttunut siitä lähtien, kun tulimme tänne. Vaikkakin oletan kaiken edistyneen kandidaattitutkintoa kohti, tuntuu minusta kuin ei olisi astuttu yhtään askelta eteenpäin. Kaikki — mikä se sana onkaan? — staattista. Tai sitten kiertämässä ympyröitä. Minusta tuntuu, että olen istunut tyynessä varalammikossa kolme vuotta.»

»Ja nyt meidät lasketaan siitä jokeen.»

Ja pyyhkäistään uuteen elämään, mietti Judith kaihoisesti. Mutta kuitenkin hän aavisteli pahaa. Auringon laskun hyväilemä rakennus näytti äidilliseltä ja hyvänsuovalta, levittäen turvaavan rintansa viimeisen kerran suojattiensa ylitse. Mahdollisesti ei uudessa elämässä olisi mitään niin varmaa ja rauhallista kuin sen kiihkoton suojelus.

Kello löi tunnin yksivakaisesti.

»No niin, minusta se on ilkeätä», lausui muuan. »Minä lähden lopettamaan tavaroitteni sullomisen.»

Missä oli Jennifer tänä tyynenä, lehmuksille tuoksuvana, viimeisenä iltana?

14

Lopuksi ei ollut aikaa sanoa jäähyväisiä kenellekään. Tytöt hajaantuivat, kiidättäen sinne tänne osoitelippuja ja matkalaukkuja tai silitysrautoja silittääkseen juhlaviikolla käytettäviä leninkejä.

Toukokuun juhlaviikko oli edellisenä vuotena ollut hupainen, viisi tanssi-iltaa peräkkäin Jenniferin, hänen nuoren, Trinity-yliopistossa opiskelevan serkkunsa ja erään laivastossa palvelevan pojan seurassa. Tänä vuonna ei ollut tuntunut kannattavan hyväksyä kutsuja.

Judithin hyöriessä, sitoen matkalaukkujensa hihnoja ja syytäen kolmen vuoden aikana kasaantunutta törkyä lippaista ja kaapeista läjään lattialle, astui hymyilevä palvelijatar sisälle ja ilmoitti erään herrasmiehen odottavan häntä alakerrassa.

Se oli Martin.

»Martin! Oi, hyväinen aika!»

»Tulin onnenkaupalla, Judith. Ajoin tänne autolla tapaamaan muuatta ulkomaille lähtevää miestä. Aiotko — aiotko jäädä tänne juhlaviikoksi?»

»En, Martin. Aion nousta junaan noin kahden tunnin kuluttua ja matkustaa suoraan kotiin.»

»Tarkoitatko todella kotiin, naapuritaloomme?»

»Kyllä. Taivaan kiitos! Se ei ole enää vuokrattu. Äiti ja minä vietämme siellä ainakin osan kesää. Oletteko te — onko ketään teistä siellä?»

»Mariella on siellä nyt poikineen. Ja Roddy ja minä menemme sinne vähäksi aikaa. Itse asiassa minä menenkin tänään — autolla. Juuri sitä varten tulin — kysymään, haluaisitko sinä tulla autossa kanssani.»

»Autossako kotiin? Oi, kuinka ihanaa! Olet enkeli, Martin, kun ajattelet minua.»

Martin oli yhtä ujo kuin aina, piti päänsä kumarassa puhuessaan hänelle. Häntä katsellessaan Judith arveli itse kasvaneensa. Jenniferin menetys oli antanut hänelle jonkunlaista itsevarmuutta ja esiintymisen kypsyyttä, eräänlaista vakavuutta. Ensimmäisen kerran hän nyt näki Martinin täysin erillisestä ja epäromanttisesta näkökulmasta ja ajatteli: »Näin siis näen Roddynkin. Hän ei enää hämmennä ja sotke minua. Kaikki sellainen on mennyttä minuun nähden.»

»On perin hauska tavata sinua jälleen, Judith. Siitä on jo vaikka kuinka kauan. Näytät hieman laihalta, etkö näytäkin?»

»Se johtuu niistä surkeista tutkinnoista, Martin. Työskentelin ankarasti… En tiedä, minkä tähden.»

»Oi! Sinun ei olisi pitänyt.»

Hän näytti lopen masentuneelta.

Herttainen Martin!… Judithin sydämen jossakin sopukassa huojentui taakka… Jennifer siirtyi äkkiä etäälle.

»Odota minua, Martin!… Olen valmis neljännestunnissa.»

Hän ei ollut sanonut jäähyväisiä Mabelille. Hän oli pelännyt tätä viimeistä velvollisuustehtävää… Nyt ei, taivaan kiitos, ollut aikaa mihinkään pitkälliseen… Yksinkertaisinta kirjoittaa lyhyt kirje ja käskeä jonkun kiinnittää se Mabelin oveen.

Hän kirjoitti:

»Rakas Mabel.

Minua tultiin odottamatta noutamaan autolla. Minulla on ainoastaan kymmenen minuuttia aikaa lopettaakseni tavaroiden sullomisen ja suorittaakseni kaikki viimeiset asiat. Koputin vähä aikaa sitten ovellesi, mutta en saanut vastausta.»

Hän empi. Oliko se liian karkeata? Se oli; mutta sen täytyi nyt pysyä; sen ylitse ei voinut vetää viivaa.

»Ja nyt pelkään, ettei minulle jää minuuttiakaan koettaakseni löytää sinua. Olen kauhean pahoillani, kun en saa tavata sinua ja sanoa sinulle jäähyväisiä, Mabel. Eikö ensi lokakuussa ole surullista ajatella, että enää emme kaikki kohtaa toisiamme? Sinun pitää kirjoittaa minulle ja kertoa, mitä sinulle tapahtuu, ja minä kirjoitan sinulle. Varmastikin tapaamme vielä toisemme. Sinun täytyy ilmoittaa, jos joskus liikut näillä mailla —» Sen myöskin täytyy pysyä… Entä mitä muuta?… Tulokset olisivat nähtävinä huomenna — parasta olla viittaamatta niihin, sillä varmasti Mabel ei ollut selviytynyt. Hän ei ollut lopulta muistanut mitään. Kolmena viimeisenä päivänä hän oli jättänyt kerran tai kahdesti arkin ihan puhtaana muutamia epävarmoja rivejä lukuunottamatta. Judith lopetti:

»Oikein sydämestäni toivon sinun saavan levätä pitkään ja hyvästi. Sinä tosiaankin tarvitset sitä. Teit työtä niin ihmeen paljon. Ei kukaan olisi mitenkään voinut työskennellä ankarammin. Olemme kaikki kovin pahoillamme siitä, että olit niin huonovointinen tutkintoviikolla. Sinulla oli hirveän huono onni.

Hyvästi! Sydämellinen tervehdys!

Judith.»

Ei mitään voinut lisätä. Ei ollut mitään muuta sanomista. Hänen silmissään väikkyivät Mabelin kasvot tämän viime viikon aikana, ilmeettömät, riutuneet, häntä yhäti kuolevan silmillä tarkkailevat, mutta hän työnsi ne syrjään. Hän oli arvellut, että hänen pitäisi suudella Mabelia jäähyväisiksi, mutta nyt hänen ei tarvitsisikaan sitä tehdä.

Nyt hänen täytyi joutua Martinin tähden.

Auto kääntyi opiston kujalta ja lähti kiitämään pitkin pölyistä maantietä.

»Nyt sanon sille jäähyväiset, Martin. Uh! Minä vihaan sitä. Minä rakastan sitä.»

Haavat näyttivät lyhyessä hetkisessä kasvavan ja piilottavan sen. Se oli poissa.

»No niin, Martin, miten olet voinut? Mitä kuuluu kaikille muille? Kuinka he kaikki voivat?»

Hän pääsi takaisin, hän pääsi takaisin.

He jättivät Cambridgen taaksensa, ja hän koetti muistella sitä, saada sen silmiensä eteen, mutta ei voinut. Valveuni, nukkuessa nähty uni — kumpi se oli ollut?

Muistaisikohan hän sitä enää milloinkaan?

Eilen oli Martin seisonut hänen kanssansa kirsikkapuun juurella.

Nyt Martin kertoi hänelle hampshirelaisesta kodistaan. Hän toimi äitinsä tilanhoitajana nyt isänsä kuoltua. Judithin piti tosiaankin tulla sinne ja tutustua hänen äitiinsä. Hän oli täysin onnellinen viljellessään omaa maatansa; hän ei kaivannut mitään muuta puuhaa. Hän paransi kalavesiä ja metsästysmaita; he olivat äsken ostaneet maakappaleen, jota he olivat tavoitelleet kaksi vuotta, lähes kilometrin lisää jokea ja laajahkon metsän. Metsän hoito oli kiehtovin ala; hän aikoi käydä siihen käsiksi vakavammin. Martinin elämä tuntui hyvin onnelliselta, hyvin järjestetyltä, hyvin selvältä ja hyödylliseltä. Hän tiesi, mitä tahtoi.

Serkukset olivat kaikki olleet hajallaan parin viime vuoden aikana. Mariella oli työskennellyt erään naispuolisen eläinlääkärin apulaisena Lontoossa. Hän oli viettänyt suurimman osan edellistä kesää Martinin luona, koska hän oli ollut niukoissa varoissa ja hänen oli ollut pakko vuokrata joen rannalla oleva talo. Myöskin Peter oli ollut siellä. Hän näytti aika sievältä pikku miekkoselta, mutta heikkohermoiselta. Nyt hänellä oli kotiopettajatar, ja Mariella näytti ajattelevan enemmän koiriaan kuin häntä. Ainakin hänestä sai sellaisen vaikutelman. Mariella, niin Martin väitti, ei ollut muuttunut ollenkaan.

Juliania Martin oli tuskin nähnyt. Hänen luuli Martin kirjoittelevan musiikkiarvosteluja yhteen tai kahteen viikkojulkaisuun, mutta ei tiennyt, mihin. Hän oli myös kuullut Julianin kirjoittavan baletti- tai oopperakappaletta tai jotakin sellaista, mutta ei luullut sitä vakavaksi puuhaksi. Sodan jälkeen häntä oli alkanut vaivata hengenahdistus, mies-poloista, ja hän vietti kaiket talvet ja jotkut kesätkin ulkomailla.

Entä Roddy? Niin, Roddy tuntui melkein aina vetelehtivän Pariisissa tai Lontoossa, vähän piirrellen ja muovaillen. Häntä ei kukaan voinut saada tekemään työtä, vaikka hän edellisenä vuonna oli suorittanut Pariisissa jonkunlaisia näyttämötöitä — maalannut maisemia tai jotakin sellaista — saavuttaen hyvän menestyksen. Nyt hän vakuutti haluavansa näyttämölle. Nauraen Martin huomautti pelkäävänsä Roddyn olevan hieman tuhlaavaisen. Joka tapauksessa hän aikoi tulla viikon päiviksi, ja Judith tapaisi hänet itse.

Kello kuusi illalla he pysähtyivät Judithin kodin pääoven eteen. Siellä oli puutarha odottamassa ottaakseen hänet jälleen helmaansa. Ilma oli suloisena ruusujen ja syreenien tuoksusta, aurinkoinen nurmikko levisi joelle päin, kukkapenkissä heloittivat ihanasti siniset delfiniumit, valkoiset ja keltaiset liljat ja isot unikot.

»Hyvästi, Martin. Ajomatka oli viehättävä. Tapaamme toisemme pian, emmekö tapaakin? Tule noutamaan minua!»

Hän astui viileään, varjoiseen halliin. Tuossa vanha taloudenhoitaja riensi ottamaan häntä vastaan; ja seurusteluhuoneesta kantautui hänen äitinsä ääni, joka lausui pehmeästi:

»Tyttärenikö siellä?»