NELJÄS OSA

1

Hän oli valmis ulkoilmakutsuja varten. Hänen yllänsä oli keltainen liinaleninki ja ruskea olkihattu, kveekarimallinen ja kauniilla, keltaisella nauhalla koristettu. Äiti oli sitonut nauhan suureksi rusetiksi; silmukat painuivat hänen niskaansa, ja nauhan päät valuivat hänen lapaluittensa väliin.

»Viehättävä, nuori olento», arvosteli äiti katsellen häntä kiihkottomasti.

Judith oli ollut kotona yli viikon, ja äiti oli ollut ihastuttava. Hän oli vienyt Judithin Lontooseen ostamaan leninkejä. He olivat asuneet Julesin hotellissa pari yötä, ja äiti oli auliisti tilannut kauniita vaatteita omalta vaatturiltaan. Kun Judith liikkui hänen edessään viidennessätoista mallileningissä, oli hän kohauttanut olkapäitään ja huomauttanut omituisella, tylyllä, mutta kauniilla äänellään:

»Kuten näette, sopii tuolle lapselle mikä tahansa.»

Ja vaatturi oli juhlallisesti vahvistanut sen.

He olivat yhdessä käyneet teatterissa ja oopperassa; ja joka aamu ja joka ilta Judith istui äidin vuoteen laidalla, ja he tarinoivat keskenään ystävällisen kohteliaasti, melkeinpä vaivattomasti.

Äiti oli erittäin hyvin puettu nainen, hoiti käsiään hyvin, käytti ihojauhetta ja hajuvettä hienosti. Hänen kasvonsa eivät vanhentuneet, vaikka värittömät posket olivat nyt hiukan kuopallaan ja katse oli terävämpi. Hänen silmänsä muistuttivat sinisiä timantteja, ja hänellä oli tyly, punattu suu sekä pitkät, suipot suupielet. Hänen kasvojensa luut olivat voimakkaat, terävät ja hienot, ja jokin piirre hänen kasvojensa kolmikulmaisissa ääriviivoissa, silmien asennossa, huulien ilmeessä toi mieleen kissan.

Hän oli hienon aistikas mieleltään yhtä hyvin kuin olemukseltaankin, kykenevä, nopeaälyinen. Hän keskusteli älykkäästi, ja hänellä oli hyvät tiedot laajoilta aloilta — ja miehet ihailivat häntä ja olivat mieltyneitä hänen seuraansa. Hän oli aina, mietti Judith, näyttänyt liikkuvan hänelle kohteliaisuuksia latelevien miesten ympäröimänä. Silloin tällöin hän huomautti, kuinka vähän hän piti naisista; ja Judith oli tuntenut tämän tuomion ulottuvan häneenkin. Hän ei ollut koskaan ollut mielissään tyttärestä; ainoastaan komea poika olisi hänelle kelvannut. Hänen tyttärensä oli saanut selville sen jo varhaisessa lapsuudessaan, sillä muiden palvonta oli tehnyt hänet liian viisaaksi.

Äidistä oli tuskin mitään muistamista, ei mitään muuta kuin se, että hän hämärästi, pelokkaan kunnioittavasti, jumaloivasti rinnasti hänet enkeleiden ja neitsyt Marian kanssa.

Eräänä iltana oli äiti tullut huoneeseen puettuna päivälliskutsuja varten kokonaan valkeassa asussa ympärillään jotakin leijailevaa, ruusuista ja sateenkaaren väreissä väikkyvää. Puvussa oli kurjenpolvia rinnalla, vyötäisillä ja liepeessä, kimppu toisella olkapäällä, ja kurjenpolvenvärisiä, liehuvia nauhoja. Hänen vaaleassa, pilvimäisessä tukassaan oli timantteja. Hän kumartui vuoteen ylitse, hymyillen salaperäisesti silmillään ja huulillaan ikäänkuin olisi ollut hyvin mielissään; ja Judith peitti kasvonsa tämän enkelimäisen näyn nähdessään; eikä kumpikaan heistä virkkanut sanaakaan. Ovelta kutsui miehenääni: »Mildred!» Se ei ollut isä.

»Käy sisälle!» kehoitti äiti. »Lapsi on täällä.»

Huoneeseen astui pitkä, viiksihuulinen mies, joka jäi seisomaan äidin viereen, lasketellen pilaa, lausuillen hullunkurisia kysymyksiä ja nauraen, koska Judith ei suostunut vastaamaan eikä katsomaan häneen.

»Älä ole hupakko, Judith!» nuhteli äiti.

»Hän ei ole sinun näköisesi», huomautti mies.

»Niin, ei ensinkään minun piirteitäni.» Äidin ääni kuulosti ikävystyneeltä.

»Oletko siitä pahoillasi?»

»Fred ei ole.»

He molemmat naurahtivat.

Äänettöminä he seisoivat rinnakkain, nojaten vuoteen kaiderautaan, ja Judithin käsi sujuttautui huomaamatta koskettamaan kurjenpolvea. Hän nykäisi hieman, ja se solahti kimpusta hänen käteensä.

»Lähdetään», virkkoi äiti ja lisäsi sitten olkansa ylitse: »Käy nukkumaan, Judith!»

Hän olisi harmistunut, jos olisi huomannut kurjenpolven. Se ei sittenkään ollut oikea, vaan tehty vaaleanpunaisesta sametista. Judith piilotti sen pieluksensa alle.

Äiti sujautti kätensä miehen kainaloon ja leijaili pois.

Se oli ainoa äidistä jäänyt eloisa muisto. Naapuritalon lapset tulivat muistissa ihan kurjenpolvileningin kintereillä; ja senjälkeen hänen kiihkeä mieltymyksensä kohdistui heihin eikä äitiin. Äiti oli yhä enemmän poissa tai puuhissaan, ja hänen mielenkiintonsa tytärtä kohtaan laimeni yhä silmäänpistävämmin. Lukuunottamatta leikkimistä naapuritalossa tai yksin puutarhassa olivat Judithin elämän koko sisältönä oppitunnit ja opettajattaret. Äiti ja isä olivat hellittämättömiä tietopuoliseen kasvatukseen nähden.

Judithin mielestä heidän persoonallisuutensa oli kaksinainen. Toisaalta äiti ja isä tietysti rakastivat toisiaan ja ainoata tytärtään, veivät hänet joskus merenrannikolle ja silloin tällöin Lontooseen pantomiimia katsomaan. Kerran tai kahdesti hän kävi heidän seurassaan ulkomailla. Mutta niissä monissa tapauksissa, joissa hänet jätettiin kotiin, he kirjoittivat hänelle rakkautta uhkuvia kirjeitä, joihin hän velvollisuudentuntoisesti vastasi ranskankielellä näyttääkseen heille, kuinka hyvin hänen ranskankielen opintonsa edistyivät, ja he toivat kotiin palatessaan hänelle kauniita lahjoja. Kotona ollessaan he usein lukivat hänelle ääneen iltaisin.

Heillä kolmella oli romanttiset ja lohduttavat keskinäiset suhteet — ihanteelliset suhteet; mutta sitten aina Fred ja Mildred anastivat äidin ja isän paikan rikkoen kuvitelman. Sillä voi, he tuntuivat olevan tehdyt lujemmasta ja kestävämmästä aineesta; he olivat todellisia; eivätkä he olleet usein yhdessä; ja milloin he olivat, vallitsi usein kylmyys ja silloin tällöin syntyi riita. Elämä Fredin ja Mildredin seurassa ei ollut lohdullista eikä turvallista. Fred oli jo aika vanha mies, peloittavan harvapuheinen ja omissa aatoksissaan. Hän luki ja kirjoitti kirjoja, ja hänellä oli muutamia vanhanpuoleisia ystäviä. Joskus he jo oltuaan kauan aikaa häntä huomaamatta, saattoivat pysähtyä tarkastamaan hänen kasvojaan ja sanoa hänelle, että hänestä tulisi isänsä näköinen. Ja joka kerta heidän äänensä, heidän kasvonsa, heidän sanansa saivat tuntemattoman entisyyden, aavistamatonta, kadonnutta suloutta uhkuvan, hetkeksi välähtämään hänen mieleensä, ja hän poistui aina sydämessään haikea murhe. Ihmiset rakastivat Frediä; Mildrediä he ihailivat, sopeutuen hänen mukaansa, mutta eivät rakastaneet. Se kävi selväksi jo elämän alkuasteilla, kun Judith käveli jommankumman kanssa puutarhan yläpäässä olevan majarivin ohitse ja he seisahtuivat puhuttelemaan majojen asukkaita pensasaitojen ylitse. Majojen asukkailla oli toisenlainen ääni, ilme ja vastaus Fredille ja ihan toisenlainen Mildredille.

Kasvaessaan Judith oppi tuntemaan lievää mielenkarvautta Mildrediä kohtaan sen tähden, miten hän kohteli Frediä, ja hänen kyvykkyytensä — maailman kanssa asioidessaan kuivasti, armottomasti, kyynillisesti saavuttamansa menestyksen vuoksi. Fred oli huonosti perehtynyt maailmaan — vieläkin huonommin, ajatteli Judith, kuin hän itse; mutta Mildred oli vajonnut sen viisaaseen tylyyteen. Hän ei näyttänyt tajuavan, että Fred kaipasi hoivaamista.

Sitten Fred kuoli; ja heistä tuli taaskin äiti ja isä. Äiti oli ollut lempeä, väsyneen näköinen ja kalpea mustissa vaatteissaan, turvautunut vähän aikaa Judithiin. Hän ei ollut puhunut paljoa isästä; mutta hän näytti vaipuneen murheellisiin mietteisiin ja puhui vastauskirjeissään hänestä hellästi ja ylpeillen.

Mutta kaikkea sitä ei ollut kestänyt kauan. Ensimmäisten kuuden kuukauden jälkeen hän ei ollut näyttänyt paljon kaipaavan Judithia loma-aikoina. Hän oli aina vierailuilla, aina matkoilla, aina imartelevien, puheliaiden miesten ja bridgeä pelaavien, tuoksuavien naisten ympäröimä; ja kaikkien kolmen vuoden aikana hän kävi yliopistolla ainoastaan kerran, viipyen muutamia tunteja. Hänellä oli Pariisissa vuokra-asunto, jossa oli pieni huone Judithia varten; mutta hän odotti Judithin viettävän omaa elämäänsä ja viihtyvän omien ystäviensä tai ainoan tätinsä, isän sisaren luona ainakin osan kustakin lomasta. Lukuseurueet, lyhyet vierailut ystävien kodeissa ja pitkät vierailut vanhan, kirjallisuutta harrastavan, naimattoman tädin luona Yorkshiressä olivat vieneet ajan. Yhden ihanan kesäkuukauden Judith oli viettänyt yksin Jenniferin kanssa eräässä huvilassa Cornwallissa; mutta kertaakaan hän ei ollut käynyt Jenniferin kotona. Jenniferin vanhemmat, väitti hän, olivat liian epämiellyttäviä työnnettäviksi kenenkään muun kuin hänen itsensä vaivaksi ja hänenkin vain lyhyiksi ajoiksi pitkien väliaikojen jälkeen. Samoin kuin Roddy hänkin ilmestyi ja katosi jälleen; hänellä ei ollut taustaa, vaan hän välähti salaperäisesti tavalliseen elämään ja häipyi siitä taaskin.

Mariellan toivottua kutsukirjettä ei ollut kuulunut. Hän ei ollut nähnyt Mariellaa isän kuolinkesän jälkeen eikä kuullut eikä nähnyt hänestä merkkiäkään paitsi lyhyttä, huonotyylistä, sovinnaista surunvalituskirjettä, joka kirjoittajan sanojen mukaan oli lähetetty »kertomaan sinulle, kuinka hirveästi me kaikki suremme kanssasi». (Mutta Martin oli lähettänyt kirjeen omasta kohdastaan.)

Loma-aikainen harhailu ulkomailla ja Englannissa oli tullut tavaksi; ja nyt ihan äkkiä hän oli taaskin kotona. Äiti oli tullut kotiin pelkästään hyväntahtoisuudesta ja suopeudesta Judithia kohtaan; sillä hän ei pitänyt siitä, ei halunnut asua siellä, piti sitä rasittavana kulunkina; hänellä oli ollut, niin hän väitti, useita suurenmoisia tilaisuuksia myydä se.

»Mutta oikeus ja kohtuus tuntuivat vaativan, että sinun pitäisi saada olla täällä ainakin tänä kesänä», sanoi hän. »Tiedän, että sinun tunteesi sitä kohtaan ovat romanttiset.» Hän lisäsi: »Enkä käsitä, minkä tähden meidän ei pitäisi viettää perin hupaista kesää yhdessä. Sinä olet sangen sopiva kumppani — aika paljon lukenut nykyisin ja varsin älykäs — ja äärimmäisen esittelykelpoinen, sen sanon. Tarkoitukseni ei ole, että jäisit luokseni pysyväisesti. Minusta olisi tuiki väsyttävää alituisesti raahata sinua muassani; ja varmasti sinäkään et siitä pitäisi. Me emme ensinkään sovi olemaan yhdessä kauan; me vain ärsyttäisimme toisiamme. Arvelin sinun kenties tähän mennessä päättäneen, mihin haluaisit ryhtyä» — äidin huomautuksissa piili tavallisesti pieni pistos — »mutta koska et ole, toivon sinun olevan luonani ainakin talveen saakka. Sitten sinun sopii päättää, mitä tahdot tehdä, ja minä autan sinua, jos voin. Sopiiko tämä järjestely sinulle?»

Se järjestely tuntui soveltuvan ihastuttavasti. Oli aika suurimerkityksinen asia, tuumi Judith, että äiti lainkaan halusi häntä seuraansa. Ja vaikka he eivät milloinkaan puhuneetkaan läheisesti, ei heiltä koskaan puuttunut keskustelunaiheita; oli kirjoja, ihmisiä, näytelmiä ja pukuja pohdittaviksi. Ja äiti näytti hyvästi viihtyvän puutarhassa lukemassa tai kävelemässä; hän tunnusti mielellään menevänsä ulkosalle mukanaan koppa ja sakset leikkaamaan kukkia kaikkiin huoneisiin.

Varmastikin olisi vihdoinkin mahdollista saada aikaan tyydyttävät keskinäiset suhteet, tuntea kiintymystä samoin kuin mielenkiintoa, ihailua ja sitä aistien voimakasta värähtelyä, jota äidin tuoksu, vaatteet, hipiä ja hiukset Judithissa herättivät ja olivat herättäneet lapsuudesta asti.

Sidottuaan rusetin valmiiksi äiti toivotti: »No niin — pidä hauskaa!» puolittain huvitetulla, puolittain ilvehtivällä äänellä ja lähetti hänet ulkoilmakutsuihin.

2

He olivat kaikki kokoontuneet pääovelle hänen saapuessaan ajotietä pitkin, kaikki muut paitsi Roddya. He eivät enää herättäneet hänessä pelkoa eivätkä tuskaa; hän oli kasvanut. Hän saattoi vavahtamatta katsella tuota kookkaiden ihmisten ryhmää. Kuinka he seisoivatkaan kaikki yhdessä ikäänkuin estääkseen vierasta murtautumasta heidän joukkoonsa! Mutta sillä ei nyt ollut väliä. Sen jälkeen, kun hän oli kohdannut heidät uudelleen, ei kummaltakaan puolelta oltu pyritty lähestymään, ei oltu sanottavasti seurusteltu keskenään; eikä hän ollut siitä välittänyt, ei virunut valveilla kuumeisen epäilyn ja kaipauksen kalvamana. Nyt hän oli heidän tasallaan. Hänen sydämensä oli turtunut tai kuollut; ja tuntui siltä kuin he eivät enää milloinkaan häiritsisi häntä.

Mariella, Julian, Martin; mutta ei Roddya…

Julian oli saapunut siksi päiväksi. Hän oli enemmän ruumiin näköinen kuin milloinkaan ennen. Hänen kasvonsa olivat pelkkiä vakoja, ulkonemia ja kuoppia, ja hänen silmänsä kiiluivat syvällä kuopissaan. Kiehkura hänen sakeata, ruskeata tukkaansa oli muuttunut valkeaksi. Hänen yllänsä oli hienot, valkeat flanellihousut ja aprikosinvärinen paita mitä lahevinta silkkiä; ja hänen rinnallaan näytti siniseen pumpulipaitaan ja vanhoihin, harmaihin flanellihousuihin puettu Martin maalaismaiselta ja ruokkoamattomalta.

»Kasautukaa vaunuun!» kehoitti Martin. »Mariella, en voi sallia sinun ohjata uutta autoani. Ymmärräthän, eikö totta, enkeli?»

»En ole suinkaan hyvä ohjaaja», myönsi Mariella, hymyillen epämääräisesti kaikille muille. »Ajoin Martinin auton pirstaleiksi viime vuonna, enkö ajanutkin, Martin? Ajoin sen vasten seinää. Hän oli kauhean kiltti silloin.»

»Hän on kauhean kiltti mies», vahvisti Julian, laskien kätensä Martinin olalle.

Ainoastaan Martin sai selviä kiintymyksen osoituksia toisilta. He kaikki kohtelivat häntä samaan — kiusoittelevan hellään tapaan.

»Judith, tuletko sinä eteen minun viereeni? Ja Mariella ja Julian, menkää te tuonne… Niin, kas sillä tavoin. Onko teidän mukava olla? Onko kaikilla oikein hyvä?» Martin koetti hirveän huolekkaasti väittää kaikkia häiritseviä seikkoja. Jokaisen pitäisi nauttia ulkoilmakutsuista.

»Ovatko ruuat vaunussa? Entä juomat? Kellä on aukaisuvehje? Niin, minulla on. Mariella, muista, että Julian on ainoastaan tämän päivän maaseudulla, äläkä istu tuppisuuna, vaan huomauttele mielenkiintoisista paikoista matkalla ja kaikista seudun nähtävyyksistä ja kuultavista, mitä satut panemaan merkille! Olemmeko siis valmiit? Munkin purolle, eikö niin?»

Auto sujahti ajotielle.

»Onko Martin varma ohjaaja?» huusi Julian, takertuen kiinni Mariellaan. »En usko häntä varmaksi. Jos hän ajaa vinhasti, hyppään minä pois. Voi, jäädään kotiin ja pidetään kekkerit puutarhassa. Ei mennä pois tämän sievän talon luota katselemaan mielenkiintoisia paikkoja. En ollut tosissani sitä ehdottaessani. En suinkaan sellaista halunnut. Voi, minkä tähden ei kukaan teistä koskaan käsitä leikkiä? Voih!…»

Hän vaikeni ähkäisten ja sulki silmänsä, kun Martin käänsi taipeesta maantielle. Mariella hihitti kuin pikku tyttö, Martin virnisteli, kaikki olivat sopivalla kekkerituulella. Mutta missä oli Roddy?

»Martin, mitä Roddylle on tapahtunut?»

»Niin, Roddy», vastasi Martin. »Kunnon Roddy-poloinen sai pääkivun.»

»Pääkivun?» Judith tunsi tuskaisen sykähdyksen.

»Niin; lähtiessämme hän jäi pitkäkseen. Se tomppeli pelasi tennistä koko eilispäivän paahtavassa päivänpaisteessa hatutta, ja seuraus on otaksuttavasti auringonpistos. Hän piti minua valveilla suurimman osan yötä, väristen ja vakuuttaen tulevansa sairaaksi. Hän oli kamalan näköinen aamiaisella, se täytyy myöntää — helakan keltainen; sen vuoksi annoimme hänelle aspirinipulverin, panimme hänet sohvalle ja jätimme hänet siihen.»

»Jätitte hänet, Martin? Mutta eikö jonkun olisi pitänyt jäädä hänen luoksensa?»

»Oi, hyvä Luoja, ei. Hän nukkuu päänsä terveeksi ja on hyvässä kunnossa huomenna.»

Martin nauroi rattoisasti, ikäänkuin Roddyn pääkipu olisi häntä huvittanut. Kuinka julmia, kuinka tunnottomia ihmiset olivatkaan! He väittivät olevansa hänen ystäviään, mutta jättivät hänet yksin sairaaksi ja lähtivät itse huvittelemaan. Hän saattaisi tulla kipeämmäksi päivän mittaan; hän saattoi olla sairastumassa vaaralliseen tautiin.

Roddyn poissaolo ja hänen pääkipunsa olivat hirveän merkitseviä. Judith oivalsi äkkiä odottaneensa näitä kekkereitä etupäässä nähdäkseen Roddyn, toivoneensa saavansa katsella häntä, keskustella hänen kanssansa, säikähtäneensä huomattuaan, ettei Roddya ollut ovella seisovassa ryhmässä, salaa valppaasti tähyilleensä hänen tuloaan, kuumeisesti varronneensa, että hänestä mainittaisiin jotakin, ihan lähtöhetkeen saakka; ja sitten oli paino laskeutunut hänen sydämelleen, ja nyt päivä oli perinpohjin piloilla.

Pitikö hänen sittenkin elää, tuntea ja kaivata taaskin?

Roddy virui yksin talossa, seurustelusalin punaisella sohvalla, ja ikkunaverhot olivat alhaalla. Hänen otsansa ja suljetut silmänsä olivat puristuneet ryppyihin päänsärystä. Hän käänteli päätänsä ja upotti sen pieluksiin; hänen hiuksensa menivät sekaisin, ja pielukset kävivät yhä epämukavammiksi. Hän sadatteli. Judith meni varpaillaan sisälle ja polvistui hänen viereensä.

»Roddy, tulin sinua katsomaan», kuiskasi hän.

»Voi, Judy, päätäni särkee niin kamalasti, eikä kukaan välitä minusta mitään.»

»Rakas, minä välitän. Olen niin hirveän pahoillani. Olen tullut huojentamaan sitä.»

Judith hiveli hänen otsaansa vilpoisilla sormilla, tasoitti hänen pieluksiaan, antoi hänelle juomista ja käski hänen maata hiljaa.

»Nyt on parempi. Kiitos, Judy! Jää luokseni!»

Oli autuaallista hoivata Roddya. Roddy oli lakannut vetäytymästä loitolle ja olemasta ylpeä; hän oli kovin turvautuva. Judith kumartui suutelemaan hänen otsaansa…

Martin katkaisi hänen unelmansa, tiedustaen: »Onko sinun oikein mukava olla, Judith?»

Ja kohennettuaan tuulilasia, selitettyään Judithille auton ohjauslaitteita ja katsahdettuaan taaksensa nähdäkseen, oliko toisten hyvä olla, hän puheli itsekseen tyytyväisenä ajoonsa, alkaen taaskin yksipuolisesti jupisten keskustella autonsa ja ohikulkijain kanssa.

»No, no, antaahan mennä, hyvä tyttö… se kelpaa… Mikä sinua vaivaa? Onko missä vika?… Hyvin tehty, tyttö.»… »No, hyvä herra, mitäs nyt puuhailette?… Ojentakaa kätenne, rouva, ennenkuin käännytte taipeesta tuolla tavoin!… Varokaa, pikku vintiöt, pyöritellessänne hyrriä maantiellä! Onneksi teille en ajanut suoraan ylitsenne… Ohoo, arveletko jaksavasi juosta kilpaa kanssani? No niin, koeta! Siinä kaikki.»

Vaihtelun vuoksi hän luki tienviittoja ääneen.

Judith katseli, kun syvän kultainen, tummavarjoinen maisema suoltui ohitse; sen metsät ja vainiot olivat jörön ja tyhjän näköisiä.

He saapuivat määräpaikkaansa teeaikana ja kävelivät jyrkkää vierua alaspäin Munkin purolle.

Saniaisia ja pitkää ruohoa kasvoi rehevästi mäen laelta ihan puron äyräälle saakka; ja pyökinrungot kohosivat tuosta pehmeästä, pyörteisestä, sinisen vihreästä, putousmaisesta alustasta yhä ylöspäin, niin kauas kuin silmä erotti. Ne kohosivat suoraan alastomien juuriensa viehättävästä, symmetrisestä kudoksesta ja kiipesivät ilmaan aivan kohtisuorina tai hieman kaartuvina kiemuroina. Hartaasti ne huojuivat sileinä, harmaan vihreinä patsaina, seisoen kevyesti juurillaan, kooten maasta voimaa ja kiidättäen sitä ylöspäin ylimpiin latvaoksiin asti. Vankat, sekavasti ulkonevat, käärmemäiset oksat katosivat vihdoin suihkukaivon tapaisesti hajaantuvaan lehvistöön. Heleä räiske kutoutui tiiviimmäksi ja piilotti taivaan; mutta auringonsäteet lävistivät sen ja muodostivat sen alle vihreitä valoläikkiä.

Ilmassa oli saniaisten tuoksua, ja pieni Munkin puro lipui edelleen heidän editseen, ruskeana ja kirkkaana, solisten koskipaikoissa, kätkeytyen ylitsensä kaartuvan kasviston alle.

»Täältä kerran löysin outolajisen kovakuoriaisen», virkkoi Julian, silmäillen mielissään ympärilleen.

»Minä menen uimaan teen jälkeen», ilmoitti Mariella. »Pojat, meidän pitää kaikkien uida. Nyt toivon kun toivonkin, että olisin ottanut Peterin mukaan. Etkö sinäkin, Julian?» Hän katsahti Julianiin epävarmasti.

»No, käskinhän sinun ottaa hänet, enkö käskenyt? Sinä vakuutit, että hänen piti jäädä opettajattarensa luokse», huomautti Julian ynseästi.

»Älä huoli, Mariella!» ehätti Martin lohduttamaan. »Luultavasti teit oikein, kun et tuonut häntä tänne. Hänestä se olisi otaksuttavasti ollut kovin uuvuttava, tällainen pitkä matka.»

»Juuri niin arvelin», virkkoi Mariella, yhtyen toisen sanoihin liikuttavaan, lapsellisen mukaantuvaan tapaan.

Taaskin Judith, tuntien vihlovaa hämmästystä, muisti, että Mariella oli äiti.

»Mitä arvelette teestä?» kysyi Martin. »Kunpa vain emme, Jumala nähköön, olisi unohtaneet mitään!»

Hän avasi eväskopan ja etsi innokkaasti sen sisällön joukosta, kunnes löysi ruokaliinaan käärittyjä raakoja tomaatteja ja salaattia.

Judith hymyili hänelle äkkiä. Vaikka kaikki muut muuttuisivat, pysyisi Martin ennallaan. Hän oli aina ollut, oli nyt ja olisi kuolemaansa saakka hyväntahtoinen, herkutteleva ja rohkaiseva. Hän söisi aina raakoja kasviksia ja haisisi lievästi terveelle hielle eikä vaatisi elämältä mitään muuta kuin sitä, että ne ihmiset, joista hän piti, olisivat hilpeitä.

Hän huomasi hymyn ja vastasi siihen nopeasti, säteilevästi.

He söivät voileipiä, hedelmiä ja kakkua; kärpäsiä, sääskiä, moskiittoja ja hyttysiä tuli surisevina pilvinä heidän ympärilleen; ja Julian alkoi menettää malttinsa.

»Polttakaa tupakkaa, joka ihminen, polttakaa! Älkää hellittäkö hetkeksikään!» luikkasi hän. »Hyvä Jumala, meidät kaikki syödään. Nyt tiedätte, miltä hyönteisten aika näyttää. Nyt näette, mitä päämäärää varten sinäkin olet avustanut seuraavan sukupolven syntymistä, Mariella: tappelemaan hyönteisten kanssa ja kärsimään tappion.»

He sytyttivät savukkeet ja tupruttivat vimmaisesti savua ilmaan, kunnes pilven pääosa haihtui.

»Lähdetään nyt toki kotiin», pyysi Julian valittavasti. Ja ihan äkkiä Judithin mieleen muistui Charlie pienenä poikana, vaivaloisena, oikullisena, komentelevana; ja kuitenkin hän koko ajan nauroi itselleen niin, että se riisui nuhteilta aseet, ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: »Tiedän olevani ilkeä ja tahdon olla ilkeä niin kauan kuin haluan; mutta te ette saa pahastua ettekä saa ottaa minua vakavalta kannalta.»

»Lähdetään kaikki kotiin ja pelataan kiltisti ja rauhallisesti erä tai pari biljardihuoneessa. Voi, minä inhoan ulkoilmaa kauheasti, koko maaseutua», jatkoi Julian.

Martin näytti huolestuneelta.

»Olet kovin epäkiitollinen», moitti Mariella. »Tämän kaiken on Martin sinua varten järjestänyt.» Hän tarttui Martinin käteen ja taputti sitä.

»Koska kerroit muistavasi käyneesi täällä kerran poikana ollessasi ja löytäneesi täältä oudon hyönteisen ja aina halunneesi uudelleen tulla tänne», selitti Martin.

»Voi kirottua liikatunteellisuuttani! Halusin palauttaa ne ajat, jolloin olin huoleton kovakuoriaisten etsijä. Eikö täällä ollut kärpäsiä silloin? Vai enkö niitä huomannut?»

»Muistan muutaman kovakuoriaisretken, jolloin olin muassasi», sekaantui Judith puheeseen. »Palatessamme olivat jalkamme ja kätemme niin turvoksissa, että ne muistuttivat ilmapalloja.»

»Muistatko sinä sen?» Julian nousi istumaan ja hymyili hänelle. »Kävimmekö kovakuoriaisretkillä yhdessä?»

»Kyllä.» Judith punastui. »Joskus. Olin hyvin ylpeä, kun otit minut mukaasi.»

Julian nauroi riemastuneesti.

»Taidan muistaa. Sinä olit omituinen lapsi. Mitä muuta teimme ollessamme nuoria? Jaksatko muistaa?»

»Muistan aika paljon.»

»Oi, kerro meille!»

Judith ravisti päätänsä.

»Millaisia olimme? Kuka oli kiltein? Martin tietysti; sinun ei tarvitse vastata. Mutta kuka oli miellyttävin? Kenestä pidit eniten?»

»Jollet itse muista, en minäkään muistuta.»

»Oi, luultavasti minusta!» huudahti Julian. »Olen melkein varma siitä. Enkö ole aina ollut suosikkisi?»

Judith nauroi kiusoittelevasti vasten hänen kasvojaan.

»No niin, varmasti ansaitsin olla», virkkoi Julian. »Sinä joka tapauksessa olit minun suosikkini. Ehdottomasti suosimani nainen. Olet aina ollut… Olemmeko muuttuneet kovin paljon?»

»Ette. Varsin vähän.»

»Kuka meistä on muuttunut eniten?»

Judith mietti tuokion ja vastasi sitten: »Mariella.»

Ja heti sen sanottuaan hän taaskin oivalsi, kuinka totta se oli, liian totta niin kevyesti lausuttavaksi. Mariella oli tosiaankin muuttunut.

Mariellan ja Julianin huulilta häipyi hymy äkkiä.

»Oi, olenko minä?» äänsi edellinen, kääntäen vaivautuneena katseensa toisaalle.

»Minusta Mariella ei ole muuttunut rahtuakaan», väitti Martin hämmästyneenä.

»Niinpä niin», virkkoi Julian, havahtuen syvistä aatoksista, »minä tunnen muuttuneeni, taivas sen tietää… Nyt nukahdan hetkisen, hyvät lapset, ja sitten olen käytettävissänne hilpeätä hippaleikkiä varten. Kuten tavallisesti paransi Judith pahimman tuuleni, ja uni täydentää parannuksen. Judith, enkeli, sinä jäät luokseni, etkö jääkin, liekuttamaan savukkeita?… Menkää tiehenne, kumppanit! Judith ja minä keskustelemme, kunnes vaivun uneen. Muistakaa, etten ole nähnyt häntä kolmeen vuoteen!»

»Minä menen etsimään uimapaikkaa», ilmoitti Martin. »Mariella, tuletko mukaan?»

»Kyllä.» Mariella ojensi hänelle kätensä, suoden hänelle suloisen, niukan hymynsä. Martin veti hänet pystyyn, ja he lähtivät kävelemään.

»Minä tulen etsimään teitä», huusi Judith. »Minäkin haluan uida.»

Martin kääntyi innokkaasti.

»Täällä alempana on jossakin lammikko tai pari», sanoi hän. »Tuletko perässämme?»

»Kyllä.»

»Hyvä!»

Hän heilautti kättänsä, ja Judith heilautti vastaukseksi; ja he katosivat polun taipeen taakse.

Julian kävi pitkäkseen seljapuun varjoon, viritti uuden savukkeen ja katseli Judithia kirkkain, arvostelevin silmin.

»No niin, Judith?» äänsi hän ja hymyili. Ja kuten ennenkin muutti hymy koko hänen tylyt kasvonsa kauniiksi.

»No, Julian? Mitä olet tehnyt itsellesi?»

»En mitään, en mitään.»

»Olet onnellisempi kuin olit viime kerran tavatessamme.»

»Mistä niin päättelet?»

Judith empi.

»Sinun — näyttelemisesi on paljoa luonnollisempaa.»

Julian nauroi ja virnisti hänelle.

»Eikö hieno ja huoliteltu näyttelypukuni huikaise sinua? No niin, älä pahastu. Se ei huikaissut vähääkään, vai huikaisiko? Enkä minä siitä pahastu. Sinä olet ainoa nainen, johon olen pysynyt jatkuvasti kiintyneenä ja jota en ole pystynyt pettämään.»

»Oletko pystynyt pettämään useita, Julian?»

Julian mietti.

»On joitakuita, jotka ovat rakastaneet minua», vastasi hän. »Heidän on siis täytynyt pettyä.»

»Arveletko, että jolleivät he olisi pettyneet, he eivät olisi rakastaneet sinua?»

Julian nyökkäsi.

»Oi, minä en usko sitä. Etkä sinäkään.» Judith huokasi. »En olisi koskaan uskonut… että voi yhä rakastaa henkilöä, jonka tietää — julmaksi, itsekkääksi ja välinpitämättömäksi.»

Kuka oli hänen mielessään — aprikoi hän niin sanoessaan. Varmasti ei Jennifer; ei varmasti Roddykaan?

»Ei silti», lisäsi hän kerkeästi, »että sinä olisit sellainen. En voi myöntää sinulle sen ajatuksen suomaa tyydytystä.»

»Minulla on kaikki ne ominaisuudet», väitti toinen. »Olen

…ilkeä, ylellinen, ahne, väärämielinen, petollinen, äkkipikainen, pahanilkinen, harjoitan jokaista syntiä, jolla on nimi…

Ja siitä johtui mieleeni, Judy, että kuulin sinun saaneen parhaat arvosanat kandidaattitutkinnossa. Olen hyvin iloinen — hyvin ylpeä siitä, että tunnen sinut.»

»Se ei ole tuottanut minulle paljoa tyydytystä.»

»No, no! Puhu vähä hiljempää!»

»Se on totta. En esiinny nyt vaatimattomana.» Judith käänsi päänsä poispäin Julianista ja jatkoi: »Tein työtä oikein tiukasti. En ajatellut mitään muuta kuin työtä, koska minulla ei ollut mitään muuta — erikoisen hupaista — ajateltavaa. Sellaiselle menestykselle ei pane paljoa arvoa.»

Syntyi äänettömyys.

»Ja otaksuttavasti», virkkoi Julian, »minulle ei sen enempää kerrota siitä».

Judith kohautti olkapäitään.

»Ei ole muuta kerrottavaa», vastasi hän. »Siinä kaikki.»

»Kukaan ei koskaan luota minuun», valitti Julian. »En tiedä, minkä tähden. Olen ihan mielipuolisesti innostunut — erittäinkin rakkausjuttuihin. Luultavasti kasvoni työntävät kaikki loitolle.»

Judith nauroi… Niin, ei kukaan luottaisi Julianiin. Hän olisi liian selvänäköinen, liian tieteellisesti innostunut, liian kylmä ja järkevä. Hän antaisi niin kovin hyviä neuvoja ja niin kovin paljon. Ihmiset kaipasivat vain sekavapäistä myötätunnon purkausta.

Julian jatkoi:

»On ihan liian kauan siitä, kun näin sinut viimeksi. Minkä tähden en tullut katsomaan sinua yliopistossa tai kirjoittanut sinulle? Aioin sen tehdä.»

»Minkä tähden et tosiaankaan?… Koska et muistanut minua.»

»Olen muistanut sinua aina, Judy. Olet aina ollut mieleni takalistolla. Mutta elämä oli hyvin täysi… Ja halusin odottaa.»

Hän loi Judithiin nopean vilkaisun, jonka merkitystä viimemainittu ei pysähtynyt tulkitsemaan, vaan ehätti sanomaan:

»Olen iloissani siitä, että elämäsi oli täysi. Olet ollut onnellinen, etkö olekin? Kerro minulle näistä kolmesta vuodesta!»

»Ne eivät ole olleet — ulkoisesti — draamallisia», virkkoi Julian hymyillen. »Ne ovat sisältäneet huonoa terveyttä yhtenään minulle.»

»Voi Julian-rukkaa!» Hän tarttui miehen käteen ja puristi sitä hetkisen; ja hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Hän oli unohtanut hengenahdistuksen, joka oli laihduttanut Julianin ennestäänkin kuoppaisia poskia, kyntänyt suun ympäristön juovat syvemmiksi, kohottanut ja kumarruttanut jo ennestään hyvin luisuja olkapäitä.

»Siitä ei mitään», torjui Julian kömpelöhkösti. »Se on tarjonnut minulle hyvän syyn olla tekemättä kaikkea, mitä en ole halunnut tehdä. Nämä sodanjälkeiset vuodet ovat olleet keskeytymätön itsehellittelyn jakso. Olin tavallani onnellinen Oxfordissa. Mutta olin siellä ainoastaan vuoden. Se ei oikein vedellyt. Jälkeeni jääneet heinäsirkkavuodet olivat liian voimakkaat. En pystynyt työhön, en pystynyt leikkimään. Olin läpikotaisin liian vanha. Mutta ihmisten lempeys, rauha, kauneus — kaikki se oli sangen lohdullista. Kävin jälleen käsiksi musiikkiin — miedosti… Mutta, kuten mainitsin, turhaa oli yrittääkään saada siitä enää sitä, mitä siitä olin aikanani löytänyt. Ja sitten tietysti ilmasto vahingoitti minua. Niinpä sorruin ruumiilliseksi hylyksi — mutta olin taaskin jotakuinkin tervejärkinen. Senjälkeen olen ollut Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa — kaikkialla Euroopassa. Olen säveltänyt baletin, jota ei ikinä esitetä. Olen sepittänyt kolme laulua. Olen kirjoittanut valheellisen oppineita arvosteluja nykyaikaisesta musiikista useihin aikakausjulkaisuihin. Olen kuunnellut — niin, suuresti nauttien kuunnellut aika paljon musiikkia hyvin monissa maissa. Minulla on ollut venäläinen rakastajatar, samoin ranskalainen ja itävaltalainen. Siinä lieneekin kaikki.» Hän vilkaisi Judithiin nopeasti ikäänkuin nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä ilmoitus teki häneen; mutta Judithin kasvot eivät värähtäneetkään. Julianin intohimot olivat aina antaneet vähän innostavaa, jolleivät kiusallista miettimistä. »Ja minä kyllästyin heihin kaikkiin, kohtelin heitä hirvittävän rumasti ja hylkäsin heidät. Vähän ajan kuluttua he tuntuivat minusta sietämättömiltä — niin typeriltä. Olen turhaan koettanut parantaa hengenahdistustani lukemattomien lääkärien taitamattomassa hoidossa. Olen lukenut aika paljon ja keskustellut enemmän, kuten arvannet. Olen kuluttanut ja kulutan vieläkin paljon aikaa etsiessäni jotakuta, johon voisin liittyä pysyväisesti. Mutta se on tietenkin mitä väsyttävintä romanttista hupsuutta. Ei kukaan voisi rakastaa minua kauan, tiedän sen hyvin. Ja varmasti en itsekään kykene muuhun kuin vähäiseen, ohimenevään haluun. Lyhyesti sanoen, Judy, minussa näet sellaisen miehen, jota nimitetään tuhlaajaksi. Se on suvussa, pelkään. Roddy on toinen samanlainen. Charlie oli määrätty sellaiseksi syntymästään saakka… Mutta hän olisi ollut onnellinen sinänsä, poika-parka… kun taas minun omatuntoni soimaa.» Hän kierähti ympäri ruohikossa katsoakseen Judithiin laiskasti, nauravasti. »Siinä kaikki», lopetti hän. »Nyt on sinun vuorosi.»

»Ei, ei. Käy nukkumaan! Minulla ei ole mitään kerrottavaa sinulle.»

»Sääsket ovat kaikki hävinneet», virkkoi Julian. »Minkä tähden? Ehkä minun olisi paras käyttää tilaisuutta — olen niin miellyttävä sitten herättyäni. Kiitos, Judith! Olet tehnyt minulle hyvää.» Hän sulki silmänsä ja avasi ne jälleen vakuuttaakseen: »Mainitsin sinulle, että olet aina ollut mieleni takalistolla. Se on totta. Aina.» Hän tarttui Judithin käteen. »Judith, sallitaanko minun tuntea sinut vihdoinkin?»

»Oi, kyllä, Julian, tietysti.»

»Hm — mitenkähän lienee?»

Hän tuijotti Judithiin kiihkeän kysyvästi ja keskittyneesti; mutta viimemainittu käänsi katseensa toisaalle. Hänestä ei asia tuntunut kovin tärkeältä.

»Tapaammeko toisiamme usein?»

»Niin usein kuin haluat.»

»Millaiset ovat suunnitelmasi?»

»Olen täällä heinäkuun loppuun saakka. Sitten matkustan ulkomaille äidin seurassa. Ranskaan. Vichyyn joksikin ajaksi. Hän kai uskoo sikäläisen parannustavan tekevän hänelle hyvää.»

»Minä tulen luoksenne Ranskassa. Tulen Vichyyn ja vien sinut pois äitisi luota. Voin paremmin Ranskassa. Ehkä opit pitämään minua aika hauskana kumppanina. Haluaisin näyttää sinulle niin paljon — tehdä kanssasi niin paljon. Tulenko?»

»Kyllä, Julian. Tee se!»

»Entä puheletko kanssani?»

Judith nyökkäsi.

»Lopulta», sanoi Julian, silmäillen häntä tarkasti, »uskon sinun puhelevan… Sanoinhan sinulle osaavani odottaa.»

Hän hellitti Judithin käden ja sulki silmänsä.

Judith nousi pystyyn ja lähti juoksemaan hänen luotansa joen äyrästä alaspäin.

* * * * *

Iltapäivä oli ihan tyven, ukkoshelteinen. Saniaisten peittämät rinteet muistuttivat veistettyjä, kimaltelevia putouksia. Munkin puro piili varjoisten äyräittensä alla. Judith noudatti sen mutkaista juoksua, tähyillen Martinin sinistä paitaa ja Mariellan valkeata liinaleninkiä.

Roddy oli tuhlaaja… Se oli suvussa… Roddysta ei ollut mihinkään, hän oli tuhlaaja. Kenties hänellä samoin kuin Julianilla oli rakastajattaria: ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen — lukemattomia rakastajattaria. Kenties se oli olennaisena osana tuhlaajissa…

Hän kääntyi jyrkästä taipeesta ja näki seljapensaiden lävitse vaaleahkon hahmon vedessä. Se oikaisihe vilkkaasti, käyden valppaaksi kuultuaan hänen askeleensa.

»Judy?» huusi ääni epävarmasti — Mariellan ääni.

Judith työnsi syrjään seljapensaiden oksia ja katsoi niiden lomitse; siellä oli Mariella seisomassa alastomana keskellä puroa kirkkaan, ruskean veden ulottuessa hänen polviinsa.

»Hyväinen aika, olen hyvilläni, että se olet sinä!» huusi hän hilpeästi. »Arvelin, että siellä mahdollisesti oli joku muu. Tule veteen, Judy! Täällä on niin suloista.»

Hän seisoi täydessä päivänpaisteessa kädet kohotettuina otsalle varjostamaan hänen silmiään, suu naurussa. Hänen kookas vartalonsa välkkyi hohtavassa ilmassa; kapeat lanteet, rintoja tuskin ollenkaan, viivat heikosti kaartuvat, nuorekkaan näköiset; kaikki hahmopiirteet sileät ja sangen lujat hentoudesta huolimatta. Hänen äänensä värähteli iloisesti, innostuneesti. Hän oli onnellinen.

»Riisuimme kengät ja sukat», huusi hän, »ja kahlasimme alaspäin purossa, kunnes löysimme tämän lammikon. Martin arveli muistavansa sen syventyvän täällä jossakin, ja hän oli oikeassa, eikö ollutkin? Se ei ole kovin syvä, mutta kuitenkin tässä voi uida. Vedessä kuhisee pienen pieniä forelleja. Olen tarkkaillut niitä. Martin on uimassa vähän alempana toisessa lammikossa. Jätin vaatteeni tuon pensaan juurelle. Jätä sinäkin omasi sinne ja tule veteen!»

Judith riisuutui ja kahlasi hänen luoksensa.

»Tällaisesta uimisesta minä pidän», haasteli hän edelleen. »Ei mitään yllä, eikä vettä kovin syvälti. On hullunkurista, tiedäthän, etten ole oppinut uimaan kunnollisesti; en tiedä, minkä tähden. Pojat aina nauroivat minulle makeasti, koska painuin pohjaan ja minut piti pelastaa. Lopulta luovuin yrittämästäkin.»

Ensimmäistä kertaa lapsuusajan jälkeen, ajatteli Judith, he kaksi olivat kahden kesken. Kuinka syvästi erilaisia he olivat? Alastomana Mariella lapsimaisine kiharapäineen ja itsetiedottomine vartaloineen näytti nyt hyvin samanlaiselta kuin oli näyttänyt kauan sitten sinä iltana, jolloin Judith oli jäänyt yöksi hänen luoksensa ja he olivat olleet iltakylvyssä yhdessä. Ja kuitenkin oli vähä aikaa sitten tuntunut niin varmalta, että Mariella oli syvästi muuttunut — erittäinkin kasvonpiirteiltään — täysikasvuisen pidättyvältä ja murheelliselta ilmeeltä — ja tullut yleensä sellaisen naisen näköiseksi, jonka piirteet alkavat saada keski-ikänsä kaavauksen. Mutta nyt, huolettomina ja nauravina auringonpaisteessa ja vedessä ne olivat taaskin samanlaiset kuin lapsuusaikana, ilmeettömän kirkkaat ja vilpittömät.

Mariella räiskytti vettä, hyräili vähäistä, soinnutonta säveltä, nauroi, kun kivi vierähti hänen jalkansa alla ja paiskasi hänet pitkäkseen puroon; ja Jenniferin seurassa vietetyt uimapäivät johtuivat vihlovasti Judithin mieleen. Hänen vierellään oleva vartalo oli samanlainen kuin Jenniferin pituudeltaan, voimiltaan ja muotonsa lujuudelta; mutta kuinka toisenlainen sittenkin! Tämä vartalo näytti yhtä kiihkottomalta kuin sitä kannattava vesi; ja Jenniferin vartalon jokaisessa kaarteessa oli ollut salaperäisyyden tuntu, joka kiehtoi silmää ja mielikuvitusta.

»Tosiaankin toivon, että olisin ottanut Peterin mukaan», pahoitteli Mariella, kumartuen tirkistämään veteen. »Hän olisi heti niin innostunut näihin pieniin kaloihin. Martin ja minä valmistimme hänelle äsken pienen akvaarion, ja hän on niin ihastunut siihen.»

»Kuinka hupaista, Mariella! Täytyy tuntua hauskalta saada leikkiä hänen kerallaan. Hän on nyt parhaassa iässä.»

»No niin, hänestä tosiaankin on hauskinta leikkiä yksin», virkkoi Mariella, näyttäen hieman vaivaantuneelta. »Hän on niin hiljainen, omituinen pikku poika.»

»No, se on hänelle paljoa parempi kuin se, että häntä aina pitäisi huvittaa, eikö olekin?»

»Tietysti on!» Mariella ilostui. »Hän — otaksuttavasti se johtuu siitä, että hän on ainoa lapsi ja että minulla on aika paljon puuhaa — ja sitten olen sitä mieltä, että lapsen on paljoa parempi oppia leikkimään itsekseen, etkö sinäkin ole?» Hän kertasi Judithin sanoja mukautuvasti, ikäänkuin ne olisivat lähteneet hänen omintakeisesta, syvästä vakaumuksestaan.

Hetkisen kuluttua hän jatkoi miettivästi:

»Se hänen opettajattarensa on kovin tiukka ihminen. Hän väittää, että hänen pitäisi saada poika kokonaan hoivaansa.»

»Hän on uusi, eikö olekin?»

»Ihan uusi.» Vakavasti, täysikasvuista teeskentelevän lapsen tapaan hän sitten lisäsi: »Arvelin, että minun ehkä pitäisi erottaa hänet. En ole täysin tyytyväinen häneen.»

Hän näytti odottavan toisen rohkaisevan häntä toteuttamaan epätoivoista suunnitelmaansa.

»Mutta minkä tähden, Mariella?»

Mariella epäröi ja punehtui.

»No niin, hän on niin kauhistavan etevä», vastasi hän vihdoin, näyttäen puolustautuvalta, hieman aralta. »Minä vihaan rehenteleviä ihmisiä, vihaatko sinä?» Hän loi Judithin silmiin vetoavasti värähtävän katseen.

»Luultavasti vihaan.»

»No niin, juuri sellainen hän on», selitti Mariella huojentuneesti.

Judith tarttui hänen käsivarteensa, taputti sitä ja sanoi nauraen: »Mariella, sinä pelkäät häntä, niin totisesti luulen! Tiedät, ettet mitenkään rohkenisi erottaa häntä. Tulenko tekemään sen puolestasi?»

»No niin» — Mariella hiljensi ääntänsä ja puhui vaivautuneesti, luottavasti: »Hän ei yksinkertaisesti välitä minusta mitään — ei kerrassaan mitään. Pojan omasta äidistä! Joskus aprikoin, onko… Otaksutko —» Hän katkaisi lauseensa, ja koko hänen kasvoilleen levisi lievä puna.

»Mitä, Mariella?» kysyi Judith hiljaa.

»No niin, joskus aprikoin, olisiko Julian mahdollisesti sanonut hänelle, että minä — että minä en osaa hoitaa poikaa.»

Hän kumartui taaskin tähyämään veteen, ja hänen kiharansa valahtivat eteenpäin, piilottaen hänen kasvonsa.

»Oi, ei, Mariella! Hän ei olisi voinut… Hän ei ikinä tekisi sellaista.»

Mutta eikö se ollut enemmän kuin mahdollista?

»No niin, ehkä ei… Mutta hän olisi saattanut, ymmärräthän…» Hän poimi vedestä pieniä kiviä kasvot edelleenkin piilossa. »Hänestä en milloinkaan ole ollut kovin kelvollinen hoitamaan Peteriä. Katsos, oikeastaanhan minun pitäisi olla hänelle hyvin kiitollinen…»

»Minkä tähden, Mariella?» tiedusti Judith. Itsekseen hän riemuitsi: »Hetkisessä opin tuntemaan Mariellan.» Ja hän melkein pidätti henkeään kuullakseen, odottaen paljastamisen hetkeä ja pelokkaasti varoen, ettei hänen ainoakaan sanansa tai liikkeensä tekisi puhujaa levottomaksi, sulkisi hänen suutansa äkkiä ja iäksi.

»No, niin, hän on hyvin avulias Peterin hyväksi.» Edelleen hän noukki kiviä purosta ja viskeli niitä. Hän pitkitti ikäänkuin ponnistaen: »Asia on näet niin, että hän hankki tämän opettajattaren Peterille, haastatteli häntä ja niin edelleen. Eikö se ole hullunkurista? Hän väitti, ettei vanha Pinkey-parka — muistathan hänet — kelvannut pojalle, ja hänen täytyi saada joku, joka paremmin sopi Peterin hermostuneelle luonnonlaadulle. Hän taitaa olla luonnostaan hyvin hermostunut. Luultavasti hän on musikaalinen… Julian näki suorastaan kauheasti vaivaa etsiessään tätä opettajatarta. Totisesti se ihminen käsittelee hermostuneita lapsia hyvin. Peter näyttää viihtyvän oikein hyvin hänen seurassaan, se minun täytyy myöntää… Eikä hän läheskään niin usein saa enää herätessään kirkumispuuskaansa… Senvuoksi minulla ei ole mitään moittimista, vai onko? Julian luulee aina tietävänsä paremmin. Hän on aina ollut kamalan ylimielinen, eikö olekin?» Hän kohotti kasvonsa ja hymyili hieman veitikkamaisesti.

»Kyllä, aina, Mariella.» Judith hymyili vastaan innokkaana rohkaisemaan Mariellaa yhteisen huvituksen tunnulla.

Sotajuoni oli onnistunut. Mariella ui muutamilla vedoilla rannalle, istuutui sinne, loiskutti vettä jaloillaan ja virkkoi hilpeämmin: »Tietysti hän on kovin kiltti osoittaessaan niin paljon mielenkiintoa.»

Judith tuli istumaan hänen viereensä rannalle ja jatkoi: »Mihin kouluun lähetät Peterin?»

Mariellan kasvot kävivät taaskin synkiksi, vaivautuneiksi ja levottomiksi.

»En tiedä», vastasi hän. »En ole sitä ajatellut. En ole kovinkaan taitava sellaisissa asioissa. Hän on niin heikko terveydeltään ja… Otaksuttavasti Julian huolehtii siitä… Luultavasti hänellä on suunnitelmia… Luonnollisestikaan Peter ei ole aivan samanlainen kuin muut lapset, koska hän on niin musikaalinen, väittää Julian…»

Syntyi pitkä äänettömyys. Päivänpaiste oli kuivannut heidän märät vartalonsa, ja he pukeutuivat verkkaisesti ja istuivat edelleen vierekkäin rannalla, tarkkaillen veden virtaamista. Oli virinnyt hyvin lievä tuuli, ja veistosmaiset saniaisputoukset alkoivat elää, silloin tällöin huojuen. Kultainen valo puunrungoilla oli muuttunut heleämmäksi ja pehmeämmäksi.

»Se, että ihmisellä on lapsi, on varmaankin oikein hauskaa», virkkoi Judith vihdoin.

»Oi, niinkö arvelet? Haluaisitko lasta?»

Judith nyökkäsi.

»Minä en halunnut.» Mariella hymyili heikosti. »Olen aina pitänyt nukkia niin paljoa hauskempina kuin lapsia.»

»Mutta miltä sinusta tuntui, kun lapsesi syntyi, Mariella?»

Mariella pudisti päätänsä.

»En jaksa muistaa.» Hänen huulensa värähtelivät. »En tuntenut paljoakaan. Olin kauhean sairas ja — tuntui olevan niin paljon huolia. En nähnyt häntä pitkään aikaan, ja sitten — Oi, en tiedä! Hän oli niin ruma, surkea, pieni lapsi, enkä suorastaan voinut uskoa häntä omakseni. Ei tuntunut mitenkään voivan olla totta, että minulla oli lapsi. Minä vain yhtenään mietin: Mitä ihmettä teen hänelle? Sitten lääkäri ilmoitti, ettei hän kenties jäisi eloon. Ja sitten kai minä äkkiä aloin toivoa hänen elävän.»

»Niin. Sinä rakastit häntä.»

»Otaksuttavasti… Aloin keksiä hänelle nimiä… Ja ajattelin, että sittenkin saattaisi olla hauska, jos hän kasvaisi isoksi — eikä enää olisi kalpea ja laiha. Mutta hän ei ole muuttunut. Mutta mehän olemmekin kaikki enemmän tai vähemmän taikinanaamoja, emmekö olekin? Sitten Julian… ja mietin — oi, en tiedä… Isoäiti-raukka oli kuolemaisillaan, ja vein Peterin katsomaan häntä. Isoäiti oli niin onnellinen pojan syntymästä; tiedäthän, että hän ihan jumaloi —» Hän pysähtyi, hänen kimeä, luonnoton, heikko kertomaäänensä petti äkkiä.

Kuinka korutonta, liikuttavaa, haaveellista hänen elämänsä olikaan!… Judith tunsi kyynelien kihelmöivän silmissään ajatellessaan tuota omituista avioliittoa, Charlien ja isoäidin kuolemaa — isoäidin, ainoan naisen, joka koko elämänsä aikana oli suojellut Mariellaa, pitänyt hänestä ja neuvonut häntä — ja tajusi, kuinka lapsellisen hämmentynyt ja säikähtynyt Mariella oli ollut lapsensa syntyessä.

Hän ei ollut milloinkaan puhunut niin pitkään eikä niin silminnähtävästi nauttinut puhumisesta. Kerrankin Mariellalla oli sellaista, mistä hän tunsi tarvetta haastella.

Judith laski kätensä kevyesti hänen ruohikossa lepäävälle kädelleen. Se värisi hetkisen, hätkähti, oli sitten hiljaa ja Mariella käänsi hämmästyttävät silmänsä suoraan Judithiin päin. Niistä kuvastuivat aurinko ja taivas, joten ne olivat vielä tavallistakin säteilevämmät, mutta hänen huuliensa ilme oli arkailevan mielistynyt ja kiitollinen. Pian hän huoahti ja sanoi:

»Otaksuttavasti hän myöskin olisi jumaloinut Peteriä. Hän ja Julian pitivät lapsista niin paljon. Otaksuttavasti hän olisi tehnyt mitä tahansa Peterin tähden. Hän odotti niin kauheasti… On tosiaankin vahinko, ettei Peter ole enemmän hänen kaltaisensa — ulkonäöltään nimittäin — ei —» Hän keskeytti puheensa.

Mariella puhui Charliesta; hiljaa, ujosti, mutta ei vastahakoisesti, hän puheli vainajasta, valmistautui lausumaan julki sellaista, minkä lausuminen oli tuntunut mahdottomalta. Muutamien minuuttien kuluttua olisi mahdollista lempeästi kysyä: »Mariella, minkä tähden menit naimisiin hänen kanssansa?»

Mariella nojasi poskensa kyynärvarteensa ja pitkitti:

»En oikein ymmärrä lapsia.»

»Mutta myöhemmin, Mariella, kun hän on vanhempi, olet niin onnellinen hänen seurassaan — puuhaillessasi hänen kanssansa. Olet niin ihmeellisen nuori äiti hänelle.»

»Oi, myöhemmin!» äänsi hän vain ja lisäsi: »En missään tapauksessa luule poikien paljoa välittävän äitinsä nuoruudesta.»

Jos Julian olisi kuullut hänen niin terävästi sanovan sen, eikö hän olisi tyrmistynyt?

Judith kääntyi häneen päin ja aukaisi suunsa puhuakseen.

Mutta silloin samoin kuin eräässä toisessa tilaisuudessa Martin tuli häiritsemään tärkeällä hetkellä, astuen mutkan takaa näkyviin ja huudahtaen äänekkäästi: »Hei vain!» — raikkaana, punakkana ja hilpeänä uinnin jälkeen; ja Mariella nousi Judithin vierestä huulet hieman kaartuneina hymyilemään miellyttävää tervehdystä, heti verhoutuen tavalliseen esiintymistapaansa.

»Hei vain!» huusi hän vastaukseksi. »Oliko hauska uida? Meidän oli, eikö ollutkin, Judy?» Ilmeetön heikko ääni, jossa ehkä oli huojennuksen häive… Kaikki oli mennyttä.

He palasivat etsimään Juliania.

* * * * *

He kiitivät takaisin kotia kohti pitkin kalkkisia teitä tummien varjojen synkistämässä iltailmassa.

Martin ohjasi äänettömänä, ja Judith istui hänen vieressään. Ehkä hän kehoittaisi Martinia ajamaan suoraan kotiin vaivautumatta viemään häntä; sitten he saattaisivat pyytää häntä tulemaan sisälle hetkiseksi, ja hän näkisi Roddyn — näkisi omin silmin, kuinka sairas hän oli.

Äkkiä Martin kääntyi katsomaan häneen ja sanoi suunsa hermostuneesti värähtäessä:

»On niin hupaista nähdä sinut jälleen.»

»Niin hupaista, Martin.»

»Cambridgessa —» Martin katkaisi lauseensa kesken.

»Niin, Martin?»

»Oli kauheata, etten nähnyt sinua useammin Cambridgessa.»

»Tiedän sen, Martin. Se tuntui niin vaikealta, kun säännöt olivat niin harmilliset. Oli toivotonta koettaa tavata ystäviään.»

»Ei ollut minun syyni, ettemme tavanneet toisiamme useammin», änkytti Martin. »Minä olisin halunnut. Luulin sinun kyllästyneen minuun ja senvuoksi pysyttelin poissa.»

»Mikä sinut pani ajattelemaan niin hupsua, Martin?» Toinen empi ja punastui.

»Se, että — en tullut toimeen — ystäviesi kanssa.»

Judith huokasi.

»Tarkoitatko Jenniferiä?»

»No niin — kyllä.»

»Et pitänyt hänestä vai piditkö?»

Jennifer oli Martinin käydessä aina ollut pahimmillaan.

»En — en osaa sitä oikein selittää… Minä — tietysti näin että hän oli — hyvin sievä… En jaksanut käsittää, minkä tähden sinä — pidit niin paljon hänestä…» Hän ponnisteli edelleen katse tähdättynä edessä olevaan tiehen, ja hänen jalkansa vähitellen unohti painaa vauhtivipua. »Mutta sinä tunnuit — ihan erilaiselta, kun hän oli saapuvilla… ainakin olit toisenlainen minua kohtaan. Minusta tuntui kuin olisimme olleet ventovieraita.»

Judith huokasi taaskin ja virkkoi kärsivällisesti:

»Olen siitä pahoillani, Martin.»

Mahdotonta oli koettaa selittää hänelle. Se, mitä hän puhui, oli kaikki totta. Hän sai ajatella, mitä halusi; Judith ei ollut hänelle vastuunalainen käyttäytymisestään eikä velvollinen, kuten hän näytti arvelevan, kohtelemaan häntä huomaavaisesti. Tympeä, tympeä, väsyttävä Martin. Eipä ihmekään, että hän oli herättänyt paholaisen Jenniferissä.

»Oh!» äänsi Martin lannistuneena. »Armias taivas, sinulla ei ole mitään syytä olla pahoillasi. Tarkoitukseni ei ollut syyttää sinua.»

»Kuulosti siltä kuin niin olisi ollut», huomautti Judith harmistuneesti. Oli helppo tehtävä saada Martin kuohuksiin.

»Oi, Judy, tiedäthän, ettei niin ollut», vakuutti Martin onnettomana; ja kiihtyessään hän ei lainkaan muistanut polkea vauhtivipua, ja auton nopeus hidastui, kunnes se tuskin liikkui paikaltaan.

»Hei, sir!» luikkasi Julian taka-istuimelta. »Saanko tiedustaa, mitä aiotte, sir? Onko maantie teidän omaisuuttanne, sir, vai eikö se ole?»

Martin virnisti olkansa ylitse ja ajoi edelleen.

»Tarkoitin vain sitä», virkkoi hän kohta hyvin tyynesti, »että kaipasin sinua hirveästi ja että olen kauhean iloissani, koska — koska tapasin sinut taaskin».

»Niin minäkin olen, Martin. Rehellisesti olen.»

Judith katui.

»Aion lähteä täältä huomenna — minun täytyy joutua takaisin maatilalle.» Hän nielaisi rajusti. »Sopisikohan — kauhean mielelläni soisin sinun tutustuvan äitiini. Ikävystyisitköhän hirmuisesti, jos tulisit vähäksi aikaa meille.»

»Se ei ikävystyttäisi minua rahtuakaan. Kovin mielelläni tutustuisin äitiisi.»

»Oi, sepä hyvä!» Martinin kasvot säteilivät. »Niin mielelläni näyttäisin sinulle kotini. Se on aika sievä.»

Mariella kumartui hänen olkansa ylitse ja pyysi:

»Aja suoraan asemalle, Martin! Julian myöhästyy junasta, jollemme kiiruhda.»

Kymmenen minuutin kuluttua he olivat asemalla.

»Me tulemme saattamaan sinua junaan, Julian», ehdotti Mariella.

»Minä en saa viipyä», torjui Judith. »Äiti syö illallista aikaisin. Lupasin ehtiä siksi takaisin. Hyvästi ja oikein, oikein paljon kiitoksia teille kaikille! Hyvästi, Julian!»

Hän ojensi kätensä. Julian tarttui siihen ja keikarimaisesti suuteli sitä.

»Au revoir, mademoiselle», toivotti hän. »Nous nous reverrons au mois d'Août. Sans faute, n'est ce pas?»

Judith nyökkäsi.

»Alors au plaisir…»

Julian loi häneen tutkivan katseen, heilutti kättään ja katosi ostamaan matkalippua.

Mariella seurasi häntä, palasi hetkiseksi ja sanoi hiljaa:

»Hyvästi, Judith. Kohtaamme toisemme uudelleen, eikö niin?»

Hänen kasvoiltaan oli kerrankin hänen laimea hymynsä poissa. Ne olivat rauhalliset ja — niin — täysikasvuisen kasvot; niin, niistä oli tullut samanlaiset kuin lukemattomien muiden naisten kasvot olivat, lievän, pysyväisen hämmingin ja surumielisyyden naamioimat ja naamion takana ihan elottomat.

Judith kääntyi Martinin puoleen, joka yhä viipyi hänen vierellään.

»Siis — jos äitini kirjoittaa sinulle —» alkoi Martin.

»Kyllä, Martin. Minä tulen.».

»Sinun täytyy tulla.»

»Se olisi perin hauskaa.»

Olisi mielenkiintoista nähdä yksi tämän piirin jäsen erikseen, kodin ja vanhempien erikoista taustaa vasten, vaikka, ikävä kyllä, Martinin isä oli kuollut. Juuri hän oli ollut Mariellan äidin ja Julianin ja Charlien isän sekä Roddyn isän veli. Martinin äiti oli tyyten piirin ulkopuolelta… Mutta saattoihan siellä olla muoto- ja valokuvia, kaikenlaisia sukuesineitä…

Hän irroitti kätensä Martinin kädestä ja lähti juoksemaan.

Junasta ei vielä näkynyt merkkiäkään. Viidessä minuutissa hän ennättäisi Roddyn luokse. Hän esittäisi jonkun tekosyyn — väittäisi unohtaneensa jotakin. Hän saattoi laskea saavansa olla hänen luonansa ainakin kokonaisen neljännestunnin, saisi kertoa hänelle olevansa pahoillaan, kertoa hänelle… ja poistua vikkelästi.

* * * * *

Hän koputti arkihuoneen ovelle.

»Sisälle!» käski äreä ääni.

»Roddy», virkkoi hän arasti, seisoen ovella. »Tulin katsomaan sinua. Vain tiedustamaan, kuinka voit. Ainoastaan minuutiksi. Häiritsenkö sinua?»

»Oi, käy sisälle Judith!» Hänen äänestään huokui kohteliaisuutta ja hämmästystä.

Hän istui kirjoituspöydän ääressä. Hänellä ei ollut kaulanauhaa, ja hänen paitansa kaulus oli auki; hänen hihansa olivat käärityt ylös, ja hänen tukkansa törrötti pystyssä. Hän näytti väsyneeltä; hänen kasvonsa olivat tavallista kellertävämmät, ja hänen huulensa olivat lerpallaan. Auringonvalo tunkeutui huoneeseen alaslaskettujen, punaisten verhojen lävitse synkkänä ja himmeänä ja ikäänkuin uhkaavan valppaana. Väriarvot eivät olleet normaaliset tässä omituisessa sisävalaistuksessa. Se muutti ystävällisen, tutun huoneen luonnetta ja teki Roddyn yksinäisen näköisen hahmon haaveellisen merkitseväksi ja etäiseksi, melkein peloittavaksi ja oudoksi. Tämä eloisa valo tuntui panevan veren sykkimään samassa poljennossa oman tummaverisen, kuumeisen sykintänsä kanssa.

»Teit kiltisti, kun tulit, Judy.» Roddyn ääni teki äärimmäisen vaikeaksi lähestyä häntä. »Kuinka vilpoiselta näytätkään! Oliko retki hupainen? Luulisin, että oli ihan liian kuuma, joten missään ei voinut tuntea oloaan mukavaksi.»

»Retki oli kaamea, kun sinä et ollut mukana, Roddy.»

»Hölynpölyä. Ette kaivanneet minua ensinkään.» Roddyn hymy oli suopea ja kylmä.

»Enkö minä kaivannut? Enkö kaivannut? Roddy — retki meni minusta tyyten piloille, kun minulle kerrottiin, ettet sinä ollut terve. En jaksanut sietää sitä ajatusta, että sinä olit yksin päänsäryn vaivaamana tällaisena päivänä.»

»Oh, pääkipu on poissa. Se ei suuria merkinnyt. Oman typeryyteni syy.»

»Onko sairautesi varmasti ohitse? Et näytä oikein terveeltä.»

Roddy nauroi.

»Kyllä minä olen kunnossa. En käsitä, minkä tähden sinä olet noin huolissasi minun tähteni.»

Hän ei aikonut suoda Judithille tyydytystä olla myötätuntoinen häntä kohtaan.

»Enkö siis voi tehdä mitään hyväksesi?»

»Et kerrassaan mitään, kiitos, Judith!»

Hän istui yhä kirjoituspöydän ääressä pää käden varassa ja katseli Judithia kasvoillaan omituinen, kova ilme. Äkkiä hän hieroi silmiään maltittomasti, ikäänkuin niitä olisi kivistänyt, taivutti päätänsä hyvin alakuloisesti ja alkoi piirrellä kuvioita imupaperiin.

»Sinun ei pitäisi koettuakaan kirjoittaa, jos silmiäsi kivistää. Sinun pitäisi levätä.»

»Olen levännyt.» Hän keikautti päätänsä vanhaan, tilavaan lapsenhoitosohvaan päin, jonka sekaantuneissa pieluksissa vieläkin näkyi hänen ruumiinsa painama jälki. »Kyllästyin siihen. Minun piti kirjoittaa joitakuita kirjeitä, ja senvuoksi arvelin, että minun oli paras suoriutua niistä. Aion lähteä täältä huomenna tai ylihuomenna.»

»Takaisin Pariisiinko?»

»Ei. Skotlantiin äitini seurassa.» Hänen silmänsä tuikkivat tuokion. »Hän arvelee minun tarvitsevan lomaa.»

Skotlantiin äitinsä seurassa. Minkä tähden hän ei Martinin tavoin sanonut: »Haluaisin sinun tutustuvan äitiini.»

Judith meni seisomaan hänen viereensä.

»No niin, minun täytyy nyt lähteä.» Hän ei jaksanut torjua äänestään äärimmäisen surkeata sointua. »Tulin vain katsomaan, kuinka voit.»

»Teit kovin herttaisesti, Judy.»

Roddyn ääni oli ihan äkkiä muuttunut helläksi ja hyväileväksi. Hän tarttui kevyesti Judithin käteen ja leikitteli sen sormilla, ja Judith tunsi vanhan avuttomuuden alkavan huumata.

»No niin, nyt kai meidän pitää sanoa jäähyväiset, Roddy», virkkoi hän hyvin hiljaa.

»Siltä näyttää, Judy.»

»Aina, aina sinä lähdet pois, etkö lähdekin?»

Roddy hymyili hänelle.

»Olen pahoillani siitä, ettemme ole olleet enemmän toistemme seurassa, Judy. Emme saaneet lainkaan vakavasti keskustella tällä kertaa, vai saimmeko?»

Oi, kuinka lumoavan pilkallinen ja välinpitämätön!…

Judith veti kätensä pois ja vastasi lyhyesti:

»Emme; emme saaneet.»

Tällä kertaa ei jäisi mitään uutta ja riemullista muisteltavaa. Tätä turhanpäiväistä sananvaihtoa lukuunottamatta he tuskin olivat puhelleet keskenään. Sinä iltana, jona he olivat uineet yhdessä, sinä iltapäivänä, jona hän oli pelannut tennistä heidän kanssansa, eivät katseet eivätkä äänet olleet kohdanneet toisiaan salaa, kahdenkeskisesti.

Hän oli nähnyt Roddyn silloin tällöin tarkkailevan häntä, siinä kaikki.

»Kun viime kerralla tapasimme toisemme», virkkoi Roddy, silmäillen häntä, »oli meillä hyvin vakava keskustelu».

»Oi, luulin sinun unohtaneen sen.»

Judith tunsi vapisevansa hiukan.

»En. En.» Roddyn tiukka katse ei hetkeksikään horjahtanut pois Judithin kasvoista; eikä viimemainittu voinut liikkua. Hän katsahti kirjoituspöydälle ja näki siinä valkean kuoren, johon oli kirjoitettu: »Herra Anthony Baring». Roddylla oli hieno ja miellyttävä käsiala.

»Tuossa auto tulee», kuiskasi hän.

»Oi, minun täytyy lähteä.»

»Tule tätä tietä, puutarhaoven kautta!»

Roddy nousi pystyyn, kietoi kätensä Judithin ympärille ja saattoi häntä ovelle, puristaen häntä tiukasti itseään vasten. Punertava valo kiihoitti, kuiskien salavihkaisesti.

»Suutelit minua viime kerralla», jupisi Roddy. »Suutelotko taaskin?»

Judith suuteli nopeasti hänen poskeaan.

Roddy nauroi, veti sitten äkkiä henkeä ja taukosi nauramasta. Hänen oudot kasvonsa kallistuivat Judithiin päin. Tyttö tunsi, että Roddyn huulet olivat kovat ja hänen omat huulensa hirveän pehmeät ja mukautuvaiset. Roddyn huulien puristus oli tuskallinen, hälyttävä — sellainen kosketus, jollaisesta hän ei ollut uneksinutkaan. Hän vetäytyi irti ja näki vastassaan olevasta peilistä oman kalpeakasvoisen kuvaisensa toinen käsi suulla.

»Tulenko tänä iltana», puhui Roddy hyvin hiljaa, »noutamaan sinua veneellä? Soudamme myötävirtaa alas — saarille. Vain me kaksi. Tulenko?»

Judith nyökkäsi sanattomana.

»Myöhään. Odota minua kello yhdentoista vaiheilla!» Tavallisella, huolettomalla äänellään hän lisäsi: »Jollei ilma ole kaunis, en tietenkään tule. Saattaa puhjeta ukkosilma.»

Judith poistui huoneesta syvän kultaiseen valoon ja illan varjoihin.

* * * * *

Hän tuli omaan puutarhaansa. Laskeva aurinko valaisi nurmikkoa. Sen hohdetta halkoivat pitkät, kapeat varjot, ja isot kastanjapuut olivat ryhmässä sen yläpuolella uneliaana rykelmänä. Ruusut olivat avautuneet sydämeensä saakka huumaantuneina omasta tuoksustaan; ja niitä ympäröivät, himmeät lavendeliaidat kannattivat vielä valkeita perhosia keihäittensä kärjissä. Riippaoksaisen pyökin lehvät valuivat alaspäin, muistuttaen vihreää suihkukaivoa; ilmassa värähteli kuiskivia, silkkivälkkeisiä hahmoja, valoa, värejä, loistaen, vihloen, hypähdellen liiallisesta elinvoimasta. Talon jokainen ikkuna ja ovi oli auki; ja äiti, joka nousi portaille kukkakoppa kädessä, seisahtui vetämään ylös juovaista, venetsialaista kaihdinta.

3

Tuntui siltä kuin he eivät olisi tuntikausiin puhuneet sanaakaan. Mela painui silloin tällöin veteen, loiskahtaen hiljaa, musikaalisesti, muistuttaen perin ohuen kristallin särkymisääntä. Silloin tällöin liikkuva lapa herätti veden heleästi, salaperäisesti solisemaan, ikäänkuin puolittain unesta heränneen ääni olisi lausunut hellän sanan ja sitten taaskin vajonnut unen helmoihin.

Judith näki Roddyn käden liikkuvan ja hohtavan; hänen hahmonsa parhaiksi erotti veneen perästä; hartiat olivat etukumarassa, pää liikkumaton. Kerran tai kahdesti hän alkoi viheltää sävelen katkelmaa ja oli sitten taaskin ääneti.

Judith lepäsi pieluksien seassa keulassa ja katseli, kun tumman keltainen kuu nousi pilvettömälle taivaalle haapojen takaa. Yö oli painostava ja hiljainen.

Vene lipui saaria kohti. Sitten hän liikkuisi, jos hänen raajansa vielä osaisivat liikkua; Roddy ojentaisi hänelle kätensä auttaakseen häntä veneestä, ja he seisoisivat pienten pajujen keskellä, kuiskaillen toisilleen.

Äiti oli sikeässä unessa kotona; hänen vieras mielensä oli tiedottomana. Hän ei unissaan aavistaisi tyttärensä hiipineen ulkosalle kohtaamaan rakastettuaan.

Ja myöskin naapuritalon asukkaat nukkuivat aavistamatta mitään, samalla kun heidän piiristään yksi erosi ja lähti yksin syleilemään vierasta henkilöä.

Kahisten vene äkkiä sujahti pajujen sekaan ja seisahtui matalalle rannalle. Pajunlehvien sakeat, ohuet keveät lehdet osuivat heihin heidän astuessaan veneestä, purivat heitä pienen pienillä hampailla.

Hän seurasi Roddya tahdottomana, ilman tietoista liikuntoa nokkosten ja pitkän ruohikon halki pensaiden seassa olevalle aukeamalle saaren, pienen, lehväisen töyrään keskelle. Entisaikoina he olivat usein järjestäneet sinne ulkoilmakekkereitä, pitäneet vähäistä maakaistaletta koko maailmana ja tekeytyneet sen kuninkaiksi ja kuningattariksi. He olivat noukkineet sinivatukkoja noista matalista pensaista kuumassa päivänpaisteessa ja palanneet kotiin suut ja sormet purppuraisina.

Nyt oli pieni Roddy-poika tämä kookas mies, jonka olkapää hipoi hänen olkaansa ja oli hurmaavampi kuin kuunnousu, jonka pää oli hänen yläpuolellaan suojamuurina, sulkien pois maailman.

He seisoivat vierekkäin. Roddy kääntyi hänen puoleensa ja kuiskasi:

»No, Judy?»

»Oi, Roddy!…»

»Judy, sanon sinulle jäähyväiset täällä.» Hänen äänensä oli matala, vakava, selvä.

»Pitkäksi ajaksiko, Roddy?»

Hän näki Roddyn nyökkäävän, ja hän itse taivutti päätänsä, alkaen nyyhkyttää, mutta kyynelittä.

Roddy jupisi, päästäen hiljaisia, epäselviä huudahduksia, ja otti hänet hellästi syliinsä.

»Älä itke, Judy! Älä itke!… Rakas, älä!»

Toisen äänen hellyys hillitsi itkun heti. Roddyn käsi siveli hänen paljasta käsivarttaan, viipyen sen taipeissa, tunnustellen sen ääriviivoja, ja kosketus pani hänet värähtelemään.

»Viehättävä, sileä käsi», kuiski mies. »Olet niin viehättävä.»

»En.»

»Kyllä. Niin minusta tuntuu. Minusta on aina tuntunut siltä.»

»Kun vain sinusta tuntuu siltä — en välitä mistään muusta. Sinä — voit saada sen kaikki.»

»Oi, Judy!»

Nyt kuu nousi vihdoinkin täydelleen puunlatvojen yläpuolelle ja valaisi oudosti Judithin kasvoihin suunnattuja silmiä. Roddyn huulilla väikkyi heikko, jäykkä hymy. Hänen hampaansa välkkyivät. He katselivat toisiaan, ja heidän kasvonsa hohtivat himmeästi pimeydessä.

Verkko oli murtunut. Roddy oli vihdoinkin ravistanut itsensä irti ja tullut likelle. Koko heidän entinen elämänsä oli välttämättä johtanut heitä tähän hetkeen.

»Oi, Roddy, rakastan sinun hiuksiasi…» Hänen kätensä kohosi niitä silittämään, ja hän sulki silmänsä. »Rakastan silmiäsi.»

»Minä rakastan sinussa kaikkea — joka osaa.»

Hengittämättä Judith vihdoinkin varmana hänestä loittoni hiukan, tahtoen herkuttelevasti viimeisellä hetkellä siirtää hänen syleilynsä tuonnemmaksi, ja nauroi pehmeästi.

»Roddy, kuinka paljon pidät minusta? Näinkö paljon?»

Hän ojensi kätensä, vieden niitä hitaasti kauemmaksi toisistaan.

»Enemmän.»

»Näinkö paljon?»

Roddy matki häntä, nauraen kiihkeästi, mutta hiljaa.

»Näinkö paljon?»

Roddy ojensi kätensä levälleen. Judith empi tuokion ja tuli sitten hänen syleilyynsä; eikä Roddy enää nauranut, vaan peitti hänen kasvonsa ja kaulansa suudelmilla.

Se oli kaikkien aistien värisyttävää huumausta, lämmintä, sulattavaa, hellittämätöntä, hellää. Tämä vieras henkilö ehdytti hänen voimansa; mutta syvällä elämän lähteet kumpusivat yhä ylemmäksi, sykähdellen oudon voimakkaasti. Roddy takertui häneen kaikin voimin ikäänkuin ei voisi milloinkaan hellittää häntä. Roddy oli vieras, mutta Judith tunsi hänet, oli aina hänet tuntenut, tarttui hänen hyväileviin käsiinsä ja painoi niitä rintaansa vasten. Sillä hetkellä Roddy oli hänen lapsensa, ja hän olisi tahtonut laskea hänen päänsä siihen paikkaan, jossa hänen kätensä liikkumattomina lepäsivät. Roddy hengitti syvään, ja silloin tällöin hänen sointuva äänensä mutisi katkonaisen sanan tai pari.

Judith kohotti päänsä hänen olkapäältänsä ja katseli kiihkeän yksityiskohtaisesti hänen kasvojaan.

»Puhu, Roddy, puhu!»

Roddy pudisti päätänsä ja hymyili — kalpea aavistus hänen entisestä hymystään väikkyi ainoastaan hänen huulillaan. Hänen puolittain suljetut silmänsä kimaltelivat ikäänkuin kyynelistä. Kuutamossa Judith palvoi hänen tummaa päätänsä ja kuutamon valkaisemia piirteitään. Vähitellen Roddy hellitti otteensa, keikautti päänsä taaksepäin ja seisoi hievahtamatta käsivarsien riippuessa kupeilla, kasvot tiedottomana, nukkuvana naamiona. Jos Roddy kuolisi nuorena, näyttäisi hän tällaiselta.

»Roddy — Roddy — Roddy — rakastan sinua — rakastan sinua — rakastan sinua.»

Ei vastausta. Roddy kumarsi päätänsä ja alkoi suudella entistä tulisemmin.

»Roddy — sano —»

»Mitä haluat minun sanovan?» supatti mies. Taaskin väikkyvä hymy.

»Rakastan sinua, Roddy.»

Oi, jospa hänkin puolestaan kuiskaisi nuo muutamat sanat! Silloin Judith saisi rauhan iäksi.

Hän painoi, poskensa Roddyn poskea vasten, mutisten hyväilysanoja.

»Rakas, armas, oma poikani, rakastan sinua. Rakas, olen aina rakastanut sinua. Oletko sen tietänyt?»

Roddy pudisti hiljaa päätänsä.

»Pelkään rakastavani sinua liian paljon.»

Oi, ihan liian paljon, jos hänen pitäisi turhaan odottaa vastausta paitsi suudelmia…

»Ei, Judy, ei.» Ne sanat kirposivat Roddyn huulilta tuskaisesti. »Sinun täytyy nyt unohtaa minut. Suutele minua ja sano jäähyväiset.»

»Minkä tähden, oi, minkä tähden?» Judith takertui häneen epätoivoisesti.

»Minä matkustan pois», kuiskasi hän.

»Mutta tulethan takaisin? Tulethan takaisin, Roddy?»

Roddy oli hiljaa, ihan hiljaa.

»En voi. En voi», virkkoi hän vihdoin.

»Minä vartoan, Roddy. En välitä siitä, kuinka kauan vartoan. En koskaan kaipaa ketään muuta. Odotan vaikka vuosikausia.» Ei kuulunut vastausta; ja vähän ajan kuluttua hän lisäsi, heikosti, väkinäisesti kuiskaten: »Jos rakastat minua vähän.»

»Oi!» Roddy keikautti päänsä pystyyn, ikäänkuin ähkäisten. »Kyllä. Kyllä. Kyllä.»

»Rakastatko minua?»

Hänen täytyi, hänen täytyi sanoa se.

»Kyllä; rakastan sinua.» Sanat tulivat valittavana huohotuksena. Judith painoi suunsa hänen huulilleen ja seisoi hiljaa, imien autuuttaan.

Äkkiä Roddy ravisti päätänsä, ikäänkuin heräten.

»Oi, Judy, meidän täytyy palata, meidän täytyy palata.» Hän huokaili huokailemistaan.

»Ei. Vielä vähän aikaa. Puhelemme hiukan, ennenkuin lähdemme. Meidän täytyy puhella.»

Roddy nauroi — normaalista, kiusoittelevaa naurua.

»Hieman keskustelua», sanoi hän. »Sinä olet oikea tiikeri keskustelemaan, etkö olekin?»

»En välitä, vaikka nauratkin minulle.»

He nauraisivat hilpeästi toisilleen, keskenään, alituisesti.

Roddy pani kätensä hänen leukansa alle ja käänsi hänen kasvonsa itseensä päin.

»Viehättävä Judy. Viehättävät, tummat silmät… Oi, suusi. Tahtoisin suudella sitä vuosikausia.»

»Oi, Roddy, sinä saat suudella sitä, milloin vain haluat. Minusta on ihanaa, kun suutelet minua. Olen sinun kokonaan.»

Roddy jupisi lyhyesti ja hyvin hiljaa: »Oi!» tarttui häneen ja syleili häntä rajusti. Hän ei voinut liikkua eikä hengittää; hänen pitkä tukkansa irtaantui viimeisistä neuloistaan ja valahti pitkin hänen selkäänsä; ja Roddy nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet liikkumattomien pajujen juurelle.

Roddy oli tuonut hänet takaisin kotiin. Raukeana ja aatoksiinsa vaipuneena hän oli astunut veneestä joen äyräälle aamun alkaessa sarastaa ja kääntynyt katsomaan Roddya raskaiden silmäluomiensa alitse. Hän ei erottanut Roddya selvästi; hän näytti sekavalta, etäiseltä.

»Hyvästi!» toivotti Roddy lyhyesti.

»Tapaan sinut, ennenkuin lähdet», virkkoi Judith koneellisesti.

Eipä silti, että sillä nyt olisi ollut oikeastaan väliä. Aikaa ei enää ollut, ja Roddy olisi hänen luonansa iäisesti.

Roddy nyökkäsi ja käänsi sitten jyrkästi veneen taaskin myötävirtaan, katsahti häneen kerran, hymyili hieman, heilutti kättänsä tuokion ja lähti.

Hän asteli odottavan, kirkkaan, kalpeavärisen puutarhan lävitse taloon, makuuhuoneeseensa, tähyili hämärästi peilistä outoja kasvojaan ja vaipui vihdoin vuoteeseen.

4

Seuraavana iltana hän heräsi tajuamaan, että Roddy ei ollut tullut — ehkä ei tulisi — varmasti ei tulisi nyt. Hän matkustaisi pois. Roddy, josta ajatustensa ilmaiseminen, selittäminen oli aina niin vaikeata, olisi ymmällä eikä tietäisi, mitä sanoa, kun hänkin heräisi. Hän, joka ei milloinkaan suunnitellut, olisi avuton, kun hänen pitäisi valmistaa suunnitelmia, jotka vastaisuudessa koskisivat myöskin häntä, Judithia. Viime yönä hän oli ollut mykkä, huokaillut yhtenään, kuiskinut epäselvästi; hänestä olisi vaikeata alkaa ensimmäisenä puhua, koettaa saada tosielämä jälleen tasapainoon heidän keskensä. Hän, Judith, kirjoittaisi hänelle kirjeen, kertoisi hänelle kaikki; niin, hän kertoisi kaikki. Hänen rakkautensa ei enää tarvinnut olla hävettävänä salaisuutena. Jos hän panisi kirjeen postiin tänä iltana, saisi Roddy sen seuraa vana aamuna, vähäistä ennen lähtöään.

Hän kirjoitti:

»Roddy, kirjoitan tämän sanoakseni sinulle jäähyväiset vielä kerran ja vakuuttaakseni rakkauteni olevan mukanasi, kunnes kohtaamme toisemme jälleen. Totisesti rakastan sinua kaikilla tavoin ja niin paljon kuin suinkin osaat kuvitella ja vieläkin enemmän, enemmän kuin kuvitella saattaa. Kuta enemmän rakkauteni minua riuduttaa, sitä enemmän se tulee ehtymättömän voiman tunnoksi.

Rakastatko minua, Roddy? Sano minulle vielä kerran rakastavasi minua; äläkä pidä minua kiusallisen kärttävänä!

Olen niin kietoutunut sinua koskeviin ajatuksiini, niin rikas niistä, että tällä hetkellä tunnen jaksavani kestää poissaolosi. Melkeinpä pidän sitä tervetulleena, koska se suo minulle aikaa istua yksin alkaakseni käsittää onneani. Kun siis tulet takaisin — oi, Roddy, palaa pian!

Olen rakastanut sinua luullakseni aina siitä asti, kun näin sinut ensi kerran ollessamme pieniä — ainoastaan sinua, aina sinua. Todennäköisesti en milloinkaan lakkaa sinua rakastamasta. Jumalan kiitos, voin sen sanoa sinulle vihdoinkin. Rakastatko sinä minua edelleen? Pitääkö minun rakastaa sinua edelleen? Oi, ethän vastaa epäävästi viime yön jälkeen. Jollet halua joutua sidotuksi ihan vielä, ymmärrän sen kyllä. Jaksan odottaa vuosikausia perin onnellisena, jos sinä rakastat minua. Roddy, olen sinun. Viime yönä annoin sinulle sellaista, mikä on aina ollut sinun. Mutta vielä en voi ajatella viime yötä. Se on liian läheinen, suunnaton ja järkyttävä. Ähkyn ja olen vähällä pyörtyä, kun koetan muistella sitä. Raukenen.

Palattuani huoneeseeni aamuhämärissä tuijotin kauan aikaa kasvoihini peilistä, ihmetellen, miten saatoin ne tuntea. Miten voin olla saman näköinen, liikkua, syödä ja puhua hyvin samaan tapaan kuin tavallisesti?

Olisiko minun pitänyt olla arkailevampi, vastahakoisempi viime yönä? Olisiko se ollut sopivampaa — olisitko kunnioittanut minua enemmän? Olinko liian rohkea? Oi, tämä on typeryyttä; minulla ei ollut muuta tahtoa kuin sinun tahtosi. Mutta koska rakastan sinua niin paljon, olen hieman peloissani. Senvuoksi kirjoita minulle pian ja sano, mitä minun pitää ajatella, tuntea, tehdä! Siihen saakka uneksin.

On niin paljon muuta kerrottavaa sinulle, mutta sittenkin se kaikki on oikeastaan samaa. Armas, rakastan sinua!

Judy.»

Hän pani kirjeen postiin. Seuraavana aamuna hän pukeutui hätäisesti ja juoksi alakertaan, alkaen äkkiä toivoa saaneensa kirjeen Roddylta; mutta sitä ei ollut.

Nyt oli Roddy saanut hänen kirjeensä… Nyt hän oli sen lukenut… Nyt hän käveli asemalle…

Hän kuuli junan lähtevän puhkuen liikkeelle; ja epäilys ja suru laskeutuivat pilven tavoin hänen yllensä, mutta vain lyhyeksi tuokioksi.

Illan viileässä ilmassa hän asteli joelle ja istuutui sen partaalle haaveksimaan. Hän uneksi onnellisena Jenniferistä. Nyt hän voisi rauhallisesti rakastaa Jenniferiä, ajatella häntä tuntematta tuskaa, kenties nähdäkin hänet jälleen koko entinen rauhattomuus tyyntyneenä. Jenniferin kirje saapuisi nyt varmaankin pian…

Jos Roddy pyytäisi häntä lähtemään mukaansa heti, iäksi, ottaisi hän vain kuparisen maljakon pöydältään ja juoksisi hänen luoksensa, jättäen koko muun entisyyden vähääkään tuskailematta.

Ehkä Roddy oli kirjoittanut hänelle ihan lähtöhetkellään; jos niin olisi, saattaisi kirje saapua iltapostissa. Hän lähti joelta kotiin päin.

Kukahan tuli tuolla häntä kohti pitkin kapeata polkua, joka toi asemalta puutarhan alalaitaan ja sitten edelleen naapuritalon puutarhan aidassa olevalle siniselle portille? Hän jäi hiljaa seisomaan yllensä kaartavien syreenien ja kuusamien varjoon sydämensä jyskyttäessä, raajojensa notkuessa. Tulija oli Roddy yllänsä valkea paita ja valkeat flanellihousut — tulossa asemalta. Hän huomasi Judithin, näytti epäröivän, käveli edelleen, kunnes oli ihan likellä; ja Judithilla oli se kovin outo tunne, että Roddy mieli mennä suoraan hänen ohitseen ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä… Mikä oli sopiva sana hänen kasvoistaan? Sileät, niin, sileät kuin kivi. Judith ei ollut koskaan ennen pannut merkille, kuinka sileät kasvot Roddylla oli; mutta nyt hän ei erottanut niitä selvästi, koska hänen valtimonsa jyskyttivät niin kovasti:

»Roddy!»

Roddy kohotti kulmakarvojaan.

»Kas, terve vain, Judith!»

»Luulin sinun matkustaneen.»

»Matkustan huomenna. Eräs tuntemani tyttö soitti minulle tänä aamuna ja ehdotti, että hän tulisi tänne päiväksi, joten jäin odottamaan. Kävin juuri häntä saattamassa junalle.»

Eräs hänen tuntemansa tyttö… Roddylla oli aina ollut tämä omituinen kyky iskeä haavoja sanoillaan.

»Ymmärrän… Sepä hauskaa.»

Kasvot sileät ja kylmät kuin kivi. Ilman vähäisintäkään ilmettä. Oliko hän lausunut tuntemalleen tytölle jäähyväiset kasvot tällaisina? Ei; ne olivat varmasti silloin olleet värähtelevät ja kiusoittelevat.

»No niin, minun täytyy jatkaa matkaani.» Hän katsahti pitkin polkua, ikäänkuin mielien karata heti, ja sanoi sitten katsomatta Judithiin hyytävän kylmästi: »Sain sinulta kirjeen tänä aamuna.»

»Oi, sinä sait sen!»

Sen typerämmältä kuulostavaa määkimistä oli mahdoton ajatella. Sitä seuranneen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi epävarmasti: »Vastaatko — siihen — joskus?»

»Ajattelin, että paras, mitä voisin tehdä, olisi olla vastaamatta.»

»Oih…»

Oli tietysti ollut sopimatonta, kerrassaan kamalaa kirjoittaa sillä tavoin…

»No niin», virkkoi Judith. »Arvelin… Olen pahoillani.»

Hänen pitäisi pyytää anteeksi Roddylta, koska viimemainittu oli aikonut poistua puhumatta mitään ja hän oli aavistamatta tullut tielle, estäen pakoonpääsyn.

»Olin hyvin hämmästynyt kirjeesi sisällöstä», huomautti Roddy.

»Mitä tarkoitat — hämmästynytkö, Roddy?» kysyi Judith arasti.

Hän oli tajuntansa syvimmissä sopukoissa ollut koko ajan varma siitä, että jotakin tällaisia tapahtuisi. Pysyvä onni ei ollut tarkoitettu häntä varten.

Se ei ollut kovin tyrmistävää. Hetkisessä muuttui se yö etäiseksi, haaveelliseksi muistoksi.

»No niin —» Roddy empi. »Jos mies haluaa pyytää tyttöä vaimokseen, niin hän yleensä pyytää itse — käsitätkö?»

»Tarkoitatko — oli sopimatonta, etten odottanut — että kirjoitin siten?»

»Pidin sitä hiukan omituisena.»

»Oi, mutta, Roddy, varmasti — varmasti se on tuollainen kulunut sopivaisuussääntö… Varmasti naisella on täysi oikeus sanoa — rakastavansa miestä — jos hän haluaa — se on yksinkertaisesti rohkeuskysymys… Olen aina luullut, että tulisi…»

Oli turhaa koettaa puolustautua, heittää tuhkaa silmille sillä tavoin, kun edessä olivat Roddyn kuolleet kasvot. Roddyyn eivät sellaiset valheelliset korupuheet pystyisi. Miten saattoi väitellä sellaisten ihmisten kanssa, joiden piirteet eivät edes värähtäneetkään? Hän nojasi puiseen aitaan ja koetti kiinnittää katseensa vastassaan kasvavaan kuusamaan. Hyvin kaukaa, mutta selvästi hän kuuli äitinsä puutarhan toisessa päässä huhuilevan hänen nimeään; mutta se oli joku toinen Judith.

»Pelkään sinun ymmärtäneen minua väärin», virkkoi Roddy.

»Niin. Olen ymmärtänyt sinua väärin. Tällaista ei näet ole minulle koskaan ennen tapahtunut, ja arvelin… kun ihminen sanoi… Minkä tähden sanoit?… En tiennyt ihmisten sanovan niin tai koittamatta sitä… Otaksuttavasti sinun täytyy tarkoittaa sillä jotakin muuta kuin minä tarkoitan. Niin se on. No niin…» Hänen äänensä oli hirvittävä, heikkoa läähättävää vinkumista.

»En käsitä, mitä tarkoitat.»

Otaksuttavasti se oli totta; Roddy oli unohtanut koskaan lausuneensa: »Rakastan sinua.» Judith ei voinut muistuttaa sitä hänelle, sillä missään tapauksessa se ei tehoaisi häneen. Mitäpä kolmesta pienestä sanasta?… Ja joka tapauksessa Judith oli jossakin määrin pakottanut häntä sanomaan ne; Judith oli niin kiihkeästi halunnut kuulla ne, että oli tiukannut häntä ne lausumaan. Niin, Roddy oli ähkynyt ja nopeasti toistanut ne pitääkseen häntä rauhallisena, sulkeakseen hänen suunsa voidakseen edelleen häntä suudella. Judith virkkoi:

»Mutta minkä tähden, Roddy, minkä tähden veit minut joelle… käyttäydyit sillä tavoin… suutelit minua niin — niin?… En ymmärrä, minkä tähden välitit… minkä tähden näytit…»

Roddy oli ääneti. Oi, hyvä Jumala! Kunpa hän vain iskisi yhä uusia haavoja puhumalla silkkaa totta eikä seisoisi mykkänä ja kuurona!

»Roddy, etkö voi kaikkien näiden vuosien jälkeen, näiden vuosien jälkeen, jotka olemme tunteneet toisemme, puhua minulle totta? Olimme hyviä ystävyksiä kerran, emmekö olleetkin?»

».Kyllä, luultavasti.»

»Oi, oivallan, oivallan! Etkä sinä voinut koskaan tuntea olevasi — enemmän kuin ystävä.»

Roddy ravisti päätänsä.

»Käsitän, Roddy.» Tuska oli nyt vihlova; sitä oli vaikea tukehduttaa. »Käsitän. Ja sinä ajattelit, että paras oli saada kaikki loppumaan… koska sinä et milloinkaan rakastaisi minua ja minä silminnähtävästi — niinkö, silminnähtävästikö? — kävin yhä — hupsummaksi — ja väsyttävämmäksi. Senvuoksi arvelit — sanoa jäähyväiset — sillä tavoin — ja sitten poistua iäksi. Niinkö se oli?»

Roddy pyyhkäisi kädellä otsaansa; se oli hänen ensimmäinen eleensä. Siispä hänelläkin oli tunteita, vaikkakin heikkoja.

»Luulin sinun haluavan sitä, pyytävän sitä minulta», vastasi hän.

»Oi, siis luulit tekeväsi mieliksi —» Ei, ei purevaa ivaa. Judith oli vaiti tuokion ja lisäsi: »Oivallan. Ymmärsit minua väärin. Totisesti se olikin ihan luonnollista. Luulit minun haluavan samaa kuin itse halusit — vain vähän — vähän intohimoa — liehittelyn täytteeksi — ja sillä hyvä. No niin…»

Raitti oli niin hiljainen, että Judith erotti aidan toisella puolen ohitse lipuvien veneiden yksitoikkoisen aironloiskeen. Ilta oli käynyt sangen koleaksi.

Judith naurahti hieman ja sanoi:

»Olen tosiaankin kovin pahoillani tästä touhusta. On liian naurettavaa, että minä olen — minä!… Otaksuttavasti et uneksinutkaan, että minä — en ollut tottunut tällaiseen — miehiltä?»

»Luulin sinun sangen hyvin tietävän, mistä oli kysymys.»

»Mutta minä en tiennyt. En tiennyt Minä petyin — kuten kuka muu tahansa… Oi, se on niin karkeata!» Hän sulki silmänsä, naurahtaen heikosti. »Juuri sentähden kaiketi et selvittänyt tarkoitustasi paremmin. Luulit, että olin varsin tottunut — sellaiseen — suutelemiseen — vain leikin vuoksi. Vain leikin vuoksi, Roddy — niinhän se oli, eikö ollutkin? Mutta minulle tuli tosi mieleen, ja koetin — saada sinut enempään… Koetin pyydystää sinut. Roddy-poloinen! Mutta sinäpä et antaudukaan sidottavaksi, vai antaudutko? Sinä tunnet oman mielesi. Olet varovainen. Näethän» — hän heilautti kättänsä hieman — »etten ole vaarallinen. En milloinkaan enää vaivaa sinua. Ja olen hyvin, hyvin pahoillani.» Hänen voimansa pettivät, ja hän ähkäisi, mutta ei itkenyt.

»Olen pahoillani, Judith. Pyydän anteeksi. Minä —» Nyt Roddyn äänessä oli hyvin lievä liikutuksen häive.

»Oih!» Judith hillitsi itsensä. »Pyydät anteeksi! Olenko minä syyttänyt sinua? Tämä on vain uusi kirottu sekaannus. Minähän vain koetan ymmärtää sitä.»

»Luulenpa tosiaankin, että minun on parasta lähteä», huomautti Roddy.

»Ei!» Judith ojensi kätensä ja tarttui hänen käsivarteensa epätoivoisen vastustavasti. »Ei vielä, Roddy. Ei hetkiseen. Emmekö voi — Voi, hyvä Jumala! Toivoisin, etten olisi milloinkaan kirjoittanut sitä kirjettä. Silloin ei kaikki tämä olisi ollut tarpeen… Sinä olisit matkustanut pois hiiskumatta mitään — ja vähitellen minä olisin alkanut ymmärtää. Olisin nähnyt kaikki oikeassa valossaan. Kaikki olisi taaskin ehkä järjestynyt jotenkuten kohdalleen. Mutta nyt se on otaksuttavasti mahdotonta… Eikö se ole, Roddy, eikö? Oi, jospa se olisi mahdollista!»

Kuinka Roddya inhoittikaan tämä kohtaus! Oli häpeä pitkittää sitä. Hän nieleksi kovasti ja sanoi pahasti hermostuneena:

»Arveletko tosiaankin tarkoittaneesi — kaikkea sitä, mitä puhuit kirjeessäsi?»

Se oli Judithin tilaisuus. Hänen täytyi vakuuttaa, että se oli kaikki hölynpölyä, se kirje, että se oli kirjoitettu hulluuden hetkellä, ettei hän nyt sellaista tarkoittanut. Silloin heidän jotenkuten onnistuisi nauraa yhdessä ja erota ystävyksinä. Roddy oli niin hyvä nauraja! Hän, Judith, saattaisi poistua, haudata pettymyksensä ja heidän seuraavalla kerralla kohdatessaan olla Roddylle sellainen kuin hän halusi, kevyt intohimoinen liekki, sammuksiin puhallettu, uudelleen viritetty. Roddy oli opettanut hänet pitämään suudelmistaan. Hän kaipaisi niitä, ikävöisi niitä tuskaisesti. Jos hän nyt osaisi esittää osansa taitavasti, ei hänen tarvitsisi iäti olla niitä vailla.

Mutta se oli hyödytöntä; tätä asiaa ei käynyt valheella hämääminen.

Hän nyökkäsi, silmäillen Roddya äärimmäisen epätoivon vallassa. Hän nyökkäili nyökkäilemistään, vakuuttaen sanojaan tosiksi äänettömästi ja kaikin voimin pakottaen Roddya uskomaan. Hän näki Roddyn kellertävän ihon punehtuvan hieman.

»Sitten olen hyvin pahoillani», virkkoi Roddy jääkylmällä äänellään.

Judith parkaisi:

»Oi, Roddy! Etkö ole koskaan pitänyt minusta? Etkö ole edes pitänyt minusta? Kaikkina näinä vuosina! Näytti siltä kuin olisit pitänyt… En olisi oppinut — pitämään sinusta niin paljon, jollet sinä hiukan — puolestasi pitänyt minusta…»

»Tietysti olen pitänyt sinusta sangen paljon», vastasi Roddy. »Olet aina ollut minusta hyvin miellyttävä.»

»Miellyttävä!» Judith painoi kasvonsa käsiinsä. »Niin. Olen ollut sinusta miellyttävä. Ja niinpä… Että sinun pitikin kohdella minua niin kevyesti, Roddy! Oi, ansaitsinko tosiaankin, tosiaankin sellaista?»

Roddy oli ääneti.

»Jos olisit varoittanut minua, Roddy… jollakin tavoin vihjaissut minulle. Ajattelin sinua niin romanttisesti ja ihanteellisesti — sinulla ei ole aavistustakaan… Luulin, että sinulla täytyi olla samanlaiset ajatukset minusta kuin minulla oli sinusta… Etkö olisi voinut varoittaa minua?»

Roddy vastasi suuttumuksen tukahduttamalla äänellä:

»Minähän koetin osoittaa sinulle, sen sanon. Olisin luullut osoittaneeni sen sinulle riittävän usein. Enkö vakuuttanut, ettei minuun pitänyt koskaan suhtautua vakavasti?»

Judith huokasi ja nyökkäsi murheellisesti. Hän oli kärsinyt tappion.

»Kyllä. Kyllä niin teit. Minä en tahtonut ottaa varoitusta varteen, olin niin hupsu. Voi, kaikki on omaa syytäni. Hyvä opetus minulle.»

»No niin, minun olisi parasta nyt lähteä», virkkoi Roddy oltuaan hetkisen vaiti.

Hän astui askeleen tai pari, mutta kääntyi sitten takaisin. Judith nojasi yhäti aitaan, ja jokin piirre hänen asennossaan tai ilmeessään näytti äkkiä vaikuttavan Roddyyn. Mies vitkasteli, epäröi. Hänen kasvoistaan kuvastui hiukan vaivautumista ja hämminkiä.

»Sinua ei kai mikään vaivaa?» kysyi hän.

»Oi, kyllä minä selviydyn hyvin.»

»Unohdathan minut.»

»En unohda sinua. Mutta unohdan kaiken tämän jos sinä teet samoin. Kohtaamme toisiamme vastaisuudessa, eikö niin — ihan kuten ennenkin — kaikkien muiden seurassa?»

»Luultavasti olisi parempi, ettemme kohtaisi. Luultavasti olisi parempi, ettemme kirjoittaisi toisillemme emmekä enää koskaan tapaisi toisiamme.»

»Emmekö koskaan tapaisi toisiamme, Roddy?» Kuinka hän saattoikaan tehdä niin kylmiä päätöksiä! Judith tunsi olevansa samanlainen kuin lapsi, joka turhaan koettaa vastustaa täysikasvuisen henkilön varmaa, järkkymätöntä tahtoa. »Minkä tähden? Minkä tähden? Minkä tähden? Salli toki minun! Salli toki! Lupaan, etten enää milloinkaan ole kiusallinen. Sanoit pitäneesi minusta. Oi, minun täytyy nähdä sinua! Jollen saa nähdä sinua, en enää milloinkaan voi nähdä ketään muutakaan heistä. Etkö käsitä? Ja sitten minulla ei olisi mitään… Ethän kerro heille, ethän, Roddy? Salli toki minun nähdä sinut jälleen!»

Sitä oli kestänyt liian kauan. Seuraavassa tuokiossa Judith olisi polvillaan hänen edessään hysteerisenä, kammottavana.

Hänen huuliensa hermostunut värähdys hillitsi Judithia äkkiä ja teki hänet rauhalliseksi. Jollakin hämärällä tavalla myöskin Roddy kärsi. Hän näytti samanlaiselta kuin se pikku poika, joka oli rukoillut häntä olemaan itkemättä silloin, kun kaniini kuoli. Niin, muiden tuskien näkeminen oli aina tehnyt häneen epämieluisan vaikutuksen.

»Kaikki on hyvin, Roddy», vakuutti Judith. »Älä ole huolissasi minun tähteni! Kyllä minä tulen toimeen ilman sinua.»

»Minun tähteni ei kannata hetkistäkään pahoitella», sanoi Roddy melkein vakavasti. »Usko minua, Judith! Se on totta.» Hän katsoi Judithiin viimeisen kerran. »En voi muuta kuin vielä kerran lausua olevani hyvin pahoillani ja pyytää sinua unohtamaan kaikki.»

Judith hengähti syvään.

»Vielä yksi asia», virkkoi hän. »En häpeä mitään, mitä olen tehnyt. Ei ole lainkaan häpeiltävää rakastaa jotakin henkilöä ja tunnustaa se.»

Se ei ollut totta. Hänen antautumisensa, kirjeensä, yksipuolisen rakkautensa häpeä jäytäisi ja polttaisi häntä elämän loppuun saakka.

Roddy poistui hänen luotansa, astellen viehättävästi ja meluttomasti.

* * * * *

Se ei sittenkään koskenut pahasti, ei niin pahasti, ettei sitä olisi voinut kestää salaisesti, ilman ulkoista merkkiä.

Se oli ollut kokemus, ja se oli terveellinen seikka.

Nyt saattaisi kirjoittaa kirjan ja tehdä Roddysta jonkun henkilön siihen tai käydä todenteolla käsiksi musiikkiin tai tappaa itsensä.

Se kaikki oli niin tavatonta… Se yö oli Roddysta ollut niin merkityksetön, ettei hän sen kirjeen saatuaan ollut nopeasti kiiruhtanut matkalle, vaan sen sijaan kutsunut jonkun tuntemansa tytön tänne päiväksi ja juuri siten pilannut itseltään mahdollisuuden pujahtaa pois.

Sulkea ovi Roddyn jälkeen, kiertää avainta lukossa eikä enää milloinkaan avata sitä lokeroa. Varmasti se kävisi varsin helposti. Hän näki itsensä pienoisena olentona kävelemässä tanakasti pois katsahtamattakaan taaksensa. Oli yllin kyllin muuta ajattelemista… Mitä vaaratonta ja yksinkertaista oli ajateltavaksi?

Mansikoita ja kermaa illalliseksi. Hyvä. Kaksi uutta leninkiä; mutta Roddynhan olisi pitänyt ihailla häntä, kun ne olivat hänen yllänsä… Käynti Lontoossa seuraavalla viikolla ja näytelmä.

Äkkiä hän havaitsi käsiensä verestyneen vähäisistä nirhamista. Mistä hän ne oli saanut? Parasta mennä nyt sisälle ja laittaa kasvojaan hieman kuntoon. Tätä värisemistä oli kestänyt kauan aikaa.

5

Kolme viikkoa myöhemmin hän astui junasta pienellä maaseutuasemalla Hampshiressa; ja häntä vastassa oli siellä säteilevä Martin, joka vinhaa vauhtia saattoi hänet autollaan kotiinsa.

Pitkä kuja kiemurteli pensaiden ja isojen pyökkien välitse ja päättyi laajan kaaren jälkeen talon matalan, moni-ikkunaisen julkisivun edustalle. Se oli vanha kartano, rakennettu tiilistä, joille aika oli antanut erittäin hienosävyisen värin. Avara kuisti oli kiertokasvien ja jasmiinien peitossa; ja siellä täällä oli köynnösmäisiä kelta- tai valkokukkaisia ruusupensaita kavunnut seinille ja kiertynyt ikkunanpuitteiden ympärille. Sen takana ja kummallakin puolella hän näki tai kuvitteli näkevänsä vilahduksia vanhasta, upeasta puutarhasta, nurmikoista ja kukkapenkeistä, setripuista, kuusiaidoista ja korkean muurin vierellä kasvavasta persikkapuujonosta.

Palvelija saapui, otti hänen matkalaukkunsa ja pujahti jälleen pois.

Martin opasti hänet tammilaudoituksisen hallin lävitse tilavaan, valoisaan, kukkien ja sitsipäällyksien somistamaan olohuoneeseen. Kaikki värit olivat sinisiä, vaaleanpunaisia ja valkeita; ja kaikkialla oli valokuvia ja maljakoita täynnä delfiniumeja, ruusuja ja liljoja. Lasiovet avautuivat aurinkoiselle nurmikolle, ja niiden eteen sijoitetulla teepöydällä kimalteli sinisen ja valkean kirjavia porsliiniastioita, hopeakaluja sekä lasikulhoja hunajaa ja hilloa varten. Teepöydän takana istui Martinin äiti hymyilevänä.

Hän oli yhtä siisti ja raikas, yhtä valkean, punertavan ja sinisen kirjava kuin hänen seurustelusalinsakin. Hänen pystyllä, sirolla, pienellä vartalollaan oli kruununa valkea tukka; hänen sinisissä, ulkonevissa silmissään oli lyhytnäköisen kaihoisan vetoava ilme, kun hän katsoi Judithin kasvoihin tervehtiessään häntä. Hänen ohuet huulensa menivät hymyyn ja hymyilivät jatkuvasti, onnellisesti, epämääräisesti, suloisen ja heikon itsepintaisesti. Kaikki hänen kasvojensa juovat kulkivat ylöspäin, ikäänkuin hän olisi viettänyt koko elämänsä hymyillen. Hänellä oli valkea hipiä ja kummassakin poskipäässä helakan ruusuinen läikkä. Hän oli tosiaankin perin sievä valkeassa pitsipuvussaan ja pehmeässä, vaaleansinisessä shaalissaan — sellainen äiti, jonka mielellään veisi päivällisille hänen parhaassa, mustassa leningissään kaikkien timanttiensa koristamana ja josta ylpeilisi.

»Tämä siis on Judith, josta olen kuullut niin paljon», lausui hän lumoavasti ja laski kätensä Judithin käsivarrelle saattaakseen hänet teepöytään.

Kolme mustaa spanielia pyyteli palvovasti hänen jalkojensa juuressa tai kieriskeli, heiluttaen hervottomia käpäliään vaivautuneesti, hartaasti.

Uuninreunuksen yläpuolella riippui Martinin isä-vainajan muotokuva. Hän oli ollut kuvernöörinä jossakin — tärkeä mies. Hän näytti luotettavalta ja hyväntahtoiselta, ja hänellä oli Martinin ruskeat silmät ja epäsiistit piirteet.

Vastaisella seinällä riippui tunteikas pastellikuva, joka esitti Martinia kolmivuotiaana luonnollisessa koossa; kuvassa hänellä oli kullanruskeat kiharat, rusottavat posket, valkea silkkipusero ja röyhelökaulus. Huoneessa oli joitakuita kirjoja lasiovisissa kaapeissa, hyvän puoleisia huonekaluja ja porsliiniesineitä, yksi tai kaksi hyvää vesivärimaalausta ja joitakuita tyhjänpäiväisiä, runsaasti paksuja pieluksia pehmeillä tuoleilla ja leposohvilla. Talon kaikista yksityiskohdista huokui Martinin omaisten kunnioitettavia, sovinnaisia, syvään juurtuneita, englantilaisia perinnäistapoja.

Mutta seuraavan polven — nimittäin kaikkien muiden paitsi Martinin — omituista laatua eivät kuitenkaan olleet määränneet he, jotka olivat järkeviä ja varmoja, vaan villi sisar, perheen häpeä, Mariellan äiti.

Martin oli loistavalla tuulella. Hän hymyili niin, että hänen kaikki valkeat hampaansa näkyivät, viskeli voileipiä koirille, kiusoitteli äitiään ja tähyili riemuisen hämmästyneesti nähdessään Judithin todellakin istuvan seurassaan teepöydässä hänen kotonaan. Hän näytti melkeinpä komealta vaaleansinisessä paidassaan, jonka kaulus oli auki, jättäen näkyviin valkean, voimakkaan, kaunismuotoisen, leveiltä olkapäiltä hauskasti kohoavan kaulan.

Hän ei tiennyt, että Judith oli kuollut, että hänen vieressään istui eloton kuva. Hän oli useita kertoja vakuuttanut, että Judith oli terveen näköinen.

Äkkiä hän tiedusti:

»Oletko kuullut mitään Roddysta, Judith?»

Judith ei ollut valmistautunut kuulemaan sitä nimeä ja tunsi päätänsä alkavan huimata.

»En, Martin, en ole kuullut.»

»Sain häneltä kirjeen tänä aamuna. Roddysta on suorastaan tuskallista vastata edes kutsukirjeeseen, joten hänen kirjeensä imarteli minua. Hän, minä ja pari muuta kumppania aiomme lähteä purjehtimaan ensi kuussa Wight-saaren edustalle, ja sen retken järjestelystä hän juuri kirjoittikin.»

»Kuinka hauskaa se onkaan, Martin!»

Judith kumartui sylissään olevan lautasen puoleen, musertaen korpun sirpaleiksi.

»Minkä tähden et sinäkin tule, Judith? Tule! Se olisi täysin sopivaa, eikö olisikin, äiti? Me olemme hänen naimattomia setiään.»

Juuri silloin, kun hän kuuli nämä sanat ja aavistamattaan muisti kaiken sen kevytmielisyyden, elämänsä onnellisimman päivän, virisi se eloon hänen mielessään ja pyrki rajusti, kauhistavasti ilmoille. Voi, nyt ei enää ollut toivoa. Roddy oli noussut kuolleista ihan äkkiä valheellisen hautauksen jälkeen.

Suunnattomasti ponnistaen hän sai estetyksi silmänsä tyyten sulkeutumasta; mutta puhua hän ei mitenkään voinut.

»Roddy väittää —» alkoi Martin, vilkaisi pöydän ylitse häneen ja vaikeni, epäröiden, säpsähtäen. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän kysyi:

»Oletko väsynyt, Judith?»

»Hiukan — matkan jälkeen — on niin kuuma matkustaa. Eikö olekin?» Hän kääntyi Martinin äidin puoleen.

»Kyllä, rakas, niin on», myönsi toinen tyynnyttävästä »Tulkaa! Saatan teidät huoneeseenne, ja te lepäätte päivälliseen asti.»

Martin oli noussut pystyyn ja hääri hänen ympärillään huolestuneena ja masentuneena. Mutta nyt hän jaksoi hymyillä Martinille ja sanoi:

»Menisin mieluummin ulos vilvoittelemaan, jos saan. Puutarha näyttää niin viehättävältä.»

»Se käy kyllä hyvin päinsä» virkkoi Martinin äiti rohkaisevasti. »Vie hänet ulos, Martin, ja näytä hänellä kalliopuutarhaa. Martin ja minä olemme laitelleet kalliopuutarhaa, Judith — saanhan käyttää sitä nimeä, enkö saa?» Hän laski taaskin kätensä Judithin käsivarrelle. »Se oli niin hupaista. Martin ja minä olemme molemmat naurettavia puuhailijoita ja kokeilijoita. Oletko sinä sellainen?»

»Pelkäänpä, etten oikeastaan ole.»

»Niin, no niin, se on iloa antava lempiharrastus. Se pitää minut touhussa ja terveenä, eikö totta, Martin?» Hän katsahti poikansa kasvoihin, ja viimemainittu laski ison kätensä hänen hennolle olalleen. »Kas niin», lisäsi hän. »Alkakaa nyt juosta! Älä salli Martinin kuljettaa itseäsi vainiolle äläkä hänen kallisarvoisille viljelyksilleen; pilaisit siellä somat kenkäsi. Eivätkö ne ole kauniit kengät, Martin? Ja niin sievä leninki!»

Hiljaa taputellen, heiluttaen kättänsä ja osoittaen epämääräistä hyväntahtoisuutta hän saattoi heidät ulos lasiovesta ja portaita alas puutarhaan.

* * * * *

Martin sanoi:

»Odotahan! Otan pyssyn. Tänä vuonna ihan kompastelemme kaniineihin. Se on kamalaa.»

Judith ei oikein kuullut hänen sanojaan eikä hänen palatessaan käsittänyt hänen olallaan olevan pyssyn merkitystä.

Martin saattoi hänet puutarhasta puista siltaa myöten puron ylitse, joka puolittain oli lemmikkien, kurjenmiekkojen ja leinikköjen peitossa, niityn halki, jossa oli laitumella rotulehmiä — ne, kertoi Martin, olivat hänen äitinsä ylpeys — portaiden ylitse kalkkikiviselle, kaniinien kaivamalle rinteelle.

Judith oli seisovinaan raitojen juurella, ja kuutamosta lausui ääni hiljaa ja hätäisesti: »Rakastan sinua» — ja vielä muutakin, hävyttömän luonteenomaista: »Viehättävä Judy! Viehättävät tummat silmät!» Hänen hampaansa välkkyivät, kun hän hymyili kuutamossa… Hän sulki silmänsä… Se oli kaikki niin kehnoa, niin kehnoa…

Martin osoitteli tilan maita. Heidän ja sen raja-aidan välillä oli pyökkilehtoja, karjapihoja ja kaksi loivaa, aurinkoista mäenrinnettä, joilla vilisi lampaita.

»Tiedäthän, että rakastan sitä», puheli Martin ujosti. »Minä jumaloin maata.» Hän epäröi ja lisäsi sitten, naurahtaen: »Hullunkurista! Joskus ihan toivon olevani kuollut, jotta minut voitaisiin haudata siihen ja saisin sen peitteekseni iäksi… Katsohan, miten nuo rinteet osuvat yhteen!…» Hänen katseensa kiintyi niihin nälkäisesti.

Tämä siis oli Martinin salainen leipä. Hänen maansa se pohjimmalta häntä ravitsi ja teki hänet, tavallisen miehen, ytimeltään yksilöllisen arvokkaaksi ja koruttomaksi. Judith koetti päästä mieleltään häntä likemmäksi.

»Kyllä… Ymmärrän, Martin.»

Martin kääntyi riemastuneena.

»Kerron sinulle aina kaikki, Judith. Otaksuttavasti se johtuu siitä, että tiedän sinun ymmärtävän.»

»Mihin kaistaleeseen haluaisit hautasi, Martin?»

»En siitä välitä — kunhan vain joudun kunnollisesti maahan.»

»Olisitko koskaan valmis tekemään itsemurhan?»

»Olisinko valmis — mihin?»

»Tekemään itsemurhan? Päästäksesi sinne pikemmin.» Martin nauroi ja vastasi leppoisesti:

»No, tähän saakka en ole koskaan tuntenut siihen houkutusta…»

»Tämä on vanha sukutila, eikö olekin, Martin?»

»Niin on. Täällä syntyivät isäni ja kaikki muutkin, Roddyn isä, Julianin isä ja ainoa sisar — Mariellan äiti. Hän oli hyvin kaunis, kuten tiedät — ja perin villi — melkein mielipuoli, luulisin. Hän karkasi puolisonsa luota, ja Jumala tietää, millaista elämää hän vietti. Luullakseni se suorastaan särki iso-isäni sydämen. Hän kuoli, ja sitten isoäiti — muistathan isoäidin? — ei jaksanut asua täällä yksin. Kaikki lapset olivat hajaantuneet sinne tänne, menneet naimisiin tai kuolleet. Niinpä hän muutti sinne pieneen, joen rannalla olevaan taloon — teidän naapuristoonne… Vanhus-parka, hänellä ei ollut paljoakaan iloa elämästä. Kaikki hänen lapsensa kuolivat ennen häntä paitsi Roddyn isää, eikä viimemainitusta koitunut hänelle paljoa hyvää. Ihan poikana ollessaan hän riitaantui isänsä kanssa ja poistui kotoaan. En tiedä, mistä riita johtui. Iso-isä oli peloittava kurinpitäjä… Niin, he olivat onneton perhe.»

»Entä eivätkö he kaikki kuolleet nuorina, Martin?»

»Jotakuinkin. Mutta meistä ei kukaan elä vanhaksi», vastasi Martin hilpeästi.

He olivat saapuneet kummun laelle, ja äkkiä Martinin pyssy kohosi tähtäysasentoon. Sitten hän huudahti harmistuneena ja laski sen jälleen.

»En ollut valmis ampumaan sitä. Kun ne kerran pääsevät noiden saniaisten sekaan —»

»Mikä se oli, Martin?»

»Kaniini. Etkö nähnyt? Ilkeä syöpäläinen… En ikinä ole nähnyt moisia. Vaikka kuinka koetamme pitää puoliamme niitä vastaan!»

Hän mutisi itsekseen tuskastuneesti.

»Mutta, Martin — onko aikomuksesi ampua niitä?»

»Ampuako niitä? Totisesti ammun, jos saan tilaisuuden.»

»En ole milloinkaan jaksanut käsittää, miten ihmiset voivat ampua kaniineja.»

»Hm», äänsi Martin jurona ja välinpitämättömänä. »Et saa odottaa, että minä, olisin hellätuntoinen niitä kohtaan.»

Hänen katseensa pälyili valppaasti sinne tänne; hänen pyssynsä oli valmis kohoamaan tuokiossa. Nyt hän ei omistaisi ajatustakaan vierellään kävelevälle Judithille.

Ihan kummun laelta kuului äkkiä hiljainen potkaisu ja pyrähdys. Pari pieniä, karvaisia käpäliä lähti pinkaisemaan saniaisten sekaan valkean töpöhännän vilkkuessa ja hypähdellessä. Mutta vähän matkan päässä saniaiset harvenivat olemattomiin; pienen hahmon piti tulla jälleen näkyviin hetkisen kuluttua.

Kajahti terävä pamaus.

»Ahaa!» huudahti Martin ja meni jonkun matkan päähän, jossa jotakin ponnahti ilmaan ja putosi takaisin maahan kammottavasti nytkähdellen tehdessään koneellisia ja tarkoituksettomia liikkeitä.

»Voi! Voi! Voi!» Judith seisoi kuin kivettyneenä kauhusta siinä paikassa, johon Martin oli hänet jättänyt.

Martin kumartui tarkastamaan kaniinia…

Judith tiesi, miltä se näytti — viruen kupeellaan, niin että pehmeä, helposti haavoittuva, valkea turkki näkyi sen hentojen, jäykkien käpälien alta. Martin oli kumartunut aivan samoin kuin toinen hahmo oli kumartunut sen toisen kaniinin puoleen… Kuinka monta vuotta siitä olikaan!… Roddyn kaniini, jonka kuolema ja hautajaiset olivat panneet alulle tämän kamalan rakkauden. Kuka oli kyllin pirullinen virittääkseen näitä tahallisia satimia muistille, näitä pahanilkisiä kertauksia ja tuskallisia vastakohtia?

Voi tätä maailmaa!… Ihan toivotonta, ihan tarkoituksetonta kaikki; ei mitään muuta kuin nurinkurisuutta, julmuutta huvin vuoksi, huulten lipomista avuttomien uhrien ääressä. Ihmiset kohtelivat toisiaan aivan samoin kuin Martin kohteli pieniä eläimiä. Korkeintaan saattoi toivoa vähän pettävää varmuutta; sen he soivat terästääkseen valmistamansa iskun tuomaa nautintoa, nekin, jotka näyttivät hyväntahtoisilta kuten esimerkiksi Martin. Mitä tulee Roddyyn — Roddy piti kokeilusta. Hän valitsi joskus tyttöjä; se oli hekumallisempaa. Judith näki hänen kasvonsa, kalpeat ja virnistelevät, joukoittain pilkallisesti hymyileviä kasvoja, kaikki hänen. Rinne musteni, Judith vaipui polvilleen, vapisten ja hikoillen.

Martin asteli takaisin päin.

»Hautasin sen», huusi hän. »Sen pääpuoli oli hiukan murskaantunut.»

Judithin täytyi kääntää kasvonsa sinne päin, mutta hän ei nähnyt mitään. Martin tuli seisomaan hänen viereensä — rohkeni, vaikka hänen kätensä olivat veriset.

»Se ei taitanut olla parhaita laukauksia», puheli häh hilpeästi. »Ammuin sitä liian pitkän matkan päästä. Mutta — onhan yhtä vähemmän… Lähdetään eteenpäin.»

Judithin aivoissa pyöri yksi ainoa ajatus; ja yhä uudelleen hän yritti lausua sitä.

»En tahdo olla katsomassa teurastuksiasi. En tahdo olla katsomassa teurastuksiasi.»

Mutta Martin ei ymmärtäisi. Kenties se ei olisikaan järkevää.

»Hyvä Jumala!» Hän istui maassa, raastaen turvetta kylmillä, kosteilla käsillä kasvot poispäin käännettyinä, silmät tuijottavina, suu auki ja muodottomana, mahdottomana hillitä. »Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!» Sen hokeminen muistutti vinkumista tai naukumista.

»Mikä sinua vaivaa?» kysyi Martin kiihkeästi. Hän kyykistyi Judithin viereen, ja hänen hämmästyneet kasvonsa tulivat näkyviin tytön olkapään takaa.

»Voi sitä pientä poloista, pientä poloista!…»

»Tarkoitatko kaniinia?»

Judith nyökkäsi.

»Mutta, Judith — armias taivas! Kaniini… Judith. En totisesti olisi sitä ampunut, jos olisin aavistanut sinun pahastuvan.»

Judith edelleenkin tuijotteli ja repi ruohoa.

»Voi tätä maailmaa!»…

»Judith…» Martin vaikeni ihan ymmällä.

»Mutta — eihän sille mahda mitään… Kaiketi siihen tottuu…»

Hänen mielensä kävi taaskin synkäksi kidutuksen, murhan, himon muodottomista ja suunnattomista ajatuksista; ja kaiken keskellä virnistelivät Roddyn kasvot edelleenkin. Kaikki oli hukassa, hukassa.

»Olen hyvin pahoillani», virkkoi Martin avuttomasti.

»Oi, en minä moiti…»

»Sillä ei ollut tuskia, ymmärräthän. Luulitko, että sillä oli? Se potkiminen ei merkinnyt mitään; se johtui vain hermovärähdyksistä.» Hän arveli keksineensä selityksen ja lisäsi rattoisesti: »Sinä tekisit samalla tavoin, jos ampuisin sinua takaraivoon.»

»Toivoisin sinun ampuvan.»

Judith itki.

»Hyvä Jumala! Todentotta, Judith… Sanoinhan olevani pahoillani. Enhän voi yhtenään sitä hokea, vai voinko? En tiennyt, että joudut niin — sinun ei pitäisi joutua niin — helposti kiihdyksiin. Kaniinien ei saa antaa lisääntyä, käsitäthän. Ne tuhoavat kaikki. Kysy äidiltä!»

Judith itki yhäti; ja vähän ajan kuluttua Martin nousi pystyyn, poistui muutamien askelten päähän ja jäi seisomaan selkä häneen päin, hartiat kumarassa.

Yhä pahempaa; Martin hylkäsi hänet… Hän puri kovasti peukaloaan, kunnes kipu tyynnytti häntä, odotti vähän aikaa ja huusi sitten vavahtelevalla äänellä:

»Martin!»

Toinen kääntyi, näki hänen ojennetun kätensä ja tuli nopeasti, polvistuen hänen viereensä.

»Mikä sinun on, Judy, mikä sinun on?»

»Oi, Martin! Ei mitään. Älä kysy, älä… Ainoastaan — vain — ainoastaan —»

Martinin käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja hän nojautui Martiniin, painaen päätänsä Martinin olkaa vasten, hapuillen lohdutusta, nyyhkyttäen kovasti, samalla kun Martin oli polvillaan hänen vieressään ja salli hänen itkeä, silloin tällöin hiljaa taputtaen hänen hartioitaan.

Pitkän ajan kuluttua hänen kyyneleensä olivat niin lopussa, että niiden lähteet tuntuivat iäksi ehtyneen. Hän ei itkisi enää eläissään. Hänen mielensä oli uupumuksesta kirkkaan kevyt, ja hän nojasi Martinin olkapäähän, tarkkaillen kunnaiden rinteitä kultaavaa lempeätä, rauhallista valaistusta; kaksi kaniinia kirmaili häiritsemättöminä jokseenkin lähellä; sinisiä perhosia huojui pitkässä ruohikossa; ja kaikki illan varjot kallistuivat kauniisti alaspäin. Hänen mieleensä valui rauhaa ja lohtua. Roddyn painostava, tuskainen ikävöinti oli poissa. Oi, nyt piti tehdä tämä tuskattomuus pysyväksi, lujittaa tämä raukeus ja ajatukseton tyyneys, tukahduttaa ääni, joka huutamistaan huusi: »Olen halpa ja hävettävä. Olen ollut toisen leikkikaluna!» Nyt oli aika turvautua Martiniin ja nähdä, voisiko hän pelastaa.

Judith nousi istumaan ja kuivasi silmänsä.

»Kas niin!» sanoi hän. »Olen pahoillani. Kiitos, Martin! Olet kovin herttainen. Olet aina ollut minulle perin ystävällinen, etkö olekin?»

»Ystävällinen sinulle! Judith, tiedäthän —»

»Luultavasti sinun täytyy pitää minusta paljon, Martin.» Martin hengähti syvään ja virkkoi:

»Pitää sinusta! Tiedäthän, että olen rakastanut sinua vuosikausia.»

»No niin, mitä haluaisit minun siihen nähden tekevän?» Hän näki Martinin käsien vapisevan ja mies vastasi väräjävästi:

»Siihen nähden tekevän… Minä… Mitä sinä haluat tehdä siihen nähden?… Olenhan sanonut, että minä —»

»Haluaisitko minun tulevan vaimoksesi?» tiedusti Judith hiljaa.

»Hyvä Jumala! Jos se olisi mahdollista!…»

»No niin, saattaisin sen tehdä, Martin.»

Hän alkoi voimattomasti nauraa ja itkeä nähdessään, kuinka muuttuneet kasvot Martin käänsi häneen päin, ja hänen sisällään hoki ääni vastustavasti: »Ei! Ei! Ei! Se ei ole totta. En ikinä sitä tee.»

»Voi, olen niin väsynyt, Martin. Olen niin väsynyt.»

»Lähdetään kotiin, rakas, lähdetään kotiin.»

Siitä huokui sääliä ja riemua, epäilystä ja varmuutta, kaikki sekaantuneena epäselväksi kaunopuheisuudeksi.

Martin nosti hänet pystyyn ja ravisti hänen hameestaan rikat pois.

Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata häntä kummun rinnettä alas.

Martin erosi hänestä hänen makuuhuoneensa ovella. Äiti, sanoi hän, tulisi antamaan hänelle aspirinia ja laittamaan hänet vuoteeseen sekä huolehtisi siitä, että hänelle tuotaisiin päivällistä makuuhuoneeseen. Äiti osasi mainiosti parantaa päänsärkyä. Huomenna olisi yllin kyllin aikaa puhella.

Hän oli käyttäytynyt mallikelpoisesti.

* * * * *

Vaivuttuaan sinä iltana uneen valkeassa huoneessaan jota koristivat kretonkiset, vaaleanpunaiset, sinisillä nauhoilla sidotut ruusukiehkurat, hän uneksi Roddysta. Roddy istui kummulla, lähellä sitä paikkaa, jossa kaniini oli ammuttu, ja keskusteli ystävällisesti. Hän oli palannut ulkomailta, joltakin kaukaiselta saarelta. Hän imaisi savut piipustaan ja lausui nähtävästi asiaankuulumattomasti: »Ei vaimoa, rakas tyttö — rakastajattaria. Se on mukavampaa. Kun lähden takaisin, aion ottaa Martinin kumppanikseni.»

»Martin ei suostu. Ei, jos kysymys on rakastajattarista…»

»Voi, sinä hupakko, kyllä hän suostuu. Hän unohtaa sinut pian. Siellä on hyvin hekumallinen ilmasto.»

Judith kysyi perin nöyrästi:

»Haluaisitko minun tulevan, Roddy?»

»Taidat olla merkitty», vastasi mies huolitellun kohteliaasti.

»Otaksuttavasti.»

Roddy tarkasti muistikirjaansa.

»Kuinka mones olen luettelossasi, Roddy?»

»Olet jossakin kaksikymmenluvulla», vastasi toinen välinpitämättömästi.

»Voi, suunnattoman etäällä —»

Roddy näytti äkkiä käyvän ikävystyneeksi tai epäileväksi ja muutti asentoaan. Hänen niin tehdessään Judith näki hetkisen ajan hänen kasvonsa; ne olivat paksuhuuliset ja nautinnonhimoiset. Judith arvasi hänen ajattelevan hekumallisia ilmastoja.

Silloin tuntui, ettei kannattanut toivoakaan voittaa häntä takaisin. Hän oli silminnähtävästi kuolemakseen kyllästynyt Judithiin.

»Mitäs tässä on?» kysäisi hän äkkiä ja kouraisi maata.

Kaniini!… Se kaniini!… Kaikki kirkui — ja Judith hätkähti valveille hikisenä, kauhistuneena ja lohduttomana.

* * * * *

Hän kumartui katselemaan ikkunasta ja näki kuun korkealla taivaalla. Alhaalla oli kuutamo muuttanut puut, niin että ne näyttivät tummilta, marmorista veistetyiltä rykelmiltä, hopeisen vihertävän fosforihohteen valaisemilta. Traagillinen yö, uneton ja tähyilevä kuun kiihkeässä painostuksessa; se ei tarjonnut lohtua.

Tämä talo oli täynnä aaveita… Kenties Roddyn isä oli pienenä poikana nukkunut tässä huoneessa. Hän oli kasvanut täällä ja sitten pudistanut kotinsa tomut jaloistaan, mennyt pois ja siittänyt Roddyn… Charlie oli varmaankin ollut samannäköinen kuin kaunis, villi sisar, ja juuri senvuoksi oli isoäiti rakastanut häntä niin kovin huolekkaasti ja tuskaisesti.

Sisar oli synnyttänyt Mariellan ja sitten karannut sekä viettänyt, Jumala tietää, millaista elämää. Mariella-rukka! Hän ei ollut milloinkaan saanut olla elämän päivänpaisteisella puolella; hän oli syntymästään saakka — ehkä jo ennen syntymistäänkö — elänyt kauniin äitinsä luomassa varjossa; eikä hän isoksi tultuaan ollut päässyt siitä pois. Se oli totuus Mariellasta.

Suvun muotokuvat olivat ruokasalissa. Huomenna hän katselisi niitä, tutkisi ja vertailisi…

Hän oli ollut hullu tullessaan tähän aaveiden täyttämään taloon.

Oi, Roddy! Hän ei voinut elää ilman Roddya. Roddyn täytyi, täytyi tulla takaisin ja ottaa hänet vuodeksi — tai edes kuukaudeksi. Kenties Roddy oli tähän mennessä huomannut sittenkin rakastavansa häntä, mutta oli liian ylpeä kirjoittaakseen ja tunnustaakseen sen. Martin oli kertonut, että Roddysta oli tuskallista vastata kutsuunkin. Hänen, Judithin, täytyi kirjoittaa Roddylle uudelleen, tarjota hänelle tilaisuus.

Missä Roddy oli nyt? Jos hän nyt, tällä hetkellä, voisi päästä Roddyn luokse, saattaisi hän pakottaa Roddyn täysin alistumaan ja rakastamaan häntä. Hän keksisi sellaisia keinoja ilahduttaakseen Roddya hyväilyillään, ettei Roddy enää koskaan tulisi toimeen ilman häntä… Oli silkkaa typeryyttä enää edelleen kestää tätä sieluntuskaa, kun sen kaiken lopettaminen vaati ainoastaan mitätöntä ponnistusta. Jos esimerkiksi kumartuisi hieman kauemmaksi ikkunasta… Mutta itsemurhaa ei sopinut tehdä muiden ihmisten kodissa; se oli äärimmäinen makuhairahdus.

Entä sitten Martin-poloisen tunteet kuulustelussa!

»Herra Martin Fyfe, joka useita kertoja joutui tunteittensa valtaan, kertoi vainajan muutamia tunteja aikaisemmin ilmaisseen suostuvansa tulemaan hänen vaimokseen. Tämä tunnustus, jonka vainaja oli tehnyt omasta aloitteestaan, sai osakseen voimakasta vastakaikua hänen puoleltaan, ja heillä näytti olevan täysi syy olla iloisia ja onnellisia. Julistaessaan, että vainaja oli tehnyt itsemurhan mielenhäiriössä, tutkintotuomari huomautti, että tämä poikkeus tavallisesta kosimisjärjestyksestä oli vain uusi esimerkki siitä itsehillinnän puutteesta, joka on niin valitettavan yleinen nykyajan nuorten naisten keskuudessa, ja näytti hänen mielestään sellaisenaan riittävän selvästi osoittavan vainajan henkisen tasapainon olleen tuntuvasti järkkyneen. Hän toi julki vilpittömän myötätuntonsa herra Fyfelle ja vapautti hänet kaikesta moitteesta.»

Ja Roddy saattaisi taaskin poiketa tavoistaan ja taipumuksistaan ja kirjoittaa Martinille surunvalittelukirjeen.

Ei, ei. Hän näyttäisi Roddylle, ettei hän välittänyt eikä itkenyt hänen tähtensä; hän julkaisisi kihlauksensa Martinin kanssa ennen pitkää.

Sitten olisi uutinen »The Timesissä», onnitteluja, kirjoitettavia kirjeitä — (Olen hyvin onnellinen tyttö) — sievä sormus — ja melkein varmasti valokuvia kuvallisissa viikkolehdissä.

Roddy myhäilisi kyynillistä hymyään, koska hän, Judith, oli käyttäytynyt, kuten naiset aina käyttäytyvät; kunhan he vain saivat koukkuunsa jonkun poloisen pahuksen — samantekevää kenet — olivat he täysin tyytyväisiä. Ja kirotusti he touhusivat, jollei joku miekkonen takertunut koukkuun.

Martin otaksuttavasti vaatisi välttämättä, että heidät vihittäisiin kirkossa, ja pyytäisi Roddya puhemiehekseen.

Ei. Martin-parka ei pystyisi pelastamaan häntä. Kenties hän sensijaan tuhoaisi Martinin.

Hän meni takaisin vuoteeseen ja heittelehti raitiensa välissä aamunkoittoon saakka.

6

Seuraavana aamuna Martinin hillityn kiihkeät kasvot osoittivat liiankin selvästi, kuinka pahasti verkko oli nyt sotkeutunut.

Judith lähti aamiaisen jälkeen hänen seurassaan käymään hänen pienellä karjatalollaan.

Ruskeassa pehmeässä maassa, navettain ja tallien hämärässä lämmössä, eläinten hengityksen, heinien ja maan sekavassa, mehevässä tuoksussa, useissa salaperäisissä, äänettömissä päissä, jotka kohosivat, nuuhkivat, ojentuivat tutkivasti, sitten nytkähtäen peräytyivät, kaihtaen ojennettua kättä, erittäinkin kirkkaissa, kullanruskeissa silmissä, jotka uteliaasti tervehtivät tulijaa, mutta sitten kääntyivät poispäin, vaipuen takaisin eläimelliseen välinpitämättömyyteensä — kaikessa siinä oli jotakin, mikä tuskallisesti muistutti Roddya. Hän oli samanlainen kuin eläimet, sähköinen ja salaperäinen. Puolittain epäilevä, pakeneva katse, tumma, pehmeä, kiiltävä pää, vetoava viehkeys, ne ominaisuudet hänellä olivat yhteiset talon koiran, vasikkojen, kaikkialla talleissa leikkivien, mustien kissanpoikien, niityllä kirmailevan tumman kastanjanruskean varsan kanssa.

Häntä pakoon ei päässyt koko maailmassa.

Huuliaan liikuttaen Judith hoki itsekseen:

»Sairaloisia kuvitelmia. Sairaloisia kuvitelmia.»

Jos hän voisi nähdä Roddyn luonnollisena ihmisolentona, vasta sitten voisi hän toivoa vapautuvansa hänestä.

Hän kapusi rinnettä ylöspäin ja istuutui sen yläreunassa olevalle portaalle odottamaan Martinia, joka haasteli erään maanviljelijän kanssa.

Alhaalla lepäsi talo ja puutarha, joissa hän oli päättänyt viettää koko elämänsä Martinin rinnalla; viehättäviä, sekavia kuvioita, kattoja ja seiniä aamuauringon paisteessa; lumoavanmuotoisia, sinipunervia varjoja hienovärisillä tiilillä; ihastuttavia, lavendelinvärisiä savukiemuroita savupiipuista; erinomaisesti järjestettyjä polkuja ja nurmikoita, pensasaitoja ja kukkapenkkejä; kaksi setripuuta liikkumattomina laajoilla, tummilla alustoillaan vihreän kirkkauden keskellä, vihreätä ja tummaa; ja hedelmäpuiden reunustamien muurien takana kaikkea ympäröivä, kärsivällisesti tuottava maa, Martinin maa.

Häntä pidettäisiin tosiaankin onnellisena, kun hän saisi asua täällä. Kenties maa korvaisi kaikki, huumaisi mielen ja herättäisi siinä verkkaisia, tyytyväisiä aatoksia. Kenties hän saattaisi karttaa Martinia ja tuntea olevansa yksin…

Mutta ei; hillittyine väreineen ja lauheine, kumppanillisine ilmeineen maisema muistutti Martinia. Täällä ei mitenkään pääsisi Martinista eroon.

Kun Martin innokkaasti, hilpeän koiran tavoin juoksi rinnettä ylöspäin, tarkkaili Judith häntä kylmästi. Lievää vastenmielisyyttä tuntien hän pani merkille, kuinka ketterästi mies hypähti hänen viereensä portaalle.

»No?» pamautti Martin onnellisena.

»No, Martin.»

»Mitä ajattelet, kun olet noin juhlallisen näköinen?»

Anteeksiantamaton kysymys. Ja Martin lausuisi sen aina, ja hän aina vastaisi siihen, herttaisesti valehdellen tai sitte epämiellyttävästi: »En mitään.» Ei enää koskaan rauhaa, ei saisi edes hautoa omia yksityisiä, uskottomia, myrkyllisiä ajatuksiaan.

»Ajattelin sitä, Martin, etten usko sinun lainkaan tietävän, millainen olen.»

»Tunnen sinua joka tapauksessa kylliksi tietääkseni rakastavani sinua», vakuutti toinen sydämellisen varmasti.

»Etkä tunne», intti Judith uhittelevasti. »Ethän ole milloinkaan vaivautunut ottamaan selkoa siitä, millainen olen. Mieleesikään ei ole johtunut, että minussa saattaisi olla muuta kuin se, mitä näet. Se on niin miesten tapaista… Hyvä Luoja, kuinka typerää! Jokaiseen vain painetaan pieni nimileima. Jokaista pidetään varmasti tunnettuna, sittenkun on saatu muutamia tylsiä, sovinnaisia näytteitä…»

»Mitä ihmettä olen nyt tehnyt?» huudahti Martin epätoivoissaan.

»Et mitään. Et mitään. Minä vain varoitan sinua.»

Oltuaan hetkisen vaiti ymmärtämättä mitään Martin virkkoi lempeästi:

»En tietenkään pidä sinua varmasti tunnettuna, Judith. En mitenkään voisi pitää. Olet niin älykäs ja kaunis ja ihmeellinen — ihan, ihan liian hyvä minulle. Voi, rakas — et aavista, kuinka suuressa arvossa sinua pidän.» Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. »Tapahtukoon mitä tahansa, mikään ei voi muuttaa käsitystäni sinusta. Jos voisin uskoa sinussa olevan vikoja, saisivat ne minut vain rakastamaan sinua enemmän.»

»Niinkö? Niinkö? Et tiedä, kuinka kuohuttavia ne ovat.»

Martin nauroi ja sanoi mairittelevasti:

»Ei lainkaan hyödytä koettaa säikyttää minua.»

»Se on totta», huudahti Judith. »Otaksutko minun koettavan esiintyä vaatimattomasti, koska luulen sitä oikeaksi?»

Martin ei virkkanut mitään, ja Judith tunsi hänen ymmällä ollen yrittävän miettiä, miten hänen oikeastaan pitäisi esiintyä, kun Judith oli sellaisella tuulella. Vihdoin hän virkkoi:

»Judy, sanon sinulle, mikä minusta tuntuu ainoalta tärkeältä seikalta. Se on se, että olisimme ehdottoman vilpittömiä toisillemme. Etkö sinä ole samaa mieltä? Luultavasti on toden puhuminen ainoa periaatteeni — paitsi peseytymistä. Niin kauan kuin tarkalleen tiedän, miten asiani ovat, jaksan kestää mitä hyvänsä.» Hän veti Judithin likelle itseään ja käänsi hänen kasvonsa niin, että saattoi katsoa hänen silmiinsä lämpimillä, hyväntahtoisilla silmillään. »Olen aina haaveillut löytäväni jonkun, jolle saisin kertoa kaikki ja johon voisin ehdottomasti luottaa.»

Kertoa kaikki… Hyvä Jumala! Aikoiko hän sanoa: »Vaimollani ja minulla ei saa olla mitään toisiltamme salattavaa.» Oliko hän senlaatuinen hupsu? Martin jatkoi:

»Judith, saattaisin yhtä hyvin yrittää valehdella itselleni kuin sinulle. Enkä voi valehdella itselleni. Niin, jos lakkaisin rakastamasta sinua — jos niin voisi käydä — pitäisi minun kertoa se sinulle suoraan. En voisi teeskennellä. Toivon, ettet sinäkään voisi.»

»En, en voisi.»

Martin pitkitti hieman huolestuneesti:

»Ja jos koskaan mikään vaivaa sinua — vaivaa mieltäsi — niin ole hyvä ja koeta kertoa se minulle. Sinun ei tarvitse pelätä. Toivon — sinun ehkä saattavan ajatella, että on — aika hauska tuntea voivansa aina luottaa johonkuhun. Olisiko se sinusta hauskaa, Judith?»

Hän taukosi puhumasta hengästyneenä ja syvästi liikutettuna.

»Kyllä, Martin.»

»Pidäthän minua sinä henkilönä.»

»Pidän, Martin.»

»Ethän ole mistään huolissasi nyt?»

»En, en.»

»Se on hyvä. Kunhan vain tiedän. Eilen arvelin… Mutta se kai johtui kaniinista.»

Judithia puistatti, ja hän nyökkäsi päätänsä, muisti unensa eikä kyennyt virkkaaman mitään.

Martin sanoi huvitetusti, hellästi, sellaiseen tapaan kuin iso mies puhuu pienelle naiselle:

»Sinä pieni olento-poloinen niin kiihdyksissäsi.»

Judith nauroi vastaukseksi puolustautuvasti, surullisesti.

Martin tiukensi otettaan hänen vyötäisillään, huokasi onnellisesti ja virkkoi:

»En voi uskoa sitä.»

»En minäkään.»

»En nukkunut edes silmäntäyttä viime yönä.»

»En minäkään.»

»Kaikkien näiden vuosien jälkeen… Tiedätkö, että olen rakastanut sinua aina siitä saakka, kun opin sinut tuntemaan? En koskaan ketään muuta, en hetkeäkään. Mutta en rohjennut toivoa… Mitähän Roddy sanoo, kun kerromme hänelle?»

»Niin, mitähän?»

»Ajattelehan! Vielä varsin vähä aikaa sitten olin melkein varma, että jos pidit erityisesti jostakusta meistä, niin pidit Roddysta.»

»Olitko tosiaankin, Martin?»

»Kyllä, ja vieläkin enemmän; luulin hänen alkavan rakastua sinuun. Hyvä Jumala, kuinka mustasukkainen olin!»

»Mustasukkainen Roddylle? Olitko? Kuinka naurettavaa!»

»Ei oikeastaan naurettavaa. Roddy on niin peloittavan sievä ja miellyttävä, että tuntui ihan luonnolliselta, että pitäisit häntä parempana kuin minun kaltaistani tylsää miekkosta.»

»Eihän hän ole koskaan sanonut mitään, vai onko, Martin?»

»Eihän toki. Roddy on umpimielisin mies, mitä tunnen.»

»Niin, niin hän on, eikö olekin?» Judith nauroi. »Otaksuttavasti hyvin monet tytöt rakastuvat häneen.»

»Kyllä», vastasi Martin vakavasti. »Hänen jäljessään suorastaan juostaan.»

»Entä hän? Luuletko hänen itsensä rakastuvan usein?»

»Oh, silloin tällöin kaiketi.»

»Eikö vakavasti?»

Martin nauroi ja ravisti päätänsä.

»Ei varsin vakavasti; sitä en usko.»

»Kenties hän oli hiukkasen rakastunut minuun… hieman aikaa…»

»Varmasti hän oli. En käsitä, miten kukaan voisi olla sinuun rakastumatta», vakuutti toinen hilpeän hellästi, painaen nopeasti suudelmia hänen hiuksilleen.

»Mutta sitten hän otaksuttavasti jäähtyi… Ja löysi jonkun toisen…»

»Ehkä hän teki niin. Älkäämme kuitenkaan huolehtiko hänestä. Hänellä ja minulla on erilaiset käsitykset — kaikesta sellaisesta. Hän on mielestäni aika ilkeä ja piloille hemmoiteltu — vaikka hän on niin kelpo kumppani», ehätti hän lisäämään, ikäänkuin peläten sanojensa kuulostavan vilpillisiltä ystävää kohtaan.

Tuskaisena Judith tiukkasi:

»Mitä tarkoitat ilkeällä ja piloille hemmottelulla, Martin?»

»Oh, en tiedä.» Martin oli vaivautunut, vastahakoinen paljastamaan ystäväänsä. »Kenties hänessä on hieman sensatioiden tavoittelijaa.»

Siinäpä se; hän, Judith, oli ollut uusi sensatio; hän oli pian käynyt värittömäksi, koska hän oli niin nopeasti ja niin täydellisesti antautunut. Hänen olisi pitänyt ärsyttää Roddyn ruokahalua tarjoamalla ainoastaan vähän kerrassaan ja sitten vetäisemällä se pois; siten Roddy saattaisi vieläkin haluta häntä. Sensijaan hän oli tyydyttänyt Roddyn ihan alussa.

Seuraavalla kerralla hän osaisi paremmin… Mutta seuraavaa kertaa ei tulisikaan. Sensijaan nyt oli Martin, joka kysyi:

»Etkö tahdo suudella minua?»

Hän katsahti Martiniin, hänen silmiään kirvelivät kyyneleet, jotka tuntuivat sisäiseltä verenvuodolta, ja painoi huulensa toisen poskeen sekunnin ajaksi.

»Kuulehan, Martin!» Hän tarttui miehen käteen ja alkoi puhua hätäisesti, peläten lisäsuudelmia. »Siitä totuuden puhumisesta. Mitä aloinkaan sanoa?…» Hän pakotti äänensä rauhalliseksi. »Niin. Jos koettaisi — kiristää toiselta totta, niin odottaisi valhetta, eikö niin? Se on johdonmukaista. Minä ainakin silloin aina odottaisin valhetta. Tarkoitan… En olisi lainkaan hämmästynyt siitä. Sanoisin, että syy oli minun, koska en jättänyt toista rauhaan — en myöntänyt hänelle riittävästi vapautta — ajattelisin: koetin pakottaa häntä; sentähden hän mieluummin petti minua. Hän teki ihan oikein.»

»Valhe on valhe», huomautti Martin itsepintaisesti.

»Valhe on — Mitä se merkitsee? Se ei merkitse mitään — jollet usko Jumalan tarkkailevan ja kirjoittavan muistikirjaansa. Martin Fyfe valehteli maanantaina. Jos tällaista jatkuu, ei hän saa harppua. Uskotko niin? Totuus! Mikä on totuus? Niin, puolet niin sanotuista totuuksista pohjautuvat valheisiin. Niitä tuskin voi erottaa toisistaan. Voisin — lyön vetoa, että voisin — esittää sinulle valhetta koko elämäni niin, ettet sinä aavistaisi mitään. Voisin olla valhe.»

Viimeiset sanat kuullessaan Martin nopeasti punehtui ja virkkoi jäykästi:

»Varmasti voisit. Olet kyllin älykäs mihin tahansa, ja minä olen typerä. Mutta älä koeta, ethän…»

»Mutta pakotusta ei saa olla, Martin», intti Judith kauhuissaan. »Sinä et koettaisi päästä minusta perille vai koettaisitko? Sallisit minun olla itsekseni? Jos koskaan pakottaisit minua, milloin minä en tahtoisi, puhuisin valhetta yhtenään ja onnittelisin itseäni siitä. Enkä milloinkaan antaisi sinulle anteeksi.»

Martin sytytti savukkeen ja virkkoi huulet ummessa, katse tähdättynä ruohikkoon:

»Onko tarkoituksesi kaikella tällä saada minut ymmärtämään, että sinä olet — muuttanut mielesi ja haluat peruuttaa avioliittolupauksesi?»

Judith levitti kätensä draamallisesti ja huudahti:

»Enkö voi puhua mitään? Enkö voi puhua mitään pelkäämättä väärinkäsitystä… joutumatta…»

»En ole koskaan nähnyt sinua tällaisena, Judith.» Martin nousi pystyyn ja silmäili häntä epätoivoissaan. »Se huolestuttaa minua. En ymmärrä.»

»Otaksuttavasti ei ole tavallista, että kihloissa oleva nuori mies…»

Judith sulki silmänsä, ja kyyneleet kirvelivät niiden luomia karvaasti.

»Judy, mikä sinun on? Oi, Judy!»

»Oi, Martin!» Kädet painettuina otsalle, ääni heikkona valituksena Judith puhui vaivaloisesti edelleen: »Mutta onhan — joitakuita asioita — eikö olekin — jotka saattavat olla sellaisia, ettei niitä voi kertoa. Asioita, jotka täytyy unohtaa — koettaa unohtaa — heti —»

»Kyllä. Kyllä. Jos sinä niin sanot», tyynnytteli toinen kuiskaten.

»Koska ne tuottavat hyödytöntä surkeutta… ja koska ne ovat — näivetyttäneet sydäntä — joten niitä ei voi muistella — vaikka koettaisikin.»

»Niin, rakas.»

»Minun elämässäni on ollut — pari onnetonta tapausta. Jokaisen elämässä niitä kaiketi sattuu. Haluaisin unohtaa ne…»

»Tietysti, Judy, tietysti. Et saa koskaan kertoa minulle mitään, minkä mieluummin jättäisit kertomatta.»

Judith kietoi kätensä hänen kaulaansa hetkiseksi.

»Kiitos, Martin!» Hän kuivasi silmänsä ja lupasi: »Enää en ole niin hupakko.»

Ja jos epäilys tai pelko oli alkanut sumentaa Martinin mieltä, oli hänen äänensä siitä huolimatta yhtä hellä, ja hänen silmänsä olivat siitä huolimatta yhtä luottavaiset.

Hän vei Judithin takaisin puutarhaan ja poimi hänelle auringon lämmittämiä mansikoita; ja he puhelivat rattoisasti keskenään puoliseen saakka.

Sen päivän iltapuolella Martin onki forelleja purosta, ja Judith istui rantaäyräällä, silloin tällöin lukien sivun kirjastaan, tarkkaili joskus Martinia ja suurimman osan ajasta haaveili.

Martinin pikkupoikamainen viehättyminen puuhaansa oli huvittava ja tehosi tunteisiin. Hän oli suunnattoman onnellinen, liikkuen pitkin rantaa varovaisen, kiihkeän hiljaisesti, heitellen onkeaan kätevästi puroa ylös- ja alaspäin. Jos hän häiriytyi tai kiihtyi hommassaan, äänsi hän aina: »Äsh!» ja sadatteli, ja koko hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi ihan samoin kuin entisaikoina. Vaikka häiritsijä olisikin ollut Judith, ei sillä olisi ollut eroa. Judith oli liian viisas sekaantuakseen hänen puuhailuunsa tai puhuakseen, jollei häntä puhuteltu, ja silloinkin hän teki sen lyhyesti ja nasevasti. Se oli Martinin silmissä hänen ihailtavimpia ominaisuuksiaan. Hänestä oli kovin mieluista, että Judith oli hänen luonansa kilttinä ja sievän näköisenä, osoittaen mielenkiintoa ja hymyillen, milloin sopi.

Mutta Martinin huulen alituisesta, ylöspäin suuntautuvasta kaareutumisesta ja hänen silloin tällöin luomistaan hartaista katseista Judith arvasi hänen karkoittaneen mielestään aamuisen, luonnottoman tunnehämmingin muiston ja olevan onnellisen.