NELJÄS OSA (continued 2)
Alpo Kupiainen translation
Jospa vain heidän avioliittonsa olisi yhtämittaista istumista joen vihreällä rannalla, niin että hän saisi katsella Martinia kärsivällisesti, melkeinpä hellästi, hiljaisesti nauttien hänen ruumiillisesta uhkeudestaan, puolittain halveksivasti hymyillen hänen onnelleen ja kuitenkin saaden lohtua tuntiessaan sen ja tietäessään pelkän läsnäolonsa riittävän aiheuttamaan sen, kun taas hänen ajatuksensa olivat omilla teillään, hyvin kaukana Martinista!…
Huojentaisi taakkaa niin suunnattomasti, jos tarvittaisiin ainoastaan niin paljon vilpillisyyttä kuin sisältyi tyytyvään ruumiiseen eikä olisi pakko turvautua huulten ja ajatusten valheisiin. Hän aina vihreällä rantaäyräällä, antaen aatostensa lentää, ja Martin liikkumassa hänen ohitseen edestakaisin, kajoamatta häneen, vaatimatta ja ottamatta häntä omakseen, vain onkien alituisesti — se olisi kylläkin miellyttävä avioliitto. Silloin tällöin Martin vilkaisisi häneen päin, hymyilisi hyväksyvästi ja lausuisi:
»Yhäkö siellä, Judith?»
»Edelleen täällä, Martin.»
»Oikein hyvällä mielelläkö?»
»Oikein.»
»Tuntuuko olo turvaiselta.»
»Oi, kyllä.»
»Sepä hyvä. No niin, minä ongin sitten vielä.»
Ja taaskin Martin hymyilisi ja heilauttelisi viuhuvaa siimaansa ilmassa.
Kaikki muu voitaisiin sivuuttaa, jättää mainitsematta ilman minkäänlaista valheellisuutta. Kenties vuosikausia kestäneen, kärsivällisen istumisen jälkeen jopa Roddykin unohtuisi tai muuttuisi turhien, mieluisten pahoittelujen esineeksi.
Hänen parhaillaan ollessaan näissä mietteissä Martin tuli takaisin ja heittäytyi pitkäkseen hänen viereensä.
»Eikö onnistanut, Martin?»
»Ei nykäisyäkään… Vähät siitä. Mieluummin puhelisin kanssasi.» Hän katsoi Judithia rakastavasti ja tiedusti:
»Mitä ajattelet?»
Judith puristi kätensä nyrkkiin ja vastasi sitten hiljaa:
»… en mitään… Näin aatoksiini vaipuneena nukun.»
Martin pani kätensä hänen leukansa alle, käänsi hänen kasvonsa itseensä päin ja suuteli hellästi hänen huuliaan.
»Oi, Judith, koetan tehdä sinut onnelliseksi.»
»Ja minä koetan tehdä sinut onnelliseksi, Martin.»
Ehkäpä ajan mukana… Ehkä ajan mukana jopa Roddykin…
Sillä kaihoisan rauhan hetkellä tuntui ihailtavalta ryhtyä tekemään Martinia onnelliseksi.
Martin virkkoi ujosti:
»Mikähän sai sinut ilmaisemaan haluavasi mennä kanssani naimisiin?»
»Se, että pidän sinusta niin paljon.»
»Oi! Se ei ole aivan samaa kuin rakastaminen, vai onko?» Martinin äänestä soinnahti kaihoa, mutta ei pettymystä.
Judith tarttui hänen käteensä.
»Ei, Martin, ei aivan samaa.»
Martin puristi hänen kättänsä ja sanoi hilpeästi:
»No niin, se on jotakin, mille voi rakentaa. Se on hyvin paljon enemmän kuin ansaitsen. En tietystikään odota, että sinulla olisi romanttisia tunteita minua kohtaan. Kukaan ei voisi missään nimessä haaveilla minusta romanttisesti.»
»Oi, luultavasti monet ihmiset voisivat. Varmasti voisivat», vakuutti Judith ja tunsi äkkiä häpeävänsä. Sillä totisesti Martin oli sellainen mies, jota monet naiset saattaisivat rakastaa. Mikä oikeus hänellä, Judithilla, oli ottaa häntä?
»No niin, en halua sitä heiltä», torjui Martin. »Sinun pitämisesi on minulle enemmän kuin kylliksi.»
»Oi, Martin, joka tapauksessa lupaan toivovani, että rakastaisin sinua.»
»Eikö se saattaisi olla ensi askel?» virkkoi Martin, hymyillen.
»Ei, ei», vastasi Judith kevyesti. »Minä en enää rakastu. Rakastin kerran.»
»Milloin?»
»Vuosia sitten! Se ei minua huvita. Minä hyljeksin sitä. En enää koskaan…» Hän tunsi huulensa alkavan kaareutua ja väristä ja vaikeni, lisäten sitten samaan ilakoivaan sävyyn: »Hupsuutta. Sitä se on. Ja mikäli sinä olet kysymyksessä, tuntuisi se melkein sukurutsaukselta.»
»Älä käytä kammottavia sanoja!» Martin nousi istumaan huvitettuna, mutta säpsähtäen.
»No niin, se olisi, Eipä silti, että teoriassa ollenkaan paheksuisin lähisukulaisten välisiä avioliittoja. Mutta minun täytyy tunnustaa, että vaistoni panee sellaista vastaan.»
»Ja niin minunkin», sanoi Martin lujasti. »Ei puhuta enää joutavia.»
Hän kumartui eteenpäin ja syrjäytti joutavat asiat sydämellisellä suudelmalla.
Se oli viimeinen pisara. Judithin mieliala, joka muutamien minuuttien aikana oli pingoittunut yhä tiukemmalle, särkyi. Hän kierähti poispäin Martinista ja jäi tuijottamaan veteen.
Pienet, loistavan vihreät vesikasvit ja krassit kasvoivat mudasta ja sorasta, levittäen lehtensä pinnan alapuolella hienon siroksi laitteeksi, liikkumattomaksi, ikäänkuin lasin suojaamaksi. Oi, lipua veteen ja tulla joksikin pienenpieneksi ja tajuttomaksi, jonkinlaiseksi uudeksi vesiameebaksi, joka eläisi rauhallisesti ohuiden, sekavien, vaaleiden juuriensa keskellä — nyt heti, ennenkuin Martin huomaisi hänen katoamistaan! Martin tähyilisi veteen punaisine, huolestuneine kasvoineen, mutta turhaan. Hänen kasvojensa varjossa olisi Judithin vaikeasti havaittava hahmo vain sitäkin varmemmin näkymättömissä; ja tunteettomasti hän puolestaan tuijottaisi Martiniin.
Hyvä Jumala! Tulla hulluksi, sekapäiseksi, haaveellisesti, onnellisesti hulluksi, tai joutua virumaan kidutustelineelle ruumiillisissa tuskissa, jotka estäisivät ajattelemasta!
»Tee-aika», ilmoitti Martin. »Kuinka hyvä tämä iltapäivä onkaan ollut!»
Hallissa heitä odotti Judithille saapunut sähkösanoma. »Päätin lähteä ulkomaille tällä enkä ensi viikolla. Tule kotiin huomenna! Äiti.»
Äiti oli siis käynyt rauhattomaksi aikaisemmin kuin Judith oli odottanut ja lähettänyt tämän käskevän kehoituksen. Kuinka aavistamaton onnenpotkaus!
»Sinä et voi lähteä huomenna, Judy», virkkoi Martin hyvin kiihtyneenä.
»Minun täytyy, Martin. Siellä on niin paljon huolehtimista. Minun pitää lähteä niin pian kuin suinkin voin. Minun pitäisi mennä tänä iltana.»
Kuta pikemmin hän pääsisi tästä talosta, sitä parempi.
»Sinä et voisi mitenkään päästä sinne tänä iltana junassa. Se on niin viheliäinen matka.» Martinin päähän oli pälkähtänyt ajatus, ja hänen kasvonsa kirkastuivat vähän. »Sanonpa sinulle. Odota päivälliseen asti! Senjälkeen saatan sinut kotiin autolla. Jos lähtisimme kello yhdentoista tienoissa, olisimme perillä kohta päivänkoiton jälkeen. Tee niin, Judy, tee! Se olisi ihana ajomatka. Ja minä käväisen Mariellan luona haukkaamassa hiukan aamiaista. On niin paljon puheltavaa. Ja jos lähdet ulkomaille, emme näe toisiamme viikkokausiin. Se on ihan hornamaisen harmillista, eikö olekin?»
Judith myönsi niin olevan. Mutta automatka olisi ihana ratkaisu. Jos Martin sähköttäisi äidille käskien hänen jättää julkipuolen oven avaimen maton alle, niin Judith lähtisi nyt selittämään asiaa Martinin äidille. Hänen erotessaan Martinista tuntui hänen sydämensä melkein kevyeltä. Ehkäpä hänen sittenkin nyt onnistuisi kiemurrella irti ja päästä vapaaksi.
7
Martinin äiti seisoi varpaillaan antaakseen Judithille jäähyväissuudelman sillä aikaa, kun Martin meni noutamaan autoa.
Judithin matkalaukku oli valmiina hallissa. Hän oli luonut viimeisen silmäyksen ruokasalin avoimesta ovesta suvun muotokuviin. Hän oli ollut hyvillään siitä, että niitä oli vain muutamia ja ettei niissä ollut hänen pelkäämäänsä yhdennäköisyyttä. Ne olivat ihan ylimalkaisia kunnioitettavan suvun muotokuvia. Sisar-vainajasta ei ollut kuvaa.
Martinin pienessä olohuoneessa oli ollut uuninreunuksella valokuva, joka esitti Roddya juhlallisena Etonin yliopiston puvussa, valokuvia krikettijoukkueista, joissa Roddy oli yllänsä flanelliasu ja joukkueenmerkki, maalattu, vihreä uuninvarjostin, jonka Roddy oli koristanut kummallisilla kuvioilla — ja se oli ollut paljoa peloittavampi. Hän ei tahtonut istua siellä nyt katselemassa Martinin valokuva- ja muistoalbumia, kuten viimemainittu oli ehdottanut.
»Olen pahoillani siitä, että sinun täytyy lähteä», valitti Martinin äiti miellyttävänä ja hajamielisenä.
»Minäkin pahoittelen sitä.»
»Mutta», virkkoi vanhus hilpeästi, »kuinka viehättävä ajatus onkaan ajaa kotiin autolla öiseen aikaan! Martin on hurmaantunut sellaiseen, tiedäthän. Usein kuulen hänen lähtevän ajelemaan tällaisena kauniina iltana. Omituinen poika… Hänen autontorvensa ääni kuulostaa niin kammottavan yksinäiseltä, että mieleni tekee itkeä. Hän toivoisi, että hänellä olisi kumppani. Ennen olin hänen muassaan joskus, mutta minun täytyi luopua siitä. Varsin pian tunnen olevani liian vanha.»
Hän hymyili suloisesti; ja Judith, joka ylhäältä päin näki hänet niin pienenä ja iäkkäänä, taukosi äkkiä tuntemasta heitä erottavaa, suurta ikäpolven rajaa, vaan tunsi ainoastaan yhteiseen sukupuoleen perustuvan, määräävän läheisyyden ja sen mukana äärimmäistä hellyyttä ja sääliä. Hän kumartui suutelemaan vanhusta — olento-raukkaa, jonka täytyi yksitoikkoisesti pysytellä huoneessaan, säästäväisesti järjestellen varojaan huomispäivää varten, kun taas hänellä, joka oli kolmekymmentä vuotta nuorempi, oli ystävänään avoin pimeys.
Vanhus tiesi varsin hyvin, ettei Judith rakastanut hänen poikaansa; hän luotti, ettei Judith pettäisi Martinia mennessään naimisiin hänen kanssansa. Olisi kauheata pakottaa vanhus vihaamaan häntä… sitä ei voinut ajatella.
Autonpyörät narisivat soratulla tiellä, ja Martin töräytti torveaan.
Muutamien minuuttien kuluttua he olivat liehuttaneet jäähyväiset portailla seisovalle pienelle olennolle ja lähteneet kiitämään maantiellä.
* * * * *
Yön syvän siniseen, kuulakkaan verhoon. Ilma jakautui kevyesti, kun auto työntyi sen lävitse, huuhtoutuen pois aaltoina, jotka tuoksuivat ruusuille, syreeneille ja kaikille vihreille lehville. Kuu kamppaili pilvien kanssa. Sillä oli himmeät ja lempeät kasvot.
»En ällistyisi, jos alkaisi sataa ennen aamunkoittoa», sanoi Martin; ja saavuttuaan vihdoinkin hämyiselle, suoralle valtatielle hän lisäsi vauhtia, huokaisten tyytyväisyydestä.
»Vinhemmin, Martin, vinhemmin!»
Yhä vinhemmin Martin ajoi. Judith painautui häntä vasten ja puolittain suljettujen silmäluomien välitse katseli kummallakin puolen tietä taaksepäin vilahtelevia orapihlaja- ja villiruusuaitoja. Yö-ilma huumasi, ja hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi milloinkaan herätä sen suloisesta, miellyttävästä hyväilystä. Pian autonvalot puhkaisivat vihreän, hämyisen tunnelin lehtokujaan toisensa jälkeen. Raitit olivat täynnä valkeita töpöhäntiä ja pieniä, lamaantuneita käpäliä, jotka Martinin sitten huolellisesti hiljentäessä vauhtia kyyristelivät ja vilahduksena katosivat tien oheen. Yöperhosia lepatteli kirkkain siivin lamppujen valossa hetkisen, ennenkuin paiskautuivat pihisevän, tomuisen kuoleman kitaan. Kerran tai pari tuli heitä vastaan ihmisolentoja, halvan ja typerän näköisiä, soveltumattomia yön suunnattomaan suurenmoisuuteen; ja siellä täällä vilahti ja katosi pari ihmistä puiden juurella, portailla, ruohikossa kasvot painettuina toisiaan vasten, huolestuttavan liikkumattomina. Judith pani heidät merkille, tuntien vastenmielisyyttä; intohimo oli kaikki rumaa ja rahvaanomaisen tylsää.
Nyt kuu näytti uupuneelta sokenevan pilviverhon takana.
Pian tuli sade, hiljaa, sopertavasti humisten ja kuiskien puissa; ja sitten välähti kirkas, huikaiseva salama, joka koski silmiin.
»Pysähdymmekö?» tiedusti Martin.
»Ei pysähdytä.»
»Muistan, että kammosit salamia ollessasi pieni tytöntyllerö.»
»Muistatko sen?»
»Kyllä. En milloinkaan unohda sitä päivää, jona ukkonen salpasi meidät vanhaan venekatokseen — sinut, Roddyn ja minut. Kuinka sinä ulvoitkaan! Ja sitten väitit nähneesi, että salama oli iskenyt Roddyn päähän ja että hän muka oli kuollut. Minä kiljuin, että jos vain avaisit silmäsi, näkisit hänet edessäsi niin elävänä kuin suinkin mahdollista, mutta sinä vain yhäti paruit. Ja kohta me kaikki aloimme uskoa, että Roddy saattaisi millä hetkellä tahansa leimahtaa tuleen.»
»Niin, niin! Olin sen unohtanut.» Judith nauroi. »Muistan, kuinka juhlalliset, punaiset ja epäilevän näköiset Roddyn kasvot olivat, kun hän tunnusteli päälakeaan. Hän pelkäsi minun narraavan häntä eikä tahtonut virkkaa sanaakaan. Myöhemmin kysyin häneltä kahden kesken, luuliko hän Luojan käyneen pyyhkäisemässä häntä tulikielellä. Hän oli harmistunut.»
Martin keikautti päänsä taaksepäin ja nauroi.
»Sinä olit koomillinen lapsi. Usein arvelimme sinua hiukan sekapäiseksi.»
»Niinkö, Martin?» kummasteli Judith, ja hänet valtasi taaskin epäilys ja murhe.
Kenties niinäkin aikoina Roddy oli nauranut hänelle, pitänyt häntä pilan esineenä eikä koskaan kumppanina.
»Oli vahinko, että —» Hän vaikeni, muistaen menevänsä naimisiin Martinin kanssa — ollessaan täydentämäisillään lauseensa: — »että tapasimme jälleen toisemme täysikasvuisina».
Heidän suhteensa olisivat jääneet pilaantumattomiksi, lapsuusajan salaperäiseen lumoukseen kietoutuneiksi, eikä hän silloin olisi nähnyt Roddyn kasvavan miellyttävästä pikku pojasta loisteliaaksi, välinpitämättömäksi nuoreksi mieheksi, joka kokeili tunnekiihoituksilla.
Enää ei salamoinut; ja sade osui pehmeästi hänen kasvoihinsa avoimen tuulilasin kautta, hämäten silmiä, ajatuksia ja kaikkea, niin että hän vaipui unenhorroksiin. Martin puristi häntä kerran tiukasti olkaansa vasten ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Nuku! Minä olen tässä.» Ja hän tunsi Martinin suunnattoman suojelukyvyn tulvivan itseensä.
Kun hän sitten avasi silmänsä kohotti pimeys huntujaan, toista toisensa jälkeen. Purppurainen väri vaaleni syreeninväriksi, ja syreeninväri laimeni harmaaksi. Taivas oli kirkas ja ruskoton. Maisema heräsi unesta lempeän jäykkänä ja yksivakaisena, jokaisen esineen hahmopiirteet näkyivät tasaisessa himmeässä valossa erikseen ilman sekoittavia värejä ja varjoja. Kaukana taivaanrannalla välähti viljapelto hetkiseksi näkyviin kalpeassa päivänpaisteessa; mutta aurinko oli vielä piilossa. Pensasaidoissa oli valkeita, vaahtoa muistuttavia mesiangervoja.
Pian alkoivat kalkkikumpujen laella kasvavat pyökkimetsät. Alhaalla laaksossa juoksi puro vaaleana ja sateisena rantapajujensa välissä; ja maantie vietti loivasti alaspäin, kunnes se kulki joen rantaa pitkin. He olivat kotona.
Jäykkänä ja silmiään räpytellen Judith kompuroi pois autosta ja jäi seisomaan kuistin portaille.
»Kiitos, Martin! Se oli ihanaa. Olisin toivonut, ettemme olisi koskaan päässeet perille. Arvelin, ettemme pääsisi — en tiedä, minkä tähden. Sain päähäni, että sinä saattaisit hiljaa törmätä johonkin minun huomaamattani. Kaikelle, minkä sivuutimme, sanoin jäähyväiset — katsellen viimeistä kertaa kaikkea miellyttävää; ja kun vihdoin vaivuin uneen, ajattelin, etten koskaan heräisi. Mutta sittenkin toit minut kommelluksitta kotiin, sinä taitava poika. Otaksun olevani kiitollinen. Mutta mikä ponnistus lähteä taaskin tunnin tai parin kuluttua!»
Martin ei vastannut heti; mutta hypisteltyään muutamia minuutteja hattuaan hän kääntyi katsomaan poispäin ja sanoi:
»Oletko kovin onneton, Judith?»
»No niin — en kovin, otaksuttavasti. Jotensakin. En onnettomampi kuin minulle on hyväksi. Siitä kyllä selviydyn… Olen niin uninen, etten tiedä, mitä puhun. Älä pane siihen huomiota.»
»Ajattelin, ettet ole onnellinen —» Martin vaikeni masentuneena.
»Ei mitään heikkoa, Martin. Älä sinä siitä huolehdi! Minä nauran itselleni. Kuinka naurankaan itselleni!»
»Etkö voi kertoa minulle, mikä sinua vaivaa?» tiedusti Martin nyreästi.
»En usko voivani.»
Martin kääntyi poispäin ja nojasi tarmottomasti kuistin seinään.
Taivas hohti nyt ylt'yleensä, muistuttaen simpukankuoren sisäpintaa. Kaste kimalteli ruohikossa, ja harmahtavat ruusut punertuivat ja kellastuivat pensaissaan. Ilman täytti lintujen sekava, huima, kristallinkirkas, kiihkeä laulu.
»Matkustat kai päivän tai parin kuluttua», virkkoi Martin vihdoin.
»Niin. Entä sinä?»
»Tapaan Roddyn ensi viikolla.»
»Niin tosiaankin.» Judith kääntyi avaamaan lukkoa ja avainta hapuillessaan huomautti kevyesti: »On muuan henkilö, jota en enää milloinkaan tapaa.»
»Kuka?»
Martin oli olevinaan hämmästynyt, mutta se oli ainoastaan teeskentelyä. Judith tunsi hänen sanovan itsekseen: »Niin se siis on.» Äkkiä Judithia alkoi kiukuttaa se, että oli paljastanut itsensä, ja hän vihasi Martinia, koska tämä arvasi ja teeskenteli, koetti pakottaa hänet lausumaan sen nimen; ja hän lisäsi:
»En voi sittenkään mennä kanssasi naimisiin, Martin.»
Äänettömyys.
»No niin, olen vihdoinkin puhunut sinulle totta. Arvelin voivani teeskennellä sinulle koko elämäni, mutta en voikaan. Sinun pitäisi olla iloinen.»
Toinen taivutti päätänsä.
»Etkö aio puhua mitään, Martin?»
Martin kohautti olkapäitään.
»Annathan minulle anteeksi», pyysi Judith, mutta ei voinut tuntea katumusta, vaan ainoastaan ankaraa väsymystä.
»Tietysti», vastasi Martin. »Ei ole mitään anteeksiannettavaa. Missään nimessä en hetkeäkään oikein uskonut sinun tulevan vaimokseni.»
»Onneksi lähden ulkomaille. Sinun olisi parasta unohtaa minut tyyten.»
»Sellainen puhe ei hyödytä mitään», torjui Martin, naurahtaen katkerasti. »Se oli liian myöhäistä jo vuosikausia sitten.»
»Sinun täytyy koettaa vihata minua. Minä ansaitsen sen.»
»Oi, mitä hyödyttää puhua noin?» tokaisi Martin kärsimättömästi. »Tahdotko minun vihaavan sinua? Tiedäthän, ettet tahdo.»
»Niin, en tahdokaan.»
»Tiedät varsin hyvin, etten voi muuta kuin edelleenkin rakastaa sinua.»
Hän nojasi yhäti hartiat kumarassa kuistiin, puhuen puutarhaan päin. Idän taivas heloitti kirkkaana, ja auringon ensimmäiset säteet pilkistivät puutarhaan; ja meluisa lintukuoro visersi kahta innokkaammin.
»En ole nähnyt auringonnousua vuosikausiin. Oletko sinä, Martin?» Hän meni likemmäksi ja laski kätensä miehen hihalle. Hänen kosketuksestaan Martin kääntyi ympäri ja katsoi häneen mykkänä epätoivosta silmäripset kosteina.
»Martin, olen pahoillani, olen pahoillani.»
»En voi erota sinusta näin», virkkoi Martin, tarttuen kiinni häneen. »Judith, enkö voi tehdä mitään?»
Judith mietti.
»Kyllä. Tahdotko tehdä jotakin hyväkseni?»
»Tietysti tahdon.» Martinin silmät kirkastuivat hetkiseksi.
»Kuulehan, Martin! Jos hän koskaan mainitsee mitään minusta —»
Judith tunsi kalpenevansa ja vaikeni.
»Niin?» äänsi mies.
Toinen jatkoi, huohottaen:
»En usko hänen sitä tekevän, mutta jos hän tekisi… Jos hän joskus alkaa kertoa sinulle jotakin, mitä on tapahtunut — hänen ja minun välilläni — niin et saa sallia hänen kertoa. Lupaa se minulle! Jos hän alkaa, niin keskeytä! En enää koskaan tapaa häntä; pian taukoan häntä ajattelemasta; mutta sinä et saa tietää, mitä on tapahtunut. Se oli vain pientä hupsuutta — joskus se näyttää minusta tyyten toisenlaiselta… mutta jos luulisin ihmisten sen tietävän, niin kuolisin. Martin, älä koeta ottaa siitä selkoa!»
»Selvä on, Judith. Se ei ole minun asiani.»
»Kenties miehet eivät kerro toisilleen asioita niin kamalasti kuin naiset? Hän ei tavallisesti kerro mitään, vai kertooko?»
Hän jaksoi tuskin kuunnella toisen vastausta.
»Ei. En sitä usko.»
»Ole niinkuin et olisi koskaan tuntenut minua! Oi, älä puhele minusta!»
»En puhele. Lupaan sen.» Martin katsoi häneen, ja hänen silmistään Judith näki, kuinka syvästi hän kärsi.
Pitkän ajan kuluttua Judith lisäsi:
»Vielä yksi asia. Olen tietysti varma siitä, että tekisipä hän mitä tahansa, sinun tunteesi minua kohtaan olisivat samat, eivätkö olisikin?…»
»Minä pidän Roddysta…» vastasi Martin, ja hänen äänensä, hänen koko olemuksensa värähteli tuskasta… »Hän on aina ollut — niin kauan kuin muistan — minulle läheisempi kuin veli olisi konsanaan voinut olla. Mutta jos luulisin» — hänen äänensä muuttui, kävi kammottavaksi — »jos luulisin hänen tehneen sinulle vääryyttä —»
»Ei häntä sovi moittia mistään», virkkoi Judith hitaasti, tiukan keskittyneesti. »Syy oli minun. Jos luulisin sen sotkevan teidän välejänne, olisin onnettomampi kuin koskaan ennen. Laitatko niin, ettei se sotke?»
»Panen parastani», lupasi Martin tukehtuneesti.
Judith alkoi vapista rajusti.
»Nyt minun täytyy mennä sisälle, Martin. Mitä sinä teet?»
»Minä lähden suoraan takaisin. En tunne haluavani — tavata Mariellaa — tai ketään muutakaan.»
»Mutta etkö tahdo syödä jotakin?»
»En. Minun ei ole nälkä.»
Tuntui sietämättömän liikuttavalta, ettei hänellä ollut nälkä — hänellä, joka oli aina nälkäinen.
»Hyvästi siis, Martin!»
»Hyvästi!»
Martin tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä.
»Judith, jos tarvitsisit minua millään tavoin ollessasi ulkomailla — ilmoita siitä minulle! Tulen luoksesi. Lupaatko sen?»
»Lupaan, rakas ystävä.»
Martin näytti hieman vähemmän onnettomalta.
»Ja sallithan minun tavata sinua tultuasi takaisin. En ole väsyttävä; mutta minun täytyy saada nähdä sinua joskus.»
»Tultuani takaisin siis, Martin — jos todella haluat. Mutta siihen mennessä oivallat, millainen porsas olen.»
Martin kiersi äkkiä kätensä hänen ympärilleen.
»Oi, Judith», kuiskasi hän, »etkö voi koskaan…?»
»Martin, etkö sinä voi koskaan lakata?»
»En.» Hän painoi päänsä muutamiksi silmänräpäyksiksi Judithin olkaa vasten, oikaisihe sitten ja sanoi, pakottautuen hilpeäksi:
»No niin, toivon, että sinulla olisi hauskaa.»
»Samaa toivon minä sinulle. Mutta varmasti sinulla onkin.»
Ajatella, että Martin olisi Roddyn seurassa viikkokausia, että he yhdessä puuhailisivat, keskustelisivat, laskisivat leikkiä ja aterioisivat — että Martin näkisi Roddyn nukkuvan ja heräävän, kun taas hän, Judith… ei enää milloinkaan! Jos hän näkisi Roddyn tulevan vastaansa, täytyisi hänen pyörtää takaisin; jos he kohtaisivat toisensa kadulla, täytyisi hänen katsoa toisaalle.
»Pidäthän huolta itsestäsi, Judith.»
Judith nyökkäsi, hymyillen väsyneesti.
Martin pyörähti äkkiä ympäri ja meni portaita alas, ja Judith odotti hänen taaskin kääntävän päätänsä. Mutta mutkaan saavuttuaan Martin taaksensa katsomatta heilautti kättänsä, nuorekkaan vikkelästi ja kömpelösti teeskennellen iloisuutta, ja asteli edelleen.
Judith seisoi paikallaan, näki raikkaan puutarhan tulevan täyteen valoa, varjoa ja ajatteli: »Martin-poloinen itkee», ja sulki oven, jättäen ulkopuolelle Martinin, auringon ja lintujen viserryksen.
8
Hotellit ja myymälät olivat kehässä avaran Placen ympärillä, ja koko päivän liikkui ihmisiä edestakaisin, käyden kylvyissään, suihkuissaan ja ryöpyissään. Keltatautina, pyyleviä, vanhoja juutalaisia ja pöhöttyneitä, kalpeita amerikkalaisia tungeksi hikoilevina kaikkialla; ja iäkkäitä rampoja tuli kylpyvaunuissa synkkien hoitajiensa saattamina. Siellä oli eräs nainen, joka oli aikoja sitten lakannut muuttumasta iän mukaan; hänen ihonsa oli tumman appelsiinin värinen, pergamenttimainen, ammottavien silmäkuoppien ympäristöt olivat mustat, ja iho oli poskilla pingoittunut, vetäen tummat huulet virnistykseen. Hän oli elävä; hänen appelsiinin karvaiset, petolinnunkäpälää muistuttavat kätensä nytkähtelivät matolla. Päälaellaan, surkastuneen, lahoavan tukan verhona, hän piti isoa merimieshattua, joka oli koristettu hurjannäköisellä, isolla, mustalla, sulkatöyhdöllä. Joka aamu Judith istuessaan joutilaana hotellin edustalla katseli tätä koko eriskummaisen näytelmän manalamaisinta olentoa.
Aurinko paahtoi, taivaalla ei ollut pilvenhattaraa eikä tuntunut tuulenhengähdystä, ja katukiveys näytti värähtelevän ilmassa. Oli niin kuuma, että mahdotonta oli oleskella laaksossa. Judith liittyi autoiluseurueisiin ja kiiti niiden mukana viinitarhojen välitse vuorille — etsien kasvojansa vilvoittavaa tuulahdusta, syöden meheviä puolisia tiepuolessa olevissa ravintoloissa, palaten illalla pelaamaan tennistä ja kylpemään, ja muuttamaan vaatteita, syömään päivällistä ja tanssimaan, kuuntelemaan konserttia kasinolla, istumaan ulko-ilmassa, juoden kahvia ja syöden jäätä.
Jokapäiväiset tunnit olivat kevyesti haihtuvia kuplia.
Hän oli neiti Earle, joka matkusti loisteliaan ja viehättävän äitinsä seurassa, asui hienoimmassa hotellissa ja oli huomattava henkilö kylpypaikan vaihtuvassa, kesäisessä seurapiirissä. Hänen omituinen kasvatuksensa vaipui halpaan mitättömyyteen; parasta oli olla siihen vihjaamatta. Hän oli kunnollisesti varustettu muissa suhteissa. Hänellä oli helminauha, hentoja, suoria, mustia leninkejä aamuksi, viehättäviä valkean ja keltaisen sekä vihreän ja vaaleanpunaisen kirjavia iltapäiväksi, valkeita jumpereita, joissa oli poimutetut liepeet, ja pieniä, valkeita hattuja tennistä varten ja suoria, erinomaisen tyylikkäitä, hihattomia leninkejä iltaisia tanssiaisia varten. Hänellä oli niitä kaikkia. Äiti oli tilannut niitä Pariisissa ikävystyneen anteliaana ja moitteettoman hyvämakuisena, innokkaasti kallistaen korvansa kuulemaan, kun muotineidot ihastuneina ylistivät hänen tytärtään.
»Jos olisit hieman typerämpi», huomautti äiti, »saattaisit loistavasti esiintyä Lontoon seura piireissä näinkin myöhään. Sinulla on ulkonäkö. Sinä olet typerä — kyllin typerä luultavasti tuhotaksesi kaikki mahdollisuutesi — mutta et ole typerä läpikotaisin. Olet samanlainen kuin isäsi; hän eli säihkyvä tomppeli. En ole koskaan aikonut viedä sinua avioliittomarkkinoille — mutta teen sen, jos haluat — jollet ole jo päättänyt mennä naimisiin jonkun nuoren Fyfen kanssa… He kai ovat aika hyvää sukua.»
Hän ei näyttänyt odottavan vastausta eikä saanutkaan.
Judith nauroi äidin naljailuille ja veistetyille ja saavutti menestystä seuraelämässä. Hän ajeli autolla, lörpötteli, tanssi ja pelasi tennistä, aluksi ponnistellen — Roddyn silloin tällöin johtuessa mieleen synkistämään ja murskaamaan kaikkea — vähitellen sitten tuntien eräänlaista nautintoa, napsauttaen sormiaan entisyydelle, antautuen täydelleen ilveilyyn, muistamatta seisoa sivussa tarkkailemassa, hupakkona läpikotaisin — jopa typeränäkin, joka päivä yhä typerämpänä.
Totisena hän meni seurustelusalien lävitse; kaikki tunsivat hänet ja silmäilivät häntä päästä jalkoihin saakka hänen mennessään ohitse, puhelivat hänen leningeistään supattamalla, kasvot hymyilevinä tai kylminä. Kaduilla häneen tähyiltiin, ja hän piti siitä; hän ihaili omaa kuvaansa myymälöiden ikkunoista. Vanhahko ranskalainen kreivi, jonka niskassa oli kaksi ihralaskosta, rukoili äidiltä hänen tyttärensä kättä. Se oli aika veikeä pila.
Sitten eräänä iltana istuessaan äidin kanssa seurustelusalissa keskustelemassa muiden vieraiden puvuista hän näki Julianin astuvan sisään. Tulijan yllä oli vanha, valkea villapaita, jossa oli kierretty kaulus, ja hänen pitkät hiuksensa olivat sekavina hänen kalpealla, juovaisella otsallaan. Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat harmaina pölystä, hänen poskensa olivat punehtuneet ja silmänsä kirkkaat äärimmäisestä väsymyksestä. Hän seisoi yksin ovella vaivattomasti ja kiirehtimättä katseensa harhaillessa ympäri salia, hänen tähyillessään Judithia tuijottavasta, supattavasta seurueesta. Jopa jo ennen kuin Judith tunsi tulijan, sykähti hänen sydämensä hiukan, sillä hienomuotoinen, vaaleaverinen, kookas, sulavakäytöksinen Julian oli hämmästyttävän kaunis näky, kun oli viettänyt kaksi viikkoa pienten, ketterien, mustaviiksisten ja lihavaniskaisten miesten parissa.
»Se on Julian!»
Judith juoksi salin poikki ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä, tervehtien häntä riemastuneesti. Ystävä Englannista! Hän oli ystävä Englannista. Kuinka paljon se sittenkin merkitsikään! Julian oli romanttisesti pitänyt lupauksensa ja tullut etsimään häntä, tämä hienon näköinen nuori mies, jota kaikki tähyilivät. Seisoessaan siinä käsi kädessä he olivat kiihkeiden huomautusten ja olettamusten keskipisteenä, se oli imartelevaa. Judith oli mielissään siitä, että Julian oli keksinyt niin draamallisen saapumistavan.
Hän oli tullut autolla Pariisista, kertoi hän, ajanut koko päivän kirotun kehnoilla teillä typertävässä helteessä. Hän oli löytänyt Judithin hotellin ensi arvauksella.
Tilattuaan huoneen hän poistui kylpemään ja muuttamaan vaatteita. Judith palasi selittämään äidille, joka ei pyytänyt selityksiä. Oli hauska, huomautti hän, nähdä uudet kasvot; ja nuo Fyfet olivat aina näyttäneet hienoilta. Hän oli hyvillään siitä, että Judithilla oli nyt sopiva kumppani hänen hoitokautensa loppuaikana. Jos hän kissansyvässä mielessään ajatteli: »Tämä se siis on!» eivät hänen timanttimaiset silmänsä kavaltaneet häntä.
Puolen tunnin kuluttua Julian tuli alakertaan upeana päivällispuvussaan, istuutui äidin viereen ja alkoi heti huvittaa häntä luontevalla, sivistyneellä pakinakeskustelulla, josta äiti piti.
Kun sitten soittokunta alkoi hekumallisesti nykiä sydämenkieliä virittämällä kappaleen Einmal kommt der Tag, kääntyi hän ensi kerran Judithin puoleen, huudahtaen:
»Lähdetään tanssimaan, Judith.» Hän ponnahti pystyyn.
»Mikä sävel! Tuodaan julki tunteellisuutemme.»
Äidin särisevä, hiljainen huvinauru kaikui Judithin korvissa hänen noustessaan seuraamaan Juliania.
Julian kiersi kätensä tiukasti hänen ympärilleen ja jupisi:
»Nyt mennään. Antaa soida!» Ja he kiersivät tyhjää lattiaa liukuen, pysähdellen ja kääntyillen, samalla kun kaikki tähystivät heitä ja soittokunta hymyilevänä soitti heille. Heidän vartaloittensa poljento oli kertaakaan hairahtumatta soiton katkonaisen tunnekiihkon mukainen.
»Kerran, Julian, et suostunut tanssimaan kanssani.»
»Niin, olit pikku tyttö silloin. Se olisi ollut hyödytöntä. Et maintenant, n'est-ce-pas, la petite est devenue femme? Me tulemme yhdessä toimeen oikein hyvin.»
Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi:
»Sinulla on kauniit vaatteet. Käyttäydyt moitteettomasti. Sinussa on sävyä… Tässä huoneessa ei yksikään vedä sinulle likimainkaan vertoja. Mitä aiot tehdä tuolla kaikella?»
»Oi, käyttää sitä hyväkseni, käyttää hyväkseni!»
Julian piti häntä tuokion kauempana itsestään silmäilläkseen hänen kasvojaan.
»Tiens! Tiens! Alkaako lempeä Judith muuttua paholaiseksi?… Olisi hupaista nähdä hänen koettavan.»
»Oi, minä muutun! Olisin perin onnistunut. Saat nähdä.»
Julian nauroi, katsellen häntä.
»Saanko auttaa sinua? Astelemmeko esikkotietä yhdessä?»
Judith nyökkäsi.
»No niin, aloita näyttämällä hieman enemmän sellaiselta kuin nauttisit siitä. Oletko milloinkaan ollut onnellinen? Et. Milloin tahansa olet olemaisillasi, alat ajatella: 'Nyt olen onnellinen. Kuinka mielenkiintoista!… Olenko todellakin onnellinen? Sinun pitää oppia hiukan mannermaalaista huolettomuutta — minä opetan sitä sinulle.»
»Sinä!»
»— ja myös pilkallisuutta. Oi, Judith, sinä edistyt. Minusta on hupaista nähdä, kun suusi yrittää olla kova. Siinä on niin somia piirteitä.»
Soitto taukosi, ja Judith irtaantui. Jotkut ihmiset taputtivat käsiään, ja hän nyökkäsi ja hymyili soittokunnalle… näytellen, näytellen, silmään pistävän maltillisena…
»Hyvä!» kehui Julian. »Oi, hyvä!»
Judith kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
»Kiitos, Julian! Se oli virkistävää.»
»Kyllä, näytät siltä kuin olisit pitänyt sitä sellaisena.»
Hänen silmänsä loistivat hermostollisesta väsymyksestä ja katsoivat häneen liian läpitunkevasti.
»Mikä vahinko», pahoitteli hän, »että olet niin onneton!»
»Jos asia olisi niin», vastasi Judith, lähtien kävelemään takaisin tuolilleen, »olisi se vahinko… Tai kenties sekin olisi virkistävää.»
»Oi, älä ole arvoituksellinen ystävillesi!» pyysi Julian valittavasti.
Judith nauroi ja antoi hänelle kätensä.
»Hyvää yötä, Julian! Mene sinä vuoteeseen! Olet niin uupunut, että tuskin pysyt pystyssä. Huomenna alamme nauttia elämästä kauheasti. Viivythän täällä vähän aikaa, eikö niin?»
»Niin, kyllä viivyn», lupasi toinen. »Hetki on luullakseni onnellinen minulle… Enkö ole aina vakuuttanut jaksavani odottaa vuoroani?»
»Kyllä, niin olet vakuuttanut. Sinulla on epäilemättä hyvä vainu. Sinusta uhkuu hienoa oveluutta… Hyvää yötä!»
Hän heilautti kättänsä ja erosi Julianista.
Jotakin oli tekeillä… Julian oli tullessaan luonut varjoja eteensä ja jälkeensä. Vanhat asiat alkoivat kuohua; vanha muistamissairaus alkoi taaskin vaivata. Ja edestäpäin ei näkynyt sarastusta.
9
Tuossa sakeassa, höyryisessä maailmassa, tuskastuttavan helteen, keltatautisten kasvojen, runsaan ravinnon, aistillisten tanssien, naisten huumaavien tuoksujen, teennäisten, kaarimaisten huulien, pehmeän, hikoilevan ihon sekavassa maaperässä Judithin vastaus Julianille iti ja versoi. Vastahakoisuuteen juurtuneena, Julianin taidokkaiden temppujen hoivaamana se kasvoi omituiseksi kasviksi, yhä voimakkaammaksi ja omituisemmaksi jokaisen vihlovan, heräävän muiston jälkeen.
Julianin täytyisi pelastaa hänet tällä kertaa; varmastikin hänen älynsä ja viisautensa, varmastikin sukupuoli-, äly- ja tunnekokemusten tuntematon maailma, jota hän niin houkuttelevasti piti tuskin poissa ulottuvilta — varmasti ne ajan mittaan kasaisivat suojaavan pengermän menneisyyden päälle.
Ei kosketuksella eikä katseella Julian näyttänyt haluavansa häntä. Hän kutoi verkkoaan sanoilla; hän ymmärsi Judithia, ja viimemainittu tunsi hänen pääsevän likemmäksi askeleen askeleelta.
Hän tekeytyi mallikelpoiseksi kumppaniksi — pakisten ja ladellen kyynillisiä sutkauksia äidin kanssa, suorittaen hänen tehtäviään, tarjoten autonsa aina hänen käytettäväkseen, käyttäen heitä kuulemassa musiikkia, syömässä herkullisia aterioita, pelaten tennistä Judithin ja hänen hotellituttaviensa kanssa.
Menipä hän niinkin pitkälle, että väitti tenniksen tekevän hyvää hänen hengenahdistukselleen ja pelasi tenniskilpailuissa Judithin parina; ja vasta loppuottelussa, riemastuttavan innokkaiden kohtausten aikana he kärsivät tappion pelatessaan brasilialaisia sisaruksia, veljeä ja sisarta, vastaan.
Julianin auto odotti tenniskentän laidalla valmiina kiidättämään hänet pois kuumasta tungoksesta.
Onnellisena, hikisenä, helteen ja väsymyksen huumaamana hän kapusi autoon Julianin vierelle ja nojautui taaksepäin.
»No niin, lähdemme etsimään jotakin paikkaa, jossa saamme uida», ehdotti Julian.
»Niin!»
»Ja syömme illallista jossakin majatalossa ja viivymme ulkosalla paljoa kauemmin kuin meidän pitäisi.»
»Niin. Oi, Julian, olemme pitäneet paljon hauskaa yhdessä. Muistan sen aina.»
Hän laski kätensä Julianin polvelle, ja viimemainittu hymyili ja nyökkäili perin koruttomasti ja veljellisesti… Julian oli totisesti pannut parastaan auttaakseen häntä voittamaan. Hän oli kiitollinen siitä, että Julian sopeutui hänen mielialaansa.
Auto nousi kiemuroiden ylöspäin viinitarhojen peittämien kunnaiden rinteillä, ja sähköinen ilma värähteli, jakautuen heidän kupeilleen näkyvinä aaltoina. Aurinko painui mailleen pilvettömällä taivaalla veripunaisena kehränä. Sen säteet olivat aikoja sitten poistuneet mutkittelevalta, jyrkältä ja kiviseltä tieltä, jota myöten he nyt ajoivat; ja harmaan vihreä, rauhallinen viileys hiveli kaikkia aisteja. Sitten tie painui syvemmälle autioon, metsäiseen seutuun, ja Judith näki puron, joka hyppelehti ja kohahteli pieninä putouksina syvällä tien alapuolella ammottavassa rotkossa.
»Seisauta tähän, Julian! Meidän pitää uida.»
Hän riensi juoksujalkaa purolle, ja Julian seurasi häntä, kantaen uimapukuja ja pyyhkeitä.
Puro oli matala ja täynnä kivilohkareita; siinä ei käynyt uiminen.
»Kävellään pitkin sen vartta alaspäin, Julian. Me löydämme jonkun paikan, siitä olen varma.»
Pian puro poikkesi enemmän metsään päin ja alkoi käydä syvemmäksi ja leveämmäksi, laskeutuen sitten tasaisena, lievänä putouksena kallioaltaaseen. Siinä vesi oli paikallaan syvänä ja hiljaisena, ennenkuin se altaan toisessa päässä taaskin syöksähti alaspäin jyrkkänä, kuohuisena koskena lähtien uudelleen kiitämään yhä alaspäin.
»Oi, Julian, kuinka ihana uimalammikko! Onko tämä mahdollista? Katsohan sen väriä, pyydän! Onko se kalkkikiveä?»
Koko ympyräinen kalliokoverrus hohti kuin himmeä hopea hämärän sinisen veden lävitse.
»Ja kyllin syvä sukeltamista varten, Julian — jos uskallamme syöksyä noin lumotun kauniiseen aineeseen… Mitä arvelet täällä elävän? Se saattaa lumota meidät… Minä en välitä. Haluaisin olla lumottuna. Etkö usko, että jos tuonne hyppää, saattaa nousta vedestä ylt'yleensä hopeisen sinisenä, kylmänä ja välkkyvänä? Tahtoisin kävellä hotellin seurusteluhuoneen lävitse alasti sellaisena, päässäni pitkä, sininen, vettä valuva tukka! Oi, joutuin, Julian — koetetaan kumpikin! Minulla ei ole ollut onnea pitkiin, hyvin pitkiin aikoihin, onko sinulla ollut? Kenties se on tänään muuttunut. Riisuudu sinä tässä! Minä menen tämän pensaan taakse ja puhelen sinulle siitä kuten Jumala. Kas niin — pois yltä lainaverhot!»
Hänen lausuttuaan viimeiset sanat välähti hänen mieleensä äkkiä Jennifer soluttamassa vaatteitaan pois valkeilta olkapäiltä ja rinnalta, puhellen ja nauraen. Muistotulva, Jenniferin pää, heloittaen auringonvalossa, vartalo kumartuneena veden puoleen — kaikki ne toukokuun ajat kukkivine orapihlajineen ja esikkoineen, päivät, jotka muistuttivat tulista, huumaavaa viiniä, joina häntä hurmasivat kasvaminen ja Jenniferin rakastaminen, Donnen, Websterin ja Marlowen teosten lukeminen, haaveileminen Roddysta… Mihin ne kaikki olivat joutuneet? — Missä oli Jennifer? — Ketä lumoamassa nyt? — Kuinka hämärästi hän muisti Judithia? Kuinka sairaloinen, kuinka epävarma tämä nykyinen tunne olikaan verrattuna siihen myrskyiseen värikkyyteen — kuinka viheliäistä teeskentelyä! Olisiko hän enää milloinkaan onnellinen?
Laihana ja karvaisena uimapuvussaan Julian jo tunnusteli vettä varpaillaan, kun Judith tuli näkyviin, kannusti lannistunutta mieltänsä, juoksi pensaiden välitse hänen vierelleen, pysähtyi tuokioksi, huudahti: »Ah!» ja sukelsi nestemäiseen hämärään.
Julian sujahti veteen hänen jäljessään, ja he kohosivat pinnalle yhtä aikaa. »Sinun ei olisi pitänyt sukeltaa sillä tavoin», huusi Julian. »Älä tee toiste siten. Siinä kohdassa, johon hyppäsit, on iso, rosoinen kivi — olisit saattanut kolhaista siihen pääsi. Olet hyvin pahankurinen tyttö.»
»Pyh!» Judith loiskutteli ja potki hänen ympärillään ja ui putouksen äärelle, niin että tunsi poreilevan ryöpyn painavan hartioitaan. Vesi oli kylmää; auringonsäteet eivät voineet milloinkaan osua siihen muutoin kuin valoisina läikkinä lehväisten oksien lomitse. Putousten kohu kuulosti pehmeältä, täyteläiseltä, sekavalta puheensorinalta. Ei mikään koko maailmassa ollut niin sileätä kuin niiden kiiltävät, silkinhienot, alaspäin kaartuvat pinnat.
»Hei!» huusi Julian.
Judith katsahti taaksensa ja näki Julianin lähellä altaan vastaista laitaa koettamassa pelastautua, ettei virta veisi häntä mukanaan. Judith nauroi, mutta Julian puolestaan ei nauranut, vaan raahautui vedestä ja istuutui kivelle äänettömänä; ja Judith näki, että hänen jalkansa ja käsivartensa olivat naarmuiset ja että niistä vuoti verta. Katuvaisena Judith meni hänen luoksensa, huuhteli veren pois, ammentaen vettä käsillään ja jupisi lyhyitä myötätunnon ilmaisuja, kunnes kirvelevä kipu vaimeni. Julian ei ollut vahva, se hänen täytyi muistaa; säikähdys ja kipu olivat saaneet hänen huulensa kalpenemaan. Julian-raukka!… Kuinka sileiltä ja maidonvalkeilta hänen raajansa näyttivätkään Julianin raajojen rinnalla!…
»Vielä yksi sukellus ennen pukeutumista, Julian. Istu sinä tässä lepäämässä!»
Julian istui katselemassa, kun hän taaskin sujahti veteen, kääntyi selälleen, ponnisti pontevasti äyräältä molemmilla jaloillaan ja lipui toiselle laidalle veden voimakkaasti aaltoillessa. Sitten hän kiipesi kalliolle ja jäi seisomaan vastapäätä Juliania vettä valuvana ja hymyilevänä.
Jotakin välähti Julianin silmissä, kun niiden katse kerrankin suuntautui suoraan häneen; se ei ollut ihailua eikä halua, vaan jotakin tylyä ja vihamielistä, ikäänkuin näky olisi harmittanut häntä. »Niinpä kyllä, se näyttää vartalosi hyvin», virkkoi hän.
»Mikä?
»Trikooasusi. Otaksuttavasti et tiennyt sitä?»
»En!» Judith sinkautti sanan ikäänkuin sylkäisemällä ja poistui nopeasti.
* * * * *
He söivät illallista valkeassa majatalossa metsän laidassa, noin kolme neljänneskilometriä kauempana. Sama puro virtasi nyt tasaisena puutarhan halki; ja tumma-ihoinen, lihava emäntä, jolla oli paksut, kiiltävät, komeat palmikot, toi munakkaita ja forelleja, salaattia ja hedelmiä heidän plataanipuun juurelle sijoitettuun pöytäänsä. Kaikkialla istui oksilla lintuja laulamassa viimeisiä säveliään.
»Kuunteles, Julian! Eikö tuo ole kuin olekin rastas? Mitä tekemistä sillä on Englannin ulkopuolella? Oi, sen laulusta soinnahtaa koti-ikävä!» Koti-ikävä valtasi äkkiä Judithin. »Minäkin haluaisin lähteä kotiin! Minä en ole matkailija. Kaihoan kotiin — niin se on. Ranskasta muistan useimmin otaksuttavasti tätä rastasta ja uimalammikkoamme — ja vain sen tähden, että ne saattoivat minut ajattelemaan Englantia… Yliopistossa uin usein erään tytön kanssa… Sinusta olisi ollut hauska katsella häntä. Hänen nimensä oli Jennifer Baird…»
»Oh, olen luultavasti tavannut hänet.»
Mitä Julian sanoi noin välinpitämättömästi?
»Oletko tavannut hänet?» Kädet ristissä, sydämensä jyskyttäessä Judith tuijotti häneen.
»Niin, varmasti se oli hänen nimensä. Olin Skotlannissa hänen serkkujensa luona.»
»Milloin, Julian?»
Judith tuskin kykeni puhumaan.
»Se taisi olla viime vuonna. Nyt muistan, että hän kertoi olleensa Cambridgessa ja tuntevansa sinut; mutta hän ei ollut kovin herkkä puhelemaan sinusta. En mitenkään olisi hänen sanojensa nojalla arvannut teidän olleen helmaystävyksiä.» Julianin ääni kuulosti pilkalliselta.
»Niin, et olisikaan!» tokaisi Judith loukkaantuneena ja ivallisena. »Hän ei kerro kaikille, milloin —» Hän vaikeni, sillä ehkäpä Jennifer ei sittenkään ollut muistellut häntä paljon ollessaan poissa. Hän lisäsi rauhallisesti: »Tunsin hänet hyvin aikanani. Sanohan… Mitä arvelet hänestä?»
»No, yhtä hullu kuin moni muu. Mutta hän oli eloisampi kuin useimmat ihmiset. Palava liekki, sanokaamme.» Julianin ääni oli umpimielinen, tyly.
»Etkö siis pitänyt hänestä?»
»En; eikä hän minusta.» Hän naurahti. »Mutta hänessä oli voimaa, sen myönnän. Joskus aion lähteä etsimään häntä. Varmasti osaisin saada hänet pitämään minusta.»
»En usko, että saisit!» Judithin teki mieli lyödä häntä hänen kylmäverisen itsevarmuutensa tähden. »Jos luulet, että pystyisit — ohjaamaan häntä, hallitsemaan häntä, niin säälin sinua, siinä kaikki! Haluaisin nähdä sinun yrittävän! Luulisit saaneesi hänet helposti — mutta seuraavalla hetkellä hän olisi pujahtanut käsistäsi… Kuinka nauraisinkaan!… Omasta puolestani minun ei tarvinnut taivuttaa pitämään häntä itsestäni: hän piti.»
Hän tunsi puhuvansa rajusti ja vaikeni entisyyden valtavan muistotulvan heikentämänä.
Se oli liian tuskallista. Mitä hyödytti koettaa enää reutoilla? Entisyydestä ei voinut milloinkaan päästä vapaaksi. Yksi ainoa sana toi sen jälleen eteen, ja lyhyessä tuokiossa oli kaikki muu paitsi sen varjoja käynyt mitättömäksi ja merkityksettömäksi.
Julian katseli häntä, kohotti kulmakarvojaan, teeskennellen kohteliasta hämmästystä ja silmäili häntä tarkasti.
»No! No!» tyynnytti hän. »Rauhoitu, pikku käärme! Olet saanut minut uskomaan, että hartaimmatkin ponnistukseni menisivät hukkaan.»
Judith piilotti kasvonsa, kumartuen pöydän ylitse molemmat kädet otsalla ja tuntien pyörrytyksen kuvotusta ja hikoilua.
Julian otti lautaselleen viinirypäleitä ja huomautti:
»Eipä silti, etten ole pahoillani, jollen enää koskaan näe häntä hevosen selässä. Hän näytti suurenmoiselta.»
»Oi, niin! Hän…» Kasvot vieläkin piilossa Judith lisäsi ääni heikkona, mutta varmana: »Lähtisin hänen luoksensa heti, tällä minuutilla, jos tietäisin, missä hän on. Mutta en tiedä.»
Syntyi äänettömyys, ja sitten Julian virkkoi lempeästi: »Minä otan siitä selkoa, jos haluat, rakas ystävä.» Judith ojensi kätensä pöydän ylitse hänelle.
»Ei. Auta minua unohtamaan hänet… ja kaikki muukin!…»
Julian silitti hänen kättänsä ja sanaakaan virkkamatta poistui hänen luotansa, lähtien maksamaan laskua. Hänen palattuaan Judith jaksoi kääntää häneen päin rauhalliset ja hymyilevät kasvot.
* * * * *
Tähdet tuikkivat taivaalla heidän lähtiessään jälleen taivaltamaan, ja alkava pimeys muistutti kukkivaa orvokkipeltoa.
»Eikö meidän olisi nyt parasta lähteä kotiin, Julian?»
»Ei. En aio viedä sinua kotiin vielä.»
Judith istui hänen vieressään äänettömänä ja hämärien aavistusten vaivaamana.
»On sääli, että olet niin onneton», pahoitteli Julian. »Olen tainnut sanoa samoin jo ennenkin.»
Judith ei vastannut mitään.
»Ymmärräthän», jatkoi toinen, »että olet hupakko tällä tavoin masentuessasi».
Äänettömyys.
»Sinä yksinkertaisesti tuhoat itsesi sen tähden, eikä se voi olla sen arvoista. Miksi et kerro minulle siitä? Lupaan olla kiltti.»
Judith pudisti päätänsä.
»Kerro toki minulle, rakas! Tiedäthän, että asiat paisuvat hirmuisiksi, kun telkeämme ne mieleemme. Saat nähdä, että tuntuu paremmalta saatuasi vain sydämesi puretuksi.» Hän haasteli hellän isän tapaan ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.
»Olen rakastunut erääseen henkilöön», kuiskasi Judith. »Siinä kaikki. Luulin sen olevan mennyttä… Voi, hyväinen aika, kuinka kamalaa!…» Hän hengitti syvään, tukehtuneesti.
»Tyttö-rukka», säälitteli Judith.
»Sinun ei tarvitse pahoitella.» Judith terästäytyi. »Se on minulle hyväksi. Sitäpaitsi se on tosiaankin mennyttä; tuskin koskaan ajattelen sitä enää.»
»Onko se keltatukkainen naikkonen sitten sekaantunut siihen?»
»Jenniferkö? Ei. Vaikka hänkin on mennyttä… ja se tekee kaikki paljoa pahemmaksi…» Kerkeästi hän lisäsi: »Sinä et häntä tunne.»
Julianin vaitiolo ilmaisi, ettei hän ollut pettynyt.
»Joka tapauksessa», virkkoi Judith kevyesti, »yksi paha on elämästäni poissa: nimittäin rakastuminen. Olen vapaa siitä!»
»Oi, älä ole naurettava, rakas lapsi! Älä ole niin hupsu! Ethän ole vielä oppinut lapsuudenaikaista aapistasi. Minä tiedän. Onko tarkoituksesi väittää tämän tuntemattoman miekkosen ehdyttäneen koko rakastamiskykysi elämäsi loppuun saakka? Silloin, olen pahoillani; sinussa on vähemmän persoonallisuutta kuin luulin. Ahaa, arvelet minun pilkkaavan ja olet minulle suutuksissasi. Ja minä pilkkaankin. Niin, niin! Ja olen niin pahoillani tähtesi, että —. Mutta et tietystikään tahdo uskoa sitä.»
Hän puhui intohimoisesti, hidastaen vauhtia niin, että auto lopulta tuskin mateli eteenpäin, ja vihdoin seisauttaen sen tyyten tien laidalle jyrkän kallioseinämän juurelle. Alkoi käydä hyvin pimeäksi; Judith pikemminkin tunsi kuin näki toisen silmien ja suun pingoittuneen ilmeen.
»Sinä et usko sitä», toisti Julian, »ja ajattelet tällä hetkellä, ettei minun kaltaistani vintiötä ole koskaan ennen ollut olemassa».
»En.» Judithia huumasi. »Arvelen tarkoituksesi olevan olla ystävällinen. Mutta sinä et ymmärrä.»
»Ahaa! En luonnollisestikaan. Kuinka voi minunlaiseni karkea, miespuolinen elukka ymmärtää hienostuneen ja herkkätuntoisen nuoren neidon tunteita?»
»Oi Julian — kohtuuton… töykeä!»
»No niin, kirottua! Etkö oivalla, että minä itsekin rakastan?» huudahti Julian täydelleen vimmastuneena. »Vihdoinkin olen saanut olla yksin seurassasi vaivaiset kymmenen päivää — varrottuani vuosikausia — huomaa: vuosikausia! — tilaisuutta, ja nyt sinä nyreänä ruikutat koulutyttöhaaveittesi särkymistä! Hyvä Jumala! Eikö sinulla ole sisua napsauttaa sormiasi miehelle, joka ei sinusta välitä? Etkö ole viehättävä ja älykäs? Etkö osaa nauraa? Eikö ole yllin kyllin muita? Mitä varten minä olen täällä? Mene vaikka hornaan hetkiseksi — minä autan sinua. Minä selvitän sinut siitä. Mutta älä uikuta!»
Hän vaikeni hengähtääkseen ja jatkoi sitten:
»Tässä olen, kuten sanoin, ja käytettävissäni on korkeintaan kymmenen päivää — kymmenen päivää, joiden aikana minun pitäisi saada sinut katsomaan silmiini, ei niiden lävitse, saada sinut lakkaamaan hymyilemästä ja olemasta kohtelias, suvaitseva ja säälivä minua kohtaan — niin, mitä muuta tahansa, mutta ei kirottua välinpitämättömyyttäsi! Minkä tähden et vihaa minua? Silloin saisin sinusta jotakin hyvää. Minä viihdyn hyvin vihattuna. Tässä olen, juuri minä, enkä kykene nukkumaan enkä syömään, kun halajan sinulta suudelmaa, vapisten päästä jalkoihin saakka nähdessäni sinun tulevan, raivoten, kun sinä puhelet jonkun toisen miehen kanssa — ja tässä olet sinä, pitäen itseäsi narrina — itsepintaisesti tuhlaten aikaamme esiintyessäsi romanttisen hupelosti.»
»No niin, olemme siis tasan», ehätti Judith keskeyttämään. »Minä rakastan enkä saa vastarakkautta ja olen narri. Olen yhtä mieltä kanssasi. Sinä rakastat saamatta vastarakkautta. Sinä olet toinen narri.»
Julian kääntyi ja sanoi riemastuneena:
»Olet äkäinen. Olen suututtanut sinut. Olet menettänyt malttisi.»
»Oi, sinä olet mahdoton.»
»En, en, en ole», torjui Julian mairittelevasti. »Katsos, olen nyt hyvin kiltti. Kuulehan, Judith, rakas! Sinä et ole sellaisia henkilöitä, joilla on pieni, keskeneräiseksi jäänyt rakkaustarina ja jotka menevät hautaan vanhoina piikoina — vanhoina piikoina, joille on sattunut pettymys, Judy! — eikö niin sanota? Kas niin, taaskin kiusoittelin; vaikka lupasin, etten niin tekisi. Rakas, mitä hyödyttää olla niin vietävän järkähtämätön? Etsi toki joku toinen pian! Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka riemullista sinusta on sitten vanhana muistella, kuinka useita ihmisiä olet rakastanut. Ja se on kaikkein paras lääke, Judy, huonolle mielialallesi.»
»Käytätkö sinä sitä, jos —»
»Josko hylkäät minut? Otaksuttavasti. Mutta älä hylkää minua — älä koettamatta! Tässä olen tarjolla; saattaisit tehdä lemmon paljoa huonomman kaupan kuin ottaa minut. Minä kyllä huolehdin siitä, että meillä on hupaista.»
Yöperhosia lepatteli ja kiiteli autonlamppujen valossa; noiden kahden vielä pitkän, kirkkaan valokimpun ulkopuolella näytti yö hyvin pimeältä. Kuinkahan etäällä he olivat kotoa?
Vihdoin Judith virkkoi:
»Käsittääkseni tämä ei ole avioliittoehdotus, Julian.» Julian nauroi.
»Ei, rakas, ei ole. Ei toki niin synkeätä.»
»Ahaa, ymmärrän — rakastajattareksesi.»
Äänensä ja sanojensa perusteella Judith aprikoi, eikö hän ollutkin keskustelevinaan unissaan; hänellä oli samanlainen tunne siitä, että hän oli lausunut jotakin perin tärkeätä, minkä tarkoitusta ei kuitenkaan voinut havaita.
Julianin rakastajatar… Se ajatus oli jostakin syystä syvälti tyrmistyttävä.
Ranskalainen, itävaltalainen, venäläinen ja nyt englantilainen… Mutta kenties Julian oli silloin valehdellut. Hän lateli sellaisia valheita kokemuksistaan.
»Minä en ole luotu avioliittoa varten sen enempää kuin sinäkään olet», haasteli Julian hellän selittävästi. »Osaatko kuvitella minua aviopuolisona? Mikä helvetti jollekin poloiselle hupakolle!… Mutta», lisäsi hän huoahtaen, »kuitenkin olisin kiintynyt lapsiini. Mielelläni kasvattaisin pojan. Mutta sellaista en milloinkaan saa.»
»Jos menisit naimisiin Mariellan kanssa», huomautti Judith yhäti kuin unessa, »voisit kasvattaa Peteriä. Mariella olisi siitä hyvillään. Luullakseni hän rakastaa sinua.»
Julian ei ollut kuulevinaan; ja Judith aprikoi, eikö hän ollut sittenkään puhunut ääneen vai eikö hänen hiljainen äänensä ollut tunkeutunut aatoksissaan olevan miehen korviin.
»Niin, mitä tekisimme toisillemme avioliitossa», jatkoi Julian. »Se olisi yhtenäinen, pitkä sarja ärtymyksiä. Olemme molemmat niin itsetietoisia, niin vaativaisia, niin sivistyneitä… Oi, se olisi kammottavaa.»
»Niin olisi.»
»Mutta, Judith, viehättävä, ihastuttava Judith», rukoili Julian ääni syvänä ja kauniina, »joksikin ajaksi, joksikin ajaksi! Kirkas alku ja sitten taaskin loppu, kun se alkaisi käydä onnettomaksi. Ajattele, mitä voisimme antaa toisillemme!»
»Se olisi otaksuttavasti sangen hyvä meille…» Judith piti päätänsä käsiensä varassa, koettaen pohtia. Mitä saattaisi Julian antaa hänelle sellaista, mitä hän kaipaisi?
»Se olisi, se olisi. Me eläisimme hieman ajattelemisen sijasta. Saisin sinut unohtamaan, sen vannon; ja mitä kaikkea antaisinkaan sinulle muisteltavaksi sen asemesta — mitä kaikkea sellaista hyvää, mikä on ollut salaisuutenani vuosikausia ja mitä olen vuosikausia halunnut jakaa, tarjota viehättävälle, sukkelalle älyllesi! Kukaan muu ei ole päässyt siitä osalliseksi, Judith. Se on odottanut sinua; kukaan muu ei ole ajatuksissani koskaan päässyt lähellekään sinua. Judith, en olisi ärsyttävä, väsyttävä, vanha jörri; minä en ole sellainen! Minulla on salaisuuksia. Salli minun kertoa ne sinulle. Rikastuttaisin sinua niin paljolla kauniilla ja sitten päästäisin sinut menemään. Eikö se ole oikein ja rehellistä? Eikö sitä kannata ottaa? Mene myöhemmin naimisiin ja hanki lapsia, jos sinun täytyy se tehdä, mutta salli minun ensin antaa sinulle tämä. Koettele minua, Judith, koettele! Et voi kieltäytyä koettelemasta minua. Halajan sinua niin voimakkaasti.»
Judith olisi tahtonut sulkea korvansa, sillä hän tunsi avuttomasti taipuvansa sanojen vanhan lumousvoiman mukaan.
»Julian — minä en voisi antaa sinulle — mitä haluaisit. Oi, en voisi! Se on niin suuri askel — sinä et sitä tajua — naiselle. Hän ei koskaan voi palata — myöhemmin ja olla turvallinen maailmassa. Ja hän saattaisi sitä haluta.»
»Minä huolehtisin siitä, että pääsisit takaisin, jos haluaisit. Mutta en usko sinun sitä haluavan. Sinä et tahtoisi olla turvallinen. Se ei ole sinua varten. Oi, minä tunnen sinut paremmin itse kuin tunnet itsesi.»
»Et. Et.»
Heitä erotti väliseinä, eikä Julian sitä aavistanut. Se, mitä Julian oli erehtynyt pitämään elävänä Judithina, oli muumio, jonka sydän oli kuivaa tomua. Julian ei ollut kyllin terävä-älyinen oivaltaakseen sitä.
Julian oli vaiti jonkun aikaa ja virkkoi sitten:
»En vaatisi sinulta mitään, mitä — et olisi valmis antamaan minulle. Toivon — että senkin aika tulisi. Mutta tällä hetkellä en pyri muuhun kuin auttamaan sinua taaskin elämään — paremmalla, kestävämmällä tavalla. Sallitko minun sen tehdä? Sällitkö minun rakastaa sinua, Judith.»
»Kenties. Kenties, Julian. Minä koetan. Koetan puolestani oppia rakastamaan sinua.» Ne sanat luiskahtivat häneltä pitkän huokauksen mukana.
»Rakas!» Judith tunsi, kuinka voitonriemuinen Julian oli. Mies kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä kevyesti, ja hän mietti: »Nyt he kaikki kolme ovat suudelleet minua.»
»Mutta malta, Julian!» vastusti hän, ollen purskahtamaisillaan hermostuneesti itkemään. »Älä puhu nyt enää mitään! Vie minut kotiin!»
»Kyllä, kyllä. Nyt vien sinut kotiin.» Julianin ääni oli tyynnyttävä ja hellä. Hän aikoi näyttää Judithille, että hänen kärsivällisyytensä oli rajaton. Tällä kertaa Judith joutui ansaan.
Auto lipui viehättävän tyynessä ilmassa kunnailta tasangolle. Kerran Judith rikkoi hiljaisuuden sanoakseen:
»Eihän mikään ole yrittämisen arvoista, Julian? Eihän ole väliä sillä, mitä tekee? Eihän oikeastaan ole mitään viisautta koko eläminen?»
Julian naurahti.
»Judith-raukka! Heitä mielestäsi sellainen! Aikanasi sinun täytyy se tehdä. Alistu! Korvaus ei sitten tunnukaan niin nurinkurisen mitättömältä. Oli aika… Mutta se on mennyttä. Niin kauan kuin onnen puoli on voitolla, olen tyytyväinen elämään. Se, että se kaikki on turhaa, on lakannut vaivaamasta minua. Ei oikeastaan ole vaikea olla onnellinen, Judith.»
»No niin — sinun pitää opettaa minua.»
Mutta hän tunsi alakuloisuuden masentavan mieltänsä kuunnellessaan Julianin puheita; ja viimemainitun rauhallinen ääni kajahteli murheellisesti hänen sydämessään.
Hän toivotti Julianille hyvää yötä tyhjässä seurustelusalissa ja meni yläkertaan ruusuilla ja kultauksella koristettuun, kalseaan makuuhuoneeseensa.
Hänestä tulisi Julianin rakastajatar… Julian oli hänestä varma; hän oli pannut merkille Julianin voitonriemuiset silmät ja hymyilevän suun sanoessaan hyvää yötä… Jos hän olisi tarjoutunut Roddyn rakastajattareksi, olisi Roddy kenties suostunut ilomielin. Ei hänkään ollut luotu avioliittoa varten.
Hän alkoi äkkiä ikävöidä Martinia, istuutui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa hänelle, mutta luopui muutamien lauseiden jälkeen yrittämästä; hänen päänsä oli niin raskas, ettei hän jaksanut ajatella, ja hän paneutui vuoteeseen.
10
Seuraava päivä oli jour de fête; kaikissa hotelleissa oli suuria tanssiaisia, huveja ja tanssikilpailuja.
»Me kierrämme katsomassa niitä, Judy», virkkoi Julian »Ja sen jälkeen lähdemme autolla kunnaille — teemmekö niin?»
Ja Judith kiitti häntä ja suostui.
Julian oli hyvätuulinen, hilpeä ja ystävällinen; hänen kasvojensa juovat näyttivät tasoittuneen, ja hänen ja Charlien yhdennäköisyys oli hänessä selvästi havaittavissa.
Kuvitellessaan tulevaisuutta Judith näki vastahakoisesti ja avuttomasti joutuvansa yhä läheisempiin suhteihin hänen kanssansa. Julian ei kyllästyisi häneen pian. Kun he kerran aloittaisivat, katkeaisivat kaikki häntä entisyyteen yhdistävät siteet välttämättä täydelleen. Yhdessä he olisivat hillittömiä, vapaita; yhdessä he sieppaisivat nautintoja elämän arvottomuudesta, sillä Julian oli vilpittömästi luvannut antaa hänelle kaikkea sitä, mitä hän kaipasi; Julian oli oppinut tarkalleen tietämään, miten onni saavutettaisiin, ja opettaisi häntä… Ja hän oli luvannut, että Julian saisi opettaa häntä.
Harkitusti Julian pysytteli poissa sen päivän, ja Judith vietti aamun äidin seurassa, tarkkaillen sisäisten häiriöiden vaivaamia ihmisiä, jotka liikkuivat sinne tänne Placelle, siirtyen kuppi kädessä lähteeltä toiselle, iltapäivän äidin kanssa pukuja tilaamassa sekä teen ja päivällisen väliset tunnit äidin seurassa hotellin seurustelusalissa, surullisesti karkottaen aina jälleen mieleen palaavia ajatuksia Roddysta.
Äiti lähetti hänet ostamaan »Daily Mailin» mannerpainoksen numeron, joita kimakkaääniset naiset innokkaasti kauppasivat Placella. Lornettinsa lävitse äiti silmäili ilmoitusta äsken saapuneista henkilöistä, poliittista katsausta, äskeistä junaonnettomuutta Ranskassa, haukotteli, huomautti, että lomakaudelle Englannissa näyttivät tavallisuuden mukaan olevan tunnusmerkillisiä murhat ja hukkumistapaukset, haukotteli uudelleen ja meni yläkertaan lepäämään ennen bridgepelin alkua.
Vielä tunti päivälliseen ilman muuta tehtävää kuin istuminen ja ajatteleminen.
Välinpitämättömästi hän otti käteensä huonosti painetut arkit. Kolminkertainen murhenäytelmä venematkalla. Minkä tähden ne aina olivat kolminkertaisia? Miltähän tuntui sellaisen kolminkertaisen murhenäytelmän uhrien sukulaisista ja ystävistä? Mutta sellainen oli luokkaonnettomuus, samanlainen kuin ruttokuolema — ei yleinen.
Purjehdusonnettomuus St. Catherinen kohdalla Wight-saaren rannikolla. Siellähän Martin ja Roddy olivat purjehtimassa. He olivat saattaneet olla sitä näkemässä. Tunnetun nuoren purjehtijan traagillinen loppu.
Hän aikoi laskea sanomalehden käsistään, mutta hänen katseensa osui erääseen nimeen, ja hänen täytyi lukea edelleen:
Kanaalissa vallinneen sakean sumun otaksutaan tuottaneen kuoleman herra G. M. St. V. Fyfelle, joka oli Solentin tunnetuimpia nuoria purjehtijoita.
Tähän mennessä saamiemme tietojen mukaan oli herra Fyfe, joka oli taitava purjehtija ja uimari, ollut —nnen päivän varhaisesta aamusta saakka vesillä yksin purjehtimassa pienellä »Sea Pink» -nimisellä kutterillaan. Keskipäivän tienoilla ajautui kanaalista sakea sumu, ja illalla kävivät hänen ystävänsä levottomiksi, kun häntä ei kuulunut takaisin. Seuraavana aamuna löydettiin pelastusrengas ja joitakuita muita haaksirikon jätteitä, jotka olivat ajautuneet rannalle Brooken lähistöllä ja jotka tunnettiin herra Fyfen purteen kuuluneiksi. Arvellaan, että purren yli on edellisen päivän iltapuolella sumussa ajanut postihöyry tai joku muu iso alus St. Catherinen niemen kohdalla. Ruumista ei vielä ole löydetty.
Herra G.M. St. V. Fyfe oli neljäkolmattavuotias, vanhempiensa ainoa poika; hänen isänsä oli edesmennyt sir John Fyfe, Bathin ritarikunnan komentajaristin saanut, ja hänen äitinsä lady Fyfe asuu Manor Housessa, Fernwoodissa, Hants. Vainaja opiskeli Etonissa ja Trinity-yliopistossa Cambridgessa ja oli…
Seurasi vielä muutamia sanoja, mutta painos oli perin epäselvä.
Se ei voinut olla Martin, koska hän oli herra Martin Fyfe.
Martinin nimikirjaimet olivat — Voi, hyvä Jumala! — Judith oli unohtanut tietävänsä hänen nimikirjaimensa. Nyt hän saattoi nähdä ne omalla käsialallaan kirjoitettuina kirjekuoreen: G. M. St. V. Fyfe. Niin arvokkaat, miellyttävät nimikirjaimet… Se ei voinut olla Martin, koska yläkerrassa odotti keskeneräinen kirje lähettämistä. Martin oli turvallisena purjehtimassa Roddyn ja parin muun henkilön kanssa. Hän ei lähtisi purjehtimaan kutterilla yksin sumussa, koska se oli niin vaarallista eikä hän koskaan tehnyt mitään vaarallista.
Ruumis ei vielä ollut löytynyt…
Jos hän lukisi uutisen vielä kerran rauhallisesti lävitse, niin hän oivaltaisi, että hukkunut oli joku muu.
Kenties oli parasta olla lukematta.
Mutta vain päivämäärä… Kaksi päivää sitten se oli tapahtunut… Herra G. M. St. V. Fyfe — Martin Fyfe — Martin oli ollut poissa maailmasta kaksi päivää…
Judith mietti: Jos olen olevinani ikäänkuin en olisi tuota lukenut, on ihan sama kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Minä en sitä tiedä, ja silloin se lakkaa olemasta totta.
Hän käänsi sanomalehden huolellisesti kokoon, otti sen mukaansa ja meni yläkertaan, jossa hän pukeutui päivällistä varten tarkan huolekkaasti. Hän söisi päivällistä Julianin seurassa siinä hotellissa, jossa tanssikilpailu otaksuttavasti sukeutuisi parhaaksi, ja oli luvannut pukea illaksi yllensä sen leningin, joka Juliania eniten miellytti.
* * * * *
Julianin tilaama päivällinen oli hyvin ylellinen ja kallis; ja Judithin lautasen vieressä oli kimppu hajuneilikoita. Hummereita ja samppanjaa. Kuinka paljon innostuneita ihmisiä! Paljas iho oli kovin rumaa, ja kaikkien noiden naisten aalloille käherretyt hiukset olivat sietämättömiä. Kuinka yksitoikkoisia kasvot tungoksessa olivatkaan!…
Julian tarkkaili häntä vaivihkaa, luoden häneen välkkyviä katseita, vaikka olikin näennäisesti kiinnittänyt huomionsa yleisöön. Hän joi rauhattomasti, ja hänen kasvojensa juovat olivat sangen selvät. Judith halusi huomauttaa hänelle jotakin väkijoukon kasvojen yksitoikkoisuudesta ja sitten jotakin aaltomaisiksi käherretyistä hiuksista. Senjälkeen hän tiedusti:
»Julian, tietääkö kukaan, että sinä olet täällä?»
»Ei, ei ainoakaan sielu.»
»Etkö ilmoittanut mitään osoitetta?»
»En. Pariisi on päämajani. Kun poistun tällä tavoin, on minusta parempi, että suurmaailma odottaa paluutani eikä seuraa minua.»
»Oi, sinä olet viisas.» Judith nauroi. »Se varmaankin saa sinut tuntemaan itsesi vapaaksi.»
»Minkä tähden sitä kysyit?»
»Koska se äsken välähti mieleeni.»
Koska hänelle oli saatettu lähettää sähkösanoma; hän oli suvun vanhin jäsen, ja häntä oli saatettu tarvita monista syistä, hautajaisia varten… Mutta ruumistahan ei oltu vielä löydetty. Pian Judithin täytyisi ilmoittaa: »Julian, Martin on hukkunut.» Julian ei siitä paljoakaan välittäisi; he eivät olleet milloinkaan olleet kovin läheisiä ystävyksiä; mutta luonnollisesti heillä kummallakin oli ollut piirinsä heimolaisuustunne. Judithin täytyisi tosiaankin pian kertoa hänelle.
Nyt tanssittiin. Huone oli täynnä savua ja valoa ja kuvottavaa tuoksua; ja helle oli tukahduttava. Kaikki nousivat tanssimaan.
Muuan hotellin nuorista amerikkalaisista vieraista kumarsi ja sopersi jotakin hänen edessään.
»Ei ihan nyt, kiitoksia hyvin paljon.» Hän soi miehelle hymyn. »Ehkä tuonnempana…»
Voi noita omituisia marionetteja, jotka kimmahtelivat lattialla, liikkuen konemaisesti! Miten ihmiset saattoivat olla noin vakavia ja suorittaa noin tylsiä ilveliikkeitä. Mutta he eivät olleetkaan todellisia ihmisiä.
»Katsohan, Julian! Tuolla on se espanjalainen poika, jota vastaan pelasimme kilpailuissa. Hän on hauskannäköinen, eikö olekin? Hän suorastaan hurmaa tuon tytön. Eikö hänellä ole veltto hymy?… Olethan huomannut, että vaikka ranskattaren ruumis on kuinka ruma, se joka tapauksessa on ruumis eikä hän sitä häpeile. Nuo englantilaiset ovat pelkkiä vaatemyttyjä. Jos heidät riisuisi, ei jäljelle jäisi mitään. Siinä koko erotus… Oi, katsohan, nyt jaetaan muistolahjoja. Oi, haluaisin viuhkan. Lähdetään tanssimaan!»
Edetessään täysien pöytien lomitse hän sivuutti seurueen lihavia, vanhanpuoleisia ranskalaisia ja kuuli erään heistä huomauttavan toiselle äänekkäästi, juopuneen kiihkeään tapaan:
»Mais regardez donc un peu! En blanc — vois-tu? Elle est bien, celle-là. C'est tout à fait mon type.»
Heidän kasvonsa pälyilivät häneen päin hymyilevinä ikäänkuin unessa.
Julian vei häntä kerran salin ympäri, mutta katsahti sitten häneen ja virkkoi:
»Sinähän et osaa tanssia tänä iltana. Mikä sinua vaivaa?»
Judith katsoi häneen pelokkaana, mykistyneenä. Sillä oli syynsä. Pian — pian hänen täytyisi ilmaista se Julianille; ja sitten, kun se olisi lausuttu, olisi se totta iäksi. Ei vielä.
Tanssikilpailu oli alkanut äänekkään naurun ja kättentaputusten kaikuessa. Vähitellen harventuen parit kaartelivat itsetietoisesti. Pienet, lämminsilmäiset, puoliveriset sisarukset, veli ja sisar, olivat paras pari. Heidän vartalonsa olivat joustavat, vennot ja taipuisat, heidän ylväsasentoiset pienet päänsä kiilsivät kuin musta vesi, heidän silmänsä ja huulensa olivat haaveksivat, aistilliset, surumieliset, heidän raajansa liikkuivat runollisesti ja soitannollisesti. Palkinnonsaajina he suostuivat antamaan tanssinäytännön.
Punehtuneena, hampaiden välkkyessä hymyn raottamien huulien välistä sisar liiti huoneen toisesta päästä veljeään kohti. Veli ojensi hänelle kätensä, hän pysähtyi, pyöräyttäen pitkää, leveätä, keltaista hamettaan — ja he alkoivat huojua ja kaarrella yhdessä. He pyörivät, seisahtuivat kuin kivettyneinä, pyörivät uudelleen. Veli nosti sisaren lattialta, ja viimemainittu keinui ilmassa, nauraen hänelle, pieni jalka ojossa, pudottautui sitten maahan kevyesti kuin höyhen ja alkoi taaskin leijailla lattialla.
»Oi, kunpa he tanssisivat loputtomiin! Heidän tanssiessaan saattoivat ihmiset kuolla hiljaa, helposti, kuten tanssija vaipuu maahan, tuntematta itse tuskaa ja herättämättä kauhua muissa. Jospa he tanssisivat iäti!… Se oli lopussa. Käsi kädessä he niiasivat ja kumarsivat ja juoksivat pois lattialta.
»Se oli tanssia», ihasteli Julian. »Näkemättä ketään muuta kuin tanssikumppaninsa, nuo pikku pahukset. Sillä tavalla opitaan.»
Roddy olisi halunnut tanssia tuon vennosti hymyilevän, sivulle vilkuvan, pienen tanssijattaren kanssa; hän olisi tehnyt sen halusta, ei säälistä. Martin olisi pysynyt hänestä erossa äänettömänä, tuntien vastenmielisyyttä.
Valossa salaman hän sitten näki rajusti, riemuisesti myllertävän meren paiskovan kallioihin lasta, vainajaa.
Paiskovan kallioihin Martinia.
Kaikki olivat nyt hyvin hilpeitä. Savun lävitse näkyivät kaikki silmät ja suut nauravan viinin ja tanssin kiihoittamina. Ilmapalloja ja muistolahjoja liehui ilmassa; soittokunta soitti vinhasti. Soittajat laittoivat kasvoihinsa tekonenät ja -viikset, nousivat seisomaan, hyppivät ja huusivat.
Voi, tämä paikka oli helvetti!
Niin, helvetti. Virnisteleviä kasvoja, rumia vartaloita, lörpötteleviä papukaijan- ja marakatin ääniä; hornamaisia soittajia, joilla oli kiukkuiset sävelet ja sanoinkuvaamattoman pahuuden synkistämät piirteet…
Valot himmennettiin, lattia korjattiin tyhjäksi. Avoimen kohdan keskelle syöksähti tanssijatar, syytäen kukkia. Hänen valkeat balettihameensa pyörivät utuisesti. Valot sammutettiin tyyten, ja silloin havaitsi, että hänen liiviensä ja hameittensa reunat, hänen kengänsolkensa ja otsatähtensä olivat maalatut itsestään hohtavalla maalilla, joten hän nyt oli kolme tähteä ja joitakuita valokehiä ja -silmukoita, jotka pyörivät haaveellisesti pimeässä.
Nyt oli aika pujahtaa pois. Julian ei huomaisi.
Hänen ehdittyään Placen keskikohdalle Julian saavutti hänet.
»Minne aiot?»
»Minun pitää näyttää sinulle jotakin. Tule mukaan!» Julian seurasi häntä äänettömänä hotelliin, yläkertaan, olohuoneeseen.
»Odota tässä! Tulen takaisin.»
Hän havaitsi pitelevänsä purppuraista ilmapalloa. Hän hellitti sen ja katseli, miten se ison kuplan tavoin ponnahteli huoneen toiseen päähän.
Makuuhuoneessa hän löysi kirjeen imupaperien välistä. »Mikä äänettömyys, Martin! Minulla on ollut ikävä sinua …» Kauhistuneena hän repi sen palasiksi.
Nyt takaisin Julianin luokse.
Hän seisoi keskellä huonetta ja odotti.
»Julian, mitkä ovat Martinin nimikirjaimet?»
Julian mietti.
»Jotakin sellaista kuin St.V. — G.M. St.V. — George Martin St. Vincent.»
Hän kohotti kulmakarvojaan — mutta kalpeni.
»Juuri niin.»
Sanomalehti oli ikkuna-istuimella; Judith kävi noutamassa sen. »Ota se mukaasi ja lue! Siitä kohdasta, johon olen pannut merkin.» Hän vetäisi ristin peukalonsa kynnellä.
Hän palasi makuuhuoneeseen ja pani oven lukkoon; ja muutamien minuuttien kuluttua hän kuuli Julianin menevän takaisin alakertaan.
Silloin hän heittäytyi vuoteelleen ja itki Martinin tähden, jota hän rakasti, jonka hän oli jättänyt suremaan hänen vuoksensa, jonka olisi pitänyt elää lapsiensa rakastamaksi, kunnioitetuksi ja iäkkääksi, joka oli ystävällinen, kun kaikki muut olivat tylyjä — joka oli ollut kuolleena kaksi päivää, heittelehtien aalloissa, jota Roddy-parka oli turhaan etsinyt merestä, joka oli ollut komea, mutta nyt oli perinpohjaisesti tuhoutunut ja kauheannäköinen — merivettä suussa, silmissä ja hiuksissa, kaunis vartalo pöhöttyneenä merivedestä muodottomaksi möhkäleeksi.
Ketä hän oli ajatellut hukkuessaan? Oliko hän ponnistellut ja sadatellut? Vai oliko hän pitänyt kuolemaa tervetulleena, koska eräs henkilö oli ollut tyly ja petollinen?
»Martin, tarkoitukseni ei ollut sellainen.»
Martin oli melkein siinä huoneessa — ihan siellä — seisoi ihan hänen takanaan ja sanoi: »Ei minua mikään vaivaa.» Martin oli tullut häntä lohduttamaan.
Martin oli päässyt iäiseen elämään. Niin!
»Ei. Ei. Ei. Kuollut. Tiedoton. Olematon. Katseen ja kosketuksen yltämättömissä iäti.»