VIIDES NÄYTÖS.

(Vankihuoneen käytävä. Perällä kolme ovea. Vasemmalta kädeltä tullaan sisään, oikealla kädellä jatkauntuu käytävä syvälle holveihin, josta toinen sivukäytävä kääntyy perälle päin, muodostaen täten pimeän komeron oikealla kädellä peräseinästä).

Ensimmäinen kohtaus.

VANGINVARTIJA (yksin).

Kun olin nuori vielä, olinpa silloin aika velikulta. Hei vaan! Silloin oli hauska elämä, kun olut virtasi Juhani herttuan tynnyreistä ja linna kajahteli juomarahoista ja itse olin nuori, sukkela linnanpalvelija, tyttöjä viis joka sormeen. En ollut vielä kelvolleen nainut, niin tuli tuossa kirje Eerikki kuninkaalta Ruotsista, Juhani herttuan veljeltä, ja herttua joutui lukon ja salvan taakse. Tuskin ensimmäinen poikani kehdossa kirkui, niin tuli herttua pois ja pani veljensä Eerikki kuninkaan sijaansa, ja rupesi itse kuninkaaksi. Sitten saimme loma-aikaa hiukan, kunnes Juhani kuningas lähetti pois veljensä vähän kauemmaksi kuin lupa oli, jos ei luvallista ole laittaa hernerokan avulla veljeänsä toiseen maailmaan. Ihmeeksi vaimoni ja Juhani kuningas kuolivat samana yönä, niin ett'en oikein tiedä, kumpaisen takia täällä koko yön kummitteli. Mutta hurskas ja jumalinen ihminen oli tuo vaimoni sentään, niin että kyllä se Juhanin takia oli, sillä hänen omaatuntoansa vaivasi veljenmurha, näet. Sitten nain minä toistamiseen samana päivänä, jolloin Sigismund, Juhanin poika, tuli kuninkaaksi. Hän ei siinä kauan pysynyt hän, vaikka Klaus Fleming häntä kyllä kovasti piteli kiinni. Siitä aiasta alkain on mulla ollut paljon väkeä täällä, milloin herttuan ystäviä, milloin Sigismundin — ja nyt? — niin täällä käypi, täällä matoisessa maailmassa. Sanoisin niinkuin virsikirjassa sanotaan:

Ah mik' ompi elom' tääll'? Tuska, vaiva tuskan pääll', Työ ja meno levoton. Silloink' kuin se paras on,

jos en itse olis ollut levoton veitikka nuoruudessani. Mutta nyt en luota toiseen enkä toiseen valtaan. Teen tehtäväni, enkä pidä lukua muista kuin haudankaivajasta, sillä hän aukaisee oven toiseen vankihuoneesen, jonka suhteen minun vaan on ala-osastona.

Toinen kohtaus.

VANGINVARTIJA. OLAVI KLAUNPOIKA (tulee valhepupuvussa vasemmalta).

VANGINVARTIJA.

Tekö, Olavi herra? Elättekö vielä?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Vait! Anna minun tavata veljeäni.

VANGINVARTIJA.

Niin, mutta…

OLAVI KLAUNPOIKA.

Älä virkaasi pelkää. Pelastaa en aivo häntä. Asiansa on hän niin hyvin ajanut, ett'ei hänen tarvitse mitään peljätä voittajan puolelta.

VANGINVARTIJA.

Niin, nähkääs, laita on semmoinen, että minä ja vankihuone olemme yhtä niinkuin te ja teidän miekkanne. Minä olen kova rauta-ovi, kova rauta-ovi vaan, en pane ketään sisään enkä ketään laske ulos. Se on minun toimeni se. Kuollut olisin ma eilen vankihuoneineni, mennyt yhdellä hyppäyksellä aina toiseen maailmaan, mutta auttaisinko tänään tai huomenna ketään sieltä ulos, eipäshän sitä, sellaista ei siedä tunto, en ole koskaan ennen sitä tehnyt.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Sinä se vanha ruostunut tuuliviiri. Annatko minun kohdata Juhania, vai etkö? Minulla ei ole kultaa sinulle antaa, mutta jos niin tahdot, saat itseni palkaks.

VANGINVARTIJA.

Jumala semmoisesta varjelkoon. Väärin te mun käsitätte. Kohdata häntä teidän saaman pitää, mutta tehkää se sievään, sillä herttua on täällä tuossa paikassa. — Tulkaa maalle, Juhani herra, täällä on mies, joka tahtoo teitä tavata.

(avaa oikeanpuolisen perä-oven).

Kolmas kohtaus.

EDELLISET. JUHANI FLEMING.

JUHANI FLEMING (yrittää syleillä Olavi Klaunpoikaa).

Sä elät veljen', olet vapaa!

OLAVI KLAUNPOIKA (työntää pois Juhanin).

Pois! Sun haltuus kunniamme uskoimme. — Kuin teit sä työs?

JUHANI FLEMING.

Mua syytä! Vastaus Se…

OLAVI KLAUNPOIKA.

Joutuun! Vastaukses tähden tässä Nyt kiusaan kuolemaa. Sen vuoksi ryöstin Häpeän, vihan voimall' itsen' eilen Ma vihamiesten käsistä, kun turhaan Me toimes täyttämistä odotimme. No niin — —

JUHANI FLEMING.

Sä toista puhuttele; murhe Mult' äänen sortaa.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Kurja pelkuri! Ja tuo mun veljen' on!

JUHANI FLEMING.

Sä petyt. Pelkur' En, jumal' auta, ollut!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Vastaa sitten. En toivo mitään suurempaa, kuin että Sen luulon kuoletat.

JUHANI FLEMING.

No kuulehan! Jos muiden meikäläisten laill' et oisi Sa pakoon päässyt, viekkaan morsioni Isänsä jaloiss' olisit sä nähnyt Te'oistaan mielipuolena.

OLAVI KLAUNPOIKA.

No, mistä?

JUHANI FLEMING.

Väärästä rakkaudesta kavaltajaan…

OLAVI KLAUNPOIKA.

No, eihän!

JUHANI FLEMING.

Soihdun kädestäni löi hän, Ilm' antoi laukaus meidät, herttuan Soturit sisään syöksi, muut' en muista.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Näin yhtynytkö kaikk' on meitä vastaan! Nyt näyn ymmärrän, jonk' yöllä näin.

JUHANI FLEMING.

Sä näitkö hänet?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Hän se mahtoi olla. Ma kalvaan, lumivalkean näin haamun Kuin terhenen niin hiljaa leijuvan, Miss' oli muuri merta vastaan korkein. Sen kiharoilla mustill' loisti kullat Ikäänkuin seppeleeksi käärityt. Hän lauloi virttä, jota: laineet säisti, Ja vakaasti kuin unenkulkija Hän astui muurin äärtä hohtavaista. — Luin hiljaa rukouksen, kohti kuljin. Hän poissa oli, ja kun sinne ehdin — Vedessä värähteli tähdet vaan — — —

JUHANI FLEMING.

Jos hän se olis ollut! — Etkö nähnyt?…

VANGINVARTIJA (sisäänkäytävässä).

Nyt herttua jo saapuu. Joutukaa!

OLAVI KLAUNPOIKA (tarttuu kädellänsä miekan kahvaan ja katsoo sisäänkäytävään päin).

Pois kaukan' on hän. Kuules, Juhani! Hän henkes vie. Viel' ei hän sua tunne. Sukumme viimeinen sä olet. Anna Mun eestäs kuolla. Puvun vaihdamme. Sa hiivit pois.

JUHANI FLEMING.

En, Olavi, en koskaan!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Sun täytyy. Muista nimeämme!

JUHANI FLEMING.

Sinä Sen edest' elä! (menee sisään vankihuoneesensa).

VANGINVARTIJA.

Kuolo meidät perii, Jos ette riennä! — Tuonne holviin menkää. Sen varjossa ei kukaan teitä huomaa.

OLAVI KLAUNPOIKA (kätkeytyen).

Sokea sattumus, siis ystäväni Viel' ollos! Viel' ei ole aika kuolla!

Neljäs kohtaus.

VANGINVARTIJA. HERTTUA KAARLE. AMIRAALI SCHEEL. Myöhemmin ERÄS UPSEERI.

HERTTUA.

Siis tänne olet viedä käskenyt Sä Daniel Hjortin?

SCHEEL.

Niin hän itse tahtoi. Kun hänet raudoist' irroitimme, syöksi Hän heti holvista, ja tuskin kuullen Mun sanojani, joilla rauhoittaa Hänt' yritin ma, paeta vaan tahtoi Pois linnasta, siks kunnes vihdoin tänne Hän suostui vetäymään hiljaisuuteen. Valoisimmassa huoneessa hän täällä Nyt Teidän Armoanne odottaa.

HERTTUA.

Sä kummaa kerroit hänestä ja sentään Niin todenlaista. Jalon riemun tuopi Se sieluhuni, samalla kuin täytyis Mun sua nuhdella siit', että käytit Niin miettimällä tätä nuorukaista.

SCHEEL.

Ylevä herttua!

HERTTUA.

Ma tiedän, mitä Sanoa aiot. Tänne anna sormus, Min hältä sait, ja jonka muka annoin Ma muinoin hänen isälleen.

SCHEEL (antaa herttualle sormuksen).

Täss' on se.

HERTTUA (ottaa sen käteensä).

Niin, minä tunnen sen. Kaikk' epäilys Puheensa totuudesta haihtuu nyt. Tuo sormus, mitkä muistot herättää se! Kun annoin sen, nuor' aivan olin silloin, Enk' aavistanut mihin olin luotu. Mut silloin jo ol' uljaat tuumat mulla, Rakastin hartahasti isäni Jaloa työtä, Ruotsin vapautta, Verestä kukkaa, puhjennutta tuskin, Ja vihast' usein puistin voimatonna Ma nyrkkiä, kun veljieni löyhyys Ja ahnas aateli ja palkkapapit Työt' uljast' yrittivät kukistaa. — Mun aikan' tuli, tuli myrskyn lailla, Ja myrskyn lailla pohjolasta perkaan Pois aurehen, mi saastuttaa sen ilmaa, Ja muran kaiken, mit' on maalla sen. Mun voitto on, ja niin sit' aion käyttää, Ett' yksikään ei sitä multa kiellä. Mun tuomio, ja niin sen langetan, Ett' armo hellivä ei kirvest' estä. Mun Ruotsi on, ja kruunun sen ma saan, Kun rauhaan, voimaan olen saanut maan.

(kääntyen Scheelin puoleen).

Scheel! Onko neuvoskunta kokoon pannut Jo syytöksen ja tuomion?

SCHEEL (antaa hänelle kahdet paperit).

Täss' ovat.

HERTTUA (silmäillen niitä).

Maanpetturi ja hengentuomio.

(antaa takaisin Scheelille kirjoitukset).

Hyv' on — tai oikein on — ja oikein käyköön!

ERÄS UPSEERI (tulee sisään ja antaa herttualle kirjeen).

Me miehen Puolast' yllätimme, jolla Ol' Arvid Stålarmille tämä kirje.

HERTTUA (ottaa kirjeen).

Vai Sigismundilta! Nyt hän sen saakoon.

(Upseeri lähtee).

Mies! avaa ovi Arvid Stålarmille Ja anna hälle tuo. (jättää kirjeen vanginvartijalle. Scheelille) Pois syrjään tulkaa!

(vetäytyy syrjään Scheelin kanssa).

Viides kohtaus.

EDELLISET. ARVID STÅLARM (vasemmanpuolisesta ovesta).

VANGINVARTIJA.

Esille tulkaa, päämies. Minulla On kirje teille. (antaa sen).

STÅLARM.

Sigismundilta! Kuin kuollehelle! "Armas Arvid Stålarm… Sua kiitämme… me kyllä soisimme… Apua lähettää en ole voinut… Ma epäilen jos… unen multa vie Se veri, jot' on turhaan vuodatettu… Hyvästi Ruotsi!… Ennen puhtaan opin Ma pidän sekä kruunun menetän… Sen ennen vihamiehen haltuun annan… Kuin maani häviöstä syytä kannan… Sen Luoja kääntäköön… mun luoksen saa… Sua kuninkaasi Puolass' odottaa…" Se puuttui. Isän sydän murrettuna, Ja maine oman lapsen tahraamana, Ja voitettuna, vankina; — tää vielä.

(peittää kasvonsa kirjeellä ja alkaa horjuen palata vankihuoneesen).

HERTTUA (kuolemantuomio kädessä).

Myös täss' on kirja, teitä koskeva, — Ei kuninkaalta, mutta isänmaalta.

STÅLARM.

Te täällä, herttua! Tuon kirjan tunnen, En sitä nähdä huoli, vastaan vaan: Ma kuninkaallen' olin kuuliainen.

HERTTUA.

Sä viimeishetkeen väijyit henkeäni Ja kunniaani, — lue kuolemas!

STÅLARM.

En pyydä armoa. Työ lopuss' on, Maa teidän on, Sigismund meidät hylkäs. Siis paras mun, kun astun kuolemaan.

(notkistaa toisen polvensa).

Tok' armahtakaa pientä joukkoa, Mi jäljell' on mun lippukunnastani. Mun oli käsky, miehuus oli heidän. Ja isänmaata jos te rakastatte, Sen hyväks säästäkää sen jalot miehet.

HERTTUA.

Teit' armahdin ma kerran, silloin sanoin: Voi sitä, joka tämän armon rikkoo, Ma palajan ja poiss' on silloin sääli. — Täss' olen nyt, ja sanani se pysyy.

STÅLARM.

Nimenne kastakaa siis verehemme, Ja ett'ei jälkimailma teitä säälis, Se kastakaa myös vereen Flemingin!

HERTTUA.

Sä röyhkeä! Suus kohta kuolo tukkii! Vie hänet vankityrmään takaisin. —

STÅLARM (menee vanginvartijan viemänä takaisin vankineesensa).

HERTTUA.

Scheel! Tunnetko sä nuoren Flemingin?

SCHEEL.

Se, minkä kuullut olen, näyttää että Kovilla miehill' lempeät on lapset. Jalona, nuorna, viatonna tuli Perinnön vuoks hän tänne Varsovasta, Ja ryhtyi sotaan vasta nyt. Hän ei Kuin toiset, sulkiessaan linnan meiltä, Valaansa teitä kohtaan rikkonut.

HERTTUA.

Mut hän se ruudin aikoi sytyttää.

SCHEEL.

Hänt' uljuus, nuoruus siihen houkutteli. —

HERTTUA.

No niin, tuo tänne hänet. Tahdon koittaa, Mit' oivaa Flemingiltä voipi oottaa.

Kuudes kohtaus.

HERTTUA. SCHEEL. VANGINVARTIJA (tuo esiin) JUHANI FLEMING'in (jonka jälkeen hän ja Scheel vetäytyvät peränpuolelle).

JUHANI FLEMING (itsekseen).

Tuo siis on hän, niin kuninkaani muoto Kuin himo kunnian on kunniata Ja valtaa väkivalta.

HERTTUA (itsekseen).

Tuo siis poika Klaus Flemingin, sen ainoan, mi mulle Voi vetää vertoja, tuon uskaliaan Ja lujan, ankaran kuin minä itse, Ja jota vihaan jälkeen kuolemankin.

JUHANI FLEMING (itsekseen).

Niin helpoks onnen aikaan tuntui kuolo. Nyt, sydän, kaikk' kuin kadotit sä, kuinka Viel' elämästä kuiskata voi toivo! Luo kuninkaan jos käyn taas, palatessa En ole sama mies kuin lähtiessä.

HERTTUA.

Juhani Fleming! Kuulin että ootte Vähemmän syypää tuomioon kuin muut. Siis — käykää lähemmäks — jos tahdotten Vapaana mulle palvelukseen tulla Ja jättää Warsovan ja Sigismundin, Niin sovinnon ja armon merkiks tuossa Ma käten' annan.

JUHANI FLEMING.

Teidän Armonne! Niin kalliiks kuin tuon jalon tarjon katson, Te yhtä kalliiks arvatkaa se tunne, Mi haudan reunall' eestäni nyt puhuu: Ei syytä saaliista, miks hylkäisin Ma rakkaan kuninkaani sekä häntä Niin kiittämättömästi pettäisin.

(notkistaa toisen polvensa.)

Ma muut' en voi, kuin nöyrimmästi pyytää Vapaata, jalomielist' armoa.

HERTTUA (kolkosti naurahtaen).

Ja mitkä ehdot määräät, sinä kuoloon Tuomittu tuomari, jott' armoni Sä jalomieliseksi tunnustaisit?

JUHANI FLEMING.

Olenhan vankinne, mua rangaiskaa; Maanpakoon isänmaasta saattakaa. Näin annan teille puolen elämätä, Mut sanaani ja kuningast' en petä.

HERTTUA.

Miks kahta polvea et notkista?

JUHANI FLEMING (nousee seisoalle).

Sen Jumalalle yksin teen ja sille, Ken Hältä vallan sai, sen kunnian Suon Jumalalleni ja kuninkaalle.

HERTTUA.

Sä kyllin näytät, että isäs luonnon Ja korskan mielen olet perinyt, Ja varoitat, mit' olis oottaminen, Jos elää saisit.

JUHANI FLEMING.

Teidän Armonne, Ma vannon…

HERTTUA.

Puolin sydämin sä vannot Ja puoleks polvillas ja puolin mielin. Mun armoni sä hylkäsit. En luota Ma lupauksiin. Mestauslavan luona Tapaamme toisemme. Jää hyvästi! — Nyt Daniel Hjortin luo. Mua seuraa, Scheel!

(Menee Scheelin kanssa keskimäisen perä-oven kautta, jonka vanginvartija avaa.)

JUHANI FLEMING.

Siis kuolema! Vaan unta haihtuvaa Ol' eloni, ja jälkeä en yhtään Ma jätä maailmaan. Oi, raskast' on, Niin raskasta on sentään nuorna kuolla! —

Seitsemäs kohtaus.

JUHANI FLEMING. VANGINVARTIJA. OLAVI KLAUNPOIKA (astuu esiin).

OLAVI KLAUNPOIKA.

Ma lähden nyt. Sull' onko tointa, jota Voin täyttää?

JUHANI FLEMING.

Terveisiä äidilleni, Ja laita Sigrid siunattuhun multaan. Hyvästi! —

OLAVI KLAUNPOIKA.

Hyvästi!

VANGINVARTIJA.

Jos ette lähde, En takaa kuinka käypi.

JUHANI FLEMING.

Hyvästi!

(menee vankihuoneesensa)

VANGINVARTIJA.

Jo tullaan, kuulkaa!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Huoleti!

(Vanginvartija avaa oven. Olavi Klaunpoika kätkeytyy sen taakse).

Kahdeksas kohtaus.

EDELLISET. HERTTUA. SCHEEL. DANIEL HJORT (astuvat sisään avatun oven kautta).

DANIEL HJORT.

Mit aikoo Hän mulle tehdä? Näyttää siltä kuin hän Mua halveksis.

SCHEEL (Daniel Hjortille).

Te jäätte jälkeen. Halu Teill' onko jäädä?

DANIEL HJORT.

Minä tulen. — Tehkööt Kuin tahtovat, en pelkää heit', en ketään.

(Herttua, Scheel ja Daniel Hjort poistuvat vasemmalle).

OLAVI KLAUNPOIKA (seuraamaisillaan heitä).

Viel' elän minä, teitä seuraan tiellä, Yks toimi mull' on tehtävänä vielä!

(menee kiireesti toisten jäljissä).

VÄLIKUVAUS.

(Aukea paikka linnan läheisyydessä. Turun kaupunki kaukana perällä. Oikealla kädellä kunnas).

Yhdeksäs kohtaus.

EBBA FLEMING (jota taluttaa) piispa EERIKKI EERIKINPOIKA. HERTTUA KAARLE (kohtaa heidät).

HERTTUA.

No, teidänkin nään vihdoin, herra piispa!

(luoden silmäyksen Ebba Flemingiin)

Niin näytte tehneen tok', ett' eduksenne Tää yhtymys ei kääntäis mieltäni.

EERIKKI PIISPA.

Siks' en täss' olekaan. Ma surevaista Vaan lohdutan ja ylpeätä neuvon.

HERTTUA.

Jos jälkimäistä ennen olis tehty, Teilt' edellinenkin nyt säästyis, — silloin Ei verta eikä kyyneleitä nyt Ois vuotanut mun tähteni niin paljon.

EBBA FLEMING.

Ja tänne Teidän Armoanne tuonut Ei muu kuin petos.

HERTTUA.

Oikeutettu kosto, Jonk' oma siitti väkivaltanne.

EBBA FLEMING.

Se teille, Teidän Armonne, on vallan Etuisa tekosyy.

(Kellonsoittoa).

HERTTUA.

Te korska rouva, olette onneks vaimo! Muuten soisi Nuo kellot teillenkin. (lähtee).

EBBA FLEMING.

Ah, kuolonkellot! — Oi armoa!… ei, voiton lisäks ei Hän saata ryöstää kyynelt' äidin kurjan.

PIISPA.

Se helmaan valakaa sen ystävän, Jok', ehkä kovin koitteleekin meitä, Tok' unheesen ei nöyrää mieltä heitä.

EBBA FLEMING.

Mua kummullen nyt viekää. — Kiitos, rauhaan Nyt tahdon jäädä. Menkää, sitä toivon.

PIISPA.

Ma tahtoanne kunnioittaa tiedän. Jos tarvitsette, lähell' olen tässä. (lähtee).

Kymmenes kohtaus.

EBBA FLEMING (yksinään kunnaalla. Turun kaupungin kansaa kulkee vähän päästä näyttämön perän poikitse).

EBBA FLEMING.

Kuin huoletonna juhlapuvussaan Nuo joukot käy. Meit' ei nyt kukaan kuule. Vaan kellot yksin kuuluu. Hautaan soittaa Ne kaiken sen, mit' armast' oli mulla. Nyt sammuu kunniamme viime loisto, Nyt murtuu viime jäännös vallastamme, Nyt suvustamme viimeinen käy kuoloon, Ja se mun ainoa on poikani; Ja hauta, johon vaakunamme särkyy, On mestauslava! — Meit' ei kuule kenkään. Ei edes Luoja. Taivasta mun sielun' Ei saavuta. Maan puoleen vaan se horjuu.

(kallistuu kummun puoleen, peittäen kasvonsa).

Yhdestoista kohtaus.

EBBA FLEMING. KATRI.

KATRI (nousee kummulle Ebba Fleming'in takana).

Siis tuli vihdoin koston päivä. Katso! —

EBBA FLEMING (äskeisessä asemassaan).

Ken on se? — Neuvo mulle rukous, Mi taivaan saavuttaisi.

KATRI.

Nosta silmäs!

EBBA FLEMING (nostaa silmänsä).

Ah! sama vaimo!

KATRI.

Nouse ylemmäksi, Käy katsomaan kuin kuolee poikas!

EBBA FLEMING.

Mitä Tein sulle, ettäs näin mua sorrat?

KATRI.

Mitä Tein minä, että sä mun sorrit?

EBBA FLEMING.

Lähde, Jos olet äiti! —

KATRI.

Minä kerran olin, Mit' olet sinä nyt, nyt minä olen Mit' olit sä.

EBBA FLEMING.

Erici!

KATRI.

Puolisosi Vei isäni ja puolisoni hengen.

EBBA FLEMING.

Erici! (Kellon soitto taukoo).

Kahdestoista kohtaus.

EDELLISET. Piispa EERIKKI SOROLAINEN (tulee sisään).

KATRI.

Ja nyt pois on poikas.

EBBA FLEMING.

Voi!

KATRI.

Ja minun poikan' teille surman toi.

PIISPA.

Vait, ken sä lienetkin, ja muista; kosto Ei ole ihmisen.

Kolmastoista kohtaus.

EDELLISET. HERTTUA. SCHEEL. HERRASMIEHIÄ, herttuan seurueesen kuuluvia. Turun KANSAA. SOTAMIEHIÄ. DANIEL HJORT.

HERTTUA.

Nyt päättyi työmme. Mut ennenkuin me jätämme tän paikan, Joss' ompi valtakunnan rauhan hinnaks Niin paljon verta täynnyt vuodattaa, Yks toimi mull' on tehtävänä vielä. Käy viereheni, Daniel Hjort! Jos työsi Teit suosion tai kullan pyynnöstä, Niin, vaikka henkeni ja linnan sillä Sa pelastit, sun hylkäisin ma töines; Mut tekoos kun ma entist' elämääsi Ja sukukuntas sortotilaa vertaan, — En tätä kansaa rakastanut ois, Sen mökeiss' olisin ma viekastellen Vaan istunut, jos kiroisin sua. — Ota Siis kädestäni isäs sormus jälleen, Ja jott'ei mikään entisaikain muisto Nimeesi jäisi, valikoitse uus, Ja jott'ei herjata sua kenkään tohtis, Saat tämän miekan. Niin sa sitä käytä Ett' Ilkan poiasta saan kunniaa!

DANIEL HJORT (ottaa vastaan miekan, silmäellen yleisön puoleen. Itsekseen).

He kuin mua katsovat!

KATRI.

Mun poikan'!

DANIEL HJORT.

Äiti! Nyt rintaas minut paina, peitä pääni, Ett' ei mua kukaan nää, se povees peitä, Ja lemmi mua, lemmi!

EBBA FLEMING.

Hän — tuon poika! Se tott' on siis. Jos vanhurskas on taivas, Miks minuun vaan sen kosto lankee!

(Hälinää ja liikettä kansan joukossa).

Neljästoista kohtaus.

EDELLISET. KANTAJIA (kantaen paaria, joilla Sigrid Stålarm makaa valkoiseen hameesen puettuna, kultakoruja otsalla; meriheiniä on hameesen istunut ja takertunut kiharoihin). OLAVI KLAUNPOIKA (astuu kansan joukkoon).

YKSI KANTAJISTA (sisään astuessaan).

Tilaa!

HERTTUA.

Uponnut tyttö!

SCHEEL.

Tytär Stålarmin!

DANIEL HJORT.

Ah! Hän se on! (äänettömyyttä). Noin kävikö sun sitten! (hurjasti) Pois! kuolleet viekää maille kuollehitten!

(Kantajat vievät pois paarit).

DANIEL HJORT (äidilleen).

Nyt, äiti, onnellinen ollos taas! Kaikk' katkeruus nyt poista rinnastas, Kaikk' entisaikain synkät muistot poista! Kas herttuaa! Kas, päivä kirkas loistaa! Nyt kosto, viha, vaiva, kaikk' on mennyt! Nyt uudestaan sun tähtes elää saan. Mit' ollut on, se saata unheesen nyt. Työt jalot mielessäni hehkuu vaan.

KATRI (keskeyttäen).

Sua pahoitinko?

DANIEL HJORT.

Mua? Ethän vainen! Sit' aikaa muistaa vaan, mi vihdoin koittaa Ja kansaa, joka vapauden voittaa! — Pahaako — mulle? Ei! Mua kutsuu maine, Ja valmis olen sitä nauttimaan.

OLAVI KLAUNPOIKA (käsi miekan kahvassa).

Kun täys' on vilja, niin se leikataan.

DANIEL HJORT (Katrille).

Ma toimiin ryhdyn uljaan', uhkamiellä. Viel' en mä murru. Voimaa mull' on vielä. Ja pääni minä pidän pystyssä!

OLAVI KLAUNPOIKA (lävistää Daniel Hjortin sydämen, niin että tämä kaatuu).

Tuoss' — oikean saat palkkas, pettäjä!

DANIEL HJORT.

Ah! —! —! Voi! (kuolee).

KATRI.

Mun poikan'!

HERTTUA.

Ken se oli?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Fleming.

HERTTUA.

Se päällä maan sun työs' on viimeinen!

(antaa sotamiehille merkin tarttumaan kiinni Olavi Klaunpoikaan).

OLAVI KLAUNPOIKA.

Se ennalt' oli tietty uutinen!

(lähtee sotamiesten seurassa).

KATRI.

Laps! herää!

EBBA FLEMING (itsekseen).

Hän on Herran tuomiolla!

KATRI.

Mun syyn' on tuo! Voi kuollut! — Mieli murtuu. Mun poikan'! Ota minut kuoloon myötäs!

HERTTUA.

Noin tahtonut en palkita ma työtäs. Sä portaaks tulit valtiaalle vainen, Ja murruit heti, jalo nuorukainen. —

(torven toitotuksia kuuluu).

Nyt kuule kansa! Torvet kutsuu meitä, Mua valtahan, ja rauhan toimiin teitä!

EERIKKI PIISPA.

Oi Luoja! Onko tarpeen että kaikki Maailman tuet, rakkaus, kunto, maine Ja rehellisyys, horjuvat kuin ruoko, Ja tuhansittain sydämiä särkyy, Jott' etehenpäin tuuman verran vaan Maailma liikahtaisi radallaan.