ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Turun linnan suuri sali. Vähän matkan päässä peräseinästä kummallakin puolella kaksi patsasta. Oikeanpuolisten patsaiden välissä riippuu Stålarm'in vaakunakilpi, lippujen ja miekkain keskellä, vasemmanpuolisten välissä on Flemingin sukukilpi, komeammin ja kauniimmin koristettuna. Oikealla kädellä ulkoparvi. Tämän ylipuolella peräseinän muuriin on seuraava latinainen runo punaisilla kirjaimilla uurrettu:

Carolus huc veni, vici fudiqve rebelles; Hinc abeo prorsus vestigia nulla relinqvens. Huc iterum veniam, caveat sibi consoius omnis! Non illo parcet tempore dextra reis.

Lähempänä näyttämön edustaa kummallakin puolella ovi. Oikealla kädellä rukous-istuin Maariankuvineen).

Ensimmäinen kohtaus.

ARVID STÅLARM. EBBA FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA. DANIEL HJORT. Myöhemmin JUHANI FLEMING.

DANIEL HJORT (astuu sisään).

Tuoll' lähettiläät herttuan nyt vartoo.

EBBA FLEMING (surupuvussa).

Jos mieheni, Klaus Fleming, eläis', eipä He moisiin toimiin tänne rohkeneis! Sua, musta vaate, muistoks Flemingin Kaikk' kantakohon Suomen aatel' aina, Jok' uskolliseks kuninkaalleen jäi! Mut valta meill' on sama kai kuin ennen! Kuningas sama, asiamme sama — Ja herttua verivihollinen yhä. Otatko heitä vastaan, Stålarm?

STÅLARM.

Tulkoot! En pelkää miekkaa, sanoja en myös.

JUHANI FLEMING (astuu sisään vasemmasta sivu-ovesta, kirje kädessä).

EBBA FLEMING.

Mun poikan', terve!

JUHANI FLEMING.

Terve ystäväiset! Hyvästi tulen jättämään. Tääll' olen Jo yli suruvuoden ollut; jälleen Sigismund Warsovaan mua vaatii.

(tarjoaapi kirjeen Stålarmille).

Tuossa — Ja kuningattarella paikan tarjoo Hän tyttärellenne.

STÅLARM (silmäillen kirjettä).

Ja vielä muuta: Hän syksyll' uudest' aikoo Ruotsiin tulla Takaisin valloittamaan kruunuaan. Hyv' on, siis rauhass' olla saamme täällä, — Sä lähdet?

JUHANI FLEMING.

Lähden — entäs tyttärenne?

STÅLARM.

Siit' asiasta haastelkaamme vielä. Sä lähettiläät ota, Daniel Hjort, Sill' aikaa vastaan. Vilvoitelkoot hetken.

OLAVI KLAUNFOIKA.

Mi hitto velimieheen tullut lie? Mua tuskin huomaa hän, on kylmänlainen, Kuin ottolaps' ois hän, ja minä vainen Vihityn äidin verta, totta vie.

(Kaikki lähtevät paitsi Daniel Hjort).

Toinen kohtaus.

DANIEL HJORT. Ruotsalainen lähetyskunta, jonka jäseninä ovat: EERIKKI BRAHE, LAURENTIUS PAULINUS ja PIETARI Wexiön piispa.

DANIEL HJORT.

Tääll' odotelkaa hetki, hyvät herrat; Koht' altis Stålarm teit' on kuulemaan.

EERIKKI BRAHE (Laurentius Paulinukselle).

Kah, tunnetteko tuota nuorta miestä? On katsanto ja käytös hällä uljas Kuin Flemingeillä.

LAURENTIUS PAULINUS.

Oppilas se on, Jok' aloitteli Wittenbergiss' silloin Kun tutkintoni siellä suoritin. Hän luona Flemingin on kasvatettu, Ja löytölapsi lisäks, vaikka näyttää Kuin tarttuis' Suomen aatel'-ylpeys.

(Daniel Hjort'ille)

Se on kai Daniel Hjort? Olemme tutut, Ma luulen, vanhastaan.

DANIEL HJORT.

Niin kyllä.

LAUR. PAULINUS.

Paljon Siit' aik' on muuttunut, kun palvelimme Yhdessä valkeuden lipun alla.

DANIEL HJORT.

Mua toivottenko voittaa puheellanne, Niin erhetytte.

LAUR. PAULINUS. Kumma ajatus! Siks' arvonne on halpa liiakskin. Täss' ystävänä vaan ma haastelin.

Kolmas kohtaus.

EDELLISET. ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.

DANIEL HJORT (itsekseen).

Nyt alkaa leikki. Min' en kuulla siedä. Mua oma järki tahtoo hairaan viedä. (pois).

STÅLARM.

Tulette herttualta. Terve teille! Sielt' emme ole tottunehet hyvää Juur' kuulemaan; sen kiitollisemp' olen, Jos nyt on laita niin.

EERIKKI BRAHE.

Me Ruotsin vallan Nimessä tulemme ja ystävyyttä Ja rauhaa sulle tarjoamme, Stålarm! Se hurja riita, jossa veljekset Ja vihat, surmat vastatuksin seisoo, Ei itsekkäisen kuninkahan vuoksi Saa maata, kansaa raastaa kauemmin. Sä muistat, miten Sigismund, kun valan Ol' ottanut ja kruunun päähäns' saanut, Hän miten maansa, isänmaansa heti Kopeilla Puolan sotureilla täytti Ja kavalilla jesuitoilla, Näin koittain kirkon puhdast' uskoa Ja Ruotsin kansan vapautta sortaa. — Nyt voitettuna, Puolaan paenneena Häväistylt' istuimelta hänet syösnyt On Ruotsin kansa herrain päivillään, Ja valtakunnan hoitajaksi pannut On Kaarlo herttuan; siis, Arvid Stålarm, Pois kalpas heitä, jota kavaltain Nyt omaa isänmaatas vastaan kannat, Ja vastuksilla turhill' älä kiellä Suomelta kalliist' ostettua rauhaa.

STÅLARM.

Ma muut' en rauhaa tunnusta kuin sitä, Mik' auttaa kuninkahan laillisen Taas rauhaan istuimelleen. Sigismund Mun Suomen sotapäälliköks' on pannut; Pois heitän kalpani, kun käskee hän, Mut herttuan käskyst' en; se rauhan pöytä, Jonk' eteen riisun miekkani, se toisin On tehtävä, ei vallanhoitajalle Portaaksi Ruotsin valta-istuimelle.

LAUR. PAULINUS.

Nyt tiedättenkö mitä lausuitten, Mit' uhka moinen tuottaa, tiedättenkö? Kuin teitä ennen Fleming, halveksitte Te kansan valtaa, tahtoa, jonk' yli Kuninkaan itsekkäisen asetatte. Mit' ompi mielestänne kruunu siis? Vaan laina taivaast' on se, jonka takeen' On kansan rakkaus; tää kun loukataan, Kadonneen vallan varjo vaan on kruunu, Vaan tyhjää kangastusta, jolla pohjaa Ei maass', ei taivaass' ole. Käänny, Stålarm, Kun viel' on aika, tieltä väärältä, Ja anteeks ano, mitä kansaa vastaan Olette tehneet, sinä ja Klaus Fleming.

STÅLARM.

Jos Ruotsi valans' unhotti, ei Suomi Niin tehnyt, eikä tee niin, kun vaan ykskin Jää aatelinen, joll' on kunniaa Ja miekka, millä sitä puolustaa. Tää kansa valan rikkomust' ei tee, Ja me olemme Suomen kansa, me!

PIETARI PIISPA.

Puheilla moisill' älä lisää syytä Jumalan vihaan tätä autiota Maa raukkaa kohtaan. Viekas kuningas Ja haira-oppinen on Sigismund, Jok' aikonut on paavin-opin yöhön Kirkkomme puhtaan uskon valon peittää. Luvaton kapina ei syösnyt häntä, Ei herttua, ei kansa. Vaan hän itse, Kun päätökset, jotk' Upsalassa tehtiin Kirkkomme iki suojaks, viekkaast' ensin Valalla vahvisti ja sitten rikkoi. Nyt Ruotsiss' on yks' uskonto, yks' kansa, Ja siks kun nöyristyy hän jalkoihimme, On Ruotsin valta murhehtiva leski, Jok' epäkelvon ylkäns' unhotti, Ja pyhäss' sanass' etsii lohdutusta, Jok' auttaa syvään isketytkin haavat. Äl' usko, Stålarm, ettäs uhka-mielin Voit muuttaa, mit' on Luoja päättänyt, Siis nöyräst' alas kalpas laske, jottei Raskaana päälles Herran käsi lankee.

STÅLARM.

En ole, hyvä herra, tarpeeks piispa, Ett' taitaisin tuon vaskan-nahan vuoksi, Jonk' Upsalassa kokoon kyhäs papit, Vakuutust' uhrata ja kunniaa. Sit' ennen Jumalaani uskalsin, Ja, toivon, hän mua suojaa vastakin. Jumalan asettaman kuninkaan Edestä sodin henkeen kuolemaan.

EERIKKI BRAHE.

Ja päätöksenne?

STÅLARM.

Sopimust' en hiero.

LAUR. PAULINUS.

Kadutten vielä tuota vastausta. Jo kerran, muistakaa se, voiton teistä Sai herttua ja silloin valan vaati. Ja muistakaa kuin silloin tehdyn liiton Rikoitten taas. Hän pian tulee jälleen.

(Osoittaa värsyjä ulkoparven yläpuolella).

Tuon runon, jonka muuriin silloin uursi, Hän verell' uurtaa aiantiedon lehtiin.

(lukee sen ääneen).

"Tänne mä Kaarle, riensin, näin, kapinalliset voitin, Täältä mä lähden taas, en jätä jälkeäkään. Mut takasin tulen, peljätkööt mua pettäjät silloin! Silloin armoa ei ykskään syyllinen saa."

STÅLARM.

Sit' emme pelkää. Paikallaan se pysyy, Saa kirkkaaks miekan vaan ja tarkaks silmän. Tää keskustelu tähän päättyköön.

PIETARI PIISPA.

Siis olkoon petollinen kuninkaas Sinulle kalliimpi kuin isänmaas. Surulla lähdemme. Mi sanoiks vaan Nyt jäi, se kohta miekoin ratkaistaan.

(Eerikki Brahe, Laur. Paulinus ja Wexiön piispa Pietari lähtevät).

Neljäs kohtaus.

ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Hyvästi, sanansankarit, te jääkää, Hupainen sota-aika terve taas! Hyvästi rakkauden kuherrukset, Ja terve tykin pauke, rummun pauhu! Hyvästi unisuus ja haukotus, Koht' alkaa mielityö ja hauskotus!

JUHANI FLEMING.

Vihasta heihin sydän syystä hehkuu.

STÅLARM.

Viel' lähteäkö meiltä aiot?

JUHANI FLEMING.

Nytkö? Ma kuninkaani maan näin pettäisin. Ja vaikka sodass' apuni on halpa, Tok' eestä kuninkaani välkkyy kalpa.

STÅLARM.

Sit' uskon poiasta Klaus Flemingin. Nyt Ebba rouvan luo! Hän vartoo meitä Rukoushuoneessansa. (Stålarm lähtee).

Viides kohtaus.

JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.

JUHANI FLEMING.

Kuules veikko! Me emme ole oikein sovuss' olleet Nyt viime-aikaan.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Sen mä kyllä nään; Mut syyt' en siihen löydä yhtäkään.

JUHANI FLEMING.

Mun vika on. Mun valtaa, syyt' en tiedä, Epäilys sinuun, itseeni ja kaikkiin. Miks' Sigrid'in ja minun toisillemme He määräsivät? Sytyttäen näin Poveeni turhaan liekin riehumaan? Hän kylm' on, ääneti, ja karttaa mua, Jos ketäkään hän rakastaa, niin sua. Vie tyttö, poista epäilyni, päästä Mua rauhaan! Teidän onnenne on mun.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Vai tuo se syynä asemaamme on! Hiis' olkoon rakkauden, joka näin Sokaisee ystävyyden puhtaat tunteet, Ja meidät kummankin on narriks tehnyt! Mun lemmittyni Sigridkö? Jos oisi Hän vapaa, pulska porvar'-impi, silloin Ehk' oisin salaa suuta suikannut. Mua rakastaisko hän! Tuo totinen, Kopea, kaunis tyttö. Lausu hälle Ne sanat vaan, niin nauraapi hän sulle Ja samass' itkee, kun et paremmin Ujoa naisen sydäntä sä tunne, Joll' ei lie toivomusta suurempaa Kuin että kaulahas sais kavahtaa.

JUHANI FLEMING.

Ei, ei.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Tuo, totta tosiaan, ei kelpaa; Sun pitää vielä tänään hänet saada. Näet, muuten rakastajaan uros hukkuu, Ja se ei sovi meidän aikaan.

JUHANI FLEMING.

Mutta, Jos hän ei mua rakasta?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Ei vaan! Ei tarjolle vie tyttö tunteitaan; Ne peittää hän, kuin nahkapoika, jolla On toivo kerran kenraaliksi tulla.

JUHANI FLEMING.

Suo anteeks' että epäillyt sua olen.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Ei haita. Min' en juuri paremp' ollut. Kun kaikkein enimmän, näet, surua Lähinnä herttuata vihaan, koitin Rikotun ystävyyden nauruks' kääntää Ja naurull' ajaa mielestäni muistos. Mut väärin oli tuo, se unhota. Ja nyt — näist' asioist' ei hiiskausta; Tuoss' ompi käsi vanhan ystävän.

JUHANI FLEMING.

Sen hiljaisella katumuksell' otan, Ja sitä puistan, muistellen sit' aikaa, Kun äsken Suomeen tulleena, enskerran Mä kävin haudall' isäni, ja siellä Sun polvillasi itkusilmin näin. Ken tuon ois luullut hauskaks Olaviks, Jost' olin paljon Warsovassa kuullut. Siin' yhdessä siis kauan haasteltiin Ja toisiamme lainkaan tuntematta, Siks kunnes kaulaan' äkisti sä lensit Ja huusit nimeni. Ja ilta myöhä Ol' erotessamme, ja taivaan tähdet Näkivät hartaan ystävyyden liiton.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Ja hartaasti se pidetäänkin. Kohta Se koitellaan, koht' alkaa myrskysäät; Täss' silloin lujan ystävän sä näät.

JUHANI FLEMING.

Nyt äidin luo, meit' odottaa jo Stålarm!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Lyön vetoa, sun tyttö viel' on tänään! Ja mustan, uljaan orhini sä saat, Jos hukkaan.

JUHANI FLEMING.

Hupsu, rakkautt' et ole Sä koskaan tuntenut.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Vaan kahdeksasti, Ja katumoiksi, kiusaks' ainoasti.

(Molemmat menevät vasemmanpuolisesta sivu-ovesta).

Kuudes kohtaus.

DANIEL HJORT (astuu sisään patsaiden taatse, lukien vanhaa kirjaa).

Puhujan suuren laill' en väittää taida: "Mun hauskuuten' on aattehet ja kirjat; Ei iloist' ole, jok' ei iloisemmaks Käy niiden kautta; ei niin suruista. Jolt' ei ne osaks suruisuutta poista." Tuot' olen miettinyt, mut väärä on se. Kun sua luen, vanha Livius, voi, Mun rintan' täyttää tuska, eikä ilo. Kun teidän suuret taistelunne muistan. Tää taistelu kuin pieneltä se näyttää! Kun kansaanne, suurt', uljast' ihailen, Miss' semmoista ma nyky-aikaan löydän? Kun Mariusta, Brutust' aattelen, Mua kohtaloni raudanraskas painaa, Ja, kiitoksehen sidottuna täällä, Mun voittaa täytyy itseni. Voi, että Tän kirjan Wittenbergissä mä näin. Voi, ett'ei koskaan muut' ois mieleen tullut Kuin kuiva, rikki-viisas uskon-oppi, Tuo keppihevonen, joll' aika ajaa Kuin punatakki narri laskiaista. Pois, kaunis kirja! Sinut poltan. Opin Paremman vannon kuin mink' äsken lausuin: Mun hauskuuten' on unelmat ja lempi; Ei iloist' ole, jok' ei iloisemmaks Käy niiden kautta, ei niin suruista, Joit' ei ne osaks suruisuutta poista. — Luo auki silmäs, uneksiva lempi! Tuo valkeutta, rauhaa rintaan! — Auki Luo silmäs, kuiskaa nimi Sigridin! Hänt' opetin ma lasna. Kasvavan Näin lemmen valoss' enkelin ma puhtaan. En väärin ymmärtänyt silmäystä,

(ottaa kirjastansa esiin paperilipun).

Tuot' arkaa, haaveksivaa. Kirje, sinä Hänelle lausu, mit' en itse taida.

(kätkee paperilipun Maariankuvan läheistöön).

Pyhyyteen, jota lähestyy vaan hän, Sen kätken. Kun hän tulee, rukoilee, Rukoile puolestani, pyhä äiti! Jo tullaan! Hän ja hänen isänsä.

(lähtee pois oikeanpuolisen sivu-oven kautta).

Seitsemäs kohtaus.

ARVID STÅLARM. SIGRID (valkoisista ruusuista tehty seppel kädessä. He astuvat sisään patsaiden taatse, keskenänsä puhellen).

STÅLARM.

Mun tyttäreni! Liiaks kihlaustas Juhanin kanssa estellyt jo olet. Ei laatuun käy se enään. Näänhän itse Kuin kukat poskillasi kuihtuu. Sinä Rakastat häntä, miks siis kauemmin?…

SIGRID.

Oi isä armas! Sua yksin vaan Ma rakastan. En tahdo naiduks tulla. Tääll' eikö hyvä kyllä? Muut'en pyydä. Juhani jälleen palaa Warsovaan. Miks outoon hovi-eloon kuihtumaan Mun lähettäisit! Suo mun luokses jäädä, Isäni hyvä!

STÅLARM.

Lapsekkaita haastat! Pait sitä, Juhani ei lähdekään. Hän Suomeen jää ja kanssamme hän tasaa Ne vaarat, jotka Ruotsist' uhkaa.

SIGRID.

Ah!

STÅLARM.

No, arveletko vielä?

SIGRID.

Suo mun ensin Rukoilla täällä pyhän äidin eessä; Mä sitten vastaan.

STÅLARM.

Hyvästi jää siksi. (Itsekseen) Kuin päivält' itsens' simpukkainen kätkee Ja loistossansa kainost' uneksii, Niin lempens' ääneti hän poveens' sulkee, Tuo lapsi hyvä! (menee).

Kahdeksas kohtaus.

SIGRID (polvillaan Maariankuvan edessä). KATRI (myöhemmin).

SIGRID.

Hurskas, pyhä äiti! Mult' äiti varhain kuoli. Turvan' oot sä, Ja äitini; inua kuule nyt kuin muinoin! Jos unhotti sun muut, mua toki kuule!

KATRI (hiipii sisään patsaiden takaa).

Kuin kauan sielussani surra saan, Ja joka päivä ahdistuksess' olla, Kuin kauan vihamiehen' ylpeilee?

SIGRID.

Valkoinen, puhdas, kuin nuo ruusut, oli Sydämein. Nyt se hiljaa verta vuotaa. Oi pyhä äiti, rauhaa sille suo!

KATRI.

Rukous? Täälläkö? Tuo valko kyyhky Ken on se? Vait! Hän säikkyy, jos mun näkee. En rukouksiin tänne hiipinyt.

(Kätkeytyy Flemingin vaakunakilven taakse).

SIGRID.

Suo mulle taivaan voimaa voittamaan Sydämen pahat aikehet ja aatteet!

(Kiinnittää seppeleensä Maariankuvan alle).

Yhdeksäs kohtaus.

EDELLISET. DANIEL HJORT (oikeanpuolisesta sivu-ovesta).

KATRI (itsekseen).

Tuoss' saapuu hän. Jos yksin hänen kanssaan Nyt oisin! Milloin koittaapi se hetki?

DANIEL HJORT (silmäillen Sigridiä).

Vaivunko jalkoihinsa? kysynkö Mit' yksin lempi rohkenee? En, viel' en!

SIGRID (huomaa paperilipun, jonka Daniel Hjort oli kätkenyt Maariankuvan ääreen).

Kah! mit on tuo?

DANIEL HJORT.

Ah! hän sen huomaa!

SIGRID.

Mulle. Käs'-alan tunnen. Ah! sen sisällyksen Min' arvaan.

DANIEL HJORT.

Sigrid!

KATRI (itsekseen).

Tuota rakastaa hän. Jos täällä hälle onni koittaa, salaa Ja outona, kuin tulin, hautaan lähden.

SIGRID (tointuen hämmästyksestään).

Te täällä! Työtännekö tää? Seis! vaiti! Mi syynä että näin te kohtelette Tytärtä Stålarmin.

DANIEL HJORT.

Se Sigridkö Noin haastaa? Ei, se mahdotonta! Hänkö Unohtais hauskat lapsuutemme hetket, Ja Kuitian lehdoiss' armaat leikkiretket? Tuo tyly, ylpeä, hän haasteloita Noit' entisiä, armait', ihanoita Ei muistais. Hänkö se nyt puhuukaan? Ei, hänen valhehaamuns' on se vaan.

SIGRID.

Isäni luottamuksen palkitsette Te huonosti, ja kovin soimaatten Te lapsen viatonta ystävyyttä.

(kääntää poispäin kasvonsa)

Ja jos — — — —

DANIEL HJORT.

Kaikk', kaikki lausukaa, ma kuulen.

SIGRID.

Ja jos tuo rohkeus nyt tulis' ilmi, Te tiedätten kuin mun ja teidän kävis.

DANIEL HJORT.

Ah!

SIGRID.

Tähän kirjeen lasken. Pois se viekää. Ikuinen salaisuus vaan meidän kesken Tää olkoon, teit' ei soimaa siitä kenkään.

DANIEL HJORT.

Mua rakastatte, rakastatte sentään! Se sanokaa, niin tyynesti mä kärsin.

SIGRID.

Himootte kunniaa. Jos oisitte Mua rakastanut, tätä työtä varmaan Te ette tehnyt ois. Teit' ylenkatson.

DANIEL HJORT.

Ah! — Hyvästi!

SIGRID.

Ei, viipykäätte vaan!

KATRI (itsekseen).

Taas hengitän. Ma kohta hänet saan.

Kymmenes kohtaus.

EDELLISET. ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING.

STÅLARM.

Nyt onko haihtuneet nuo kainot huolet?

SIGRID.

Min' olen päättänyt.

STÅLARM.

Ja miks' niin vakaa?

SIGRID (teeskennellyllä ilolla).

Niin vain! Ei ihme. Suostumus, näet, isä, Se kieleltä ei perhon lailla lennä. Mont' oikkua, mont' arkaa ajatusta On ensin voittaminen, ennenkuin Sanoa arvaa: tuossa käteni!

(ojentaa kätensä Juhani Flemingille).

JUHANI FLEMING.

Suloinen käsi! Kuinka olen saanut Sua odottaa! Se vielä värisee, Ikäänkuin irki pyrkiä se tahtois.

(suutelee Sigridin kättä).

Tuon otan vahvistukseks' onnelleni. Nyt huolta, kaipaust' ei enään ole, Ja läksiäisist', illaks' aivotuista, Sun kauttas tuli juhla hupaisempi, Joss' ilo vieraan', isäntänä lempi.

SIGRID.

Tääll' on niin raskas ilma huoneessa. Miss' äitis? Käykäämme sun äitis luokse!

JUHANI FLEMING.

Käykäämme ennen linnan puistohon!

SIGRID (estellen).

Jo länteen päivä ruskoansa luopi, Ja puoleks kuolleet syksyn kukat on.

JUHANI FLEMING.

Sun katsees niille elon, loiston tuopi.

(Sigrid ja Juhani Fleming lähtevät)

Yhdestoista kohtaus.

KATRI. ARVID STÅLARM. DANIEL HJORT.

STÅLARM.

Sun kevyet on huoles, kevyt nuoruus! — Nuo, Daniel Hjort, nuo kirjeet valmista. Ne kaikkiin ilmansuuntiin laitetaan, Miss' uljas meill' on sotaveikko vaan. Nyt loppuu rauha korkeilt', alhaisilta, Mut viettäkäämme hauskast' tämä ilta, Hoi, palvelijat! (Palvelusväkeä tulee). Lamput välkkymään! Koht' otellaan, nyt iloll' eletään.

(Menee, yhtyen saapuvien vieraiden joukkoon. Juhlallinen valaistus. Soitantoa kuuluu näyttämön ulkopuolelta).

Kahdestoista kohtaus.

KATRI. DANIEL HJORT. VANGINVARTIJA.

VANGINVARTIJA.

Mik' on nyt Daniel herran?

DANIEL HJORT.

Sinäkö! Vai huomaa joku minunkin, ja se Se vanginvartija on holveista, Tuolt' elävältä haudattujen maasta. Sopiva mies! Sä mitä tahdot?

VANGINVARTIJA.

Tulin Vaan ilmoittamaan että vangeista Tän' yönä kuoli viimeinen.

DANIEL HJORT.

Ha, ha! Sep' oli onneksi tuon kurjan miehen. Tääll' linnass' onni tänään vieraan' on Flemingin poiast' alkain vankiin asti. Pois! jäisen kalman hajun tänne tuot. Ei Stålarm sua kuulemaan nyt jouda.

VANGINVARTIJA.

Se tottako ett' alkaa sota taas? Ei holvi sitten jouda kauan tyhjäks.

DANIEL HJORT.

Jos sin' et sinne muita saa, niin tulen Mä itseäni sulle tarjomaan.

VANGINVARTIJA.

Tuon suust' en koskaan viisaan sanaa kuule.

(Vanginvartija menee).

Kolmastoista kohtaus.

KATRI. DANIEL HJORT.

DANIEL HJORT.

Pois rakkaus, pois sä viime unelmani! Sä katkerista katkerin, mit' olen Ma kokenut. Miks maailmaan juur minä Jäin orvoks, muukalaiseks, löytölapseks, Joll' isää, nimeä ei ole. Juuret Kukalla pienimmäll' on, meren laine Luo toisen laineen, hautakiven toki Saa sammal kasvaaksensa, vangilla Jok' yöllä kuoli, hällä edes kerran Ol' elämä, jonk' eteen elää voi. Mit' ompi mulla?

KATRI (astuu esiin).

Enemmän kuin luulet, Ja enemmän kuin lausua voi tässä.

DANIEL HJORT.

Haa! taas sa vaimo olet tielläni! No puhu kerran, lausu, mitä tahdot?

KATRI.

Mull' on se soihtu, joka elos' yöhön Luo leimun veriruskean, ja etees Tuo kaikki, mitä kaipaat täällä. Kohtaa Mua huomen-illall' yhdeksältä Turun Torilla. Tullaan, joudu, hyvästi!

(vetäytyy taaksepäin patsaan varjoon).

DANIEL HJORT (poistuu hitaasti, huomattuaan Ebba Flemingin).

Neljästoista kohtaus.

KATRI. EBBA FLEMING.

EBBA FLEMING.

Taas sota niittons' alkaa pohjolassa; — Ja sä, Klaus Fleming, multan' olet maassa! Väkevä henkes sinä meihin luo, Ja sydämiimme sitä voimaa tuo, Joll' lujast' ennen pidit Suomenmaan — Kun aian virta vyöryi raivossansa Ja ilmi-kapinassa riehui kansa! — Vakaana vannotussa valassaan! Sun säiläs säihkyi, voimas tiettihin Min Puolast' aikain pohjan äärihin, Sanastas riippui Ruotsin kruunukin! Ja hän, kuink' armas, hellä kodissaan Hän oli; mikä sulo katseessaan! Oi! maannut olen hänen rinnoillaan.

KATRI (joka on astunut esiin ja kuullut Ebba Flemingin monologin, tekee uhkaavan liikkeen ja on juuri poistumaisillansa, kun Ebba Fleming huomaa hänet ja kavahtaa säikähtyneenä).

EBBA FLEMING (kiljahtaen).

Ah! Ken se on? Kuin tulit tänne?

KATRI.

Hiljaa, Kuin murheen huokaus iloseuraan, salaa Kuin valtiasten joukkoon ylenkatse.

EBBA FLEMING.

Pois kauhistus! Pois sinne, mistä tulit!

KATRI.

Takaisin liian pitk' on Pohjanmaalle. Sen haudoilt', erämailta terveisiä! Sua tervehtii sun puolisosi työt.

Viidestoista kohtaus.

EDELLISET. ARVID STÅLARM. OLAVI KLAUNPOIKA. JUHANI FLEMING. SIGRID STÅLARM. VIERAITA. (Ebba Flemingin kiljahtaessa ovat kaikki tulleet sisään ja kokountuneet näyttämön perälle).

EBBA FLEMING.

Tuo karkoittakaa! (yhtyy toisten joukkoon).

KATRI.

Älkää liki tulko! Varotkaa mitä tuloss' ompi. Kansan Te surmaan, kuoloon syöksitten. Mut vaikka Talomme poltitte ja lemmen voiman Meist' imitte, niin elää viha vielä! Se hiljaa mieron teitä luikertaapi, Se hautain haamut neuvoksensa saapi, Ovella linnan hiipii, mökkiin saapuu, Nyt sukukilvet halkee, linnat kaatuu. Se elää siks kun päättyy verisinä Työt koston, — ja se viha olen minä!

(poistuu kiireesti).