TOINEN NÄYTÖS.

(Turun tori, perällä tuomiokirkko. Oikealla kädellä kauppapuodin ovi. Näyttämön keskikohdalla mestauslava. Hämärätä).

Ensimmäinen kohtaus.

KAKSI PORVARIA.

1:N PORVARI.

Hyvää iltaa, mitä kuuluu?

2:N PORVARI.

Ei kehuttavaa näin levottomina aikoina kuin nyt on.

1:N PORVARI.

Surkoon lempo. Kyllä aika keinon keksii.

2:N PORVARI.

Niin, jospa vaan olis aikaa odottaa. Puolalaista majoitus-väkeä, raskaita veroja, tytöt lukon ja salvan takana, pahoja enteitä taivaalla, sotivia kummituksia ilmassa, merenkulku Ruotsiin estettynä. Uh! senkin seitsemän surua tähän aikaan. Ehkä lisäksi vielä jonakin yönä saamme nähdä linnan tanssivan polskaa tuomiokirkon kanssa munkkiköydellä, jotta kaikki maailmassa olis nurin niskoin, paitsi me molemmat.

1:N PORVARI.

Pahaa, ystäväni, on aina olemassa. Jos ei ulkopuolellamme, niin on sitä sisässämme. "Jota ankarammin Herra meitä kurittaa, sitä parempaa Hän tarkoittaa", sanoi isäni eläissään. Samaa saarnaa piispakin. Ette olleet kirkossa viime pyhänä.

2:N PORVARI.

Oli muuta ajattelemista, tapasin ruotsalaisen kuuttolaivurin, reippaan poian, näet sä. Herttua on herrat Ruotsissa lannistanut ja kuuluu pian tännekin tulevan.

1:N PORVARI.

Niinpä niin, tuotahan kerrotaan. Monta on valtakunnassa herraa nykyään, ja jota useampi kokki, sitä huonompi rokka, ja me se rokka olemme, me…..

2:N PORVARI.

Joka syödään, niinkö? Annappas koittaa vaan! Kuulkaas, Jansson, tuolla tapahtuu hirveitä öisin, tuolla hirsipuun ympärillä.

1:N PORVARI.

Huh! tulee pimeä jo!

2:N PORVARI.

Minun on täytynyt toiseen huoneesen muuttaa vuoteeni, sillä sydänyön aikana kuuluu täältä ulkoa alituista sihinää ja suhinaa, ettei talossa saa lepoa kukaan. Menneenä yönä, kuulkaas Jansson…..

1:N PORVARI.

No niin, mitä sitten?

2:N PORVARI (sulkien puotinsa oven).

Oli kuin tuomiokellot olis ilmassa soineet, ja tuossa mestauslavan ympärillä humisi hautavirsi itsestään, eikä kukaan tiennyt, mikä sen vaikutti.

1:N PORVARI.

Huh! kolkkoa ja pimeätä täällä ulkona on. Hyvästi, velikulta.

2:N PORVARI.

He! etkö tule sisään puhelemaan hetkeks?

1:N PORVARI.

Kiitos vaan! Näihin aikoihin viihtyy parhaiten kotosalla, valkean ääressä, vaimon ja lasten luona. Jumala heille kerran parempia aikoja suokoon! Jumalan haltuun! (Menee. Kuu pilkistää pilvien ra'osta ja luo mustia varjoja näyttämölle. Toinen porvari menee puotiinsa ja sulkee oven jälkeensä).

Toinen kohtaus.

DANIEL HJORT (tulee sisään).

"Mull' on se soihtu, joka elos' yöhön Luo leimun veriruskean", hän lausui. Sen kuulen vielä, korvissani soi se Läp' unettoman yön ja päivän hälyn. Vihdoinko edestäni, kohtalo, Sä verhos nostat! Isä, äiti, koti! Suloiset sanat! Lausuani oudot. Tää onko unta, unta pettävää? Mun koko sielun' odotust' on, aistit Yhdeksi sulaa: kuuloks. (kuuntelee) Enkö kuule Jo askelt', ääntä! (Tornin kello lyö yhdeksän). Kello lyö!

Kolmas kohtaus.

DANIEL HJORT. KATRI.

KATRI.

Miss' olet Sä, jonka vuoks kakskymment' olen vuotta Okaissa jalkan' veriin käynyt, missä Sä tuttava ja sentään vieras, jolle Ma aseen tuon kuin verenkosto tuiman Ja sitkeän kuin verivaino?

DANIEL HJORT.

Tässä Ma olen, jos mua tarkoitat.

KATRI.

Ken olet Lupasin ilmaista. Voin enemmänkin, Voin äitis helmaan viedä sun, ja isäs — Haudalle.

DANIEL HJORT.

Voi, jos tuskaa toivotonta On rintas tuntenut ja sentään petät Sydäntäin tyhjää valhetoiveilla!

KATRI.

En petä, jos et sinä vaan mua petä. Mut ennenkuin mä mitään lausun, vastaa, Sä rohkenetko kaikki hyljätä, Jot' ennen kunnioitit, unheen yöhön Kaikk' upottaa, jot' ennen rakastit.

DANIEL HJORT.

Sä kysyt, rohkenenko. Rohkeutt' Ei tarve, kun ei taistelua löydy; Täss' edessäsi sydämen näät vaan, Jok' ystävyyttä, helleytt' ei tunne, Jok' iän kaiken janonnut on hiukan Vaan rakkautta, mut ei sitä saanut, Jok', yksin jäänynnä kuin linnunpoika Luodolle autiolle, riutuu pois Ikuiseen, äärettömään tyhjyyteensä. Isäni haudan mainitsit, miss' on se? Vaikk' alla vuorten ja maan perustusten Hän ois, ne murtaisin ja hengelläin Sydämen kuolleen henkiin virkistäisin!

KATRI.

Vait! ettei voimat viimeisetkin haihdu, Jotk' alta hulluuden ja murheen olen Täks hetkeks säästänyt.

DANIEL HJORT.

Siis jatka, lausu Isäni nimi, että sointu sen Mua virvoittaisi! (Tarttuu käsin häneen ja katsoo häntä silmiin). Ethän valhettele! Ei piru tekis niin!

KATRI.

Mun näköiseni Jos valhe on, niin valhetta on totuus. Edessäs taivaan tähtivaloss' seison. Niin totta kuin tuon laen Luoja loi, Niin totta kuin se seitsenkertaisena Synteimme yli seitsemästi repee, Niin totta päivän selvää totuutta Nyt sulle lausun, huutain isäs nimen: Pentt' Ilkkainen.

DANIEL HJORT.

Sen nimen olen kuullut. Niit' oliko hän, joita linnan luoliin Klaus Fleming surmas rangaistukseks' siitä, Kun häntä vastaan kapinoitsivat? Voi! tuomion ma itse kirjoitin.

KATRI.

Se isäs veli oli. Isäs kaatui, Kun vielä olit lapsi järjetön. Talonsa kaukan' oli Pohjanmaalla, Nyt pedot, käärmeet käy sen raunioilla. Tuoss' alla hirsipuun hän makaa; kolmeen Palaiseen lyötti hänet mestaajallaan Klaus Fleming.

DANIEL HJOKT.

Tuossa! Haa! Mun kasvattajan' Isäni surmamieskö?

KATRI.

Mahtava Ja vapaa talonpoik' ol' isäs. Sotaa Venättä vastaan käytiin. Päämies silloin Klaus Fleming oli; — talonpoikaistalot Hän täytti huoveillaan; se korska herra, Näet, meitä vihas, niinkuin mekin häntä. Näin ilkkuin sodan verisoihdun piti Hän taiten vireill' yhä, sytyttääkseen Näin taloihimme hädän murhatulta. Sun synnytti täll' itkun aiall' äitis. Ma muistan illan niinkuin eilisen, Pois riihess' oli isäs', koton' istui Sun äitis', imettäin sua rinnoillaan, Ja ensikerran luoman huomas, joka Sydämes kohdall' on, ja aatteli Se mitä ennustais se käärmeenkieli, Kun hillitön miesjoukko Flemingin Verillä tahrattuina sisään ryntäs. He riihess' oli isäs luona olleet Ja vaatineet sen viljan, mikä sodan Ja vainon jaloist' oli hälle jäänyt, Hänt' oitis luomaan heidän säkkeihinsä. Mut Pentti, tuollaist' ei hän kärsinyt, Röykkeimmän joukosta hän ilmaan nosti Ja veriin maahan paiskas. Isäs väki Pois riihest' ajoi muut. Nyt alkoi kiista. Soturit voitettihin. Pakotiellä Ja meidän miesten vainoomina, mursi He isäs taloon. Nyt ei sanat eikä Käs'-voima auta, keihäät vaan ja nuolet. Yks sotureista silloin käsilleen Sun otti, ikkunaan sun vei ja huusi: "Se nuoli, minkä meihin käännätten, On tämän lapsen surma." Sun äitis vaipui maahan tainnoksiin, Ja kun hän heräs, tuless' oli tupa, Valittain palaneella kynnyksellä Sä makasit; hän otti sun, lens' savun Ja liekin läpi — taloon sai — siell' isäs virui Nyt verissään, ja tulten ratinassa Soi kaukaa sotamiesten pilkkanauru.

DANIEL HJORT.

Sen selvään kuulen, näen tulenkin Ja talon, metsän, — pellon oikealla. Haa! muisto leimahtaa kuin tulipalo Yöss' synkässä, joss' ennen hapuilin.

KATRI.

Apua saivat sotamiehet, pakoon Väkemme läksi, isäs haavoiss' oli, Ja nuo, jotk' alkoi ryöstöll', ylläköllä, Ne murhapolttoon päätti voittotyönsä.

DANIEL HJORT.

Nyt muistan metsätien, yön myrskyisen. Ma hiljaa vaimon olkaan nojasin Ja mustain kiharoiden kanssa leikin.

KATRI.

Ol' äitis tuo. Hän isääs Turkuun seuras, Tää sotureista kantamaan kun pantiin Luo Flemingin.

DANIEL HJORT.

No niin?

KATRI.

Niin, murhasta Ja kapinasta syytettynä, kun Flemingin miehilt' omaisuuttaan turvas, Hän rautoin tuomittiin ja hirsipuun Häpeä-kuolemahan. Polvillani Flemingilt' armoa ma turhaan pyysin. Mies julma kylmästi mua silmiin katsoi Ja kääntyi — meni pois. Täss' on' se paikka, Joss' isäs veri syyttömästi virtas! Täss' on se paikka, johon hengetönnä Sun äitis vaipui tuskissansa! Tässä Yön pimeässä kalpeaksi itki Hän poskensa ja harmaaks' suri päänsä. Täss' ilmaan hän sua isätöntä nostain Huus' surmaa, surmaa Fleming murhaajalle. Hän tässä järjen valon kadotti, Ja halutonna metsämailla kulkein Söi pettua ja kyyneleitään joi.

(Kuu pilkistää hetkeksi pilvien ra'osta ja luo heihin valoansa).

DANIEL HJORT.

Mun äitin', äitini, se sinä olet!

KATRI.

Pois luotani, viel' et sä poikan' ole! Mua kuule loppuun, sitten sua kuulen. Tien varrell' istuin kerran näin, Klaus Fleming Ohitse ajoi uhkein joukkoineen, Ja puolikuolleena sä haikealla Makasit rinnallain. Ja tuntui silloin Kuin kaikki hyvät ihmiset maan päällä Ois kuollein' olleet. Kuollut oli Luoja, Ja taivas mustan murhevaipan kääri Ylitse kaiken kuolleen maan. Tääll' yksin Mun rinnassani sydän sykki. Tunsin, Kuin unissa, sun kuolleeks. Sielun teki Niin hyvää tuo. Yö armas hulluuden Sydäntän' ympäröi kuin lääkitys. En sitten enään tiedä kuinka kävi, Vaan — sin' et enään rinnoillani ollut; Ja näin ma jälleen Pohjanmaalle jouduin — Jumala tiesi kuin.

DANIEL HJORT.

Ah! silloin mun Tielt' otti Fleming. — Onnen sallimusta!

KATRI.

Talomme raunioilla sitten istuin Ja kauniit laulut linnun virsiin lauloin — Niin kauniit laulut! Yhden vielä muistan:

"Verihin sortui puolison', Pyöveli kistun vieress' on, Myrkkyä haudat kasvaa".

DANIEL HJORT.

Kuin tyyni hävittää tuo synkkä näky Sen hiukan arvon, jonka annan vielä Ma Flemingille.

KATRI (tointuen jälleen).

Flemingille, sanot! Sen syntikirjaa viel' en loppuun pääsnyt. Se muista: sukus hävitti hän tyyni Kun Pohjanmaa nous' yksin voimin hänen Ijestään sortamahan. Pentti Pouttu, Sun enos, setäs Matti Ilkka ovat Tän pölkyn päällä mestatut, tai nälkään Tapetut linnan synkkiin vankiluoliin. Ei jäljell' ole koko Pohjanmaalla Ei ainoaa sun isäs' ystävää. Nyt sotketulla pelloll' aura ruostuu, Veristä rantaa vastaan aalto huokaa, Takassa tuli kylm' on, hiilus musta, Ja pyhyytenä autiona kirkko. Jos minne silmäät Suomeen, rehoittaa Vaan linnapihat sekä kirkkopihat, Ja kukkasetkin haudoilla ne kuiskaa: Kostoa Flemingille viime polveen! Se huuto taas mun järjilleni toi, Teroittui silmä, muisto heräsi, Ja sinut muistin, muistin kuinka hiivin Ma luotas pois, niin ett'et kuulis, kuinka Sylissä Flemingin sun sitten näin Tien polvekkeessa tomuun katoavan. Ma sinut etsin, näin sun, tunsin sun, Mut koskaan äidin helmahan en sulje Ma poikaa, jot' on Fleming kasvattanut, Ennenkuin oikeutensa hän näyttää.

DANIEL HJORT (lankee polvilleen ja paljastaa rintansa).

Kas käärmeenkieltä rinnassain ja helmaas Mua sulje!

KATRI.

Linnaan takaisin!

DANIEL HJORT.

Oi äiti! Enemmän vihaat sä kuin rakastat.

KATRI.

Ma rakkaudesta vihaan. Poikan', ota Tuo sormus. Kaarlo herttua, kun oli Nuor' ruhtinas hän, isälles sen antoi, Kun tämä herrain päivill' uljaast' ajoi Ja voittosasti kansan asiaa. Se sormus häntä seuras kuolinhetkeen, Sun perintös se on.

DANIEL HJORT (koeteltuaan sitä).

Se rinnoillani On lepäävä, uutt' elinvoimaa tuova. Nyt äitiseni! (avaa hänelle sylinsä).

KATRI.

Kun sä ensin näytät Ett' olet kansan laps. Siks hyvästi!

DANIEL HJORT.

Niin, kiellä multa helmas', äiti, kiellä, Niin kauan kuin tää nimi mull' on vielä, Niin kauan kuin mull' on tää pukukin, Mi silkistä on tehty Flemingin, Niin kauan kuin sen vallan virkaa teen, Mi kansan syöksi nälkään, orjuuteen, — Niin, äiti poikaas' älä katsokaan, Niin kauan kuin hän pilkkaa sukuaan, Siks' kun kaikk' entis-olot riistävi Hän muististaan, siks hyväst', hyvästi! (lähtee).

Neljäs kohtaus.

KATRI (yksin).

Hän lähtee! Mitä sanoin? tein? Mun voiman', Voimani raukee.

(Hapuilee hirsipuuta ja syleilee sitä vainoksen tavalla).

Tuolla käy hän, poikan' oi! Kas, kiharoihin mustiin loistaa tähdet, Ja muoto kasvaa korkeaks kuin yö, Oi armas, elämäni, aurinkoni, Syliini palaa!…… Hän ei kuule enää!

(Vaipuu tainnoksiin mestauslavalle).

VÄLIKUVAUS.

(PIISPA EERIKKI SOROLAISEN lukuhuone).

Viides kohtaus.

EERIKKI EERIKINPOIKA (istuu ja kirjoittaa. Raamattu ja muutamia muita kirjoja pöydällä).

ARVID STÅLARM (astuu sisään).

STÅLARM.

Hyv' iltaa, herra piispa! Häiritsenkö?

PIISPA.

Ei, ette ensinkään. Tää työt' on, jota Ma jatkaa saatan milloin tahansa. Suloista taivaan oppia ma tässä Selitän kansalle; ja kunhan vaan Mun sydämessän' asuu Herran rauha, Ei mailman riidat häiritä mua voi.

STÅLARM.

Työt' oivaa, hyödyllistä! Minusta Tok' ette oikein tee, kun vetäytte Pois valtakunnan asioista, joissa On älyt, voimat tarpeen nyt, jos koskaan.

PIISPA.

Jok' ihmisell' on toimens' elämässä. Niin mullakin, ja siitä Luojaa kiitän. Jos sallitte, niin lopetan sen lauseen, Jok' äsken, tullessanne, kesken jäi.

STÅLARM (piispan kirjoittaessa).

Te vasta kenraal' ootte, herra piispa. Valkoinen pärmä tuo on sotakenttä, Joss' esiin teidän käskystänne marssii Pien', uhkahurskas, musta sotajoukko. On läkkipullo leirinä, ja sielu Se rahapaja, josta runsaan palkan Saa kullass' uskollinen miehistönne. Niin leikitten kuin lapset leluillaan, Ja ette lainkaan kysy kuink' on laita Hävinneen suuren valtatalouden. Mut sanokaapa, kenraali, ken on Tuo vihamies, jok' antaa huolta teille, Min että mitään muuta ette huomaa?

PIISPA (asettaen syrjään pärmäpaperin).

Pimeys, pahuus, itsekkäisyys on se, Joss' ihmislapset haparoi; ja nuo Kun kerran sortuu, silloin, sodanpäämies, On enemmän nuo mustetilkat tehneet, Kuin miekkain vuodattamat verivirrat.

STÅLARM.

Te vanha houkko! Aian ohi lentää Näin tahdotten te, kunnes koston siipi Sivaltaa teidät arvaamatta maahan.

PIISPA.

Mit' aattelette? Mitä vaaraa mulla?

STÅLARM.

Olette hurskas, jalo mies. Te ette, Kuin moni papeist', ole koittaneet Yllyttää kansaa kuningasta vastaan, Päin vastoin rauhaan sitä kehoittaneet, Kun vaan sen voitte. Teidän toimestanne On kaikiss' aian vaiheiss' Suomen kirkko Niin tyynnä, arvokkaana ollut. Ketään Siis valtakunnan papistost' ei pidä Niin kunniassa kuningas, ja ketään Niin herttua ei vihaa kuin juur teitä.

PIISPA.

Niin, paha kyllä! Jälkimäisen tiedän.

STÅLARM.

No, kuulleet olette kai myös sen huhun, Mi laumannekin säikyttänyt on, Ja kadut, torit niillä täyttänyt?

PIISPA.

Tuon huhunko, mi taasen käy, ett' tuloss' On tänne herttua? No, mitä sitten?

STÅLARM.

Vai niin! — Ma tulin teille turvapaikkaa Tarjoomaan linnassa.

PIISPA.

Mä kiitän, mutta Sit' en kai tarvitse. Mun linnan' on Tää huone, turvattomuus aseeni.

STÅLARM.

Siis yksin jäädä tahdotte?

PIISPA.

En yksin; Mull' uskon' on ja seurakuntani. Min' olen kirkon mies. En riitojanne Mä ymmärrä. Mun tehtäväni on Vaan kirkostamme torjua niin hyvin Ne vaarat, joilla harha-oppineen Sit' uhkaa Sigismund, kuin nekin keinot, Joill' aikoo vallan-ahnas herttuamme Sit' astinlaudaksensa käyttää Ruotsin Kuningas-istuimelle. Näätten siis, Ma herttuata peljätä en huoli, Jos hän mua pelkääkin, kun väärin tekee. Ma Sigismundin suosiot' en etsi, Jos hän sen tarjookin, kun oikein teen. "Äl' usko valtoihin" on lauseeni, Sä Herran ääntä tunnossasi seuraa!

STÅLARM (nousten seisaalle).

Kuin sitten sanoopi se tunnon ääni?

PIISPA.

Te, Stålarm, ette sitä kuulla siedä.

STÅLARM.

Tok' anna kuulla, hyväll' olen päällä.

PIISPA.

No, jos niin tahdotte! Kuin veljen veri Maan alta Kainille huus kostoa, Niin kansan veri huutaa teille myös. Min' olen itse halvan kansan laps, Sen kanssa kärsin, lohdutin, kun taisin; Mut jos vois linnan vankiluolat haastaa, Maan sadat hirsipuut jos kielin lausuis, Niin kauheita ne kertois siitä, kuinka Te herrat täällä harjoitatte valtaa; — Viel' onko halu kuulla tunnon ääntä?

STÅLARM.

Jo riittää, herra piispa! Mun ei syy. Klaus Fleming joskus liian kovaks' yltyi, Ja voishan paljon olla tekemättä. Mut näinkin ollen, yhtä unhoitatte, Kun kovin kohdeltiin, niin rangaistiin, Kun rangaistiin, niin rangaistihin rikos, Jos teist' ei hurja kapina lie hyvää. Ha! ha! vai tuo se tunnon ääni? Vastaan: Ken leikkiin rupee, leikin kärsiköön.

(Tykin laukauksia kuuluu kaukaa).

Vait! mitä kuulen? Linnass' ammutaan.

Kuudes kohtaus.

EDELLISET. OLAVI KLAUNPOIKA (sotaan varustettuna).

OLAVI KLAUNPOIKA.

Pois linnaan riennä, Stålarm! Mentyäs Tul' lentotieto Kastelholmasta, Se valloitettu on ja ystävämme Salomon Ille, vouti, vangiks tehty. Ja tuskin tointui viestintuoja, kun jo Merestä laivat nousi.

STÅLARM.

Herttua onko Laivalla itse?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Joukkoineen hän käynyt On maalle Helsingissä. Häntä vastaan Nyt viemään sotajoukkoamme riennän. Voi hyvin, jos ei tavata, ja puista Mun puolestani kättä Juhanin.

(Olavi Klaunpoika lähtee).

STÅLARM.

Hyvästi, herra piispa, kiire kutsuu.

(Stålarm lähtee).

Seitsemäs kohtaus.

PIISPA EERIKKI SOROLAINEN (järjestäen papereitansa).

Ken leikkiin rupee, leikin kärsiköön, Ken miekkaan tarttuu, miekan kautta kaatuu; Kaikk' ohjatkohon Luoja! — Mihin jäinkään?

(Rupee kirjoittamaan).