NELJÄS NÄYTÖS.

(Linnan suuri sali. Aamurusko loistaa sisään ikkunoista ja valaisee esineitä näytöksen alkupuolella).

Ensimmäinen kohtaus.

JUHANI FLEMING (makaa nukahtaen ja käsi kääreessä eräällä sohvalla näyttämön vasemmalla puolella). EBBA FLEMING (nostaa silmänsä hänestä ja katsoo ulos).

EBBA FLEMING.

Jo alkaa päivä, yö on vihdoin mennyt, Yö pitkä, neljä päivää lakkaamatta Sodittuamme; mutta kuin se alkaa! Minusta, ruhtinatar tähtien, Sä aurinkoinen, kasvos käännä pois! Ma huoliin vaivun vaikertain, — ja tuolla, Tuoll' ulkon' yhtä jäykkänä kuin ennen On vihollisen laivasto, ja meille Ei purtta kylmä aalto avuks tuo, Ja ystäväimme kohtalosta sanaa Ei tunkea voi tänne. — Vait! hän herää.

JUHANI FLEMING (herää ja nostaa ruumistaan).

Oi unta herttaista! Niin vilpas, raitis Nyt olen.

EBBA FLEMING.

Unta näitkö?

JUHANI FLEMING.

Sulaa rauhaa Ja kirkast' onnea! Ma Kuitiass' olin. Kuningas sinne tuli luokseni, Kun kansan kanssa viljavainioilta Ma rauhan ensi kultaa korjasin. Kaikk' oli toisin: uljaat puistot, missä Nyt jylhät metsät on; suot kuivatut Ja pelloks tehdyt; kainalooni tarttui Nyt kuningas, ja näin me astuimme Tuon juhlaks vaatetetun joukon kautta, Ja kukkasia tiellen viskeltiin, Ja lakit hurraa-huudoill' ilmaan lensi, Ja minuun katsoi Sigismund ja huokas Ja sanoi: kanssain valtakuntaa vaihda! — Noin uness' itseään voi mielistellä Ja tuossa elon haamuss' unhoittaa Kaikk' elon huolet. — Sotajoukost', äiti, Viel' eikö tietoa?

Toinen kohtaus.

EDELLISET. ARVID STÅLARM (joka äsken on tullut sisään). Myöhemmin OLAVI KLAUNPOIKA.

STÅLARM.

Tän' yönä viesti On tullut; huolettoman vahdin ohi Sen tänne päästä onnistui.

JUHANI FLEMING.

Miss' on se?

STÅLARM (osoittaa Olavia, joka astuu sisään).

Tuoss'.

EBBA ja JUHANI FLEMING.

Olavi!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Niin valitettavasti!

EBBA FLEMING.

Ja joukko?

OLAVI KLAUNPOIKA.

Voitettu ja hajonnut, Ma itse milt' en vangiks joutunut. Ma turhaan huudan palkkasotureita, Ja ko'ota koitan noita hajonneita; Jos pettureit' en poistaa olis tiennyt, Mun kahleiss' olis herttuan luo he vienyt. Miehuutta ystävät! Jos elänyt En toivoss' ois, niin täss' en olis nyt. Me kestäkäämme mieheen viimeiseen, Meit' onni kiusaa, kiusa kiusaa vastaan!

STÅLARM.

Viel' linnamme se seisoo murtumatta, Mut kuinka kauan! Kapinoita alkaa Väestö, tykkimiesi niskoittelee Eik' ammu; petos, meitä kietoin, täällä Nyt hiipii.

EBBA FLEMING.

Eikä Puolast' apua.

JUHANI FLEMING.

Sua Sigismund!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Me jäämme kuitenkin.

STÅLARM.

Me? Mitä olemme? ja mitä voimme Me, hyljätyt ja unhoitetut täällä! Haa, Sigismund, näin palkitaanko meille Sua kohtaan osoitettu uskollisuus! Voi, jos vois riistää pois tuon kehnon tunteen, Jonk' äidit heikot meihin imetti, Jok' ajaa lasta isääns' suosimaan, Arvossa pitämään sen heikkoutta, Ja lumipäästä pilkat torjumaan; Tuon halvan tunteen, joka hurjimmallaan Tok' on, kun alamaisen nöyryyttää se Kuninkaan eteen, tätä jumaloimaan Maan isänä ja maineen turvaajana! Tuot' ett'emme, kuin herttua ja muut, Me sortaneet, näin kapinallisuuden Mehuiseen maahan kylväin itsekkyyttä, Ja roskakansan riemuitessa siitä Nyt niittäin sadon; — silloin emme tässä Näin yksin seisois toivoin pettynein Ja hyljättyinä, miellä särkyneellä!

EBBA FLEMING.

Näin haasteleeko Stålarm, Stålarm, pylväs Maan ritariston, kuninkaamme turva, Klaun ystävä ja Suomen itsenäinen Ja vankka kalpa!

STÅLARM.

Kiitoksia, Ebba! En unta ole saanut kahteen yöhön. Pois heikkous: kuningas mua vaatii! Ylös, Väsynyt aatos: tulevaisuus kutsuu. Sun tahdon voittaa, luonto!

(Olavi Klaunpojalle) Kuinka sanoit? Joukkomme voitettu! Meist' yksin riippuu Siis kaikki. Mutta toivokaamme Puolast' Apua vielä. (Upseereja tulee sisään).

Tuoss' on päällyskunta, Min viime neuvonpitoon tänne kutsuin.

Kolmas kohtaus.

EDELLISET. UPSEEREJA. DANIEL HJORT.

STÅLARM.

Te linnanportillenko asetitte Sotiovanhukset, ja tuohon ulos Muut sotamiehet?

(Melua näyttämön takana).

1:N UPSEERI.

Itse vastaavat he.

DANIEL HJORT (itsekseen).

Tuo soittokuntani on tuo, ja kappal, Jot' aljetaan, on teille kuolinvirsi.

2:N UPSEERI.

Salassa yltyy nurku, heidät tuskin Sain järjestykseen. Herttuan puolellen Yön pimeässä osa mennyt on jo, Ja muiden suhteen sanoa on työläs, Kehenkä luottaa voi.

STÅLARM.

No, hyvä! pian Me tuosta selvitään. Kaikk' ohdakkeet Eritkööt nisust' itsestänsä!

(avaa ulkoparven ovet ja puhuu siitä alhaalla seisoville).

Miehet! On kerrottu ett' teidän joukossanne — — —

(Melu yltyy).

Vait! viekkaat konnat, valanrikkojat, Te uskopattoiset, jotk' arkamielin Parempain povest' uskalluksen viette, Toverit kehnot, luulettenko että Me teitä kaipaamme. Ken tahtoo, matkaan Vapaasti menköön. Väljiks linnan portit Nyt tehkäät, että moinen saasta-ilma Pois virtaisi ja meit' ei turmeleisi!

(poistuu kiireesti ulkoparvelta).

JUHANI FLEMING.

Tuot' uskoa en voi, en tahdo. —

STÅLARM.

Katso!

JUHANI FLEMING (katsoo ulos ikkunasta).

Sekaisin aaltovat he. Portillen Tiheät joukot syöksee. Turhaan koittaa Heit' estää harmaat sotavanhukset.

STÅLARM.

Ei saa heit' estää.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Paljon uskallat sä.

STÅLARM.

Vaan käden katkon, jonka velttous Sydämeen muuten levitä ois voinut. Nyt neuvonpitoon.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Pahempia syit' on Kuin alakuloisuus. — Jos väärin luulen,

(luoden silmäyksen Hjorttiin)

Niin totta ei nuo kalvaat kasvot puhu.

STÅLARM.

Toverit! Onko teissä ketään, jota Haluttaa mennä herttuan puolellen, Niin vapaasti sen lausukoon ja tehköön; Ken tänne, näätten, jääpi, sillä muuta Ei neuvona, kuin kunnialla kuolla.

(Äänettömyyttä).

Teiss' onko ketään, joka herttualta Jotakin toivoopi ja sopimusta Siis äänestääpi?

1:N UPSEERI (osoittaen kirjoitusta ulkoparven yläpuolella).

Non illo percet Tempore dextra reis.

STÅLARM.

Siis ystävät! Vaikk' uskommekin Sigismundiin pettyi, Vaikk' omat miehet meidät hylkäsi, Niin kuollen herttualle näyttäkäämme, Ett' uskollisna vielä kuninkaalle Ja toisillemme, hänen vehkeitään Yksmielisesti torjumme. Ja kun Viimeiset tuohon kynnykselle kaatuu, Ja herttua kun sisään riemuiten Nyt syöksee, mies ja soihtu vaan on tarpeen, Ja linna raukee, peittäin voittajan. Näin näiden holvein raunioihin hänen Ja tappiomme hautaamme — ja turvass' On Sigismund ja Ruotsin valta-istuin. —

3:s UPSEERI.

Eläköön Sigismund! Sua seuraamme.

KAIKKI MUUT.

Eläköön Sigismund! Eläköön Stålarm!

STÅLARM.

Se paljastetuin miekoin vannokaa, Esi-isäinne ja kunnianne kautta!

KAIKKI (paljastavat miekkansa).

Sen vannomme.

STÅLARM.

Siis jäljellä nyt vaan On arvan ratkaista ken holviin lähtee.

JUHANI FLEMING.

Ei tarpeen. Käteni mun sodast' estää, Se soihdun toki kantaa jaksaa. Mulle Se toimi uskokaa.

STÅLARM.

Niin käyköön. Sulle Me kunniamme samass' uskomme. — Nyt ijäisyyteen rauhass' säälikööt Kaikk' itseään. Tääll' yhtykäämme sitten, Iloisin mielin, tunnoin kirkkahin, Viimeiseen taisteluhun voimaa tuomaan, Maan, kuninkahan viimemalja juomaan.

KAIKKI.

Eläköön Stålarm!

(Upseerit lähtevät pois vähitellen).

EBBA. FLEMING (syleilee Juhania).

Poikan' armas! (Stålarm lähtee).

JUHANI FLEMING.

Äiti, Pelastaa täytyy Sigrid.

EBBA FLEMING.

Se on totta!

JUHANI FLEMING.

Sä häntä seuraa, tule äidiks hälle.

EBBA FLEMING.

Juhani! Parempi on lohduttajaks Muu vaimo kuka tahansa. — Ei, täällä, Kuin Indian uljaat lesket, tahdon kuolla Ja lentää liekist' uhrirovion Mun puolisoni helmaan, maineen maahan! (lähtee).

Neljäs kohtaus.

JUHANI FLEMING. SIGRID STÅLARM (tulee sisään puettuna talonpoikais-tytöksi).

SIGRID.

Mik' on nyt, Juhani? Mua isä käski Pukeimaan näihin vaatteisin ja sanoi Ett' täältä pois mun täytyy lähteä. Tylyjä kasvoja nään kaikkialla Ja synkkää katsetta. Mit' ompi tämä? Miks isä pois mua tahtoo, Juhani?

JUHANI FLEMING (koko kohtauksen aikana lempeästi ja sydämellisesti).

Me muut, me tänään kuolla aiomme.

SIGRID (nöyrästi).

Ja sen vuoks — — —

JUHANI FLEMING.

Pois sun lähetämme täältä, Sua tuossa puvussa ei tunneta, Siks kunnes ystäväimme luo sä ehdit, Ja helppo matk' on tuosta poikki lahden, Johonka ani harvoin luoti eksyy.

SIGRID.

Mua jospa kohtais se! — Ja tahtoani Et lainkaan kysy…

JUHANI FLEMING.

Vastaa, Sigrid, suoraan: — Kun kätes mulle annoit, annoitko Sen rakkaudesta? —

SIGRID.

Syytä epäilykseen Olenko koskaan antanut?

JUHANI FLEMING.

Et suinkaan! Mut sydän syit' ei punnitse niin tarkoin. En tiedä, mutta — — sano, Sigrid — voitko Sä rakastaa?

SIGRID.

Niin hartaast' en kuin sinä.

JUHANI FLEMING.

Suloisiin silmiis suo mun katsoa. Sä minuun katso. Sano, tänne jäämään Jos vaatisin sua, kuolemaan mun kanssain, Noist' ilo juur' ei loistais — eikö totta? Sä siihen ehkä myöntyisit, vaan sitten Lisäisit: "täällä huoneess' ilma on Niin raskas"… Muistatko?

SIGRID.

En!

JUHANI FLEMING.

Muistat kyllä. Voi, Sigrid! Jos et mua rakastanut, Miks annoit kätes, miks et sanonut: En lemmi sua. Silloin en sua oisi Niin kauan vaivannut, kuin tietämättä Nyt tehnyt olen.

SIGRID.

Taivaan Luoja!

JUHANI FLEMING.

Sua En nuhtele, päinvastoin itseäni. Hyvästi, siskon'! Onnelliseks tullos, Jos toisen löydät, ken sun ansaitsee; Mua ystävänä muista!

SIGRID.

Juhani, Pois älä mua lähetä. Jos kuolla En ansaitsekaan kanssas, muuta toki Kuin kuolemaa en toivo.

JUHANI FLEMING.

Miksi? Syyskö Se on, jos min' en sulle rakkaamp' ole Kuin joku toinen. Sydämes kuin voi se Niin kova samass' olla ja niin hellä! Hyvästi! Onnellisna kuolen nyt; Vaan sin' et kuolis niin.

SIGRID (itsekseen).

Jos rohkeneisin Hänelle kaikki ilmoittaa!

JUHANI FLEMING.

Nyt lähden Venettä valmistamaan matkaas varten. Hyvästi siks! (lähtee).

SIGRID.

Juhani, viivy! Ah! Hän lähti, ei mua kuullut. Jumalani!

(peittää kasvonsa käsillään).

Miks minut hylkäsit ja heitit mun Sydämen häijyn valtaan! — Seppeltä Kas tuossa neitseen kuvan luona! Sama Mä lienkö, ken tuon taannoin sitoi? Niin, Kuin kuollut kukka tuoreen kaltainen.

Viides kohtaus.

SIGRID. DANIEL HJORT.

SIGRID (huomaa Daniel Hjortin).

Hän!

DANIEL HJORT.

Ken noin häijyks pukenut on teidät?

SIGRID.

Jos teit' ei miellytä tää puku, liioin En mieltänne ma ole kysellyt.

DANIEL HJORT.

Teill' onko neulakirja suussa, neiti? Suloisen, puhtaan kukan karvainenko On kova, kirkkaaks vuoltu helmikivi? Karitsan villa suden pennull' onko? Ja valkaistussa haudass' onko päivää? — Miss' ompi neiden peili?

SIGRID.

Viime kertaa Nyt yhdess' ollaan ja noin haastelette.

DANIEL HJORT.

No, muuta sitte. Kaunis valhehaamu, Ken olette?

SIGRID.

Jos teille pahoin tein ma, En sitä aikonut.

DANIEL HJORT.

Kun piru kiusaa, Hän kiusaa haamuss' enkelin.

SIGRID (astuen poispäin).

Oi Luoja!

DANIEL HJORT.

Niin rukoilkaa! Se sopii. Menkää pois Ja rukoilkaa, muuks' sydäntänne älkää Te käyttäkö, se nimeänne tahrais. Sanoja käyttäkää, jotk' aaltoaa Maast' aina taivaasen, ja rukoilkaa, Rukoilkaa, ehk' on Luoja kuitenkin Yht' armias, kuin hän on hurskaskin. (Sigrid menee).

Kuudes kohtaus.

DANIEL HJORT (yksin).

Mä teidät surmaanko ja itseni Ja herttuan ja kaikki yksiin liekkiin? — Se loppu riidan ois ja kaiken loppu, Maa rauhaa sais, ja tuonen paksu viitta, Mi kestää viimeisehen tuomioon, Se peittäis salaisuuteni ja kaikki Niin ystäväin kuin vihollisten synnit… Haa, silmäs vilkkuu, kalpa kuoleman, Jok' yli tuhansien päiden heilut Hiuskarvalla mun heikon tahtoni! Ei, ei! Senvuoks en syntynyt, senvuoks ei Minussa sorrettujen veri virtaa Sydämest' aivoon asti kiehuen. On hornaan taivas syösnyt, voimaa uutta Maailman sorto tilaan sieltä tuomaan. Siis, kosto, hengelläs niin täytä sielun', Ett' ainoastaan sun se tuntee, iske, Sydämen juureen iske, hurja viha, Niin että vaan sun käskystäs se sykkii!

Seitsemäs kohtaus.

DANIEL HJORT. ARVID STÅLARM. OLAVI KLAUNPOIKA. JUHANI FLEMING. ERÄS SOTAVANHUS (kantaen sisään viinipikaria). UPSEEREJA. Myöhemmin SIGRID.

STÅLARM (puheissa erään upseerin kanssa).

Kun olin laps', mull' oli kaksoisveljes, Jok' aivan nuorna kuoli. Muistan kuinka Rukoilin haudallansa, ett'en koskaan Maan mustaan multaan joutuis. Kumma kyllä, Ett' taitamattomat ja tuulen tuomat Lapsuuden toiveet usein käyvät toteen. Nyt, näätten, suoraan ilman kautta mennään Maan yli oikotietä elämästä. Pikari tänne! Uljaat sotaveikot, Eläköön rehellisyys, elon mehu Ja maineen helmi, pohjaan elon malja!

(Kaikki juovat).

Olavi, laula meille hauska laulu!

OLAVI KLAUNPOIKA.

Pikari onko kaikilla? Kas tuossa!

(tarjoo pikarin Daniel Hjortille, joka vastenmielisesti ottaa sen).

Laulu.

Pyhä Yrjänä maljan ja miekan mies Ol' urhokkain. Hän juoda ja valaa vertahan ties Iloiten vain. Käy käessä miekka hän laulellen Lohikäärmeen luo. Ja maahan sortuvi hurmeesen Nyt käärme tuo. Hei malja miehuuden!

Kööri.

Hei malja miehuuden!

OLAVI KLAUNPOIKA (Daniel Hjortille).

Mit aiot? Pikaris on kukkurallaan. Sä peijaat, Daniel! Maljas! Pohjaan juo! (laulaa):

Pyhä Yrjänä vaimokseen kotihin Vie prinsessaa. Kuningas se nyt lausuvi: "kruununkin Hän kannattaa". "Ei, mulle kruunusi raskas on, Pojalles sen suon. Mut anna, ett' astua kuolohon Saan eestä tuon!" Hei, malja kunnian!

Kööri.

Hei, malja kunnian!

(Tykinlaukaus kuuluu).

OLAVI KLAUNPOIKA.

Jo alkaa leikki. Yks' on värsy vielä.

(laulaa).

Satamäärää vastahan kestänyt Ol' yksistään. Hän löi ja hän voitti ja kaatui nyt Kuin leikillään. Ja silmin seisovi hehkuvin Nyt kuningas: Oi, tuhat henkeä vaihtaisin Ma miekkahas! Hei, kuolon malja tää!

Kööri.

Hei, kuolon malja tää!

(Tämän värsyn kestäessä lähtee muutamia upseereja pois).

OLAVI KLAUNPOIKA (Daniel Hjortille, joka aikoo lähteä).

No, Daniel, mihin nyt?

DANIEL HJORT.

Se teit' ei koske!

OLAVI KLAUNPOIKA (pidättää häntä).

Pettäjä! — Kas kuin kalpenee hän, veikot, Tuon nimen kuullessaan!

DANIEL HJORT.

Pois muurillen, Jo herttua tulee.

OLAVI KLAUNPOIKA.

Tunnustatko, konna!

DANIEL HJORT.

Se todistakaa! Syyttömyyten' viskaa Takaisin omaan kurkkuunne sen nimen.

SIGRID (tulee sisään).

OLAVI KLAUNPOIKA.

Vai todistusta? — Mitä keskell' yötä Teit leiriss' amiraalin.

DANIEL HJORT.

Mitä teinkö? Sanokaa, koska tiedätte…

OLAVI KLAUNPOIKA.

Haa, siellä Siis olit. — — Jos en huomannut hänt' oisi Hän vielä pettäis…

UPSEERIT (paljastavat miekkansa).

Surma pettäjälle!

SIGRID (syöksee väliin).

Se mahdotont' on! Kuulkaa häntä, kuulkaa!

DANIEL HJORT.

Mua älkää lähestykö. Miekat alas! — No niin, ma teidät petin, pettäjät!

SIGRID (vaipuu kiljahtaen Juhani Flemingin syliin).

DANIEL HJORT (jatkaen).

Täss' on se, jonka sanat voiman teiltä Kuin lehden karisti; täss' on se, joka Kukisti teidät — ja siit' ylpeilee!

1:N UPSEERI.

Hengeltä pois! (tunkeuvat Daniel Hjortin päälle; tämä tempaa miekan eräältä upseerilta ja puolustaa itseänsä).

OLAVI KLAUNPOIKA (lyö miekan Daniel Hjortin kädestä).

Ei, toisin rangaistaan hän!

STÅLARM.

Sua, kiittämätön koira — niin jot' uskoin. Elosta katkeruus ei koskaan lopu. Tee hänen kanssaan, Olavi, kuin tahdot. Mä riennän. Tappelu on alkanut.

(lähtee kaikkien upseerein kanssa; heti sen jälkeen Olavi Klaunpoika Daniel Hjortin kanssa).

Kahdeksas kohtaus.

SIGRID. JUHANI FLEMING.

JUHANI FLEMING (yhä vielä pitäen pyörtynyttä Sigridiä sylissään).

Sua onneton! Haa, kaikki ymmärrän Ja hän se kurja! nuku, nuku ijäks!

(laskee hänet sohvalle).

VÄLIKUVAUS.

(Ruutiholvi, kahden patsaan kannattamana. Toiseen niistä on Daniel Hjort kiinnitetty. Toisen takaa haamottavat ruuti-astiat. Pimeätä).

Yhdeksäs kohtaus.

DANIEL HJORT.

Mun tänne linnan ruutiholviin kiinni He kahlehtivat patsaasen. Mun kuolla Nyt täytyy heidän kanssaan, nähdä täytyy Kuin soihtu surman herättää, mi torkkuu Tääll' ympärilläni ja, vait kuin hauta, Häviöt' uhkaa maalle, herttualle Ja kansalle. Voi saatanallist' ivaa! Sa murru kahle, holvit haljetkaa Mun kirouksestain, jonk' alle lasken Nuo hirmulaiset, konnat, verenjuojat! Sä kestät kahle! Halpa, kurja rauta, Vahvempi, ikuisempi henkeäni! Ha, ha, ha! — Kuules kuinka holvit nauraa Minulle, mulle. Kuolo, henken' ota, Maailman ylenkatseesen mua saata, Mut säästä, säästä herttua ja kansa! — — — — — — — — — — — — Ei äänt', ei lohdutusta! — Kumisten Kuin tuonelasta tykin huokaus vaan Käy kautta holvin. Väsynyt on pääni, Mun aatostani huimaa. Rauhaa, rauhaa!

(vaipuu tainnoksiin patsaan juureen).

Kymmenes kohtaus.

DANIEL HJORT. JUHANI FLEMING. ARVID STÅLARM (palava soihtu kädessä).

STÅLARM.

Tuoss' soihtu on. Meit' ovat linnan pihalt' Oville tunkeneet jo. Ryntäämässä On herttua itse. Pihalla jo on hän. Kun laukauksen käytävästä kuulet, Niin sytytä nuo tuossa. Hyvästi! (lähtee).

Yhdestoista kohtaus.

DANIEL HJORT. JUHANI FLEMING.

JUHANI FLEMING (valaisee soihdulla Daniel Hjortia).

Hän tainnoksiss' on! Liian hyv' on luonto.

DANIEL HJORT (herää).

(Tähystyvät toinen toistansa kauan aikaa äänettömästi).

JUHANI FLEMING.

Katsahtaa, kurja, rohkenetko minuun!

DANIEL HJORT.

Kuin omatunto silmän' iskee sinuun?»

JUHANI FLEMING.

Rukoile, silmäs nosta taivaasen!

DANIEL HJORT.

Sun kätes kuolkoon! — Sitä rukoilen.

JUHANI FLEMING.

Miss' ompi Luoja, kun noin kuolee kurja?

DANIEL HJORT.

Ei sinun kättäs johtamassa, hurja.

JUHANI FLEMING.

Soi laukaus, kuninkaan ja kruunun suoja!

DANIEL HJORT.

Pois haihdu, turmion ja surman tuoja!

JUHANI FLEMING.

Sen siitit ja sen kautta henkes heität.

DANIEL HJORT.

Mut kadotukseen kanssani vien teidät.

Kahdestoista kohtaus.

EDELLISET. SIGRID.

SIGRID.

Se valhe, ilkeä on valhe, meille Ladottu turmioksi. Hän, hän ei Sit' ole tehnyt.

JUHANI FLEMING (kylmästi).

Sinä, Sigrid, täällä? Mit' etsit?

SIGRID.

Varmuutta ja kuolemaa.

JUHANI FLEMING.

Näin raukka, nimes häpäiset ja kuntos Ja isäs! Peitä rikollinen tuntos!

SIGRID.

Mit' isä, nimi, kaikk' on häntä vastaan. Eläissä väärin, kuoloss' ainakin Vapaasti, suoraan kerran sykkii rinta! Sua, Daniel Hjort, ma muinoin rakastin; Työt' ethän tehnyt tuota hirmuisinta? Niin ethän? vastaa! — Vaiti olet… vaiti?…

DANIEL HJORT.

Sua rakastin ma muinoin, Sigrid Stålarm. Vait olen, mieltäsi en murtaa tahdo.

SIGRID.

Siis tehnyt olet tuon?

JUHANI FLEMING.

Viel' epäiletkö?

SIGRID.

Oi, jos nää synkät holvit raukeaisi, Ja mielet särkyneet jo rauhan saisi! Juhani kätes anna. — (Daniel Hjort'ille). Kurjaa sua! Nyt halveksimaan opetit sä mua.

JUHANI FLEMING.

Mun janoo miekkani, mut sit' ei saa Katalan vangin veri saastuttaa.

DANIEL HJORT.

Totuutta haudan reunall' lausutaan; Siis kuulkaa kurjan, hyljätynkin ääntä, — Tuon hyljätynkin, jonka kasvatusta Komean loistoisuuden nöyräks orjaks Pidettiin täysin taattuna. Senvuoksi Tielt' otettiin ma, senvuoks kirjatyössä Mun voiman' uuvutettiin, tehtiin heikoks Mun suoneni, pois miekka kiellettiin, Ja käten' orjaks vapisevaks pantiin Kevyisen höyhensulan palvelukseen. Epäilyyn, penseyteen, epätoivoon Mä kasvatettiin; ja kun hylky tilaan Näin saivat mun, niin kerskuin loistoaan Mun kurjaan halpuuteeni vertasivat. — Nyt luoksen' arvaamaton vieras sai. Tuon vanhan vaimon muistatten te kai; Hän poikaans' etsi teidän joukostanne, Viimeistä lasta kansan sortamanne. Sen vei hän oman isän haudan luo, Ja mestauslava oli hauta tuo. Hän teidän kanss' on loistoss' elänyt, Kun veljens' unhoitetut, hyljätyt Raudoissa tuskiansa vaikersivat, Kun vapautt', oikeutta puolustivat. Hän teitä vihaa hamaan kuolohon, Ja poika tuo, — hän tässä kahleiss' on!

JUHANI FLEMING.

Vait!

SIGRID.

Kova onni.

JUHANI FLEMING.

Valhetta!

SIGRID.

Ei, kuule!

DANIEL HJORT.

Vihaani oman vihans' äiti liitti, Ja epätoivon lisäks koston siitti. Ja sydän halveksittu tyyntyi pian, Ja usko tuli epäilyksen sijaan. En miekkaa käyttänyt, vaan sanoja, En voimaa käyttänyt, vaan viekkautta, Ja kas, ma sentään teidät kukistin! Ja vaikka sidotte mun rautoihin, Totuutta ette rautoihin te saa Ja vaikka oma syy mun langettaa, Myös teidät surmaan syöksee taivaan valta; Ja vaikka hengen viette herttualta, Te ette valoa voi hävittää. Niin meidät murskatkaa ja linnaa tää! — Maailma kerran vaatii palkkiolle!

(Pistoolinlaukaus kuuluu holvikäytävästä. Miekan kalsketta ja ääniä).

JUHANI FLEMING.

Hoi! — Laukaus jo soi, — nyt tuomiolle!

ÄÄNIÄ HOLVISTA.

Hei! Herttuan on voitto!

DANIEL HJORT.

Seis!

SIGRID (tempasee, Daniel Hjortin huudahtaessa, soihdun Juhanin kädestä ja viskaa sen salaman nopeudella kauas pois; se sammuu, näyttämö pimenee. Sigrid vaipuu pyörtyen Daniel Hjortin jalkoihin).

DANIEL HJORT.

Mun rautan' Irroita!

Kolmastoista kohtaus.

EDELLISET. ERÄS UPSEERI ja SOTAMIEHIÄ herttuan puolueesta (hyökkäävät sisään, soihdut ja paljastetut miekat kädessä).

JUHANI FLEMING (tempaa soihdun eräältä, mieheltä).

Soihtu tänne!

DANIEL HJORT.

Kiinni se mies!

(muutamat sotamiehistä tarttuvat kiinni Juhani Flemingiin).

JUHANI FLEMING.

Ah, liian myöhään!

DANIEL HJORT.

Rautan' irroittakaa!

(Sotamiehet päästävät hänet raudoista).

Pois, holvit särkyy, mielet murtuu! Ilmaa! Vapautt'! ilmaa! (syöksee ulos).

SIGRID (havahtaen).

Voi mua! mitä tein mä!

(vaipuu uudestaan tainnoksiin).