KOLMAS NÄYTÖS.

(Näyttämö kuvaa linnaa aivan muurien lähellä. Vasemmalla kädellä kanuunareikä, sen vieressä sotamies, palava sytytin kädessä. Oikealla kädellä näyttämön edustaan päin tyhjät lavetit).

Ensimmäinen kohtaus.

DANIEL HJORT. ERÄS SOTAMIES.

DANIEL HJORT.

No, miks' et laukaise sä?

SOTAMIES.

Tyhmä oisin, Jos en ma vartois. Tavaraa niin oivaa Kuin ruuti, suott' ei tuhlata.

DANIEL HJORT.

Niin kyllä!

SOTAMIES.

Tuon laivan näättenkö? Se meitä yhä Lähestyy. Kohta kääntyy keula. Silloin Vast' ammutaan! — Ei ennen! — Saatte nähdä Kuin masto maahan rymähtää ja päänsä Menettää perämies.

DANIEL HJOKT.

Ja mitä sulla On häntä vastaan?

SOTAMIES.

Lysti kysymys! Hän on, kuin minä, sotamies.

DANIEL HJORT.

Ja siksi Sä ammut hänen?

SOTAMIES.

Samoin hän mun tekee.

DANIEL HJORT.

Ja miksi?

SOTAMIES.

Siks' ett' aivan samoin minä Teen hälle.

DANIEL HJORT.

Miksi?

SOTAMIES.

Lempo tiesi miksi!

DANIEL HJORT.

Jos tahdot tietää, tiedän minä syyn.

SOTAMIES.

Samaten minä; käsky kuuluu: ammu!

DANIEL HJORT.

Ei suinkaan, ystäväin. Jos Stålarm käskis Sua lyömään pääsi murskaks tuohon muuriin, Niin päätäs sentään ensin pudistaisit. Ei, mutta hän, hän herttuan on puolta, Jok' ystävä on halvan rahvaan, jota Sä, rahvaan lapsi, tyyni ylenkatsot. Hän tahtoo kirkon väärät menot poistaa, Sä niitä puoltamalla taivast' etsit. Hän jesuitoit', aatelia vihaa, Ja sinä heitä tyyni rakastat. Siis oikein teet, kun heidän hyödyksensä Sä tulet tapetuks ja tapat. Ammu!

SOTAMIES.

Mit' on tuo puhe?

DANIEL HJORT.

Kuules, mik' ol' isäs?

SOTAMIES.

Se teit' ei koske.

DANIEL HJORT.

Talonpoik' ei suinkaan! Sä talonpoikais-herttuata vihaat Ja väkens' ammut. Keula kääntyy. Ammu Tuo tyhmä perämiesi, jonka herra Vaan halpaa alhaisoa suosii.

SOTAMIES.

Itse Se tehkää, tuoss' on sytytin.

DANIEL HJORT.

Äl' usko! Jos sotamieskin olisin kuin sinä, Vähästä palkastas en sitä tekis, Kaks kertaa vähemmän, kuin mitä nauttii Nuo herttuan miehet ilman tunnon vaivaa.

(vetäytyy syrjään).

SOTAMIES.

Mit' aikoi hän? On Jumala tai piru Tuon mustan takin alla. Kaiken voiman Hän multa vei. No, onneks myöhäistä On laukaista. — Kaks kertaa vähemmän Kuin palkka, minkä herttua maksaa! — Mitä Se minuun koskee? Jos ei mennyt ois hän, Niin murskaks hänet löisin. — Kumma puhe! Nyt mitä teen? Kun oikein oudot mietteet Tulevat mielehen, niin paras niist' On hyvän veikon kanssa keskustella.

(lähtee).

Toinen kohtaus.

DANIEL HJORT (tulee sisään, istuutuu laveteille ja katsoo sotamiehen jälkeen).

Siin' alku oli, — liekö myöskin loppu?

Kolmas kohtaus.

DANIEL HJORT. SIGRID STÅLARM.

DANIEL HJORT (itsekseen).

Oh! neiti Sigrid! Kah kuin kalvas on hän. Pien' enkel' liipottaapi siipiään, Kuin ruumiitten ja verten yli oisi Hän kulkenut, tai vankiluoliss' ollut Juhanin lempivirttä säistämässä Kalskeessa rautain. Oiva aate! (ääneensä) Terve Te murheen laps! (itsekseen) Sanoinko murhalapsi?

SIGRID.

Kuin jaksat, Daniel?

DANIEL HJORT.

Kiitos, hyvin kyllä, Jos lukuun unta kauheat' en ota Jot' illall' eilen näin.

SIGRID.

Se kerro sitten! Näit alttarin sä ehkä, jonka luo Tul' impi hiljaa, siihen uhrin laski, Ja uhri oli sydän. Levotonna Pysyä alttarill' ei tahtonut se, Mut taivahan tul' enkelit ja uneen Sen vihdoin tuutivat, ja sulle, joka Siin' olit läsnä, sanoivat he: älä Herätä tuota huokauksillas, Suo lepo, rauha sille.

DANIEL HJORT.

Kaunis uni! Mut min' en nää niin kauniit' unia, Ma hurmehisen mestauspölkyn näin… Mut tuota ette ymmärrä, ja paras Se onkin, jos ei pahint' oisi, että Tuo teidän kerran täytyy ymmärtää.

SIGRID.

Sä sekavasti puhut.

DANIEL HJORT.

Sekavuushan On aian merkki, sekavuus se yksin Elämän arvoituksen selvitys.

SIGRID.

Ei, rauha, sovinto.

DANIEL HJORT.

Sep' arvoitusta, Ett' arvata vaikk' arvoituksen osaat, Sit' ennen yhä hämmentää vaan tahdot. Kas siinä mutka.

Neljäs kohtaus.

EDELLISET. JUHANI FLEMING.

SIGRID.

Juhani!

JUHANI FLEMING.

Sä, Sigrid! Tääll' aivan surman keskellä? Käy linnaan!

SIGRID.

Min kirkkaast' aamu paistoi ikkunaan, Niin tyyn' ol' aalto, metsäkin niin vaiti, Ett' ulos mielin.

DANIEL HJORT (itsekseen).

Mielilintu on se, Mi verkkoonsa mua viettelee. Saas nähdä, He eikö yhdess' ansaa viritä?

SIGRID (jatkaen hiljaa Juhani Flemingille).

Silloin näin mä täällä Tuon Daniel raukan. Kaikki tunnet; tee Hänt' ystäväkses, ole hyvä hälle, Hänt' unhottamaan saata…

DANIEL HJORT (joka on kuunnellut).

Mitä sanoin? Täst' oivaa tulee. Rakkaus onneton Noin Daniel raukan hämmentänyt on; Jos linnass' on hän, tai sen ulkopuolla, Se yhtä on, ken tuosta viitsis huolla.

SIGRID.

Mä jätän teidät nyt. (lähtee).

Viides kohtaus.

JUHANI FLEMING. DANIEL HJORT.

JUHANI FLEMING (silmäillen Sigridin jälkeen).

Kuin kevät-taivas Tuon tytön sielu on, niin puhdas, kirkas, Ett' tuntuu siinä pienin pilven varjo. Hjort, voitko pahoin?

DANIEL HJORT.

Tahdotteko auttaa?

JUHANI FLEMING.

Sä työtä puutut, sielus tyhjäst' uupuu, Ajatus väsyy, mieli karvaaks käy.

DANIEL HJORT (itsekseen).

Tuo omans' olis papiksi, niin voisi Es'-isäin synnist' itsellensä saada Hän päästökirjan.

JUHANI FLEMING.

Tahdotko, niin puhun Ma Stålarmille että miekan sulle Ja paikan hankkii hän. Sä yhtä hyvin Näyt miekkaa voivan käytellä kuin kynää.

DANIEL HJORT.

Sep' oivaa pilaa! Miekkaa minä! Pelkään Ett' toveriin ma harhass' isken.

JUHANI FLEMING (painavasti).

Voiko Noin katkeroittaa lempi lemmen?

DANIEL HJORT.

Onko Ohdake kukka, valkoinenko korppi?

JUHANI FLEMING.

Mi tarkoitukses?

DANIEL HJORT.

Kaikk' on siinä, kuinka Sit' aatellaan.

JUHANI FLEMING.

Noin ei käy miehen surra. Jos onni vihamiehemme on, olet Sä onnenlaps, sill' ystäväs on suru. Sen voima ota henkes palvelukseen Ja koita unohtaa!

DANIEL HJORT.

Unohtaa, — mitä?

JUHANI FLEMING.

Mitätön tunne.

DANIEL HJORT.

Voi, kuink' ootte hyvä! Ha! ha! kuin helppoa on olla hyvä.

(nousee istualtaan ja lähtee pois).

JUHANI FLEMING.

Tuon miehen muutoksess' on jotain kummaa Ja luonnotonta, jot' en ymmärrä. Jotakin särkynytt' on katseessa, Ja puheesta viel' enemmän sen huomaa. Vaan miksi häntä aattelen? Hän eikö Tylyllä pilkan naurull' ystävyyttäin Hylännyt. Paras on kun hänt' ei huomaa. Kipunsa itserakkautt' on vain, Ja muiden kylmyys lääke tehokkain.

Kuudes kohtaus.

JUHANI FLEMING. ARVID STÅLARM. UPSEERI (kulkien muurilla). Myöhemmin SANANSAATTAJA.

UPSEERI.

Se pursi, joka rauhalipull' äsken Päin linnaa riensi, nyt on lähell' aivan; Nyt muurin luo se laskee.

(astuu muurilta maahan)

JUHANI FLEMING.

He mit' aikoo?

STÅLARM.

Se viesti laivastost' on, joka hiukan Lorulla meitä huvittaa, sill' aikaa Kun jyryks sotamelu hankkii.

SANANSAATTAJA.

Lausuin Terveiset Scheelin, ilmoitan ma, että Lähellä Helsinkiä herttua Kaarle Maajoukkonne on voittanut ja lyönyt. Hyvillä avaa tämä linna siis, Ja luovu Sigismundist' aioissa, Jos tahdot armon saada.

JUHANI FLEMING.

Mitä kuulen? Maailmaa jyrkkä sallimusko ohjaa?

STÅLARM.

Takaisin tervehdi ja sano, että Lähellä Helsinkiä herttua Kaarlen Maajoukkomme on voittanut ja lyönyt, Ja että varoillaan hän olkoon siis, Jos tahtoo pelastaa hän laivastonsa. Niin sano, hän mua yhtä hyvin uskoo, Kuin minä häntä.

SANANSAATTAJA.

Tuota vastausta Teilt' odotin mä, röykkeältä; kuulkaa Siis mitä lopuks lausun. Kauemmin Jos uhkamiellä meitä ärsytätte, Niin miehet ne, jotk' amiraali vangiks Sai Kastelholmista, hän mestauttaa, Ja teille varoitukseks kaakinpuihin Päät naulituttaa silmienne eteen, Näin veriseltä puhe-istuimelta Ja hirmukuolemalla teille oman Tulevan tuomionne ilmoittaakseen. Siis miettikää. On niiden henki kaupan.

JUHANI FLEMING.

Mik' ilkityö noin julman koston vaatii! Hävystä puhdas lippus punehtuu, Sun sanoistas sen pyhyys tahraantuu.

STÅLARM.

Kun sydämestä siinneet oikeudet On arvan heitoll' arvon, vallan kanssa, Niin halpa äyri aian arpapöydäll' On ihmishenki. Minä uhraan heidät, Kuin he mun uhraisivat vaadittaissa. Sä alas laske lippus valkoinen, Ja riennä pois, jos tahdot henkes säästää. Ainoinen vastaus moiseen puheesen On uljas, hengen päälle käypä vastus.

SANANSAATTAJA.

Saat röykkeä sä rangaistuksesi; Poiss' armo, sääli nyt on. Hyvästi!

(astuu maahan muurin taakse).

JUHANI FLEMING.

Nyt aukealle astukaamme, josta Hyvästi voimme nähdä toiseen rantaan. He, taivaan nimess', eivät rohkene Noin väkivaltaa tehdä vangituille.

(Stålarm ja Juhani Fleming lähtevät).

Seitsemäs kohtaus.

DANIEL HJORT (tulee sisään).

Kain miekkavyö kun veljens' Abelin Löi kuoliaaks ja, tuskissansa työstään, Jumalan hylkäämäks tuns' itsensä, Tek' itselleen hän kuvan, uhrin sille Sytytti, ja sen Kunniaksi kutsui. Oi herttaist' epäjumalata! *Herraan* Vivahtaa *herttainen*, ja maassa herra ol' ensimmäinen Kain. Mies älykäs! Niin konstikkaaks sen kuvan loi hän, että Siin' itseänsä jumaloi, kuin oisi Se räyskää peililasia, ja viel' on Se pystyss' yhä. Kunnia, sun tähtes Mä elän, kuolen! — "Kunnia, sun tähtes Ma veljen murhaan!" "Suuri kiitos, teidän On kunnia!" Se Jumal' ivaa täynn' on! Ja maailman se kahlehissa pitää. Seth niminen ol' Abelilla veli, Tuo miksi Kainille ei kostanut? — Hän oli raukka! Miks ei hiipinyt Hän Kainin linnahan ja veistään syösnyt Selästä puhki hamaan maksaan asti? Hän aikoi ehkä, linnaan hiipikin, Näk' epäjumalan ja hurmaantui Ja maahan lankes katuvaisena. Hän oli raukka! Eikö niin, te haamut Veriset? Eikö niin, te henget kaikki, Jotk' ette näissä hirmuluolissa Saa rauhaa, jossa luunne, raudoissa Viel' yhä, pimeässä loistavat! — Kostoa! kostoa! — Ma hiljaa tulen; Ja salaa, vaiti, miekatta ma kuljen! Ens yömme minun ensipäivän' on! (lähtee).

Kahdeksas kohtaus.

ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING kohtaa EBBA FLEMING'in.

EBBA FLEMING.

Tekeillä tääll' on julmaa. Toiseen rantaan Koneita hirveitä on pystytetty…

STÅLARM.

Niit' älä katso! miehuuttamme murtaa He tahtovat, mut tuosta se vaan yltyy. Nuo jalot uhrit saavat, Jumal' auta, Komean kunnia-ammunnan ja seuraa Matkalle toiseen maailmahan. Ylös Soturit! Tykkein luo! Nyt kaikki muurit Vihasta leimuellen hehkukoot! (menee).

(Tykin laukauksia. Näyttämö kirkkaaksi valaistuna).

JUHANI FLEMING.

Tuo sekö kunnia, se seppel vainen, Jok' antaa sankarille ikimaineen? Miss' on nyt ritaristo Ruotsinmaan? Ja vanha, hurskas kansa, missä vaan? Sanoppa, Ebba Fleming, rasittaako Noin julma teko meidän asiaamme? Se kiellä vaan, niin jalopeuran voiman Ma saan, ja miekan joka sormen päähän, Ja joka terään liekin! —

EBBA FLEMING.

Taisteluun!

JUHANI FLEMING.

Niin! Taisteluun ja vihaan, kostohon! Pois rakkaus, hellyys! — Suomi onneton!

(Lähtee. Ebba Fleming seuraa häntä).

VÄLIKUVAUS.

(Amiraali Soheelin päämaja vastapäätä Turun linnaa. Oikealla kädellä edustan puolella asuinhuone. Ilta. Kuutamoa).

Yhdeksäs kohtaus.

KAKSI herttuan SOTAMIESTÄ (käyden asuinhuoneen edustalla).

1:N SOTAMIES.

No, puhu nyt jotakin.

2:N SOTAMIES.

Minä ajattelen.

1:N SOTAMIES.

Mitä sitten ajattelet?

2:N SOTAMIES.

Ajattelen laulua.

1:N SOTAMIES.

Ja minä ajattelen linnaa … se haraa vastaan kuin kilpikonna. Tiedätkö, mikä kilpikonna on, hä? — Se on eräs kapakalan laji, näetkös, joilla on läpitunkematon kuori, ja niitä täytyy hiilillä paistaa, ennenkuin siitä lähtevät. Toivon että herttua pian tulis tänne, niin saisimme lämmittää heitä sekä maan että meren puolelta.

2:N SOTAMIES.

Miltähän siellä sisällä näyttänee? Suomalaiset osaavat noitua, näetkös.

1:N SOTAMIES.

Käyttäkööt mitä keinoja tahansa, ilman kansan rakkautta eivät seiso lujassa herrat. Huuh! kun kerran raju-ilma hyökäisee, niin tuossa he makaavat kuin myrskyn kaatama metsä.

2:N SOTAMIES.

Haluttaispa tietää miten kotonamme on laita, tuolla laaksossa jokien tuolla puolla.

1:N SOTAMIES.

Rustholliasiko nyt taas ajattelet? Kiitos Jumalan, että vaan olen talonpojan renki, eikä muuta miehellä kuin palkka, korpraalius, tyttö ja vapaus.

2:N SOTAMIES.

Nyt on elon aika parhaillaan. Tahdotko kuulla lauluani?

1:N SOTAMIES.

No, laulahan sitten, mutta reipas se olla pitää!

Kymmenes kohtaus.

EDELLISET. DANIEL HJORT.

DANIEL HJORT.

Miss' amiraali? Hänen luokseen tahdon!

1:N SOTAMIES.

Äläpäs, poikaseni, mitä hänestä tahdot?

DANIEL HJORT.

Se ei sua koske. Päästä sisään taikka Lävistä rintani. Se yhden tekee.

Yhdestoista kohtaus.

EDELLISET. AMIRAALI SCHEEL (astuu ulos asuinhuoneesta).

SCHEEL.

Mik' ompi täällä? Ken se siellä vahdin Lävitse tunkee, häiriten mun untain?

DANIEL HJORT.

En ole, mikä olen. Linnast' en Ma tule, vaikka tulen sieltä. Mull' ei Nimeä, vaikk' on kakskin. Päivän vanha Ma olen, vaikka iältä jo mies, Ja tuhansien arvoinen tok' olen Ma teille, herttuan, kansan asialle.

SCHEEL.

Hämärä, kumma puhe, josta vaan Voi päättää, että linnast' oletten, Tän aian hullulasta. Ken teit' uskoo?

DANIEL HJORT (ottaa esiin sormuksensa).

Sä sormus, tule puolustajaks mulle! Oi, jos täss' olis herttua, kuin te, Ja hälle antaisin, kuin teille nyt, Tän sormuksen, hän tietäisi sen arvon.

SCHEEL (tarkastelee sormusta).

Se herttuan on vaakuna.

DANIEL HJORT.

Tuon antoi Hän kerran muistoks isällen'; sen perin Ja sen kanss' isän veren, asian Ja koston perin.

SCHEEL.

Seuratkaa, niin saamme Likemmin haastaa. Mukaan, sotamies!

(Scheel, Daniel Hjort, ensimmäinen sotamies menevät asuinhuoneesen).

Kahdestoista kohtaus.

2:N SOTAMIES (yksin).

Se merkitsi jotakin. Tuolla miehellä on pahat mielessä, jos ei meitä, niin muita kohtaan. — Huh! kolkko on kuudanyö ja hiljainen kuin hauta. Laulan lauluni (laulaa).

(Lauletaan kuin: O, Wermeland, du sköna, j. n. e.).

Nyt kodiss' istuu kulta ja kangasta vain Hän helskyttääpi lientäin kaipaustaan. Ja lähtiessä pyssyn ma taatolta sain, Se aioist on ensimmäisen Kustaan. Se olkahan mua koskee, kuin harras veikkonen, Ja poikani sen saapi taas, kun itse vanhenen, Sen saa hän, jos elän vaan niin kauan.

Nyt heinä tehty ompi ja ruista niitetään, Oi, Luoja, sä sato runsas saata! Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään; On kunnialla kuolleen helppo maata. Se maamies kehno ompi, jok' ei käy auraltaan, Kun vapautta, uskoa maassa poljetaan. Oi Jumal' avuks herttuan ja Ruotsin! —

Kolmastoista kohtaus.

TOINEN SOTAMIES. DANIEL HJORT (tulee asuinhuoneesta). Myöhemmin SCHEEL.

DANIEL HJORT.

Nyt sopimus on tehty. Joka miehen Nyt sanoilla ja kullall' lumoan, Ja linnan voiman voimassansa murran. Viel' arvollas sä sitten kerskaa!

SCHEEL (tulee asuinhuoneesta).

Kullan Te jätitten. Täss' on se. Onni myötä! Teit' unhota ei herttua. Hyvää yötä!

(menee takaisin asuinhuoneesen).

DANIEL HJORT.

Hyvästi elo entinen. Nyt kuudan, Yön kalpea ja paha omatunto, Sä maan yö-unta häiritsevä aave, Itseäs epäilevä, kurja valo. Sä teistäni yön helmass' älä kieli. (lähtee).

2:N SOTAMIES (laulaa toistamiseen laulunsa viimeisen värsyn).

Nyt heinä tehty ompi ja ruista niitetään, Oi, Luoja, sä sato runsas saata! Ja jos en tule jällehen, niin tanterelle jään; On kunnialla kuolleen helppo maata. Se maamies kehno ompi, jok' ei käy auraltaan, Kun vapautta, uskoa maassa poljetaan. Oi Jumal' avuks herttuan ja Ruotsin! —