TOINEN OSA.

»Tunnette Sancerren ja minun välisen ystävyyden. Rakastuttuaan noin kaksi vuotta sitten madame de Tournoniin kätki Sancerre huolellisesti rakkautensa minulta samoin kuin kaikilta muiltakin. Ei johtunut mieleenikään epäillä mitään. Madame de Tournon näytti vielä lohduttomasti surevan miehensä kuolemaa ja eli synkkään yksinäisyyteen vetäytyneenä. Sancerren sisar oli miltei ainoa henkilö, joka sai häntä tavata, ja sisarensa luona Sancerre rakastui madame de Tournoniin.

— Eräänä iltana, kun Louvressa piti olla teatterinäytäntö ja kun enää odotettiin vain kuningasta ja Valentinoisin herttuatarta, jotta voitaisiin aloittaa, tultiin ilmoittamaan, että Valentinoisin herttuatar voi pahoin ja ettei kuningas tulisi. Helposti huomattiin, ettei tämä herttuattaren pahoinvointi ollut muuta kuin että hän oli joutunut riitaan kuninkaan kanssa. Me tiesimme kuninkaan mustasukkaisuuden marsalkka de Brissacia kohtaan tämän ollessa hovissa; mutta marsalkka de Brissac oli lähtenyt takaisin Piemontiin muutamia päiviä sitten, emmekä voineet arvata tämän riidan syytä.

— Puhellessa siitä Sancerren kanssa saapui monsieur d'Anville saliin ja sanoi hiljaa minulle, että kuningas oli säälittävästi murheissaan ja kiukuissaan, että hän merkiksi sovinnosta, joka oli tehty hänen ja Valentinoisin herttuattaren välillä muutamia päiviä aiemmin marsalkka de Brissacin vuoksi johtuneen riidan jälkeen, oli antanut herttuattarelle sormuksen ja pyytänyt häntä sitä pitämään; että herttuattaren pukeutuessa tullakseen teatteriesitykseen kuningas oli huomannut, ettei herttuattarella ollutkaan enää sitä sormusta, kysyen häneltä syytä siihen; että herttuatar oli näyttänyt ihmettelevän sormuksen katoamista ja että hän oli kysynyt kamarineideiltään, jotka onnettomuudeksi tai tietämättä asian oikeata laitaa olivat vastanneet, etteivät he olleet nähneet sormusta neljään tai viiteen päivään.

— 'Juuri siihen aikaan lähti marsalkka de Brissac', jatkoi monsieur d'Anville; 'kuningas ei epäillyt sitä, että Valentinoisin herttuatar oli antanut sormuksen marsalkalle hyvästit sanoessaan. Tämä ajatus herätti niin voimakkaasti koko mustasukkaisuuden, joka ei vielä ollut täydellisesti haihtunut, että kuningas suuttui vastoin tavallisuutta ja soimasi monin tavoin herttuatarta. Kuningas vetäytyi huoneisiinsa tavattomasti murheissaan; mutta en tiedä, surettaako häntä enemmän se ajatus, että Valentinoisin herttuatar on luopunut sormuksestaan, kuin se pelko, että hän oli kiukullaan suututtanut herttuatarta.'

— Heti kun monsieur d'Anville oli lopettanut tämän uutisensa, lähestyin Sancerrea kertoakseni sen hänelle. Mainitsin sen hänelle salaisuutena, joka minulle juuri oli uskottu, ja josta kielsin häntä puhumasta.

— Seuraavana aamuna menin jotenkin varhain kälyni luo. Tapasin madame de Tournonin hänen vuoteensa pääpuolessa istumassa. Madame de Tournon ei pitänyt Valentinoisin herttuattaresta ja tiesi hyvin, ettei kälylläni ollut syytä herttuatarta kiittää. Sancerre oli käynyt hänen luonaan silloin, kun lähdettiin Louvresta, ja kertonut hänelle kuninkaan riitaantumisen herttuattaren kanssa. Nyt oli madame de Tournon tullut kertomaan kälylleni, tietämättä tai ajattelematta, että juuri minä olin kertonut sen hänen rakastajalleen.

— Kohta kun tulin kälyni luo, sanoi hän madame de Tournonille, että minulle, kyllä voi uskoa sen, mitä hän juuri oli kertonut, ja odottamatta lupaa madame de Tournonilta toisti sana sanalta kaikki, mitä edellisenä iltana olin sanonut Sancerrelle. Voitte kuvitella hämmästykseni. Katsoin madame de Tournoniin, ja hän näytti olevan hämillään. Se herätti epäluuloni. En ollut puhunut asiasta muille kuin Sancerrelle. Hän erosi minusta teatterista lähtiessämme syytä sanomatta. Muistin kuulleeni hänen tavattomasti kiittäneen madame de Tournonia. Kaikki nämä seikat avasivat silmäni, eikä minun ollut vaikeata huomata, että madame de Tournonin ja Sancerren välillä oli rakkaussuhde ja että Sancerre minusta erottuaan oli tavannut hänet.

— Minua suututti se huomio, että Sancerre oli minulta salannut tämän suhteen, ja senvuoksi lausuin yhtä ja toista, mistä madame de Tournon varmaankin ymmärsi olleensa varomaton. Saatoin hänet vaunuihinsa ja vakuutin hänelle hyvästellessäni, että kadehdin sen miehen onnea, joka hänelle oli kertonut kuninkaan ja herttuattaren riidasta.

— Sitten menin heti Sancerrea tapaamaan. Moitin häntä ja sanoin tietäväni hänen rakkautensa madame de Tournoniin, mutta en ilmaissut, kuinka sen olin keksinyt. Hänen täytyi se tunnustaa. Vasta silloin mainitsin hänelle, mikä oli saanut minut arvaamaan asian, ja hän teki minulle selvää suhteensa yksityiskohdista. Hän sanoi, että vaikka hän oli veljeksistä nuorin eikä mitenkään voinut toivoa niin edullista avioliittoa, oli madame de Tournon kuitenkin päättänyt suostua hänen puolisokseen. Kummastuksellani ei ollut rajoja. Kehoitin Sancerrea kiiruhtamaan naimiskaupan päättämistä, koska hänen oli syytä pelätä kaikkea naisen taholta, joka niin taitavasti osasi ihmisten silmissä esiintyä vastoin todellisuutta. Hän vastasi minulle, että madame de Tournon oli todella ollut murheissaan, mutta että rakkaus häneen, Sancerreen, oli ollut tätä murhetta voimakkaampi ja ettei madame de Tournon ollut voinut ihan äkkiä osoittaa niin suurta muutosta. Hän esitti vielä useita muitakin puolustavia syitä, jotka todistivat minulle, kuinka syvästi hän oli rakastunut. Hän vakuutti minulle suostuttavansa madame de Tournonin siihen, että minä saisin tietää tämän rakkaussuhteen, koska juuri madame de Tournon itse oli minulle sen jo ilmaissut. Sancerre saikin tosiaan madame de Tournonilta siihen luvan, joskin vain suurella vaivalla, ja sitten minulla oli heidän luottamuksensa.

— En ole milloinkaan nähnyt naisen käyttäytyvän niin arvokkaasti ja niin miellyttävästi rakastajaansa kohtaan, mutta minua loukkasi kuitenkin hänen pyrkimyksensä näyttää vielä surulliselta. Sancerre oli niin rakastunut ja niin tyytyväinen siihen käytökseen, jota madame de Tournon osoitti hänelle, ettei oikein uskaltanut kiiruhtaa päättämään avioliittoa pelosta, että madame de Tournon luulisi hänen sitä toivovan enemmän hyödyn kuin todellisen rakkauden vuoksi. Hän puhui siitä kuitenkin madame de Tournonille, joka näytti olevan valmis menemään hänen kanssaan naimisiin. Alkoipa madame de Tournon luopua siitä yksinäisyydestäkin, jossa oli elänyt, ja palata seurapiireihin; hän tuli kälyni luo niinä aikoina, jolloin sinne saapui osa hovia. Sancerre kävi siellä aniharvoin, mutta ne, jotka poikkesivat sinne joka ilta ja näkivät madame de Tournonin usein, pitivät häntä hyvin rakastettavana.

— Vähän sen jälkeen kun madame de Tournon oli alkanut luopua yksinäisyydestään, Sancerre oli huomaavinaan, että madamen rakkaus häneen oli jonkun verran kylmennyt. Hän puhui siitä minulle useasti, mutta en piitannut hänen valituksistaan; kun hän lopulta sanoi, että sen sijaan että madame olisi pyrkinyt lopullisesti solmimaan avioliiton, hän tuntui sitä yhä enemmän karttavan, aloin uskoa, ettei Sancerre ollut turhaan huolissaan. Niinpä vastasin hänelle, että jos madame de Tournonin rakkaus vähenisi kestettyään pari vuotta, ei sitä sopisi ihmetellä; että vaikka se ei olisikaan vähentynyt, mutta ei siltä olisi kyllin voimakas pakottaakseen hänet avioliittoon, ei sitä saisi valittaa; että tämä avioliitto olisi yleisen mielipiteen kannalta madame de Tournonille perin epäedullinen ja lisäksi haittaisi hänen mainettaan ja että Sancerre siis voi toivoa vain sitä, ettei madame de Tournon häntä pettäisi eikä antaisi valheellisia toiveita. Sanoin hänelle vielä, että ellei madame de Tournonilla ollut uskallusta mennä naimisiin hänen kanssaan tai jos hän tunnusti rakastavansa jotakuta muuta, ei hänen tarvinnut ollenkaan suuttua tai valitella, vaan hänen piti pysyä madame de Tournonia kohtaan kunnioittavana ja kiitollisena.

— 'Annan teille sen neuvon', sanoin, 'jonka ottaisin itsekin, sillä vilpittömyys liikuttaa minua niin suuresti, että luullakseni, jos rakastajattareni tai oma vaimoni minulle tunnustaisi ihastuneensa johonkin toiseen, olisin siitä murheissani, mutta en katkeroitunut. Luopuisin rakastajan tai miehen osasta antaakseni hänelle neuvoja tai häntä surkutellakseni.'»

Nämä sanat saivat Clèvesin prinsessan punastumaan, ja hän huomasi, että ne tavallaan sopivat hänen omaan tilaansa; se hämmästytti häntä ja saattoi hänet kauaksi aikaa levottomaksi.

»Sancerre puhui madame de Tournonille», jatkoi Clèvesin prinssi, »ja sanoi hänelle kaiken sen, mitä olin hänelle neuvonut, mutta madame de Tournon sai hänet jälleen niin rauhoittumaan ja näytti niin loukkaantuneen näistä epäilyksistä, että Sancerre taas luotti häneen. Madame de Tournon siirsi kuitenkin heidän avioliittonsa solmimisen Sancerren matkan jälkeen, jossa piti tulla jotenkin pitkäaikainen, ja käyttäytyi niin hyvin hänen lähtöönsä asti ja näytti niin murheiselta, että luulin samoin kuin Sancerrekin, että hänen rakkautensa oli todellinen. Sancerre lähti noin kolme kuukautta sitten. Hänen poissaollessaan olen harvoin tavannut madame de Tournonia, sillä te kiinnititte minut kokonaan ja tiesin vain, että Sancerre pian tulisi takaisin.

— Toissapäivänä palatessani Pariisiin kuulin, että madame de Tournon oli kuollut. Lähetin tiedustelemaan Sancerrin kotoa, oliko hänestä saatu mitään tietoja. Minulle ilmoitettiin, että hän oli saapunut eilen, mikä oli juuri madame de Tournonin kuolinpäivä. Menin heti häntä tapaamaan, arvaten kyllä sen tilan, jossa hän oli; mutta Sancerren murhe oli paljoa suurempi kuin olin osannut kuvitellakaan.

— En ole milloinkaan nähnyt niin syvää ja niin hellää murhetta. Heti minut nähtyään hän syleili minua kyyneliin purskahtaen. 'En saa enää häntä nähdä', sanoi hän minulle, 'en saa enää häntä nähdä, hän on kuollut! En ollut hänen arvoisensa, mutta pian seuraan hänen jäljestään!'

— Näin sanottuaan hän vaikeni ja toisti sitten tavantakaa: 'Hän on kuollut, en saa häntä enää nähdä!' Hän alkoi yhä uudelleen itkeä ja voihkia ja oli kuin järkensä menettänyt. Hän kertoi myös, ettei hän ollut poissaolonsa aikana usein saanut madame de Tournonilta kirjeitä, mutta ettei hän ollut sitä ihmetellyt, koska tunsi hänet hyvin ja tiesi, kuinka vaarallista hänen oli kirjeitä lähettää. Sancerre piti varmana, että he olisivat hänen palattuaan menneet naimisiin, ja ihaili madame de Tournonia rakastettavimpana ja uskollisimpana ihmisenä, mitä voi kuvitella. Hän uskoi olleensa madame de Tournonin hellästi rakastama ja menetti hänet juuri silloin, kun aikoi hänet iäksi kiinnittää itseensä. Kaikki nämä ajatukset saivat hänet vaipumaan syvään murheeseen, joka kokonaan masensi hänet, ja tunnustan, etten voinut olla heltymättä sen nähdessäni.

— Minun täytyi kuitenkin jättää hänet mennäkseni kuninkaan luo ja lupasin pian palata. Niin todella teinkin, mutta hämmästykseni oli tavaton huomatessani hänen kokonaan muuttuneen siitä, kuin hänet viimeksi näin. Hän käveli kamarissaan hurjannäköisenä, väliin pysähtyen, kuin olisi ollut ihan suunniltaan. 'Tulkaa, tulkaa', sanoi hän, 'katsomaan maailman epätoivoisinta ihmistä. Olen tuhat kertaa onnettomampi nyt kuin äsken, ja mitä juuri olen kuullut madame de Tournonista, on pahempaa kuin hänen kuolemansa.'

— Luulin, että tuska oli hänet kokonaan hämmentänyt, enkä voinut kuvitella mitään pahempaa kuin rakastetun ja rakastavan kuolemaa. Sanoin hänelle, että niin kauan kuin hänen murheensa oli pysynyt rajoissaan, olin sen hyväksynyt ja ottanut siihen osaakin, mutta etten surkuttelisi häntä enää, jos hän antautuisi epätoivon valtaan ja menettäisi järkensä. 'Olisin hyvin onnellinen, jos olisin sen menettänyt ja oman henkeni myös', huudahti hän; 'madame de Tournon on ollut minulle uskoton, ja minä saan tietää hänen uskottomuutensa ja petoksensa hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä, kun sieluni on syvimmän surun ja hellimmän rakkauden täyttämänä, mitä milloinkaan on tunnettu, ja hänen kuvansa on sydämessäni täydellisempänä, mitä milloinkaan on ollut, ja täydellisimpänä juuri minun silmissäni. Huomaan pettyneeni, eikä hän ansaitse sitä, että häntä itken. Kuitenkin tunnen samaa tuskaa hänen kuolemastaan, kuin jos hän olisi ollut minulle uskollinen, ja kärsin hänen uskottomuudestaan, ikäänkuin hän ei olisikaan kuollut. Jos olisin saanut tietää tästä muutoksesta ennen hänen kuolemaansa, olisivat mustasukkaisuus, kiukku ja raivo täyttäneet mieleni ja jollakin tavoin kovettaneet minut hänen kuolemansa tuottamaa murhetta vastaan, mutta nyt olen tilassa, jossa en voi saada lohdutusta enkä häntä vihata.'

— Voitte kuvitella, että jouduin ihmeisiini Sancerren sanoista. Hän kertoi minulle, että hetkistä myöhemmin kuin olin lähtenyt hänen huoneestaan oli hänen luokseen tullut Estouteville, joka oli hänen läheinen ystävänsä, mutta ei tiennyt mitään hänen rakkaudestaan madame de Tournoniin. Estouteville oli heti istumaan päästyään alkanut itkeä ja sanonut tulevansa pyytämään anteeksi, että oli häneltä aiemmin peitellyt, mitä nyt aikoi sanoa, odottaen ystävältään sääliä. Estouteville tuli hänen luokseen avaamaan sydämensä ja sanoi olevansa äärettömästi murheissaan madame de Tournonin kuolemasta.

— 'Se nimi vaikutti niin voimakkaasti minuun', sanoi Sancerre, 'että vaikka aikomukseni oli ensin sanoa olevani enemmän murheissani siitä kuin hän, ei minulla kuitenkaan ollut voimaa puhua. Estouteville jatkoi ja sanoi minulle rakastaneensa häntä jo kuusi kuukautta. Hän oli aina halunnut puhua minulle siitä, mutta madame de Tournon oli sen nimenomaan kieltänyt, jopa niin päättävästi, ettei hän ollut uskaltanut olla tottelematta. Estouteville oli alkanut viehättää madame de Tournonia miltei heti kun oli häneen rakastunut. He olivat kaikilta salanneet rakkautensa. Hän ei ollut milloinkaan julkisesti käynyt madame de Tournonin luona, jota hänellä kuitenkin oli ollut ilo lohduttaa hänen miehensä kuoleman johdosta. Muuten hän oli aikonut naida madame de Tournonin vähää ennen hänen kuolemaansa, vaikka tämä avioliitto, joka johtui rakkaudesta, olisi näyttänyt johtuvan velvollisuudesta ja kiitollisuudesta. Madame de Tournon oli pyytänyt isäänsä pakottamaan hänet naimisiin, jottei tapahtuisi liian suurta muutosta hänen käytöksessään, joka ei ollut vähääkään osoittanut naimahalua.'

— 'Mitä enemmän Estouteville puhui', jatkoi Sancerre, 'sitä enemmän uskoin hänen sanojaan, koska pidin niitä todennäköisinä: se aika, jolloin hän sanoi alkaneensa madame de Tournonia rakastaa, oli täsmälleen sama, jolloin hän näytti minun silmissäni muuttuneen. Mutta vähän myöhemmin luulin hänen valehtelevan tai ainakin kuvittelevan ja olin sen sanomaisillani hänelle. Ajattelin sitten ottaa selkoa kyselemällä. Esitin hänelle epäilyjäni, ollakseni varma omasta onnettomuudestani, ja hän kysyi, tunsinko madame de Tournonin käsialaa. Hän laski vuoteelleni neljä hänen kirjettään ja hänen muotokuvansa. Samassa astui veljeni huoneeseen. Estoutevillen kasvot olivat niin itkettyneet, että hänen täytyi lähteä ulos, jotta ei näyttäytyisi muille. Hän sanoi minulle tulevansa illalla perimään takaisin, mitä oli minulle jättänyt. Toimitin veljeni pois, koska olin muka sairas: niin kärsimätön olin katselemaan Estoutevillen minulle jättämiä kirjeitä, toivoen niistä tapaavani jotakin, mikä osoittaisi, ettei kaikki ollut totta, mitä Estouteville oli äsken puhunut. Mutta voi, ei mitään sentapaista! Mikä hellyys, millaisia lemmenvaloja, naimislupauksia, kirjeitä! Milloinkaan hän ei ollut minulle kirjoittanut niiden vertaisia.'

'Niin', lisäsi Sancerre, 'tunnen samalla kertaa kuoleman ja uskottomuuden tuottamaa tuskaa. Näitä kahta pahaa on usein toisiinsa verrattu, mutta milloinkaan ei sama henkilö ole yhtaikaa niitä tuntenut. Tunnustan häpeäkseni, että hänen menettämisensä surettaa minua enemmän kuin hänen muuttumisensa: en voi pitää häntä kyllin syyllisenä alistuakseni hänen kuolemaansa. Jos madame de Tournon eläisi, olisi minulla ilo soimata häntä ja kostaa hänelle vetoamalla moiseen vääryyteen, mutta en näe häntä enää, en koskaan, ja se paha juuri onkin suurin. Toivoisin voivani hänelle palauttaa elämän, vaikka luopumalla omastani. Mikä toivomus! Jos hän palaisi, niin hän eläisi Estoutevillen hyväksi! Kuinka onnellinen olinkaan eilen', huudahti hän, 'kuinka onnellinen olinkaan! Tosin olin kaikkein murheellisin ihminen, mutta murheeni oli järkevä, ja suloiselta tuntui ajatella, ettei minun tarvinnut milloinkaan lohduttautua. Tänään kaikki tunteeni ovat kohtuuttomia: olen kuvitellusta rakkaudesta, jota hän tunsi muka minua kohtaan, yhtä murheissani kuin luulin olevan välttämätöntä olla todellisesta rakkaudesta. En voi vihata enkä, rakastaa hänen muistoaan, en voi saada lohdutusta enkä joutua todella murheen valtaan. Toimittakaa kuitenkin niin', sanoi hän äkkiä puoleeni kääntyen, 'etten milloinkaan näe Estoutevilleä: hänen nimensäkin minua kauhistaa. Tiedän hyvin, ettei minulla ole mitään aihetta valitella. Oma syyni on, että häneltä salasin rakkauteni madame de Tournoniin. Jos olisin sen hänelle ilmaissut, niin tuskin hän olisikaan madame de Tournoniin kiintynyt, eikä vainaja olisi ollut minulle uskoton. Estouteville tuli minua tapaamaan uskoakseen minulle murheensa. Hän säälittää minua, ja syystä kyllä', huudahti Sancerre. 'Estouteville rakasti madame de Tournonia, sai vastarakkautta eikä näe häntä enää milloinkaan. Tiedän kuitenkin hyvin, etten voisi olla häntä vihaamatta. Vielä kerran pyydän teitä hartaasti toimimaan niin, etten häntä milloinkaan tapaa.'

— Sancerre alkoi sitten jälleen itkeä, surra madame de Tournonia, puhua ikäänkuin hänelle ja hokea mitä hellimpiä sanoja. Sitten hän jälleen yltyi vihaamaan, valittamaan, soimaamaan ja sadattelemaan. Nähdessäni hänet niin kiihkeässä mielentilassa käsitin tarvitsevani apua rauhoittaakseni häntä. Lähetin noutamaan hänen veljeään, josta äsken olin eronnut kuninkaan luona. Menin häntä vastaan odotushuoneeseen, ennenkuin hän ehti sisään, ja kerroin missä tilassa Sancerre oli. Ryhdyimme toimenpiteisiin estääksemme häntä tapaamasta Estoutevilleä ja käytimme osan yötä koettaen saada häntä järkiinsä. Tänä aamuna huomasin hänen olevan vielä murheellisempana. Hänen veljensä jäi hänen luoksensa, ja minä palasin tänne.»

»Olen tavattomasti ihmeissäni», sanoi Clèvesin prinsessa; »enpä olisi mitenkään uskonut madame de Tournonin voivan rakastaa ja pettää».

»Viekkaus ja teeskentely eivät voi mennä pitemmälle kuin hänessä», vastasi prinssi. »Huomatkaa, että kun Sancerre luuli madame de Tournonin mielen taipuneen puoleensa, muutos todella olikin tapahtunut, ja hän oli alkanut rakastaa Estoutevilleä, jolta sanoi saavansa lohdutusta miehensä kuoleman johdosta. Estouteville oli myös syynä siihen, miksi hän luopui yksinäisyydestään, ja Sancerresta näytti näin olevan asian laita siksi, että olimme päätelleet madame de Tournonin surun jo vähentyneen. Estouteville velvoitettiin salaamaan rakkaussuhteensa, jotta madame de Tournon näyttäisi vain isänsä käskystä menevän naimisiin osoittaakseen muka sitä huolta, jota hän piti maineestaan, ja kaikki tapahtui siksi, että hän voisi hylätä Sancerren, joka silloin ei voisi tehdä syytöksiä. Minun täytyy palata tapaamaan tuota onnetonta», jatkoi prinssi, »ja luulenpa, että teidän myöskin pitäisi tulla Pariisiin. Teidän on jo aika nähdä maailmaa ja ottaa vastaan ne lukemattomat vierailut, joista ette voi päästä.»

Prinsessa suostui palaamaan jo seuraavana päivänä. Hän oli Nemoursin herttuan suhteen rauhallisempi kuin milloinkaan. Kaikki, mitä madame de Chartres oli sanonut hänelle kuollessaan, ja suru kuoleman johdosta olivat ikäänkuin keskeyttäneet hänen tunteensa, ja se saattoi hänet uskomaan, että ne olivat kokonaan hävinneet.

Jo samana iltana, kun hän saapui Pariisiin, tuli perintökuningatar häntä tapaamaan ja lausuttuaan, kuinka hän otti prinsessan suruun osaa, sanoi johtaakseen prinsessan pois surullisista ajatuksista tahtovansa kertoa kaikki, mitä hovissa oli tapahtunut hänen poissaollessaan. Sitten hän kertoi useita eri asioita.

»Mutta ennen kaikkea haluan teille ilmoittaa», lisäsi perintökuningatar, »että Nemoursin herttua on varmaankin kiihkeästi rakastunut, eivätkä edes hänen läheisimmät ystävänsä voi arvata, ketä herttua rakastaa, puhumattakaan siitä, että hän olisi heille tunteitaan uskonut. Tämä rakkaus on kuitenkin kyllin voimakas saattamaan hänet laiminlyömään tai paremmin sanoen hylkäämään kruununtoiveet.»

Perintökuningatar kertoi sitten kaikki mitä tiesi Englannissa tapahtuneen.

»Olen kuullut sen», jatkoi hän, »mitä teille mainitsin, monsieur d'Anvillelta, ja hän sanoi tänä aamuna, että kuningas lähetti eilen illalla hakemaan Nemoursin herttuaa Lignerollesin kirjeiden takia. Lignerolles tahtoo palata ja on kirjoittanut kuninkaalle, ettei hän voi Englannin kuningattarelle enää esitellä Nemoursin herttuan viivyttelyä; että kuningatar alkaa loukkautua ja että vaikkei kuningatar ollutkaan antanut vielä nimenomaista lupausta, hän oli sanonut kylliksi, jotta herttua uskaltaisi matkustaa. Kuningas luki tämän kirjeen Nemoursin herttualle, joka sensijaan että olisi puhunut vakavasti, kuten oli tehnyt asian ollessa alullaan, nauroi vain ja teki pilaa Lignerollesin toiveista. Hän sanoi koko Euroopan tuomitsevan hänen tyhmyytensä, jos hän uskaltaisi lähteä Englantiin kuningattaren puolisoehdokkaana olematta menestyksestä varma. 'Valitsisinpa mielestäni huonosti aikani tehdessäni matkan juuri nyt', lisäsi hän, 'kun Espanjan kuningas tekee niin suuria valmistuksia naidakseen saman kuningattaren. Rakkausseikkailussa hän ei ehkä olisi varsin vaarallinen kilpailija, mutta uskon, ettei teidän majesteettinne neuvoisi minua kilpailemaan hänen kanssaan naimiskaupassa.'

— 'Antaisin sen neuvon tässä tapauksessa', vastasi kuningas, 'mutta teidän ei olekaan mistään kilpailtava hänen kanssaan: tiedän, että Espanjan, kuninkaalla on toiset ajatukset, ja ellei hänellä olisikaan, niin kuningatar Maria oli sellaisessa ahdistuksessa Espanjan ikeen takia, ettei ole syytä uskoa, että hänen sisarensa haluaisi sitä jälleen ja että hän antaisi niin monen yhteenliittyneen kruunun loiston itseään häikäistä.'

'Ettei hän anna sen itseään häikäistä', jatkoi Nemoursin herttua, 'niin hän tahtoo tulla onnelliseksi rakkauden avulla. Hän on rakastanut loordi Courtenayta jo muutamia vuosia. Samaa hoviherraa rakasti jo kuningatar Mariakin, joka olisi mennyt hänen kanssaan naimisiinkin koko Englannin hyväksyessä tietämättä, että hänen sisarensa Elisabetin nuoruus ja kauneus vetivät loordia enemmän puoleensa kuin hallitsemishalu. Teidän majesteettinne tietää, että kuningattaren tästä johtunut kiihkeä mustasukkaisuus saattoi hänet telkeämään yhden ja toisen vankilaan, viimein ajamaan loordi Courtenayn maanpakoon ja lopulta itse menemään puolisoksi Espanjan kuninkaalle. Luulenpa, että Elisabet, joka nyt on valtaistuimella, muistaa pian jälleen lordi Courtenayn ja valitsee mieluummin miehen, jota hän on rakastanut, joka on hyvin miellyttävä ja joka on kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, kuin sellaisen, jota ei milloinkaan ole nähnyt.'

— 'Olisin samaa mieltä kanssanne', sanoi kuningas, 'jos Courtenay vielä eläisi, mutta olen kuullut hänen kuolleen muutamia päiviä sitten Padovassa, jonne hänet oli karkoitettu. Huomaan selvästi', lisäsi kuningas sanoen hyvästi Nemoursin herttualle, 'että teidän avioliittonne olisi solmittava samoin kuin perintöruhtinaan lähettämällä naimatarjous Englannin kuningattarelle lähettiläiden välityksellä.'

— Monsieur d'Anville ja vidami, jotka olivat kuninkaan luona Nemoursin herttuan kanssa, olivat varmat siitä, että jokin suuri rakkaus, jonka lumoissa hän on, vieroittaa hänet tästäkin suuresta suunnitelmasta. Vidami, joka tarkkaa häntä lähempää kuin kuningas, on sanonut madame de Martiquesille herttuan niin muuttuneen, ettei häntä enää tunne, ja vielä enemmän kummastuttaa se, ettei hänen luonaan näy kukaan käyvän, ettei hän milloinkaan puikahda syrjään, joten vidami luulee, ettei herttua saa ollenkaan vastarakkautta rakastamaltaan henkilöltä, ja outoa on nähdä Nemoursin herttuan rakastavan naista, joka ei vastaa hänen rakkauteensa.»

Kuinka kiusallinen olikaan Clèvesin prinsessalle perintökuningattaren kertomus! Kuinka malttaisi olla paljastamatta olevansa se henkilö, jonka nimeä ei tiedetty? Kuinka olla tuntematta kiitollisuutta ja hellyyttä saadessaan tietää tavalla, jota ei saattanut epäillä, että herttua, joka jo oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, kätki rakkautensa koko maailmalta ja hylkäsi rakkaudesta, häneen kruununtoiveet! Voiko kuvitella, mitä prinsessa tunsi ja mikä hämminki, valtasi hänen sielunsa? Jos perintökuningatar olisi katsellut häntä tarkkaavasti, olisi hän helposti huomannut, etteivät ne asiat, joita hän prinsessalle kertoi, olleet hänelle yhdentekeviä; mutta kun hän ei vähääkään epäillyt asian todellista laitaa, jatkoi hän puhettaan arvelematta.

»Monsieur d'Anville», lisäsi hän, »joka, kuten sanoin, on minulle kertonut kaikki nämä yksityiskohdat, luulee minun tietävän paremmin asiat kuin hän itse ja kuvittelee omaa viehätysvoimaani niin suureksi, että uskoo minun olevan ainoan henkilön, joka voi saada aikaan niin suuria muutoksia Nemoursin herttuassa.»

Nämä perintökuningattaren viime sanat saattoivat Clèvesin prinsessan toisella tavoin hämilleen kuin hän oli ollut äsken.

»Olen luonnollisesti samaa mieltä kuin monsieur d'Anville», vastasi hän, »ja hyvin todennäköistä on, madame, ettei tarvita kuin teidän kaltaisenne prinsessa, jotta Englannin kuningatar joutuisi varjoon».

»Tunnustaisin sen teille, jos sen tietäisin», sanoi perintökuningatar, »ja tietäisin sen, jos niin todella olisi asianlaita. Sentapaiset tunteet eivät jää huomaamatta niiltä henkilöiltä, jotka niitä herättävät: näkeväthän he ne ensiksi. Nemoursin herttua ei ole ollut milloinkaan minua kohtaan muuta kuin kevyen kohtelias; mutta hänen käyttäytymisensä oli kuitenkin ennen niin erilaista kuin nyt, että voin teille sanoa, etten ole syynä hänen välinpitämättömyyteensä Englannin kruunua kohtaan. Mutta nyt unohdan itseni seurassanne», lisäsi perintökuningatar, »enkä muista, että minun on mentävä prinsessa Elisabetin luo. Kuten tiedätte, on rauha miltei solmittu, mutta ette tiedä, että Espanjan kuningas ei ole tahtonut myöntyä ainoaankaan kohtaan muulla ehdolla, kuin että itse saisi naida tämän prinsessan poikansa, prinssi don Carloksen, asemasta. Kuninkaan oli hyvin vaikea tehdä päätöstä. Viimein hän suostui siihen ja meni heti ilmoittamaan tämän uutisen tyttärelleen. Luulenpa, että prinsessa on ihan lohduton. Ei ole tosiaankaan hauskaa mennä naimisiin Espanjan kuninkaan ikäisen ja luontoisen miehen kanssa, varsinkaan hänen, joka nyt nauttii kaikkea ensimmäisen nuoruuden iloa, kun siihen on yhtynyt kauneutta, sillä hän odotti pääsevänsä naimisiin erään nuoren prinssin kanssa, johon oli mieltynyt, vaikkei ollut koskaan häntä nähnyt. En tiedä, tapaako kuningas prinsessassa sellaista kuuliaisuutta, kuin toivoo. Kuningas on antanut tehtäväkseni mennä prinsessan luo, koska hän tietää prinsessan minua rakastavan ja luulee minun voivan vaikuttaa häneen. Sitten teen ihan toisenlaisen vierailun: menen iloitsemaan kuninkaan sisaren luo. Kaikki on valmiina hänen ja tänne pian saapuvan Savoijin herran avioliittoa varten. Milloinkaan ei tämän prinsessan ikäisellä henkilöllä ole ollut täydellisempää iloa naimisestaan. Hovista tulee kauniimpi ja suurempi kuin milloinkaan on nähty ja huolimatta surustanne, pitää teidän tulla lisäksi vieraille osoittamaan, etteivät meidän kaunottaret ole keskinkertaisia.»

Näin sanottuaan perintökuningatar lähti Clèvesin prinsessan luota, ja pian saivat kaikki ihmiset tiedon prinsessa Elisabetin avioliitosta. Seuraavina päivinä kuningas ja kuningattaret kävivät Clèvesin prinsessan luona. Nemoursin herttua, joka tavattoman kärsimättömästi oli odottanut prinsessan paluuta ja kiihkeästi halusi puhutella häntä kahden kesken, odotti hänen luokseen mennäkseen hetkeä, jolloin kaikki olisivat sieltä lähteneet eikä kukaan enää tulisi. Herttua onnistui oikeastaan: hän saapui juuri viimeisten vierailijani lähtiessä.

Prinsessa lepäsi vuoteellaan. Oli kuuma, ja Nemoursin herttuan näkeminen sai prinsessan vielä lisää punastumaan, mikä yhä korosti hänen kauneuttaan. Herttua istuutui häntä vastapäätä pelokkaana ja ujona, kuten ainakin todellisesti rakastava, eikä vähään aikaan kyennyt puhumaan. Prinsessa oli yhtä pahasti pulassa, joten he olivat kauan vaiti. Lopulta Nemoursin herttua alkoi puhua, valittaen prinsessan surua. Prinsessa oli hyvin halukas jatkamaan keskustelua tästä aiheesta ja puhui jokseenkin paljon siitä tappiosta, jonka oli kärsinyt, ja lopuksi sanoi vielä sittenkin, kun aika olisi vaimentanut hänen tuskansa polton, aina säilyttävänsä tapauksesta niin voimakkaan muiston, että hänen mielensä tästä pitäen olisi muuttunut.

»Suuret surut ja voimakkaat intohimot», vastasi Nemoursin herttua, »saavat suuria mielenmuutoksia aikaan. Mitä minuun tulee, en tunne enää itseäni Flanderista paluuni jälkeen. Useat henkilöt ovat sen muutoksen huomanneet; perintökuningatarkin puhui siitä minulle eilen.»

»Tosiaankin», vastasi prinsessa, »hän on sen huomannut, ja luulenpa kuulleeni hänen siitä jotakin mainitsevan».

»En ole pahoillani siitä, madame», sanoi Nemoursin herttua, »että hän on sen huomannut, mutta tahtoisin, ettei hän olisi siinä suhteessa ainoa. Uskon olevan henkilöitä, joille ei uskalla antaa muita merkkejä tunteistaan heitä kohtaan kuin asioilla, jotka eivät heitä ollenkaan koske, ja uskaltamatta osoittaa heitä rakastavansa soisi ainakin heidän huomaavan, ettei halua olla kenenkään muun rakastama, ja tietävän, ettei ole verrattomintakaan kauneutta, jota ei muualla katselisi kylmäkiskoisena, ettei ole kruunuakaan, jonka tahtoisi ostaa siihen hintaan, ettei heitä näkisi milloinkaan. Nainen arvostelee tavallisesti häntä kohtaan syntynyttä rakkautta», jatkoi herttua, »sen vaivan mukaan, jota mies osoittaa häntä miellyttääkseen ja hänet saavuttaakseen. Mutta se ei ole vaikeata, varsinkaan jos nainen on rakastettava. Se vasta on vaikeata, että mies luopuu nautinnosta seurata häntä, välttelee häntä siitä pelosta, että näyttäisi tunteensa muille, vieläpä hänelle itsellensäkään, ja todellisen kiintymyksen merkki on vielä paremmin se, että mies muuttuu täydelliseksi vastakohdakseen eikä enää tunne mitään kunnianhimoa tai iloa, vaikka on koko elämänsä ajan ollut kumpaakin täynnä.»

Clèvesin prinsessa ymmärsi helposti, mikä osa hänellä itsellään oli näissä sanoissa. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi vastata niihin eikä niitä edes suvaita. Hänestä tuntui myös, ettei hänen sopisi niitä kuunnella eikä osoittaa sovittavansa niitä itseensä. Hän luuli velvollisuutensa olevan puhua ja myös olla puhumatta. Nemoursin herttuan sanat miellyttivät ja loukkasivat häntä yhtä paljon. Hän näki niissä vahvistuksen kaikelle, mitä perintökuningatar oli saanut hänet arvelemaan. Hän huomasi niissä jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa, mutta myös jotakin ihan julkeat ja peittelemätöntä. Kiintymys, jota prinsessa tunsi herttuaa kohtaan, saattoi hänet niin hämilleen, ettei hän voinut sitä peittää. Rakastetun miehen epäselvimmätkin sanat saavat rauhattomammaksi kuin sellaisen miehen avoimet tunnustukset, josta ei välitä. Prinsessa oli kuitenkin vastaamatta, ja Nemoursin herttua olisi huomannut hänen vaiteliaisuutensa, josta hän ei ehkä olisi tehnyt huonoja johtopäätöksiä, jollei Clèvesin prinssin tulo olisi lopettanut keskustelua ja vierailua.

Prinssi tuli puolisollensa kertomaan uutisia Sancerresta, mutta prinsessa ei ollut juuri utelias kuulemaan tapahtumien jatkoa. Hänen mielensä oli niin kiintynyt siihen, mitä äsken oli sattunut, että hän vain vaivoin saattoi kätkeä hajamielisyytensä.

Kun hän sitten sai taas vapaasti haaveilla, huomasi hän suuresti erehtyneensä luullessaan olevansa jo välinpitämätön Nemoursin herttuaa kohtaan. Herttuan sanat olivat häneen tehneet täydellisesti toivotun vaikutuksen ja saaneet hänet varmasti uskomaan, että herttua rakasti häntä, käyttäytyessään juuri sillä tavalla. Tässä suhteessa ei siis jäänyt vähääkään sijaa epäilykselle. Prinsessa ei enää kuvitellutkaan voivansa olla herttuaa rakastamatta, vaan mietti ainoastaan, kuinka osaisi olla antamatta merkkiäkään tunteistaan. Se oli vaikea suunnitelma, jonka tuskaa hän jo tunsi, tietäen, että ainoa keino siinä onnistua oli välttää herttuan läsnäoloa. Koska suru antoi hänelle aiheen elää eristetympänä kuin ennen, käytti hän sitä tekosyynä olla menemättä enää mihinkään, missä joutuisi herttuan näkyviin. Hän oli syvästi murheissaan: äidin kuolema näytti olevan siihen syynä, eikä muuta syytä etsittykään.

Nemoursin herttua oli epätoivoissaan, kun ei nähnyt prinsessaa enää juuri milloinkaan, ja tietäen, ettei tapaisi prinsessaa missään kutsuissa tai huvituksissa, joissa koko hovi oli läsnä, ei hänkään halunnut mennä niihin, vaan oli olevinaan tavattomasti innostunut metsästykseen ja pani toimeen metsästysretkiä juuri niinä päivinä, jolloin kuningattarilla oli kutsut. Vähäpätöinen sairaus oli hänellä kauan tekosyynä pysytellä kotona ja vältellä menemästä paikkoihin, joista tiesi prinsessan jäävän pois.

Clèvesin prinssi sairastui melkein samoihin aikoihin; hänen puolisonsa ei poistunut hänen huoneestaan sairauden aikana. Mutta kun prinssi alkoi parantua, niin että otti vastaan muiden ohella Nemoursin herttuan, joka ollen muka vielä heikko vietti suurimman osan päivää prinssin luona, silloin prinsessa huomasi olevan mahdotonta jäädä paikalle. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa poistua ensi kerroilla, jolloin herttua tuli sinne, koska he eivät olleet niin pitkään aikaan tavanneet toisiaan. Herttua keksi keinoja saadakseen prinsessan ymmärtämään ylimalkaisilta, tuntuvista keskusteluista, koska ne liittyivät siihen, mitä hän oli sanonut kahden kesken, että hän tahtoi mennä metsästämään saadakseen haaveilla ja pysyä poissa kutsuista, koska prinsessa ei ollut niissä läsnä.

Viimein, prinsessa pani toimeen päätöksensä poistua puolisonsa luota herttuan sinne tullessa, mutta se oli kuitenkin erittäin vaikeata. Herttua huomasi hyvin, että prinsessa pakeni häntä, ja se koski häneen kipeästi.

Clèvesin prinsessa ei aluksi pannut merkille mitään erikoista puolisonsa käytöksessä, mutta lopulta hän huomasi, ettei prinsessa tahtonut olla hänen huoneessaan, jos siellä oli vieraita. Prinssi puhui siitä hänelle ja sai vastaukseksi, ettei prinsessa luullut olevan itselleen soveliasta seurustella joka ilta hovin nuorimpien kanssa. Prinsessa pyysi, että hänen puolisonsa sallisi hänen viettää tavallista yksinäisempää elämää, ja sanoi äitinsä hyveellisyyden ja läsnäolon tehneen oikeutetuksi montakin asiaa, joita hänen ikäisensä nainen ei voinut jatkaa.

Prinssi, joka muuten oli kovin lempeä ja myöntyväinen puolisoaan kohtaan, oli tässä tapauksessa toisenlainen ja sanoi, ettei hän millään ehdolla toivonut sellaista käytöksenmuutosta. Prinsessa oli sanomaisillaan huhun kulkevan, että herttua oli häneen rakastunut, mutta arasteli lausumasta hänen nimeään häveten myös käyttää väärää perustetta ja peitellä totuutta mieheltä, joka uskoi hänestä niin hyvää.

Muutamia päiviä myöhemmin kuningas oli kuningattaren luona yleisenä vierailuaikana. Puhuttiin horoskoopeista ja ennustuksista. Mielipiteet olivat eriäviä niiden uskottavuudesta. Kuningatar uskoi niihin aika paljon ja sanoi, ettei monien ennustuksien jälkeen, jotka olivat käyneet toteen, voinut epäillä, että tähän tieteeseen voi jonkun verran luottaa. Toiset väittivät, että ne harvat tapaukset, jotka lukemattomista ennustuksista kävivät toteen, osoittivat vain, että ne olivat satunnaisia.

»Ennen olin hyvin utelias tietämään tulevaisuutta», sanoi kuningas, »mutta minulle on sanottu niin väärin ja vähän todennäköisiä asioita, että olen jäänyt siihen uskoon, ettei mitään totta voi tietää. Muutamia vuosia sitten tuli tänne mies, jolla oli suuri maine tähdistäennustajana. Kaikki menivät häntä tapaamaan, minä niinkuin muutkin, mutta ilmaisematta, kuka olin. Vein mukanani Guisen ja Escarsin ja annoin heidän mennä edeltä. Tähdistäennustaja kääntyi kuitenkin ensiksi minun puoleeni ikäänkuin olisi luullut minua toisten herraksi; ehkä hän tunsikin minut. Mutta hän ennusti minulle erään asian, joka ei minuun sopinut, jos hän olisi minut tuntenut. Hän sanoi, että saisin surmani kaksintaistelussa. Sitten hän sanoi Guiselle, että hänet murhattaisiin takaapäin, ja Escarsille, että hevonen potkaisisi hänen päänsä halki. Guise melkein loukkautui tästä ennustuksesta, niinkuin häntä olisi syytetty pakenemisesta. Tuskin Escarskaan oli tyytyväinen siihen, että niin surkea tapaturma päättäisi hänen päivänsä. Sitten me kaikki kolme poistuimme hyvin tyytymättöminä ennustajan luota. En tiedä, mitä Guiselle ja Escarsille vastedes tapahtuu, mutta tuskinpa on todennäköistä, että minut tapettaisiin kaksintaistelussa. Espanjan kuningas ja minä olemme juuri tehneet rauhan, ja kun kerran olemme tehneet rauhan, niin epäilen, taistelemmeko enää keskenämme ja haastanko hänet kaksintaisteluun, kuten isäni, kuningas, haastoi Kaarle V:n.»

Sen onnettomuuden nojalla, jota kuningas kertoi itselleen ennustetun, ne, jotka olivat tähdistäennustamista puolustaneet, luopuivat kannastaan ja olivat yhtä mieltä siitä, ettei siihen voinut ollenkaan luottaa.

»Minun on siihen kaikkein vähimmin uskottava», sanoi Nemoursin herttua kovaa ja kääntyen vieressään istuvan Clèvesin prinsessan puoleen kuiskasi hänelle: »Minulle on sanottu, että tulisin onnelliseksi sen ylhäisen naisen suosionosoituksista, jota kohtaan tunnen kiihkeintä ja kunnioittavinta rakkautta. Madame, te voitte arvostella, kuinka paljon minun on uskottava ennustuksiin.»

Perintökuningatar, joka päätteli siitä, mitä Nemoursin herttua oli sanonut kovaa, että se, mitä hän oli kuiskannut, oli jokin hänelle lausuttu väärä ennustus, kysyi herttualta, mitä hän oli sanonut Clèvesin prinsessalle. Jos herttua ei olisi ollut kekseliäs, olisi hän hämmentynyt tästä kysymyksestä, mutta hän vastasi arkailematta:

»Sanoin hänelle, madame, että minulle on ennustettu kohoavani niin suureen onneen, etten sitä uskaltaisi toivoakaan.»

»Jollei teille ole muuta ennustettu», vastasi hymyillen perintökuningatar ja ajatellen Englannin juttua, »niin en neuvoisi teitä saattamaan tähdistäennustamista huonoon huutoon, vaan voisitte tästä ennustuksesta saada aiheen sitä kannattaa».

Clèvesin prinsessa ymmärsi hyvin, mitä perintökuningatar tahtoi sanoa, mutta oivalsi myös, ettei se onni, josta Nemoursin herttua puhui, tarkoittanut pääsyä Englannin kuninkaaksi.

Koska oli jo jokseenkin pitkä aika hänen äitinsä kuolemasta, piti hänen alkaa näyttäytyä vieraskutsuissa ja ottaa itse vieraita vastaan tapansa mukaan. Hän tapasi Nemoursin herttuan usein perintökuningattaren ja myös puolisonsa luona, jonne herttua tuli toisten ikäistensä ylhäisten henkilöiden kanssa, ettei herättäisi huomiota. Mutta silloin hän aina joutui hämilleen, kuten herttua helposti huomasi.

Kuinka prinsessa pyrkikin välttelemään herttuan katseita ja puhumaan hänelle vähemmän kuin muille, tuli hän kuin vahingossa ilmaisseeksi yhtä ja toista, mikä lähti orastavasta rakkaudesta ja osoitti herttualle, ettei prinsessa ollut häntä kohtaan välinpitämätön. Joku vähemmän älykäs mies ei olisi sitä ehkä huomannutkaan, mutta herttua oli niin monta kertaa saanut osakseen naisten rakkautta, että oli vaikea estää häntä tietämästä, milloin häntä rakastettiin.

Herttua huomasi selvästi, että ritari Guise oli hänen kilpailijansa, ja ritari tiesi, että Nemoursin herttua oli hänen. Ritari oli hovissa ainoa mies, joka oli tämän tosiasian perillä: hänen oma harrastuksensa oli tehnyt hänet muita tarkkanäköisemmäksi. Tieto, joka näillä ylimyksillä oli toistensa tunteista, saattoi heidät kaikissa asioissa nurjamielisiksi toisiansa kohtaan, riidan kuitenkaan ilmiliekkiin puhkeamatta. Mutta he olivat aina vastakkain, aina eri puoluetta rengasratsastuksissa, kilpailuissa ja kaikissa huvituksissa, joissa kuningas oli mukana, ja heidän kilvoittelunsa oli niin kiihkeä, etteivät he voineet sitä salata.

Englannin juttu palasi usein Clèvesin prinsessan mieleen. Hänestä tuntui, ettei Nemoursin herttua kauan vastustelisi kuninkaan neuvoja ja Lignerollesin hartaita pyyntöjä, ja huomasi murheekseen, ettei viimeksimainittu ollut vielä palannut kotiin, kuten hän odotti kärsimättömästi. Jos prinsessa olisi noudattanut tunteitaan, olisi hän ottanut tarkoin selvän tämän asian tilasta, mutta sama tunne, joka hänessä herätti uteliaisuutta, pakotti hänet sen kätkemään, ja hän tiedusteli vain kuningatar Elisabetin kauneutta, henkevyyttä ja mielentilaa. Kuninkaalle tuotiin Elisabetin muotokuva, joka prinsessan mielestä oli kauniimpi kuin hän olisi toivonut, eikä hän voinut olla sanomatta, että se oli kaunistettu.

»En usko sitä», vastasi perintökuningatar, joka oli läsnä, »sillä kuningatar Elisabet on kauniin ja keskinkertaista paljon lahjakkaamman maineessa, ja tiedän, että häntä on aina esitetty minulle esikuvaksi. Hän on varmasti rakastettava, jos hän muistuttaa äitiänsä, Anna Boleynia. Milloinkaan ei nainen ole ollut olennoltaan ja mielenlaadultaan häntä suloisempi ja viehättävämpi. Olen kuullut sanottavan, että hänen kasvoissaan oli jotakin vilkasta ja erikoista ja ettei hän ollenkaan ollut muiden englantilaisten kaunottarien näköinen.»

»Minäkin muistelen», sanoi Clèvesin prinsessa, »että sanotaan hänen syntyneen Ranskassa».

»Ne, jotka niin arvelevat, ovat erehtyneet», huomautti perintökuningatar. »Minä kerron teille hänen tarinansa muutamin sanoin. Hän oli syntyisin hyvästä englantilaisesta kodista. Henrik III oli aikoinaan rakastunut hänen sisareensa ja hänen äitiinsä, onpa epäilty, että Anna Boleyn oli hänen tyttärensäkin. Hän tuli tänne Henrik VII:n sisaren kanssa, joka joutui kuningas Ludvig XII:n puolisoksi. Tämän prinsessan, joka oli nuori ja miellyttävä, oli vaikea lähteä Ranskan hovista miehensä kuoleman jälkeen; mutta Anna Boleyn, jolla oli samat taipumukset kuin valtiattarellaan, ei voinutkaan lähteä. Kuningasvainaja oli häneen rakastunut. Siten Anna Boleyn jäi kuningatar Clauden hovineidiksi. Kuningatar kuoli, ja kuninkaan sisar, prinsessa Margareta, Alençonin herttuatar ja sittemmin Navarran kuningatar, jonka tarinan tiedätte, otti hänet palvelukseensa, ja silloin hän sai jonkinlaisen aavistuksen uudesta uskonnosta. Hän palasi sitten Englantiin ja ihastutti siellä kaikkia. Hänen ranskalaiset tapansa miellyttivät; hän lauloi hyvin ja tanssi ihailtavasti. Hänet pantiin kuningatar Katarina Aragonialaisen kamarineitsyeksi, ja kuningas Henrik VIII rakastui häneen silmittömästi.

— Kardinaali Wolsey, kuninkaan suosikki ja hänen pääministerinsä, oli pyrkinyt paaviksi ja tyytymättömänä keisariin, joka ei ollut kannattanut tätä hänen vaatimustaan, päättänyt kostaa ja saada herransa, kuninkaan, Ranskan kanssa liittoon. Kardinaali uskotteli Henrik VIII:lle, että hänen avioliittonsa keisarin tädin kanssa oli pätemätön, ja ehdotti, että kuningas naisi Alençonin herttuattaren, jonka puoliso oli äskettäin kuollut. Anna Boleyn, joka oli kunnianhimoinen, piti tätä avioeroa keinona, joka saattoi johtaa hänet valtaistuimelle. Hän alkoi vaikuttaa Englannin kuninkaaseen lutherilaisessa hengessä ja yllytti Ranskan kuningas-vainajan Roomassa puolustamaan Henrikin avioeroa siinä toivossa, että Henrik naisi Alençonin herttuattaren. Kardinaali Wolsey toimitti itsensä Ranskaan toisten syiden varjolla keskustelemaan tästä asiasta; mutta hänen herransa ei voinut sietää tällaista ehdotusta edes tehtävän, vaan lähetti Calaisiin sanan, ettei kardinaali puhuisi mitään tästä naimiskaupasta.

— Palatessaan Ranskasta kardinaali Wolsey otettiin vastaan sellaisilla kunnianosoituksilla kuin kuningas itse: milloinkaan ei suosikki ole ollut niin kopea ja turhamainen. Kardinaali järjesti molempien kuninkaiden välisen kohtauksen, joka tapahtui Boulognessa. Frans I ojensi kätensä auttaakseen Henrik VIII:tta, joka ei tahtonut siihen tarttua. Kuninkaat kohtelivat toisiaan harvinaisen suurenmoisesti ja antoivat toisillensa samanlaisia pukuja kuin olivat itselleen teettäneet. Muistan kuulleeni sanottavan, että kuningas-vainajamme Englannin kuninkaalle lähettämät puvut olivat karmosiininpunaista silkkiä ja kolmion muotoon sovitetuin helmin ja timantein koristettuja ja viitta kullalla reunustettua valkeata samettia. Oltuaan muutamia päiviä Boulognessa he palasivat vielä Calaisiin. Anna Boleyn oli Henrik VIII:n mukana, seurue ympärillään kuin kuningattarella, ja Frans I osoitti hänelle sellaista kunnioitusta kuin jos Anna Boleyn olisi ollutkin kuningatar. Yhdeksänvuotisen rakkauden jälkeen Henrik nai Anna Boleynin odottamatta eroa ensimmäisestä avioliitostaan, kuten oli jo kauan sitten Roomasta pyytänyt. Paavi pani hänet kiireimmän kautta pannaan. Henrik suuttui tästä niin, että julistautui kirkon pääksi ja saattoi koko Englannin siihen onnettomaan muutokseen, jonka nyt näette.

— Anna Boleyn ei saanut kauan nauttia onnestaan, sillä kun hän uskoi sen varmemmaksi Katarina Aragonialaisen kuoleman jälkeen ja eräänä päivänä koko hovi mukanaan oli katsomassa veljensä Rochefortin varakreivin rengasratsastusta, valtasi kuninkaan sellainen mustasukkaisuus, että hän äkkiä lähti näytännöstä, matkusti Lontooseen ja antoi määräyksen vangita kuningattaren, Rochefortin varakreivin ja useita muita, joita luuli kuningattaren rakastajiksi tai uskotuiksi. Joskin tämä mustasukkaisuus näytti heränneen vasta sillä hetkellä, oli sen jo jonkun aikaa takaperin virittänyt Rochefortin varakreivitär, joka voimatta sietää miehensä ja kuningattaren läheistä suhdetta koetti kuninkaalle osoittaa sen rikolliseksi ystävyydeksi, joten kuningas, joka muuten oli rakastunut Jeanne Seymouriin, mietti vain miten vapautuisi Anna Boleynista. Vajaassa kolmessa viikossa hän toimitti tuomituiksi kuningattaren ja hänen veljensä, mestautti heidät ja nai Jeanne Seymourin. Henrikillä oli sitten vielä useita vaimoja, jotka hän hylkäsi tai toimitti päiviltä, muun muassa Katarina Howard, jonka uskottuna oli varakreivitär Rochefort ja joka menetti päänsä hänen kerallaan. Varakreivitär sai näin rangaistuksen rikoksista, joita oli pannut Anna Boleynin niskoille, ja Henrik VIII kuoli muodottomaksi pöhöttyneenä.»

Kaikki naiset, jotka olivat kuulemassa perintökuningattaren kertomusta, kiittivät häntä siitä, että hän oli niin hyvin kuvannut heille Englannin hovia, ja muiden muassa Clèvesin prinsessa, joka ei voinut olla tekemättä useita kysymyksiä kuningatar Elisabetista.

Perintökuningatar maalautti pienoismuotokuvia kaikista hovin kauniista henkilöistä, lähettääkseen ne äidilleen kuningattarelle. Sinä päivänä, jolloin Clèvesin prinsessan kuva valmistui, perintökuningatar tuli hänen luokseen iltapäivää viettämään. Nemoursin herttua tuli myös sinne. Hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan keinoa tavata Clèvesin prinsessaa, mutta ei kuitenkaan osoittanut hakevansa yhä uusia tilaisuuksia.

Prinsessa oli niin kaunis sinä päivänä, että herttua olisi häneen rakastunut, jollei niin olisi jo ennen ollut laita. Hän ei kuitenkaan uskaltanut kiinnittää katsettaan prinsessaan, silloin kun tätä maalattiin, ja pelkäsi ilmaista sitä nautintoa, jota tunsi prinsessaa katsellessaan.

Perintökuningatar kysyi Clèvesin prinssiltä erästä pienoiskuvaa, joka hänellä oli vaimostaan, katsellakseen sitä nyt valmistuvan rinnalla. Kaikki sanoivat mielipiteensä kummastakin, ja Clèvesin prinsessa määräsi maalarin korjaamaan jotakin vastatuodun muotokuvan hiuslaitteessa. Totellakseen prinsessaa maalari otti muotokuvan esille kotelosta ja korjattuaan sitä pani sen takaisin pöydälle.

Jo kauan oli Nemoursin herttua toivonut saavansa Clèvesin prinsessan muotokuvan. Nähdessään prinssille kuuluvan muotokuvan herttua ei voinut vastustaa kiusausta siepata sitä salaa puolisolta, jota luuli hellästi rakastettavan, arvellen samalla, ettei niistä monista henkilöistä, jotka olivat prinsessan luona, häntä itseään epäiltäisi enempää kuin ketään muutakaan.

Perintökuningatar istui vuoteella ja puheli matalalla äänellä Clèvesin prinsessalle, joka seisoi hänen edessään. Prinsessa huomasi puolittain eteen vedettyjen verhojen raosta Nemoursin herttuan, selkä pöytään päin, joka oli vuoteen jalkopäässä, ja näki, että herttua päätä kääntämättä otti nopeasti jotakin pöydältä. Hänen ei ollut vaikea arvata, että se oli hänen muotokuvansa, ja joutui niin hämilleen, että perintökuningatar huomasi hänen hajamielisyytensä ja kysyi häneltä, mitä hän katsoi. Nemoursin herttua kääntyi nämä sanat kuullessaan. Hänen silmänsä kohtasivat prinsessan katseen, joka oli vielä häneen suunnattu ja hän ajatteli prinsessan ehkä nähneen, mitä hän oli tehnyt.

Clèvesin prinsessa oli pahassa pulassa. Järki vaati häntä pyytämään muotokuvaansa, mutta pyytämällä sitä julkisesti hän olisi kaikille antanut ilmi herttuan tunteet ja pyytämällä sitä kahden kesken miltei pakottanut herttuan puhumaan rakkaudestaan. Lopulta oli hänen mielestään parasta jättää kuva herttualle, ja hän oli hyvin iloissaan voidessaan osoittaa herttualle tämän pienen suosion, josta sen saaja ei edes ollut tietoinen. Nemoursin herttua, joka huomasi prinsessan pulan ja melkein aavisti sen syynkin, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:

»Jos olette nähnyt, mitä olen uskaltanut tehdä, suvaitkaa, madame, minun uskoa, että te ette sitä tiedä. En uskalla pyytää enempää.»

Herttua poistui näin sanottuaan, vastausta odottamatta. Perintökuningatar lähti kävelemään kaikki seuraneidit mukanaan, ja Nemoursin herttua sulkeutui huoneeseensa, voimatta toisten läsnäollessa hillitä iloaan siitä, että hänellä oli Clèvesin prinsessan muotokuva. Hän tunsi kaikkea, mitä rakkaus voi tarjota suloisinta. Hän rakasti hovin miellyttävintä naista ja hankki itselleen vastarakkautta kaiken uhallakin. Hän näki kaikissa prinsessan eleissä sentapaista hämiä ja kainoutta, johon on aiheena varhaisimman nuoruuden viattomuus.

Samana iltana haettiin innokkaasti muotokuvaa. Kun löydettiin kotelo, jossa kuvan piti olla, ei epäilty, että kuva oli siepattu, vaan luultiin sen vain vahingossa pudonneen. Clèvesin prinssi oli murheissaan muotokuvan hukkumisesta, ja kun sitä vieläkin kerran oli turhaan etsitty, sanoi hän puolisolleen — kuitenkin niin, ettei näyttänyt sitä ajattelevan — että hänellä oli varmaankin joku salainen rakastaja, jolle hän oli antanut muotokuvan tai joka oli sen ottanut, ja ettei kukaan muu kuin rakastaja olisi tyytynyt kotelottomaan muotokuvaan.

Vaikka nämä sanat sanottiin hymyillen, tekivät ne voimakkaan vaikutuksen prinsessaan: ne herättivät hänessä tunnontuskia. Hän ajatteli sen kiintymyksen voimaa, joka veti häntä Nemoursin herttuaa kohti, ja huomasi, ettei hän enää täysin hallinnut sanojaan ja ilmeitään. Hän muisti» että Lignerolles oli palannut, ettei hänen enää tarvinnut pelätä Englannin juttua tai epäillä perintökuningatarta, ettei lopulta ollut mitään, mikä voisi olla hänelle puolustuksena, eikä muuta suojaa kuin pysyä etäällä. Mutta kun hänellä ei ollut voimaa poistua, oli hän tavattoman vaikeassa asemassa ja joutumaisillaan siihen, mitä piti suurimpana onnettomuutena, että näet antaisi Nemoursin herttuan huomata saavansa häneltä osakseen rakkautta. Hän muisti myös kaikki, mitä hänen äitinsä madame de Chartres oli sanonut kuollessaan ja kuinka äiti oli häntä kehoittanut suostumaan mihin avioliittoon tahansa, niin vaikealta kuin se saattoi tuntuakin, mieluummin kuin antautumaan lemmenseikkailuihin. Prinssin sanat vilpittömyydestä hänen puhuessaan madame de Tournonista muistuivat prinsessan mieleen, ja hän luuli olevansa velvollinen tunnustamaan prinssille Nemoursin herttuaa kohtaan tuntemansa kiintymyksen. Tämä ajatus askarrutti häntä kauan. Sitten hän taas ihmetteli, että oli sitä voinut ajatellakaan. Hän piti sitä hulluutena ja joutui taas pulaan tietämättä mitä tehdä.

Rauha oli allekirjoitettu. Prinsessa Elisabet oli kauan vastustettuaan päättänyt noudattaa isänsä, kuninkaan, tahtoa. Alban herttua oli määrätty tulemaan katolilaisen kuninkaan edustajaksi häissä, ja hänen piti pian saapua. Odotettiin myös Savoijin herttuaa, joka naisi kuninkaan sisaren ja jonka häät vietettäisiin samoihin aikoihin. Kuningas mietti vain, kuinka saisi nämä häät kyllin muistettaviksi sellaisin huvituksin, joissa hän voi näyttää hovinsa hienoutta ja loistoa. Ehdotettiin kaikkia baletteja ja näytelmiä, jotka vaikuttaisivat suurenmoisitta, mutta kuningas piti näitä huvituksia liian vähäpätöisinä ja tahtoi suurempaa komeutta.

Kuningas päätti järjestää turnajaiset, joihin päästettäisiin ulkomaalaislakin ja joita kansa saisi katsella. Kaikki prinssit ja nuoret ylimykset suostuivat ilomielin kuninkaan suunnitelmaan, varsinkin Ferraran, Guisen ja Nemoursin herttuat, jotka olivat kaikkia muita etevämmät tällaisissa ruumiinharjoituksissa. Kuningas valitsi heidät kerallaan turnajaisten neljäksi päätaistelijaksi.

Koko valtakunnassa kuulutettiin; että Pariisin kaupungissa hänen majesteettinsa, kaikkein kristillisin kuningas, ynnä Esten prinssi Alphonse, Ferraran herttua, Lotringin prinssi Frans, Guisen herttua, ja Savoijin prinssi Jacques, Nemoursin herttua, aloittaisivat turnajaiset kesäkuun 15:ntenä pitääkseen puoliaan ketä vastaan tahansa. Ensiksi oli turnajaiskentällä kaksijaksoinen taistelu ratsain: neljä pistoa peitsellä ja yksi naisten kunniaksi. Toinen taistelu oli miekoin mies miestä vastaan tai pari paria vastaan johtajan tahdon mukaan. Kolmas taistelu oli jalan, jossa tehtiin kolme keihään ja kuusi miekan pistoa. Päätaistelijain oli hankittava peitset, miekat ja keihäät hyökkääjäin valinnan mukaan; jos joku juoksussa kannusti hevostaan, joutuisi hän kilpailun ulkopuolelle. Turnajaisissa oli neljä johtajaa antamassa määräyksiä, ja niiden hyökkääjäin, jotka olivat enimmin voittaneet ja parhaiten taistelleet, piti saada palkinto, jonka arvo olisi erotuomarien määrättävissä. Kaikkien hyökkääjien, niin ranskalaisten kuin vieraidenkin, piti tulla satuttamaan kilpeen, joka oli ripustettu turnajaiskentän päässä olevaan parvekkeeseen, tai useampiinkin oman valinnan mukaan. Siellä turnailijat tapaisivat asemestarin, joka luetteloisi heidät arvon ja sen mukaan, moneenko kilpeen olivat osanneet. Hyökkääjien piti jonkun aatelismiehen välityksellä lähettää kolmea päivää ennen turnajaisten alkua aseiden mukana kilpensä, jotta ne ripustettaisiin parvekkeesta; muussa tapauksessa ei heitä otettaisi vastaan ilman päätaistelijain lupaa.

Lähellä Bastiljia raivattiin suuri Tournellesin linnaan asti ulottuva turnajaiskenttä, joka Saint-Antoinen kadun yli levisi kuninkaan talleihin asti. Kummallakin puolella oli lavoja ja kohoavia penkkirivejä katettuine aitioineen, jotka olivat jonkinlaisia parvekkeita ja tekivät kokonaisuuden hauskannäköiseksi; niihin mahtui lukematon ihmispaljous. Kaikki prinssit ja ylimykset eivät ajatelleet muuta kuin mitä heidän olisi hankittava esiintyäkseen komeasti ja liittääkseen nimikirjaimiinsa ja kilpikirjoitukseensa jotakin kohteliasta, millä oli yhteyttä heidän rakastettujensa kanssa.

Muutamia päiviä ennen Alban herttuan saapumista kuningas oli pallosilla Nemoursin herttuan, ritari Guisen ja vidami de Chartresin kanssa. Kuningattaret menivät heitä katsomaan kaikkien hovineitiensä seuraamina; mukana oli myös Clèvesin prinsessa. Pelin päätyttyä, pallohuoneesta tultaessa, Châtelart lähestyi perintökuningatarta ja sanoi hänelle, että sattuma oli saattanut hänen käsiinsä rakkauskirjeen, joka oli pudonnut Nemoursin herttuan taskusta. Perintökuningatar, joka aina oli utelias tietämään kaikkea, mikä koski herttuaa, pyysi Châtelartia antamaan kirjeen hänelle, sai sen haltuunsa ja seurasi anoppiansa, kuningatarta, joka kuninkaan mukana meni katsomaan turnajaiskentän raivaamista. Kun oli siellä oltu joku aika, käski kuningas tuoda hevoset, jotka hän oli hiljattain hankkinut. Vaikka ne eivät vielä olleetkaan opetettuja, tahtoi kuningas, että niillä ratsastettaisiin, ja antoi niitä kaikille, jotka olivat häntä seuranneet. Kuningas ja Nemoursin herttua nousivat rajuimpien selkään, ja hevoset tahtoivat hyökätä toistensa kimppuun. Peläten satuttavansa kuningasta Nemoursin herttua peräytyi äkkiä ja ohjasi hevosensa erästä ratsastusradan pylvästä vastaan niin hurjasti, että tärähdys pani sen tutisemaan. Heti juostiin herttuan luo ja luultiin hänen pahasti haavoittuneen. Niin uskoi Clèvesin prinsessa vielä enemmän kuin muut. Mielenkiinto, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, herätti hänessä pelon ja levottomuuden, jota hän ei muistanut kätkeä. Hän lähestyi kuningattarien kanssa herttuaa, ilme niin muuttuneena, että henkilö, joka olisi tuntenut vähemmänkin harrastusta prinsessaa kohtaan kuin ritari Guise, olisi sen huomannut. Ritari keksikin sen helposti ja tarkkasi paljon enemmän Clèvesin prinsessan kuin Nemoursin herttuan tilaa.

Isku, jonka herttua oli saanut, oli hänet niin huumannut, että hän jäi joksikin aikaa nojaamaan päätään niitä vasten, jotka häntä kannattivat. Kohottaessaan päätänsä hän näki ensiksi Clèvesin prinsessan ja ymmärsi tämän ilmeestä, kuinka syvästi hän sääli onnettomuuteen joutunutta. Hänen katseestaan saattoi taas prinsessa huomata, kuinka liikutettu hän siitä oli. Sitten herttua kiitti kuningatarta siitä hyvyydestä, jota he olivat osoittaneet, ja pyysi anteeksi sitä tilaa, jossa oli näyttäytynyt heille. Kuningas käski herttuan mennä lepäämään.

Toinnuttuaan äskeisestä kauhusta Clèvesin prinsessa johtui heti ajattelemaan, kuinka ilmeisesti oli sitä osoittanut. Ritari Guise ei sallinut prinsessan olla kauan siinä toivossa, ettei kukaan ollut sitä huomannut. Hän tarjosi prinsessalle käsivartensa saattaakseen häntä pois turnajaiskentältä.

»Minua kannattaa enemmän sääliä, madame, kuin Nemoursin herttuaa», sanoi hän prinsessalle. »Suokaa anteeksi, jos luovun siitä syvästä kunnioituksesta, jota aina olen teitä kohtaan tuntenut, ja jos ilmaisen haikean tuskan äskeisestä näystä. Ensimmäisen kerran olen kyllin rohkea siitä puhuakseni teille, ja se on myöskin viimeinen. Kuolema tai ainakin poistuminen iäksi toimittaa minut tästä paikasta, jossa en voi enää elää, koska olen äsken menettänyt sen synkän lohdutuksen, että olen luullut kaikkien, jotka uskaltavat kohottaa silmänsä teihin, olevan yhtä onnettomia kuin itse olen.»

Clèvesin prinsessa sai lausutuksi vain muutamia sekavia sanoja, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt, mitä ritari Guisen sanat tarkoittivat. Muissa oloissa hän olisi loukkaantunut siitä, että ritari näin puhui lemmentunteistaan, mutta nyt häntä vain suretti nähdessään ritarin huomanneen hänen kiintymyksensä Nemoursin herttuaa kohtaan. Ritari Guisen valtasi ja masensi suru niin, että hän siitä päivästä alkain päätti olla enää milloinkaan ajattelematta saavansa Clèvesin prinsessalta rakkautta. Mutta päästäkseen eroon tästä suunnitelmasta, joka oli hänestä näyttänyt niin vaikealta ja kunniakkaalta, hän tarvitsi jotakin toista, jonka suuruus voi häntä viehättää. Hän päätti lähteä valloittamaan Rhodos-saaren, jota oli jo ennenkin ajatellut, ja kun kuolema tempasi hänet maailmasta nuoruuden kukoistuksessa ja aikana, jolloin hän oli vuosisadan suurimpien prinssien maineessa, oli hänellä elämästä erotessaan ainoana murheena se, ettei hän ollut voinut panna toimeen niin kaunista päätöstä, jonka uskoi kaikin puolin onnekkaaksi, koska oli sitä niin huolellisesti valmistanut.

Turnajaiskentältä palattuaan Clèvesin prinsessa meni kuningattaren luo, mieli täynnä sitä, mitä äsken oli tapahtunut. Nemoursin herttua tuli sinne vähäistä myöhemmin loistavasti puettuna, ikäänkuin ei olisi tuntenut mitään seurauksia onnettomuudesta; hän näytti päinvastoin tavallista iloisemmalta, ja ilo siitä, mitä hän luuli nähneensä, antoi hänelle ilmeen, joka vielä lisäsi hänen viehätysvoimaansa. Kaikki hämmästyivät hänen astuessaan sisään, eikä ollut ainoatakaan, joka ei tiedustellut hänen tilaansa, paitsi Clèvesin prinsessa, joka pysyi uunin likellä, niinkuin ei olisi herttuaa nähnytkään. Kuningas tuli esille sisähuoneesta ja nähdessään herttuan muiden joukossa kutsui hänet luokseen kertomaan voinnistaan. Nemoursin herttua astui Clèvesin prinsessan sivuitse ja kuiskasi hänelle:

»Olen tänään saanut todisteita säälistänne, madame, mutta jotakin lisää ansaitsisin myös.»

Clèvesin prinsessa oli kyllä epäillyt, että herttua oli huomannut hänen sääliväisen mielenliikutuksensa, ja nämä sanat osoittivat, että niin olikin ollut asian laita.

Hän näki suureksi surukseen, ettei hän enää pystynyt salaamaan tunteitaan, ja että oli antanut ritari Guisen ne huomata. Samoin hän oli hyvin pahoillaan, että Nemoursin herttua ne tiesi; mutta jälkimäinen tuska ei ollut niin täydellinen, vaan siihen liittyi jonkun verran suloista nautintoakin.

Perintökuningatar, joka oli tavattoman kärsimätön saadakseen tietää, mitä Châtelartin hänelle antama kirje sisälsi, lähestyi Clèvesin prinsessaa ja sanoi:

»Menkää lukemaan tämä kirje. Se on Nemoursin herttualle ja kaiken todennäköisyyden mukaan siltä rakastajattarelta, jonka vuoksi hän on jättänyt kaikki muut. Jollette voi sitä lukea nyt heti, säilyttäkää se. Tulkaa tänä iltana maatapanon aikaan palauttamaan se minulle ja kertomaan, tunnetteko käsialan.»

Näin sanottuaan hän lähti Clèvesin prinsessan luota ja jätti hänet sellaiseen hämmästykseen ja jähmetykseen, ettei hän voinut vähään aikaan liikahtaa paikaltaan. Mutta levottomuus ja hämmästys eivät sallineet hänen jäädä kuningattaren luo. Hän lähti kotiinsa, vaikkei vielä ollutkaan hänen tavallinen lähtöaikansa, ja piteli kirjettä vapisevassa kädessään. Hänen ajatuksensa olivat niin sekavat, ettei hän saanut niistä mitään selvää, ja hän itse tunsi jonkinlaista sietämätöntä tuskaa, josta ei tiennyt, mitä se oli, ja jollaista ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Heti kamariinsa päästyään hän avasi kirjeen, joka oli tällainen:

»Olen rakastanut Teitä liiaksi antaakseni Teidän luulla, että muutos, jonka minussa näette, johtuisi kevytmielisyydestäni. Tahdon ilmoittaa Teille, että Teidän uskottomuutenne on siihen syynä. Hämmästytte ehkä, että puhun Teille uskottomuudestanne. Tehän olette kätkenyt sen niin taitavasti, ja minä olen niin huolellisesti Teiltä salannut, että sen tiesin, että Teillä on syytä olla ihmeissänne, kun sen kuitenkin tiedän. Olen ihmeissäni itsekin, että olen niin täydellisesti voinut olla sitä Teille osoittamatta. Milloinkaan ei ole kärsitty kovempaa tuskaa kuin minun. Luulin, että rakastitte minua kiihkeästi. En kätkenyt enää tunteitani Teiltä; silloin, kun näytin ne Teille selvästi, sain tietää, että petitte minua, että rakastitte toista, että Te kaiken todennäköisyyden mukaan uhrasitte minut tämän uuden rakastajattaren vuoksi. Sain sen tietää samana päivänä, jolloin meillä oli rengasratsastus, enkä senvuoksi ottanut siihen osaa. Olin olevinani sairas peittääkseni sieluni sekasortoa. Sitten sairastuinkin todella: ruumiini ei voinut kestää niin ankaraa mielenliikutusta.

— Alkaessani voida vähän paremmin kuvittelin vielä olevani hyvin sairas, jotta minulla olisi tekosyy olla Teitä tapaamatta ja Teille kirjoittamatta. Halusin saada aikaa harkita, kuinka minun nyt piti käyttäytyä Teitä kohtaan. Tein ja hylkäsin kymmeniä kertoja samat päätökset; mutta lopulta pidin Teitä arvottomana näkemään tuskaani ja päätin olla sitä Teille näyttämättä. Tahdoin loukata ylpeyttänne osoittamalla Teille, että rakkauteni heikkeni itsestään. Luulin siten, vähentäväni Teidän siitä tekemäänne uhria. En tahtonut suoda Teille iloa osoittaa, kuinka paljon Teitä rakastin, tunteaksenne olevanne vielä rakastettavampi. Päätin kirjoittaa Teille laimeita ja ikävystyneitä kirjeitä saattaakseni sen, jolle kirjeet annoitte, ajattelemaan, että lopulta väsyy Teitä rakastamasta. En tahtonut antaa rakastajattarellenne iloa tietää, että hän oli lyönyt minut laudalta, enkä lisätä hänen voitonriemuaan epätoivollani ja syytöksiäni. En luullut rankaisevani Teitä kylliksi katkaistessani välit kanssanne, vaan uskoin tuottavani Teille vain pienen murheen lakatessani Teitä rakastamasta, kun ette Tekään enää rakastanut minua. Haluaisin, että rakastaisitte minua tunteaksenne sen tuskan, kun ei saa vastarakkautta, sillä siitä minä kärsin niin kauheasti.

— Luulin, että jos mikään voi jälleen herättää rakkautenne minua kohtaan, niin ehkä se, että minun tunteeni Teitä kohtaan olivat muuttuneet, mutta se oli Teille näytettävä teeskentelemällä, että sen salasin, ja ikäänkuin minulla ei olisi ollut voimaa sitä tunnustaa. Tämä oli lopullinen päätökseni, mutta kuinka tuskallinen se olikaan tehdä ja kuinka vaikea Teidät jälleen nähdessäni panna toimeeni Olin sadat kerrat ilmaisemaisillani sen syytöksilläni ja kyynelilläni. Silloin terveydentilani oli kuitenkin sovelias kätkemään levottomuuteni ja murheeni. Minua kannusti vielä ilo pettää Teitä, kuten Te minua. Pakottaessani kuitenkin itseni sanomaan ja kirjoittamaan Teille, että Teitä rakastin, tein niin paljon väkivaltaa itselleni, että näitte heti, etten ollut aikonut antaa Teidän nähdä tunteitteni muuttuneen. Te loukkaannuitte siitä ja teitte syytöksiä. Koetin Teitä rauhoittaa, mutta niin väkinäisellä tavalla, että yhä varmemmin uskoitte, etten Teitä enää rakastanut, sanalla sanoen, olin tehnyt kaikki, mitä olin aikonutkin.

— Sydämenne oikullisuus palautti Teidät minua kohti samassa määrin kuin näitte minun Teistä etääntyvän. Olen nauttinut kaikkea iloa, jonka kosto voi suoda. Minusta tuntui, että rakastitte minua enemmän kuin milloinkaan, ja minä osoitin Teille, etten enää Teitä rakastanut. Minulla oli aihetta luulla, että olitte kokonaan hylännyt sen, jonka vuoksi olitte minut jättänyt. Minulla oli myös syytä olla varma, ettette ollut hänelle milloinkaan puhunut minusta, mutta Teidän paluunne ja vaiteliaisuutenne eivät ole voineet korvata kevytmielisyyttänne. Sydämenne on ollut jaettuna minun ja erään toisen kesken. Olette pettänyt minut. Se on kylliksi riistämään minulta ilon olla Teidän rakastamanne sillä tavalla kuin luulin ansaitsevani ja pysyttämään minut tekemässäni päätöksessä, etten Teitä enää milloinkaan kohtaisi, vaikka sitä niin ihmettelette.»

Clèvesin prinsessa luki yhä uudelleen tämän kirjeen tietämättä kuitenkaan oikein, mitä luki. Hän huomasi vain, ettei Nemoursin herttua rakastanut häntä niin, kuin hän oli luullut, ja että hän rakasti muita, joita petti kuten häntäkin. Mikä huomio ja mikä tieto prinsessan kaltaiselle henkilölle, kun hän juuri oli antanut kiihkeästä rakkaudestaan todistuksia miehelle, jota ei pitänyt sen arvoisena, ja toiselle, jota kohteli nurjasti juuri tämän rakkauden takia! Milloinkaan ei suru ole ollut niin tuskallinen ja kiihkeä. Hänen mielestään olivat tämän päivän tapahtumat katkerin puoli murheessapa jos Nemoursin herttualla ei olisi ollut aihetta uskoa herättäneensä hänessä rakkautta, ei hän olisi välittänyt siitä, että herttua oli rakastanut toista. Siinä hän kuitenkin petti itseänsä, ja se tuska, jota hän piti niin sietämättömänä, oli mustasukkaisuutta kaikkine kauhuineen, jotka voivat sitä seurata.

Hän näki kirjeestä, että Nemoursin herttualla oli ollut lemmenseikkailu jo kauan sitten. Kirjeen kirjoittaja oli hänen mielestään sekä henkevä että kunnioitusta herättävä ja myös rakastamisen arvoinen. Prinsessa huomasi hänessä enemmän rohkeutta kuin itsessään ja kadehti hänen kykyänsä kätkeä tunteensa herttualta. Kirjeen loppu ilmaisi, että tuo nainen uskoi olevansa rakastettu. Prinsessa ajatteli, että se varovaisuus, jota herttua oli häntä kohtaan osoittanut ja joka oli häntä niin liikuttanut, ei ehkä johtunut muusta kuin rakkaudesta toista naista kohtaan, jota hän pelkäsi suututtaa; sanalla sanoen, hän ajatteli kaikkea, mikä voi lisätä hänen murhettaan ja epätoivoaan. Kuinka hän nyt vaivasikaan päätänsä, muistellen äitinsä antamia neuvoja! Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pysynyt lujasti päätöksessään eristäytyä seurapiireistä vastoin miehensä tahtoa tai ettei ollut seurannut ajatustaan »tunnustaa miehelleen kiintymystänsä Nemoursin herttuaan, kuten oli aikonut! Hänestä olisi ollut parempi ilmoittaa se puolisolleen, jonka hyvyyden hän tunsi ja joka olisi halunnut pitää asian salassa, kuin miehelle, joka oli siihen arvoton, joka petti häntä, ehkä hylkäsikin hänet, ja joka vain ylpeydestä ja turhamaisuudesta tahtoi saavuttaa hänen rakkautensa. Kaikki onnettomuudet, jotka voivat hänelle tulla, ja kaikki vaarat, jotka saattoivat häntä uhata, olivat vähäisempiä kuin se, että hän oli antanut Nemoursin herttualle ilmi rakkautensa ja saanut tietää hänen rakastavan toista. Mutta häntä lohdutti ainakin se, ettei hänen tämän tiedon saatuaan tarvinnut omasta puolestaan mitään pelätä ja että hän oli täydellisesti parantunut herttuaa kohtaan heränneestä rakkaudestaan.

Prinsessa tuskin muistikaan perintökuningattaren käskyä tulla illalla hänen vastaanottoonsa, laskeutui vuoteeseensa ja teeskenteli olevansa sairas, niin että kun Clèvesin prinssi palasi kuninkaan luota, hänelle sanottiin prinsessan vaipuneen uneen, mutta hänestä oli kaukana rauhallisuus, joka vie uneen. Prinsessa kulutti yönsä tekemättä muuta kuin kiusasi itseään ja luki yhä uudelleen kirjettä, jota piti käsissään.

Hän ei ollut ainoa, jolta tämä kirje vei unen. Chartresin vidami, joka oli sen pudottanut eikä Nemoursin herttua, oli tavattomasti hädissään. Hän oli viettänyt koko illan. Guisen herttuan luona, joka oli pitänyt suuret iltakemut langollensa, Ferraran herttualle, ja kaikille hovin nuorille. Illallisella puhuttiin sattumalta sievistä kirjeistä. Chatresin vidami sanoi, että hänellä oli yksi sentapainen taskussaan, sievin, mitä koskaan oli kirjoitettu. Häntä kehoitettiin se näyttämään. Hän vastusteli. Nemoursin herttua väitti, ettei vidamilla mitään ollutkaan ja että hän puhui siitä vain kerskaillakseen. Vidami vastasi herttualle, että tämä pani hänen hienotunteisuutensa kovalle koetukselle, mutta että hän lukisi siitä kuitenkin muutamia paikkoja, joista voisi päättää, että harvat miehet saavat senkaltaisia. Samassa vidami aikoi ottaa kirjeen esille, mutta ei löytänytkään. Hän etsi sitä turhaan ja häntä kiusoiteltiin siitä, mutta hän näytti niin levottomalta, että lopulta lakattiin asiasta puhumasta. Vidami lähti pois ennen muita ja kiirehti malttamattomana kotiin katsomaan, oliko sinne jättänyt kaipaamansa kirjeen.

Vidamin vielä kirjettä hakiessa tuli kuningattaren ensimmäinen kamaripalvelija hänen luokseen sanomaan, että Uzèsin varakreivitär arveli olevan välttämätöntä kiireesti ilmoittaa, että kuningattaren luona oli sanottu vidamin, ollessaan pallosilla, pudottaneen taskustaan rakkauskirjeen, että oli kerrottu suuri osa kirjeen sisällyksestä, että kuningatar oli ollut hyvin utelias katsomaan sitä, että kuningatar oli lähettänyt kysymään sitä eräältä palvelevalta hoviherraltaan, mutta että tämä oli sanonut antaneensa sen Châtelartille.

Ensimmäinen kamaripalvelija sanoi vielä paljon muutakin Chartresin vidamille, joka kävi lopulla hyvin levottomaksi. Hän lähti heti ulos mennäkseen erään aatelismiehen luo, joka oli Châtelartin läheinen ystävä. Vidami herätti hänet, vaikka aika oli ihan sopimaton, jotta hän lähtisi hakemaan kirjettä, ilmaisematta, kuka sitä vaati ja kuka sen oli kadottanut. Châtelart, joka jo oli siinä uskossa, että kirje oli Nemoursin herttualle ja että herttua rakasti perintökuningatarta, ei epäillyt ollenkaan, että juuri herttua oli lähettänyt kirjettä kysymään. Hän vastasi ilkamoiden jättäneensä kirjeen perintökuningattaren käsiin. Kun aatelismies toi tämän vastauksen Chartresin vidamille, lisäsi se hänessä jo ennen ollutta rauhattomuutta ja antoi sille uuttakin aihetta. Oltuaan kauan kahden vaiheilla, mitä hänen tulisi tehdä, hän huomasi, että Nemoursin herttua oli ainoa, joka voisi auttaa häntä pääsemään pulasta.

Vidami meni herttuan luo ja astui hänen huoneeseensa aamun sarastaessa. Herttua nukkui täydessä unessa: se, mitä hän oli nähnyt edellisenä päivän Clèvesin prinsessassa, oli vaivuttanut hänet suloisiin unelmiin. Hän hämmästyi kovin huomatessaan vidamin tulleen häntä herättämään ja kysyi, oliko vidami tullut häiritsemään hänen untaan kostoksi siitä, mitä hän oli illallisella sanonut. Vidami osoitti heti ilmeellään, että perin vakava asia oli syynä hänen saapumiseensa.

»Tulen luoksenne uskoakseni teille elämäni tärkeimmän asian», sanoi vidami. »Tiedän hyvin, että te ette ole minulle siitä kiitollinen, koska nyt tarvitsen apuanne, mutta tiedän myös hyvin, että kadottaisin kunnioituksenne, jos ilman pakkoa puhuisin, mitä nyt aion. Olen pudottanut kirjeen, josta puhuin eilen illalla. Minulle on tavattoman tärkeätä, ettei kukaan tiedä, että se oli minulle osoitettu. Sen ovat nähneet monet pallonpelaajat eilen, jolloin se putosi. Te olitte myös siellä, ja minä pyydän teitä suosiollisesti sanomaan, että te olette sen kadottanut.»

»Te luulette varmaan», vastasi Nemoursin herttua hymyillen, »ettei minulla ole rakastajatarta, tehdessänne minulle sellaisen ehdotuksen ja kuvitellessanne, ettei ole ketään, jonka kanssa minun välini voisivat rikkoutua, jos uskottelisin saavani sellaisia kirjeitä.»

»Pyydän teitä kuuntelemaan minua vakavasti», virkkoi vidami. »Jos teillä on rakastajatar, jota seikkaa en ollenkaan epäile, vaikkakaan en tiedä, kuka se on, niin teidän olisi helppo puolustaa itseänne. Minä kyllä neuvon teille siihen varman keinon. Jollette voi itseänne puolustaa hänen edessään, ei juttu voi maksaa teille muuta kuin että välinne rikkoutuvat vain vähäksi aikaa, mutta minä saatan tämän onnettomuuden vuoksi häpeään henkilön, joka on rakastanut minua syvästi ja on kaikkein kunnioitettavimpia naisia, ja toiselta puolen saan niskoilleni leppymättömän vihan, joka tuhoaa onneni, ehkä muutakin.»

»En voi ymmärtää kaikkea, mitä sanotte», vastasi Nemoursin herttua, »mutta te johdatte minut aavistamaan, että huhut erään ylhäisen ruhtinattaren mielenkiinnosta teitä kohtaan eivät ole ihan aiheettomia.»

»Eivätpä olekaan», virkkoi vidami, »ja Jumala suokoon, että olisivat! En silloin olisi siinä pulassa, missä nyt olen. Mutta minun täytyy kertoa teille kaikki, mitä on tapahtunut, osoittaakseni, mitä on pelättävissä.

— Siitä alkaen kun tulin hoviin, on kuningatar aina kohdellut minua erikoisen huomaavaisesti ja suosiollisesti, ja minulla oli syytä uskoa, että hän oli hellä minua kohtaan. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään erikoista, enkä milloinkaan ajatellut tuntevani häntä kohtaan muuta kuin kunnioitusta. Olin kovasti rakastunut madame de Theminesiin. Hänet nähdessään on helppo ymmärtää, että häntä voi suuresti rakastaa, kun on hänen rakastamansa, niinkuin minä olin. Lähes kaksi vuotta sitten hovin ollessa Fontainebleaussa jouduin pari kolme kertaa keskusteluihin kuningattaren kanssa aikoina, jolloin hänen luonaan oli vähän väkeä. Minusta tuntui, että miellytin häntä, ja että hän myöntyi kaikkeen, mitä sanoin. Eräänä päivänä muun muassa alettiin puhua luottamuksesta. Sanoin, etten luottanut kehenkään täydellisesti, koska huomasin aina kaduttavan, jos oli toiselle jotakin uskonut, ja että tiesin paljon asioita, joista en milloinkaan ollut puhunut. Kuningatar sanoi kunnioittavansa minua tämän johdosta vielä enemmän, lisäten, ettei hän ollut Ranskassa tavannut ainoatakaan henkilöä, joka säilytti salaisuuden, ja että se oli kiusannut häntä eniten, koska se oli ottanut häneltä halun luottaa kehenkään, ja että ihmiselle, varsinkin hänen asemassaan, oli välttämätöntä elämässä, että hänellä oli joku, jolle voi puhua. Seuraavina päivinä hän useita kertoja palasi samaan keskusteluaiheeseen, vieläpä uskoi minulle varsin yksityisluontoisia tapahtumia. Lopulta minusta näytti, että hän halusi saada tietää minun salaisuuteni ja uskoa minulle omansa. Tämä ajatus kiinnitti minut häneen, ja hänen huomaavaisuutensa liikutti minua niin, että puhelin paljon tuottavammin kuin tavallisesti.

— Eräänä iltana kuningas ja kaikki hovinaiset olivat lähteneet ratsastamaan metsään, jonne kuningatar ei ollut halunnut, koska hän ei voinut oikein hyvin. Jäin hänen luokseen. Hän meni lammikon rannalle ja jätti seuralaisensa saadakseen liikkua vapaammin. Muutamia kertoja käveltyään edestakaisin hän lähestyi minua ja käski minun seurata itseään.

— 'Tahdon puhella teille', sanoi hän minulle, 'ja siitä, mitä sanon, näette, että olen ystävänne'. Näin sanoen hän pysähtyi ja katsoi minua kiinteästi. 'Olette rakastunut', jatkoi hän, 'ja koska ette usko asiaa kenellekään, luulette ehkä, ettei rakkauttanne tiedetä, mutta sen tietää moni, vieläpä asianomaisetkin. Teitä pidetään silmällä, tiedetään paikat, missä rakastajatartanne tapaatte, ja aiotaan yllättää teidät. En tiedä, kuka rakastajattarenne on, enkä sitä teiltä kysy. Tahdon vain suojella teitä onnettomuuksilta, joihin saatatte joutua.'

— Pyydän teitä huomaamaan, minkä ansan kuningatar minulle viritti ja kuinka vaikea minun oli olla siihen takertumatta. Kuningatar tahtoi tietää, olinko rakastunut, eikä ollenkaan kysynyt, keneen olin rakastunut, ja osoittamalla minulle, että hänen ainoa pyrkimyksensä oli tehdä minulle mieliksi, hän haihdutti minusta sen ajatuksen, että hän puhui vain uteliaisuudesta tai suunnitelman mukaan. Huolimatta kaikista harhaan johtavista seikoista pääsin kuitenkin totuuden perille. Olin rakastunut madame de Theminesiin, mutta vaikka hän rakasti minua, en ollut kyllin onnellinen saadakseni kohdata häntä erikseen, eikä minun siis tarvinnut pelätä, että minut näin yllätettäisiin, joten huomasin helposti, ettei kuningatar voinut häntä tarkoittaa. Muistin myös, että minulla oli lemmenseikkailuja toisen naisen kanssa, joka ei ollut yhtä kaunis eikä vakava kuin madame de Themines ja jonka ehkä voi keksiä paikasta, jossa häntä tapasin, mutta koska välitin hänestä vähän, oli minun helppo turvata itseni kaikilta vaaroilta olemalla tapaamatta häntä. Näin ollen päätin olla tunnustamatta salaisuuttani kuningattarelle ja vakuuttaa päinvastoin, että olin jo kauan sitten luopunut halusta rakastuttaa itseeni naisia, jotka voisin toivoa saavani, koska he kaikki mielestäni olivat arvottomia kiinnittääkseen kunniallista miestä, ja ettei muu kuin heitä paljoa ylempi voinut minua kiinnittää.»

− 'Ette vastaa minulle vilpittömästi', virkkoi kuningatar; 'tiedän asian olevan päinvastoin kuin sanotte. Sen tavan, kuinka nyt puhun teille, pitäisi velvoittaa teitä olemaan mitään salaamatta. Soisin, että olisitte ystäväni, mutta silloin tahdon myös olla selvillä suhteistanne. Harkitkaa, haluatteko hankkia ystävyyteni kertomalla minulle asioistanne. Annan teille kaksi päivää miettimisaikaa, mutta sen ajan kuluttua ajatelkaa tarkoin, mitä minulle sanotte, ja muistakaa, että jos myöhemmin huomaan teidän pettäneen, en anna sitä ikänä anteeksi.'

− Näin sanottuaan kuningatar lähti luotani vastausta odottamatta. Voitte kuvitella, että mieleni oli täynnä sitä, mitä kuningatar oli sanonut. Hänen minulle antamansa kaksi päivää eivät tuntuneet minusta liian pitkiltä tehdäkseni päätöksen. Näin hänen haluavan saada tietää, olinko rakastunut, ja toivovan, etten olisi. Huomasin myöskin aikomani ratkaisun seuraamukset ja jatkon. Turhamaisuuttani mairitteli aika lailla se, että olin erikoissuhteissa kuningattareen, vieläpä sellaiseen, joka olemukseltaan oli erittäin rakastettava. Toiselta puolen rakastin madame de Theminesiä, ja vaikka tavallaan olin hänelle uskoton sen toisen naisen vuoksi, josta teille puhuin, en voinut päättävästi katkaista suhteitani häneenkään. Näin myöskin sen vaaran, johon antautuisin pettäessäni kuningatarta, ja kuinka vaikeata olisi häntä pettää. En voinut kuitenkaan kieltäytyä siitä, mitä Onnetar minulle tarjosi, ja jätin sattuman varaan kaikki, mitä huono käytökseni minulle voisi tuottaa. Lopetin suhteeni siihen naiseen, jonka kanssa seurustelemiseni voitiin saada selville, ja toivoin voivani salata, että seurustelin madame de Theminesin kanssa.

— Kun kuningattaren minulle antamien kahden päivän kuluttua astuin huoneeseen, johon kaikki naiset olivat kokoontuneet iltaa viettämään, sanoi kuningatar kovaa ja niin vakavasti, että minua hämmästytti:

'Oletteko ajatellut sitä asiaa, jonka annoin toimitettavaksenne, ja tiedättekö sen oikean laidan?'

'Kyllä, madame', vastasin hänelle, 'asia on niinkuin sanoin teidän majesteetillenne'.

'Tulkaa illalla sinä aikana, jolloin kirjoitan', virkkoi hän, 'niin annan lopulliset ohjeeni'.

Kumarsin syvään mitään vastaamatta ja tulin luonnollisesti saapuville hänen määräämänään aikana. Tapasin hänet salissa, jossa oli hänen sihteerinsä ja joku hovineiti. Heti minut nähtyään kuningatar tuli minua vastaan ja vei minut salin toiseen päähän.

'No niin', sanoi hän, 'eikö teillä tarkan harkinnankaan jälkeen ole minulle mitään sanottavaa? Eikö se tapa, kuinka kohtelen teitä, ansaitse, että puhuisitte minulle vilpittömästi?'

'Juuri siksi, madame', vastasin hänelle, 'että puhun teille vilpittömästi, ei minulla ole teille mitään sanottavaa. Vannon teidän majesteetillenne niin kunnioittavasti kuin olen velvollinen, ettei minulla ole rakkaussuhdetta kehenkään hovin naiseen.'

'Tahdon uskoa sen', virkkoi kuningatar, 'koska sitä toivon, ja toivon sitä, koska soisin teidän kokonaan kiintyvän minuun, ja minun olisi mahdotonta olla tyytyväinen ystävyyteenne, jos olisitte rakastunut. Ei voi luottaa rakastuneisiin, ei voi olla varma heidän vaitiolostaan. He ovat liian hajamielisiä ja eri tahoille suuntautuvia, ja rakastajatar saa heidän sydämessään ensi sijan, joka ei ollenkaan sovi yhteen sen tavan kanssa, kuinka tahdon teidän minuun kiintyvän. Muistakaa siis, että antamaanne sanaan luottaen, ettei teillä ole mitään rakkaussuhteita, olen valinnut teidät antaakseni teille täyden luottamukseni. Muistakaa, että tahdon koko luottamuksenne, että tahdon, ettei teillä ole muita ystäviä eikä ystävättäriä kuin minun mieleisiäni ja että jätätte kaiken muun huolen paitsi halun minua miellyttää. En estä teitä huolehtimasta omasta onnestanne, vaan päinvastoin ohjaan sitä tarkemmin kuin te itse, ja mitä teenkään hyväksenne, pidän itseäni liiankin hyvin palkittuna, jos huomaan teidän olevan minua kohtaan sellaisen kuin toivon. Olen valinnut teidät uskoakseni teille kaikki murheeni ja auttamaan minua niitä vaimentamaan. Voinette arvata, etteivät ne ole vähäpätöisiä. Suvaitsen näennäisesti jokseenkin ilman tuskaa kuninkaan kiintymyksen Valentinoisin herttuattareen, mutta oikeastaan se on minulle sietämätön. Herttuatar hallitsee kuningasta, pettää häntä ja halveksii minua. Kaikki palvelijanikin ovat hänen puolellaan. Miniäni, ylpeänä kauneudestaan ja enojensa arvovallasta, ei kunnioita minua ollenkaan. Konnetabeli de Montmorency on kuninkaan ja kuningaskunnan herra. Hän vihaa minua ja on osoittanut vihaansa tavalla, jota en unohda. Marsalkka Saint-André on nuori, julkea suosikki, joka ei käyttäydy minua kohtaan paremmin kuin muutkaan. Onnettomuuteni yksityiskohdat herättäisivät sääliänne, enkä ole tähän asti tohtinut uskoa surujani kenellekään. Luotan teihin. Käyttäytykää niin, etten sitä kadu, ja olkaa ainoa lohdutukseni.'

— Kuningattaren silmät punertuivat näiden sanojen lopulla, ja minä olin heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen: niin liikutettu olin todella siitä hyvyydestä, jota hän minulle osoitti. Siitä päivästä aikain hän luotti minuun täydellisesti. Hän ei tehnyt enää mitään, puhumatta minulle siitä, ja suhteemme on yhä edelleen voimassa.»