JOHDANTO.

Tuskin missään maassa ja minään aikana kirjallisuus on eri muodoissaan saavuttanut sellaista yhtenäisyyttä ja kiinteyttä kuin Ranskassa 1600-luvulla vallinnut n.s. klassillisuus ja samalla kuvastellut henkisen elämän kaikilla aloilla, uskonnossa, politiikassa, kuvaamataiteissa ja seuraelämän muodoissa ilmenevää suuntaa: järkevyyttä, lainalaisuutta, selvyyttä ja muodon huoliteltua hienoutta ja ylevyyttä. Kirjallisuuden suosituimpana ja korkeimmalle kehittyvänä lajina on näytelmä, murhenäytelmä varsinkin, ja sen suurimpina mestareina Corneille ja Racine.

Ranskalais-klassillisen suunnan kirjalliset periaatteet ovat selvimmin lausuttuina Boileaun Runousopissa v:lta 1674 — mitään teosta ei ainakaan uudella ajalla ole kauempaa aikaa ja laajemmalla alueella pidetty sen vertaisena hyvän maun lakikirjana. Kivimies tarvitsee vakavan tukikohdan kääntääkseen paaden paikoiltansa, mittaustieteilijä varman selviön todistelunsa lähtökohdaksi. Tällainen perusselviö on Boileaulle muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuuksien erinomaisuus: puolentoista, kahden vuosituhannen kestäessä ne ovat kaikkien kansojen valistuneimpien kesken herättäneet suurempaa ihailua kuin mitkään muut kirjalliset tuotteet. Tämä yksimielinen tunnustus on niiden ehdottoman arvon takeena. Kaikkien myöhempien aikojen kirjailijoiden on palattava näille alkulähteille oppia ammentamaan, ja he ovat sitä suurempia, mitä enemmän he muistuttavat näitä ikuisia esikuvia. Kaikki kirjalliset lait on siis etsittävä antiikin mestarien nimenomaisista lausunnoista tai johdettava heidän teoksistaan. Mutta neron uusia muotoja ja lakeja luovaan voimaan Boileau ei kiinnitä kyllin paljon huomiota.

Niinkuin sanotaan olevan katolilaisia, jotka ovat katolisempia kuin paavi itse, samoin voi Boileausta ja varsinkin eräistä hänen vähimmistä henkiystävistään sanoa, että he joskus ovat antiikkisempia kuin antiikki itse: he muovaavat laeiksi, mikä muinais-Kreikassa oli vain tapa tai sattumakin, eivätkä epäröi silloinkaan, kun terveen järjen tulisi osoittaa, että heille on ehkä sattunut mestarin väärinymmärrys. Niinpä Boileaun mielestä esim. oodin alun tulee olla komea ja loistava, koska Pindaros kuudennen olympialais-oodinsa alussa vertaa sitä loistavaan palatsiin; kertomarunon alun sitävastoin pitää olla yksinkertainen, koska Vergiliuksen Aeneis alkaa vaatimattomasti. Eräästä väärin ja ahtaasti ymmärretystä Aristoteleen lauseesta muovautuvat Ranskan klassilliselle murhenäytelmälle toiminnan yhteyden lain lisäksi ajan ja paikan yhteyden lait kammitsaksi, ja kun Homeroksen ranskantaja madame Dacier keksii, ettei Odysseian ensimmäisessä laulussa ole vertausta, säätää hän, ettei kunnollisen kertomarunon ensimmäisessä laulussa saa olla vertausta, j.n.e.

Boileau muovaa määräyksiä, murhe- ja huvinäytelmistä, eepoksista, oodeista, madrigaleista y.m.s. ihmeistä. Mitä ohjeita hän antaa romaanin kirjoittajalle? Ei sanaakaan. Boileau piti sitä varmaan asiaankuulumattomana: eihän kukaan antiikin mestareista ollut kirjoittanut romaania. Hän oli epäilemättä samalla kannalla kuin klassikko, Ranskan akatemian presidentti Auger, joka niin myöhään kuin v. 1824, romantikkojen uudistusta vastaan taistellessaan, julisti arkailematta: »Kirjallisuuden lajit ovat kerta kaikkiaan vakautuneet ja tunnustetut. Niiden luonnetta ei voi muuttaa eikä lukua lisätä: niitä sekoitetaan ja sotketaan kamalasti yhteen ja luullaan siten luotavan uusia.»

Kerran sentään sana »romaani» esiintyy Boileaun kuulussa Runousopissa. Hän lausuu varoittaen eepililliselle runoilijalle: »Välttäkää romaanin sankarien mitättömyyttä!» niinkuin meidän aikoinamme valitettaisiin, jos joku suurkirjailija hullaantuisi salapoliisijuttuja kyhäilemään. Edellämainittu madame Dacier määrittelee Odysseian esipuheessa romaania seuraavasti: »Romaani on suorasanainen esitys, keksitty turmelemaan tapoja tai ainakin hyödyttämättä huvittamaan kertomalla useita valheellisia seikkailuja, joista puuttuu sovinnaisuus ja allegoria; sankariin sovitetaan siinä kaikenlaisia ajan, paikan, tapojen ja luonteiden historiallisen totuuden kanssa ristiriidassa olevia heikkouksia ja vastakkaisia liioitteluja.»

Oliko Ranskan klassikkojen yliolkaisella kannalla romaaneja kohtaan perustetta? Romaani oli nuorin kirjallisuuden laji. Sen alkuvaiheista viittaan yleiskatsaukseen, joka liittyy suomennettuun Richardsonin Pamelaan (»Kariston klassillinen kirjasto» 12) — sekin tämän kirjallisuudenhaaran merkkiteoksia. Rajoitun siis tässä lausumaan eräitä huomautuksia yksinomaan ranskalaisesta romaanista.

Tämä kirjallisuuden laji, jonka viljelijää Ranskassa 1600-luvulla eivät mitkään kaavat ja lait pidätelleet, mutta eivät liioin mitkään hyvät perintätavat tukeneet, kuten muita runoilijoita, liikkui melkein vain kahdessa äärimmäisyydessä: sievisteleväisyydessä ja eriskummaisuudessa. Edellisistä tunnetuimpia ovat n.s. paimenromaanit, varsinkin Honoré d'Urfén Astrée (1607—27), joissa kuvaillaan paimeniksi pukeutuneiden prinssien ja prinsessojen äitelää ja sievistelevää lemmiskelyä. Jälkimäiset taas ovat mitä merkillisimpien ja mahdottomimpien seikkailujen rykelmiä, kuten Scudéry-sisarusten Artamène eli Suuri Kyros (15,000 sivua!) ja Clélie (10,000 sivua!). Kummallekin suunnalle on yhteistä mitä hurjin hajanaisuus ja kaiken todellisen ja luonnollisen vierominen. Lähellä jälkimäistä lajia oli eräitä yrityksiä vähän tasapuolisempaan, realistisempaan tosiolojen kuvaukseen, joissa vastoin klassillisuuden peruskäsitystä uskallettiin ottaa aiheita pikkuporvariston ja talonpoikienkin elämästä. Tällaisia ovat Charles Sorelin Francionin hauska ja tosi historia (1623), Scarronin Koomillinen romaani (1651) ja Furetièren Porvariromaani (1666). Lukuunottamatta paikoin vahvaa karkeutta ja mauttomuutta vaivaa näitäkin yrityksiä hajanaisuus ja miltei täydellinen psykologisen käsityksen puute. 1600-luvun loppupuolelta kuitenkin on muuan romaani, joka kohoaa verrattomasti kaikkia edeltäjiään ylemmäksi ja ankarinta nykyaikaista mittapuuta käyttäen ansaitsee romaanin nimen ja romaanin lukijoiden huomion, puhumattakaan siitä, että se tämän kirjallisuudenhaaran kehityksessä on kaikkein tärkeimpiä muistomerkkejä: madame de la Fayetten Clèvesin prinsessa (eli tämän ranskalais-saksalaisen alueen nimistön toista kirjoitustapaa käyttäen »Kleven prinsessa»).

Muutama sana sen tekijättärestä ja sepityksestä. Marie Magdaleine Pioche de La Vergne syntyi Pariisissa v. 1634 pikku aatelismiehen tyttärenä. Hän osoitti jo lapsena suurta lahjakkuutta ja sai perusteellista opetusta m.m. latinan ja kreikan kielissä, joita sen ajan naisista vain harvat harrastivat. Yksikolmattavuotiaana hän meni naimisiin Jean-François Motierin, kreivi de La Fayetten kanssa. Pariskunnalle syntyi kaksi poikaa. Pian aviomies katoaa jäljettömiin nuoren kreivittären elämästä. Viime aikoihin asti on luultu hänen päiviensä silloin päättyneen. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet hänen kuolleen yksinäisenä Auvergnessa vasta 1683; kreivitär de La Fayette taas eli Pariisin hovipiireissä. Eron syy on tuntematon.

Madame de La Fayette ei ollut kaunis, mutta hänen älykkyytensä, sydämellisyytensä ja lempeä surumielisyytensä, joka osaksi lienee johtunut sairaloisuudesta, liitti hänet vuosikausia kestäviin ystävyydenliittoihin. Madame de Sévignén kirjeenvaihdossa varsinkin on monta madame de La Fayettea ylistävää lausuntoa; Merkittävimmäksi kaikista kehittyi hänen ja kirjailija La Rochefoucauldin ystävyydenliitto. Huono terveys pakotti kummankin pysyttelemään sisällä, ja kirjalliset harrastukset olivat kummallekin yhteisiä. Mietelmien kirjoittaja oli kaksikymmentäyksi vuotta ystävätärtään vanhempi, kokenut monia vaiheita, katkeroitunut ja oppinut näkemään ennen kaikkea tyhmyyttä ja itsekkyyttä ihmisten ajatuksissa ja toimissa. Madame de La Fayetten lempeys ja sydämellisyys oli hänen parin viimeisen vuosikymmenensä lähes jokapäiväisenä lohdutuksena. »Herra La Rochefoucauld on antanut minulle älyä, minä olen uudistanut hänen sydämensä», oli ystävättären tapana sanoa. Madame de Sévigné kirjoittaa La Rochefoucauldin kuoleman johdosta tyttärelleen tästä ystävyydenliitosta 1680: »Mistähän madame de La Fayette jälleen tapaa sellaisen ystävän seuran, sellaisen lempeyden, suIostuttajan, luottamuksen ja kunnioituksen itselleen ja pojalleen? Hän on sairas, istuu aina huoneessaan eikä liiku kaduilla. Herra de Rochefoucauld oli myös paikoillaanolija. Tämä seikka saattoi heidät välttämättömiksi toisilleen. Mitään ei voi verrata heidän ystävyytensä luottavaisuuteen ja sulouteen. Kuten huomaatte, tyttäreni, on mahdotonta kokea tuskallisempaa menetystä, jota ei aikakaan voi lohduttaa. Olen ollut hänen luonaan nykyään kaiket päivät.»

Yksinjääneen oma tila huononi vuosi vuodelta. Eräässä viimeisistä kirjeistään hän lausuu alistuneesti: »En luule voivani pitkälti elää tässä tilassa. Elämäni on liian tuskallista sen loppua pelätäkseni. Alistun murheetta Jumalan tahtoon. Hän on Kaikkivaltias, ja jokaisen on vihdoin palattava Hänen luokseen.» Hän kuoli toukokuussa 1693. Hänen leposijansa on tuntematon.

Madame de La Fayette ei ollut varsinainen kirjailija eikä sellaisena itseään pitänytkään. Hän harrasti kyllä kirjallisuutta, mutta on omaan sepittelyyn uhrannut vain pienen murto-osan aikaansa. Lukuunottamatta paria henkilökuvausta ja yhtä muistelmateosta, hänen kynästään on lähtenyt vain käsilläoleva romaani Clèvesin prinsessa, joka yksinkin takaa hänelle merkittävän paikan 1600-luvun kirjallisuudessa.

Ainakin jo v. 1672 kirjailijattaren tiedetään suunnitelleen romaaniaan ja neuvotelleen siitä La Rochefoucauldin kanssa myöhemmin. Joskus on yritetty tehdä pesänselvitys kummankin osuudesta teoksen suunnitelmassa: aina on suoritettava velvollisuus Clèvesin prinsessan tavoin — se on muka tekijättären ydinväite; tämän neuvon rohkea noudattaminen aiheuttaa useimmiten kärsimystä — sitä pitävät jotkut La Rochefoucauldin lisäyksenä romaanin periaatteeseen. Eräät kirjallisuushistorioitsijat ovat muutamissa yksityiskohdissakin näkevinään Mietelmien katkeroituneen kirjoittajan synkkyyttä ja ankaruutta. Luonnollisesti on kirjailijattarella ollut apua kokeneesta arvostelusta, mutta pitemmälle menevät väitteet vaikutuksista ovat todistamattomia. Romaani ilmestyi pitkän kypsyttelyn jälkeen vasta v. 1678 salanimellä, ja tekijätär osasi taitavasti johtaa vieraampien epäilyt harhaan, samalla sattuvasti arvostellen teostaan!

»Muuan pieni kirjanen, joka viisitoista vuotta sitten kierteli luettavana ja jonka yleisö osaksi luuli sepittämäkseni, on ollut syynä, että minulle annetaan osuus myös Clèvesin prinsessasta. Olen puolestani hyvin mielissäni siitä, että minua näin epäillään, ja tunnustaisin olevanikin sen tekijä, jos olisin varma, ettei todellinen tekijä jonakin päivänä vaatisi minua vastuuseen. Pidän kertomusta erittäin sievänä, hyvin, joskaan en varsin huolitellusti kirjoitettuna, täynnä ihailtavaa hellyyttä. Se on luettava useammin kuin kerran. Erikoisesti miellyttää minua siinä mainio kuvaus hoviseurueesta ja sen elämäntavoista. Siinä ei ole mitään kuviteltua ja liioittelua. Se ei olekaan mikään romaani, vaan oikeastaan muistelma, ja olenkin kuullut muistelman sen alkuperäiseksi nimitykseksi, joka sittemmin on muutettu» (kirje Lescherainelle 13.IV.1678).

Pitkälti ei tekijätär voinut pysyä salassa, ja arvostelu oli eräitä pikku huomautuksia ja viisasteluja lukuunottamatta hyvin suopea. Ankara Boileau tunnusti, että »madame de La Fayette oli Ranskan naisista henkevin ja parhaiten kirjoittava», Laharpe, että »rakkauden ja kunnian taistelua ei milloinkaan ollut kuvailtu herkemmin». Voltaire lausuu teoksessaan Ludvig XIV:n vuosisata: »Madame de La Fayette on kirjoittanut ensimmäiset romaanit, joissa on nähty hienoston tapoja ja luonnollisia vaiheita viehättävästi kuvattavan. Ennen häntä oli esitetty vain epätodennäköisiä seikkoja teennäisellä tyylillä.»

Clèvesin prinsessan maine on vuosien vieriessä vain kasvanut. Tämä nuorimman kirjallisuudenlajin neljännesvuosituhannen täyttävä edustaja kestää, ilman iän ja vaihtuneiden olosuhteiden oikeuttamaa puolustelua, vertailun nykyaikaisten romaanien kanssa. Jos se taas pannaan edeltäjiensä rinnalle, joista se suureksi edukseen poikkeaa, tai verrataan sitä Corneillen ja Racinen murhenäytelmiin, joita se lajierosta huolimatta ansiokkaasti muistuttaa, niin voi todeta sen olevan 1600-luvun n.s. klassillisen suunnan ainoan romaanin, joka tämän nimen todella ansaitsee.

1600-luvun yleensä mahdottoman laajoissa romaaneissa on liitetty irrallisia seikkailuja toinen toistaan seuraamaan. Niitä voisi sivumäärin pyyhkiä pois tai yhtä paljon lisätä, hajanaisuuden käymättä suuremmaksi. Clèvesin prinsessassa on kohtuullisissa puitteissa yksi ainoa yhtenäinen tapaussarja muovattu kiinteäksi kokonaisuudeksi. Edelliset koettavat herättää lukijan huomiota ulkonaisilla, eriskummaisilla tapauksilla, jälkimäisen mielenkiinto on kokonaan psykologisessa, johtelussa ja erittelyssä: ulkonaisesti siinä tapahtuu perin vähän, mutta sen sielullinen, sisäinen jännitys on suuri. Itse aihekin, naidun naisen sielunliikkeiden kuvaus, oli uusi: ajan käsityksen mukaan avioliitto oli rakkauden ja romaanin loppu kahdessakin merkityksessä. Edellämainittu Furetière sanoo nimenomaan Porvariromaanissaan, johdettuaan sankarinsa ja sankarittarensa tähän satamaan: »Elivätkö he hyvästi vai huonosti yhdessä, sen saatte nähdä jonakin päivänä, kun tulee muotiin kuvata naitujen naisten elämää». Molièren Sievistelevien hupsujen Madelon sanoo avioliiton kirjallista kuvailua »romaanin ottamiseksi juuri hännästä kiinni». Varhaisempien romaanien kieli oli ollut sievistelevää tai karkeaa, joskus samassa teoksessa kumpaakin vuorotellen, ja epätasaista. Clèvesin prinsessan sanonta on niin luonnollista, ja välitöntä kuin klassillisen suunnan teokselta suinkin voi odottaa ja lisäksi selvää ja huoliteltua. Kirjailijatar ei ollutkaan lausunut turhaan: »Teoksen yksi ainoa sattuva lause maksaa kultakolikon ja yksi ainoa sana hopearahan.»

Jo ennen Clèvesin prinsessan ilmestymistä oli eräs tekijättären tuttava Boursault ryhtynyt sitä käsikirjoituksesta dramatisoimaan. Romaanin monet avut johtavatkin ajatukset heti näytelmään, lähinnä Corneillen tragedioihin. Kummankin henkilöt ovat korkeimman ylhäisön piiristä: klassillinen suunta ei voinut käsittää, että keskisäädyn tahi alhaison elämässä saattaisi esiintyä taiteellisesti vaikuttavaa tragiikkaa. Clèvesin prinsessassa ja useimmissa Corneillen näytelmissä, varsinkin hänen mestariteoksessaan Cidissä, on perustavana rakkauden ja kunnian välinen ristiriita monine vaiheineen, jossa kunnia voittaa, lopulta niin ylevässä merkityksessä, että yleinen käsitys täysin hyväksyisi rakkaudenkin voiton. Molemmat: pitävät ulkonaisia tapahtumia sivuasioina ja työntävät ne jollakin tavoin varjoon; molemmille on mielenliikkeiden ja sisäisten vaikutusten esittely pääasia, ja lopuksi kumpikin suosi hillittyä ja huoliteltua sanontaa, joka nykyisin voi ehkä tuntua liian sovinnaiselta ja värittömältä, mutta ei milloinkaan ole räikeää ja mautonta.

Clèvesin prinsessa on joka suhteessa todella klassillinen romaani.

Suomentaja.