ENSIMMÄINEN OSA.

Loisteliaisuus ja hienot tavat eivät ole Ranskassa milloinkaan ilmenneet niin häikäisevästi kuin Henrik II:n viimeisinä vuosina. Tämä ruhtinas oli sulavakäytöksinen, kaunis ja herkkä rakastumaan. Vaikkakin hänen kiintymyksensä Diana Poitiersilaiseen, Valentinoisin herttuattareen, oli herännyt kolmattakymmentä vuotta sitten, oli se kuitenkin yhtä kiihkeä, ja kuningas antoi siitä yhtä selviä todistuksia.

Koska Henrik II menestyi ihmeteltävästi kaikissa ruumiinharjoituksissa, olivat ne hänen parhaimpina ajanvietteinään: joka päivä oli metsästysretkiä, palloleikkejä, tansseja, rengasratsastuksia tai sentapaisia huvituksia. Valentinoisin herttuattaren värit ja nimikirjaimet vilahtelivat kaikkialla, ja hän itse esiintyi puettuna tavalla, joka olisi sopinut hänen tyttärentyttärellensä, siihen aikaan jo naimaikään ehtineelle neiti de la Marckille.

Kuningattaren läsnäolo teki hänenkin esiintymisensä mahdolliseksi. Tämä ruhtinatar oli kaunis, joskin hänen ensi nuoruutensa oli mennyt; hän rakasti mahtavuutta, suurellisuutta ja huveja. Kuningas oli nainut hänet ollessaan vielä Orleansin herttua. Silloin oli perintöruhtinaana hänen myöhemmin Tournonissa kuollut vanhempi veljensä, jonka syntymä ja suuret hyvät ominaisuudet määräsivät hänet arvokkaasti täyttämään isänsä Frans I:n paikan.

Kuningattaren kunnianhimoinen mieli teki hallitsemisen hänelle suloiseksi. Hän näytti surutta sietävän kuninkaan kiintymyksen Valentinoisin herttuattareen eikä osoittanut vähääkään mustasukkaisuutta. Mutta hän osasi niin täydellisesti peittää kaikki, että oli vaikea saada selvää hänen tunteistaan, ja oveluus pakotti hänet lähestymään tätä herttuatarta siten kiinnittääkseen kuningasta itseensä. Tämä ruhtinas piti naisten seurasta, sellaistenkin, joihin hän ei ollut rakastunut: hän oleskeli joka päivä kuningattaren luona seurusteluaikana, jolloin kaikki kummankin sukupuolen kauneimmat ja soreimmat saapuivat lukuisasti koolle.

Milloinkaan ei hovissa ole ollut niin paljon kauniita naisia ja ihmeteltävän soreita miehiä. Luonto näyttää nauttineen luodessaan ylhäisimmät ruhtinaat ja ruhtinattaret mitä kauneimmiksi ihmisiksi. Ranskan prinsessa Elisabeth, sittemmin Espanjan kuningatar, alkoi osoittaa harvinaista henkevyyttään ja verratonta kauneuttaan, joka tuli hänelle niin tuhoisaksi. Maria Stuart, Skotlannin kuningatar, joka oli mennyt naimisiin perintöruhtinaan kanssa ja jota nimitettiin perintökuningattareksi, oli sielultaan ja ruumiiltaan täydellinen. Hänet oli kasvatettu Ranskan hovissa, jossa hän oli oppinut kaiken hienouden. Sitäpaitsi hänellä oli jo syntymästään niin paljon taipumuksia kaikkeen kauneuteen, että hän huolimatta nuoruudestaan rakasti ja tunsi sitä paremmin kuin kukaan. Kuningatar, hänen anoppinsa, ja kuninkaan sisar pitivät myös runoudesta, näytelmistä ja musiikista: kuningas Frans I:n runouden- ja kirjallisuudenmaku olivat vielä vallitsevina Ranskassa; kun kuningas, hänen poikansa, piti kaikista ruumiinharjoituksista, tunnettiin hovissa kaikki huvilajit. Tämän hovin teki kauniiksi ja majesteetilliseksi prinssien ja harvinaisen ansiokkaiden ruhtinaiden lukematon joukko. Ne, jotka mainitsen, olivat eri aloilla vuosisatansa koristus ja ihme.

Navarran kuningas herätti kaikkien kunnioitusta korkealla arvoasemallansa ja persoonallisuudellansa. Hän kunnostautui sodassa ja kilpaillessaan Guisen herttuan kanssa oli useasti lähtenyt kenraalinpaikaltaan mennäkseen hänen rinnalleen taistelemaan kaikkein vaarallisimpiin paikkoihin tavallisena sotamiehenä. On totta, että herttuakin oli osoittanut niin ihmeellistä kuntoa, ja hänellä oli ollut niin paljon menestystä, ettei ollut ainoatakaan suurta sotapäällikköä, joka ei kateellisena katsonut häneen. Hänen kuntonsa takeena olivat kaikki muut suuret hyvät ominaisuudet: hän oli laaja ja syvä hengeltään, jalo ja ylevä sielultaan ja yhtä pystyvä sotaan kuin liikeasioihin.

Hänen veljensä, Lotringin kardinaali, oli syntymästään alkaen suunnattoman kunnianhimoinen, terävä-älyinen ja oli hankkinut itselleen syvälliset tiedot. Niitä hän käytti vaikutusvaltaan päästäkseen puolustamalla katolista oppia, jonka kimppuun alettiin käydä. Ritari Guise, jota nimitettiin sittemmin suureksi prioriksi, oli kaikkien rakastama prinssi, kaunismuotoinen, henkevä, miellyttävä ja kuuluisa kautta Euroopan.

Condén prinssin hyvin vähän luonnon suosimassa pienessä ruumiissa asui suuri ja ylevä sielu ja henki, joka herätti kauneimpienkin naisten rakkauden.

Neversin herttua, joka oli kuuluisa sotaretkistään ja hoitamistaan korkeista viroista, vaikkakin oli hyvin iäkäs, oli hovin ilona. Hänellä oli kolme täydellisen kaunista poikaa. Järjestyksessä toinen, jota nimitettiin Clèvesin prinssiksi, oli arvokas ylläpitämään nimen mainetta. Hän oli uljas ja komea ja harvinaisen älykäs ollakseen niin nuori.

Chartresin vidami, vanhasta Vendômen suvusta, jonka nimeä oikeatkaan prinssit eivät ole halveksineet, kunnostautui yhtä hyvin sodassa kuin rakkauden asioissa. Hän oli kaunis, hauskannäköinen, rohkea, uljas, aulis; kaikki hänen hyvät puolensa olivat suuret ja ilmeiset, ja hän oli lisäksi ainoa kyllin arvokas Nemoursin herttuaan verrattavaksi, jos ketään voi häneen verrata.

Tämä ruhtinas olikin luonnon mestariteos; vähimmin ihailtavaa hänessä oli se, että hän oli maailman pulskin ja kaunein mies. Toisten yli kohotti hänet hänen verraton kunnokkuutensa ja hänen henkensä, kasvojensa ja liikkeittensä viehkeys, jonka vertaista ei ole nähty kenessäkään muussa kuin hänessä. Hän oli iloinen sillä lailla, joka viehätti yhtä paljon miehiä kuin naisia, harvinaisen hieno kaikissa liikkeissään, osasi pukeutua tavalla, jota kaikki aina seurasivat voimatta kuitenkaan jäljitellä, ja lopuksi oli hänen koko olemuksessaan sellainen leima, ettei voinut hänestä saada silmiään irti, missä hän kulkikaan. Hovissa ei ollut ainoatakaan naista, jonka kunniaa ei olisi mairitellut nähdä hänen rakastuvan itseensä, ja harvat niistä, joihin hän oli kiintynyt, voivat kehua pitäneensä häntä pauloissaan kauan aikaa, ja useat, joita kohtaan hän ei ollut osoittanut mitään lempeä, eivät voineet olla häntä rakastamatta. Hän oli niin viehättävä ja niin rakastumiseen taipuva, ettei voinut kieltää mitään niiltä, jotka koettivat häntä viehättää: niin oli hänellä useita rakastajattaria, mutta vaikeata oli arvata, ketä hän todella rakasti. Hän kävi usein perintökuningattaren luona: tämän prinsessan kauneus, hänen suloutensa, pyrkimyksensä kaikkia miellyttää ja se erikoinen arvonanto, jota hän osoitti herttualle, antoivat usein aihetta epäillä, että herttua oli kohottanut katseensa häneen asti.

Guiset, joiden sisarentytär perintökuningatar oli, olivat suuresti lisänneet vaikutusvaltaansa ja arvoansa tämän naimisliiton avulla. Kunnianhimo sai heidät pyrkimään kuninkaallisten prinssien vertaisiksi ja jakamaan konnetabeli Montmorencyn valtaa. [Konnetabeli oli 1500-luvulla, jota tämä romaani kuvaa, Ranskan sotaväen ylipäällikön ja kuninkaan lähimmän miehen arvonimi. Suomentaja.] Kuningas siirsi tälle suurimman osan hallitustoimiansa ja piti Guisen herttuaa ja marsalkka Saint-Andreta suosikkeinaan. Mutta ne, jotka suosio tai asiat lähensivät häneen, eivät voineet pysyä asemassaan, elleivät alistuneet Valentinoisin herttuattaren tahtoon. Ja vaikkei herttuatar enää ollut nuori eikä kaunis, hallitsi hän kuningasta niin ehdottomalla vallalla, että voi sanoa hänen olleen sekä kuninkaan että valtion rakastajattaren.

Kuningas oli aina pitänyt konnetabelista ja heti hallituksensa alussa kutsunut hänet maanpaosta, johon Frans I oli hänet lähettänyt. Hovi oli jakaantunut Guisein ja konnetabelin puolelle, jota kuninkaalliset prinssit kannattivat. Kumpikin puolue oli aina pyrkinyt Valentinoisin herttuattaren suosioon. Aumalen herttua, Guisen herttuan veli, oli nainut erään hänen tyttäristään, ja konnetabeli tavoitteli samaa liittoa. Hänelle ei ollut kylliksi, että hän oli naittanut vanhemman poikansa madame Dianan kanssa, joka oli kuninkaan ja erään sittemmin nunnaksi ruvenneen piemontilaisnaisen tytär. Tällä naimisliitolla oli ollut monta estettä niiden lupauksien vuoksi, jotka Montmorency oli antanut neiti de Piennesille, kuningattaren hovineidille. Ja vaikka kuningas oli kumonnut esteet erikoisella kärsivällisyydellä ja hyvyydellä, ei konnetabelilla ollut mielestään kyllin tukea, jollei hän saanut Valentinoisin herttuatarta puolelleen ja eroamaan Guiseistä, joiden suuruus alkoi jälkimäistä huolestuttaa.

Herttuatar oli, niin paljon kuin mahdollista, viivytellyt perintöruhtinaan naimista Skotlannin kuningattaren kanssa: tämän nuoren kuningattaren kauneus ja suuri, kehittynyt henkevyys ja se nousu, jonka naimisliitto toimitti Guiseille, olivat hänestä sietämättömiä. Hän vihasi erittäinkin Lotringin kardinaalia, joka oli puhutellut häntä pisteliäästi, vieläpä halveksienkin. Hän näki, että kardinaali oli suhteissa kuningattaren kanssa, joten konnetabeli tajusi saavansa hänet puolelleen ja yhtymään liittoonsa, jos naitettaisiin hänen tyttärentyttärensä, neiti de la Marck, konnetabelin toisen pojan, monsieur d'Anvillen kanssa, joka peri isänsä toimen Kaarle IX:n hallitessa. Konnetabeli ei arvellut monsieur d'Anvillen panevan esteitä naimiskaupalle, niinkuin oli monsieur de Montmorency pannut; mutta vaikkakin niiden syyt olivat häneltä salassa, olivat vaikeudet tuskin vähemmät. Monsieur d'Anville rakasti tavattomasti perintökuningatarta, ja niin vähän toivoa kuin hänellä olikin, ei hän saattanut päättävästi sitoutua liittoon, joka veisi toisaalle hänen harrastuksensa.

Marsalkka Saint-André oli hovissa ainoa, joka ei ollut liittynyt mihinkään puolueeseen: hän oli yksi suosikeista, ja tämä suosio kohdistui vain hänen olemukseensa. Kuningas oli rakastanut häntä jo ollessaan perintöruhtinaana ja sittemmin tehnyt hänestä Ranskan marsalkan siinä iässä, jolloin ei vielä ole totuttu vaatimaan pienempiäkään arvoja. Kuninkaan suosio antoi hänelle loiston, jota piti yllä hänen persoonallisuutensa kunnokkuus ja miellyttävyys, hänen hieno taloutensa ja kalustonsa ja harvinaisin suurellisuus, mitä kellään yksityisellä on nähty. Hallitsijan aulius korvasi näitä menoja: tämä ruhtinas suorastaan tuhlasi niille, joista hän piti. Hänellä ei ollut kaikkia hyviä ominaisuuksia, mutta useimmat niistä kyllä, varsinkin se, että hän piti sodasta ja ymmärsi sitä. Hänellä oli siinä myös ollut onni mukanaan: lukuunottamatta Saint-Quentinin taistelua hänen hallituskautensa oli sarja voittoja. Hän oli henkilökohtaisesti voittanut Rentyn taistelun. Piemont oli vallattu, englantilaiset oli karkoitettu Ranskasta, ja keisari Kaarle V oli nähnyt hyvän onnensa loppuvan Metzin kaupungin porteilla, jota hän turhaan oli piirittänyt keisarikuntansa ja Espanjan kaikilla sotavoimilla. Koska Saint-Quentinin onnettomuus sittenkin oli vähentänyt ranskalaisten valloitustoiveita ja koska onni myöhemmin näytti jakautuneen molempien kuninkaiden välillä, huomasivat he vähitellen olevansa taipuvaisia rauhantekoon.

Lotringin leskiherttuatar oli alkanut siitä tehdä ehdotuksia, perintöruhtinaan naimisiinmenon aikoina ja sittemmin oli salaisia neuvotteluja ollut käynnissä. Vihdoin valittiin Artoisin maakunnassa sijaitseva Cercamp kokouspaikaksi. Lotringin kardinaali, konnetabeli Montmorency ja marsalkka Saint-André saapuivat sinne kuninkaan puolesta, herttua Alba ja Oranian prinssi Filip II:n puolesta ja Lotringin herttua ja herttuatar olivat välittäjinä. Pääkysymykset olivat Ranskan prinsessan Elisabethin avioliitto Espanjan perintöprinssin Don Carloksen kanssa ja samoin kuninkaan sisaren naiminen Savoijin prinssin kanssa.

Kuningas oleskeli tällä aikaa rajalla ja sai siellä tiedon Englannin kuningattaren Marian kuolemasta. Hän lähetti Randanin kreivin Englannin Elisabethin luo onnittelemaan häntä valtaistuimelle nousemisen johdosta. Elisabeth otti lähettilään ilomielin vastaan, sillä hänen oikeutensa kruunuun oli niin heikosti perusteltu, että hänelle oli edullista nähdä Ranskan kuninkaan sen tunnustavan. Kreivi huomasi hänen saaneen tietoja Ranskan hovin harrastuksista ja niiden henkilöiden ansioista, jotka siihen kuuluivat, mutta varsinkin olevan niin täynnä kunnioitusta Nemoursin herttuaa kohtaan ja puhuvan niin monta kertaa herttuasta ja sellaisella innolla, että kun kreivi palasi ja selosti matkaansa kuninkaalle, tämä sanoi hänelle, ettei, ollut mitään, mitä Nemoursin herttua ei voisi vaatia uudelta kuningattarelta, joka varmaankin ottaisi hänet puolisokseen. Kuningas puhui siitä herttualle vielä samana iltana, pani Randanin kreivin hänelle kertomaan kaikki, mistä oli keskustellut Elisabethin kanssa, ja kehoitti häntä ottamaan vaarin tästä suuresta onnesta. Aluksi Nemoursin herttua luuli, ettei kuningas puhunut tosissaan, mutta huomattuaan, että niin oli asian laita, hän sanoi:

»Jos ryhdyn tähän haaveelliseen yritykseen teidän majesteettinne neuvosta ja teidän majesteettianne palvellakseni, pyydän ainakin teidän majesteettianne pitämään sen salaisuutena, kunnes menestys tekee minut siihen oikeutetuksi ihmisten silmissä, eikä tahtomaan minua näyttäytymään niin tavattoman turhamaisena, että kuningatar, joka ei ole milloinkaan minua nähnyt, tahtoisi muka mennä kanssani naimisiin rakkaudesta.»

Kuningas lupasi olla puhumatta muille kuin konnetabelille tästä suunnitelmasta, pitipä vaitioloa välttämättömänäkin asian menestymiseksi. Randanin kreivi neuvoi Nemoursin herttuaa lähtemään Englantiin muka vain matkustajana, mutta herttua ei voinut tähän suostua. Hän lähetti suosikkinsa Lingerollen, joka oli älykäs nuori mies, ottamaan kuningattaren tunteista selvää ja koettamaan panna suhteita alulle. Odottaessaan matkan tulosta herttua lähti tapaamaan Savoijin herttuaa, joka oli Brysselissä Espanjan kuninkaan luona. Englannin kuningattaren Marian kuolema teki suuria esteitä rauhalle. Kokous hajosi marraskuun lopulla, ja kuningas palasi Pariisiin.

Silloin ilmestyi hoviin kaunotar, joka veti kaikkien katseet puoleensa, ja tosiaankin on syytä uskoa, että hän oli täydellinen kaunotar, koska hän herätti ihailua paikassa, jossa oli totuttu näkemään niin kauniita henkilöitä. Hän oli samaa sukuperää kuin Chartresin vidami ja Ranskan rikkaimpia perijättäriä. Hänen isänsä oli kuollut nuorena ja jättänyt hänet puolisonsa madame de Chartresin hoidettavaksi, joka oli harvinaisen rikas, hyveellinen ja kunnokas. Kadotettuaan puolisonsa oli madame de Chartres viettänyt useita vuosia hoviin palaamatta. Tänä poissaoloaikanaan hän oli suunnannut kaiken harrastuksensa tytön kasvattamiseen. Hän ei pyrkinyt ainoastaan kehittämään tyttärensä henkevyyttä ja kauneutta, vaan koetti tehdä hänestä myös hyveellisen ja rakastettavan. Useimmat äidit kuvittelevat, että pitääkseen nuorisoa erossa rakkausseikkailuista riittää olla niistä koskaan puhumatta. Madame de Chartresilla oli päinvastainen käsitys; hän kuvaili usein tyttärellensä rakkautta ja osoitti hänelle, mikä siinä on miellyttävää, saadakseen hänet helpommin uskomaan, mitä opetti hänelle sen vaaroista. Hän kertoi miesten vilpillisyydestä, heidän petollisuudestaan ja heidän uskottomuudestaan, kotoisista onnettomuuksista, — joihin rakkauden lupaukset hukkuvat, ja näytti toiselta puolen, mikä rauha seurasi nuhteettoman naisen elämää ja kuinka paljon loistoa ja ylevyyttä hyve antoi henkilölle, joka oli kaunis ja korkeaa sukuperää. Mutta hän osoitti myös, ettei tätä hyvettä voinut säilyttää muuten kuin epäilemällä ja hillitsemällä itseään ja huolellisesti kiintymällä siihen, mikä yksin voi olla naisen onnena: rakastamalla miestänsä ja saamalla häneltä vastarakkautta.

Vaikka tämä rikas perijätär oli silloin vielä tavattoman nuori, oli häntä jo usein kosittu. Madame de Chartres, joka oli tavattoman ylpeä tyttärestään, ei pitänyt ketään hänen arvoisenaan. Kun tytär oli seitsemännellätoista, tahtoi madame Chartres viedä hänet hoviin. Kun hän saapui, meni vidami häntä vastaanottamaan ja hämmästyi mademoiselle de Chartresin tavattomasta kauneudesta eikä ilman aihetta. Hänen hipiänsä puhtaus ja hänen hiuksiensa vaaleus antoivat hänelle loiston, jota ei ole milloinkaan nähty muissa kuin hänessä. Kaikki hänen piirteensä olivat säännölliset, ja hänen kasvonsa ja hänen olentonsa olivat täynnä suloa ja viehätystä.

Hoviin tulonsa jälkeisenä päivänä mademoiselle de Chartres meni valitsemaan jalokiviä eräältä italialaiselta, joka teki kauppaa pitkin maailmaa. Tämä mies oli tullut Firenzestä kuningattaren kanssa ja oli niin rikastunut kaupastaan, että hänen talonsa näytti pikemmin ylhäisen aatelisherran asunnolta kuin kauppiaan. Hänen siellä ollessaan tuli Clèvesin prinssi sinne. Prinssi hämmästyi niin neidon kauneudesta, ettei voinut hämmästystään salata, eikä mademoiselle de Chartres voinut olla punastumatta nähdessään aikaansaamansa kummastuksen. Hän toipui kuitenkin osoittamatta muuta huomiota tämän prinssin käytökselle kuin mitä kohteliaisuus vaati sellaista henkilöä kohtaan.

Clèvesin prinssi katsoi häntä ihaillen eikä voinut ymmärtää, kuka tämä kaunotar oli, jota hän ei ollenkaan tuntenut. Hän näki heti hänen ilmeestään ja kaikesta, että hän oli korkea-arvoinen. Kaunottaren nuoruus sai prinssin luulemaan häntä tytöksi; mutta kun hän ei nähnyt hänen äitiään ja kun italialainen, joka ei ollenkaan tuntenut häntä, puhutteli häntä madameksi, ei hän tietänyt, mitä ajatella, vaan katseli yhä ihmetellen. Prinssi huomasi katseittensa saattavan hänet hämilleen, kun sitä vastoin nuoret naiset aina mielellään näkevät kauneutensa tekemän vaikutuksen; vielä hän käsitti olevansa syynä siihen, että kaunotar kärsimättömästä pyrki lähtemään ja tosiaankin poistui hyvin nopeasti. Prinssi lohdutteli itseään sillä toivolla, että hän saisi tietää nuoren olennon nimen, mutta joutui hyvin ihmeisiinsä kuullessaan, ettei häntä tunnettu. Prinssiin vaikutti niin voimakkaasti neidon kauneus ja se vaatimattomuus, joka ilmeni hänen käytöksessään, että voi sanoa hänen siitä hetkestä alkain joutuneen kiihkeän ja kunnioittavan rakkauden lumoihin. Samana iltana hän meni kuninkaan sisaren luo.

Tätä prinsessaa kunnioitettiin suuresti sen vaikutusvallan vuoksi, joka hänellä oli kuninkaaseen, veljeensä, ja hänen vaikutusvaltansa oli niin suuri, että kuningas tehdessään rauhan suostui luovuttamaan Piemontin naittaakseen hänet Savoijin herttualle. Vaikkakin prinsessa koko elämänsä oli toivonut pääsevänsä naimisiin, ei hän ollut tahtonut mennä naimisiin muun kuin hallitsevan ruhtinaan kanssa, ja hän oli sen vuoksi antanut rukkaset Navarran kuninkaalle, kun tämä oli Vendômen herttuana, ja aina toivonut Savoijin herttuaa, johon oli säilyttänyt kiintymyksensä siitä aikain, kun oli nähnyt hänet Nizzassa kuningas Frans I:n ja paavi Paul III:n kohdatessa toisensa. Koska hän oli hyvin henkevä ja hänellä oli hyvä maku kauneuteen nähden, veti hän puoleensa kaikin kunnon miehet, ja koko hovi oli usein hänen luonaan koolla.

Clèvesin prinssi tuli hänen luoksensa tapansa mukaan. Hän oli niin ihastunut mademoiselle de Chatresin henkevyydestä ja kauneudesta, ettei voinut puhua muusta. Hän kertoi arkailematta seikkailunsa eikä voinut väsyä kiittämästä tätä olentoa, jonka oli nähnyt ja jota ei tuntenut. Prinsessa sanoi, ettei ollut olemassa prinssin kuvaaman henkilön kaltaista, ja jos olisikin, tuntisi koko hovi hänet. Madame de Dampierre, joka oli prinsessan hovinaisia ja madame de Chartresin ystävä, lähestyi prinsessaa kuullessaan keskustelun ja kuiskasi, että monsieur de Clèvesin näkemä henkilö oli epäilemättä mademoiselle de Chartres. Prinsessa kääntyi Clèvesin prinssin puoleen ja sanoi hänelle, että jos prinssi palaisi hänen luokseen seuraavana päivänä, saisi hän jälleen tavata kaunottaren, joka niin oli hänet vallannut.

Mademoiselle de Chartres tuli tosiaankin seuraavana päivänä. Kuningattaret ottivat hänet vastaan kaikin kohteliaisuuksin mitä voi kuvitella ja kaikki muut niin ihastellen, ettei hän kuullut ympärillään muuta kuin ylistystä. Hän otti ne vastaan niin ylevän vaatimattomasti, että näytti siltä kuin hän ei olisi kuullut niitä tai ainakin, etteivät ne häneen ollenkaan vaikuttaneet. Sitten hän meni kuninkaan sisaren luo. Kiitettyään mademoiselle de Chartresin kauneutta prinsessa kertoi, minkä hämmästyksen hän oli aiheuttanut Clèvesin prinssissä. Prinssi astui sisään hetkistä myöhemmin.

»Tulkaa vain», sanoi prinsessa, »katsomaan, enkö ole pitänyt sanaani, ja jollen teille näyttäessäni mademoiselle de Chartresia näytä sitä kaunotarta, jota etsitte, niin kiittäkää minua ainakin siitä, että olen hänelle kertonut ihailusta, jota tunnette häntä kohtaan».

Clèvesin prinssi tunsi iloa nähdessään tämän henkilön, jota oli pitänyt niin rakastettavana, olevan yhtä hienoa sukua kuin kauniin. Prinssi lähestyi häntä ja muistutti olleensa ensimmäinen häntä ihailemaan ja heti kunnioittaneensa häntä ansion mukaan, vaikkei vielä silloin häntä tuntenutkaan.

Ritari Guise ja prinssi, jotka olivat ystävyksiä, lähtivät yhdessä prinsessan luota. He ylistivät aluksi mademoiselle de Chartresia ihan rajattomasti, mutta huomasivat sitten puhuvansa hänestä liiaksikin ja välttelivät kumpikin lausumasta mitä hänestä ajattelivat. Heidän täytyi kuitenkin puhua hänestä seuraavina päivinä kaikkialla, missä tapasivat toisensa. Tämä uusi kaunotar oli kauan heidän kaikkien keskustelujensa aiheena. Kuningatar ylisteli häntä paljon ja piti erikoisessa arvossa; perintökuningatar otti hänet suosikikseen ja pyysi madame de Chartresia tuomaan hänet usein luokseen. Prinsessat, kuninkaan tyttäret, lähettivät usein hakemaan häntä huveihinsa. Lisäksi koko hovi, paitsi Valentinoisin herttuatar, rakasti ja ihaili häntä. Asian laita ei ollut niin, että uusi kaunotar olisi työntänyt herttuattaren syrjään. Kyllin pitkä kokemus oli tälle osoittanut, ettei hänellä ollut mitään pelättävää kuninkaan taholta, mutta hän vihasi niin Chartresin vidamia, jonka oli toivonut kiinnittävänsä itseensä naittamalla hänelle yhden tyttäristään ja joka oli liittynyt kuningattareen, ettei voinut suopein silmin katsella ketään, jolla oli sama nimi ja jota kohtaan vidami osoitti suurta ystävyyttä.

Clèvesin prinssi rakastui intohimoisesti mademoiselle de Chartresiin ja toivoi hartaasti saavansa hänet puolisokseen, mutta pelkäsi, että madame de Chartresin ylpeys ei sallisi luovuttaa tytärtä miehelle, joka ei ollut veljeksistä vanhin, siis varsinainen perillinen. Tämä suku oli kuitenkin niin ylhäinen ja kun kreivi, joka oli vanhin veli, oli juuri nainut kuningasperheen kanssa niin läheisesti sukua olevan naisen, että pikemminkin rakkauden herättämä ujous kuin todelliset syyt aiheuttivat prinssin pelon.

Hänellä oli monta kilpailijaa. Ritari Guise näytti hänestä vaarallisimmalta syntyperänsä, ansioittensa ja sen loiston vuoksi, jonka hovin suosio tuotti hänen suvulleen. Tämä prinssi oli rakastunut mademoiselle de Chartresiin ensi päivänä, jolloin oli hänet nähnyt, ja myös huomannut Clèvesin prinssin rakkauden, niinkuin jälkimäinen oli pannut merkille hänen rakastumisensa. Vaikka he olivat ystävyksiä, ei se vieraantuminen, jonka samat pyyteet aiheuttivat, sallinut heidän selittää asiaa toisilleen. Heidän ystävyytensä oli kylmennyt heidän uskaltamatta ottaa sitä puheeksi. Se sattuma, että Clèvesin prinssi oli ensinnä joutunut näkemään mademoiselle de Chartresin, näytti hänestä onnelliselta enteeltä ja suovan hänelle jotakin etua kilpailijansa rinnalla, mutta hän aavisti isänsä, Neversin herttuan, panevan suuria esteitä. Herttua oli läheisissä suhteissa Valentinoisin herttuattaren kanssa. Herttuatar oli vidamin vihollinen, ja tämä syy oli riittävä estämään Neversin herttuaa suostumasta, siihen, että hänen poikansa ajattelisi vidamin veljentytärtä.

Madame de Chartres, joka niin hartaasti oli pyrkinyt kehittämään tyttärensä hyveellisyyttä, piti siitä yhä edelleen samaa huolta paikassa, jossa se oli niin tarpeen ja jossa oli niin monta vaarallista esimerkkiä. Kunnianhimo ja lemmenseikkailut olivat tämän hovin sieluna ja täyttivät yhtä lailla miesten ja naisten mielet Siellä oli niin monia harrastuksia ja niin monia eri juonia, ja naisilla oli niissä niin suuri osa, että rakkauteen aina sekaantui keinottelua ja päinvastoin. Kukaan ei ollut rauhallinen tai välinpitämätön: kaikki pyrkivät kohoamaan, miellyttämään, palvelemaan tai vahingoittamaan. Kukaan ei tuntenut ikävystymistä tai joutilaisuutta; Kaikki joko huvittuivat tai punoivat juonia.

Naiset olivat eri tavoin kiintyneet kuningattareen, perintökuningattareen, Navarran kuningattareen, kuninkaan sisareen tai Valentinoisin herttuattareen. Taipumukset, sovinnaisuussyyt tai mielenlaatu olivat näiden eri kiintymysten perustana. Ne, joiden ensi nuoruus oli mennyt ja jotka tahtoivat näyttää ankaran hyveellisiltä, olivat kiintyneet kuningattareen. Ne, jotka olivat nuorempia ja etsivät iloa ja lemmenseikkailuja, liehakoivat perintökuningatarta. Navarran kuningattarella oli omat suosikkinsa. Hän oli kaunis, ja hänellä oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa kuninkaaseen. Hän oli liittynyt konnetabeliin, ja senvuoksi pidettiin häntä suuressa arvossa. Kuninkaan sisar oli vielä säilyttänyt kauneutensa ja veti useita naisia luokseen. Valentinoisin herttuattarella oli kaikki ne, joihin hän suvaitsi katsoa, mutta harvat naiset olivat hänen mieleisiään, ja lukuunottamatta muutamia, joiden kanssa hän oli tuttavallisella kannalla, joihin hän luotti ja jotka olivat mielenlaadultaan hänelle sukua, hän ei ottanut vastaan ketään muulloin kuin päivinä, jolloin häntä huvitti pitää yhtä suurta seuruetta kuin kuningatar.

Kaikki eri juonet kilpailivat, ja niiden punojat kadehtivat toinen toistansa. Naiset, jotka niitä punoivat, olivat myös kateellisia keskenään joko hovin suosion tai rakastajien vuoksi. Suuret ja ylevät harrastukset liittyivät usein toisiin vähemmän arvokkaisiin, jotka kuitenkaan eivät olleet vähemmän ilmeisiä. Näin ollen hovissa oli jonkunmoinen järjestetty jännitystilanne, joka teki sen miellyttäväksi, mutta myöskin hyvin vaaralliseksi nuorelle ihmiselle. Madame de Chartres näki tämän vaaran ja ajatteli vain keinoja, joilla tyttärensä siltä suojelisi. Hän ei pyytänyt tytärtänsä niinkuin äiti, vaan kuin ystävä kertomaan kaikki kohteliaisuudet, joita hänelle sanottiin, ja lupasi puolestaan auttaa häntä oikein käyttäytymään näissä asioissa, joissa nuorena joutui ymmälle.

Ritari Guise osoitti niin ilmeisesti tunteensa ja suunnitelmansa mademoiselle de Chartresia kohtaan, että kaikki sen huomasivat. Hän ei kuitenkaan uskonut mahdolliseksi, mitä hän halusi. Hän tiesi hyvinkin, ettei hän ollut sopiva puoliso mademoiselle de Chartresille, koska hänellä oli perin pieni omaisuus pitääkseen arvoaan yllä, ja tiesi myöskin, etteivät veljet hyväksyisi tätä naimisliittoa peläten sitä arvonalenemista, jonka nuorempien veljien naimiskaupat tavallisesti tuovat mukanaan ylhäisissä suvuissa. Lotringin kardinaali osoitti hänelle pian, ettei hän ollutkaan erehtynyt: hän tuomitsi ritarin kiintymyksen mademoiselle de Chartresiin erikoisen kiihkeästi, vaikkei sanonutkaan varsinaisia syitä. Kardinaali vihasi vidamia, tosin vielä salaa, mutta pian puhkesi viha ilmiliekkiin. Hän olisi mieluummin halunnut nähdä veljensä joutuvan mihin tahansa toiseen liittoon kuin vidamin sukuun ja selitti niin julkisesti, kuinka kaukana ritari oli vidamista, että madame de Chartres loukkautui siitä kovasti ja näki paljon vaivaa osoittaakseen, ettei kardinaalin tarvinnut mitään pelätä ja ettei hän ajatellutkaan tätä naimisliittoa. Vidami käyttäytyi samalla tavalla ja tunsi vielä kipeämmin Lotringin kardinaalin käytöksen, koska hän paremmin tiesi sen syyn.

Clèvesin prinssi oli yhtä ilmeisesti osoittanut rakkauttaan kuin ritari Guise. Neversin herttua oli pahoilla mielin kuullut tästä kiintymyksestä. Hän luuli kuitenkin, että hänen tarvitsi vain puhua pojalleen saadakseen hänet muuttamaan käytöstään, mutta joutui suuresti ihmeisiinsä huomatessaan, että poika oli nimenomaan päättänyt naida mademoiselle de Chartresin. Herttua paheksui tätä suunnitelmaa, kiivastui ja salasi niin huonosti kiintymystään, että asia pian levisi koko hovin tietoon, vieläpä madame de Chartresinkin, joka ei ollut voinut epäilläkään, ettei Neversin herttua olisi pitänyt poikansa naimisiin menoa hänen tyttärensä kanssa edullisena. Niinpä hän hämmästyi kovin, kun Clèyesin ja Guisen suvut pelkäsivät tätä liittoa sen sijaan että olisivat sitä toivoneet. Mielipaha tämän johdosta saattoi hänet ajattelemaan tyttärelleen sellaista puolisoa, että hän pääsisi niiden yläpuolelle, jotka luulivat olevansa hänen yläpuolellaan. Tarkastettuaan kaikki madame de Chartres pysähtyi Montpensierin herttuan vanhimpaan, poikaan. Tämä oli silloin naimaiässä ja ylhäisimpiä hovissa. Koska madame de Chartres oli hyvin älykäs, saaden apua vidamista, jota pidettiin suuressa arvossa, ja hänen tyttärensä tosiaankin oli sopiva morsian, toimi hän niin taitavasti ja menestyksellisesti, että Montpensierin prinssi näytti toivovan tätä liittoa, joka ei tuntunut kohtaavan mitään vaikeuksia.

Vidami, joka tiesi poikansa, monsieur d'Anvillen, kiintymyksen perintökuningattareen, arveli kuitenkin, että pitäisi käyttää hyväksi tämän vaikutusvaltaa hänen poikaansa, jotta viimemainittu edistäisi mademoiselle de Chartresin asiaa kuninkaan luona ja myös puhellen Montpensierin prinssin kanssa, jonka läheinen ystävä hän oli. Hän puhui siitä perintökuningattarelle, joka mielellään suostuikin yritykseen, kun siinä oli puhe sellaisen henkilön korottamisesta, josta hän paljon piti, kuten hän lausuikin vidamille, vakuuttaen samalla, että vaikka hän hyvin tiesi tekevänsä kiusaa enolleen Lotringin kardinaalille, hän sittenkin ilomielin sivuuttaisi moisen näkökohdan, koska hänellä oli syytä olla tyytymätön enoonsa, joka aina palveli enemmän kuningattaren kuin hänen omia etujaan.

Rakastavat ihmiset ovat aina hyvin mielissään siitä, että joku tekosyy antaa heille aihetta puhua niiden kanssa, jotka heitä rakastavat. Heti kun vidami oli lähtenyt perintökuningattaren luota, käski tämä Châtelartin, joka oli monsieur d'Anvillen suosikki ja tiesi hänen rakkautensa perintökuningattareen, mennä sanomaan, että monsieur d'Anvillen piti illalla tulla kuningattaren luo. Châtelart otti tämän tehtävän vastaan ilomielin ja kunnioittavasti. Tämä aatelismies oli hienoa dauphinélaista sukua, mutta hänen ansionsa ja henkevyytensä merkitsivät vielä enemmän kuin hänen syntyperänsä. Kaikki hovin ylhäiset herrat ottivat hänet vastaan ja kohtelivat häntä hyvin, ja Montmorencyn perheen suosio oli hänet erikoisesti kiinnittänyt monsieur d'Anvilleen. Hän oli siromuotoinen ja pystyvä kaikissa taidoissa: lauloi miellyttävästi, sepitti runoja ja viehätti rakastettavuudellaan ja tunteikkuudellaan monsieur d'Anvillea niin suuresti, että tämä uskoi hänelle rakkautensa perintökuningattareen. Sellainen luottamus lähensi Châtelartia mainittuun prinsessaan, jonka hän siis joutui usein tapaamaan. Tästä sitten alkoi onneton rakkaus, joka vei Châtelartin järjen ja lopulta maksoi hänen henkensä.

Monsieur d'Anville ei jäänyt sinä iltana saapumatta kuningattaren luo. Hän oli onnellinen siitä, että perintökuningatar oli valinnut hänet työskentelemään toivomansa asian hyväksi, ja lupasi tarkoin totella hänen määräyksiään. Mutta Valentinoisin herttuatar, joka oli saanut vihiä tästä naimasuunnitelmasta, asettui niin varmasti sitä vastaan ja oli niin valmistanut kuninkaan mieltä ennakolta, että kun monsieur d'Anville hänelle puhui asiasta, hän ei näyttänyt sitä hyväksyvän, vieläpä määräsi välittäjän sanomaan sen Montpensierin prinssillekin. Helppoa on kuvitella madame de Chartresin tunteita hänen niin hartaasti toivomansa aikeen rauetessa, jollainen onnettomuus tuottaisi niin suurta etua hänen vihollisilleen ja tekisi niin suuren vääryyden hänen tyttärelleen.

Perintökuningatar osoitti tavattoman ystävällisesti mademoiselle de Chartresille surunsa siitä, ettei ollut voinut häntä auttaa.

»Kuten näette», sanoi hän, »on kykyni hyvin keskinkertainen. Kuningatar ja Valentinoisin herttuatar vihaavat minua niin, että on miltei mahdotonta, etteivät he tai heistä riippuvat aina olisi poikkipuolin minun suunnitelmieni tiellä. Kuitenkaan en ole milloinkaan ajatellut muuta kuin heitä miellyttää. He eivät myöskään vihaa minua muun vuoksi kuin äitini, kuningattaren, joka ennen on heissä herättänyt pelkoa ja kateutta. Kuningas oli rakastanut häntä, ennenkuin rakastui Valentinoisin herttuattareen, ja avioliittonsa ensi vuosina, kun hänellä ei vielä ollut lapsia, hän näytti miltei päättäneen ottaa avioeron naidakseen äitini, kuningattaren, vaikkakin hän rakasti tätä herttuatarta. Madame de Valentinois pelkäsi naista, jota kuningas jo oli rakastanut ja jonka kauneus ja henkevyys voivat vähentää hänen suosiotaan, ja liittyi konnetabeliin, joka ei myöskään toivonut kuninkaan naivan Guisen sisarta. He saivat kuningasvainajan taipumaan mielensä mukaan ja vaikka konnetabeli vihasi Valentinoisin herttuatarta yhtä katkerasti kuin rakasti kuningatarta, toimi hän kuitenkin estääkseen kuningasta ottamasta avioeroa. Mutta haihduttaakseen kuninkaasta kokonaan ajatukset naida äitini, he puuhasivat äitini naimisliittoa Skotlannin kuninkaan kanssa, joka oli prinsessa Magdalenan, kuninkaan sisaren, kuoltua leski. He tekivät näin, koska Skotlannin kuningas oli valmiimpi tekemään päätöksen, eivätkä pitäneet entisiä välipuheita Englannin kuninkaan kanssa, joka toivoi kiihkeästi äitiäni puolisokseen. Vähältä piti, ettei tämä sanansyöminen ollut syynä välien rikkoutumiseen molempien kuninkaiden välillä. Henrik VIII ei saanut mielelleen lohdutusta, kun näin täytyi luopua äidistäni, ja ketä muuta ranskalaista prinsessaa hänelle ehdotettiinkin, sanoi hän, ettei kukaan korvannut sitä, joka häneltä oli viety. On myöskin totta, että äitini, kuningatar, oli täydellinen kaunotar. Samalla on huomattava, että häntä, kun hän oli jäänyt leskeksi Longuevillen herttuan kuoltua, kolme kuningasta toivoi puolisokseen. Huono onni toimitti hänet vähäpätöisimmälle heistä, sellaiseen kuningaskuntaan, jossa hänellä ei ole muuta kuin murhetta. Sanotaan minun olevan hänen näköisensä. Pelkään myöskin onnettoman kohtalon puolesta olevani hänen kaltaisensa, ja mikä onni minulle sattuneekaan, en luule osaavani siitä nauttia.»

Mademoiselle de Chartres sanoi perintökuningattarelle, että nämä synkät aavistukset olivat niin huonosti perusteltuja, että ne pian haihtuisivat, ja ettei hänen tarvinnut ollenkaan epäillä sitä, että hänen onnensa vastaisi ulkonaisia edellytyksiä.

Kukaan ei enää uskaltanut lähestyä mademoiselle de Chartresia peläten vihoittavansa kuningasta tai ajatellen, ettei onnistuisi miellyttää henkilöä, joka oli toivonut kuninkaallista prinssiä. Mitkään tällaiset arvelut eivät pidättäneet Clèvesin prinssiä. Hänen isänsä Neversin herttuan kuolema, joka silloin sattui, antoi hänelle täyden vapauden noudattaa kiintymystänsä; heti kun tavanmukainen suruaika oli päättynyt, hän ajatteli vain, millä tavalla saisi mademoiselle de Chartresin puolisokseen. Prinssi piti itseään onnellisena voidessaan tehdä tarjouksensa aikana, jolloin tapahtumat olivat vieroittaneet toisia kilpailijoita ja jolloin hän voi olla miltei varma, ettei hänelle annettaisi kieltävää vastausta. Se pelko, ettei hän ollut mademoiselle de Chartresin mieleinen, häiritsi hänen iloaan, ja hän olisi ennemmin valinnut onnen miellyttää häntä kuin naida hänet saamatta vastarakkautta.

Ritari Guise oli herättänyt prinssin mustasukkaisuutta, mutta koska se johtui pikemmin ritarin kunnokkuudesta kuin mademoiselle de Chartresin käyttäytymisestä, pyrki prinssi vain pääsemään selville siitä, oliko hän niin onnellinen, että mademoiselle de Chartres hyväksyisi hänen kosintansa. Prinssi tapasi mademoiselle de Chartresia vain kuningattaren luona tai kutsuissa; vaikeata oli päästä hänen kanssaan kahdenkeskiseen puheluun. Hän keksi kuitenkin tilaisuuden ja puhui mademoiselle de Chartresille aikeestaan ja rakkaudestaan niin kunnioittavasti kuin suinkin. Hän pyysi mademoiselle de Chartresia ilmoittamaan tunteensa ja sanoi omien tunteittensa olevan sellaiset, että ne saattaisivat hänet ikuisesti onnettomaksi, jollei mademoiselle tottelisi muutoin kuin velvollisuudesta äitinsä tahtoa.

Koska mademoiselle de Chartres oli hyvin ylevä ja hyväsydäminen, joutui hän liikutuksen valtaan kiitollisuudesta Clèvesin prinssin käytöstapaa kohtaan. Tämä kiitollisuus antoi hänen vastauksilleen ja sanoilleen jonkunmoisen lempeän soinnun, joka oli kylliksi herättämään toivoa niin silmittömästi rakastuneessa miehessä kuin prinssi oli: niin hän uskotteli itselleen sitä, mitä toivoi.

Mademoiselle de Chartres kertoi äidilleen tämän keskustelun, ja madame de Chartres sanoi hänelle, että Clèvesin prinssi oli niin ylevä ja hyveellinen ja että hän ikäisekseen oli niin viisas, että jos tytär tuntisi halua mennä prinssin kanssa naimisiin, niin hän suostuisi siihen ilomielin. Mademoiselle de Chartres vastasi huomaavansa samat hyvät ominaisuudet ja menevänsä häneen kanssaan naimisiin vähemmän vastahakoisesti kuin jonkun toisen kanssa, vaikkei tuntenut häntä kohtaan persoonallisesti erikoista kiintymystä.

Jo seuraavana päivänä prinssi tuli madame de Chartresin puheille. Madame otti vastaan ehdotuksen, joka hänelle tehtiin, eikä sanonut pelkäävänsä antaa tyttärelleen miestä, jota hän ei voisi rakastaa, kun antoi hänelle Clèvesin prinssin. Aviosopimus laadittiin, asiasta puhuttiin kuninkaalle, ja pian saivat kaikki sen tietää.

Clèvesin prinssi tunsi itsensä onnelliseksi olematta kuitenkaan täysin tyytyväinen. Hän näki huolestuneena, että mademoiselle de Chartresin tunteet eivät olleet muuta kuin kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteita, eikä, hän voinut mairitella itseään sillä, että mademoiselle de Chartres kätki ne pakosta, koska heidän suhteensa salli osoittaa niitä loukkaamatta hänen tavatonta kainouttaan. Kului tuskin päivääkään, jolloin prinssi ei olisi hänelle sitä valittanut.

»Onko mahdollista», sanoi prinssi hänelle, »etten voisi olla onnellinen teidän kanssanne avioliitossa? Niin on kuitenkin asianlaita. Te tunnette minua kohtaan vain jonkunmoista hyvyyttä, joka ei voi minua tyydyttää. Te ette ole kärsimätön, ette rauhaton ettekä surullinen. Rakkauteni ei liikuta teitä enempää kuin jos kiintymykseni perustuisi vain teidän rikkautenne etuihin eikä oman olemuksenne sulouteen.»

»Teillä ei ole oikeutta olla tyytymätön», vastasi mademoiselle de Chartres. »En tiedä, mitä voitte toivoa sen lisäksi, mitä teen, eikä minun mielestäni ole soveliasta tehdä enempää kuin teen.»

»On totta», vastasi prinssi, »että te annatte näennäisesti minulle jotakin, mihin olisin tyytyväinen, jos sen takana olisi jotakin, mutta sen sijaan että sovinnaisuus teitä pidättäisi, te juuri sen vuoksi teette, mitä teette. Minä en merkitse mitään rakkaudellenne tai sydämellenne, eikä minun läsnäoloni teitä huvita taikka häiritse.»

»Teidän ei pitäisi sitä epäillä», vastasi mademoiselle de Chartres, »että iloitsen teitä tavatessani, ja minähän punastun niin usein teidät nähdessäni, ettei teidän pitäisi epäillä läsnäolonne minua häiritsevän».

»En erehdy punastumisestanne», vastasi prinssi. »Se on vain kainoutta, ei sydämenne liikettä, enkä kiinnitä siihen enempää huomiota kuin se ansaitsee.»

Mademoiselle de Chartres ei tietänyt mitä vastata, ja nämä erittelyt kävivät yli hänen ymmärryksensä. Clèvesin prinssi näki liiankin hyvin kuinka kaukana morsian oli niistä tunteista, jotka voivat häntä tyydyttää, koska toinen ei näyttänyt niitä edes käsittävän.

Ritari Guise palasi matkaltaan muutamia päiviä ennen häitä. Hän oli nähnyt niin monia ylipääsemättömiä esteitä aikoessaan naida mademoiselle de Chartesin, ettei ollut voinut luulotella onnistuvansa. Hän tuli kuitenkin hyvin murheelliseksi nähdessään mademoiselle de Chartresin menevän toisen puolisoksi. Tämä suru ei ollenkaan hälventänyt hänen kiintymystään, ja hän pysyi yhtä rakastuneena. Mademoiselle de Chartres oli hyvin tietoinen niistä tunteista, joita ritari säilytti häntä kohtaan. Ritari ilmoitti puolestaan neidolle, että tämä oli sen suunnattoman murheen syynä, joka kuvastui hänen kasvoillaan; niin kunnokasta ja miellyttävää miestä oli vaikea saattaa onnettomaksi tuntematta häntä kohtaan sääliä. Mademoiselle de Chartreskaan ei voinut olla häntä säälimättä, mutta tämä sääli ei johtanut muihin tunteisiin. Hän kertoi äidilleen tuskan, jota ritarin murhe hänelle tuotti.

Madame de Chartres ihaili tyttärensä vilpittömyyttä ja syystä kyllä, sillä kukaan ei ole milloinkaan ollut niin tavattoman ja luonnollisen vilpitön. Mutta hän ihmetteli enemmän sitä, ettei intohimoinen rakkaus ollut koskenut tyttären sydämeen ja ettei prinssikään ollut häneen vaikuttanut enempää kuin muut miehet. Tästä oli seurauksena, että hän koetti kaikin tavoin saada tytärtään kiintymään sulhaseensa ja ymmärtämään, että hän oli velvollinen rakastamaan miestänsä, kuten mies rakasti häntä ennenkuin tunsikaan, ja osoittamaan samaa tunnetta kuin prinssi osoitti hänelle pitäessään häntä kaikkia muita parempana silloin, kun ei kukaan uskaltanut enää häntä ajatella.

Avioliitto solmittiin, häät vietettiin Louvressa, ja illalla kuningas ja kuningattaret tulivat koko hovin kanssa illallisille madame de Chartresin luo, jolloin heidät otettiin vastaan erinomaisen loistavasti. Ritari de Guise ei uskaltanut erottautua muista ja olla poissa näistä juhlallisuuksista, mutta hän saattoi niin vähän hillitä suruaan, että oli helppo se huomata.

Clèvesin prinssi ei huomannut, että mademoiselle de Chartresin tunteet olisivat muuttuneet nimen vaihtuessa. Miehen ylhäisyys antoi prinsessalle mitä suurimpia etuisuuksia; mutta se ei muuttanut prinssin paikkaa hänen puolisonsa sydämessä. Tästä seurasikin, että vaikkakin prinssi oli hänen miehensä, ei hän lakannut olemasta hänen rakastajansa, koska hänellä oli aina jotakin muuta toivottavaa kuin hänen omistamisensa, ja vaikka prinsessa eli täysin hyvässä sovussa prinssin kanssa, ei jälkimäinen ollut täysin onnellinen. Prinssi tunsi puolisoaan kohtaan kiihkeää ja rauhatonta rakkautta, joka häiritsi hänen iloaan. Mustasukkaisuus ei lainkaan ollut aiheena tähän: milloinkaan ei mies ole ollut vähemmän taipuvainen siihen eikä myöskään vaimo ole ollut haluttomampi sitä herättämään.

Prinsessa oli kuitenkin joutunut hovin keskelle. Joka päivä hän kävi kuningattarien ja kuninkaan sisaren luona. Kaikki nuoret ja rakkauteen herkimmät miehet näkivät prinsessan hänen kodissaan ja hänen lankonsa, Neversin herttuan luona, jonka talo oli kaikille avoinna; mutta prinsessa käyttäytyi tavalla, joka herätti niin suurta kunnioitusta ja näytti niin kaikelle rakastelemiselle vieraalta, että marsalkka Saint-André, vaikka oli rohkea ja kuninkaan suosiossa, oli ihastunut prinsessan kauneuteen uskaltamatta hänelle sitä ilmaista muuten kuin olemalla huomaavainen ja kohtelias. Useat muut olivat samassa asemassa, ja madame de Chartres oli liittänyt tyttärensä viisauteen niin tarkoin kaikkia hyviä tapoja vastaavan käytöksen, että hän lopulta esiintyi saavuttamattomana olentona.

Lotringin herttuatar oli toimiessaan rauhan hyväksi myöskin edistänyt poikansa, Lotringin herttuan, naimisliittoa. Se oli päätetty solmia kuninkaan toisen tyttären, Ranskan prinsessan Clauden, kanssa. Häät oli sovittu vietettäväksi helmikuussa.

Tällä aikaa oli Nemoursin herttua oleskellut Brysselissä kehittelemässä suunnitelmaansa, joka koski Englantia. Sieltä hän lakkaamatta sai tai lähetti sinne pikalähettejä. Hänen toiveensa paranivat päivä päivältä, ja vihdoin Lignerolle ilmoitti hänelle, että herttuan oli läsnäolollaan saatettava päätökseen se, mikä oli niin hyvin aloitettu. Herttua otti tämän sanoman vastaan niin iloisena kuin nuori kunnianhimoinen mies ainakin, joka näkee pääsevänsä valtaistuimelle yksin maineensa perustalla. Hänen ajatuksensa oli huomaamatta tottunut tämän onnen suuruuteen, ja sen sijaan että hän olisi hylännyt sen alun pitäen saavuttamattomana, olivat vaikeudet haihtuneet hänen mielikuvituksestaan, eikä hän enää nähnyt esteitä.

Hän lähetti kiireesti Pariisiin kaikki tarpeelliset määräykset saadakseen suurenmoiset matkavarustukset ja voidakseen Englannissa näyttää suunnitelmansa mukaista loistoa ja kiiruhti itsekin perästä, ollakseen läsnä Lotringin herttuan häissä.

Herttua saapui perille kihlajaisten aattona, ja heti samana iltana, kun oli saapunut, hän meni kuninkaalle kertomaan, millä kannalla hänen suunnitelmansa oli, ja saamaan määräyksiä ja neuvoja, mitä vielä oli tehtävä. Sitten hän meni kuningattaren luo. Clèvesin prinsessa ei ollut siellä eikä siis nähnyt herttuaa tai edes saanut tietää, että hän oli saapunut. Prinsessa oli kuullut kaikkien puhuvan tästä prinssistä hovin kaunismuotoisimpana ja miellyttävimpänä miehenä, ja varsinkin perintökuningatar oli kuvannut häntä sellaisella tavalla ja puhunut hänestä niin usein, että prinsessan uteliaisuus oli herännyt.

Viimemainittu vietti koko kihlajaispäivän kotonaan valmistellen itseään mennäkseen illalla kuninkaallisiin tanssiaisiin ja kemuihin, jotka oli järjestetty Louvreen. Prinsessan kauneus ja puku herättivät heti ihailua. Tanssiaiset alkoivat. Kun prinsessa tanssi ritari Guisen kanssa, alkoi salin ovelta kuulua kohinaa ikäänkuin joku olisi tullut sisään, jolle tehtiin tilaa. Kun Clèvesin prinsessa nyt lakkasi tanssimasta ja hänen silmänsä etsivät jotakuta, jonka kanssa jatkaisi tanssia, huusi kuningas hänelle, että hän ottaisi sen, joka astui sisään. Prinsessa kääntyi ja näki miehen, jota ei voinut luulla keneksikään muuksi kuin Nemoursin herttuaksi ja joka astui muutamien penkkien yli päästäkseen tanssivien luo. Tämä herttua oli muodoltaan sellainen, että oli vaikea olla joutumatta ihmeisiinsä hänet nähdessään, jollei ollut häntä milloinkaan tavannut, erityisesti tänä iltana, kun hänen komea ulkoasunsa lisäsi sitä loistoa, joka kuului hänen olentoonsa. Mutta toisaalta herätti myös Clèvesin prinsessa ensi kertaa nähtynä suurta hämmästystä.

Nemoursin herttua joutui prinsessan kauneudesta niin ihmeisiinsä, että kun hän lähestyi prinsessaa, joka niiasi hänelle, ei hän voinut olla ihailuaan osoittamatta. Kun he alkoivat tanssia, kuului salissa ylistysten kohinaa. Kuningas ja kuningattaret muistivat, etteivät tanssijat olleet toisiaan milloinkaan tavanneet, ja pitivät omituisena nähdä heidän tanssivan yhdessä, vaikka eivät tunteneet toisiaan. Kun tanssi oli lakannut, kutsuivat kuninkaalliset parin luokseen antamatta sille aikaa puhua kenenkään kanssa ja kysyivät, eivätkö he mielellään haluaisi tietää toinen toisensa nimeä ja oliko heillä siitä mitään arveluja.

»Mitä minuun tulee, madame», sanoi Nemoursin herttua, »en ole epävarma; mutta koska Clèvesin prinsessalla ei ole samoja syitä arvata, kuka minä olen, kuin minulla on tuntea hänet, niin haluaisin, että teidän majesteettinne hyväntahtoisesti ilmoittaisi hänelle nimeni».

»Luulenpa», huomautti perintökuningatar, »että hän tietää sen yhtä hyvin kuin te hänen nimensä».

»Vakuutan teille, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, joka näytti olevan vähän hämillään, »etten arvaa sitä yhtä helposti kuin luulette».

»Te arvaatte sen varsin hyvin», vastasi perintökuningatar. »Muuten on jotakin kohteliasta Nemoursin herttualle siinä, ettette halua tunnustaa tuntevanne häntä, kun ette ole häntä ennen nähnyt.»

Kuningatar keskeytti heidät saadakseen tanssin jatkumaan. Nemoursin herttua otti parikseen perintökuningattaren. Tämä prinsessa oli täydellinen kaunotar, jollaisena myös Nemoursin herttua oli häntä pitänyt, ennenkuin, lähti Flanderiin, mutta nyt koko iltana herttua ei voinut ihailla muuta kuin Clèvesin prinsessaa.

Ritari Guise, joka aina ihaili prinsessaa, joutui siitä, mitä äsken oli tapahtunut, hyvin murheelliseksi. Hän piti sitä enteenä, että kohtalo oli määrännyt Nemoursin herttuan rakastumaan Clèvesin prinsessaan. Joko ritari Guise todella oli nähnyt jonkun hämmennyksen prinsessan kasvoilla tai mustasukkaisuus pani hänet näkemään enemmän kuin mitä tosiaan tapahtui, hän luuli prinsessan heti ihastuneen herttuaan eikä voinut olla sanomatta hänelle, että Nemoursin herttua oli hyvin onnellinen joutuessaan prinsessan tuttavuuteen niin soman ja harvinaisen sattuman johdosta.

Clèvesin prinsessa palasi kotiinsa mieli niin täynnä kaikkea, mitä oli tapahtunut tanssiaisissa, että hän, vaikka jo oli hyvin myöhä, meni äitinsä huoneeseen siitä kertomaan ja ylisti Nemoursin herttuaa niin erikoisella tavalla, että se herätti madame de Chartresissa saman ajatuksen kuin ritari Guisessa.

Seuraavana päivänä vietettiin hääjuhla. Clèvesin prinsessa tapasi Nemoursin herttuan, jonka ilme ja viehättävä olemus jälleen saivat hänet hämmästymään.

Seuraavana päivänä prinsessa tapasi herttuan perintökuningattaren luona, näki hänen lyövän palloa kuninkaan kanssa, ottavan osaa rengasratsastukseen ja kuuli hänen puhuvan. Hän huomasi herttuan olevan aina paljon toisten yläpuolella ja kaikkialla johtavan keskustelua uljaan esiintymisensä ja miellyttävän henkevyytensä nojalla. Se teki piankin syvän vaikutuksen prinsessan sydämeen.

Myöskin on totta, että kun Nemoursin herttua tunsi prinsessaa kohtaan kiihkeää rakkautta, joka lisäsi hänessä suloutta ja herttaisuutta, kuten ensimmäiset miellyttämispyrkimykset vaikuttavat, hän oli vielä tavallistaan rakastettavampi. Niin ollen, koska he näkivät toisensa usein ja kumpikin näki toisessa hovin täydellisimmän olennon, oli mahdotonta, etteivät he olisi toisiinsa tavattomasti ihastuneet.

Valentinoisin herttuatar oli mukana kaikissa huveissa, ja kuningas oli häntä kohtaan yhtä hellä ja huomaavainen kuin rakkautensa alussa. Nuori prinsessa, joka oli siinä iässä, jolloin luullaan, ettei naista voi rakastaa, jos hän on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi, katseli tavattomasti kummissaan kuninkaan kiintymystä herttuattareen, joka oli isoäiti ja oli juuri naittanut tyttärentyttärensä. Hän puhui siitä usein madame de Chartresille.

»Onko mahdollista, että siitä on niin kauan, kun kuningas rakastui herttuattareen? Kuinka kuningas on voinut kiintyä henkilöön, joka on häntä paljon vanhempi ja on ollut hänen isänsä rakastajatar, vieläpä monen muun, mikäli olen kuullut sanottavan?»

»On totta», vastasi hänen äitinsä, »etteivät Valentinoisin herttuattaren ansiot tai uskollisuus ole herättäneet kuninkaan rakkautta eivätkä sitä säilyttäneet, ja juuri senvuoksi se on anteeksiantamatonta, sillä jos tässä naisessa nuoruus ja kauneus olisi yhtyneenä korkeaan syntyperään, jos hänellä olisi ollut se ansio, ettei milloinkaan ennen ollut rakastanut, jos hän olisi pysynyt täysin uskollisena kuninkaalle, jos hän olisi rakastanut vain häntä, välittämättä ylhäisestä asemasta ja rikkaudesta, käyttäen valtaansa vain siinä, mikä kuninkaalle itselleen tuottaisi kunniaa tai mielihyvää, silloin pitäisi myöntää, että olisi vaikeata olla ylistämättä tätä hallitsijaa kiintymyksestä, jota hän tunsi herttuatarta kohtaan. Ellen pelkäisi», jatkoi madame de Chartres, »että sanoisitte minusta, mitä sanotaan kaikista ikäisistäni naisista, jotka mielellään kertovat tarinoita ajoiltaan, niin ilmoittaisin teille, kuinka kuninkaan rakkaus tähän herttuattareen alkoi, ja useita muitakin seikkoja kuningasvainajan hovista, jotka monin tavoin liittyvät nykyisiin oloihin».

»Kaukana siitä, että teitä moittisin», vastasi Clèvesin prinsessa, »menneiden tapahtumain kuvaamisesta, valitan sitä, madame, että te ette ole antanut minulle tietoja nykyisyydestä ettekä paljastanut minulle hovin eri harrastuksia ja suhteita. Minä en niistä tiedä mitään, joten muutama päivä sitten luulin konnetabelin olevan varsin hyvissä väleissä kuningattaren kanssa.»

»Käsityksenne siinä kohden oli totuuden vastainen», vastasi madame de Chartres. »Kuningatar vihaa konnetabelia, ja jos hänelle joskus tulee vähänkin valtaa, saa konnetabeli siitä kyllin kärsiä. Kuningatar tietää konnetabelin useita kertoja sanoneen kuninkaalle, että kaikista kuninkaan lapsista vain avioliiton ulkopuolella syntyneet ovat hänen näköisiään.»

»En ole milloinkaan aavistanut tätä vihaa», keskeytti Clèvesin prinsessa, »nähtyäni, kuinka huolellisesti kuningatar kirjoitti konnetabelille hänen ollessaan vankeudessa ja kuinka iloisesti kuningatar otti hänet vastaan, kun hän palasi, nimittäen häntä aina ystäväksi kuten kuningaskin».

»Jos arvostelette täällä ulkonäön mukaan», vastasi madame de Chartres, »niin petytte aina. Se, mikä näkyy, on tuskin milloinkaan totta. Mutta palatkaamme Valentinoisin herttuattareen, jota, kuten tiedätte, nimitetään Diana Poitiersilaiseksi. Hänen sukunsa on hyvin kuuluisa; hän polveutuu Akvitanian vanhoista herttuoista. Hänen isoäitinsä oli Ludvig XI:n avioton tytär, eikä siis ole muuta kuin ylhäistä hänen syntyperässään. Hänen isänsä Saint-Vallier oli pahasti sekaantunut konnetabeli Bourbonin juttuun, josta olette kuullut puhuttavan. Hänet tuomittiin menettämään päänsä ja vietiin mestauslavalle. Hänen tyttärensä, jonka kauneus oli ihailtava ja joka jo viehätti kuningasvainajaa, sai aikaan sen (en tiedä millä keinoin), että isän henki säästettiin. Hän sai armon, vaikka oli juuri odottanut kuoliniskua, mutta pelko oli hänet niin murtanut, ettei hän enää ollut tajuissaan, vaan kuoli muutaman päivän kuluttua. Hänen tyttärensä esiintyi hovissa kuninkaan rakastajattarena. Italianmatka ja kuninkaan vankeus keskeyttivät tämän rakkauden. Kun kuningas palasi Espanjasta, meni hänen puolisonsa, sijaishallitsijatar, häntä vastaan Bayonneen, ottaen mukaansa kaikki hovineidit, joiden joukossa oli mademoiselle de Pisseleu, sittemmin Etampesin herttuatar. Kuningas rakastui tähän hovineitiin, joka oli mitä syntyperään, henkevyyteen ja kauneuteen tulee, Valentinoisin herttuatarta alempi, eikä hänellä ollut herttuattaren rinnalla muuta etevämmyyttä kuin että hän oli hyvin nuori. Olen kuullut hänen useita kertoja sanovan syntyneensä samana päivänä, jolloin Diana Poitiersilainen oli mennyt naimisiin. Viha saattoi hänet näin sanomaan eikä totuus, sillä erehdynpä varsin suuresti, ellei Valentinoisin herttuatar mennyt naimisiin Normandian ylikäskynhaltijan de Brézén kanssa samaan aikaan kuin kuningas rakastui madame d'Etampesiin.

— Milloinkaan ei ole ollut suurempaa vihaa kuin näiden kahden naisen välillä. Valentinoisin herttuatar ei voinut antaa anteeksi madame d'Êtampesille, että tämä oli anastanut häneltä kuninkaan rakastajattaren arvon. Madame d’Êtampes oli tavattoman mustasukkainen Valentinoisin herttuatarta kohtaan, koska kuningas yhä seurusteli hänen kanssaan. Tämä ruhtinas ei ollut täysin uskollinen rakastajattarineen. Hänellä oli aina yksi, jolla oli arvo ja kunnia; mutta naiset, jotka kuuluivat läheiseen piiriin, saivat sen vuoron perään. Pojan, Tournonissa kuolleen perintöprinssin menettäminen, jonka epäiltiin tulleen myrkytetyksi, suretti kuningasta tavattomasti. Kuningas ei yhtä hellästi rakastanut toista poikaansa, joka paraikaa hallitsee, koska ei pitänyt häntä kyllin rohkeana ja älykkäänä. Hän valitti sitä eräänä päivänä Valentinoisin herttuattarelle, joka sanoi tahtovansa rakastuttaa prinssin itseensä, tehdäkseen hänet vilkkaammaksi ja viehättävämmäksi. Hän onnistuikin siinä, kuten näette. Kaksikymmentä vuotta on tämä rakkaus kestänyt ajan ja esteiden sitä muuttamatta.

— Kuningas-vainaja vastusti sitä aluksi. Joko hän vielä itse rakasti kylliksi Valentinoisin herttuatarta ollakseen mustasukkainen taikka d'Êtampesin herttuatar häntä yllytti, joka oli epätoivoissaan siitä, että perintöruhtinas oli kiintynyt hänen viholliseensa, varmaa on, että kuningas oli tästä rakkaudesta vihainen ja surullinen, kuten hän myöskin osoitti joka päivä. Poika ei pelännyt kuninkaan vihaa tai kiukkua eikä mikään voinut vähentää hänen kiintymystään ja saada häntä sitä kätkemään. Lopulta täytyi kuninkaan tottua sitä sietämään. Sellainen vastarinta vieroitti kuningasta vielä enemmän perintöprinssistä ja sai hänet enemmän kiintymään kolmanteen poikaansa Orleansin herttuaan. Tämä prinssi oli kaunismuotoinen, komea, täynnä intoa ja kunnianhimoa, nuoruuttaan raju, niin että kaipasi hillintää, mutta hänestä olisi tullut suurenmoinen ruhtinas, jos ikä olisi kypsyttänyt hänen älynsä.

— Vanhimman veljen arvo, joka oli perintöruhtinaalla, ja kuninkaan suosio, joka oli Orleansin herttualla, synnytti heidän välilleen jonkunmoisen kateuden, joka oli miltei vihaa. Tämä kateus oli herännyt henkiin jo heidän lapsuudessaan ja yhä säilynyt. Kun keisari vieraili Ranskassa, suuntasi hän kokonaan suosionsa Orleansin herttuaan eikä perintöruhtinaaseen, joka siitä niin kovasti loukkautui, että kun keisari oli Chantillyssä, hän tahtoi konnetabelin pidättämään keisarin kuninkaan määräystä kuulematta. Konnetabeli ei sitä tahtonut. Myöhemmin kuningas moitti konnetabelia siitä, ettei tämä ollut noudattanut pojan neuvoa, ja kun kuningas karkoitti konnetabelin hovista, oli tämä seikka suurena syynä.

— Veljesten huono sopu herätti Etampesin herttuattaressa ajatuksen lähetä Orleansin herttuaa pysyäkseen kuninkaan lähettyvillä Valentinoisin herttuattaresta huolimatta. Siinä hän onnistuikin: tämä prinssi, olematta rakastunut, antautui tuskin vähemmän hänen ohjattavakseen kuin perintöruhtinas Valentinoisin herttuattaren. Näin syntyi hovissa kaksi nurkkakuntaa, kuten voitte arvata, mutta juonet eivät rajoittuneet vain naisten kiistoihin.

— Keisari, joka oli säilyttänyt ystävyytensä Orleansin herttuaa kohtaan, oli useita kertoja tarjoutunut hänelle palauttamaan Milanon herttuakunnan. Ehdotuksissa, joita sitten tehtiin rauhan hyväksi, keisari antoi hänelle toiveita seitsemästätoista maakunnasta ja lupasi hänelle tyttärensä puolisoksi. Perintöruhtinas ei halunnut rauhaa eikä tätä avioliittoa. Hän käytti hyväkseen konnetabelia, jota oli aina rakastanut, osoittaakseen kuninkaalle kuinka tärkeätä oli, ettei kuningas toimittaisi seuraajansa rinnalle veljeä, joka oli niin voimakas kuin Orleansin herttua olisi liitossa keisarin kanssa ja saatuaan seitsemäntoista maakuntaa. Konnetabeli yhtyi sitä mieluummin perintöruhtinaan kantaan, koska hän siten vastusti madame Etampesin aikeita, joka oli hänen verivihollisensa ja toivoi kiihkeästi Orleansin herttuan kohoamista.

— Perintöruhtinas komensi silloin kuninkaan sotajoukkoa Champagnessa ja oli saattanut keisarin armeijan sellaiseen hätään, että se olisi kokonaan tuhoutunut, jollei Etampesin herttuatar, peläten, että liian suuri menestys saisi meidät kieltäytymään rauhasta ja liitosta keisarin kanssa Orleansin herttuan hyväksi, olisi salaa kehottanut vihollista valtaamaan Epernayta ja Château-Thierryta, joissa oli runsaasti ruokavaroja. Viholliset tekivät niin ja pelastivat näin koko armeijan.

— Herttuatar ei saanut kauan nauttia kavalluksensa menestyksestä. Pian senjälkeen Orleansin herttua kuoli Faremoutierissa johonkin tarttuvaan tautiin. Hän rakasti erästä hovin kauneimmista naisista, ja sai osakseen vastarakkautta. En mainitse hänen nimeään, koska hän sittemmin on elänyt niin viisaasti, vieläpä niin huolellisesti kätkenyt rakkautensa tähän prinssiin, että hänen pitää saada kunniansa säilymään puhtaana. Sattuma toimitti niin, että hän samana päivänä sai kuulla miehensä kuoleman kuin Orleansin prinssin. Niin ollen hänellä oli hyvä syy, johon voi kätkeä todellisen murheensa tarvitsematta itseään hillitä.

— Kuningas ei elänyt kauan poikansa jälkeen, vaan kuoli jo kaksi vuotta myöhemmin. Hän kehoitti perintöprinssiä käyttämään apunaan Tournonin kardinaalia ja amiraali d'Annebauldia eikä puhunut sanaakaan konnetabelista, joka silloin karkotettuna asui Chantillyssa. Mutta kaikkein ensimmäiseksi uusi kuningas kutsui konnetabelin takaisin ja uskoi hänelle asioiden hoidon.

— Madame d’Êtampes karkotettiin ja sai osakseen kaiken huonon kohtelun, jota voi odottaa kaikkivaltiaalta viholliselta. Valentinoisin herttuatar kosti silloin täysin mitoin sekä madame d'Êtampesille että kaikille, jotka olivat hänelle vastenmielisiä. Herttuattaren vaikutusvalta kuninkaaseen näytti rajattomammalta kuin tämän ollessa perintöruhtinaana. Jo kaksitoista vuotta, jotka tämä ruhtinas on hallinnut, on herttuatar ollut kaikissa asioissa ehdoton käskijätär. Hän jakelee kaikki toimet ja virat; hän karkoitti Tournonin kardinaalin ja kanslerit Ollivierin ja Villeroyn. Ne, jotka ovat kuninkaalle koettaneet kuvata hänen käytöstään, on tuho perinyt tässä yrityksessä. Taixin kreivi, tykistön päällikkö, joka ei pitänyt herttuattaresta, ei voinut olla puhumatta hänen lemmenseikkailuistaan, varsinkaan Brissacin kreiviä koskevista, jota kohtaan kuningas jo oli hyvin mustasukkainen. Herttuatar toimitti kuitenkin niin, että Taixin kreivi joutui epäsuosioon ja häneltä otettiin virka, jonka sitten, mikä on miltei uskomatonta, herttuatar annatti Brissacin kreiville, tehden hänestä myöhemmin Ranskan marsalkan. Kuninkaan mustasukkaisuus paheni kuitenkin niin, ettei hän voinut sietää marsalkan jäämistä hoviin. Mutta mustasukkaisuus, joka on katkera ja kiihkeä muissa, on kuninkaassa lempeä ja hillitty, johtuen siitä tavattomasta kunnioituksesta, jota kuningas tuntee rakastajatartaan kohtaan. Niinpä kuningas ei uskaltanut toimittaa pois kilpailijaansa muutoin kuin sillä tekosyyllä, että hänet pantiin hallitsemaan Piemontia.

— Useita vuosia kului. Kreivi palasi viime talvena muka pyytämään lisää joukkoja ja muita tarpeita komennossaan olevalle armeijalle. Halu jälleennähdä Valentinoisin herttuatar ja pelko, että hän oli joutunut unohduksiin, oli ehkä suurena syynä tähän matkaan. Kuningas otti hänet hyvin kylmästi vastaan. Guiset, jotka eivät hänestä pitäneet, mutta eivät uskaltaneet sitä osoittaa Valentinoisin herttuattaren vuoksi, käyttivät vidamia hyväkseen, joka oli hänen verivihollisensa, jotta hän ei saisi mitään, mitä oli tullut pyytämään. Ei ollut vaikea vahingoittaa kreiviä: kuningas vihasi häntä, ja hänen läsnäolonsa teki kuninkaan rauhattomaksi. Niin ollen oli kreivin palattava saamatta matkastaan mitään muita tuloksia kuin että ehkä oli Valentinoisin herttuattaren sydämessä jälleen sytyttänyt tunteet, joita poissaolo alkoi sammuttaa. Kuninkaalla on ollut useita muitakin mustasukkaisuuden aiheita, mutta joko hän ei ole niistä tiennyt tai ei ole uskaltanut niistä valittaa.

— En tiedä, tyttäreni», lisäsi madame de Chartres, »olenko teidän mielestänne kertonut asioista enemmän kuin halusitte tietää».

»Kaukana olkoon minusta, että sitä valittaisin, äitini», vastasi Clèvesin prinsessa; »jollen pelkäisi ikävystyttäväni teitä, kysyisin vielä eräitä seikkoja, joita en tiedä».

* * * * *

Nemoursin herttuan rakkaus Clèvesin prinsessaan oli heti niin kiihkeä, että se haihdutti hänestä mieltymyksen kaikkiin muihin henkilöihin, joita hän oli rakastanut ja joiden kanssa oli seurustellut poissaollessaan, vieläpä heidän muistonsakin. Herttua etsi tekosyitä rikkoakseen välinsä heidän kanssaan. Hän ei edes malttanut kuunnella heidän valituksiaan ja vastata heidän syytöksiinsä. Perintökuningatar, jota hän oli varsin kiihkeästi rakastanut, ei voinut pitää puoliaan Clèvesin prinsessan rinnalla. Herttuan kärsimättömyys päästä matkustamaan Englantiin alkoi lauhtua, eikä hän enää niin innokkaasti kiirehtinyt valmistuksia, jotka olivat välttämättömiä matkaa varten. Hän kävi usein perintökuningattaren luona, koska tapasi siellä Clèvesin prinsessan, ja antoi mielellään ihmisten luulla hänen olevan kiintynyt tähän kuningattareen. Clèvesin prinsessa näytti hänestä niin suurenmoiselta, että hän päätti mieluummin olla antamatta hänelle merkkejä rakkaudestaan kuin saattaa tunteensa sille vaaralle alttiiksi, että se yleisesti tunnettaisiin. Hän ei puhunut siitä edes Chartresin vidamille, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jolta hän muuten ei mitään salannut. Herttua käyttäytyi niin viisaasti ja piti niin tarkoin vaaria itsestään, ettei kukaan muu epäillyt hänen olevan rakastunut Clèvesin prinsessaan kuin ritari Guise, ja prinsessan olisi itsekin ollut vaikea sitä huomata, ellei rakkaus, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, olisi saattanut häntä erikoisesti tarkkaamaan herttuan käyttäytymistä, joka ei antanut epäilylle sijaa.

Prinsessa ei tuntenut samaa halua kertoa äidilleen, mitä ajatteli prinssin tunteista, kuin oli puhunut muista mielistelijöistään. Joskaan hänellä ei ollut varmaa suunnitelmaa salata sitä äidiltään, ei hän puhunut siitä hänelle sanaakaan. Mutta madame de Chartres huomasi sen hyvin, yhtä hyvin kuin tyttärensä mieltymyksen herttuaan. Tämä havainto suretti häntä kovin. Hän arvasi hyvin sen vaaran, jossa nuori nainen oli Nemoursin herttuan kaltaisen miehen rakastamana ja häntä rakastaen. Hänelle antoi täyden varmuuden siitä, mitä hän epäili tästä rakkaudesta, eräs tapahtuma, joka sattui muutamia päiviä myöhemmin.

Marsalkka Saint-André, joka etsi tilaisuuksia osoittaa suurellisuuttaan, pyysi hartaasti kuningasta, näyttääkseen hänelle muka taloaan, joka juuri oli valmistunut, tulemaan kuningattarien kanssa luokseen päivällisille. Marsalkka halusi hyvin mielellään näyttää myös Clèvesin prinsessalle tuhlailevaa loisteliaisuuttaan, joka meni ylenpalttisuuteen asti.

Muutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu päivällisiä varten, perintöruhtinas, jonka terveys oli jotenkin huono, sairastui eikä ottanut ketään vastaan. Hänen puolisonsa vietti koko päivän hänen vuoteensa ääressä. Illalla, voidessaan paremmin, perintöruhtinas kutsutti sisään kaikki arvohenkilöt, jotka olivat hänen odotushuoneessaan. Perintökuningatar vetäytyi huoneisiinsa ja tapasi siellä Clèvesin prinsessan ja muutamia muita naisia, jotka kuuluivat hänen lähimpään tuttavapiiriinsä.

Koska oli jo hyvin myöhä eikä perintökuningatar ollut täysin pukeutunut, ei hän mennyt kuningattaren luo, vaan lähetti sanan, ettei hänen nyt sopinut tulla. Sitten hän käski tuoda esille jalokivikoristeensa, valitakseen niistä itselleen marsalkka Saint-Andrén tanssiaisia varten ja antaakseen niistä Clèvesin prinsessalle, kuten oli luvannut. Kun he olivat tässä puuhassa, tuli Condén prinssi sisään. Hänen arvonsa oikeutti hänet vapaasti pääsemään kaikkialle. Perintökuningatar sanoi prinssille, että hän varmaankin tuli hänen puolisonsa luota, ja kysyi, mitä siellä nyt tehtiin.

»Siellä väitellään Nemoursin herttuaa vastaan, madame», vastasi Condén prinssi, »ja hän puolustaa sellaisella innolla väitteitään, että ne varmasti ovat lähellä hänen sydäntään. Luulenpa, että hänellä on rakastajatar, joka ollessaan tanssiaisissa saattaa hänet rauhattomaksi, koska hän pitää niin kiusallisena rakastajalle nähdä siellä rakastettunsa.»

»Mitä ihmettä», huudahti perintökuningatar, »eikö Nemoursin herttua sallisi rakastajattarensa mennä tanssiaisiin! Olisin kyllä uskonut, että aviomiehet voivat toivoa puolisoittensa jäävän pois tanssiaisista, mutta en olisi milloinkaan uskonut, että rakastajat ovat sillä kannalla.»

»Nemoursin herttuan mielestä», vastasi Condén prinssi, »tanssiaiset ovat rakastajille ihan sietämättömiä, joko he ovat rakastettuja tai eivät. Hän sanoi, että jos he ovat rakastettuja, he ovat murheissaan, koska silloin täytyy olla vähemmän rakastettu monena päivänä; ettei ole ainoatakaan naista, jota ulkonäöstään huolehtiminen ei estäisi ajattelemasta, rakastajaansa; että se valtaa kokonaan heidän ajatuksensa; että he koristautuvat kaikille yhtä hyvin kuin sille, jota rakastavat; että he tanssiaisissa tahtovat miellyttää kaikkia, jotka heitä katselevat; että he ollessaan kauneuteensa tyytyväisiä iloitsevat siitä tavalla, johon heidän rakastajansa ei ole pääaiheena. Hän sanoi, että kun ei ole rakastettu, kärsii vielä enemmän nähdessään rakastajattarensa kutsuissa; että mitä enemmän nainen on kaikkien ihailema, sitä onnettomammaksi mies tuntee itsensä, kun ei ole hänen rakastamansa; että mies pelkää aina, että naisen kauneus herättää toisen onnellisemman rakkauden, ja ettei ole mitään siihen verrattavaa kärsimystä, että näkee rakastajattarensa tanssiaisissa, paitsi jos tietää hänen olevan siellä eikä itse ole.»

Clèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Condén prinssin puhetta, mutta kuunteli sitä tarkkaavaisena. Hän käsitti helposti, mikä osa hänellä itsellään oli Nemoursin herttuan kannattamassa mielipiteessä ja varsinkin siinä, mitä hän sanoi sen rakastajan murheesta, joka ei ollut mukana tanssiaisissa, vaikka hänen rakastettunsa oli siellä, koska herttua ei saisi olla läsnä marsalkka Saint-Andrén tanssiaisissa, sillä kuningas lähettäisi hänet ottamaan vastaan Ferraran herttuaa.

Perintökuningatar nauroi Condén prinssin kanssa eikä hyväksynyt Nemoursin herttuan mielipidettä.

»On vain yksi tapaus, madame», sanoi prinssi hänelle, »jolloin Nemoursin herttua hyväksyy, että hänen rakastettunsa menee tanssiaisiin, nimittäin jos hän itse panee ne toimeen, ja hän sanoi, että viime vuonna järjestäessään tanssiaisia teidän majesteetillenne hän sai kokea, että hänen lemmittynsä suvaitsi tulla niihin, vaikka näytti ainoastaan seuraavan teitä sinne; että nainen tekee aina rakastetulleen mieliksi ottamalla osaa hänen järjestämiinsä huveihin; että myös on miellyttävää rakastajalle, kun hänen lemmittynsä näkee hänet isäntänä paikassa, jossa koko hovi on läsnä, ja kun nainen näkee hänen hyvin tulevan toimeen isäntänä.»

»Nemoursin herttua oli oikeassa», sanoi perintökuningatar hymyillen, »hyväksyessään sen; että hänen lemmittynsä meni tanssiaisiin. Hänellä oli silloin niin monta naista, joille hän antoi tämän arvon, että jos he eivät olisi saapuneet, hänellä olisi ollut perin vähän vieraita.»

Heti kun Condén prinssi oli alkanut kuvailla Nemoursin herttuan käsityksiä tanssiaisista, oli Clèvesin prinsessa tuntenut suurta halua olla noudattamatta marsalkka Saint-Andrén kutsua. Hän mukautui helposti siihen käsitystapaan, ettei sopinut mennä miehen luo, jossa oli herättänyt rakkautta, ja oli hyvillään siitä, että hänellä oli vakava syy tehdä Nemoursin herttuan mieliksi. Mutta hän otti kuitenkin mukaansa koristeet, jotka perintökuningatar oli hänelle antanut. Sitten näyttäessään niitä vielä samana iltana äidilleen hän sanoi, ettei hän aikonut niitä käyttää, että marsalkka Saint-André teki parastansa osoittaakseen olevansa niin kiintynyt häneen, että kaiketi tahtoi näyttää hänen ottavan osaa huvitukseen, joka pantiin toimeen muka kuningasta varten, ja että marsalkka, ollessaan isäntänä, ehkä osoittaisi hänelle sellaista huomiota, joka olisi kiusallista.

Madame de Chartres vastusteli jonkun aikaa tyttärensä mielipidettä, pitäen sitä erikoisena, mutta nähdessään, että toinen pysyi itsepintaisena, hän alistui siihen ja sanoi, että tyttären siinä tapauksessa piti tekeytyä sairaaksi, jotta hänellä olisi joku syy, miksi ei saapunut kutsuihin, koska niitä syitä, jotka häntä oikeastaan estivät, ei hyväksyttäisi, ja että olisi vältettävä, että niitä epäiltäisiinkään. Clèvesin prinsessa suostui mielellään viettämään muutamia päiviä kotonaan, jotta hänen ei tarvitsisi mennä paikkaan, jonne Nemoursin herttua ei päässyt.

Nemoursin herttua lähti matkalleen tietämättä sitä ilosanomaa, ettei prinsessa mennyt kutsuihin. Hän palasi tanssiaisten jälkeisenä päivänä, ja sai tietää, ettei prinsessa ollut niissä käynyt, mutta koska hän ei tietänyt, että hänen perintökuningattarelle lausumansa sanat oli prinsessalle kerrottu, ei hän voinut aavistaakaan olevansa niin onnellinen, että oli estänyt prinsessan menemästä tanssiaisiin.

Seuraavana päivänä herttuan ollessa kuningattaren luona ja puhuessa perintökuningattaren kanssa tulivat madame de Chartres ja Clèvesin prinsessa sinne. Jälkimäinen oli hieman arkipäiväisesti puettu, kuten ainakin sairaana ollut henkilö, mutta hänen kasvonsa eivät vastanneet hänen pukuaan.

»Tehän olette niin kaunis», sanoi perintökuningatar hänelle, »etten voisi uskoa teidän olleen sairaana. Luulenpa, että Condén prinssi kertomalla teille Nemoursin herttuan mielipiteen tanssiaisista on saanut teidät uskomaan osoittavanne suosiotanne marsalkka Saint-Andrélle menemällä hänen luokseen ja se on estänyt teidät hänen luokseen saapumasta.»

Clèvesin prinsessa punastui, kun perintökuningatar arvasi näin oikein ja sanoi sen Nemoursin herttuan läsnäollessa. Madame de Chartres huomasi nyt, miksi hänen tyttärensä ei ollut tahtonut mennä tanssiaisiin, ja estääkseen Nemoursin herttuaa arvaamasta asiaa yhtä hyvin kuin hän itse ryhtyi puhumaan sen näköisenä kuin olisi puhunut totta.

»Vakuutan teille, madame», sanoi hän perintökuningattarelle, »että teidän majesteettinne osoittaa tyttärelleni suurempaa kunnioitusta kuin hän ansaitsee. Hän oli tosiaankin sairas; mutta uskon, että jos en olisi häntä estänyt, hän ei varmaankaan olisi ollut teitä seuraamatta ja näyttäytymättä, niin muuttunut kuin olikin, saadakseen ilon nähdä kaiken sen erinomaisen, mitä oli eilisiltaisissa huveissa.»

Perintökuningatar uskoi madame de Chartresin sanat. Nemoursin herttua oli pahoillaan, että ne tuntuivat todennäköisiltä, mutta Clèvesin prinsessan punastuminen sai hänet kuitenkin epäilemään, etteivät perintökuningattarenkaan sanat olleet kokonaan pontta ja perää vailla. Clèvesin prinsessa oli aluksi ollut pahoillaan siitä, että Nemoursin herttua oli saattanut luulla estäneensä hänet menemästä marsalkka Saint-Andrén luo; mutta sitten hän tunsi jonkunlaista murhetta, että hänen äitinsä oli herttualta riistänyt tämän käsityksen.

* * * * *

Vaikka Cercampin kokous oli hajautunut, oli rauhanhierontaa yhä jatkettu, ja asianhaarat edistivät sitä sillä tavoin, että helmikuun lopulla jälleen kokoonnuttiin Château-Combresissa. Samat edustajat palasivat sinne, ja marsalkka Saint-Andrén poissaolo vapautti Nemoursin herttuan siitä kilpailijasta, joka oli hänelle vaarallisin, sillä marsalkka tarkkasi kaikkia, jotka lähestyivät Clèvesin prinsessaa, ja saattoi ehkä itsekin päästä hänen suosioonsa.

Madame de Chartres ei ollut tahtonut tyttärelleen näyttää tietävänsä hänen tunteensa prinssiä kohtaan, koska pelkäsi tekevänsä itsensä epäiltäväksi niissä asioissa, joista halusi hänelle puhua. Hän alkoi eräänä päivänä jutella herttuasta, puhui hänestä hyvää ja sekoitti siihen paljon myrkyllisiä ylistyksiä siitä viisaudesta, joka herttualla oli pysyessään rakastumatta, ja siitä, että hän vain huvikseen seurusteli naisten kanssa eikä vakavasti kiintynyt heihin.

»Tosin on», lisäsi hän, »epäilty hänen syvästi rakastuneen perintökuningattareen, ja herttua käykin hänen luonaan usein. Siksi neuvon teitä mikäli mahdollista välttelemään puhelua hänen kanssaan, varsinkin kun perintökuningattaren kohdellessa teitä sillä tavalla, kuin hän tekee, pian sanottaisiin, että te olette hänen uskottunsa, ja tehän tiedätte, kuinka ikävä sellainen maine on. Olen sitä mieltä, jos tämä huhu yhä kulkee, että kävisitte vähän harvemmin perintökuningattaren luona, jotta ette joutuisi sekaantumaan lemmenseikkailuihin.»

Clèvesin prinsessa ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Nemoursin herttuan suhteesta perintökuningattareen. Hän hämmästyi niin tavattomasti äitinsä sanoista ja luuli niin hyvin huomaavansa, kuinka suuresti hän oli erehtynyt kaikessa, mitä oli ajatellut herttuan tunteista, että hänen ilmeensä muuttui. Madame de Chartres huomasi sen, mutta samalla tuli vieraita. Clèvesin prinsessa meni kotiinsa ja sulkeutui kamariinsa.

Mahdotonta on kuvailla tuskaa, jota prinsessa tunsi, kun kuultuaan äitinsä sanat käsitti, mitä Nemoursin herttua hänelle merkitsi; hän ei ollut vielä uskaltanut sitä itselleen Hän tajusi nyt, että hänen tunteensa herttuaa kohtaan olivat sellaiset, joita Clèvesin prinssi oli häneltä toivonut, ja myönsi, että, oli häpeällistä rakastaa muuta miestä kuin omaa puolisoaan, joka ansaitsi rakkautta. Se pelko, että Nemoursin herttua tahtoi häntä perintökuningattaren ja itsensä seuraan peittääkseen siten äidin kertomaa lemmensuhdetta, hämmensi ja loukkasi häntä, ja tämä ajatus saattoi hänet päättämään kertoa madame de Charlesille, mitä ei vielä ollut paljastanut.

Prinsessa meni seuraavana aamuna hänen huoneeseensa aikoen puhua asiasta, mutta huomattuaan, että äidillä oli vähän kuumetta, ei hän halunnut häiritä. Tämä sairaus, näytti kuitenkin niin vähäiseltä, ettei hän päivällisen jälkeen jäänyt menemättä perintökuningattaren luo, joka oleskeli yksityisessä huoneessaan parin kolmen läheisimmän naistuttavansa kanssa.

»Puhuimme juuri Nemoursin herttuasta», sanoi perintökuningatar hänen sisään tultuaan, »ja ihmettelimme, kuinka hän on muuttunut Brysselistä paluunsa jälkeen. Ennen sinne menoaan hänellä oli lukematon joukko rakastajattaria. Se oli hänessä oikein vikana, sillä hän piti yhtä hyvin niitä, jotka sen ansaitsivat, kuin niitä, jotka eivät ansainneet. Palattuaan hän ei tunnusta kumpiakaan. Milloinkaan ei ole tapahtunut suurempaa vaihdosta; luulenpa, että hänessä on tapahtunut mielenmuutos, eikä hän ole niin iloinen kuin tavallisesti.»

Clèvesin prinsessa ei vastannut mitään, vaan ajatteli häpeillen, että hän olisi käsittänyt kaikki mitä herttuan muuttumisesta sanottiin uuden rakkauden merkeiksi, jolleivät hänen silmänsä olisi auenneet. Hän tunsi jonkunmoista katkeruutta perintökuningatarta kohtaan nähdessään hänen etsivän syitä ja ihmettelevän asiaa, jonka oikean laidan hän kaiketi tunsi paremmin kuin kukaan. Eikä hän voinut hillitä itseänsä osoittamasta sitä jonkun verran, ja kun toiset naiset olivat poistuneet, lähestyi prinsessa perintökuningatarta ja sanoi hiljaa:

»Puhuitteko myöskin minulle äsken, madame, ja tahdoitteko minulta salata, että juuri te olette saanut Nemoursin herttuan käytöksen muuttumaan?»

»Olette väärässä», vastasi perintökuningatar; »tiedättehän, etten ole teiltä mitään salannut. On totta, että Nemoursin herttua ennen Brysseliin lähtöään, mikäli arvelen, aikoi antaa minun ymmärtää, ettei hän vihannut minua, mutta palattuaan sieltä hän ei näytä muistavankaan entisyyttä, ja tunnustan olevani utelias tietämään, mikä hänet on saanut muuttumaan. Minun lienee helppo ottaa siitä selko», lisäsi hän. »Chartresin vidami, joka on hänen läheinen ystävänsä, on rakastunut erääseen henkilöön, johon minulla on jonkun verran vaikutusvaltaa, ja minä saan hänen kauttaan tietää, mikä on saanut aikaan tämän muutoksen.»

Perintökuningatar puhui niin totisena, että sai Clèven prinsessan uskomaan ja vastoin tahtoaankin rauhallisemmaksi ja suopeammaksi kuin oli äsken ollut.

Palattuaan äitinsä luo prinsessa sai tietää hänen olevan entistä paljon sairaamman. Kuume oli suuresti kohonnut, ja seuraavina päivinä se vielä paheni, niin että sairaus alkoi näyttää arveluttavalta. Clèvesin prinsessa oli tavattomasti murheissaan eikä poistunut äitinsä huoneesta. Hänen puolisonsa oli myös siellä miltei kaiket päivät sekä siitä myötätunnosta, jota hän tunsi madame de Chartresia kohtaan, että estääkseen vaimoansa kokonaan antautumasta surumielisyyteen, mutta myös nauttiakseen hänen näkemisestään: hänen rakkautensa ei näet ollut lainkaan vähentynyt.

Nemoursin herttua, joka aina oli tuntenut suurta ystävyyttä Clèvesin prinssiä kohtaan, oli osoittanut sitä hänelle Brysselistä palattuaankin. Madame de Chartresin sairauden aikana herttua keksi keinon tavata usein Clèvesin prinsessaa, tullen katsomaan muka hänen miestään tai hakemaan häntä kävelylle. Herttua haki prinssiä sellaisinakin aikoina, jolloin tiesi, ettei hän ollut siellä, ja muka vartoakseen jäi madame de Chartresin odotushuoneeseen, jossa aina oli useita arvohenkilöitä. Clèvesin prinsessa tuli sinne usein, ja niin murheissaan kuin hän olikin, ei hän Nemoursin herttuasta näyttänyt vähemmän kauniilta. Herttua osoitti, kuinka paljon hän otti osaa prinsessan suruun, ja puhui hänelle niin lempeästi ja nöyrästi, että sai hänet helposti uskomaan, ettei perintökuningatar ollut hänen sydämensä valtiatar.

Prinsessa ei voinut olla joutumatta hämilleen herttuan tapaamisesta, mikä kuitenkin tuotti hänelle iloa; mutta silloin kun hän ei enää nähnyt herttuaa ja ajatteli, että se viehätys, jota hän tunsi yhdessäolosta, oli rakkauden alkua, oli hän vähällä luulla vihaavansa herttuaa sen tuskan vuoksi, jota tämä ajatus hänelle tuotti.

Madame de Chartresin tila huononi niin arveluttavasti, että alettiin pelätä hänen kuolevan. Kuullessaan, mitä lääkärit sanoivat hänelle hengenvaarasta, hän osoitti hyveellisyytensä ja hurskautensa arvoista rohkeutta. Heidän poistuttuaan hän pyysi kaikkia muitakin lähtemään ja kutsutti Clèvesin prinsessan.

»Meidän täytyy erota toisistamme, tyttöseni», sanoi hän kättään ojentaen. »Se vaara, johon teidät jätän, ja se, että tarvitsette minua, lisäävät sitä huolta, jota tunnen teidät jättäessäni. Te olette mieltynyt Nemoursin herttuaan, mutta en pyydä teitä sitä tunnustamaan minulle. En ole enää siinä tilassa, että voisin käyttää vilpittömyyttänne, johtaakseni teitä. Olen jo kauan sitten havainnut tämän rakkauden, mutta en ole tahtonut puhua siitä teille, koska pelkäsin, että saattaisin teidät itsennekin sen huomaamaan. Nyt te olette siitä liiaksikin selvillä. Te horjutte kuilun partaalla: suuria ponnistuksia ja paljon voimaa vaaditaan pidättämään teitä siihen syöksymästä. Ajatelkaa velvollisuuksia miestänne kohtaan, ajatelkaa velvollisuuksia itseänne kohtaan ja ajatelkaa, että olette kadottamaisillanne sen hyvän maineen, jonka olette saavuttanut ja jota teille olen niin hartaasti toivonut. Voimaa ja rohkeutta, tyttäreni! Vetäytykää pois hovista, pakottakaa miehenne viemään teidät sieltä. Älkää pelätkö tehdä hyvinkin jyrkkiä ja vaikeita päätöksiä: niin kauheilta kuin ne teistä aluksi tuntunevatkin, ne ovat ajan pitkään paljon suloisempia kuin lemmenseikkailun onnettomuudet. Jos muut kuin hyveen ja velvollisuutenne esittämät syyt voivat teitä pakottaa siihen, mitä toivon, niin sanon, että jos jokin seikka voisi häiritä onnea, jota odotan tästä maailmasta lähtiessäni, vaivaisi minua juuri se, että näkisin teidän lankeevan kuten muiden naisten; mutta jos sen onnettomuuden täytyy teille tapahtua, niin otan kuoleman ilomielin vastaan, etten olisi sen todistajana.»

Clèvesin prinsessa vuodatti kyyneliä äitinsä kädelle, jota hän puristi omien käsiensä väliin. Madame de Chartres tunsi itsekin joutuvansa liikutuksen valtaan ja lisäsi:

»Jääkää hyvästi, tyttäreni, lopettakaamme keskustelu, joka liikuttaa meitä kumpaakin liian paljonpa muistakaa, mikäli voitte, kaikki, mitä nyt olen teille sanonut.»

Madame de Chartres kääntyi toiselle kyljelleen, lopettaen puhelun, ja pyysi tytärtään kutsumaan paikalle hänen kamarineitonsa, haluamatta kuulla tai puhua enempää. Clèvesin prinsessa lähti äitinsä huoneesta surkeassa tilassa; madame de Chartres ei enää ajatellut muuta kuin kuolemaan valmistautumista. Hän eli vielä pari päivää, mutta sinä aikana ei enää halunnut nähdä tytärtään, johon ainoaan hän tunsi kiintymystä.

Clèvesin prinsessa oli äärettömästi murheissaan. Hänen puolisonsa ei poistunut hänen luotaan, ja heti kun madame de Chartres oli vetänyt viime henkäyksensä, vei hän prinsessan maaseudulle, toimittaakseen hänet pois paikasta, joka teki hänen surunsa vain katkerammaksi. Milloinkaan ei ole nähty tämäntapaista: vaikka hellyys ja kiitollisuus olivat surun suurimpana aiheena, niin se tunne, että hän tarvitsi äitiänsä voidakseen puolustautua Nemoursin herttuaa vastaan, ei lakannut olemasta suurena tuskana. Hän piti itseään onnettomana, kun oli jäänyt ihan yksikseen aikana, jolloin niin huonosti hallitsi tunteitaan ja olisi niin hartaasti suonut, että hänellä olisi joku osoittamassa sääliä ja antamassa hänelle voimaa. Clèvesin prinssin käyttäytyminen häntä kohtaan sai hänet voimakkaammin kuin milloinkaan toivomaan, ettei löisi laimin mitään, mitä oli puolisolleen velkaa. Prinsessa osoittikin hänelle enemmän ystävyyttä ja hellyyttä kuin tätä ennen ja tahtoi, ettei prinssi ollenkaan poistuisi hänen luotaan. Kiintymällä puolisoonsa hän luuli puolustautuvansa Nemoursin herttuaa vastaan.

Herttua tuli maaseudulta tapaamaan Clèvesin prinssiä ja teki kaikkensa päästäkseen myös prinsessan puheille, mutta tämä ei halunnut nähdä häntä. Tietäessään pakostakin pitävänsä herttuaa rakastettavana prinsessa oli lujasti päättänyt olla häntä tapaamatta ja välttää kaikkia kohtaamisen tilaisuuksia, mikäli se hänestä riippuisi.

Clèvesin prinssi lähti Pariisiin vastavierailulle ja lupasi puolisolleen palata seuraavana päivänä. Hän palasi kuitenkin vasta päivää myöhemmin.

»Odotin teitä koko eilisen päivän», sanoi prinsessa hänelle, kun hän oli palannut, »ja minun täytyy moittia teitä, kun ette tullut, niinkuin olitte luvannut. Tiedätte, että jos voisin tuntea uutta murhetta siinä tilassa, jossa nyt olen, niin surisin madame de Tournonin kuolemaa, josta sain tiedon tänä aamuna. Se olisi minua liikuttanut, vaikken olisi häntä ollenkaan tuntenut: onhan aina säälittävää, että hänen kaltaisensa nuori ja kaunis nainen kuolee vain kaksi päivää sairastettuaan, sitä enemmän kun hän oli niitä henkilöitä, jotka minua miellyttivät muita enemmän. Hänellä näytti myös olevan yhtä paljon viisautta kuin muita hyveitä.»

»Olen hyvin pahoillani, etten palannut eilen», vastasi prinssi, »mutta minun täytyi välttämättä lohduttaa erästä onnetonta, jota siis oli mahdoton jättää. Mitä tulee madame de Tournoniin, en kehoita teitä suremaan hänen kuolemaansa, jos hän herättää teissä kaipausta erikoisen viisaana ja kunnioituksenne arvoisena henkilönä.»

»Sananne ihmetyttävät minua», vastasi prinsessa, »koska olen useita kertoja kuullut teidän sanovan, ettei hovissa ole ainoatakaan naista, jota kunnioittaisitte enemmän.»

»Totta kyllä», vastasi prinssi, »mutta naiset ovat käsittämättömiä, ja katsellessani heitä kaikkia pidän itseäni niin onnellisena teidät omistaessani, etten osaa kyllin ihailla onneani».

»Kunnioitatte minua enemmän kuin ansaitsen», vastasi prinsessa huoahtaen, »eikä vielä ole aika pitää minua teidän arvoisenanne. Kertokaa minulle, pyydän sitä hartaasti, kuinka olette huomannut erehtyneenne ensi arvostelussanne madame de Tournonista.»

»Siitä on jo kauan», vastasi prinssi, »kun olen tietänyt, että madame de Tournon rakasti Sancerren kreiviä, jolle hän antoi toiveita avioliitosta kanssansa.»

»En olisi uskonut», keskeytti prinsessa, »että madame de Tournon, vakuutettuaan julkisesti, ettei hän jouduttuaan leskeksi enää koskaan menisi uusiin naimisiin, olisi antanut Sancerren kreiville toiveita».

»Jollei hän olisi antanut niitä muille kuin hänelle», vastasi prinssi, »niin ei olisi syytä ihmetellä; mutta hämmästyttävää on, että hän samaan aikaan herätti toiveita myös Estoutevillen kreivissä. Kerronpa teille koko tuon tarinan.»