KOLMAS OSA. (continued 2)

Hän tahtoi jatkaa, mutta oli liian heikko puhumaan. Prinsessa kutsutti sairaan luo lääkärit, jotka huomasivat hänen olevan kuolemaisillaan. Hän pysyi riutuneena hengissä vielä muutamia päiviä ja kuoli ihmeteltävän levollisena.

Clèvesin prinsessa joutui niin rajun surun valtaan, että oli menettää järkensä. Kuningatar tuli huomaavaisesti häntä katsomaan ja vei hänet luostariin hänen itse tajuamatta, minne hänet vietiin. Prinsessan kälyt toivat hänet takaisin Pariisiin; silloin hän ei vielä kyennyt selvästi tajuamaan suruansa. Kun hän sitten voimistui sitä ajattelemaan ja käsitti, minkälaisen miehen oli menettänyt, samalla tietäen olevansa syynä hänen kuolemaansa juuri sen rakkauden vuoksi, jota oli sydämessään sietänyt toista kohtaan, heräsi hänessä kuvaamaton kauhu itseänsä ja Nemoursin herttuaa vastaan.

Herttua ei aluksi uskaltanut prinsessalle osoittaa muuta huomaavaisuutta kuin mitä hyvä tapa vaati. Hän tunsi kyllin hyvin Clèvesin prinsessan arvatakseen, että suurempi tunkeilevaisuus olisi ollut hänelle vastenmielistä, mutta se, mitä hän sai myöhemmin kokea, osoitti, että hänen vielä kauan tuli käyttäytyä samalla tavalla.

Eräs herttuan aseenkantajista kertoi, että hänen läheinen ystävänsä, Clèvesin prinssin hoviherra, surren herransa kuolemaa oli sanonut Nemoursin herttuan matkan Coulommiersiin olleen kuoleman syynä. Herttua hämmästyi tavattomasti näistä sanoista; mutta niitä mietittyään hän arvasi totuuden osaksi ja aavisti heti, mitä prinsessa tunsi häntä kohtaan, vieraantuen hänestä, jos uskoisi puolisonsa taudin johtuneen mustasukkaisuudesta. Herttua arveli olevan parasta olla johtamatta prinsessan muistiin nimeänsä ja noudatti tätä käytöstä, niin tuskalliselta kuin se hänestä tuntuikin.

Hän matkusti Pariisiin eikä voinut kuitenkaan olla menemättä prinsessan ovelle saadakseen tietää, kuinka hän jaksoi. Hänelle sanottiin, ettei kukaan saanut prinsessaa nähdä ja että tämä oli kieltänyt itselleen ilmoittamasta edes, kutka olivat käyneet häntä kysymässä. Ehkäpä nämä niin tarkat ohjeet oli annettu juuri herttuan varalta, josta ei tahdottu kuulla puhuttavankaan. Hän oli liiaksi rakastunut voidakseen elää prinsessaa lainkaan näkemättä. Niinpä hän päätti keksiä kuinka vaikeita keinoja tahansa päästäkseen tilasta, joka tuntui hänestä sietämättömältä.

Prinsessan murhe meni yli kaikkien järjen rajojen. Kuoleva puoliso, joka kuoli hänen vuokseen ja oli ollut niin lempeä häntä kohtaan, ei lähtenyt prinsessan mielestä. Hän kertasi lakkaamatta, mitä oli puolisolleen velkaa, ja piti rikoksenaan sitä, ettei ollut häntä rakastanut, ikäänkuin se olisi ollut hänen vallassaan. Hän sai lohdutusta vain ajatellessaan surevansa puolisoaan, niinkuin tämä ansaitsi, ja jäljellä olevan elämänsä aikana tekevänsä vain sitä, mitä hänen puolisonsa olisi suonut hänen tekevän, jos olisi elänyt.

Hän ajatteli monta kertaa, kuinka prinssi oli saanut tietää Nemoursin herttuan käyneen Coulommiersissa, mutta ei uskonut herttuan puhuneen asiasta; vieläpä hänestä tuntui yhdentekevältä, vaikka olisikin näin tapahtunut, koska hän uskoi jo parantuneensa ja vieraantuneensa rakkaudesta herttuaa kohtaan. Hän suri kuitenkin katkerasti kuvitellessaan itseään syypääksi puolisonsa kuolemaan ja muisti tuskaisena, kuinka prinssi oli kuollessaan pelännyt hänen menevän herttuan kanssa naimisiin. Mutta kaikkien hänen tuskainsa pääsisällyksenä oli suru miehensä kuolemasta, eikä hän uskonut enää suostuvansa uuteen avioliittoon.

Muutamien kuukausien kuluttua prinsessa pääsi katkerimmasta murheestaan ja joutui alakuloisuuden ja kaipauksen tilaan. Madame de Martiques matkusti Pariisiin ja kävi siellä ollessaan häntä usein tervehtimässä. Madame de Martiques kertoi prinsessalle kaikki, mitä hovissa tapahtui, ja vaikka prinsessa ei näyttänyt siitä välittävän, puheli madame de Martiques kuitenkin häntä virkistääkseen, jutellen vidamista, Guisen herttuasta ja kaikista muista, jotka olivat huomattavia olemukseltaan tai ansioiltaan.

»Mitä Nemoursin herttuaan tulee», virkkoi hän, »en tiedä, ovatko muut asiat hänen sydämessään vallanneet rakkauden paikan, mutta hän huvittelee paljon vähemmän kuin ennen. Hän on melkein vetäytynyt pois naisten seurasta. Usein hän matkustelee Pariisiin; luulenpa, että hän nytkin on täällä.»

Nemoursin herttuan nimi sai Clèvesin prinsessan vavahtamaan ja punastumaan. Hän muutti puheen aihetta, eikä madame de Martiques huomannut hänen hämminkiään.

Seuraavana päivänä prinsessa, haluten mielentilaansa sopivaa puuhaa, meni erään kotinsa lähellä asuvan miehen luo, joka valmisti erikoisia silkkiteoksia. Hän aikoi siellä teettää samanlaisia. Kun hänelle oli niitä näytetty, huomasi hän oven, jonka takana olevassa huoneessa arveli säilytettävän lisää näitä valmisteita. Prinsessa pyysi, että ovi avattaisiin. Isäntä vastasi, ettei hänellä ollut sen avainta ja että huone oli varattu eräälle herralle, joka tuli sinne muutaman kerran päivässä piirtämään ikkunasta näkyviä kauniita taloja ja puutarhoja.

»Hän on maailman pulskin mies», lisäsi isäntä, »eikä juuri näytä tarvitsevan raha-ansiota. Joka kerta kun hän käy täällä, näen hänen, aina katselevan taloja ja puutarhoja, mutta en milloinkaan tekevän työtä.»

Clèvesin prinsessa kuunteli näitä sanoja tavattoman tarkkaavasti. Se, että madame de Martiques oli hänelle sanonut Nemoursin herttuan toisinaan käyvän Pariisissa, liittyi hänen ajatuksissaan tähän pulskaan mieheen, joka tuli hänen lähistölleen, herättäen hänen mieleensä kuvan herttuasta, joka tahtoi hänet nähdä, ja tehden hänet salaperäisen levottomaksi, hänen itse tietämättä sen syytä. Hän astui ikkunain ääreen ottaakseen selville, mitä niistä näki, ja totesi, että niistä voi tarkata koko hänen puutarhansa ja asuntonsa julkisivua. Palattuaan kotiinsa hän huomasi helposti saman ikkunan, josta vieraan herran sanottiin katselevan. Se ajatus, että katselija oli Nemoursin herttua, muutti kokonaan hänen mielentilansa. Hän ei ollut enää jonkinlaisessa alakuloisessa rauhassa, johon oli jo alkanut tottua, vaan levoton ja kiihtynyt. Lopulta voimatta viipyä kotonaan prinsessa lähti ulos hengittämään raitista ilmaa esikaupunkien ulkopuolella olevaan puutarhaan, jossa luuli olevansa yksin. Sinne tultuaan hän arvelikin päätelleensä oikein: hän ei nähnyt merkkiäkään ihmisistä ja käveli jokseenkin kauan.

Astuttuaan pienen metsikön läpi hän huomasi käytävän päässä puutarhan kauimmassa kolkassa pienen joka taholle avonaisen majan, jota kohti suuntasi askeleensa. Tultuaan lähemmäksi, hän näki eräällä penkillä nukkuvan tai syviin haaveisiin vaipuneen miehen, jonka tunsi Nemoursin herttuaksi. Tämä näky pakotti hänet heti pysähtymään, mutta jäljestä tulevat palvelijat eivät pysyneet hiljaa. Se sai Nemoursin herttuan heräämään unelmistaan. Katsomatta kuka oli syynä hänen kuulemaansa meluun herttua nousi paikaltaan välttääkseen lähestyvää seuraaja kääntyi kävelemään toiselle kujalle tehtyään niin syvän kumarruksen, ettei edes nähnyt ketä tervehti.

Jos herttua olisi tietänyt, mitä hän vältti, kuinka innokkaasti hän olisikaan tullut takaisin? Mutta hän jatkoi menoaan pitkin kujaa, ja prinsessa näki hänen poistuvan eräästä takaportista, jonka likellä vaunut häntä odottivat. Minkä vaikutuksen tämä näky hetkeksi tekikään prinsessan sydämeen! Mikä uinunut rakkaus syttyikään jälleen hänen sydämessään ja kuinka voimakkaana! Hän meni istumaan samaan paikkaan, josta Nemoursin herttua juuri oli lähtenyt, ja jäi siihen menehtyneenä.

Herttua esiintyi hänen mielessään rakkaampana kuin mikään muu maailmassa. Olihan tämä mies hellästi rakastanut häntä jo kauan, pysyen kunnioittavana ja uskollisena, halveksien kaikkia muita hänen vuokseen, pitäen arvossa hänen tuskaansakin, haluten nähdä hänet joutumatta itse nähdyksi, jättäen hovin, jonka ilo hän oli, mennäkseen tuijottamaan rakastettuaan piirittäviin seiniin ja haaveilemaan paikoissa, joissa ei voinut odottaa häntä tapaavansa. Kaiken kaikkiaan, herttua oli henkilö, joka olisi ansainnut rakkautta jo oman intohimonsakin vuoksi ja johon hän oli niin ihastunut, että olisi häntä rakastanut, vaikkei olisikaan saanut vastarakkautta, ja joka lisäksi oli jaloluonteinen ja hänen vertaisensa. Ei ollut enää velvollisuutta eikä hyvettä, joka olisi ehkäissyt hänen tunteitaan. Kaikki esteet oli poistettu eikä heidän entisestä suhteestaan ollut muuta jäljellä kuin herttuan rakkaus häneen ja hänen rakkautensa herttuaan.

Kaikki nämä ajatukset olivat uusia prinsessalle. Suru prinssin kuolemasta oli niin vallannut hänet, että se oli estänyt häntä niihin joutumasta. Nemoursin herttuan läheisyys toi niitä joukoittain hänen mieleensä; mutta kun hän sitten muisti myöskin, että sama mies, jonka kanssa katsoi voivansa mennä naimisiin, oli se, jota hän oli rakastanut jo puolisonsa eläessä ja joka oli syynä prinssin kuolemaan, ja että hänen puolisonsa vielä kuollessaan oli osoittanut pelkäävänsä hänen menevän naimisiin tuon miehen kanssa, loukkautui hänen ankara hyveellisyytensä niin näistä kuvitteluista, että hän piti tuskin pienempänä rikoksena nyt mennä Nemoursin kanssa naimisiin kuin rakastaa häntä miehensä eläessä. Prinsessa hautoi näitä mietteitä, jotka olivat niin vastakkaisia hänen onnelleen, ja vahvisti niitä vielä monilla perusteilla, jotka koskivat hänen rauhaansa ja mahdollisesta avioliitosta herttuan kanssa johtuvia onnettomuuksia. Kaksi tuntia viivyttyään tällä paikalla hän lopulta palasi kotiinsa varmana siitä, että hänen oli vältettävä herttuaa, koska heidän kohtaamisensa oli vastoin hänen velvollisuuttansa.

Mutta tämä vakaumus, joka oli hänen järkensä ja hyveensä vaikutusta, ei vallannut hänen sydäntään. Se pysyi kiintyneenä Nemoursin herttuaan niin kiihkeästi, että häh joutui säälittävään tilaan eikä enää saanut lepoa. Hänen seuraava yönsä oli kauheimpia, mitä hän oli koskaan viettänyt. Aamulla hän ensi työkseen riensi katsomaan sitä ikkunaa, josta sopi katsella hänen asuntoaan, ja näki siellä Nemoursin herttuan. Tämä näky yllätti prinsessan niin, että hän äkkiä peräytyi ikkunasta, ja silloin herttua käsitti, että prinsessa oli hänet tuntenut. Herttua olikin usein sitä toivonut, siitä aikain kun rakkaus oli saanut hänet keksimään keinoja nähdäkseen prinsessan, ja kun ei ollut toiveita siitä ilosta, meni hän haaveilemaan samaan puutarhaan, jossa prinsessa oli hänet tavannut. Väsyneenä lopulta niin onnettomaan ja epävarmaan tilaan herttua päätti vihdoin käyttää mitä keinoa tahansa kohtalonsa selville saamiseksi.

»Mitä odotankaan enää?» kysyi hän itseltään; »jo kauan olen tiennyt prinsessan minua rakastavan. Hän on vapaa, mikään velvollisuus ei pakota häntä enää kieltäytymään. Miksi rajoittuisin häntä katselemaan näkymättömänä ja hänelle puhumatta? Onko mahdollista, että rakkaus on minulta niin täydellisesti riistänyt järjen ja rohkeuden ja saattanut minut niin perin toisenlaiseksi kuin olin muissa elämäni rakkaussuhteissa? Velvollisuuteni on ollut kunnioittaa prinsessan surua; mutta sitä kunnioitan jo liiankin kauan ja annan sen lemmenliekin sammua, joka hänessä palaa.»

Asiaa näin harkittuaan herttua koetti keksiä keinoja tavatakseen prinsessan. Hän arveli, ettei ollut enää mitään, mikä pakottaisi häntä salaamaan rakkauttaan Chartresin vidamilta, jolle hän siis päätti siitä puhua.

Vidami oleskeli silloin Pariisissa. Kaikki ihmiset olivat tulleet sinne antamaan määräyksiä vaunuistaan ja vaatteistaan seuratakseen kuningasta, joka aikoi saattaa Espanjan kuningatarta. Nemoursin herttua meni siis vidamin luo ja tunnusti hänelle kaikki, mitä oli siihen asti salannut, paitsi prinsessan tunteita, joista ei halunnut olla tietävinään.

Prinsessan setä kuunteli tavattoman iloisena herttuan puhetta ja vakuutti, että hän tietämättä mitään herttuan tunteista usein oli ajatellut leskeksi joutunutta prinsessaa ainoana naisena, joka oli herttuan arvoinen. Herttua pyysi vidamia toimittamaan hänelle tilaisuuden puhutella prinsessaa saadakseen tietää, mitä hänellä oli mielessä.

Vidami ehdotti, että hän veisi herttuan mukanaan prinsessan luo, mutta herttua luuli prinsessan tästä loukkautuvan, koska ei vielä ottanut ketään vastaan. He keksivät sen keinon, että vidamin olisi kutsuttava prinsessa luokseen jollakin tekosyyllä ja herttuan piti saapua sinne salaportaita pitkin, niin ettei kukaan häntä näkisi.

Näin tehtiinkin. Clèvesin prinsessa tuli, ja vidami meni häntä vastaan ja talutti hänet asuntonsa perimmäiseen, suureen huoneeseen. Vähän ajan kuluttua astui Nemoursin herttua sisään kuin sattuman tuomana. Prinsessa hämmästyi tavattomasti hänet nähdessään; hän punastui ja koetti sitä salata. Vidami puhui aluksi jokapäiväisistä asioista ja poistui antaakseen muka jonkin määräyksen. Hän pyysi veljentytärtään hoitamaan emännän velvollisuuksia ja lupasi kohta palata.

Ei voi kuvata, mitä Nemoursin herttua ja Clèvesin prinsessa tunsivat ollessaan kahden kesken ja ensi kertaa voidessaan puhella toistensa kanssa. He pysyivät jonkun aikaa ääneti, mutta sitten herttua keskeytti hiljaisuuden:

»Annatteko anteeksi Chartresin vidamille, madame, että hän on valmistanut minulle tilaisuuden teitä tavata ja kanssanne puhella, vaikka te aina olette minulta sen niin tylysti kieltänyt?» »Minun ei sovi antaa hänelle anteeksi», vastasi prinsessa, »koska hän on unohtanut, missä tilassa olen ja mille vaaroille hän panee maineeni alttiiksi».

Sanottuaan nämä sanat prinsessa aikoi lähteä, ja herttua virkkoi häntä pidättäen:

»Älkää pelätkö mitään, madame; kukaan ei tiedä, että olen täällä, eikä mikään vaara ole uhkaamassa. Kuulkaa minua, madame, kuulkaa, jollette hyvästä tahdostanne, niin ainakin rakkaudesta itseänne kohtaan suojelluksenne itsenne niiltä äärimmäisyyksiltä, joihin rakkauteni minut varmasti veisi, kun en enää voi sitä hallita.»

Clèvesin prinsessa mukaantui ensi kerran noudattamaan taipumustaan, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, ja virkkoi katsellen häntä lempein, suloisin silmin:

»Mitä toivotte siitä myöntymyksestä, jota minulta pyydätte? Kadutte ehkä, että olette sen saanut, ja minä kadun varmasti, että olen sen teille suonut. Ansaitsette paremman kohtalon kuin teillä on ollut tähän asti ja paremman kuin vasta voitte löytää, jollette etsi sitä muualta.»

»Minäkö, madame», huudahti herttua, »etsisin onnea muualta? Onko muuta onnea kuin saada teiltä rakkautta? Vaikka en ole milloinkaan puhunut teille, madame, niin luulisin, ettei rakkauteni ole teille outo, vaan tiedätte sen niin todelliseksi ja kiihkeäksi kuin ihmissydämessä on koskaan ollut. Millä koetuksilla se onkaan ollut eri oloissa, jotka ovat teille tuntemattomat? Mille koetuksille olettekaan itse sen pannut jyrkkyydellänne?»

»Koska haluatte, että puhun teille, ja koska olen siihen suostunut», vastasi prinsessa istuutuen, »niin osoitan sanoissani sellaista vilpittömyyttä, jota ette helposti tapaa minun sukupuolessani. En siis väitä, etten ole nähnyt kiintymystänne itseeni; ehkä ette uskoisikaan minua, jos niin sanoisin. Tunnustan teille, etten ainoastaan ole sitä nähnyt, vaan että olen nähnyt sen sellaisena, jommoisena toivonette sen minulle näkyneen.»

»Ja jos olette sen nähnyt», keskeytti herttua, »onko mahdollista, ettei se ole teitä ollenkaan liikuttanut? Uskaltaisinko teiltä kysyä, onko se tehnyt mitään vaikutusta sydämeenne?»

»Teidän olisi pitänyt huomata se käytöksestäni», vastasi prinsessa, »mutta haluaisin mielelläni tietää, mitä olette ajatellut».

»Minun täytyisi olla onnellisemmassa asemassa uskaltaakseni sen sanoa», virkkoi herttua, »ja kohtaloni on huonossa suhteessa siihen, mitä teille sanoisin. Voin ilmoittaa teille, madame, vain hartaasti toivoneeni, ettette olisi Clèvesin prinssille tunnustanut, mitä minulta salasitte, ja että olisitte häneltä salannut, mitä minulle näytitte.»

»Kuinka olette voinut saada selville», kysyi prinsessa punastuen, »että olen tunnustanut jotakin Clèvesin prinssille?»

»Olen saanut sen kuulla omasta suustanne, madame», vastasi herttua, »mutta voidaksenne antaa anteeksi sen rohkeuden, että olen teitä kuunnellut, muistakaa, olenko käyttänyt kuulemaani väärin, ovatko toiveeni siitä parantuneet ja olenko rohkeammin uskaltanut puhua teille».

Herttua alkoi kertoa prinsessalle, kuinka oli kuunnellut hänen keskusteluaan Clèvesin prinssin kanssa, mutta prinsessa keskeytti, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuun.

»Älkää puhuko siitä enempää», sanoi prinsessa.

»Nyt näen, mistä olette saanut tarkat tietonne. Sitä ihmettelin jo perintökuningattaren luona, kun hän siitä puhui kuultuaan jutun niiltä, joille olitte sen uskonut.»

Nemoursin herttua ilmoitti prinsessalle, kuinka se oli tapahtunut.

»Älkää puolustelko itseänne», lausui prinsessa. »Jo kauan sitten olen sen antanut teille anteeksi, vaikka ette olekaan minulle asiaa selittänyt. Mutta koska olette minulta itseltäni saanut tiedon siitä, mitä aioin teiltä salata kuolemaani asti, niin tunnustan teille, että olette minussa herättänyt tunteita, jotka olivat minulle outoja ennenkuin teidät näin ja joista minulla oli niin vähän aavistustakaan, että ne aluksi yllättivät minut ja siten lisäsivät sitä levottomuutta, joka näitä tunteita aina seuraa. Häpeän nyt vähemmän tätä tunnustustani, koska voin leskenä lausua sen ilman rikosta ja koska olette nähnyt, ettei käyttäytymiseni riipu tunteista.»

»Uskotteko, madame», sanoi herttua polvistuen, »että olen menehtymäisilläni jalkojenne juuressa ilon hurmauksesta?»

»Enhän teille muuta sano», vastasi prinsessa, hymyillen, »kuin mitä jo tiedätte liiankin hyvin»

»Oi, madame», virkkoi herttua, »mikä ero onkaan tietää se sattumalta ja kuulla se teiltä itseltänne ja nähdä teidän haluavan, että sen tietäisin!»

»Totta on», lausui prinsessa, »että tahdon teidän sen tietävän ja että minusta on suloista se ilmoittaa teille. Muuten en tiedä, sanonko sen teille enemmän rakkaudesta itseeni vai rakkaudesta teihin, sillä lopultakaan ei tällä tunnustuksella ole seurauksia, vaan minä tahdon yhä noudattaa niitä ankaria sääntöjä, joita velvollisuuteni määrää.»

»Älkää sitä enää ajatelko, madame», sanoi herttua; »eihän, ole enää olemassa teitä sitovaa velvollisuutta. Olette vapaa, ja jos uskaltaisin, niin sanoisin teidän vallassanne olevan toimittaa niin, että velvollisuutenne piankin pakottaisi teidät säilyttämään ne tunteet, jotka teillä on minua kohtaan.»

»Velvollisuuteni», lausui prinsessa, »ei salli minun enää milloinkaan ajatella ketään miestä, kaikkein vähimmin teitä, vaikka syyt siihen ovatkin teille tuntemattomia».

»Ehkä eivät ne olekaan minulle tuntemattomia, madame», sanoi herttua, »mutta ne eivät ole todellisia syitä. Luulen tietäväni, että Clèvesin prinssi arveli minua onnellisemmaksi kuin olin ja kuvitteli teidän hyväksyneen ne vallattomuudet, joihin intohimo on minut saattanut teidän luvattanne.»

»Älkäämme puhuko siitä seikkailusta», sanoi prinsessa, »en voi sitä ajatusta sietää. Se hävettää minua ja tuottaa tuskaa niiden seurauksien tähden, joita sillä on ollut. Liiankin totta on, että te olette syynä Clèvesin prinssin kuolemaan. Epäluulot, jotka harkitsematon käytöksenne hänessä herätti, ovat riistäneet häneltä hengen, niinkuin olisitte sen tehnyt omin käsin. Ajatelkaa, mitä minun pitäisi tehdä, jos te kaksi miestä olisitte joutuneet siitä taistelemaan ja jos sama onnettomuus olisi tapahtunut. Tiedän hyvin, ettei se ole sama asia maailman silmissä, mutta minun kannaltani ei ole mitään eroa, koska tiedän, että olette syypää hänen kuolemaansa ja että niin teitte minun tähteni.»

»Oi madame», huudahti herttua, »minkä velvollisuuden peikon te työnnättekään onneani vastaan! Mitä, madame, tyhjä ja perusteeton ajatus estäisi teitä tekemästä onnelliseksi miestä, jota ette vihaa? Miksi olisi rinnassani syttynyt toivo viettää elämäni teidän kanssanne ja kohtaloni johdattanut minua rakastamaan maailman kunnioitettavinta naista? Olen nähnyt hänessä kaikki, mikä voi tehdä rakastajattaren ihailtavaksi, eikä hän ole vihannut minua. Hänen käytöksessään olen tavannut kaikkea sitä, mitä voi toivoa naiselta. Sillä tosiaankin, madame, te olette ainoa nainen, jossa nämä kaksi puolta esiintyvät niin ilmeisinä. Kaikki ne, jotka menevät naimisiin hellien rakastajattarien kanssa, vapisevat pian pelosta, sillä täytyyhän heidän epäillä, että muut miehet viettelevät niinkuin he itsekin ovat tehneet; mutta teissä, madame, ei ole mitään pelkäämistä eikä keksi muuta kuin ihailun aihetta. Olisinko siis nähnyt näin suuren onnen huomatakseni vain teidän itse panevan sille esteitä? Oi, madame, te unohdatte, että olette erottanut minut muista miehistä, tai oikeastaan ette ole minua milloinkaan suosinut — olette vain erehtynyt, ja minä olen ollut itserakas ja kuvitellut suosiotanne.»

»Ette ole kuvitellut liikoja», virkkoi prinsessa; »velvollisuuteni ei ehkä näyttäisi minusta niin sitovalta ilman tätä epäilemäänne erotusta. Se juuri on saattanut minut tajuamaan, kuinka vaarallista minun olisi liittyä teihin.»

»Minulla ei ole mitään vastattavaa, madame», sanoi herttua, »koska osoitatte minulle pelkäävänne onnettomuuksia, mutta tunnustan, että kaiken sen jälkeen, mitä olette minulle tahtonut sanoa, en odottanut niin tylyä perustetta».

»Se on niin vähän teitä loukkaava», lausui prinsessa, »että minun on suorastaan tuskallista siitä teille puhua».

»Voi, madame», huudahti herttua, »minkä voittekaan pelätä herättävän minussa liikoja toiveita sen jälkeen, mitä olette minulle sanonut!»

»Tahdon vielä puhua teille yhtä vilpittömästi kuin aloitin», vastasi prinsessa, »ja sivuutan kaiken varovaisuuden ja kaikki hienoudet, joita minun pitäisi käyttää ensimmäisessä keskustelussani, mutta pyydän teitä kuuntelemaan keskeyttämättä.

— Luulen olevani rakkautenne vuoksi velvollinen suomaan teille sen heikon korvauksen, etten kätke teiltä mitään tunteitani, vaan näytän ne sellaisina kuin ne ovat. Tämä on todennäköisesti elämäni ainoa kerta, jolloin sallin niiden teille paljastua. En voi kuitenkaan teille häpeättä tunnustaa, että varmuus rakkautenne menettämisestä olisi minusta kauhea onnettomuus, ja jollei minulla olisi velvollisuuden ylipääsemättömiä syitä, epäilen, voisinko jättäytyä sellaiselle onnettomuudelle alttiiksi. Tiedän, että olette vapaa ja minä itse myös ja ettei näissä oloissa yleisellä mielipiteellä olisi aihetta teitä moittia eikä minua myöskään, jos tekisimme ikuisen liiton. Mutta säilyttävätkö miehet rakkautensa näissä ikuisissa liitoissa? Voisinko minä toivoa ihmeen minua suosivan ja asettua siihen tilaan, että näkisin sen rakkauden varmasti loppuvan, joka olisi koko onneni? Clèvesin prinssi oli ehkä ainoa mies, joka pystyi säilyttämään rakkauden avioliitossa. Kohtaloni ei ole sallinut, että olisin voinut nauttia tästä onnesta. Ehkä hänenkään rakkautensa ei olisi kestänyt muun vuoksi kuin siksi, ettei hän minulta saanut vastarakkautta. Mutta minulla ei olisi samaa keinoa säilyttää teidän rakkauttanne; luulenpa, että juuri vastukset ovat tehneet teidät niin järkähtämättömäksi. Teillä on ollut niitä kylliksi innostamassa voittoon, ja minun käytökseni vasten tahtoanikin ja ne asiat, jotka sattumalta olette saanut tietää, ovat antaneet teille kyllin toiveita pysyäksenne perääntymättä.»

»Oi, madame», lausui herttua, »en voi olla vaiti, niinkuin vaaditte! — Teette minulle liiaksi vääryyttä ja saatatte minut liiaksikin näkemään, kuinka epäsuopea olette minulle.»

»Tunnustan», vastasi prinsessa, »että voimakkaat tunteet voivat minua johdattaa, mutta ne eivät minua sokaise. Mikään ei voi estää minua tajuamasta, että teillä on jo syntymästä saakka kaikki edellytykset lemmenseikkailuihin ja kaikki ne ominaisuudet, jotka niissä ovat omiansa viemään onnellisiin lopputuloksiin. Teillä on jo ollut useita rakkaustarinoita ja on vastakin. Minä en olisi teidän onnenne enempää kuin joku muu, vaan näkisin teidän käyttäytyvän jotakin toista kohtaan samoin kuin olette käyttäytynyt minua kohtaan. Kärsisin siitä suunnattomasti enkä voisi edes olla varma, etten joutuisi mustasukkaisuuden onnettomuuteen. Olen jo sanonut teille liiaksi, salatakseni teiltä, että olette sitä jo minussa herättänyt ja että kärsin niin hirveitä tuskia sinä iltana, jolloin kuningatar antoi minulle madame de Theminesin kirjeen, jonka sanottiin olleen teille osoitetun, että minulle mustasukkaisuudesta jäänyt muisto saa minut uskomaan sen olevan tuskista suurimman.

— Turhamaisuudesta tai mieltymyksestä naiset haluavat rakastuttaa teidät itseensä, ja tuskin kukaan on teitä kohtaan kylmä. Kokemukseni pakottaa minut uskomaan, ettei ole ketään, jota ette voisi miellyttää. Luulisin teidän olevan rakastuneen ja rakastetun enkä erehtyisikään usein. Tässä tapauksessa minulla ei kuitenkaan olisi muuta mahdollisuutta kuin kärsiä. En tiedä, uskaltaisinko edes valittaa. Rakastajaa syytetään, mutta syytetäänkö aviomiestä, jollei hänessä ole muuta vikaa, kuin että hän ei enää rakasta? Jos voisinkin tottua tällaiseen onnettomuuteen, voisinko tottua siihen, että luulisin näkeväni Clèvesin prinssin syyttävän teitä kuolemastaan, soimaavan minua siitä, että olen teitä rakastanut, mennyt teidän kanssanne naimisiin, ja tuntisin eron hänen ja teidän rakkautenne välillä?

— Minun on mahdotonta», jatkoi prinsessa, »olla ottamatta huomioon niin päteviä syitä. Minun pitää pysyä siinä tilassa, missä olen, ja tekemissäni päätöksissä olla siitä milloinkaan luopumatta.»

»Oi, madame», huudahti herttua, »luuletteko siihen pystyvänne? Ajatteletteko, että päätöksenne kestävät miestä vastaan, joka teitä jumaloi ja onnekseen on osannut teitä miellyttää? Vaikeampaa kuin arvaattekaan, madame, on vastustaa sitä, joka meitä miellyttää ja rakastaa. Te olette näin päättänyt ankaran hyveellisyyden vuoksi, mutta tämä hyve ei enää kestä tunteitanne vastaan, ja toivon, että seuraatte niitä vastoin tahtoannekin.»

»Tiedän hyvin», virkkoi prinsessa, »että aikomukseni on kaikkein vaikeimpia. En luota voimiini järkisyidenkään nojalla. Se, mitä luulen olevani velkaa Clèvesin prinssin muistolle, olisi heikkoa, jollei sitä kannattaisi huolenpito omasta rauhastani, ja tämä huolenpito taas tarvitsee tukea velvollisuudeltani. Mutta vaikka epäilenkin itseäni, luulen, etten koskaan pelastu tunnontuskista. Toisaalta en myöskään toivo vapautuvani teitä kohtaan tuntemastani kiintymyksestä. Se tekee minut tosin onnettomaksi, ja minä kieltäydyn teitä tapaamasta, mitä tuskia se minulle tuottaneekin. Vannotan teitä olemaan enää pyrkimättä luokseni. Minä olen siinä tilassa, että minulle on — rikollista kaikki se, mikä voisi olla sallittua toisena aikana, ja hyvä tapakin kieltää kaiken seurustelun meidän kesken.»

Nemoursin herttua heittäytyi prinsessan jalkojen juureen ja purki kaikkia tunteitaan, jotka hänen mielessään liikkuivat. Hän osoitti prinsessalle sanoin ja kyynelin kiihkeintä ja hellintä rakkautta, mikä ihmissydäntä milloinkaan on kiihdyttänyt. Prinsessankaan sydän ei pysynyt heltymättä, ja katsoen herttuaa kyynelten sumentamin silmin hän huudahti:

»Miksi onkin käynyt niin, että voin syyttää teitä miesvainajani kuolemasta? Minkävuoksi en ole tutustunut teihin vasta silloin, kun olin vapaa avioliitostani, tai miksi en ole tuntenut teitä ennenkuin toiseen liityin? Minkätähden kohtalo meidät erottaa niin voittamattomin estein?»

»Ei ole olemassa mitään estettä, madame», vastasi herttua. »Te yksin asetutte onneni tielle. — Te itse vain säädätte itsellenne lain, jota hyve ja järki eivät voisi säätää.»

»Totta on», sanoi prinsessa, »että uhraan paljon velvollisuudelle, joka on vain omassa mielikuvituksessani. Odottakaa, mitä aika ehkä voi tehdä. Clèvesin prinssi on juuri vasta kuollut, ja tämä surullinen tapaus on liian lähellä antaakseen minun nähdä asioita kirkkaasti ja selvästi. Iloitkaa kuitenkin herätettyänne rakkautta naisessa, joka ei olisi ketään rakastanut, jollei olisi teitä nähnyt. Uskokaa, että tunteeni teitä kohtaan ovat ikuiset ja pysyvät samoina, mitä tehnenkään. Hyvästi», lopetti prinsessa; »tämä keskustelu hävettää minua. Selostakaa se vidamille; suostun siihen ja pyydänkin sitä.»

Näin sanottuaan prinsessa poistui herttuan voimatta häntä pidättää. Hän tapasi viereisessä huoneessa vidamin, joka huomasi hänen olevan niin liikutetun, ettei uskaltanut häntä puhutella, vaan saattoi hänet vaunuihin sanaa virkkamatta. Sitten vidami palasi tapaamaan Nemoursin herttuaa. Tämä oli niin ilon, surun, hämmästyksen ja ihailun, lyhyesti sanoen, kaikkien tunteiden vallassa, joita voi herättää pelokas ja toiveikas rakkaus, että hän tuskin enää oli täydessä järjessään. Vidamin täytyi kauan odottaa ennenkuin sai herttuan selostamaan keskustelua.

Lopulta herttua niin teki, ja Chartresin vidami, vaikkei ollutkaan rakastunut, ihaili yhtä paljon prinsessan hyveellisyyttä, henkevyyttä ja kunnokkuutta kuin Nemoursin herttua. He harkitsivat, mitä herttua saattoi toivoa kohtaloltaan, niin paljon kuin herttua pelkäsikin rakkautensa tähden, hän oli yhtä mieltä vidamin kanssa siitä, että Clèvesin prinsessan oli mahdotonta pysyä päätöksissään. He sopivat kuitenkin siitä, että oli noudatettava prinsessan määräyksiä, sillä jos ihmiset huomaisivat herttuan rakastumisen, antaisi prinsessa heille selityksiä ja vakuutuksia, joissa sitten pysyisi myöhemminkin, koska pelkäsi epäiltävän hänen rakastaneen herttuaa jo puolisonsa eläessä.

Nemoursin herttua päätti seurata kuningasta. Siitä matkasta hän ei olisi helposti voinut saada vapautusta. Niinpä hän aikoi lähteä koettamatta edes katsella Clèvesin prinsessaa paikasta, mistä oli häntä joskus nähnyt. Hän pyysi vidamia puhumaan prinsessalle. Mitä kaikkea hän tahtoikaan silloin lausuttavaksi! Mikä lukematon joukko syitä, jotta prinsessa saataisiin kumoamaan estelynsä! Siinä kului koko yö, ennenkuin herttua muisti jättää vidamin rauhaan.

Clèvesin prinsessa ei kyennyt rauhoittumaan. Hänelle oli niin uutta, että hän oli päässyt siitä pakosta, jonka oli itselleen määrännyt, ja että hän oli ensi kertaa elämässään suvainnut miehen tunnustaa rakkautensa ja sanonut itsekin rakastavansa, ettei hän enää oikein tuntenut itseään. Hän ihmetteli käytöstään, katui, mutta taas iloitsi siitä. Kaikki hänen tunteensa olivat levottomuuden ja intohimon sekoitusta. Hän tutki vielä kerran velvollisuussyitä, jotka olivat esteenä hänen onnelleen. Hän tunsi tuskaa huomatessaan ne niin voimakkaiksi ja katui, että oli näyttänyt ne niin selvästi herttualle.

Vaikka hän oli johtunut ajattelemaan mennä herttuan kanssa naimisiin, kun oli jälleen nähnyt hänet puutarhassa, ei se ollut tehnyt häneen samaa vaikutusta kuin keskustelu, joka hänellä oli ollut herttuan kanssa, ja toisinaan hänen oli vaikea käsittää, että hän voisi olla onneton tässä uudessa avioliitossa. Hän olisi mielellään halunnut sanoa itselleen, että hänen tunnonvaivansa menneisyydestä ja hänen pelkonsa tulevaisuuden puolesta olivat huonosti perusteltuja. Järki ja velvollisuus osoittivat sitten taas päinvastaista, mikä johti hänet nopeasti siihen päätökseen, ettei hän menisi uudelleen naimisiin eikä koskaan enää tapaisi herttuaa, mutta tätä päätöstä oli perin vaikea pitää voimassa, kun sydän oli niin heltynyt ja juuri äsken saanut tuntea rakkauden huimausta.

Vihdoin päästäkseen edes vähän rauhaan hän ajatteli, ettei vielä ollut välttämätöntä pakottaa itseään tekemään päätöksiä; yleinen tapahan antoi hänelle varsin paljon aikaa päätöksen tekoon. Mutta hän aikoi kuitenkin pysyä lujana siinä, ettei seurustelisi herttuan, kanssa.

Vidami kävi häntä tervehtimässä ja ajoi herttuan asiaa niin hartaasti ja älykkäästi, kuin suinkin, mutta ei saanut häntä muuttamaan käytöstään eikä sitä, jota herttua oli määrätty noudattamaan. Prinsessa sanoi sedälleen aikovansa pysyä nykyisessä tilassaan ja tietävänsä kyllä, että se päätös oli vaikea panna täytäntöön; kuitenkin, hän toivoi itsellään olevan siihen kyllin voimaa. Hän ilmaisi vidamille selvästi, kuinka se ajatus, että Nemoursin herttua oli syynä hänen miehensä kuolemaan, oli hänet vallannut ja kuinka varmasti hän uskoi tekevänsä velvollisuuden vastaisen teon, jos suostuisi herttuan puolisoksi, ja siksi vidami pelkäsi olevan hyvin vaikeata kääntää prinsessan mieltä. Mutta vidami ei lausunut herttualle epäilyjään, vaan selostaessaan keskusteluaan antoi hänelle kaikkia toiveita, joita järki voi myöntää rakastuneelle miehelle.

He lähtivät seuraavana päivänä kuninkaan luo. Vidami kirjoitti Clèvesin prinsessalle herttuan pyynnöstä kertoakseen tästä ystävästään, ja toiseen kirjeeseen, joka pian seurasi ensimmäistä, herttua omakätisesti liitti muutamia rivejä. Mutta prinsessa, joka ei halunnut luopua omaksumistaan säännöistä ja joka pelkäsi, että kirjeet voisivat joutua toisille teille, ilmoitti vidamille olevansa enää ottamatta hänen kirjeitään vastaan, jos niissä yhä puhuttaisiin Nemoursin herttuasta, ja lausui sen niin pontevasti, että herttuakin pyysi, ettei vidami enää häntä mainitsisi.

Hovi meni saattamaan Espanjan kuningatarta Poitouhun asti. Tänä aikana Clèvesin prinsessa pysytteli kotonaan, ja mikäli hän oli etäällä Nemoursin herttuasta ja kaikesta, mikä voi muistuttaa häntä, kävi miesvainajan muisto, jota hän piti kunnianaan säilyttää, yhä elävämmäksi hänen mielessään. Syyt, jotka estivät häntä menemästä naimisiin herttuan kanssa, näyttivät hänestä lujilta velvollisuuden kannalta ja vääjäämättömiltä hänen rauhansa vuoksi. Herttuan rakkauden loppuminen ja mustasukkaisuuden tuskat, joiden hän ehdottomasti uskoi kuuluvan yhteen avioliiton kanssa, paljastivat hänelle varman onnettomuuden, johon hän oli syöksymäisillään. Mutta hän huomasi myös suunnittelevansa mahdottomia, jos lähellä ollen vastustelisi maailman miellyttävintä miestä, johon häntä liitti keskinäinen rakkaus, ja jos vastarinnan perusteena oli vain jokin, mikä ei loukannut hyvettä eikä hyviä tapoja.

Niinpä hän arveli, että vain erillään ja etäällä oleskeleminen voi antaa hänelle lisää voimaa. Hän huomasi sitä tarvitsevansa sekä pitääkseen voimassa päätöstä olla antautumatta uuteen avioliittoon että myöskin ollakseen enää tapaamatta herttuaa. Siksi hän päätti tehdä pitkähkön matkan kuluttaakseen sillä koko ajan, jonka hyvä tapa velvoitti hänet elämään syrjään vetäytyneenä. Ne suuret tilukset, joita hänellä oli Pyreneitten tienoilla, olivat hänen mielestään paras seutu, minkä voi valita. Hän lähti muutamia päiviä ennen hovin paluuta ja samalla kirjoitti vidamille pyytäen, ettei tiedusteltaisi, kuinka hän jaksoi, eikä kirjoitettaisi hänelle.

Nemoursin herttua oli niin suruissaan tästä matkasta kuin joku toinen olisi surrut rakastajattarensa kuolemaa. Se ajatus, ettei hän pitkään aikaan saisi nähdä prinsessaa, tuotti hänelle suurta tuskaa, varsinkin nyt, kun hän oli ilokseen saanut nähdä prinsessan heltyvän hänen intohimostaan. Mutta hän ei voinut asialle mitään.

Clèvesin prinsessa, joka oli ollut niin kovassa jännityksessä, sairastui ankaraan tautiin heti perille saavuttuaan. Tieto siitä tuli hoviin. Nemoursin herttua oli lohduton: hänen tuskansa kiihtyi epätoivoon ja äärimmäisyyksiin asti. Vidami näki paljon vaivaa estäessään herttuaa näyttämästä sitä muille ja pidättäessään häntä matkustamasta itse ottamaan selvää prinsessan voinnista. Sukulaisuuden ja ystävyyden varjolla vidami lähetti prinsessan luo useita pikaviestejä. Vihdoin saatiin tietää, että prinsessa oli päässyt pahimmasta vaarasta, mutta yhä oli niin nääntynyt, että tuskin oli toivoa parantumisesta.

Tämä pitkäaikainen ja läheinen pakko katsoa kuolemaa silmästä silmään sai Clèvesin prinsessan tarkastelemaan tämän elämän asioita eri kannalta kuin terveenä ollessaan. Välttämätön kuolema, jonka hän näki niin lähellä itseään, totutti hänet irtaantumaan maallisista asioista, ja taudin pitkäaikaisuus teki sen hänelle toiseksi luonnoksi. Toinnuttuaan tästä tilasta hän huomasi kuitenkin, ettei herttuan kuva ollut häipynyt hänen sydämestään; mutta vapautuakseen siitä hän kutsui apuun kaikki järkisyyt, joiden luuli ainaisesti vastustavan uutta avioliittoa. Hän suoritti vaikean sisäisen taistelun.

Viimein hän vapautui sen intohimon rippeistä, jota sairauden herättämät tunteet olivat heikentäneet. Kuoleman ajatus lähensi hänessä jälleen Clèvesin prinssin muistoa, joka ollen sopusoinnussa hänen velvollisuutensa kanssa painui syvälle hänen sydämeensä. Maailman intohimot ja lemmensuhteet näyttäytyivät hänelle sellaisina kuin niitä ajattelevat ylevät, laajakatseiset luonteet. Hänen terveydentilansa, joka oli huomattavasti heikontunut, auttoi häntä pysymään tällä kannalla. Mutta tietäen, mitä sattumat voivat vaikuttaa viisaimpiinkin päätöksiin, hän ei tahtonut panna niitä vaaraan eikä palata sinne, missä se mies oli, jota hän oli rakastanut. Hän vetäytyi muka ilmanalaa vaihtaakseen erääseen luostariin, ilmaisematta aikovansa luopua hovista.

Heti saatuaan siitä tiedon Nemoursin herttua tunsi ahdistusta tästä syrjäänvetäytymisestä ja näki sen tärkeyden. Nyt hän uskoi, ettei hänellä enää ollut mitään toivomista. Toiveiden menettäminen ei kuitenkaan estänyt häntä panemasta kaikkeansa liikkeelle saadakseen prinsessan palaamaan. Hän suostutti kuningattaren kirjoittamaan, samoin vidamin, jonka lisäksi piti mennä prinsessaa tapaamaan, mutta kaikki oli turhaa. Vidami kävi prinsessan luona, joka ei sanonut tehneensä erikoista päätöstä. Hän arveli kuitenkin, ettei prinsessa milloinkaan tulisi takaisin. Lopulta herttua itsekin lähti samalle seudulle muka kylpymatkalle. Prinsessa hämmästyi ja miltei pelästyi kuullessaan herttuan tulleen.

Hän lähetti erään kunnianarvoisen naisen kautta, josta hän piti ja joka silloin oleskeli hänen luonansa, herttualle pyynnön olla oudoksumatta, jollei hän uskaltaisi antautua kohtauksen vaaraan, koska se voisi tuhota ne tunteet, jotka hänen tuli sydämessään säilyttää. Samalla piti herttualle sanoa hänen tahtovan mielellään ilmoittaa, että hän käsitettyään velvollisuutensa ja rauhansa olevan ristiriidassa sen taipumuksen kanssa, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, oli huomannut muiden maailmallisten asioiden käyneen niin yhdentekeviksi, että hän oli niistä ikipäiviksi luopunut, että hän nyt ajatteli vain haudantakaista elämää, ilman muuta halua kuin nähdä herttuan pääsevän samanlaiseen mielentilaan.

Nemoursin herttua oli menehtymäisillään surusta sen naisen edessä, joka näin hänelle kertoi. Hän pyysi sanantuojaa kymmeniä kertoja palaamaan prinsessan luo ja järjestämään niin, että hän saisi nähdä prinsessan. Mutta nainen sanoi, että prinsessa ei ainoastaan ollut kieltänyt häntä tulemasta sanomaan mitään herttuan taholta, vaan myös selostamasta keskustelua.

Vihdoin herttuan täytyi palata niin murheen murtamana kuin mies voi olla menetettyään iäksi kaiken toivon saada jälleen nähdä sitä naista, johon hänet liitti kiihkeämpi, luonnollisempi ja vakavampi intohimo kuin, milloinkaan on sydämessä syttynyt. Hän ei kuitenkaan vielä luopunut ponnistuksistaan, vaan yritti kaikin keinoin houkuttaa prinsessaa muuttamaan päätöksensä. Niin kului vuosia, ja olo kaukana rakastetusta lievensi herttuan tuskaa ja intohimoa.

Clèvesin prinsessa vietti sellaista elämää, joka ilmaisi, ettei hän milloinkaan luopuisi päätöksestään. Osan vuotta hän oleskeli luostarissa, osan kotonaan, mutta niin eristyneenä ja niin pyhissä hartaudenharjoituksissa kuin olisi ollut nunnana kaikkein ankarimmassa luostarissa, ja hänen elämänsä, joka päättyi jokseenkin pian, on verrattoman hyveellisyyden esikuva.