KOLMAS OSA.

»Niin paljon miettimistä ja puuhaa kuin tämä uusi suhteeni kuningattareen minulle antoikin», jatkoi vidami, »veti minua kuitenkin madame de Theminesiin luontainen kiintymykseni, josta en voinut päästä. Minusta tuntui, että hän lakkaisi minua rakastamasta, ja sen sijaan että — kuten olisi ollut viisasta — olisin käyttänyt tätä muutosta, joka ilmeni hänessä, parantaakseni itseni, paisui rakkauteni kaksinkertaiseksi, ja sitten käyttäydyin niin huonosti, että kuningatar sai jotakin vihiä tästä kiintymyksestäni. Mustasukkaisuus on synnynnäinen kansassa, johon kuningatar kuuluu, ja ehkäpä tämän ruhtinattaren tunteet minua kohtaan ovat voimakkaammat kuin hän itsekään arvaa. Mutta lopulta se huhu, että olin rakastunut, teki kuningattaren niin rauhattomaksi ja murheelliseksi, että monen monia kertoja jo luulin pelin menetetyksi. Sain hänet vihdoin rauhoitetuksi huomaavaisuudella, alistumisella ja väärillä valoilla, mutta en olisi voinut kauan häntä pettää, ellei madame de Theminesin mielen muutos olisi erottanut minua hänestä vastoin tahtoani.

— Madame de Themines osoitti minulle, ettei hän enää rakastanut minua, ja minä sain siitä niin täyden varmuuden, että minun täytyi olla häntä kiusaamatta ja jättää hänet rauhaan. Joku aika takaperin hän kirjoitti minulle kirjeen, jonka olen kadottanut. Huomasin siitä, että hän oli tietänyt seurusteluni toisen naisen kanssa, josta olen puhunut, ja se oli syynä muutokseen. Koska minulla ei ollut silloin enää mitään, mikä olisi vetänyt minua muualle, oli kuningatar jotenkin tyytyväinen minuun, mutta koska tunteeni häntä kohtaan eivät ole senluontoisia, että ne saattaisivat minut kykenemättömäksi jokaiseen muuhun lemmensuhteeseen, ja koska rakastuminen ei riipu omasta tahdosta, olen ihastunut madame de Martiquesiin, joka oli minua jo suuresti miellyttänyt ollessaan perintökuningattaren kamarineiti, nimeltään Ville-Montais. Minulla on aihetta uskoa, ettei hänkään minua vihaa. Varova huomaavaisuus, jota hänelle osoitan ja jonka kaikkia syitä hän ei tiedä, miellyttää häntä. Kuningattarella ei ole mitään epäilyjä tässä suhteessa, mutta kyllä eräs toinen epäluulo, joka on melkein yhtä kiusallinen. Koska madame de Martiques on aina perintökuningattaren luona, käyn minäkin siellä paljoa useammin kuin muuten olisi tavallista. Kuningatar kuvittelee, että juuri tämä ruhtinatar on lemmittyni. Perintökuningattaren arvo, joka on yhä korkea kuin kuningattaren, ja kauneus ja nuoruus, joissa suhteissa hän vie voiton, herättävät kuningattaressa mustasukkaisuuden, joka kiihtyy raivoon asti, ja peittelemättömän vihan miniäänsä vastaan.

— Lotringin kardinaali, joka, kuten minusta tuntuu, jo kauan on tavoitellut kuningattaren suosiota ja hyvin näkee minun saamani aseman, haluten sen vallata, on sekaantunut perintökuningattaren ja kuningattaren välisiin riitoihin sovittaakseen muka heidät keskenänsä. En epäile sitä, että hän on selvillä kuningattaren katkeruuden todellisesta syystä, ja luulen hänen minulle tekevän kaikenlaisia huonoja palveluksia, vaikkei hän ilmaise kuningattarelle, että hän niin aikoo. Näin on asiain laita nyt teille puhuessani. Annostelkaa itse, mikä seuraus, voi, olla kadottamastani kirjeestä, kun onnettomuus panetti sen taskuuni, palauttaakseni sen madame de Theminesille. Jos kuningatar näkee sen kirjeen, saa hän tietää, että olen häntä pettänyt ja että miltei samaan aikaan kuin petin häntä madame de Theminesin tähden petin myös madame de Theminesiä erään toisen vuoksi. Päättäkää itse, minkä käsityksen minusta se antaa hänelle ja voiko hän milloinkaan luottaa sanoihini.

— Ellei hän taas saa nähdä tätä kirjettä, mitä sanonkaan hänelle? Hän tietää, että se on annettu perintökuningattaren haltuun, ja uskoo Châtelartin tunteneen siinä perintökuningattaren käsialan. Hän kuvittelee, että henkilö, jota kohtaan siinä on mustasukkaisuutta, on ehkä hän itse; lyhyesti sanoen, ei ole mitään, mitä hänellä ei olisi aihetta ajatella, eikä mitään, mitä minun ei olisi pelättävä. Lisätkää tähän, että olen kovasti kiintynyt madame de Martiquesiin ja että perintökuningatar varmasti näyttää hänelle tämän kirjeen, jonka luulee äskettäin kirjoitetuksi. Niin menisivät välini rikki hänen kanssaan, jota enimmin rakastan ja jota minun täytyy pahimmin pelätä. Ettekö tämän kerrottuanne huomaa, että minulla on syytä pyytämällä pyytää teitä sanoinaan kirjettä omaksenne ja suosiollisesti ottamaan se pois perintökuningattarelta?»

»Huomaan hyvin», sanoi Nemoursin herttua, »ettei mies voi olla pahemmassa pulassa kuin mihin olette joutunut, ja myönnettävä on teidän sen ansainneen. Minua on syytetty, etten ole uskollinen rakastaja ja että minulla on useita lemmenseikkailuja yhtä aikaa, mutta te menette niin paljon edelle minusta, etten olisi uskaltanut kuvitellakaan asioita, joihin te olette ryhtynyt. Saatoitteko luulla säilyttävänne madame de Theminesinkin liittyessänne kuningattareen ja toivoittako voivanne liittyä kuningattareen, vaikka samalla pettäisitte häntä? Kuningatar on italiatar ja siis tavattoman epäilevä, mustasukkainen ja ylpeä. Kun hyvä onnenne enemmän kuin hyvä käytöksenne on vapauttanut teidät siteistä, joissa olitte, olette ryhtynyt niihin uudelleen ja kuvitellut hovin keskellä voivanne rakastaa madame de Martiquesia kuningattaren sitä huomaamatta. Teidän piti kaikin tavoin huolehtia haihduttaaksenne hänestä sen häpeän, että hän on astunut ensi askeleen. Hän rakastaa teitä intohimoisesti. Hienotunteisuutenne estää teitä sitä minulle sanomasta ja minun hienotunteisuuteni sitä kysymästä, mutta hän rakastaa teitä, hän on epäluuloinen, ja totuus on teitä vastaan.»

»Sopiiko teidän masentaa minua syytöksillä», keskeytti vidami; »eikö oman kokemuksenne pitäisi teissä herättää suvaitsevaisuutta minun virheitäni kohtaan? Myönnän kyllä, että olen väärässä, mutta vetäkää minut kuilusta! Pyydän sitä hartaasti. Haluaisin, että menisitte tapaamaan perintökuningatarta heti kun hän on herännyt, pyytääksenne takaisin kirjeen, niinkuin olisitte itse sen hukannut.»

»Olen teille jo sanonut», virkkoi Nemoursin herttua, »että tekemänne ehdotus on hieman merkillinen ja että oma yksityinen etuni keksii siinä vaikeuksia. Lisäksi, jos kirjeen on nähty putoavan teidän taskustanne, on minusta vaikea saada ihmisiä vakuutetuiksi, että se on pudonnut minun taskustani.»

»Luulin teidän kuulleen», vastasi vidami, »että on sanottu perintökuningattarelle kirjeen pudonneen teidän taskustanne».

»Mitä!» huudahti kiivaasti Nemoursin herttua, joka huomasi äkkiä, mitä huonoja palveluksia tämä erehdys saattoi hänelle tehdä, kun otti huomioon Clèvesin prinsessan, »onko sanottu perintökuningattarelle minun pudottaneen sen kirjeen?»

»On kyllä», vastasi vidami, »niin on sanottu hänelle. Erehdys johtui siitä, että useita kuningattaren hoviherroja oli eräässä pallohuoneen kammiossa, jossa vaatteemme olivat, ja teidän ja minun palvelijani olivat niitä yhtä aikaa noutamassa. Silloin kirje putosi, hoviherrat ottivat sen maasta ja lukivat ääneen. Toiset luulivat sen olevan teille, toiset minulle. Châtelart, joka sen otti ja jolta juuri haetin sitä, sanoi antaneensa sen perintökuningattarelle teidän kirjeenänne, ja ne, jotka ovat puhuneet siitä kuningattarelle, ovat onnettomuudeksi sanoneet sen minun kirjeekseni. Näin ollen voitte helposti tehdä, mitä pyydän, ja auttaa minut pulasta, jossa olen.»

Nemoursin herttua oli aina pitänyt Chartresin vidamista, ja se, mitä tämä merkitsi Clèvesin prinsessalle, saattoi hänet herttualle vielä rakkaammaksi. Hän ei voinut kuitenkaan antautua sille vaaralle alttiiksi, että prinsessa kuulisi puhuttavan tästä kirjeestä, ikäänkuin se olisi hänelle lähetetty. Herttua vaipui syviin mietteisiin, ja vidami, arvaten suunnilleen niiden syyn, sanoi hänelle:

»Luulen teidän pelkäävän rikkovanne välinne rakastajattarenne kanssa, ja annattepa minulle aihetta luulla, että se on perintökuningatar, jollei se seikka, etten juuri näe teidän olevan mustasukkaisen monsieur d'Anvillelle, kumoisi tätä ajatusta. Mutta kuinka asian laita lieneekään, on kohtuullista, etten uhraa rauhaanne oman rauhani vuoksi, ja tahdon mielelläni antaa teille keinoja osoittaa rakastajattarellenne, että kirje on minulle eikä teille. Tässä on kirjelippu madame d'Amboiselta, joka on madame de Theminesin ystävätär ja jolle hän on uskonut kaikki tunteensa minua kohtaan. Tässä kirjelipussa madame d'Amboise pyytää takaisin sitä ystävättärensä kirjettä, jonka olen kadottanut. Nimeni on kirjeessä, ja sen sisältö todistaa epäilemättömästi, että minulta pyydetty kirje on sama, joka on löydetty. Jätän tämän kirjelipun teille ja suostun siihen, että näytätte sen rakastajattarellenne puolustaaksenne itseänne. Pyydän hartaasti, ettette hukkuisi hetkeäkään, vaan menisitte heti aamulla perintökuningattaren luo.»

Nemoursin herttua lupasi sen Chartresin vidamille ja otti madame d'Amboisen kirjelipun. Hän ei aikonut kuitenkaan heti mennä perintökuningatarta tapaamaan, koska hänellä oli toinen vielä kiireellisempi tehtävä. Hän piti varmana, että perintökuningatar oli puhunut tästä kirjeestä Clèvesin prinsessalle, eikä voinut sietää, että henkilöllä, jota hän niin mielettömästi rakasti, olisi syytä uskoa hänen olevan lemmensuhteissa toiseen naiseen.

Herttua meni Clèvesin prinsessan kotiin, heti kun luuli tämän heränneen ja käski ilmoittaa pyytävänsä kunniaa tavata häntä niin poikkeukselliseen aikaan vain siksi, että tähdellinen asia hänet siihen pakotti. Prinsessa makasi vielä vuoteessa, mieli katkerana ja kiihtyneenä viimeöisistä surullisista ajatuksista. Hän hämmästyi tavattomasti, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin herttuan olevan häntä kysymässä. Katkeruudessaan prinsessa arvelematta käski ilmoittaa herttualle olevansa sairas ja haluton puhumaan hänen kanssaan. Herttua ei loukkautunut tästä kiellosta: pieni kylmäkiskoisuuden merkki aikana, jolloin prinsessa saattoi olla mustasukkainen, ei ollut huono enne.

Hän meni prinssin huoneisiin ja sanoi hänelle tulevansa hänen puolisonsa luota ja olevansa hyvin pahoillaan, kun ei saanut hänen kanssaan keskustella, koska hänellä olisi perin tärkeä asia kerrottavana Chartresin vidamin puolesta. Lisäksi hän selitti prinssille muutamin sanoin asian tähdellisyyden, ja prinssi vei hänet heti puolisonsa kamariin. Jollei prinsessa olisi ollut ihan tietämätön asiasta, niin hän olisi tuskin voinut salata suuttumustaan ja hämmästystään nähdessään Nemoursin herttuan astuvan sisään hänen miehensä saattamana. Prinssi sanoi puolisolleen, että asia koski kirjettä ja että siinä tarvittiin hänen apuaan vidamin hyväksi; prinsessan piti Nemoursiu herttuan kanssa miettiä mitä oli tehtävä, ja hän itse puolestaan menisi kuninkaan luo, joka oli lähettänyt häntä hakemaan.

Nemoursin herttua jäi yksin, prinsessan luo, kuten toivoikin.

»Tulen luoksenne kysymään, madame», aloitti herttua, »eikö perintökuningatar ole teille puhunut kirjeestä, jonka Châtelart hänelle eilen jätti».

»Kyllä hän on siitä minulle jotakin sanonut», vastasi prinsessa, »mutta en huomaa mitä yhteistä tällä kirjeellä on setäni etujen kanssa. Muuten voin vakuuttaa teille, ettei häntä siinä edes mainita.»

»Totta kyllä», virkkoi Nemoursin herttua, »häntä ei siinä mainita. Kuitenkin se on hänelle osoitettu. Nyt on hyvin tärkeätä, että otatte sen takaisin perintökuningattarelta.»

»Minun on vaikea ymmärtää», vastasi prinsessa, »minkä vuoksi hänelle on tärkeätä, ettei kirjettä nähtäisi, ja minkä vuoksi on tärkeätä pyytää sitä takaisin hänen nimessään.»

»Jos suvaitsette kuunnella minua, madame», virkkoi Nemoursin herttua, »niin näytän teille pian totuuden, ja saatte kuulla vidamille niin tärkeitä asioita, etten olisi niitä uskonut edes puolisollenne, jollen olisi tarvinnut hänen apuansa saadakseni kunnian teitä tavata».

»Luulenpa, että kaikki, mitä minulle vaivautuisitte sanomaan, on hyödytöntä», vastasi prinsessa kuivahkosti. »On parempi, että menette perintökuningattaren luo ja suoraan sanotte hänelle, minkä vuoksi tämä kirje teitä askarruttaa, koska hänelle on myöskin sanottu, että se on teiltä peräisin.»

Katkeruus, jonka Nemoursin herttua huomasi prinsessan mielessä, herätti hänessä suurimman ilon, mitä hän milloinkaan oli tuntenut, ja saattoi hänet malttamattomasti puolustamaan itseään.

»En tiedä, madame», virkkoi hän, »mitä on voitu sanoa perintökuningattarelle, mutta minulle ei kirje vähääkään kuulu, vaan se on osoitettu vidamille».

»Uskon sen», vastasi prinsessa, »mutta päinvastaista on sanottu perintökuningattarelle, eikä hänestä näytä todennäköiseltä, että vidamin kirjeet putoavat teidän taskuistanne. Tämän vuoksi neuvon teitä tunnustamaan kaikki perintökuningattarelle, paitsi jos teillä on jokin salainen syy kätkeä häneltä totuus.»

»Minulla ei ole mitään hänelle tunnustettavaa», sanoi herttua. »Kirje ei ole minulle osoitettu, ja jos onkin joku, jonka toivon saavani uskomaan sanojani, niin se ei ole perintökuningatar. Mutta, madame, koska asia koskee vidamin onnea, suvaitkaa, että kerron teille seikkoja, jotka ansaitsevat teidänkin huomiotanne.»

Vaitiolollaan prinsessa osoitti olevansa valmis kuuntelemaan, ja Nemoursin herttua kertoi hänelle mahdollisimman suppeasti kaikki, mitä oli saanut tietää vidamilta. Vaikka nämä seikat olivat omiansa herättämään kummastusta ja jännittämään tarkkaavaisuutta, kuunteli prinsessa niitä niin kylmästi ja näytti niitä epäilevän tai pitävän yhdentekevinä. Hän oli tässä tilassa siihen asti, kunnes Nemoursin herttua puhui hänelle madame d'Amboisen kirjelipusta, joka oli osoitettu Chartresin vidamille ja todisti herttuan sanat. Koska prinsessa tiesi tämän naisen olevan madame de Theminesin ystävän, tuntui Nemoursin herttuan selitys hänestä todennäköiseltä, ja hän alkoi ajatella, että kirje ei ehkä ollutkaan Nemoursin herttualle osoitettu. Tämä ajatus saattoi prinsessan äkkiä ja vastoin tahtoaankin luopumaan siitä kylmäkiskoisuudesta, jota hän tähän asti oli osoittanut.

Luettuaan prinsessalle kirjeen, joka osoitti kertomuksen todeksi, herttua tarjosi sitä hänelle luettavaksi ja sanoi hänen voivan tuntea sen käsialan. Prinsessa ei malttanut olla sitä ottamatta, katsomatta alkua, nähdäkseen, oliko se Chartresin vidamille osoitettu, ja kokonaan lukematta, päättääkseen, oliko pyydetty kirje sama, joka hänellä oli hallussaan. Nemoursin herttua puhui hänelle vielä muuta, minkä luuli olevan omansa saamaan hänet uskomaan, ja koska helposti uskoo miellyttävän totuuden, sai prinsessa vihdoin täyden varmuuden siitä, ettei herttualla ollut mitään tekemistä kirjeen kanssa.

Prinsessa alkoi sitten neuvotella herttuan kanssa vidamin pulasta ja vaarasta, moittia setäänsä huonosta käyttäytymisestä ja etsiä keinoja häntä auttaakseen. Hän ihmetteli kuningattaren menettelyä ja tunnusti herttualle pitävänsä kirjettä hallussaan; heti kun hän uskoi herttuan syyttömäksi, ryhtyi hän avomielisesti pohtimaan samoja asioita, joita aluksi ei näyttänyt suvaitsevan kuunnella. He sopivat keskenään, ettei kirjettä palautettaisi perintökuningattarelle, koska täytyi pelätä, että hän näyttäisi sen madame de Martiquesille, joka tunsi madame de Theminesin käsialan ja olisi helposti arvannut, että kirje tarkoitti vidamia, joka oli asioissa hänen ystävättärensä kanssa. Heidän mielestään ei perintökuningattarelle myöskään saanut kertoa kaikkea, mikä koski hänen anoppiansa kuningatarta. Prinsessa oli valmis hyvillä mielin säilyttämään kaikki salaisuudet, jotka Nemoursin herttua hänelle uskoi, koska ne muka koskivat hänen setäänsä.

Herttua ei olisi puhunut yksinomaan vidamin asioista, vaan näin tarjoutunut tilaisuus vapaasti keskustella olisi antanut hänelle rohkeuden, jommoista ei ollut ennen uskaltanut osoittaa, jollei olisi tultu sanomaan prinsessalle, että perintökuningatar oli kutsunut hänet luokseen. Nemoursin herttuan oli pakko lähteä ja mennä vidamia tapaamaan sanoakseen, että hän oli jälkeenpäin ajatellut olevan soveliaampaa kääntyä Clèvesin prinsessan puoleen, joka oli vidamin veljentytär, kuin mennä suoraan perintökuningattaren luo. Hän saattoi esittää päteviä syitä menettelynsä tueksi ja toivoa siitä hyviä tuloksia.

Tällä aikaa Clèvesin prinsessa pukeutui kiireesti mennäkseen perintökuningattaren luo, joka heti hänet nähtyään viittasi hänet luokseen ja sanoi hiljaa:

»Jo kaksi tuntia olen odottanut teitä, eikä milloinkaan minun ole ollut niin vaikea peitellä totuutta kuin tänä aamuna. Kuningatar on kuullut puhuttavan kirjeestä, jonka eilen annoin teille. Hän luulee, että se on pudonnut Chartresin vidamilta. Tiedättehän, että kuningatar on häneen jonkun verran ihastunut. Hän on lähettänyt hakemaan kirjettä, kysymään sitä Châtelartilta, joka sanoi antaneensa sen minulle. Kirjettä on tultu minultakin kysymään, koska se muka oli sievä kirje ja herätti kuningattaren uteliaisuutta. En uskaltanut sanoa, että se oli teillä. Arvelin kuningattaren kuvittelevan, että olin antanut sen teidän haltuunne setänne, vidamin vuoksi ja että hänen ja minun välilläni on läheinen luottamussuhde. Minusta on jo tuntunut, että kuningatar vain vaivoin on sietänyt vidamin tiheitä käyntejä luonani. Näin ollen sanoin, että kirje on vaatteitteni taskussa, jotka minulla oli eilen päälläni, ja että ne, joilla on huoneen avain, ovat lähteneet ulos. Antakaa minulle heti se kirje», lisäsi hän, jotta lähetän sen hänelle ja luen sen ennen lähettämistä, nähdäkseni, enkö tunne sen käsialaa».

Clèvesin prinsessa oli pahemmassa kuin pulassa.

»En tiedä, madame, mitä teette», vastasi hän, »sillä Clèvesin prinssi, jolle annoin kirjeen luettavaksi, on luovuttanut sen Nemoursin herttualle, joka tänä aamuna tuli pyytämään prinssiltä, että hän koettaisi saada sen teiltä takaisin. Mieheni oli niin varomaton, että sanoi sen olevan hallussaan, ja niin heikko, että suostui Nemoursin herttuan pyyntöön.»

»Te saatatte minut pahimpaan pulaan, mihin milloinkaan voin joutua», virkkoi perintökuningatar, »ja teitte väärin, kun annoitte kirjeen Nemoursin herttualle. Koska olin sen teille antanut, ette olisi saanut luovuttaa sitä minun luvattani. Mitä nyt neuvotte minun sanomaan kuningattarelle, ja mitä hän kuvitteleekaan? Hän luulee — ja siitähän näyttääkin — että tämä kirje koskee minua ja että minun ja vidamin välillä on jotakin. Milloinkaan en voisi hänelle uskotella, että se kirje oli osoitettu Nemoursin herttualle.»

»Olen hyvin murheissani», vastasi Clèvesin prinsessa, »että olen saattanut teidät vaikeaan asemaan, ja uskon kyllä sen niin pahaksi, kuin se on, mutta vika on prinssin eikä minun».

»Vika on teidän», väitti perintökuningatar, »koska olette hänelle antanut kirjeen, eikä maailmassa ole muuta naista kuin te, joka uskoo miehellensä kaikki kuulemansa asiat».

»Uskon kyllä tehneeni väärin, madame», virkkoi Clèvesin prinsessa, »mutta ajatelkaa, kuinka se on korjattavissa; älkää sitä tutkiko».

»Ettekö muista suunnilleen, mitä kirje sisälsi?» kysyi sitten perintökuningatar.

»Kyllä, madame», vastasi prinsessa, »muistan hyvin, koska luin sen moneen kertaan».

»Jos niin on asian laita», lausui perintökuningatar, »pitää teidän heti mennä kirjoituttamaan se tuntemattomalla käsialalla. Lähetän sen kuningattarelle. Hän ei näytä sitä niille, jotka ovat kirjeen nähneet. Jos hän niin tekee, väitän aina, että sen juuri Châtelart minulle antoi, eikä Châtelart uskalla sanoa vastaan.»

Clèvesin prinsessa suostui tähän hätäkeinoon, varsinkin kun ajatteli lähettävänsä hakemaan luokseen Nemoursin herttuan saadakseen takaisin kirjeen ja jäljentääkseen sen sana sanalta, jopa mukaillen vähän sen käsialaakin, ja luuli, että kuningatar siten varmasti pettyisi. Heti kotiin tultuaan prinsessa kertoi puolisolleen perintökuningattaren vaikean aseman ja pyysi prinssiä toimittamaan sanan herttualle. Tämä saapuikin kiireesti. Clèvesin prinsessa kertoi hänelle kaikki, mitä oli jo ilmoittanut puolisolleen, ja pyysi häneltä kirjettä. Mutta Nemoursin herttua vastasi luovuttaneensa sen jo Chartresin vidamille, joka oli ollut niin iloissaan saadessaan sen ja huomatessaan päässeensä uhkaavasta turmiosta, että oli palauttanut sen heti madame de Theminesin ystävättärelle.

Clèvesin prinsessa huomasi nyt olevansa uudessa pulassa; lopulta, tarkoin neuvoteltuaan, he päättivät sommitella kirjeen muistista. He sulkeutuivat huoneeseen sitä laatiakseen, ja portinvartijalle annettiin määräys, ettei ketään päästettäisi sisään. Kaikki Nemoursin herttuan palvelijatkin lähetettiin pois. Tämä salaperäinen ja luottamusta vaativat menettely viehätti tavattomasti herttuaa ja myös Clèvesin prinsessaa. Puolison läsnäolo ja Chartresin vidamin etu hälvensivät prinsessan mielestä tunnonvaivoja ja hänestä oli hauskaa olla Nemoursin herttuan seurassa. Hän tunsi puhdasta ja häiritsemätöntä iloa, jommoista ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Tämä ilo teki prinsessan mielen niin vapaaksi ja hilpeäksi, ettei Nemoursin herttua ollut moista ennen nähnyt, ja se kiihdytti hänen rakkauttaan. Koska herttua ei ollut vielä saanut niin suloisia hetkiä, lisääntyi hänen eloisuutensa, ja kun prinsessa tahtoi alkaa muistella kirjettä ja sitä kirjoittaa, ei herttua häntä vakavasti auttanut, vaan lasketteli hauskoja sukkeluuksia. Prinsessa joutui saman iloisuuden valtaan, niin että kun he olivat istuneet jo kauan huoneeseen sulkeutuneina ja perintökuningatar oli lähettänyt jo pari kertaa sanomaan Clèvesin prinsessalle, että tämä kiirehtisi, eivät he olleet saaneet kokoon puoltakaan kirjettä.

Nemoursin herttua oli hyvin halukas pitentämään aikaa, joka hänelle oli niin suloinen, ja unohti ystävänsä edut. Prinsessakaan ei ikävystynyt, ja hän unohti myös setänsä edut. Vihdoin miltei neljän tunnin kuluttua kirje oli valmis, mutta se oli niin huono, ja käsiala muistutti niin vähän sitä, jota oli yritetty jäljitellä, että kuningattaren tuskin olisi tarvinnut pyrkiä totuuden perille huomatakseen sen. Kuningatar ei mennytkään ansaan. Kuinka häntä koetettiinkaan saada uskomaan, että kirje oli osoitettu Nemoursin herttualle, pysyi hän siinä vakaumuksessa, että se oli osoitettu Chartresin vidamille ja että lisäksi perintökuningattarellakin oli siinä osansa, koska näiden kahden välillä vallitsi jonkinlainen salailen suhde. Tämä ajatus lisäsi kuningattaren vinhaa miniäänsä vastaan, jolle hän ei milloinkaan kantanut anteeksi, vaan vainosi häntä niin kauan, kunnes sai hänet lähtemään Ranskasta.

Mitä Chartresin vidamiin tulee, menetti hän kuningattaren suosion; olkoonpa syynä ollut se, että Lotringin kardinaali oli vallannut kuningattaren sydämen, tai se, että tämä kirjejuttu auttoi häntä saamaan selville muitakin petoksia, jotka vidami oli hänelle tehnyt, varmaa ainakin on, ettei vidami milloinkaan päässyt vilpittömään sovintoon kuningattaren kanssa. Heidän suhteensa loppui ja toimitti vidamille sitten tuhon Amboisen salaliitossa, johon hän oli sotkeutunut.

Kun kirje oli lähetetty perintökuningattarelle, lähtivät Clèvesin prinssi ja Nemoursin herttua pois. Prinsessa jäi yksin, ja heti kun hän ei enää tuntenut sitä iloa, jonka rakastetun läheisyys tuottaa, heräsi hän kuin unesta ja ajatteli ihmetellen sitä tavatonta eroa, joka oli hänen eilisen ja äskeisen tilansa välillä. Hän palautti mieleensä katkeruuden ja kylmäkiskoisuuden, joita oli osoittanut Nemoursin herttualle, niin kauan kuin luuli madame de Theminesin kirjeen olleen osoitetun hänelle. Mikä rauha ja suloisuus olikaan seurannut tämän katkeruuden jälkeen, heti kun hän oli saanut varmuuden, ettei kirje kuulunut herttualle. Muistellessaan, että hän edellisenä päivänä oli syyttänyt itseään kuin rikoksesta, koska oli näyttänyt herttualle hellätunteisuuden merkkejä, jotka pelkkä säälikin olisi voinut tuoda esille, ja että hän katkeruudesta oli osoittanut herttualle mustasukkaisuutta, joka oli rakkauden varma todiste, hän ei enää oikein tuntenut itseään. Kun hän vielä ajatteli, että Nemoursin herttua selvästi näki rakkautensa olevan hänen tiedossaan, mutta sittenkin huomasi saavansa osakseen yhtä hyvää kohtelua jopa prinssinkin läsnäollessa; että hän ei koskaan ennen ollut katsellut herttuaa niin suopein silmin; että hän oli pyytänyt prinssiä haettamaan luokseen herttuan ja että he olivat viettäneet iltapäivän ihan kahden kesken, käsitti hän olevansa salaisissa suhteissa Nemoursin herttuan kanssa. Hänen mieleensä johtui myös, että hän petti aviomiestä, joka kaikkein vähimmin ansaitsi tulla petetyksi, ja häntä hävetti esiintyä niin vähän arvokkaana rakastajansakin silmissä. Mutta vähemmän kuin mitään muuta hän sieti sen tilan muistelemista, jossa oli yönsä viettänyt, ja niitä kirveleviä tuskia, joita hänelle oli tuottanut se ajatus, että Nemoursin herttua rakasti toista ja että häntä itseään petettiin.

Hän ei ollut tähän asti tuntenut epäluottamuksen ja mustasukkaisuuden kauheaa levottomuutta eikä ajatellut muuta kuin karttaa rakastamasta Nemoursin herttuaa. Toisaalta hän ei vielä ollut alkanut pelätä, että herttua rakastaisi toista. Vaikka ne epäluulot, jotka kirje oli herättänyt, olivat haihtuneet, niin ne avasivat kuitenkin hänen silmänsä näkemään petoksen vaaran ja jättivät hänessä jäljelle epäluottamusta ja mustasukkaisuutta, joita hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Hän ihmetteli, ettei vielä ollut tullut ajatelleeksi, kuinka epätodennäköistä oli, että Nemoursin herttuan kaltainen mies, joka naisia kohtaan oli osoittanut sellaista kevytmielisyyttä, pystyisi vilpittömästi ja pitkäaikaisesti rakastamaan. Hänestä tuntui miltei mahdottomalta voida tyytyä herttuan rakkauteen.

»Mutta jos voisin tyytyä», sanoi hän itsekseen, »niin entä sitten? Siedänkö sitä? Vastaanko siihen. Antaudunko lemmenseikkailuun? Olenko uskoton prinssille? Olenko uskoton itselleni? Panenko itseni alttiiksi kauhealle katumukselle ja kirveille tuskille, joita rakkaus tuo mukanaan. Rakkaus on voittanut ja vanginnut minut ja kuljettaa minua vastoin tahtoani. Kaikki päätökseni ovat turhia: eilen ajattelin kaikkea, mitä ajattelen tänäänkin, ja tänään teen päinvastoin kuin mitä eilen päätin. Minun pitää riuhtautua irti Nemoursin herttuan läheisyydestä, matkustaa maalle, niin merkilliseltä kuin matkani saattaakin näyttää, ja jos prinssi itsepintaisesti sitä vastustaa tai haluaa tietää syyt siihen, niin tekisin ehkä väärin hänelle ja itsellenikin, jos ne ilmaisisin.»

Tämä oli prinsessan lopullinen päätös. Hän vietti koko illan kotona menemättä perintökuningattaren luo kuulemaan, mitä oli seurannut väärennetystä kirjeestä.

Clèvesin prinssin pakattua prinsessa sanoi hänelle haluavansa matkustaa maalle, olevansa huonovointinen ja tarvitsevansa raitista ilmaa. Prinssi, jonka mielestä hänen puolisonsa kauneus ei tuntunut viittaavan vakavaluontoiseen sairauteen, teki aluksi pilaa matkasuunnitelmasta. Prinsessan piti myös muistaa ruhtinaallisten häiden ja turnajaisten olevan pian tulossa, niin ettei ollut liikaa aikaa, jos tahtoi valmistua niissä esiintymään yhtä loisteliaasti kuin muutkin naiset. Puolison huomautukset eivät saaneet prinsessaa muuttamaan suunnitelmaansa. Hän pyysi, että prinssi sallisi hänen, sillaikaa kun itse matkustaisi kuninkaan kanssa Compiègneen, lähteä Coulommiersiin, joka oli heidän huolellisesti rakennuttamansa huvilinna päivänmatkan päässä Pariisista. Siihen prinssi suostui, ja prinsessa lähti sinne aikoen olla pian palaamatta. Kuningas matkusti Compiègneen, jossa hänen oli määrä viipyä vain joku päivä.

Nemoursin herttuaa oli surettanut kovasti se, ettei hän ollut tavannut Clèvesin prinsessaa sen iltapäivän jälkeen, jonka oli niin suloisesti viettänyt hänen kanssaan ja joka oli lisännyt hänen toiveitansa. Hän halusi niin kärsimättömästi jälleen nähdä prinsessaa, ettei saanut missään rauhaa. Kuninkaan palattua Pariisiin hän päätti lähteä sisarensa Mercoeurin herttuattaren luo, joka oleskeli maalla Coulommiersin lähellä. Samalla hän pyysi vidamia tulemaan sinne mukaansa. Vidami suostui mielihyvin tähän ehdotukseen, jonka Nemoursin herttua teki toivossa nähdä Clèven prinsessan ja mennä hänen luokseen vidamin kanssa.

Mercoeurin herttuatar otti heidät vastaan hyvin iloisena ja ajatteli vain huvittaa heitä ja tarjota heille kaikkia maallaolon hauskuuksia. Heidän ollessaan hirviä metsästämässä Nemoursin herttua eksyi. Kysyessään sitten tietä, joka veisi hänet takaisin, hän sai kuulla olevansa Coulommiersin lähellä. Silloin herttua laski täyttä laukkaa osoitettuun suuntaan, miettimättä tai tietämättä, mitä oikeastaan aikoi. Hän joutui taas metsään ja antoi sattuman johtaa huolellisesti tehtyjä teitä myöten, joiden kyllä arveli vievän linnaa kohti. Ratsastettuaan vähän aikaa herttua saapui huvimajalle. Siinä oli alakerrassa suuri seurusteluhuone ja pari pientä kamaria, toinen näistä puutarhan puolella, jonka vain pensasaita erotti metsästä, toinen suurelle puistokäytävälle päin.

Herttua astui huvimajaan ja olisi jäänyt katselemaan sen kauneutta, jollei olisi nähnyt Clèvesin prinssin ja prinsessan, suuri palvelijajoukko seurassaan, tulevan puistokäytävälle. Koska herttua ei ollut odottanut tapaavansa Clèvesin prinssiä, josta oli eronnut kuninkaan luona, oli hänen ensi aikomuksenaan piiloutua. Hän kiirehti puutarhan puoliseen kamariin ajatellen pujahtaa sieltä ulos metsään päin avautuvasta ovesta, mutta nähdessään, että prinsessa ja hänen puolisonsa olivat istuutuneet huvimajan seinustalle, että heidän palvelijansa jäivät puistoon ja etteivät he voisi päästä hänen luokseen sivuuttamatta sitä paikkaa, jossa prinssi ja prinsessa olivat, ei hän voinut kieltää itseltään nautintoa katsella prinsessaa ja vastustaa uteliaisuutta kuunnella hänen keskusteluaan puolisonsa kanssa, joka herätti enemmän mustasukkaisuutta kuin yksikään hänen kilpailijoistaan. Niinpä hän kuuli prinssin sanovan puolisoiden:

»Mutta minkä vuoksi ette halua palata Pariisiin? Mikä pidättää teitä täällä maalla? Jo jonkun aikaa sitten olette alkanut pitää yksinäisyydestä. Se kummastuttaa ja surettaa minua, koska se erottaa meidät toisistamme. Mielestäni olette tavallista alakuloisempikin. Pelkään, että jokin asia surettaa teitä.»

»Minulla ei ole mitään ikävyyksiä mielessäni», vastasi prinsessa hämillään, »mutta hovissa on niin tavaton vilinä, ja teillä on aina niin paljon vieraita luonanne, että ruumis ja sielu siitä väsyvät. Ja mieleni kaipaa lepoa.»

»Lepo», vastasi prinssi, »ei oikein sovi teidän ikäisellenne. Se tapa, kuinka esiinnytte kotonanne ja hovissa, ei väsyttäne teitä, vaan pikemmin luulen, että elätte hyvin mielellänne erossa minusta.»

»Teette minulle suurta vääryyttä näin ajatellessanne», sanoi prinsessa yhä enemmän hämilleen joutuen, »mutta pyydän hartaasti, että antaisitte minun jäädä tänne. Jos tekin voisitte jäädä tänne, olisin tavattomasti iloissani, mikäli silloin olisitte täällä ilman muuta seuraa ettekä haluaisi ympärillenne sitä lukematonta ihmisjoukkoa, joka tuskin milloinkaan lähtee luotanne.»

»Oi, madame», huudahti prinssi, »ilmeenne ja sananne osoittavat minulle, että teillä on syitä toivoa yksinäisyyttä, ja pyydän hartaasti ilmoittamaan ne minulle».

Prinssi kehoitti kauan prinsessaa sanomaan syynsä, mutta ei voinut häntä siihen pakottaa. Puolustauduttuaan tavalla, joka vain lisäsi prinssin uteliaisuutta, prinsessa oli jonkun aikaa vaiti katse painuneena, mutta alkoi sitten äkkiä puhua prinssiin katsoen:

»Älkää pakottako minua tunnustamaan itsellenne asiaa, jota minulla ei ole voimaa teille tunnustaa, vaikkakin olen monta kertaa aikonut. Ajatelkaa vain, ettei ole järkevääkään vaatia, että minun ikäiseni naisen, joka itse määrää käytöksensä, pitäisi aina olla näytteillä hovin keskellä.»

»Mitä saatattekaan minut huomaamaan, madame?» huudahti prinssi. »En uskalla sitä edes lausua, kun pelkään loukkaavani teitä.»

Prinsessa ei vastannut siihen mitään, ja hänen vaitiolonsa vain vahvisti prinssin epäluuloa.

»Ette vastaa minulle mitään», virkkoi prinssi, »ja se merkitsee, etten erehdy».

»No niin, monsieur», vastasi prinsessa heittäytyen polvilleen, »minä teen teille tunnustuksen, jommoista ei ole milloinkaan tehty, aviomiehelle, mutta käytökseni ja tarkoitusteni viattomuus antaa minulle siihen voimaa. On totta, että minulla on syytä pysytellä poissa hovista ja että tahdon välttää vaaroja, joihin minun ikäiseni henkilöt joskus joutuvat. En ole milloinkaan osoittanut heikkouden merkkejä enkä pelkäisi niitä vastakaan osoittavani, jos sallisitte minun vetäytyä pois hovista tai jos minulla olisi vielä madame de Chartres tukemassa käytöstäni. Niin vaikea kuin tekemäni päätös onkin, pysyn siinä säilyäkseni kyllin arvokkaana kuulumaan teille. Pyydän tuhat kertaa anteeksi, jos tunteeni eivät teitä miellytä; teoillani en ainakaan tahdo milloinkaan teitä suututtaa. Ajatelkaa, että tähän päätökseeni vaaditaan enemmän ystävyyttä ja kunnioitusta puolisoa kohtaan kuin milloinkaan on osoitettu. Ohjatkaa, säälikää ja rakastakaa minua vielä, jos voitte.»

Koko tämän puheen ajan oli prinssi istunut, pää käsien varassa, masentuneena eikä ollut ajatellutkaan nostaa puolisoansa pystyyn. Kun prinsessa oli lakannut puhumasta ja prinssi näki hänet polvillaan kasvot itkettyneinä ja niin ihmeellisen kauniina, oli hän kuolla tuskasta ja syleillen prinsessaa nostaessaan hänet, pystyyn sanoi:

»Säälikää te minua, madame; ansaitsen sen kyllä, ja antakaa anteeksi, jollen näin äärettömän tuskan ensi hetkellä kykene vastaamaan, niinkuin minun tulisi menettelynne johdosta. Ansaitsette suurempaa kunnioitusta ja ihailua kuin kukaan nainen, mutta toiselta puolen huomaan olevani onnettomin mies, mikä koskaan on elänyt. Herätitte rakkauteni heti ensi hetkellä kun teidät näin. Teidän pidättyväisyytenne tai se, että teidät omistan, ei ole voinut rakkauttani sammuttaa, vaan se kestää yhä. En ole milloinkaan voinut teissä herättää rakkautta; nyt huomaan, että pelkäätte rakastuvanne johonkuhun toiseen. Kuka on, madame, se onnellinen mies, joka teissä herättää sellaista pelkoa? Kuinka kauan hän on jo miellyttänyt teitä? Mitä hän on tehnyt teitä miellyttääkseen? Minkä tien hän on löytänyt päästäkseen sydämeenne? Siitä surusta, etten ollut valloittanut sydäntänne, lohdutin itseäni jollakin tavoin sillä, ettei sitä voisikaan valloittaa. Nyt kuitenkin toinen tekee, mihin en itse ole kyennyt; tunnen yhtaikaa aviomiehen ja rakastajan mustasukkaisuutta. Mutta aviomiehen on mahdotonta pysyä mustasukkaisena, kun olette tällä tavalla menetellyt. Se on liian ylevää, ollakseen antamatta minulle varmuutta; vieläpä se lohduttaa minua rakastajananne. Luottamus ja vilpittömyys, joita olette minulle osoittanut, ovat arvaamattoman kalliit. Te kunnioitatte minua kylliksi, uskoaksenne, etten käytä väärin tätä tunnustusta. Olette oikeassa, madame, en tahdo käyttää sitä väärin enkä rakasta teitä silti vähemmän. Teette minut onnettomaksi osoittamalla suurinta uskollisuutta, mitä vaimo on milloinkaan osoittanut miehellensä. Mutta, madame, ilmoittakaa minulle, ketä haluatte välttää.»

»Pyydän hartaasti, ettette sitä minulta kysy», vastasi prinsessa. »Olen päättänyt, etten sitä teille sano, ja luulenpa, ettei ole viisastakaan sitä teille mainita.»

»Älkää pelätkö, madame», virkkoi prinssi. »Minä tunnen maailman tapoja kyllin paljon tietääkseni, että huomaavaisuus aviomiestä kohtaan ei estä miehiä rakastumasta hänen puolisoonsa. Sellaisia on vihattava eikä säälittävä. Vielä kerran, madame, vannotan teitä ilmoittamaan, mitä haluan tietää.»

»Kehoitatte minua ihan turhaan», lausui prinsessa, »sillä minulla on kyllin voimaa olla vaiti asioista, joita en luule velvollisuuteni vaativan mainitsemaan. Tunnustus, jonka olen teille tehnyt, ei johtunut heikkoudesta; tarvitaanpa enemmänkin rohkeutta tämän totuuden tunnustamiseen kuin salaamiseen.»

Nemoursin herttualta ei mennyt sanaakaan hukkaan tästä keskustelusta, ja prinsessan puhe herätti hänessä tuskin vähemmän mustasukkaisuutta kuin prinssissä. Hän oli niin silmittömästi rakastunut prinsessaan, että luuli kaikilla muilla olevan samoja tunteita. Totta olikin, että hänellä oli useita kilpailijoita, mutta hän kuvitteli niitä olevan vielä enemmän ja erehtyi etsiessään sitä, josta prinsessa ei tahtonut puhua. Hän oli monta kertaa luullut, ettei hän ollut prinsessalle vastenmielinen, ja tehnyt tämän johtopäätöksen asioista, jotka hänestä näyttivät niin vähäisiltä, ettei hän voinut kuvitella herättäneensä rakkautta, jonka täytyi olla hyvin kiihkeä turvautuakseen näin tavattomaan parannuskeinoon. Hän oli niin suunniltaan, että tuskin ymmärsi mitä näki, eikä voinut antaa anteeksi prinssille, ettei tämä kylliksi pakottanut puolisoansa ilmaisemaan salaamaansa nimeä. Clèvesin prinssi ponnisti kuitenkin kaikkensa saadakseen sen tietää, ja kun hän oli turhaan kiusannut puolisoaan, sanoi tämä:

»Minusta teidän pitäisi olla tyytyväinen vilpittömyyteeni, enää kyselemättä tai antamatta minulle aihetta katua, mitä äsken tein. Tyytykää vakuutukseen, jonka vielä teille annan, ettei mikään teoistani ole ilmaissut tunteitani ja ettei minulle koskaan ole sanottu mitään, mistä olisin voinut loukkautua.»

»Ah, madame», virkkoi prinssi äkkiä, »en voi uskoa. Muistan sen pulan, jossa olitte sinä päivänä, kun kuvanne katosi. Te olette antanut madame, luovuttanut jollekulle kuvan, joka oli minulle niin rakas ja kuului minulle kaiken oikeuden mukaan. Te ette ole voinut kätkeä tunteitanne. Te rakastatte, ja se tiedetään. Hyveellisyytenne on tähän asti⁻ varjellut teitä pitemmälle menemästä.»

»Onko mahdollista», huudahti prinsessa, »että voitte luulla olevan jotakin vääristeltyä tunnustuksessani, jota mikään ei pakottanut minua teille lausumaan? Luottakaa sanoihini: olenhan ostanut teiltä pyytämäni luottamuksen kyllin kalliisti. Pyydän teitä uskomaan, etten ole antanut kenellekään kuvaani. On totta, että olen nähnyt sen otettavan, mutta en tahtonut osoittaa nähneeni sitä, koska pelkäsin, että minulle ehkä sanottaisiin sellaista, mitä ei vielä ole uskallettu sanoa.»

»Millä tavalla teille sitten on osoitettu, että teitä rakastettiin», kysyi prinssi, »ja mitä todisteita teille on siitä annettu?»

»Säästäkää minua selittämästä yksityiskohtia», vastasi prinsessa, »jotka hävettävät minua itseänikin, kun olen itse huomannut ja kun ne ovat kyllin saaneet minut epäilemään heikkouttani».

»Olette oikeassa, madame», virkkoi prinssi. »Se olisikin kohtuutonta. Kieltäytykää joka kerta, kun teiltä vastakin sellaisia seikkoja kysyn, mutta älkää suuttuko kuitenkaan, jos niin teen.»

Tällöin useat heidän palvelijoistaan, jotka olivat pysytelleet puistokäytävällä, tulivat ilmoittamaan prinssille, että eräs aatelismies oli tullut kuninkaan lähettämänä prinssiä tapaamaan ilmoittaakseen, että hänen piti palata illaksi Pariisiin. Prinssin oli pakko lähteä eikä hän ehtinyt muuta kuin kehoittaa puolisoaan tulemaan seuraavana päivänä ja hartaasti pyytää uskomaan, että hän murheestaan huolimatta tunsi prinsessaa kohtaan niin suurta hellyyttä ja kunnioitusta, että siihen pitäisi tyytyä.

Kun prinsessa puolisonsa lähdettyä jäi yksin ja muisteli, mitä oli tehnyt, kauhistui hän siitä niin, että vain vaivoin saattoi kuvitella sen oleman totta. Hän oli mielestään menettänyt puolisonsa sydämen ja kunnioituksen ja kaivanut itselleen kuopan, josta ei milloinkaan pääsisi. Hän kysyi itseltään, oliko menetellyt niin kohtalokkaasti, ja huomasi niin tehneensä, vaikka tuskin oli aikonutkaan. Tehdyn tunnustuksen merkillisyys, jolle hän ei voinut lainkaan löytää vertaa, saattoi hänet näkemään koko vaaran suuruuden.

Mutta kun hän ajatteli, että tämä keino, niin tavaton kuin se olikin, oli ainoa, joka voi suojella häntä Nemoursin herttuaa vastaan, ei hänen mielestään tarvinnut ollenkaan katua eikä hän ollut mennyt liian suureen vaaraan. Hän vietti koko yön epävarmana, levottomana ja pelokkaana; lopulta rauha palasi hänen mieleensä. Hän nauttikin siitä, että oli antanut tämän uskollisuuden todistuksen miehelle, joka sen niin hyvin ansaitsi, joka oli niin kunnioittava ja ystävällinen häntä kohtaan ja joka oli niitä ominaisuuksia vielä osoittanut sillä tavalla, kuinka oli ottanut vastaan puolisonsa tunnustuksen.

Tällä välin Nemoursin herttua oli pujahtanut paikasta, josta oli kuullut häntä niin voimakkaasti liikuttaneen keskustelun, ja kadonnut metsään. Prinsessan sanat muotokuvasta olivat elähdyttäneet häntä ilmaisemalla, ettei prinsessa häntä vihannut. Hän antautui aluksi tämän ilon valtaan, mutta se ei ollut pitkä, kun hän muisti sen asian, joka paljasti hänen valloittaneen prinsessan sydämen tekevän myös varmaksi, ettei hän milloinkaan saisi tästä rakkaudesta todistuksia, ja osoittavan mahdottomaksi kietoa pauloihinsa henkilöä, joka turvaantui niin tavattomaan apukeinoon. Hän tunsi kuitenkin suurta iloa siitä, että oli pakottanut prinsessan tähän äärimmäisyyteen. Hänestä oli kunniakasta olla naisen rakastama, joka niin täydellisesti erosi koko sukupuolestaan; lyhyesti sanoen, hän oli sadasti onnellinen ja onneton samalla kertaa. Yö yllätti hänet metsässä, ja hänen oli tavattoman vaikea löytää jälleen tietä madame de Mercoeurin luo. Hän saapui perille päivän koittaessa. Silloin hänen oli aika vaikea tehdä selkoa, missä oli oleillut. Hän koetti suoriutua asiasta parhaansa mukaan ja palasi vielä samana päivänä vidamin kanssa Pariisiin.

Herttua oli niin rakkautensa lumoissa ja niin ihmeissään kuulemastaan, että lankesi varsin tavalliseen varomattomuuteen: hän näet puhui ylimalkaisin sanoin omista yksityisistä tunteistaan ja kertoi omista seikkailuistaan muka toisten kokemina. Hän johti keskustelun rakkauteen ja liioitteli iloa olla sellaiseen henkilöön ihastunut, joka oli rakastamisen arvoinen. Hän puhui tämän tunteen merkillisistä vaikutuksista ja lopulta voimatta sydämeensä kätkeä kummastustaan, jonka Clèvesin prinsessan käyttäytyminen oli herättänyt, kertoi siitä vidamille ilmaisematta hänelle nimeä ja sanomatta, että hänellä oli mitään osaa jutussa; mutta hän kertoi niin innokkaasti ja ihailevasti kaikki, että vidami helposti huomasi tarinan tarkoittavan herttuaa ja kiusasi häntä kovasti tunnustamaan salaisuuden, sanoen jo kauan tietäneensä, että herttua oli kiihkeästi rakastunut ja teki väärin ollessaan luottamatta mieheen, joka hänelle oli uskonut elämänsä salaisuuden. Nemoursin herttua oli liiaksi rakastanut tunnustaakseen kiintymyksensä ja oli aina sen salannut vidamilta, vaikka tämä hovin herroista oli hänelle läheisin. Hän vastasi, että eräs hänen ystävistään oli kertonut tämän seikkailun ja pyytänyt lupaamaan, ettei hän siitä puhuisi, ja hän vannotti vidamiakin säilyttämään salaisuuden. Vidami vakuutti olevansa puhumatta asiasta mitään, mutta herttua katui kuitenkin, että oli niinkään paljon ilmaissut.

Tällä välin oli Clèvesin prinssi mennyt tapaamaan kuningasta sydän kamalan tuskan täyttämänä. Milloinkaan ei aviomies ollut vaimoaan niin kiihkeästi rakastanut ja kunnioittanut. Se, mitä hän oli kuullut, ei haihduttanut hänen kunnioitustaan, vaan muutti sen toisenlaiseksi kuin tähän asti oli ollut. Eniten askarrutti häntä halu arvata, kuka oli voinut prinsessaa miellyttää. Nemoursin herttua johtui ensin hänen mieleensä hovin rakastettavimpana miehenä ja ritari Guise ja marsalkka Saint-André henkilöinä, jotka olivat pyrkineet prinsessaa miellyttämään ja yhä osoittivat hänelle suurta huomaavaisuutta. Prinssi jäi näin ollen siihen uskoon, että joku näistä kolmesta oli tuo onnellinen.

Prinssi saapui Louvreen, ja kuningas vei hänet työhuoneeseen ja ilmoitti valinneensa hänet seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan, arvellen, ettei kukaan häntä paremmin suoriutuisi tästä tehtävästä ja ettei, kukaan myöskään tuottaisi Ranskan hoville enemmän kunniaa kuin Clèvesin prinsessa. Prinssi otti vastaan tämän kunnian, että hänet oli valittu, niinkuin tulikin, huomasipa vielä, että se toimittaisi hänen puolisonsa pois hovista kenenkään panematta merkille muutosta hänen käytöksessään. Lähdön aika oli kuitenkin vielä liian kaukana, jotta se olisi soveltunut päästämään siitä pulasta, jossa hän nyt oli. Hän kirjoitti heti puolisolleen ilmoittaakseen, mitä kuningas oli hänelle sanonut, ja mainitsi vielä ehdottomasti tahtovansa, että prinsessa tulisi Pariisiin. Prinsessa tulikin sinne määräyksen mukaan, ja kun he kohtasivat toisensa, olivat he molemmat tavattomasti murheissaan. Prinssi puhui puolisolleen kuten kelpo mies ainakin täysin prinsessan menettelyn arvoisena.

»En ole ollenkaan huolissani käytöksestänne», sanoi prinssi. »Te olette voimakkaampi ja hyveellisempi kuin itse tiedättekään. Eikä myöskään tulevaisuuden pelko vaivaa minua; olen vain murheissani nähdessäni, että teissä on jotakin toista kohtaan herännyt tunteita, joita en itse ole voinut teissä virittää.»

»En tiedä, mitä vastaisin», virkkoi prinsessa; »olen kuolla häpeästä siitä teille puhuessani. Pyydän hartaasti, säästäkää minua niin tuskallisesta keskustelusta. Ohjatkaa käytöstäni, tehkää niin, etten näe ketään — siinä kaikki, mitä teiltä pyydän — mutta suvaitkaa, etten enää puhu teille asiasta, joka saa minut esiintymään niin vähän teidän arvoisenanne ja jota pidän itseäni häpäisevänä.»

»Olette oikeassa, madame», vastasi prinssi.

»Minä käytän väärin lempeyttänne ja luottamustanne, mutta säälikää myös tilaa, johon olette minut saattanut, ja ajatelkaa, että mitä olettekin minulle sanonut, salaatte minulta nimen, joka herättää minussa niin suurta uteliaisuutta, että tuskin voin siinä elää. En pyydä teitä kuitenkaan tyydyttämään sitä, mutta en voi olla sanomatta, että se, jota minun on kadehdittava, on marsalkka Saint-André, Nemoursin herttua tai ritari Guise.»

»En vastaa teille mitään», sanoi prinsessa punastuen, »enkä vastauksillani anna teille mitään aihetta heikentää tai vahventaa epäluulojanne; mutta jos koetatte saada ne selville minua tarkkaamalla, niin saatatte minut pulaan, joka pistää kaikkien silmään. Jumalan nimessä», jatkoi hän, »sallikaa minun jonkin sairauden varjolla olla tapaamatta ketään».

»Ei, madame», virkkoi prinssi; »pian saataisiin selville, että se on tekosairautta, ja sitäpaitsi luotan vain teihin — sen tien neuvoo sydämeni, valitsemaan ja järkeni myöskin. Ollessanne sellainen mieleltänne kuin olette ja antaessani teille täyden vapauden panen teille ahtaammat rajat kuin itse voisin määrätä.»

Siinä prinssi ei erehtynytkään. Luottamus, jota hän osoitti puolisolleen, voimisti tätä Nemoursin herttuaa vastaan Ja sai hänet tekemään ankarampia päätöksiä kuin mikään pakko olisi voinut. Hän meni siis Louvreen ja perintökuningattaren luo tapansa mukaan, mutta vältteli Nemoursin herttuan läheisyyttä ja katsetta, niin että se melkein kokonaan haihdutti ilon, jota herttua tunsi luullessaan olevansa prinsessan rakastama. Herttua ei nähnyt prinsessan käytöksessä mitään, mikä ei olisi todistanut päinvastaista. Tuskinpa hän edes tiesi, eikö hänen kuulemansa ollutkin vain kuvittelua: niin epätodenmukaiselta se hänestä tuntui. Ainoa seikka, joka takasi, ettei hän ollut erehtynyt, oli prinsessan tavaton surullisuus, kuinka hän koettikin sitä peittää, ja kohteliaimmat katseet ja sanat olisivat tuskin lisänneet Nemoursin herttuan rakkautta niin paljon kuin tämä jyrkkä käytös.

Eräänä iltana, kun Clèvesin prinssi ja prinsessa olivat kuningattaren luona, joku sanoi huhuttavan, että kuningas nimittäisi vielä jonkun ylhäisen hoviherran seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan. Prinssi tarkkasi puolisoaan silloin kun sanottiin, että luultavasti ritari Guise tai marsalkka Saint-André tulisi valituksi, ja huomasi, etteivät prinsessaa nämä kaksi nimeä lainkaan liikuttaneet eikä myös se huomautus, että he tekisivät matkan yhdessä. Se sai prinssin luulemaan, ettei hänen puolisonsa pelännyt näiden kummankaan läsnäoloa, ja tahtoen saada selvän näistä epäilyistä hän pistäytyi kuningattaren kamariin, jossa kuningas oli. Oltuaan siellä vähän aikaa prinssi palasi puolisonsa luo ja kuiskasi juuri saaneensa kuulla, että Nemoursin herttua oli määrätty heidän matkatoverikseen Espanjaan.

Nemoursin herttuan nimi ja ajatus olla hänen näkyvillään joka päivä koko pitkän matkan aikana miehensä läsnäollessa saattoi prinsessan niin hämilleen, ettei hän voinut sitä kätkeä, mutta tahtoen osoittaa sen johtuvan muista syistä hän virkkoi:

»Teille on hyvin ikävää, että herttua on valittu tähän toimeen. Hän jakaa kaikki kunnianosoitukset kanssanne, ja minusta teidän olisi koetettava saada joku muu valituksi.»

»Ei kunnia saa teitä pelkäämään», vastasi prinssi, »että Nemoursin herttua tulee mukaamme. Murheenne sen johdosta perustuu toiseen syyhyn ja paljastaa minulle samaa, mitä jonkun toisen naisen ilo olisi ilmoittanut. Mutta älkää pelätkö. Se, mitä kuiskasin, ei ole totta, vaan keksin sen saadakseni varmasti tietää asian, jonka jo muutenkin uskoin.»

Prinssi lähti sitten ulos, tahtomatta läsnäolollaan lisätä sitä hämminkiä, johon näki puolisonsa joutuneen.

Nemoursin herttua tuli sisään samaan aikaan, huomasi heti Clèvesin prinsessan mielentilan, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa, ettei hän kunnioituksesta uskaltanut kysyä, mikä hänet saattoi tavallista haaveksivammaksi. Prinsessa heräsi silloin synkistä ajatuksistaan ja katsellen herttuaa, jonka sanoja ei ollut kuullut, ja peläten, että hänen miehensä näkisi herttuan hänen seurassaan, huudahti:

»Jumalan nimessä, jättäkää minut rauhaan!»

»Ah, madame», vastasi herttua, »annanhan teidän liiaksikin olla rauhassa! Mitä teillä on valittamista? En uskalla teille puhua, en edes teihin katsahtaa; lähestyn teitä vain vapisten. Millä tavalla olen syypää äskeisiin sanoihinne? Minkätähden osoitatte, että minä jotenkin olen aiheuttanut surunne?»

Prinsessa oli hyvin pahoillaan, että oli antanut herttualle tilaisuuden ilmaista tunteensa selvemmin kuin milloinkaan ennen. Hän lähti herttuan luota mitään vastaamatta ja palasi kotiinsa kiihtyneempänä kuin koskaan. Prinssi huomasi helposti puolisonsa hämmingin lisäytyneen ja hänen pelkäävän, että äskeinen tapahtuma otettaisiin taas puheeksi, ja seurasi puolisoaan kamariin.

»Älkää vältelkö minua ollenkaan», virkkoi prinssi, »en sano teille mitään, mikä voisi olla teille epämieluista. Pyydän teiltä anteeksi sitä yllätystä, jonka teille valmistin äsken. Sain siitä kyllin kovan rangaistuksen, kun asia selvisi minulle. Nemoursin herttua oli kaikista miehistä se, jota enimmin pelkäsin. Näen sen vaaran, jossa nyt olette. Olkoon teillä kyllin voimaa itseänne hillitsemään rakkaudesta itseenne ja, jos mahdollista, rakkaudesta minuun. En pyydä sitä teiltä aviomiehenä, vaan miehenä, jonka koko onni te olette ja joka tuntee teitä kohtaan hellempää ja kiihkeämpää rakkautta kuin se, jonka sydämenne panee ensi sijalle.»

Prinssi heltyi sanoessaan viime sanoja ja sai ne vaivoin huuliltaan. Prinsessakin heltyi ja kyynelten tulviessa syleili puolisoansa niin hellänä ja surullisena, että prinssi joutui miltei samaan tilaan. He olivat jonkun aikaa vaiti ja erosivat toisistansa jaksamatta lausua sanaakaan.

Prinsessa Elisabetin häiden valmistelut olivat päättyneet. Alban herttua tuli kuninkaan sijaisena hänet naimaan ja sai vastaanotossa osakseen kaikkea loistoa ja kaikkia juhlamenoja, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tarjota. Kuningas lähetti häntä vastaan Condén prinssin, Lotringin ja Guisen kardinaalit, Lotringin, Ferraran, Aumalen, Bouillonin, Guisen ja Nemoursin herttuat. Heidän mukanaan oli useita aatelismiehiä ja suuri joukko liveripukuisia hovipoikia. Kuningas itse odotti Alban herttuaa Louvren ensimmäisellä portilla seurassaan kaksisataa palvelevaa hoviherraa, konnetabeli etunenässä.

Tultuaan kuninkaan luo tahtoi herttua syleillä hänen polviaan, mutta kuningas esti sen ja saattoi häntä vierellään kuningattaren ja prinsessa Elisabetin luo, jolle Alban herttua toi suurenmoisen lahjan herraltansa. Sitten hän lähestyi kuninkaan sisarta, prinsessa Margaretaa lausuakseen Savoijin herttuan kohteliaat terveiset ja vakuuttaakseen, että tämä saapuisi muutaman päivän kuluttua. Louvressa pantiin toimeen suuria juhlia, jotta Alban herttua ja Oranian prinssi, joka seurasi häntä, saisivat nähdä hovin komeuden ja kaunottaret.

Clèvesin prinsessa ei uskaltanut olla tulematta näihin juhliin, kuten olisi halunnut, koska pelkäsi pahoittavansa puolisoaan, joka oli vaatinut häntä ehdottomasti niissä läsnäolonaan. Se seikka, ettei Nemoursin herttua ollut saapuvilla, vaikutti lisäksi. Herttua oli mennyt Savoijin herttuaa vastaan, ja kun tämä oli tullut perille, täytyi herttuan miltei aina oleskella hänen luonaan auttamassa kaikissa asioissa, jotka kuuluivat häämenoihin. Tästä johtui, ettei Clèvesin prinsessa kohdannut herttuaa niin usein kuin tavallisesti, ja se oli hänelle tavallaan lepoa.

Chartresin vidami ei ollut unohtanut keskustelua, joka hänellä oli ollut Nemoursin herttuan kanssa. Hänen mieleensä oli jäänyt, että herttua oli puhunut omista asioistaan; ja hän piti herttuaa niin tarkasti silmällä, että ehkä olisi päässyt totuuden perille, jollei Alban ja Savoijin herttuain tulo olisi saanut aikaan hovissa muutosta ja puuhaa, jotka estivät, vidamia näkemästä sitä, mikä muuten olisi hänelle selvittänyt tilanteen. Halu saada asia selville tai pikemminkin luonnollinen taipumus kertoa kaikki tietonsa rakastetullensa saattoi vidamin toistamaan madame de Martiquesille, kuinka merkillisesti eräs rouva oli aviomiehelleen tunnustanut rakkautensa toista kohtaan. Samalla hän vakuutti, että Nemoursin herttua oli tämän voimakkaan rakkauden herättäjä, ja pyysi madame de Martiquesilta apua pitäessään herttuaa silmällä. Madame de Martiques kuunteli hyvin mielellään vidamin kertomusta, ja uteliaisuus, jonka oli huomannut perintökuningattaressa kaikkea sitä kohtaan, mikä koski Nemoursin herttuaa, herätti hänessä vielä enemmän halua syventyä tähän juttuun.

Muutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu hääjuhlallisuuksia varten, perintökuningatar pani toimeen illalliset apellensa kuninkaalle ja Valentinoisin herttualle. Clèvesin prinsessa, jolta pukeutuminen vei aikaa, lähti Louvreen tavallista myöhemmin. Matkalla sinne hän kohtasi erään hoviherran, jonka perintökuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan. Hänen tullessaan perintökuningattaren kamariin huusi tämä vuoteestaan odottaneensa häntä tavattoman kärsimättömästi.

»Luulenpa, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, »ettei minun tarvitse teitä kiittää tästä kärsimättömyydestä ja että sen epäilemättä aiheuttaa jokin muu seikka kuin halu, minua tavata».

»Olette oikeassa», virkkoi perintökuningatar, »mutta teidän tulee sentään olla minulle kiitollinen, sillä nyt kerron teille jutun, jonka varmaankin hyvin mielellänne kuulette».

Clèvesin prinsessa polvistui perintökuningattaren vuoteen ääreen; onneksi hänelle ei valo sattunut hänen kasvoihinsa.

»Muistattehan halumme arvata, mikä oli syynä Nemoursin herttuassa ilmenevään muutokseen», jatkoi perintökuningatar. »Nyt luulen sen tietäväni, ja se varmaan kummastuttaa teitä. Hän on silmittömästi rakastunut erääseen hovin kauneimpaan naiseen, joka myös rakastaa häntä suuresti.» Nämä sanat, joita Clèvesin prinsessa ei voinut itseensä sovittaa, koska ei luullut kenenkään tietävän, että hän rakasti herttuaa, surettivat häntä suuresti, kuten helposti voi arvata.

»En huomaa tässä mitään kummastuttavaa», vastasi prinsessa, »kun on puheena Nemoursin herttuan ikäinen ja kaltainen mies».

»Ei siinä mitään kummaa olekaan», sanoi perintökuningatar, »vaan siinä, ettei tämä Nemoursin herttuaa rakastava nainen ole osoittanut hänelle tunteestaan merkkiäkään ja että pelko joutua joskus paljastamaan tunteitaan on pannut hänet tunnustamaan asian aviopuolisolleen, jotta tämä veisi hänet pois hovista. Nemoursin herttua itse on kertonut, mitä nyt olen teille puhunut.»

Jos Clèvesin prinsessaa aluksi oli surettanut se ajatus, ettei hänellä ollut mitään osaa tässä jutussa, niin perintökuningattaren viime sanat syöksivät hänet epätoivoon, koska hän huomasi varmasti olevansa siihen Ulaksikin sekaantunut. Hän ei voinut vastata, vaan painoi päänsä vuodetta vasten toisen jatkaessa kertomustaan niin kiintyneenä asiaan, ettei huomannut hänen hämminkiään. Toinnuttuaan vähän hän virkkoi:

»Tämä tarina on minusta tuskin todenmukainen, ja tahtoisin mielelläni tietää, kuka sen teille on kertonut.»

»Madame de Martiques», vastasi perintökuningatar, »joka on kuullut sen Chartresin vidamilta.

Tiedättehän, että vidami on rakastunut madame de Martiquesiin, jolle hän uskoi sen salaisuutena, ja hän puolestaan on saanut tietää asian Nemoursin herttualta itseltään. Tosin Nemoursin herttua ei ole maininnut sen naisen nimeä eikä tunnustanut edes, että juttu koski häntä, mutta Chartresin vidami ei sitä ollenkaan epäillyt.»

Juuri kun perintökuningatar lausui viime sanansa, lähestyi joku vuodetta. Clèvesin prinsessa oli niin päin kääntyneenä, ettei voinut nähdä, kuka tulija oli, mutta hän ei epäillyt enää, kun kuuli perintökuningattaren huudahtavan iloisena ja hämmästyneenä:

»Siinähän hän onkin itse; minäpä kysyn, kuinka asian laita oikein on.»

Clèvesin prinsessa käsitti, että tulija oli Nemoursin herttua, niinkuin olikin. Kääntämättä päätään hän lähestyi kiireesti perintökuningatarta ja kuiskasi, että piti varoa puhumasta herttualle tästä jutusta, jonka hän oli uskonut Chartresin vidamille, koska se voisi rikkoa heidän välinsä.

Perintökuningatar vastasi hymyillen olevansa kyllin varovainen ja kääntyi Nemoursin herttuan puoleen. Tämä oli juhlapuvussa illan kutsuja varten ja alkoi puhella niin viehättävästi kuin hänelle oli luontaista:

»Luulenpa, madame, voivani olematta uhkarohkea ajatella, että puhuitte minusta sisään astuessani, että teillä oli aikomus kysyä minulta jotakin ja että Clèvesin prinsessa oli sitä vastaan.»

»Se on totta», vastasi perintökuningatar, »mutta minä en ole tällä kertaa niin myöntyväinen häntä kohtaan kuin tavallisesti. Tahdon teiltä tietoa, onko minulle kerrottu tarina tosi, oletteko te se henkilö, joka rakastaa erästä hovinaista ja myös on herättänyt hänessä rakkautta, tahtooko hän kätkeä teiltä huolellisesti rakkautensa ja onko hän tunnustanut asian miehellensä.»

Clèvesin prinsessan pula ja hämminki oli suurempi kuin kukaan voi kuvitella, ja jos kuolema olisi tarjoutunut vapauttamaan hänet tästä tilasta, niin hän olisi pitänyt sitä tervetulleena, mutta Nemoursin herttua oli ainakin yhtä pahasti hämillään. Kun perintökuningatar, jonka taholta hänellä ei ollut syytä olettaa saavansa osakseen vihaa, puhui tällä tavalla Clèvesin prinsessan läsnäollessa ja kun nämä kaksi naista hänen tietääkseen täysin luottivat toisiinsa, joutui hän sellaiseen merkillisten ajatusten sekamelskaan, että hänen oli mahdoton hallita ilmettään. Hämminki, johon hän näki itse saattaneensa Clèvesin prinsessan, ja se ajatus, että tällä oli täysi syy häntä vihata, saattoivat hänet mielenliikutuksen valtaan, niin ettei hän voinut vastata. Huomattuaan kuinka typertynyt herttua oli virkkoi perintökuningatar prinsessalle:

»Katsokaa, katsokaa häntä ja päättäkää, eikö se tarina koske häntä itseään.»

Toinnuttuaan ensi hämmingistään ja huomattuaan, kuinka tärkeätä oli suoriutua näin vaarallisesta umpikujasta, Nemoursin herttua sai kuitenkin äkkiä takaisin malttinsa ja luonnollisen ilmeensä.

»Tunnustan, madame», sanoi hän, »ettei kukaan voi olla enemmän ihmeissään ja suruissaan kuin minä Chartresin vidamin petollisuudesta, kun hän on kertonut erään ystäväni jutun, jonka olin hänelle uskonut. Voisin sen kostaa», jatkoi hän hymyillen rauhallisena, mikä melkein haihdutti perintökuningattaren epäluulon. »Hän on uskonut minulle asioita, jotka ovat perin tärkeitä; mutta en tiedä, madame, minkä vuoksi teette minulle sen kunnian, että sekoitatte minut tähän juttuun. Vidami ei ole voinut sanoa, että se tarkoittaisi minua, koska olen sanonut hänelle päinvastaista. Rakastuneen miehen ominaisuus voi minulle sopia, mutta en luule, madame, että voitte minulle antaa rakastetun miehen ominaisuutta.» Herttua oli hyvin halukas puhumaan perintökuningattarelle jotakin, mikä viittaisi heidän aikaisempaan ystävyyteensä, johtaakseen hänet pois niistä ajatuksista, joita hänellä saattoi olla. Perintökuningatar luulikin hyvin ymmärtävänsä, mitä herttua sanoi, mutta vastaamatta siihen kiusoitteli häntä vielä äskeisestä hämmingistä.

»Olin hämilläni ystäväni vuoksi, madame», selitti herttua, ja »niitä oikeutettuja moitteita peläten, joita hän voisi minulle lausua siitä, että olin kielinyt asiasta, joka hänelle oli elämää kalliimpi. Hän ei ole kuitenkaan uskonut sitä minulle muuta kuin puoliksi eikä maininnut minulle rakastamaansa henkilöä. Tiedän vain, että ystäväni on maailman rakastunein ja surkuteltavin mies.»

»Senvuoksiko pidätte häntä niin surkuteltavana», kysyi perintökuningatar, »että häntä rakastetaan?»

»Luuletteko, että häntä rakastetaan, madame», virkkoi herttua, »ja että nainen, joka todella rakastaa, voi sen paljastaa aviomiehellensä? Sellainen nainen ei varmaankaan tunne rakkautta, vaan ainoastaan kevyttä kiitollisuutta miehen rakastumisesta. Ystäväni ei voi mairitella itseään millään toiveilla, mutta niin onneton kuin hän onkin, hän pitää itseään onnellisena, koska on saanut tuon naisen edes pelkäämään häntä rakastaa, eikä hän vaihtaisi osaansa maailman onnellisimman rakastajan tilaan.»

»Ystävänne rakkaus on varsin helposti tyydytettävissä ja alanpa uskoa, ettette puhu itsestänne. Vähältä pitää, etten ole yhtä mieltä Clèvesin prinsessan kanssa, joka väittää, ettei tämä juttu voi olla tosi.»

»En voi tosiaankaan uskoa, että niin on asian laita», virkkoi nyt Clèvesin prinsessa, joka ei vielä ollut puhunut, »ja joskin se olisi mahdollista, kuinka on voitu saada se tietää? Ei ole todennäköistä, että niin tavattomaan tunnustukseen pystyvä nainen olisi niin heikko, että kertoisi asian muille. Ilmeisesti ei aviomieskään olisi sitä kertonut tai hän olisi ihan arvoton niin kunnioittavasti kohdeltavaksi.»

Nemoursin herttua, joka huomasi prinsessan epäluulot miestänsä kohtaan, halusi niitä vahvistaa, tietäen prinssin vaarallisimmaksi kilpailijakseen, joka piti raivata tieltä.

»Mustasukkaisuus», virkkoi herttua, »ja uteliaisuus saada tietää asiasta enemmän kuin hänelle ehkä on kerrottu, voivat tehdä aviomiehen hyvinkin varomattomaksi».

Clèvesin prinsessa, jonka voima ja rohkeus oli nyt viimeisellä koetuksella ja joka ei enää voinut jatkaa keskustelua, oli sanomaisillaan voivansa pahoin, kun onneksi hänelle Valentinoisin herttuatar astui sisään. Tämä sanoi perintökuningattarelle, että kuningas oli tulossa. Perintökuningatar meni sisähuoneeseen pukeutumaan. Nemoursin herttua lähestyi prinsessaa, kun tämä aikoi mennä samalle taholle.

»Antaisin henkeni, madame», sanoi herttua, jos saisin hetkisen puhua kanssanne. Mutta tärkeintä kaikesta sanottavastani on pyytää teitä uskomaan, että jos olen sanonut jotakin, mihin perintökuningatar voisi olla osallisena, olen sen tehnyt syistä, joiden kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä.»

Clèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Nemoursin herttuaa, vaan lähti hänen luotaan häneen katsahtamatta ja liittyi kuninkaan seuraan, joka vastikään oli tullut. Koska siellä oli tungosta, sotkeutui prinsessa hameeseensa ja kompastui. Hän käytti sitä tekosyynä poistua paikasta, jossa hänen oli enää mahdoton viipyä, ja teeskennellen, että hänen oli vaikea pysyä jalkeilla, hän lähti kotiinsa.

Clèvesin prinssi tuli Louvreen ja oli ihmeissään, kun ei nähnyt siellä puolisoansa. Hänelle kerrottiin prinsessalle sattunut onnettomuus. Prinssi palasi heti nähdäkseen, kuinka hänen puolisonsa voi, tapasi hänet vuoteessa ja sai tietää, ettei hänen kipunsa ollut vaarallinen. Oltuaan jonkun aikaa puolisonsa vuoteen ääressä prinssi huomasi hänen olevan niin tavattomasti murheissaan, että suorastaan pelästyi.

»Mikä teidän on?» kysyi hän. »Minusta näyttää, että teillä on jokin muu tuska kuin mitä valitatte.»

»Nyt olen tuskaisimman murheen vallassa, mikä milloinkaan voi minua kohdata», vastasi prinsessa. »Millä tavalla olette käyttänyt sitä harvinaista — tai paremmin sanoakseni — hullua luottamusta, jota olen teille osoittanut? Enkö ansainnut vaitioloanne? Ja jollen olisi sitä ansainnutkaan, eikö oma etunne olisi teitä siihen velvoittanut? Pakottiko teidät uteliaisuus saada tietää nimi, jota minun ei tarvitse teille sanoa, uskomaan salaisuuden jollekulle päästäksenne tuon nimen perille? Ei mikään muu kuin juuri tuo uteliaisuus ole voinut saada teitä tekemään niin kamalaa varomattomuutta: sen seuraukset ovat mahdollisimman kiusalliset. Tuo juttu tunnetaan. Se on juuri minulle kerrottu, tietämättä, että minä olin sen pääosallinen.»

»Mitä sanottekaan, madame?» huudahti prinssi. »Syytätte minua siitä, että olen kertonut, mitä meidän keskemme on tapahtunut, ja ilmoitatte, että se juttu tiedetään. Puolustan itseäni sillä, etten ole sitä kielinyt. Kenties ette sitä usko. Olette varmaankin sovittanut itseenne, mitä teille on kerrottu toisesta.»

»Oi, monsieur», virkkoi prinsessa, »maailmassa ei ole sattunut sellaista kohtausta toista kertaa. Ei ole toista naista, joka pystyy samaan tekoon. Sattuma ei ole johtanut sitä keksimään. Sitä ei ole milloinkaan edes kuviteltu, se ajatus ei ole juolahtanut kenenkään muun mieleen kuin minun. Perintökuningatar on kertonut minulle koko jutun. Hän on saanut tietää sen Chartresin vidamilta, ja hän taas Nemoursin herttualta.»

»Nemoursin herttualta!» huudahti Clèvesin prinssi ilmeisesti kiihkoissaan ja epätoivoisena. »Mitä! Nemoursin herttua tietää teidän rakastavan häntä ja minunkin saaneen sen kuulla!»

»Tahdotte aina valita mieluummin Nemoursin herttuan kuin jonkun muun», virkkoi prinsessa. »Sanoinhan teille, etten milloinkaan vastaa epäluuloihinne. Minulle on tuntematonta, tietääkö Nemoursin herttua, mikä osa minulla on tässä jutussa ja minkä osan te olette hänelle antanut; mutta hän on kertonut asian Chartresin vidamille ja sanonut hänelle kuulleensa sen eräältä ystävältään, joka ei ollut hänelle maininnut henkilöä. Herttuan ystävän täytyy olla teidän ystäviänne, ja te olette hänelle uskonut asian saadaksenne lisää selvyyttä.»

»Voiko kellään ihmisellä olla ystävää, jolle tahtoisi sellaisen asian uskoa?» tuskaili prinssi, »ja haluaisiko saada varmuuden epäluuloista sillä tavalla, että ilmoittaisi jollekulle semmoista, mitä haluaisi kätkeä itseltäänkin? Ajatelkaa sensijaan, madame, kenelle olette itse kertonut. Paljon todennäköisempäähän on, että salaisuus on livahtanut teidän huuliltanne kuin minun. Ette ole yksin voinut kestää sitä pulaa, johon olette joutunut, vaan olette etsinyt lievitystä valittamalla jollekulle uskotulle, joka on teidät pettänyt.»

»Älkää kiusatko minua kuoliaaksi!» huudahti prinsessa. »Älkää enää syyttäkö minua virheestä, jonka itse olette tehnyt. Voitteko epäillä minua siitä, ja kun olen voinut puhua siitä teille, pystynkö silloin puhumaan siitä jollekulle toiselle?»

Prinsessan tekemä tunnustus todisti niin ilmeisesti vilpittömyyttä ja hän kielsi niin voimakkaasti uskoneensa asiaa kenellekään, ettei prinssi tiennyt mitä ajatella. Toiselta puolen hän oli varma, ettei hän itse ollut mitään kielinyt. Asiaa ei ollut voitu arvata, mutta kuitenkin se tiedettiin: jommankumman heistä oli täytynyt se ilmaista. Mutta pahimman tuskan tuotti prinssille se tieto, että joku muu tunsi salaisuuden ja että se varmaankin pian leviäisi kaikkien tietoon.

Hänen puolisonsa ajatteli suunnilleen samoin. Hänestä oli yhtä mahdotonta, että hänen puolisonsa oli puhunut asiasta ja ettei hän ollut puhunut. Nemoursin herttuan sanat, että uteliaisuus voi saattaa aviomiehen toimimaan varomattomasti, näyttivät hänestä niin suoraan sopivan prinssiin, ettei hän voinut uskoa niiden olleen vain sattumalta lausuttuja. Tämä todennäköisyys sai hänet lopulta uskomaan, että hänen puolisonsa oli käyttänyt väärin sitä luottamusta, jota hän oli osoittanut. Kumpikin heistä oli niin omien ajatuksiensa vallassa, että he olivat kauan puhumatta eivätkä luopuneet tästä vaitiolosta kuin toistaakseen samoja asioita, joista olivat jo useita kertoja puhuneet. Heillä oli sydän ja mieli levottomampana ja toisillensa vieraampana kuin milloinkaan ennen.

Helppoa on kuvitella, missä tilassa he viettivät yönsä. Prinssi oli kuluttanut kaiken kestävyytensä kantaakseen sitä onnettomuutta, että näki jumaloimansa naisen ihastuneen toiseen mieheen. Hänen rohkeutensa oli nyt lopussa. Hän ei luullut enää saavansakaan sitä, kun hänen kunniaansa ja mainettansa oli niin pahasti loukattu. Hän ei enää tiennyt mitä ajatella puolisostaan eikä ymmärtänyt millaista käytöstä hänen piti vaimolleen neuvoa tai kuinka hänen itsensä oli meneteltävä. Hän näki kummallakin puolella vain jyrkänteitä ja kuiluja. Vihdoin pitkällisen kiihtymyksen ja epävarmuuden jälkeen, huomattuaan, että hänen pian oli lähdettävä Espanjaan, prinssi päätti olla tekemättä mitään, mikä voi lisätä epäluuloja tai tietoa hänen onnettomasta tilastaan.

Prinssi meni tapaamaan puolisoansa ja sanoi hänelle, ettei heidän ollut keskenään otettava selville, kumpi oli salaisuuden kielinyt, vaan oli saatava näyttämään siltä, että kerrottu tarina oli pelkkää juttua, jonka kanssa prinsessalla ei ollut mitään tekemistä, ja että riippui vain prinsessasta, saataisiinko Nemoursin herttua ja muut se uskomaan. Prinsessan piti vain käyttäytyä herttuaa kohtaan jäykästi ja kylmästi kuten miestä kohtaan, joka osoitti hänelle mieltymystään; täten menetellen hän haihduttaisi herttuasta helposti käsityksen, että heidän välillään oli molemminpuolista rakkautta. Näin ollen ei tarvitsisi surra sen takia, mitä herttua oli voinut ajatella, koska kaikki nämä ajatukset hälvenisivät helposti, jos prinsessa ei myöhemmin osoittaisi herttuaa kohtaan mitään heikkoutta. Ennen kaikkea piti prinsessan käydä Louvressa ja juhlissa, kuten tavallisesti.

Näin sanottuaan prinssi lähti puolisonsa luota vastausta odottamatta. Prinsessan mielestä oli prinssin sanoissa paljon järkevää ja se viha, jota hän tunsi Nemoursin herttuaa kohtaan, sai hänet uskomaan, että tämä ohjelma olisi helppo panna toimeen, mutta hänestä tuntui vaikealta olla läsnä kaikissa hääjuhlallisuuksissa ja esiintyä siellä levollisin kasvoin ja vapain mielin. Joka tapauksessa hänen täytyi siellä kantaa perintökuningattaren laahusta, koska hänet siinä oli pantu monien muiden prinsessojen edelle; ei ollut mitään mahdollisuutta kieltäytyä, saamatta aikaan paljon hälinää ja syiden etsimistä.

Hän päätti siis pakottaa itseänsä. Lopun päivää hän käytti siihen valmistuakseen ja antautuakseen kaikkien tunteiden valtaan, jotka häntä, kiusasivat. Hän sulkeutui sisähuoneeseensa. Kaikista tuskista esiintyi kiihkeimpänä se, että hänellä oli syytä valittaa Nemoursin herttuan käytöstä eikä mitään mahdollisuutta sitä puolustaa. Hän ei voinut epäillä sitä, että Nemoursin herttua oli kertonut tämän jutun Chartresin vidamille, koska oli sen itse tunnustanut. Toisaalta prinsessan täytyi herttuan puhetavan nojalla uskoa hänen tietävän; ketä tämä juttu koski. Kuinka voisi antaa sellaisen ajattelemattomuuden anteeksi ja kuinka olikaan muuttunut herttuan hienotunteisuus, joka oli niin liikuttanut hänen mieltään?

»Hän oli hienotunteinen», sanoi prinsessa itselleen, »niin kauan kuin luuli olevansa onneton, mutta epävarmakin onnen ajatus on lopettanut hänen hienotunteisuutensa. Hän ei voinut kuvitella saavansa rakkautta tahtomatta sitä yleiseksi tiedoksi. Hän on sanonut kaikki, mitä voi, vaikka minä en ole tunnustanut häntä rakastavani. Herttua aavisteli sitä ja on ilmaissut aavistuksensa. Jos hän olisi ollut asiasta varma, olisi hän käyttäytynyt samalla tavalla. Olin väärässä uskoessani, että joku mies pystyy kätkemään sen, mikä mairittelee hänen mainettansa. Tämän miehen vuoksi kuitenkin, jonka luulin eroavan muista miehistä, huomaan itse olevani kuin muut naiset, vaikka en olekaan heidän kaltaisensa. Olen menettänyt sen miehen sydämen ja kunnioituksen, jonka piti olla onneni. Pian kaikki ihmiset pitävät minua naisena, joka on hullusti ja kiihkeästi rakastunut. Se, johon olen kiintynyt, tietää jo asian, ja näitä onnettomuuksia välttääkseni olen pannut koko rauhani ja elämäni alttiiksi!» Näitä surullisia mietteitä seurasi kyynelvirta; mutta minkä murheen prinsessa tunsikin itseään masentavan, hän aavisti, että hänellä olisi voimaa se kestää, jos hän olisi ollut tyytyväinen Nemoursin herttuaan.

Herttua ei ollut levollisempi. Se ajattelemattomuus, että hän oli kertonut asian Chartresin vidamille, ja tämän varomattomuuden hirmuiset seuraukset herättivät hänessä katkeraa mielipahaa. Hän ei voinut surua tuntematta kuvitella sitä vaikeaa asemaa, hämminkiä ja alakuloisuutta, jossa oli nähnyt Clèvesin prinsessan. Hän oli lohduton siitä, että oli lausunut prinsessalle tästä asiasta sanoja, jotka itsessään kyllä olivat kohteliaita, mutta nyt hänestä näyttivät karkeilta tai kömpelöiltä, koska ne olivat saaneet prinsessan ymmärtämään, että herttua tiesi hänen olevan tuon kiihkeästi rakastuneen naisen ja itse olevansa se, jota niin kiihkeästi rakastettiin. Hän olisi ennen kaikkea toivonut saavansa keskustella prinsessan kanssa, mutta huomasi sitten, että hänen piti sitä pikemmin karttaa kuin haluta.

»Mitä minulla olisi hänelle sanottavaa!» huudahti herttua. »Osoittaisinko hänelle vielä kerran, mitä olen jo liiaksikin saattanut hänen tietoonsa? Näyttäisinkö hänelle tietäväni, että hän rakastaa minua, vaikken edes ole uskaltanut hänelle sanoa, että häntä rakastan? Alkaisinko puhua hänelle avoimesti rakkaudestani esiintyäkseni miehenä, jonka hyvät toiveet ovat tehneet rohkeaksi? Voisinko ajatella edes häntä lähestyä? Uskaltaisinko saattaa hänet siihen pulaan, että hänen täytyisi sietää läsnäoloani? Kuinka voisin itseäni puolustaa? Minulla ei ole mitään selitystä. Olen arvoton astuakseni Clèvesin prinsessan silmien eteen enkä toivo edes, että hän katsoisi puoleeni. Oman virheeni avulla olen antanut hänelle paremmat keinot puolustaa itseään minua vastaan kuin ne, joita hän etsi ja ehkä olisi turhaan etsinyt. Oman ajattelemattomuuteni vuoksi menetän onnen ja kunnian olla maailman miellyttävimmän ja kunnioitettavimman naisen rakastama. Mutta jos olisin menettänyt tämän onnen hänen siitä kärsimättä ja itse tuottamattani hänelle kauheaa tuskaa, lohduttaisi se minua edes hiukan, ja tällä hetkellä tunnen enemmän sitä mielipahaa, jota olen hänelle tuottanut, kuin sitä, että olen turmellut suhteeni häneen.»

Nemoursin herttua suri ja mietti kauan näitä samoja asioita. Halu puhella Clèvesin prinsessan kanssa palasi aina hänen mieleensä. Hän ajatteli millä tavalla sen tekisi: aikoi kirjoittaa prinsessalle, mutta lopulta, sen virheen jälkeen, jonka oli tehnyt, ja prinsessan mielentilan vuoksi piti parhaana osoittaa syvää kunnioitusta prinsessaa kohtaan surullaan ja vaitiolollaan, jopa näyttää, ettei hän uskaltanut ilmestyä prinsessan silmien eteen, ja odottaa, mitä aika, sattuma ja prinsessan häntä kohtaan tuntema taipumus voivat vaikuttaa hänen edukseen. Hän päätti myös olla moittimatta Chartresin vidamia kavalluksesta, koska pelkäsi siten vahvistavansa epäluuloja.

Prinsessa Elisabetin kihlajaiset, jotka tapahtuivat seuraavana päivänä, ja hänen häänsä, jotka vietettiin sitä seuraavana, askarruttivat hovia niin, että Clèvesin prinsessa ja Nemoursin herttua kätkivät helposti muilta alakuloisuutensa ja levottomuutensa. Perintökuningatar puhuikin vain ohimennen Clèvesin-prinsessalle keskustelusta, joka heillä oli ollut Nemoursin herttuan kanssa, ja Clèvesin prinssi koetti olla puhumatta puolisolleen siitä, mitä oli tapahtunut, joten prinsessa sai huomata olevansa vähemmässä pulassa kuin oli kuvitellut.

Kihlajaiset vietettiin Louvressa, ja juhla-aterian ja tanssiaisten jälkeen koko kuningasperhe meni yöksi piispantaloon, kuten oli tavallista. Aamulla Alban herttua, joka muuten aina pukeutui hyvin yksinkertaisesti, otti ylleen kultakankaisen puvun; se oli kirjailtu tulipunaisella, keltaisella ja mustalla ja täynnä jalokiviä. Hän pani myös kruunun päähänsä. Loisteliaasti pukeutunut Oranian prinssi ja kaikki espanjalaiset, palvelijainsa seuraamina, tulivat hakemaan Alban herttuaa Villeroin palatsista, jossa hän asui, ja lähtivät marssien neljän miehen riveissä piispan talolle.

Heti kun herttua oli saapunut, mentiin säädetyssä järjestyksessä kirkkoon. Kuningas talutti prinsessa Elisabetia, jolla oli myöskin kruunu päässä ja jonka laahusta kantoivat mademoiselle de Montpensier ja mademoiselle de Longueville. Näiden jälkeen tuli kuningatar, mutta ilman kruunua. Sitten tulivat perintökuningatar, kuninkaan sisar, Lotringin herttuatar ja Navarran kuningatar, ja heidänkin laahuksiaan kantoivat prinsessat. Kuningattarien ja prinsessain kaikilla kamarineideillä oli loisteliaat samanväriset puvut kuin heidän valtiattarillaankin, niin että puvun väristä saattoi tuntea, kenen kamarineitejä he olivat. Sitten noustiin kirkkoon rakennetulle lavalle, ja häämenot suoritettiin.

Vihkiäisten jälkeen palattiin päivällisille piispan taloon, ja viiden tienoissa lähdettiin palatsiin, jossa vietettiin juhla ja johon parlamentti, korkein tuomioistuin ja kaupungin hallitus oli kutsuttu. Kuningas, kuningattaret, prinssit ja prinsessat söivät palatsin suuren salin marmoripöydässä. Alban herttua istui Espanjan uuden kuningattaren vieressä. Porrasta alempana marmoripöydästä, kuninkaan oikealla puolella oli lähettiläiden, arkkipiispojen ja ritariston jäsenten pöytä, vasemmalla parlamentin herrojen.

Guisen herttua, puettuna poimukkaaseen kultakangasviittaan, palveli kuninkaan hovimestarina, Condèn prinssi leivänantajana ja Nemoursin herttua juomanlaskijana. Pöydästä noustua alkoivat tanssiaiset. Niitä keskeyttivät harvinaiset baletit ja kuvaelmat, ja sitten — tanssi taas alkoi uudelleen. Vihdoin puoliyön jälkeen kuningas ja koko hovi palasi Louvreen.

Niin surullinen kuin Clèvesin prinsessa olikin, oli hän kaikkien ja varsinkin Nemoursin herttuan mielestä verrattoman kaunis. Herttua ei uskaltanut puhua hänelle, vaikka näiden juhlamenojen vilinä ja tungos olisi antanut siihen monta tilaisuutta, vaan näytti niin surulliselta ja niin kunnioittaen arastelevan lähestyä prinsessaa, ettei tämä pitänytkään häntä enää niin — syyllisenä, vaikka herttua ei ollutkaan sanonut hänelle mitään puolustuksekseen. Hän käyttäytyi samoin seuraavinakin päivinä, ja tämä käytös teki saman vaikutuksen Clèvesin prinsessan sydämeen.

Vihdoin tuli turnajaispäivä. Kuningattaret ilmestyivät parvekkeille ja lavoille, jotka oli heille määrätty. Neljä päätaistelijaa näyttäytyi kentän toisessa päässä lukemattomien ratsujen ja juhlapukuisten palvelijain seuraamina, jotka tarjosivat loistavimman näyn, mitä Ranskassa milloinkaan on nähty.

Kuninkaan värit olivat yksinomaan valkea ja musta; niitä hän käytti Valentinoisin herttuattaren vuoksi, joka oli leski. Ferraran herttuan ja hänen seurueensa väri oli keltainen ja punainen. Guisen herttua esiintyi heleänpunaisessa ja valkoisessa. Aluksi ei tiedetty, minkä vuoksi hän käytti näitä värejä, mutta sitten muistettiin, että ne olivat erään kauniin naisen värit, jota Guisen herttua oli rakastanut hänen ollessaan tyttönä ja jota hän rakasti vieläkin, vaikkei uskaltanut sitä hänelle enää osoittaa. Nemoursin herttua oli valinnut keltaisen ja mustan. Turhaan etsittiin niiden syytä. Clèvesin prinsessan ei ollut vaikea sitä arvata. Hän muisti sanoneensa herttuan läsnäollessa, että hän piti keltaisesta ja oli pahoillaan omasta vaaleudestaan, jonka vuoksi ei voinut sitä väriä käyttää vaatteissaan. Herttua luuli voivansa esiintyä tässä värissä olematta epähieno, koska Clèvesin prinsessa ei koskaan sitä käyttänyt: niinpä ei voitu sitä epäillä hänen värikseen.

Milloinkaan ei ole nähty sellaista taitoa kuin nämä neljä päätaistelijaa osoittivat. Vaikka kuningas oli kuningaskuntansa paras ratsastaja, ei tiedetty, kenelle olisi annettu etusija. Nemoursin herttua teki kaikki liikkeensä niin sulavasti, että se veti puoleensa vähemmänkin häneen mieltyneiden henkilöiden suosion kuin Clèvesin prinsessan. Heti kun prinsessa näki herttuan ilmestyvän turnajaiskentän äärelle, tunsi hän joutuvansa tavattoman mielenliikutuksen valtaan, ja hänen oli joka kerta vaikea salata iloansa, kun herttua oli onnellisesti suoriutunut tempuistansa.

Illan tullen, kun kaikki oli jo melkein lopussa ja kun osanottajat olivat poistumaisillaan, kuningas tahtoi valtion onnettomuudeksi vielä käydä otteluun. Hän käski Montgomeryn kreivin, joka oli tavattoman taitava, asettumaan turnajaiskentälle. Kreivi pyysi kuningasta vapauttamaan hänet siitä, esittäen kaikki verukkeet, mitä saattoi keksiä; mutta kuningas käski miltei vihaisena ilmoittaa hänelle tahtovansa ehdottomasti ottelua. Kuningatar lähetti sanan kuninkaalle, pyytäen hartaasti olemaan enää ratsastamatta, koska kuningas oli suoriutunut niin hyvin, että hänen pitäisi olla tyytyväinen, ja toivoen, että kuningas palaisi hänen luokseen. Kuningas vastasi ratsastavansa vielä rakkaudesta kuningattareen ja meni aitaukseen. Kuningatar lähetti sitten Savoijin herttuan pyytämään toisen kerran kuningasta palaamaan — kaikki yhtä turhaan. Kuningas ratsasti, peitset iskivät vastakkain, ja muuan Montgomeryn kreivin peitsen särö lensi kuninkaan silmään ja jäi sinne. Kuningas putosi heti hevosen selästä. Hänen aseenkantajansa ja kreivi Montgomery, joka oli kenttämarsalkkoja, kiirehtivät hänen luokseen. He hämmästyivät nähdessään kuninkaan niin pahasti haavoittuneen, mutta kuningas ei ollut millänsäkään. Hän sanoi haavan olevan mitättömän ja antavansa anteeksi Montgomeryn kreiville. Voi arvata, minkä hämmingin ja surun niin kamala tapaturma tuotti ilolle omistettuna päivänä.

Heti kun kuningas oli kannettu vuoteeseensa ja kun kirurgit olivat tutkineet haavaa, huomasivat he sen arveluttavaksi. Konnetabeli muisti silloin kuninkaalle lausutun ennustuksen, että hän saisi surmansa kaksintaistelussa, eikä epäillyt sitä, että ennustus nyt täyttyisi.

Saatuaan kuulla tästä tapahtumasta Espanjan kuningas, joka oleskeli Brysselissä, lähetti Pariisiin suuressa maineessa olevan lääkärinsä, mutta tämä päätteli kuninkaan tilan toivottomaksi.

Niin erimielinen ja vastakkaisten harrastusten täyttämä hovi oli näin suurta tapausta odotellessaan tavattomasti kiihdyksissä. Kaikki juonet oli kuitenkin kätketty, eikä ihmisten mieliä näyttänyt askarruttavan muu kuin levottomuus kuninkaan terveydestä. Kuningattaret, prinssit ja prinsessat tuskin poistuivat kuninkaan odotushuoneesta.

Clèvesin prinsessa, tietäen olevansa velvollinen pysymään hovissa ja Nemoursin herttuan myös olevan siellä samalla kun hän ei voinut puolisoltaan kätkeä hämminkiä, jonka herttuan tapaaminen tuotti, ja käsittäen myöskin, että herttua pelkällä läsnäolollaan haihdutti hänen vihaansa ja kumosi kaikki päätökset, aikoi tekeytyä sairaaksi. Hovin huomio oli liiaksi kiintynyt muualle, jotta välitettäisiin hänen käytöksestään tai otettaisiin selville, oliko sairaus teeskennelty vai todellinen. Clèvesin prinssi yksin saattoi tietää totuuden, mutta prinsessa ei ollut pahoillaan, että hän sen tiesi. Näin ollen prinsessa jäi kotiin hyvin vähän miettien sitä suurta muutosta, joka oli tulossa, mieli täynnä omia ajatuksia, joita hän nyt sai täysin vapaasti hautoa.

Kaikki olivat kuninkaan luona. Clèvesin prinssi tuli vähän väliä puolisonsa luo kertomaan uutisia ja kohteli häntä yhä samalla tavalla kuin aina, paitsi että kahden kesken ollessa heidän välillään oli jotakin hieman kylmää ja väkinäistä. Prinssi ei ollut uudelleen ottanut tapahtunutta puheeksi, eikä prinsessa ollut jaksanut tai pitänyt sopivanakaan palata tähän keskusteluaiheeseen.

Nemoursin herttua, joka oli odottanut saavansa muutaman hetkisen puhella Clèvesin prinsessalle, hämmästyi kovin ja masentui, kun ei hänellä edes ollut iloa tavata prinsessaa. Kuninkaan haava oli niin vakava, että seitsemäntenä päivänä lääkärit heittivät kaiken toivon. Kuningas kuuli tavattoman levollisena varman tiedon kuolemastaan, ja se oli sitäkin ihailtavampaa, kun hän menetti henkensä niin onnettoman tapaturman vuoksi, parhaassa iässään, onnellisena, kansansa rakastamana ja itse rakastaessaan naista, johon oli silmittömästi kiintynyt.

Kuolemansa aattona kuningas naitti sisarensa Savoijin herttualle ilman juhlallisuuksia. Helppoa on arvata, missä tilassa Valentinoisin herttuatar oli. Kuningatar ei sallinut hänen ollenkaan käydä katsomassa kuningasta ja lähetti häneltä tiedustelemaan kuninkaan sinettejä ja kruunun jalokiviä, jotka hänellä oli hallussaan. Herttuatar kysyi, oliko kuningas jo kuollut, ja kun hänelle vastattiin kieltävästi, selitti hän:

»Minulla ei siis vielä ole ketään käskijää, eikä kukaan voi pakottaa minua palauttamaan, mitä kuninkaan luottamus on antanut haltuuni.»

Heti kun kuningas oli kuollut Tournellesin linnassa, saattoivat Ferraran, Guisen ja Nemoursin herttuat leskikuningattaren, uuden kuninkaan ja hänen puolisonsa, kuningattaren, Louvreen. Nemoursin herttua talutti leskikuningatarta. Heidän lähtiessään liikkeelle leskikuningatar peräytyi muutamia askeleita ja sanoi miniällensä, kuningattarelle, että tämän oli astuttava edellä; mutta helppoa oli huomata, että tässä kohteliaisuudessa oli enemmän katkeruutta kuin hyvän tavan noudattamista.

Lotringin kardinaali oli päässyt leskikuningattaren mielen ehdottomaksi valtiaaksi. Chartresin vidamilla ei ollut enää ollenkaan hänen suosiotaan, ja madame Martiquesin ja vapauden rakkaus oli estänyt vidamia tuntemasta tätä tappiota niin suureksi kuin se olisi ansainnut. Niinä kymmenenä päivänä, jolloin kuningas makasi sairaana, kardinaalilla oli ollut aikaa punoa suunnitelmiaan ja saada kuningatar hyväksymään päätöksiä, jotka sopivat hänen aiheisiinsa. Siten kuningatar heti, kun kuningas kuoli, määräsi konnetabelin oleskelemaan Tournellesin linnassa kuningas-vainajan ruumiin ääressä suorittamassa tavanmukaisia juhlamenoja. Tämä toimi vei hänet kaikesta syrjään ja riisti häneltä toimintavapauden. Konnetabeli lähetti pikaviestin Navarran kuninkaan luo, jotta tämä tulisi mahdollisimman pian yhdessä hänen kanssaan vastapainoksi Guisein suurelle nousulle, jonka huomasi oleva tapahtumassa.

Armeijan ylipäällikkyys annettiin Guisen herttualle, raha-asiain hoito Lotringin kardinaalille. Valentinoisin herttuatar karkoitettiin hovista; takaisin kutsuttiin Tournonin kardinaali, konnetabelin julkivihollinen, ja kansleri Olivier, samoin herttuattaren vihollinen — lyhyesti, hovi muuttui kokonaan muodoltaan. Guisen herttua sai saman kunnian kuin kuninkaalliset prinssit kantaa hautajaismenoissa kuninkaan viittaa. Hän ja hänen veljensä olivat kaikessa määräämässä, ei ainoastaan sen vaikutusvallan vuoksi, joka kardinaalilla oli kuningattaren mieleen, vaan senkin vuoksi, että kuningatar luuli heistä pääsevänsä, jos heihin kyllästyisi, mutta ei voisi työntää konnetabelia syrjään, jota kuninkaalliset prinssit kannattivat.

Kun hautajaismenot oli suoritettu, saapui konnetabeli Louvreen, ja kuningas otti hänet hyvin kylmästi vastaan. Konnetabeli halusi puhella hänen kanssaan kahden kesken, mutta kuningas kutsui luokseen Guiset ja heidän läsnäollessaan neuvoi konnetabelia lepäämään; raha-asiain hoito ja armeijan ylipäällikkyys oli jo annettu toisille, ja jos tarvittaisiin konnetabelin neuvoja, kutsuttaisiin hänet saapuville. Leskikuningatar otti konnetabelin vielä kylmemmin vastaan kuin kuningas, vieläpä moittikin siitä, että konnetabeli oli sanonut kuningasvainajalle, etteivät prinssit lainkaan olleet isänsä näköisiä.

Navarran kuningas saapui myös ja sai melkein yhtä huonon vastaanoton. Condén prinssi, joka oli kärsimättömämpi kuin veljensä, valitteli julkisesti, mutta hänen valituksensa kaikuivat turhaan. Hänet toimitettiin pois hovista: lähetettiin muka Flanderiin allekirjoittamaan rauhan vahvistuskirja.

Navarran kuninkaalle näytettiin väärennettyä Espanjan kuninkaan kirjettä, jonka mukaan Espanja tavoitteli Navarran alueita. Niin hänet saatiin pelkäämään maittensa puolesta ja lopulta matkustamaan Bearniin. Kuningatar antoi hänelle tehtävänkin: saattaa prinsessa Elisabetia Espanjaan, vieläpä pakotti kuninkaan lähtemään ennen prinsessaa. Näin ollen ei hoviin jäänyt ainoatakaan henkilöä, joka olisi voinut olla Guisein vallan vastapainona.

Vaikka Clèvesin prinssi oli pahoillaan, ettei hänen sallittu saattaa kuningatar Elisabetia, ei hän kuitenkaan voinut valittaa, koska sellainen ylimys lähetettiin hänen sijastaan, mutta prinssi kaipasi tätä tointa vähemmän sen kunnian vuoksi, jonka siitä olisi saanut, kuin siksi, että se olisi toimittanut hänen puolisonsa pois hovista, eikä olisi näyttänyt siltä kuin hän itse sitä haluaisi.

Muutamia päiviä kuninkaan kuoleman jälkeen päätettiin lähteä Reimsiin kruunajaisiin. Heti kun puhuttiin tästä matkasta, pyysi Clèvesin prinsessa, joka koko ajan oli pysytellyt kotona tekeytyen sairaaksi, puolisoaan sallimaan, ettei hän seuraisi hovia, vaan saisi lähteä Coulommiersiin hengittämään raitista ilmaa ja hoitamaan terveyttään. Prinssi vastasi, ettei hän halunnut harkita, pakottivatko terveyssyyt prinsessan olemaan poissa kruunajaismatkalta, vaan muutenkin siihen suostuvansa. Hänen ei ollut vaikea suostua asiaan, jonka hän jo oli päättänyt. Niin hyvä käsitys kuin hänellä olikin vaimonsa hyveellisyydestä, huomasi hän hyvin, ettei ollut viisasta kauemmaksi aikaa toimittaa prinsessaa sen miehen näkyviin, jota hän rakasti.

Nemoursin herttua sai pian tietää, ettei Clèvesin prinsessa seuraisi hovia. Hän ei malttanut lähteä prinsessaa tapaamatta, vaan lähdön aattona meni tämän luo niin myöhään kuin hyvä tapa salli, kohdatakseen hänet yksin. Onni suosi hänen aiettaan. Saavuttuaan pihalle herttua tapasi madame de Neversin ja madame de Martiquesin, jotka juuri sieltä tulivat ja sanoivat prinsessan jääneen yksin. Herttua nousi portaita niin levottomana ja hämillään, että hänen tilaansa voi verrata vain Clèvesin prinsessan tunteisiin, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin herttuan tulleen häntä tapaamaan… Pelko, että herttua puhuisi rakkaudestaan ja hän itse vastaisi liian suopeasti, levottomuus, jota tämä vierailu herättäisi hänen puolisossaan, tuskallinen velvollisuus tehdä siitä tiliä tai pakko se salata, kaikki tämä välähti yhtä aikaa prinsessan mieleen ja saattoi hänet niin pahaan pulaan, että hän päätti välttää sitä, mikä ehkä kaikkein enimmin olisi häntä miellyttänyt.

Prinsessa lähetti erään kamarineitinsä sanomaan odotushuoneeseen jääneelle Nemoursin herttualle olleensa juuri sairaana ja kovin pahoittelevansa, ettei voinut ottaa vastaan kunniaa, jota herttua hänelle osoitti. Mikä murhe olikaan herttualle, ettei hän saanut nähdä prinsessaa ja että syynä tähän oli haluttomuus häntä tavata! Herttua matkusti seuraavana päivänä. Hänellä ei ollut enää mitään toivomista sattumalta. Hän ei ollut saanut puhutella prinsessaa perintökuningattaren luona tapahtuneen keskustelun jälkeen, ja hänellä oli syytä uskoa, että kun hän vahingossa oli puhunut vidamille, se oli tuhonnut kaikki hänen toiveensa. Niinpä hän tunsi kaikkea sitä vaivaa, joka voi katkeroittaa muutenkin ankaraa tuskaa.

Heti kun Clèvesin prinsessa oli vähän tointunut hämmingistä, jonka herttuan aiottu vierailu oli herättänyt, vaihtuivat kaikki ne syyt, joiden takia hän oli kieltäytynyt. Hän huomasi tehneensä virheen, ja jos hän olisi uskaltanut tai vielä olisi ollut kylliksi aikaa, olisi hän kutsuttanut herttuan takaisin.

Madame de Nevers ja madame de Martiques menivät Clèvesin prinsessaan luota uuden kuningattaren luo, ja siellä oli myös Clèvesin prinssi. Kuningatar kysyi heiltä, mistä he tulivat. He sanoivat tulevansa Clèvesin prinsessan luota, missä olivat viettäneet osan iltapäivää suuressa seurassa, ja lisäsivät, ettei sinne nyt ollut jäänyt muita kuin Nemoursin herttua. Nämä sanat eivät olleet yhdentekeviä Clèvesin prinssille, kuten he olivat luulleet. Vaikka prinssin täytyi ymmärtää, että Nemoursin herttua voi usein keksiä tilaisuuksia puhella hänen puolisollensa, niin kuitenkin se ajatus, että herttua oli hänen luonansa, että hän oli siellä yksin ja että hän voi puhua rakkaudestaan, näytti hänestä tällä hetkellä niin uudelta ja sietämättömältä, että mustasukkaisuus syttyi hänen sydämessään kiihkeämpänä kuin milloinkaan. Prinssin oli mahdoton jäädä kuningattaren luo. Hän palasi tietämättä edes, miksi palasi ja oliko hänellä aikomuksena keskeyttää Nemoursin herttuan vierailu.

Heti lähestyessään kotiaan prinssi katseli näkyisikö mitään, mistä voisi päättää herttuan vielä olevan siellä. Hän tunsi helpotusta havaitessaan, että vieras oli poistunut, ja nautti ajatellessaan, ettei herttua ollut voinut viipyä siellä kauan. Hän kuvitteli, ettei hänen ehkä tarvinnut olla mustasukkainen Nemoursin herttualle, ja vaikkakaan hän ei sitä epäillyt, koetti hän sitä epäillä, mutta niin monet seikat vakuuttivat hänelle samaa, ettei hän kauan saanut olla toivomassaan epävarmuudessa.

Prinssi meni aluksi puolisonsa huoneeseen, mutta puheltuaan jonkun aikaa yhtäkaikkisista asioista ei voinut olla kysymättä, mitä prinsessa oli tehnyt ja keitä hänen luonaan oli käynyt. Prinsessa teki selkoa. Huomattuaan, ettei tällöin mainittu Nemoursin herttuaa, prinssi kysyi puolisoltaan arkaillen, oliko hän luetellut kaikki vieraat antaakseen hänelle tilaisuuden mainita herttuankin, välttääkseen sitä surua, että prinsessa häneltä jotakin peitteli. Kun prinsessa ei ollut tavannut ketään muuta, ei hän myöskään ketään maininnut. Prinssi virkkoi silloin murheellisella äänensävyllä:

»Entä Nemoursin herttua — ettekö ole häntä tavannut vai oletteko hänet unohtanut?»

»En ole tosiaankaan häntä tavannut» vastasi prinsessa. »Voin pahoin ja lähetin erään kamarineideistäni pyytämään anteeksi, etten voinut häntä vastaanottaa.»

»Ette siis voinut pahoin muita kuin häntä varten», sanoi prinssi, »koska olette ottanut vastaan kaikki muut? Minkätähden erotatte Nemoursin herttuan muista? Miksi hän ei ole teille kuin joku muu? Minkävuoksi pelkäätte nähdä häntä? Minkätähden osoitatte hänelle, että häntä pelkäätte? Miksi ilmaisette hänelle, että käytätte sitä valtaa, jonka hänen rakkautensa teille antaa? Uskaltaisitteko kieltäytyä häntä tapaamasta, ellette tietäisi hänen erottavan jyrkkyytenne epäkohteliaisuudesta? Mutta miksi olette häntä kohtaan niin jyrkkä? Teidän kaltaisenne henkilön puolelta on kaikki muu suosiota paitsi välinpitämättömyys.»

»En luullut», sanoi prinsessa, »mitä epäluuloja teillä lieneekin Nemoursin herttuaa kohtaan, että voisitte syyttää minua siitä, etten ole tahtonut häntä tavata».

»Niin teen kuitenkin, madame», virkkoi prinssi, »ja hyvillä perusteilla. Miksi ette häntä tapaisi, jollei hän olisi teille mitään sanonut? Mutta, madame, hän on puhunut teille. Jos ainoastaan hänen vaitiolonsa olisi teille osoittanut hänen rakkauttaan, ei se olisi teihin tehnyt niin syvää vaikutusta! Ette ole voinut sanoa minulle koko totuutta, vaan olette salannut siitä suurimman osan, olettepa katunut sitäkin vähää, mitä olette minulle tunnustanut, eikä teillä ole ollut voimaa jatkaa. Nyt olen onnettomampi kuin luulinkaan, onnettomampi kaikkia ihmisiä. Te olette puolisoni, minä rakastan teitä kuin rakastajatartani, ja te rakastatte toista! Tuo toinen on hovin miellyttävin mies, tapaa teidät joka päivä ja tietää, että te rakastatte häntä. Ja minä olen voinut uskoa», huudahti prinssi, »että voittaisitte häntä kohtaan tuntemanne rakkauden! Minun täytyi olla järkeni menettänyt uskoakseni semmoista mahdolliseksi.»

»En tiedä», sanoi prinsessa alakuloisesti, »oletteko ollut väärässä arvostelussanne suopeasti niin harvinaista menettelyä kuin minun; mutta en tiedä myöskään, olenko erehtynyt luullessani teidän olevan minua kohtaan oikeudenmukaisen.»

»Älkää sitä epäilkö, madame», vastasi prinssi; »te olette erehtynyt. Olette odottanut minulta yhtä mahdottomia kuin minä teiltä. Kuinka saatoitte toivoa minun säilyttävän järkeni? Olitte siis unohtanut, että rakastan teitä intohimoisesti ja että olen aviomiehenne? Toinenkin näistä syistä saattaa ihmisen äärimmäisyyksiin, mutta mitä voivatkaan ne molemmat yhdessä? Niin, mitä ne tekevätkään!» jatkoi prinssi. »Sydämeni on täynnä kiihkeitä ja levottomia tunteita, joita en hallitse. En ole enää mielestäni teidän arvoisenne, ettekä tekään enää näytä olevan minun arvoiseni. Ihailen teitä ja samalla vihaan; loukkaan teitä, pyydän anteeksi ja taas häpeän rakkauttani. Lyhyesti sanoen, rauhani ja järkeni on mennyt. En tiedä, kuinka olen jaksanut elää sen jälkeen, kun puhuitte minulle Coulommiersissa, ja sen päivän jälkeen, kun saitte perintökuningattarelta kuulla, että lemmen juttunne tunnetaan. En tiedä, millä tavalla se on saatu selville, enkä sitäkään, mitä on tapahtunut Nemoursin herttuan ja teidän välillänne tässä suhteessa. Sitä ette minulle milloinkaan ilmoita enkä pyydäkään selittämään. Pyydän teitä vain muistamaan, että olette tehnyt minusta maailman onnettomimman ihmisen.»

Näin sanottuaan prinssi lähti puolisonsa luota ja matkusti seuraavana päivänä häntä enää tapaamatta. Mutta hän kirjoitti puolisolleen surua, rehellistä mieltä ja lempeyttä uhkuvan kirjeen. Prinsessa vastasi siihen niin liikuttavasti, niin monesti vakuuttaen entistä ja tulevaista hyvää käytöstään, että koska nämä vakuutukset perustuivat totuuteen ja todella kuvasivat hänen tunteitaan, tämä kirje tehosi prinssiin ja teki hänet jonkun verran rauhallisemmaksi. Tähän tulee lisäksi, että Nemoursin herttuan lähdettyä kuningasta tapaamaan, kuten hän itsekin, hän voi olla levollinen tietäessään, ettei herttua jäisi samaan paikkaan kuin prinsessa.

Joka kerta kun prinsessa puheli puolisonsa kanssa, teki miehen osoittama intohimoinen rakkaus, rehellinen käytös, heidän keskinäisen ystävyytensä ynnä hänen oma velvollisuudentuntonsa vaikutuksen hänen sydämeensä ja himmensi Nemoursin herttuan kuvaa; mutta sitä kesti vain vähän aikaa, ja sama kuva palasi pian entistä eloisampana ja läheisempänä hänen mieleensä.

Ensi päivinä herttuan lähdön jälkeen prinsessa tuskin huomasi hänen poissaoloaan. Sitten se tuntui hänestä kolkolta. Siitä alkain kun prinsessa häntä rakasti, oli tuskin kulunut päivääkään, ettei hän olisi pelännyt tai toivonut tapaavansa herttuaa. Hänelle tuotti suurta tuskaa ajatella, ettei ollut enää sattuman vallassa toimittaa heidät näkemään toisensa.

Prinsessa lähti Coulommiersiin ja samalla piti huolta siitä, että sinne kuljetettiin eräitä suuria maalauksia. Nämä hän oli teettänyt jäljennöksinä niistä alkuperäisistä tauluista, jotka Valentinoisin herttuatar oli maalauttanut Anetissa sijaitsevaa huvilinnaansa varten. Kaikki huomattavat tapahtumat kuninkaan hallitusajalta oli niissä kuvattu, m.m. Metzin kaupungin piiritys, ja ne henkilöt, jotka olivat siinä kunnostautuneet, oli maalattu hyvin näköisiksi. Nemoursin herttua oli niiden joukossa: ehkä juuri senvuoksi Clèvesin prinsessa oli halunnut saada nämä taulut mukaansa.

Madame de Martiques, joka ei ollut voinut lähteä hovin mukana, oli luvannut tulla viettämään muutamia päiviä Coulommiersissa. Se seikka, että he molemmat olivat kuningattaren suosiossa, ei ollut herättänyt heissä kateutta eikä vieromista toisiaan kohtaan. He olivat ystävättäriä, kuitenkaan uskomatta toisilleen tunteitansa. Clèvesin prinsessa tiesi, että madame de Martiques rakasti vidamia; mutta madame de Martiques ei tiennyt Clèvesin prinsessan ja Nemoursin herttuan välisestä suhteesta. Koska prinsessa oli vidamin veljentytär, teki se hänet vieläkin rakkaammaksi madame de Martiquesille, ja prinsessa piti hänestä henkilönä, joka oli rakastunut niinkuin hän itsekin, vieläpä hänen rakastettunsa läheiseen ystävään.

Madame de Martiques saapui Coulommiersiin, kuten oli luvannuteja huomasi prinsessan viettävän hyvin yksinäistä elämää, jopa pyrkivän täydellisesti eroonkin muista ihmisistä oleskelemalla iltaisin puutarhassa palvelijainkaan häntä seuraamatta; hän kävi huvimajassa, jossa Nemoursin herttua oli häntä kuunnellut, ja astui siihen huoneeseen, joka avautui puutarhaan päin. Hänen palvelusväkensä pysytteli toisessa huoneessa tai huvimajan alapuolella eikä tullut hänen luokseen muutoin kuin kutsusta.

Madame de Martiques ei ollut ennen nähnyt Coulommiersia. Hän hämmästyi sen kauneuksista ja varsinkin huvimajan hauskuudesta. Clèvesin prinsessa ja hän viettivät siellä kaikki illat. Vapaa olo kahden kesken ja mitä ihanimmassa paikassa vietetyt illat antoivat yhä uutta keskustelun aihetta näille kahdelle nuorelle naiselle, joilla oli kummallakin voimakas rakkaus sydämessään, ja vaikka he eivät uskoneet toisilleen salaisuuksiaan, oli heistä erittäin hauskaa puhella keskenään. Madame de Martiquesin olisikin ollut vaikea lähteä Coulommiersista, jollei hän sieltä lähtiessään olisi päässyt vidamin olinpaikkaan. Hän matkusti Chambordiin, jossa hovi silloin oleskeli.

Reimsissa tapahtuneen kruunauksen oli Lotringin kardinaali toimittanut, ja kesän loppupuolta vietettiin Chambordin linnassa, joka oli äskettäin rakennettu. Kuningatar oli hyvin iloissaan tavatessaan jälleen madame de Martiquesin ja osoitettuaan hänelle mielihyvänsä monilla tavoin kysyi, kuinka Clèvesin prinsessa jaksoi ja mitä hän teki maalla. Nemoursin herttua ja Clèvesin prinssi olivat silloin kuningattaren luona. Madame de Martiques, joka oli pitänyt Coulommiersia ihastuttavana, kertoi sen kauneuksista ja kuvaili tavattoman laajasti metsän huvimajaa ja sitä iloa, joka Clèvesin prinsessalla oli vaellella siellä yksin myöhään illallakin. Nemoursin herttua, joka tunsi seudun kylliksi ymmärtääkseen, mitä madame de Martiques kertoi, ajatteli, ettei hänen olisi mahdotonta siellä nähdä Clèvesin prinsessaa kahden kesken. Hän teki madame de Martiquesille vielä muutamia kysymyksiä saadakseen asiasta enemmän selkoa. Clèvesin prinssi, joka oli katsellut herttuaa koko ajan hänen puhellessaan madame de Martiquesin kanssa, luuli ymmärtävänsä, mitä sinä hetkenä liikkui herttuan mielessä. Herttuan tekemät kysymykset vahvistivat häntä tässä luulossa, joten hän piti varmana, että herttua aikoi mennä tapaamaan hänen puolisoaan. Hän ei erehtynytkään tässä uskossaan. Sellainen aie välähti niin voimakkaasti Nemoursin herttuan mieleen, että hän vietettyään yön miettimällä, kuinka panisi tuumansa toimeen, seuraavana aamuna pyysi kuninkaalta lupaa lähteä Pariisiin jonkun keksimänsä tekosyyn nojalla.

Clèvesin prinssi oli varma siitä, mikä matkan aiheena oli, mutta päätti saada selvyyden vaimonsa käytöksestäpä vapautua hirveästä epätiedosta. Häntä halutti lähteä samaan aikaan kuin Nemoursin herttua, itse piiloutuneena todetakseen mikä menestys herttualla oli matkallaan, mutta peläten, että hänen lähtönsä näyttäisi tavattomalta ja että Nemoursin herttua saatuaan siitä tietää muuttaisi suunnitelmiaan, hän päätti uskoa salaisuuden eräälle hoviherralleen, jonka uskollisuuden ja mielialan hän tunsi. Prinssi kertoi hänelle pulansa, kuvaili, kuinka hyveellinen Clèvesin prinsessa tähän asti oli ollut, ja käski hoviherran seurata Nemoursin herttuan jälkiä, pitää häntä tarkoin silmällä, katsoa, menisikö herttua Coulommiersiin ja pujahtaisiko hän illalla puutarhaan.

Hoviherra, joka oli erittäin sovelias tällaiseen tehtävään, suoritti sen mahdollisimman tarkasti. Hän seurasi Nemoursin herttuaa kylään asti, joka oli puolen tunnin matkan päässä Coulommiersista ja johon herttua pysähtyi, ja arvasi hänen jääneen sinne vain iltaa odottamaan. Hoviherra ei katsonut viisaaksi pysähtyä samaan paikkaan, vaan sivuutti kylän ja poikkesi metsään eräälle kohdalle, josta luuli Nemoursin herttuan kulkevan. Eikä hän erehtynytkään tässä suunnitelmassa. Heti pimeän tultua hän kuuli askeleita ja tunsi helposti Nemoursin herttuan. Hoviherra näki herttuan kiertävän puutarhan ympäri ikäänkuin kuunnellakseen, oliko siellä ketään, ja valitakseen paikan, josta sinne pääsisi mukavimmin. Pensasaita oli hyvin korkea ja sitä oli takanakin estämässä pääsyä, niin että oli varsin vaikea pujahtaa siitä läpi. Nemoursin herttua onnistui siinä kuitenkin viimein.

Heti puutarhaan tultuaan herttuan ei ollut vaikea tietää, missä Clèvesin prinsessa oleskeli. Hän näki paljon valoa perähuoneesta, jonka kaikki ikkunat olivat auki, ja hiipien pitkin pensasaitaa hän lähestyi sitä levottomana ja liikutettuna, kuten hyvin voi kuvitella. Hän asettui erään ikkunan taakse, jota käytettiin ovena, nähdäkseen, mitä prinsessa teki. Hän näki, että prinsessa oli yksin ja niin ihmeellisen kaunis, että hän vaivoin voi hillitä sitä hurmausta, jonka tämä näky herätti. Kuumuuden vuoksi prinsessalla ei ollut päässään ja kaulassaan muuta kuin hätäisesti yhteenkootut hiukset. Hän makasi leposohvalla edessään pöytä, jolla oli useita koreja täynnä nauhoja. Prinsessa valitsi niistä muutamia, ja herttua huomasi, että ne olivat samanvärisiä kuin hänellä itsellään turnajaisissa. Hän näki prinsessan solmivan niitä hyvin harvinaiseen intialaiseen keppiin, jota herttua oli käyttänyt jonkun aikaa, antaen sen sitten sisarelleen. Tältä oli prinsessa sen ottanut osoittamatta tietävänsä, että se oli kuulunut Nemoursin herttualle.

Lopetettuaan puuhansa, kasvoillan se sulous ja lempeys, jotka vastasivat hänen sydämensä tunteita, prinsessa otti kynttilän ja lähestyi erästä suurta pöytää, vastapäätä Metzin piiritystä esittävää taulua, jossa oli myös Nemoursin herttuan muotokuva. Prinsessa istuutui ja alkoi katsella tätä kuvaa niin tarkkaavasti ja haaveillen kuin vain rakastunut voi.

Mahdotonta on kuvata Nemoursin herttuan tunteita tänä hetkenä. Kukaan muu mies ei ole kokenut eikä kuvitellut sitä näkyä, että lemmitty olento myöhään illalla, maailman kauneimmassa paikassa aavistamatta rakastajan läsnäoloa, olisi sellaisessa puuhassa, joka koskee rakastajaa ja kätkettyä intohimoa.

Herttua olikin niin suunniltaan, että seisoi kauan liikkumatta katselemassa prinsessaa eikä ajatellut, että hetket olivat kalliit. Vähän rauhoituttuaan hän päätteli, että hänen piti lykätä puheleminen siksi, kunnes prinsessa tulisi puutarhaan. Hän luuli tätä menettelyä varmemmaksi, koska prinsessa silloin olisi kauempana kamarineideistään. Mutta huomattuaan prinsessan yhä pysyvän huoneessa hän astui sisään. Mikä levottomuus valtasikaan hänet, kun hän aikoi toteuttaa aikeensa! Kuinka hän pelkäsi suututtaa prinsessaa! Mikä kauhu saada muuttumaan niin lempeät kasvot ja nähdä niiden vaihtuvan ankaroiksi ja vihaisiksi!

Herttuan mielestä ei ollut hullua tulla näkymättömänä katsomaan Clèvesin prinsessaa, mutta hullua oli ajatella näyttää itsensä hänelle. Nyt hän näki kaikki, mitä ei vielä milloinkaan ollut katsellut. Hänestä tuntui sopimattoman julkealta tulla yöllä yllättämään nainen, jolle hän ei vielä milloinkaan ollut suoraan puhunut rakkaudestaan. Hän ei kuvitellut saavansa olettaa, että prinsessa tahtoisi häntä kuunnella, vaan uskoi herättävänsä oikeutettua suuttumusta vaarasta, johon saattaisi lemmittynsä, kun otettiin lukuun tämän kohtauksen mahdolliset seuraukset. Niinpä hän menetti rohkeutensa ja oli useita kertoja tekemäisillään päätöksen poistua itseään näyttämättä. Mutta kun häntä yllytti halu puhua prinsessan kanssa ja toisaalta rohkaisi äskeisestä näystä syttynyt toivo, astui hän muutamia askeleita lähemmäs, kuitenkin niin levottomana, että hänen miekankannikkeensa tarttui ikkunanpieleen ja kolahti. Clèvesin prinsessa käänsi päätänsä; joko hän ajatteli yksinomaan herttuaa tai tämä seisoi sellaisella kohdalla, että valo osui häneen kyllin kirkkaasti, olkoon sen laita kuinka tahansa, mutta prinsessa luuli hänet tuntevansa ja hetkeäkään arvelematta tai kääntymättä sinne päin, missä herttua oli, riensi kamarineitiensä luo.

Prinsessa tuli sinne niin hämillään, että hänen, asian oikeaa laitaa salatakseen, täytyi sanoa olevansa sairas; samalla hän tahtoi myös antaa väelleen jotakin puuhaa, jotta Nemoursin herttua ehtisi vetäytyä takaisin. Vähän harkittuaan prinsessa luuli erehtyneensä, kun oli kuvitellut Nemoursin herttuan ilmestyneen luokseen. Hän tiesi herttuan olevan Chambordissa eikä pitänyt edes todennäköisenä näin uhkarohkeata yritystä. Niinpä häntä monta kertaa halutti palata sisähuoneeseen tai mennä puutarhaan katsomaan, olisiko siellä ketään. Hän ehkä toivoi yhtä paljon kuin pelkäsikin tapaavansa siellä herttuan. Lopulta kuitenkin järki ja varovaisuus saivat voiton kaikista tunteista, ja hänen mielestään oli parempi pysyä epävarmuudessa kuin joutua siihen vaaraan, että saisi täyden selvyyden. Kesti kauan, ennenkuin prinsessa sai päätetyksi lähteä paikasta, jonka lähellä herttua kenties odotteli, ja melkein vasta päivän koittaessa hän palasi linnaan.

Nemoursin herttua oli pysytellyt puutarhassa, niin kauan kuin oli nähnyt valoa. Hän ei ollut voinut menettää toivoa nähdä jälleen prinsessaa, vaikkakin oli varma, että prinsessa oli hänet tuntenut ja lähtenyt pois juuri häntä välttääkseen, mutta nähdessään, että ovet suljettiin, hän huomasi toivonsa olevan turhan. Hän meni ottamaan hevosensa, joka oli lähellä Clèvesin prinssin apumiehen väijymäpaikkaa. Hoviherra seurasi herttuaa takaisin kylään. Herttua päätti viettää siellä koko päivän ja palata taas illalla Coulommiersiin nähdäkseen, olisiko prinsessa kyllin tyly välttääkseen häntä tai ollakseen näyttäytymättä. Vaikkakin herttua oli hyvin iloissaan huomattuaan olevansa niin paljon prinsessan ajatuksissa, oli hän toisaalta kovin murheissaan siitä, että oli nähnyt prinsessan, kuten luonnollista oli, karttavan kohtausta.

Rakkautta ei ole kukaan tuntenut hellemmin ja kiihkeämmin kuin silloin herttua. Hän käveli salavien varjossa pitkin kätköpaikaksi valitun talon takana virtaavan puron rantaa, edeten niin kauas kuin suinkin, ettei kukaan häntä näkisi, ja antautui rakkautensa hurmaukseen; hänen sydämensä joutui sellaiseen ahdistukseen, että hänen täytyi vuodattaa muutamia kyyneliä. Mutta nämä kyynelet eivät olleet ainoastaan surun purkauksia, vaan niihin liittyi myös sitä suloisuutta, jota on vain rakkaudessa.

Herttua alkoi palauttaa mieleensä kaikkia Clèvesin prinsessan tekoja siitä alkaen, kun oli häneen rakastunut. Kuinka vilpitöntä ja kainoa välttelyä prinsessa olikaan aina hänelle osoittanut, vaikka häntä rakastikin!

»Sillä lopultakin hän rakastaa minua», sanoi herttua itselleen, »hän rakastaa minua, sitä ei voi epäillä. Suurimmat lupaukset ja suosionosoitukset eivät ole niin varmoja, merkkejä kuin ne, jotka minä olen saanut. Kuitenkin hän kohtelee minua niin tylysti kuin vihaisi. Olen odotellut aikaani, nyt ei minun enää sovi varrota, kun näen hänen aina puolustautuvan samoin minua ja itseään vastaan. Jollei minua rakastettaisi, niin koettaisin miellyttää, mutta minä miellytän, minua rakastetaan, ja se kätketään minulta. Mitä voinkaan enää toivoa ja mitä muutosta minun pitäisi odottaa kohtalossani? Niin, minua rakastaa maailman miellyttävin nainen, enkä saisi tuntea sitä rakkauden ylenpalttisuutta, jonka ensimmäinen varmuus hänen rakkaudestaan antaa, muutoin kuin paremmin tajutakseni sen tuskan että minua kohdellaan tylysti!

— Antakaa minun, ihana prinsessa, kuulla, että minua rakastatte! Sallikaa minun nähdä tunteenne. Myönnyn siihen, että palaatte ainiaaksi minua surettavaan tylyyn käytökseen, kunhan vain kerran elämässäni saan teiltä itseltänne kuulla, että rakastatte minua. Katselkaa minua edes niillä silmillä, joilla viime yönä näin teidän tarkastelevan kuvaani! Voitteko katsoa sitä niin lempeästi ja paeta minua niin julmasti? Mitä pelkäätte? Miksi rakkauteni on teistä kammottava? Rakastatte minua, mutta salaatte sen turhaan; olettehan väkisinkin antanut minulle siitä todisteita. Tiedän onneni, antakaa minun siitä nauttia älkääkä enää tehkö minua onnettomaksi!

— Onko mahdollista, että Clèvesin prinsessa rakastaa minua ja että olen onneton? Kuinka kaunis olikaan viime yö! Kuinka saatoin vastustaa kiusausta heittäytyä hänen jalkoihinsa? Jos olisin niin tehnyt, olisin ehkä estänyt hänet pakenemasta ja kunnioitukseni olisi hälventänyt hänen pelästyksensä. Mutta kenties hän ei tuntenut minua. Suren enemmän kuin on tarviskaan, sillä miehen näkeminen niin tavattomaan aikaan on hänet pelästyttänyt.»

Nämä samat ajatukset askarruttivat Nemoursin herttuaa koko päivän. Hän odotti kärsimättömästi yötä. Sen tultua hän lähti taas Coulommiersiin päin. Clèvesin prinssin apulainen, joka käytti valepukua, jotta häntä ei niin huomattaisi, seurasi herttuaa samaan paikkaan kuin edellisenäkin iltana ja näki hänen taas pujahtavan puutarhaan. Herttua huomasi pian, että prinsessa ei ollut tahtonut joutua uudestaan siihen vaaraan, että hänen rauhaansa häirittäisiin. Kaikki ovet oli suljettu. Herttua kierteli joka puolella keksiäkseen, eikö tulta näkyisi, mutta turhaan.

Epäillen, että Nemoursin herttua voisi palata, prinsessa oli jäänyt huoneeseensa. Hän oli pelännyt, ettei hänellä enää olisi voimaa paeta herttuaa, eikä tahtonut antautua vaaraan puhella herttuan kanssa tavalla, joka huonosti sopisi hänen tähänastiseen käytökseensä.

Vaikka Nemoursin herttualla ei ollut mitään toivoa nähdä prinsessaa, ei hän voinut heti lähteä poiskaan paikasta, jossa prinsessa niin usein oleskeli. Hän vietti koko yön puutarhassa ja tunsi jonkinlaista lohdutusta nähdessään ainakin samat ympäristöt kuin prinsessa näki joka päivä. Aurinko oli noussut, ennenkuin hän ajatteli poistumista, mutta lopulta se pelko, että hänet keksittäisiin, sai hänet lähtemään.

Herttuan oli mahdoton matkustaa pois Clèvesin prinsessaa näkemättä. Niinpä hän meni madame de Mercoeurin luo, joka oleskeli silloin Coulommiersin lähellä sijaitsevassa talossaan ja hämmästyi tavattomasti veljensä tulosta. Herttua keksi matkalleen jonkun syyn, joka oli kyllin todennäköinen pettämään madame de Mercoeurin, ja kehitteli niin taitavasti suunnitelmaansa, että sai madame de Mercoeurin itse ehdottamaan käyntiä Clèvesin prinsessan luona. Tämä aie pantiin toimeen vielä samana päivänä ja Nemoursin herttua sanoi sisarelleen jättävänsä hänet Coulommiersiin palatakseen kiireesti kuninkaan hoviin. Herttua ajatteli näet toimittaa niin, että hänen sisarensa lähtisi Coulommiersista ensin, ja uskoi keksineensä pettämättömän keinon puhutella prinsessaa.

Kun Nemoursin herttua ja madame de Mercoeur saapuivat perille, käveli prinsessa leveällä, kukkalavaa reunustavalla käytävällä. Herttuan näkeminen saattoi hänet pahaan pulaan, eikä hän voinut enää epäillä sitä, että hänen toissa iltana näkemänsä mies oli herttua. Tämä varmuus herätti hänessä jonkun verran suuttumusta, koska hän piti tuota yritystä tunkeilevana ja varomattomana. Herttua huomasi hänen kasvoillaan kylmähkön ilmeen ja tunsi siitä polttavaa tuskaa. Puheltiin jokapäiväisistä asioista. Herttua osasi kuitenkin saada esille niin paljon henkevyyttä, niin paljon huomaavaisuutta ja ihailua prinsessaa kohtaan, että hälvensi vastoin prinsessan tahtoakin osan sitä kylmäkiskoisuutta, jota oli aluksi näkynyt.

Rauhoituttuaan ensi pelostaan herttua ilmaisi suurta halua mennä metsään katsomaan huvimajaa ja kuvaili sitä maailman suloisimpana paikkana, vieläpä niin yksityiskohtaisesti, että madame de Mercoeur sanoi hänen varmaankin käyneen siellä useita kertoja niin hyvin tunteakseen sen kaikki kauneudet.

»Luulen kuitenkin»; virkkoi Clèvesin prinsessa, »ettei Nemoursin herttua ole milloinkaan käynyt huvimajan sisällä. Se onkin valmistunut vasta äskettäin.»

»Ei ole kauan siitäkään, kun siellä kävin», vastasi Nemoursin herttua prinsessaan katsahtaen, »enkä tiedä, voinko olla oikein tyytyväinen, koska olette unohtanut minut siellä nähneenne».

Madame de Mercoeur, joka katseli puutarhan kukkia, ei kuunnellut, mitä hänen veljensä sanoi. Prinsessa punastui ja luoden silmänsä alaspäin, herttuaan katsomatta, sanoi:

»En muista teitä siellä nähneeni, ja jos siellä olette käynyt, on se tapahtunut tietämättäni.»

»Totta on, madame», myönsi herttua, »että olen käynyt siellä kutsumattanne ja että olen viettänyt siellä elämäni suloisimmat ja kauheimmat hetket».

Prinsessa ymmärsi liiankin hyvin herttuan sanat, mutta ei vastannut niihin. Hän aikoi estää madame de Mercoeuria menemästä sisähuoneeseen, koska Nemoursin herttuan kuva oli siellä, eikä hän olisi suonut sitä nähtävän. Hän saikin ajan, kulumaan huomaamatta, ja madame de Mercoeur puhui jo paluusta, mutta kun prinsessa huomasi, etteivät herttua ja hänen sisarensa poistuisi yhdessä, arvasi hän, mikä vaara oli tarjona. Hän huomasi olevansa samassa pulassa kuin oli ollut Pariisissa ja teki myös saman päätöksen. Se pelko, että tämä vierailu olisi vielä vahvistuksena hänen puolisonsa epäluuloille, oli lisäksi syynä samaan johtopäätökseen. Välttääkseen sitä, että Nemoursin herttua jäisi hänen kanssaan kahden kesken, prinsessa sanoi madame de Mercoeurille tulevansa saattamaan häntä metsän laitaan ja käski, että hänen omat vaununsa lähetettäisiin mukaan.

Kun herttua näki prinsessan torjuvan käytöksen yhä jatkuvan, tunsi hän siitä niin vihlovaa tuskaa, että heti kalpeni. Madame de Mercoeur kysyi, voiko hän pahoin, mutta herttua katsahti prinsessaan sisarensa huomaamatta ja ilmaisi hänelle katseellaan, ettei hänellä ollut muuta tuskaa kuin epätoivonsa. Hänen täytyi kuitenkin antaa prinsessan ja sisarensa lähteä yhdessä, uskaltamatta heitä saattaa. Sen jälkeen, mitä oli sanottu, herttua ei voinut enää palata tänne sisarensa mukana. Niinpä hän lähti Pariisiin ja sieltä edelleen seuraavana päivänä.

Clèvesin prinssin apuriksi ruvennut mies oli koko ajan pitänyt herttuaa silmällä. Hän palasi myös Pariisiin ja nähtyään Nemoursin herttuan lähtevän Chambordiin kiiruhti ehtiäkseen sinne ennen herttuaa ja tehdäkseen selkoa matkastaan. Hänen toimenantajansa odotti hänen paluutaan, ikäänkuin se ratkaisisi koko hänen elämänsä onnen.

Heti nähtyään hänet prinssi päätti hänen ilmeestään ja vaitiolostaan, että hänellä oli vain ikäviä uutisia. Prinssi, oli jonkun aikaa surun vallassa, pää painuneena, voimatta puhua. Lopulta hän antoi hoviherralle merkin poistua.

»Menkää», sanoi prinssi; »näenhän, mitä teillä on minulle sanottavaa, mutta nyt en jaksa sitä kuulla».

»Minulla ei ole teille mitään ilmoitettavaa», vastasi toinen, »mistä voisi tehdä varman johtopäätöksen. On totta, että Nemoursin herttua on kahtena yönä perättäin mennyt metsästä puutarhaan ja että hän päivää myöhemmin oli Coulommiersissa madame de Mercoeurin kanssa.»

»Riittää, riittää», virkkoi prinssi, vielä viitaten hoviherraa poistumaan; »en tarvitse lisää selityksiä».

Hoviherran täytyi jättää hänet epätoivoon, jota suurempaa ei liene kellään ollut. Harvoin on niin uljas ja kiihkeästi rakastunut mies kuin Clèvesin prinssi saanut samalla kertaa tuntea tuskaa, johon on syynä rakastajattaren uskottomuus ja häpeä olla vaimonsa pettämä.

Prinssi ei voinut kestää suruansa. Hän sai kuumeen heti seuraavana yönä niin rajuine puuskineen, että hänen sairautensa heti näytti perin vaaralliselta. Clèvesin prinsessalle lähetettiin asiasta tieto, ja hän saapui kiireesti. Prinsessan tullessa prinssi oli vielä sairaampi ja kohteli häntä niin kylmästi, että prinsessa hämmästyi tavattomasti ja kävi murheelliseksi. Prinsessasta näytti, että prinssi vain haluttomasti otti vastaan hänen palveluksiaan, mutta lopulta hän ajatteli sen johtuvan vain sairaudesta.

Heti prinsessan tultua Bloisiin, missä hovi silloin oleskeli, Nemoursin herttua ei voinut olla iloitsematta tietäessään olevansa samassa paikassa. Hän koetti tavata prinsessaa ja kävi joka päivä Clèvesin prinssin luona muka kuulemassa, kuinka potilas jaksoi, mutta turhaan. Prinsessa ei poistunut puolisonsa huoneesta, kärsien tavattomasti nähdessään hänen tilansa. Nemoursin herttua oli epätoivoissaan saadessaan kuulla prinsessan olevan niin murheissaan. Hän arvasi hyvinkin, kuinka tämä suru uudistaisi prinssin ja prinsessan välisen ystävyyden ja minkä vaarallisen käänteen se tuottaisi sydämessä piilevään rakkauteen. Jonkun aikaa tämä ajatus suretti häntä hirveästi; mutta prinssin vaikea sairaus herätti hänessä uusia toiveita. Hän käsitti, että Clèvesin prinsessa ehkä pian olisi vapaa noudattamaan rakkauttaan ja että hän itse tulevaisuudessa saisi nauttia yhtämittaista onnea ja pysyväistä iloa. Mutta hän ei voinut kauan pitää vireillä tätä ajatusta: niin levottomaksi ja huumautuneeksi se hänet saattoi, ja hän karkoitti sen mielestään, kun pelkäsi tuntevansa itsensä liian onnettomaksi, jos menettäisi nämä toiveensa.

Tällä välin olivat lääkärit melkein hyljänneet Clèvesin prinssin. Eräänä sairautensa viime päivistä, vietettyään hyvin tuskallisen yön, prinssi sanoi aamulla haluavansa levätä.

Prinsessa jäi yksin hänen huoneeseensa ja oli huomaavinaan, ettei hän malttanutkaan levätä, vaan oli hyvin rauhaton. Lähestyen puolisoaan prinsessa polvistui hänen vuoteensa viereen kyyneleiden virratessa pitkin kasvoja. Prinssi oli päättänyt olla osoittamatta hänelle katkeraa vihankaunaansa, mutta se huolenpito, jota prinsessa hänelle tuhlasi, ja se murhe, joka prinssistä toisinaan näytti todelliselta ja taas toisinaan merkiltä teeskentelystä ja kavaluudesta, herättivät hänessä niin vastakkaisia ja tuskallisia tunteita, ettei hän voinut niitä sydämeensä kätkeä.

»Vuodatatte runsaasti kyyneliä, madame», sanoi prinssi puolisolleen, »kuoleman vuoksi, johon olette syypää ja joka ei voi teille tuottaa tuskaa, vaikka sitä näyttelette. En ole enää siinä tilassa, että voisin teitä soimata», jatkoi hän sairauden ja surun heikontumalla äänellä, »vaan kuolen siitä hirveästä murheesta, jonka olette minulle tuottanut. Miksi pitikään niin tavattomalla teolla kuin puheellanne Coulommiersissa olla niin vähän pontta? Minkätähden kerroitte minulle rakkaudestanne Nemoursin herttuaa kohtaan, jollei hyveellisyytenne paremmin riittänyt sitä vastustamaan? Rakastin teitä niin, että annoin helposti pettää itseäni, ja nyt tunnustan sen häpeäkseni. Kaipaan sitä petollista rauhaa, josta minut taas tempasitte. Miksi ette antanut minun pysyä siinä rauhallisessa sokeudessa, jota niin monet aviomiehet saavat pitää? En olisi ehkä koko elämäni aikana joutunut tietämään, että rakastatte Nemoursin herttuaa.

»Minä kuolen», lisäsi prinssi, »mutta tietäkää, että teette kuolemani suloiseksi, että riistettyänne teitä kohtaan tuntemani kunnioituksen ja hellyyden elämä olisi minulle kauhistava. Mitä tekisinkään elämällä, kun pitäisi viettää sitä naisen kanssa, jota olen niin rakastanut ja joka on minut min julmasti pettänyt, taikka elää erossa hänestä ja joutua vihaan ja väkivaltaisuuksiin, jotka ovat niin vastakkaisia mielenlaadulleni ja entiselle rakkaudelleni teitä kohtaan? Se on ollut voimakkaampi kuin olette huomannutkaan; olen suurimman osan teiltä kätkenyt vain pelosta, että ikävystyttäisin teitä tai että menettäisin jotakin kunnioituksestanne menettelyn vuoksi, joka ei sopinut aviomiehelle. Mutta sen sanon, että olin sydämenne arvoinen. Toistan vielä, että kuolen ilman kaipausta, koska en ole saavuttanut rakkauttanne enkä enää jaksa sitä halutakaan. Hyvästi, madame; te surette joskus miestä, joka rakasti teitä todellisesti ja laillisesti. Te saatte tuntea sitä murhetta, jota järkevät ihmiset tuntevat tällaisissa tapauksissa, ja huomata kylliksi eroa siinä, kuinka minä teitä rakastin ja kuinka ne rakastavat, jotka lempeään osoittaessaan eivät etsi muuta kuin kunniaa teidät vietellä.

— Mutta kuolemani suo teille vapauden», lisäsi prinssi. »Te voitte tehdä Nemoursin herttuan onnelliseksi tarvitsematta avuksi rikosta. Yhdentekevää on», huudahti prinssi, »mitä tapahtuu, kun minua ei enää ole, ja tarvitseeko minun siitä välittääkään!»

Prinsessa ei osannut kuvitellakaan, että hänen puolisonsa häntä epäilisi; siksi hän kuunteli näitä sanoja ymmärtämättä tai voimatta muuta ajatella kuin että prinssi moitti häntä kiintymyksestä Nemoursin herttuaa kohtaan. Lopulta prinsessa selvisi sokeudestaan ja huudahti:

»Minäkö tekisin rikosta! Se ajatuskin on minulle tuntematon. Ankarinkaan hyveellisyys ei voi viedä toisenlaiseen käytökseen kuin minun. En ole milloinkaan tehnyt mitään, missä en olisi suonut teidän olevan todistajana.»

»Olisitteko toivonut», kysyi prinssi katsellen puolisoaan halveksien, »että olisin ollut läsnä niinä öinä, jotka olette viettänyt yhdessä Nemoursin herttuan kanssa? Ah, madame, puhunko teistä kertoessani vaimosta, joka on viettänyt öitä toisen miehen seurassa?»

»Ette, monsieur», vastasi prinsessa, »ei, te ette puhu minusta. En ole milloinkaan viettänyt öitä enkä muitakaan aikoja Nemoursin herttuan seurassa. Hän ei ole milloinkaan tavannut minua kahden kesken. En ole hänelle mitään koskaan myöntänyt, en häntä kuunnellut, sen voin vannoa…»

»Älkää sanoko enempää», keskeytti prinssi. »Väärät valat taikka tunnustus olisivat minulle ehkä yhtä tuskallisia.»

Prinsessa ei voinut vastata. Kyyneleet ja tuska salpasivat häneltä sanat. Lopulta, ponnistaen voimiaan, hän virkkoi:

»Katsokaa minua ainakin, kuulkaa minua. Jos asia koskisi vain minua, kärsisin nämä syytökset, mutta teidän henkenne on vaarassa. Kuulkaa minua rakkaudesta itseenne. Saanhan ehdottomasti teidät uskomaan syyttömyyteni, kun totuus on niin täydellisesti minun puolellani.»

»Suokoon Jumala, että saisitte minut uskomaan!» huudahti prinssi. »Mutta mitä, voittokaan minulle sanoa? Eikö Nemoursin herttua ole sisarensa kanssa käynyt Coulommiersissa? Ja eikö herttua ole viettänyt paria edellistä yötä kanssanne metsän puutarhassa?»

»Jos se on rikokseni», vastasi prinsessa, »niin minun on helppo puolustautua. En pyydä teitä uskomaan itseäni, vaan kaikkia palvelijoitanne. Tiedustelkaa, meninkö puutarhaan sen päivän aattona, jolloin Nemoursin herttua tuli Coulommiersiin, ja enkö sitä edellisenä iltana lähtenyt sieltä kahta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.»

Prinsessa kertoi sitten puolisolleen, kuinka oli ollut näkevinään puutarhassa jonkun. Hän tunnusti luulleensa miestä Nemoursin herttuaksi ja puhui niin vakuuttavasti, samalla kun totuus saattaa niin helposti uskomaan silloinkin kun se ei ole todennäköinen, että prinssi melkein sai varmuuden hänen viattomuudestaan.

»En tiedä», sanoi prinssi, »pitäisikö minun kuitenkin teitä uskoa. Tunnen olevani niin lähellä kuolemaa, etten halua nähdä mitään, mikä voisi houkuttaa minua kaipaamaan elämää. Selityksenne tulevat minulle liian myöhään, mutta huojentavaa on sittenkin saada viedä mukanaan se ajatus, että olette sen kunnioituksen arvoinen, jota olen teitä kohtaan tuntenut. Pyydän teiltä vielä sitä lohdutusta, että saan uskoa muistoni olevan teille rakkaan, niin että jos asia olisi riippunut teistä, olisitte tuntenut minua kohtaan samaa kuin nyt erästä toista kohtaan.»