← Table of contents
Aatteiden mies

SISÄLLYSLUETTELO: (continued 6)

Reading edition

"Tuota aina kaivattua henkistä siltaa äärellisen ja äärettömän välillä ei siis ole olemassa. Tiedon avulla sitä ei voida rakentaa ja todellinen tiede tekee oikein, kun se tunnustaa tuon puutteen. Ei ole ollenkaan varma vielä tälläkään hetkellä, että filosofian tehtävä olisi selittää tämä yhteys, jota ihmiset eivät voi selittää ja joka, minun tunteeni mukaan, ei edes ole aijottu selitettäväksi. Sillä jos minun uskoni tässä kohden muuttuisi todelliseksi tiedoksi, niin luulen minä vielä, ett'en minä mitenkään enää voisi tulla samaan mielentilaan kuin minä uskonnollisen tarpeen tullessa välttämättä haluaisin olla. En voi palvella Jumalaa, josta tiedän, millainen hän on. Mutta jo itse se luulottelu, että puheena oleva arvoituksen arvoitus on selitettävissä, tuntuu jotenkin typerältä. Eihän toki ole todenmukaista, että kaikki hullutukset, jotka suvaitsevat syntyä ihmisen aivoissa, olisivat oikeaa ja perusteellista totuutta!"

"Ja jo sen vuoksi asetan minä etusijaan sen eksaktisen filosofian tyynesti hyväksymän vaatimattomuuden, joka arvoitusten arvoitusta ratkastaessa voi totuudenmukaisesti vastata: emme sitä tiedä; mutta me uskomme sen siitä päättäen, mitä todella tiedämme."

Kierros, jonka Soldanin käsitys Jumalasta on tehnyt, oli alkanut siitä, että hän luuli voivansa hänet tieteen avulla selittää, ja on nyt päättynyt siihen, ett'ei hän Jumalasta mitään tietänyt eikä voinut häntä tieteen apuneuvoilla käydä selittämään.

* * * * *

Siveysoppi.

Niinkuin edellisistä uskontokysymyksen ja onnellisuuden opin yhteydessä esitetyistä otteista on näkynyt, pani Soldan suurta painoa siveysopille. Se oli hänen filosofiansa ydin ja sen polttopiste. Oli hänen luonteensa mukaista, että se puoli filosofiasta häntä enin viehätti. Kaiken ikänsä oli hän koettanut ratkaista elämänsä ristiriitoja sen mukaan mikä oli oikeaa, tahtoen aina jättää syrjään sen mikä oli hyödyllistä. "Oikea oikean vuoksi", oli yksi hänen tunnussanojaan. "Totuus on jumalankuvani ydin", oli toinen.

On ennen mainittu, että Soldan nuoruudessaan oli innokas hegeliaani ja snellmanniaani. Häntä niinkuin muitakin aikalaisiaan viehätti ja häikäisi idealismin ihana aaterakennus. Sen opin innostamana oli hän joutunut suureen käänteeseen Pariisiin lähtiessään ja luki sen hegeloimisen syyksi. Hegelismi ei kuitenkaan opillaan tarjonnut ihmisille tukea sisällisissä taisteluissa, ei ohjannut heitä oikeaan. Kun se lähti siitä olettamuksesta, että historia on henkinen kehitysprosessi, jossa itsessään järjellinen absoluutinen henki kehittää sisältöään ja siis synnyttää järjellisen maailman, niin kaikki, mikä historiassa tapahtuu ja saavuttaa jotain merkitystä on siis jo alustaan alkaen järjellistä. Historialliset henkilöt toimivat välikappaleina sallimuksen kädessä ja ovat seurattavia esimerkkiä tuleville polville. Se mikä on järjellistä ja mikä näin tapahtuu, on siis myöskin oikeaa ja hyvää. Sankarien innostus katsotaan uhrautumiseksi kansan hyväksi ja on kaikki toiminta yhteiseksi hyväksi itsessään hyvää ja ansiokasta. Mutta mitään ikuisia siveellisiä aatteita, mitään ikuista mittakaavaa ei tunnusteta. Suurten miesten viat ovat esim. anteeksi annettavat siksi, että heillä on suuret ansionsa; heitä ei saa tuomita saman mittakaavan mukaan kuin muita kuolevaisia.

Hegel ei siis välittänyt siitä, miten ihmisen tulee toimia, vaan mitä hänen tulee saada aikaan. Inhimillinen suuruus oli hänestä tarmokkaassa toimintakyvyssä ja laajaperäisessä vaikutuksessa. Ero hyvän ja pahan välillä tallattiin jalkain alle. Hegelin oppi joutuu siis periaatteessa hyvin lähelle jesuiittain oppia, joka ei kysy keinoa, vaan tarkoitusta.

Tämä oppi ei kuitenkaan pitkän päälle Soldania tyydyttänyt. Kuta enemmän hän syventyi itseensä, kuta pohjemmalle hän tunki eetilliseen kysymykseen, sitä matalammalta ja tyhjemmältä Hegelin filosofia hänestä rupesi näyttämään. Ja kun hän oli tutustunut Herbartin teoksiin, tapahtui hänessä täydellinen käänne, hänen toinen suuri heräyksensä, joka lopullisesti vapautti hänet filosoofisesta entisyydestään ja johti hänen ajattelemisensa aivan uusille urille.

Herbartin filosofia viehätti häntä varsinkin sen vuoksi, että se asetti ikuiset siveelliset aatteet ihmisen kaiken toiminnan pohjaksi. Niiden mukaan ovat kaikki yksityisten teot, niin pienten kuin suurtenkin, mitattavat ja tuomittavat. Toiminta yleiseksi hyväksi on kyllä se muoto, missä järjellisen ihmisen tulee esiintyä, mutta ei kukaan ole järjellinen, vielä vähemmän siveellinen ainoastaan sen vuoksi, että hän toimii yhteiskunnan palveluksessa. Se mikä tapahtuu, ei millään muotoa ole semmoisenaan järjellistä ja oikeaa, sillä todellisuudessa tapahtuu paljon sekä hyvää että pahaa. Ei siis kelpaa leimata historiaa mallikelpoiseksi. Ainoastaan se, mikä historiassa täyttää ikuisesti siveellisten aatteiden vaatimuksia, on mallikelpoista. Mutta tuo mallikelpoisuus on ja pysyy semmoisena, kokonaan riippumatta siitä, toteutuuko se historiassa vai ei.

Niiden samain siveellisten periaatteiden mukaan kuin historialliset tapahtumat tuomitaan, ovat myöskin historialliset henkilöt nuo n.k. suuret miehet arvosteltavat. Kun nerokas ja tarmokas mies käy kansansa etuja ajamaan — uskonpuhdistajana, sotilaana, lainlaatijana t.m.s. — sanotaan häntä Jumalan lähettämäksi, hän on ase yleisen hengen käsissä. Siitä on seurauksena, että suurta miestä ei muka saa arvostella niinkuin tavallisia ihmisiä, ei nähdä hänessä heidän vikojaan ja puutteitaan ja itsekkäisyyttään, sillä ilman sitä ei ole historiassa mitään suurta saatu aikaan. Tarvitsee vaan ajatella Beaconsfieldiä, Bismarckia, Aleksanteri suurta, Napoleonia y.m., nähdäkseen että historian tuomio on tällä tavoin tehty.

Mutta jos historian oma todistus on se, että ihmiskunta todellakin näin käsittää ja arvostelee suuria luonteita, niin eikö siihen ole tyytyminen? Suuri mies on ja pysyy suurena, sankari sankarina, — ja kansa seuraa hänen johtoaan ja antaa mielellään johtaa itseään.

Kysymys olisi helposti ratkaistavissa, jos meillä historiassa olisi tekemistä vaan luonnon kannalla tai lähellä sitä olevien kansain kanssa, jolloin siveellinen arvostelukyky suureksi osaksi puuttuu ja jolloin kansa hakee ja löytää menestyksensä tarmokkaassa toiminnassa ulospäin, esim. valloitussodissa, ja urhoollisuus ja äly ovat ainoita avuja, joita tunnustetaan tai joille jotain arvoa annetaan. Nerokas mies on niissä oloissa urhokas ja älykäs, muita avuja ei häneltä vaadita. Jos joku nero silloin esiintyy, niin hän pääsee ilman muuta johtavaan asemaan, hän on Jumalan lähettämä ja usein häntä semmoisena palvellaan.

Mutta meitä kohtaa historiassa muutkin suhteet kuin alkuperäiset ja luonnolliset.

Siveellinen tajunta herää vähitellen ja tulee tunnustetuksi. Kansansa kehityksen huipulla olevain miesten lukumäärä kasvaa ja silloin aletaan ottaa lukuun ei ainoastaan etevyyden määrää, mutta myöskin sen laatua. Opitaan erottamaan hyvää pahasta ja siveellinen arvostelu herää. Historiallisen sankarin tekoja tarkastellaan puolelta jos toiseltakin ja tuomio aikanaan mainiosta miehestä joko muuttuu tai tulee erilaiseksi sen mukaan, millainen arvostelijain oma käsitys on hyvästä tai pahasta, ja täten tullaan vähitellen siihen, että ehtona todelliseen menestykseen historiassa, todelliseen ja arvokkaaseen inhimilliseen kehitykseen ei suinkaan ole ainoastaan voiman ja älyn osoittaminen ja tarkoituksen saavuttaminen, vaan sen ohella myöskin siveellisten periaatteiden toteuttaminen. Monet kansan suosion saavuttaneet miehet, jotka ovat vedonneet suuren joukon intohimoihin, ovat kansan onneksi toimiessaan, mutta siveellisiä periaatteita laiminlyödessään saattaneet kansansa perikadon partaalle. Syynä siihen, että sellaiset miehet ovat niin suuresti päässeet kansain kohtaloihin vaikuttamaan, on ollut juuri kansan puuttuva siveellinen tajunta.

Sellaisetkin suuret miehet voivat kyllä ehkä hyödyttää tulevia polvia. Mutta jos paha ja väärä lopultakin kulettaa mukanaan jotain hyvääkin, ei se silti kuitenkaan lakkaa olemasta pahaa ja väärää, eikä saa heikontaa arvostelumme ankaruutta. Mutta kun ei kukaan meistä voi nähdä tulevaisuuteen eikä tietää, missä määrin oikeus ja totuus, kaikesta vääryydestä ja valheesta huolimatta, on voittava, niin ei meillä itse asiassa ole mitään muuta jälellä kuin pitää kiinni siitä ainoasta mittakaavasta, minkä tunnemme, nimittäin siveellisistä periaatteista.

Näitä siveellisiä periaatteita, joiden tulee olla ainoana ojennusnuoranamme, on Herbartin mukaan viisi. Soldanille muodostavat ne hänen "huoneentaulunsa", johon hän aina katsahtaa, kun on ratkaistava kysymys oikeasta ja väärästä, olipa sitten julkisessa tai yksityisessä elämässä, historiassa tai politiikassa, ja ne ovat hänen kantansa lähtökohtana kansallisuuskysymyksessä ja kotoisissa puolueriidoissammekin, niinkuin kohta tulemme näkemään. Annamme niistä sentähden seuraavan selonteon erään hänen käsikirjoituksensa mukaan, joka oli aijottu lähetettäväksi hänen ystävälleen Hedlundille. Se on kirjoitettu v. 1877 ja on siinäkin suhteessa merkille pantava, että Soldan siinä samalla selvittää kantansa siihen aikaan päivänkysymyksenä olevassa asevelvollisuusasiassa.

Selonteko on vastaus erääseen Hedlundin kirjeeseen (4 p:ltä toukok. 1877), jossa ystävä sanoo olevansa taipuvainen hyväksymään yleisen asevelvollisuuden periaatteet, jos se nimittäin tarkoittaa isänmaan puolustusta. Se on hänen mielestään se ehto, joka vaaditaan tämän velvollisuuden täyttämiselle. Sen yli meneminen on väkivaltaa, mutta ei oikeutta. "Nyt kysytään: eikö filosofiassa ole jossain paikassa näitä oikeusperusteita kehitetty? Eikö Herbart ole niistä mitään kirjoittanut? Haluaisin kovin mielelläni saada vastauksesi tähän."

Viitattuaan Kantin mielipiteihin hänen kirjassaan (v. 1795) ikuisesta rauhasta, jossa m.m. sanotaan, että paitse kiitosjumalanpalveluksia päättyneen sodan jälkeen olisi myöskin määrättävä julkinen katumus- ja parannuspäivä armon anomiseksi siitä suuresta synnistä, jota ihmiskunta yhä vielä harjoittaa, kun ei alistu laillisiin suhteisiin toisiin kansoihin nähden, kirjoittaa Soldan hiukan pistävästi, ett'ei hänen viisautensa sota-asioissa ulotu tätä rauhan aatetta kauvemmas. Hän on niin sydämmellisesti yhtä mieltä Kantin ja varsinkin Herbartin kanssa rauhan ja oikeuden merkityksestä, että hänet valtaa jonkinlainen inho kaikkia keskusteluja kohtaan siitä, miten sotatyö on parhaalla tavalla toimitettava. "Sinä siis ymmärrät ett'en minä suinkaan kykene tätä asiata mitenkään valaisemaan. Mutta jos sinä, tuttavallisen keskustelun muodossa tahdot kuulla, kuinka nämä yksityiset mielipiteeni, joihin filosoofinen vakuutukseni tietysti on painanut leimansa, ovat muodostuneet, niin antaisin minä sinulle melkein tämäntapaisen selityksen":

"Oikea, missä ja milloin se esiintyneekin, on pohjaltaan siveellinen aate. Väärät teoriat ovat moraalin alalta poistaneet oikean, väittäen sen kuuluvan eri alalle. Niin teki yksin Kantkin. Muut sitäkin enemmän harhautuneet ovat Kantin kanssa sivuuttaneet siveelliset aatteet ja asettaneet oikeusopin siveysopin sijaan, selittäen, että 'oikeata on se, mikä onnistuu', s.o. mikä onnistuu päästä voitolle historiassa; jota vastoin ero hyvän ja pahan välillä on toisarvoinen asia, joka korkeintaan koskee yksiköitä, eikä sitä vastoin 'yleistä henkeä' — esim. kansaa. Niin on absoluutisen aatteen oppi julistanut. Kant seisoi tienhaarassa ja hänestä erosi kaksi tietä kahteen päinvastaiseen suuntaan. Toinen oli (Hegelin) idealismi, joka meni ulos kaikkeen maailmaan ja opetti kaikkia kansoja ja perehtyi pohjolaankin. Toinen oli Herbartin realismi, joka vielä tänäkin päivänä on tuntematon vierailla mailla ja rauhallisesti odottaa tulevaisuuttaan omassa maassaan. Mutta tämä Herbart, joka ollen Kantin vertainen itsenäisyydessä, mutta nöyrästi kutsuen itseään varsinkin etiikassa Kantin oppilaaksi, koska hän Kantin kanssa hylkäsi onnellisuuden opin, löysi mitä Kant ei ollut nähnyt: siveellisten aatteiden olemassaolon ja merkityksen."

"Jo Kant lausui nuo kuolemattomat, vaikkakin vielä kovin vähän huomioon otetut sanat: 'Ei ole maailmassa mitään, niin, ei edes sen ulkopuolella mitään, jota ilman rajoitusta voisi ajatella hyväksi paitse hyvä tahto', ja hän näki selvästi, että ero hyvän ja pahan välillä on absoluutinen eikä relatiivinen. Kaikkinainen tahdon ilmaus on nimittäin aina joko hyvä taikka paha; tai on se siveellisesti yhdentekevä, jolloin sillä etiikan kanssa ei ole mitään tekemistä. Mutta Kantin ei onnistunut näyttää, missä tämä ero on olemassa. Hänen maailmankuulu 'kategoorinen imperatiivinsa', joka järjen nimessä käskee: 'sinun pitää!' ja hänen vastauksensa kysymykseen: 'mitä minun pitää', joka kuului: 'ole vapaa', 'ole mallikelpoinen' j.n.e., olivat kyllä oikeita, mutta jättivät asian selvittämättömäksi, niinkuin se muutamia viittauksia lukuunottamatta oli ollut vuosituhansia."

"Miltä nyt näyttää tuo hyvä tahto täydellisenä vastakohtana pahalle? — se on nyt elinkysymyksemme. Mitä minun pitää, että tahtoni olisi vapaa ja että se varmuudella voitaisiin julistaa mallikelpoiseksi?"

"Vastaus tähän on Herbartin kuolematon keksintö. Sen vastauksen antavat meille siveelliset periaatteet, jotka johtuvat siitä ihmisen sielussa olevasta ominaisuudesta, että hän tahtonsa ilmausten johdosta voi tuntea joko mielipahaa tai mielihyvää, saada niistä osakseen joko kiitosta taikka moitetta. Tällä tavoin lausuttu tuomio on ehdoton eli toisin sanoen ihmisen omasta tahdosta riippumaton."

Nämä tahdon ilmaukset voidaan nyt Herbartin mukaan n.s. laskea viidellä sormella. Ne ovat seuraavat:

1) Tahdon sopusointu meidän oman ymmärryksemme kanssa. Tätä aatetta, jota myöskin on kutsuttu omantunnonmukaisuudeksi, rehellisyydeksi y.m., nimittää Herbart sisällisen vapauden aatteeksi, osoittaakseen sillä hyvän tahdon riippumattomuutta kaikesta muusta kuin omasta vakaumuksestamme siitä, mitä meidän pitää, s.o. riippumattomuutta sekä ulkonaisista että sisällisistä vaikutuksista päinvastaiseen suuntaan, niinkuin palkinnon toivosta, rangaistuksesta, himoista j.n.e. Tämä aate on absoluutisesti hyvän tahdon ensimmäinen ja välttämätön ehto, mutta ei ainoa. Se ei näet anna mitään osviittaa siihen mitä meidän pitää. Siihen tietoon tullaksemme täytyy omantuntomme siveellisesti kehittyä ja se tapahtuu omaksumalla muut siveelliset aatteet. Niitä on, lähinnä sisäisen vapauden aatetta:

2) Tahdon voima eli tarmon aate, jota Herbart kutsuu täydellisyyden aatteeksi ja jonka mukaan voimakkaampi, täyteläisempi, perinpohjaisempi tai yleensä ulkonaisesti täydellisempi tahdon ilmaus aina herättää suurempaa tyydytystä kuin heikompi ja vaillinaisempi. Tämän aatteen ihanne, sen korkein kehitysaste on kaikkivaltius. Mutta ei tämäkään aate vielä anna tietoa siitä, mitä meidän pitää tehdä, ainoastaan, miten meidän pitää, eli toisin sanoen, että meidän pitää toteuttaa se, mikä hyvää on, niin täydellisesti, voimakkaasti ja perinpohjaisesti kuin se meille on suinkin mahdollista.

3) Hyväntahtoisuuden aate eli määrätyn tahdon antauminen toimimaan toisen henkilön onneksi. Se on puhdas, silloinkun se on vapautunut kaikista syrjävaikuttimista, jotka tarkoittavat omaa etua, olkoon sitten läheistä tai kaukaista. Myötätuntoisuus ei vielä semmoisenaan ole hyväntahtoisuutta, vaikkakin se sitä usein kyllä tukee. Puhdas hyväntahtoisuus on ja tulee sen olla todellista tahtoa. Myötätuntoisuus ei ole mikään vapaa tahdon ilmaus, ainoastaan tahdoton mielenliikutus. Sillä ei siis itsessään ole mitään siveellistä arvoa. Ei myöskään voi myötätuntoisuus ilman muuta täyttää hyväntahtoisuuden korkeinta käskyä: rakastakaa teidän vihamiehiänne. Rakkaus on meidän kielemme käytännön mukaan ei ainoastaan monikäsitteinen ja siis valitettavasti eksyttävä, vaan myöskin suorastaan sopimaton nimitys hyväntahtoisuudelle, joka yksinään on se, mitä kristinusko tarkoittaa. Minä voin vihata ihmistä, jonka ominaisuudet ovat minulle vastenmieliset. Ihmisen voimissa ei ole välttää vihaa esim. varkaita ja pettureita kohtaan, sillä tahdon ilmausten ominaisuudet siirtyvät sielutieteellisten lakien mukaan välttämättä niihin, joista ne ovat lähteneet, olkoon sitten asiaan tai henkilöön. Mutta tämä viha ei estä minua millään tavalla osoittamasta samoja henkilöjä kohtaan mitä puhtainta hyväntahtoisuutta. Epäilemättä on pyhän mestarimme oppi ymmärrettävä ainoastaan tällä tavalla. Me tarkoitamme, niinkuin hänkin, hyväntahtoisuutta, mutta puhumme rakkaudesta, suureksi vahingoksi asialle.

4) Kostannan eli palkitsemisen aate sisältää sen, että hyvä ja paha vaativat kostantaa niin paljon kuin mahdollista samassa mitassa. Siellä, missä ei niin tapahdu, syntyy siveellistä mielipahaa. Tämä aate edellyttää osaksi korkeampaa astetta siveellisessä kehityksessä kuin hyväntahtoisuus, joka alkaa jo aarniometsissä ja äidinrakkaudessa. Mutta suorittamaton kiitollisuuden velka, samoinkuin rankaisematon pahateko painavat jalostunutta mieltä ehdottomalla voimalla. Hyväntahtoisuus ja käytännölliset syyt käskevät kuitenkin panemaan rangaistusoikeuden, joka perustuu yksinomaan tähän aatteeseen, yhteiskunnan käsiin. Ainoastaan siveellinen rappeutuminen voi kieltää tunnustamasta kiitollisuuden velvollisuutta.

5:s ja viimeinen siveellinen periaate on oikeuden aate. Se perustuu siihen mielipahan tunteeseen, joka siveellisen kehityksen alkuasteillakin herää, niinpiankun kaksi tahtoa samaan aikaan suuntautuu samaan esineeseen, joka voi vaan tyydyttää niistä toisen. Sillä sellaisessa tapauksessa syntyy taistelua ja se on semmoisenaan vastenmielistä. Luonnollinen itsekkäisyys saattaa aina yhteentörmäyksiin. Ei mitään rauhaa, ei mitään mahdollisuutta siihen olisi ihmisten kesken, jos asia saisi siihen jäädä. Sentähden täytyy sopia säännöllisestä menettelystä määrätyissä uudistuvissa tapauksissa — välttääkseen muutoin uhkaavia taisteluita. Sääntöjä sanotaan laeiksi ja sopimus niiden käyttämisestä on lakiin perustuvaa oikeutta. Sen noudattaminen on velvollisuutta samoista syistä kuin hyväntahtoisuuden tai kostannan noudattaminen. Mutta yhteiskunnan käytännölliset edut vaativat alistumisen pakkoakin, silloinkun siveellinen tahto pettää. Siten syntyy yhteiskunta-oikeus, sekä siviili- että rikosoikeus, näennäisesti riippumatta siveyden vaatimuksista, mutta todellisuudessa sen vaatimuksen pohjalla, että taistelua on väistettävä. Se oikeus riippuu sopimuksesta s.o. keskustelusta siveellisten periaatteiden pohjalla, tai ainakin niiden hyväksymisestä, silloinkun itsevaltias on sitä säätämässä. Niin voi siis myöskin tapahtua, että väkivalta pannaan oikeuden sijaan, mutta väkivalta ei ole oikeutta vaikkakin se julistautuu laiksi — se on vaan väkivaltaa tai pakkoa.

"Jokainen näistä aatteista kehittyy korkeimmilleen siellä, missä tahdon vapaus ja elävä tahdon voima esiintyvät täydellisimpinä. Se on ihanne. Ihminen ei sitä voi toteuttaa, mutta yksityiset tahdonilmaukset voivat sen saavuttaa ja kokonaiset luonteet voivat kohota korkealle tätä täydellisyyttä kohti. Jos ajattelemme sen täysin toteutuneena, on meillä siveellisenä ihanteena pyhyyden käsite ja se pakottaa meidät uskomaan olentoa, joka itse pyhästi vaatii meiltä pyrkimistä siveelliseen täydellisyyteen."

Näin pitkälle kirjeessä Hedlundille. Eräässä toisessa paikassa kokoo hän Herbartin etiikan sisällön seuraavaan vuorisaarnaan:

"Siveyslain summa on tämä: rakasta lähimmäistäsi omantunnon mukaisesti enemmän kuin itseäsi ja Jumalaa ylitse kaiken. — Elä kanssaihmistesi ja lähinnä kansasi hyväksi, joille olet suurimmassa kiitollisuuden velassa ja joita syntyperäsi ja kasvatuksesi kautta parhaiten ymmärrät ja tunnet. — Uhraa itsesi isänmaan onneksi, sillä ilman itsensä-uhraavaisuutta on rakkaudesta puhuminen helisevä kulkunen. — Rakkaus on puhdasta, epäitsekästä hyväntahtoisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan. Se vaatii sinulta rehellisyyttä ja totuutta velvollisuuksina itseäsikin kohtaan ja kohtuutta lähimmäistämme kohtaan. Sinun ei pidä siis ainoastaan itsesi tähden tehdä oikein, vaan myös voimaisi mukaan vaikuttaa oikeuden ylläpitämiseksi siinä yhteiskunnassa, jossa elät, niin, jopa koko ihmiskunnassa. Mutta kun ihmiset siveyslaista huolimatta usein rikkovat oikeuden käskyjä vastaan, täytyy yhteiskunnassa ylläpitää lakia, jonka mukaan ihmiset hätätilassa pakon avulla estetään tekemästä toisille vääryyttä. Pidä sen vuoksi yhteiskuntalakia pyhänä ja työskentele sen parantamiseksi."

"Ja kaikki tämä tulee sinun tehdä mahdollisimmalla voimalla ja selvyydellä s.o. mahdollisimmalla täydellisyydellä."

Esitettyään näin maailmankatsantonsa ytimen ja sen vuosikymmenien kuluessa vakaantuneen sisällön käy Soldan sovittamaan sitä siihen kysymykseen, jonka hänen ystävänsä oli hänelle tehnyt: saako yhteiskunta pakottaa jäsenensä pukemaan päälleen veristä paitaa? Hänen vastauksensa on näin kuuluva:

"Minä uskon kyllä, että jokainen rakastaa omaa kansaansa enemmän kuin muita; mutta minä en usko, että hänen, Jumalan kunniaksi, tulee niin tehdä. Patriotismi on luonnollinen vaikutin, mutta toisarvoinen, eikä sillä ole mitään äänivaltaa siveellisten aatteiden kesken. Hyväntahtoisuus kohdistuu kanssaihmisiimme ja ne ovat lähinnä — nimittäin maantieteelliseltä, ja historialliselta, vaan ei siveelliseltä kannalta — maanmiehemme. Mutta niinkuin opetti suuri mestarimme, niin opettaa meitä myös tieteellinen arvostelu: meidän tulee rakastaa myöskin vihamiehiämme."

"Lienet sentähden ehdottomasti oikeassa, kun vaadit, ett'ei asevelvollisia saa pakottaa sen kauvemmas kuin isänmaan puolustukseen. Mutta minusta näyttää sen lisäksi, että koko asevelvollisuutta ei oikeuden mukaan voi asettaa ensimmäiseen eikä edes toiseenkaan sijaan. Vapaaehtoisten tulisi — ainakin minun mieleni mukaan — lähteä ennen muita, vaikka olisi kysymys isänmaan puolustamisestakin. Sitten palkkasoturien, sillä on paljon ihmisiä, jotka mielellään tekevät näinkin raakaa työtä, kunhan heille maksetaan. Mutta yhdenkään pakottaminen, joka inhoo asiaa uskonnolliselta tai siveelliseltä kannalta, näyttää minusta kaikin puolin raakamaiselta."

* * * * *

Se siveysoppi, jonka pääpisteet edellä on esitetty ja jota Soldan käsikirjoituksissaan monilla selityksillä ja kehityksillä valaisee, ei jäänyt hänelle pelkäksi teoriaksi, pelkäksi opiksi. Niinkuin jo usein ennen olemme huomauttaneet tahtoi hän saattaa elämänsä täyteen sopusointuun aatteittensa kanssa. Hän vaati niiden noudattamista ensin itseltään ja sitten myöskin muilta. Sekä yksityisessä että julkisessa elämässä tuli niiden olla ainoana ojennusnuorana. Kaikki, jotka tunsivat Soldanin hänen vanhoilla päivillään, vakuuttavat kuin yhdestä suusta, että suorempaa, rehellisempää ja velvollisuutensa tunnossa ja sen täyttämisessä ankarampaa miestä ei ole ajateltavissa. Kun tuli kysymys jostain tehtävästä, jonka hän katsoi velvollisuudekseen, silloin täytyi kaikkien omien etujen, kaikkien lempituumain ja mielitekojen väistyä. Hänen menettelynsä kaasulaitosta perustettaessa on siitä yksi esimerkki. Toinen on hänen toimintansa Suomen pankin setelien kanssa, joka monena vuotena vei häneltä sen vähänkin ajan, mikä häneltä olisi ilman sitä liiennyt filosoofisiin töihin ja lukuihin. Missä määrin tämä yksi ainoa suuri kysymys hallitsi häntä, osoittaa monien muiden joukossa seuraavakin ote eräästä kirjeestä (15 p. marrask. 1876): "Vaatimukseni, että totuuden rakkauden on oltava ensimmäinen kaikista avuista, on vuosien kuluessa käynyt yhä itsepäisemmäksi ja ankarammaksi. Vetäydyn siinä määrin kuin se on suinkin mahdollista pois jokaisesta, joka ei osoita halua sitä täyttämään."

Mutta kaikessa eetillisessä loistossaan esiintyy Soldan tehdessään muistiinpanoja erään sisäisen taistelun johdosta, joka selviää seuraavassa. Otettakoon se tähän, kun se paremmin kuin mitkään tieteelliset esitykset valaisee sitä kantaa, jolla hän seisoi, samalla kun se näyttää, millainen elävä voima hänen filosofiansa hänessä oli.

Syyskuun 18 p:nä 1872 klo 5.30 aamulla.

"Kultainen aamuhetki! Epäilemättä kaikua nyt niinkuin melkein aina niistä henkisistä ilmapiireistä, joissa olen viime aikoina asustellut."

"Se on viittaus Jumalaltani, tuolta melkein ainoalta todelliselta ystävältäni s.o. ystävältä, joka puhuu peittelemätöntä totuutta."

"Onhan mahdollista, ett'en näe oikein, vaikka luulen näkeväni."

"Mutta yksi asia on varma kuin kallio, se nimittäin, ett'en minä tieten tahtoen ole valehteleva itselleni — tai niille, jotka mahdollisesti kerran tulevat lukemaan nämä muistiinpanoni!"

"On kulunut jo vähän toista vuotta siitä kun — sen jälkeen kun olin alkanut parantua kovasta taudistani — omituinen epäselvyys ja häiriö alkoi vallata sielunelämäni."

"Vähitellen ja epämääräisesti, melkein niinkuin usva ilmassa muodostuu pilveksi, alkoi minusta tuntua niinkuin tekoihini olisi hiipinyt jotain sotkua, joka ei millään tavalla minulle kuulunut s.o. joka olisi ollut minulle omituista tottumuksen vuoksi tai mistään muusta ymmärrettävästä syystä. Tarkoitan, että minä nyt ja aina siitä pitäen kuin pääsin täyteen kypsyyteen, joka tapahtui jotenkin myöhään, voin hyvällä omallatunnolla torjua syytöksen siitä, että tässä olisi jäännös omasta luonteestani. Tuo kypsyys alkaa minun kohdallani vasta 25-30 ikävuoteni vaiheilla — s.o. epämääräisesti v. 1842 — jolloin minä, senaikuisen insinööritavan mukaan, Dünaburgissa kannoin prosentteja juutalaisilta ja urakkamiehiltä ja kavalsin kruunulle kuuluvia rakennustarpeita y.m. — ja v. 1848, jolloin minä kruunun kustannuksella ollessani ulkomailla tein kaikkein suurimman siveellisen kuperkeikkani koko elämässäni — paetessani virantoimituksestani ja bona fide vastaanottamastani luottamustoimesta. Ett'ei tuo kypsyys silloin 1848 ja vielä sittenkin ollut kovin kehuttavaa, näkyy siitä, ettei omatuntoni ole minua koskaan vaivannut ja vasta myöhemmin, nyt vanhoilla päivilläni olen minä alkanut huomata siinä asiassa jotain todella huonoa."

"Kun nyt vaan muistini ja sielunvoimani riittäisivät minua auttamaan! Tahdostani ja tarkoituksestani olen selvillä."

"Olin pormestari S.-vainajalta useita kertoja, muistaakseni kolme kertaa, aina kun palkanmaksoaika kaasuntarkastustoimestani lähestyi, saanut yksityisenä lainana etukäteen 25-50 ruplaa. Palkka, 250 ruplaa, maksettiin näet kerta vuodessa ja suoritus tahtoi aina käydä hitaasti, ainakin minun mielestäni, kun aina olin rahapulassa. Kirjallista kuittia ei koskaan vaadittu ja minä maksoin velkani tavallisesti samana päivänä kuin vihdoin sain nostaa palkkani."

"Mutta yksi sellainen suoritus 200 markan velasta lykkäytyi jostain minusta riippumattomasta syystä ei ainoastaan muutamia päiviä, vaan myöskin viikkoja, jopa kuukausiakin. Pormestari lienee ollut sairaana tai matkoilla."

"Yksi seikka tässä tapahtumassa on kuitenkin selvästi painunut mieleeni, se nimittäin, että kun minä sittemmin — luullakseni hra S:n palattua kotiin — olisin ollut tilaisuudessa jättämään hänelle rahat, minulla — ei ollut niitä. Satuin olemaan rahapulassa! — Se oli kiusallinen tila, johon jouduin — siksi muistan sen niin hyvin."

"Emme tavanneet toisiamme pitkiin aikoihin. Hän oli sairas, matkusti vielä kerran pois, muistaakseni. Näin hänet sitten ylipäätään vaan pari kertaa kadulla, jossa hän käveli halvattuna."

"Olin liiaksi kömpelö, liiaksi hämilläni käyttääkseni tilaisuutta — enkä ollut tullut mihinkään sisälliseen selvyyteen asiassa, kun eräänä päivänä luin lehdistä, että pormestari S. oli kuollut."

"— — — Tämän asian arin kohta oli nyt siinä, että minä siis vähitellen olin onnistunut nukkua velvollisuuteni täyttämisestä. Sen sijaan, että edes heti kuolinilmoituksen luettuani olisin ottanut päättävän askeleen ja ilmoittautunut velalliseksi, veltostuin minä ja odottelin jotain tointa kuolinpesän puolelta. Tässä ei tietysti ole kysymys mistään laittomuudesta. Yleinen lakihan käskee jokaisen valvomaan oikeuksiaan ja tekee yleensä eron vaan oikean ja väärän välillä. Mutta tässä on kysymys hyvästä ja pahasta. Tässä on kysymys siitä, mistä ihmiset lausuvat arvostelunsa vetoomatta yleiseen lakiin s.o. ainoastaan ihmisyyden mittakaavan mukaan. Ja tämän mittakaavan mukaan olin minä menetellyt häpeällisesti."

"Jumala, joka katsoo ihmisten sydämmiin, tietää kuitenkin, että vaikuttimeni tällä kertaa eivät olleet huonot, ainoastaan heikot ja epäselvät. Hän tietää, että se oli rahapula, eikä mikään halu vetäytyä maksamasta, joka ensin aiheutti viivytyksen, mutta että se sittemmin ei ollut edes rahan puute, vaan rohkeuden puute eli toisin sanoen aseman tukaluus, joka ylläpiti heikkouttani ja sai minut odottamaan ikävän asian ratkaisua — kädet ristissä!"

"Huono muistinikin vaikutti, että vaan silloin tällöin ja ohimennen ja epäselvästi muistin koko asian, kunnes viime kesänä tautivuoteella jouduin sitä tarkemmin miettimään. Sittemmin on minua usein vaivannut ajatus, että olen menetellyt alhaisesti, mutta mitään keinoa siitä puhdistuakseni en sokeudessani löytänyt. Vaan tänään luulen sen kuitenkin löytäneeni. Tänään on Jumala vihdoinkin siunannut mieleni valonkipinällä. Herätessäni salamoi seuraava ajatus mielessäni:"

"'Kas niin! — Filosofian avulla et onnistunut tunkea asian ytimeen: mutta tunteesi ei ole pettänyt sinua.'"

"Käy tosin kipeästi itsekkääseen mieleen, kun täytyy ryhtyä itsesyytökseen! Ja kuitenkin oli se juuri se kultamurunen, jonka tänään löysin."

"En ollut nimittäin tähän päivään saakka tuntenut mitään oikeata omantunnon moitetta. Jumala kyllä näkee, ajattelin tähän saakka, että menettelyni ei ollut mikään tulos epäpuhtaista vaikuttimista. Nyt sitä vastoin aloin todenteolla epäillä juuri tuota puhtautta. Huomasin, ett'en tiennyt, oliko S. vainaja edes merkinnyt kirjaan puheena olevan menoerän, niin, ett'en edes pitänyt sitä todenmukaisena ja että siis olettamiseni velan uloshakemisesta hänen kuoltuaan lepäsi mitä höllimmällä pohjalla."

"Kunnon miehenä olisi velvollisuuteni ollut olla odottamatta velkomista, sillä olinhan minä saanut rahat ainoastaan etukäteen palkastani."

"Tänään selvisi minulle nyt kaikki tuo. Heti herätessäni tuntui minusta niinkuin olisi pitkällinen ja pimeä pilvi nukkuessani häipynyt. Ja minä päätin heti pitää kiinni tuosta valopilkusta."

"Siitä on seurauksena kysymys: Kuinka on minun meneteltävä saadakseni asian korjatuksi? — Sillä korjattava se on — viipymättä — vaikka minun pitäisikin istua vapaaehtoiseen mustaanpenkkiin."

"Syyskuun 20 p:nä klo 5 aamulla. — Ajattelin vainajan veljeä valtioneuvosta."

"Asia olisi kai järjestettävä hänen kauttansa. Mutta me emme ole tuttuja! Mutta miksi en sitten tunne häntä enkä muitakaan? Miksi ovat kaikki minulle vieraat? Syy ei voi olla kaikissa, sen täytyy olla yhdessä — ja silloin tietysti siinä, joka elää kuin metsässä kolottu puu, liiaksi sisäänpäin."

"Mutta täytyykö minun sitten välttämättä istua mustaa penkkiä kenenkään edessä? jos S:n perhe olisi varaton, niin voisin ehkä nimettömässä kirjeessä lähettää nuo viisikymmentä ruplaa ja sopia loput Jumalan kanssa; vai kuinka? — Hm! Ehkäpä vielä odottaa heiltä hiljaisen kiitoksen siunausta kaupan päälliseksi?"

"Kurjia kuvitteluja! Onhan selvää kuin päivä, että kaikissa tapauksissa persoonallinen välitys on välttämätön. Tämä huomio, joskin hiukan katkera, on tämän aamun kullanmurunen herätessäni."

"Syvällä jokaisen ihmisen sisäisen elämän pohjassa on olemassa — ell'ei hän elä täydellisessä luonnontilassa, — ainakin hämärä tunne tai aavistus korkeammasta maailmanjärjestyksestä, joka hallitsee onneamme, kohtaloitamme. Jos me jossain määrinkään osaamme ymmärtää ja tuntea sen suuremmoista yhteyttä, emme voi olla tuntematta itseämme siinä pieniksi ja heikoiksi raukoiksi, mutta itse tämä maailmanjärjestys on katoamattoman voiman ilmiö — kaikkivaltias olento. Uskomme kautta tuohon olentoon saa elämämme arvonsa ja merkityksensä, niinkuin ihminen heikkoudessaan löytää tässä uskossa turvansa ja johtonsa korkeimpaan päämääräänsä."

"No niin, minä puhun sinusta ja sinun kanssasi, Jumalani!"

"Sinä käsittämättömän suuri, jonka olentoa minä joskus, filosoofien eksyttämänä, olen luullut voivani nähdä kirkkain ja selvin piirtein!"

"Mutta miksi haen minä nyt ihmisen välitystä Jumalan ja minun välisessä asiassa? Siksi, että minä kalpaan korvarippiä ja synninpäästöä, sillä minä olen tehnyt häpeällisen teon. Että se on tapahtunut velttoudesta, heikkoudesta, ei ole mikään puolustus. Siveysoppi käskee juuri olemaan voimakas, kun on kysymys oikein tekemisestä. Mutta nyt on niin, että tuo teko on tehty ja vaatii oikaisua. Se taas voi tapahtua ainoastaan uuden teon kautta, joka on oikea ja muuten omansa kumoamaan edellisen vaikutuksen. Ja siihen tarvitaan, asian luonnon mukaan, ainakin kaksi ihmistä."

"Jumala katselee tätä tekoa kolmantena, ja tämä ajatus antaa minulle voimaa voittamaan sen häpeän tunteen, joka niin kauvan on sitonut kieleni ja masentanut mieleni." — — — — —

"Tällä tavoin luo yksi esimerkki omasta elämästäni kirkasta valoa yhteen siveysopin pääkysymyksistä." — — — — —

"P.S. illalla: Puolen päivän aikaan tapasin valtioneuvos S:n eräässä puodissa. Olin jo pyytämässä lupaa saada puhutella häntä. Mutta sydän alkoi tykyttää rinnassani ja minusta olivat aika ja paikka sopimattomia. Tunsin kuitenkin, että minä kohta olisin valmis."

"Syyskuun 21 p:nä klo 5.30. — On niinkuin jo paljas päätös tehdä sen mukaan kuin katsoo oikeaksi soinnuttaisi sieluni sisäiseen rauhaan ja onneen."

"Jumalaa kutsun minä tässä asiassa ainoastaan todistajaksi, mutta kuitenkin päätodistajaksi."

"En pyydä Häneltä mitään armoa, sillä se maailmanjärjestys, jonka synty Jumala on minun silmissäni, tuo ihmeellisen täydellinen maailma, on täynnä sitä armoa, jota tarvitsen. Jumalan olento on minulle arvoitus. Mutta kun minä välistä aivan vaistomaisesti koetan tehdä itselleni selkoa hänen suuruudestaan, niin en voi löytää mitään sijaa sille käsitteelle, että Jumala voisi vihastua tai muuten esiintyä niinkuin ihmiset epätäydellisyydessään tekevät. Ei Häntä siis myöskään ole tarvis lepyttää tai Häneltä armoa rukoilla. Jos voisin käsittää Jumalan ihmisenlaisena, en voisi ajatella häntä muuna kuin iäti lempeänä ja iäti puolueettomana. Sillä Jumala on minulle kaiken totuuden, kauneuden ja hyvyyden perikuva. Mutta nyt katson minä Jumalaa totuuden Jumalana, totuuden alkuperänä."

"Siis todistajaksi, ei tuomariksi. Hänen tuomionsa on näet aina tietty ja varma, kun omantunnon ääni puhuu. Ja me saamme aina itse lukea sen tuomion, sillä se on selvän selvästi kirjoitettu meidän sydämmeemme."

"Ei ollut velvollisuuteni sisältö minulle epäselvä, ainoastaan tapa sovittaa, mitä olin huonoudessani rikkonut. Se se on, joka on maksanut minulle kovan sisällisen taistelun, joka ei tätä kirjoittaessani ole vielä päättynyt. Mutta jos minun onnistuu tätä tietä päästä sovitukseen ja rauhaan, niin on se epäilemättä totuuden Jumalan työtä."

"Syyskuun 23 p:nä klo 6. — Mieltäni yhä kirvelee ajatellessani, että hetki lähenee. Uusia epäilyksiä herää vielä. Kuinka luonnoton onkaan askel, jota nyt olen ottamassa? Onko säädyllistä mennä melkein tuntemattoman henkilön luo ja esittää hänelle omantunnon vaivojaan, joiden kuuntelemista tuskin voisi pyytää läheiseltä ystävältä? Onko se hyväntapaista? Eikö se ole haaveilua, eikö se ole naurettavaa?"

"On se, se on naurettavaa, ainakin jokapäiväisen mittakaavan mukaan. Jokapäiväisen elämän ei ole tapana sovittaa uskontoa täydellä todella. Me kyllä ihailemme ja pidämme kaiken korskean hengenjalouden huippuna Kristuksen oppia: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Mutta yhteiskuntamme jokapäiväisissä oloissa on se vaan korulause. Koetahan vaan kerrankin tehdä siitä täyttä totta, johon tietysti kuuluu, että lähimmäisesi olkoon kuka tahansa, ei vaan hyvä ystävä ja tuttava; kyllä vaan joutuisit pilkattavaksi haaveilijana ja hulluttelijana."

"Syyskuun 24 p:nä klo 6. — Eilen illalla kokous Seurahuoneella. Sanat takertuivat taas kurkkuuni. Mitä merkitsee se? Ajattelenko ulkona kaupungissa toisin kuin kotonani? Siltä todellakin näyttää. Ainakin oli se eilen, niinkuin minusta tuntui, seuraus siitä vaikutuksesta, minkä nuo 12 tyyntä, rauhallista ja ymmärtäväistä miestä tekivät minuun. Ei kukaan heistä tekisi tai edes tarvitseisi tehdä niinkuin minun oli aikomus tehdä. Ja niin sitä mentiin — kukin kotiansa."

"Vai oliko se siksi, että uusia epäilyksiä oli tulossa? Eikö se ole ilveilyä, itseni pettämistä, että minä kutsun Jumalan todistajaksi? Kuinka hän voi todistaa? Eihän Jumala voi ihmiskielin puhua. Hän on äänetön ja mykkä. Hän jättää ihmisen itsensä ratkaistavaksi sen, mikä on oikein — tai väärin. Tuomioistuimemme valantehneine todistajineen voivat tästä kertoa."

"Valantehneine! Kas, siinä on ehkä avain koko arvoitukseen! Miksi vaaditaan todistajalta valaa? Siksi, että hänen puheensa olisi yhtäpitävä hänen omantuntonsa, hänen salaisimpien ajatustensa kanssa. Vaan ett'ei tälläkään tiellä täydellistä varmuutta saavuteta, on tunnettu asia. Nyt on selvää, ett'ei minunkaan haluni korvarippiin asiassa, jossa ei ole saatavana muita todistajia kuin Jumala ja minä itse, ole pohjaltaan muuta kuin vapaaehtoinen puhdistusvala. On siis vaan merkittävä, että sanottu on yhtäpitävä syytetyn omantunnon kanssa, joka samalla on todistajan omatunto tässä asiassa."

"Ja kun Jumala ei itse voi puhua eikä tuomari tunne todistajan omantunnon laatua, niin ei ole jälellä muuta kuin antaa tuomarin omin silmin katsahtaa todistajan ajatuksen juoksuun ja tekojen vaikuttimiin s.o. hänen omaantuntoonsa."

"Joulukuun 21 p:nä klo 4. — Taas on viikkoja kulunut, viikkoja omituisessa, laimeassa ja kuitenkin sietämättömässä sisällisessä taistelussa."

"Näin eilen valtioneuvos S:n etehisessä konsertista tullessa. Ratkaisun viipymiseen oli monet syyt. Suurin niistä se, että yhä pelkäsin tulevani naurunalaiseksi, esiintyä narrina 55 vuoden ijällä."

"Velan maksaminen ilman selitystä asian laadusta ei olisi vienyt päämaaliin."

"Kuinka kernaasti olisinkaan ostanut omantuntoni rauhan kahden- tai kolmenkertaisella rahasummalla, jos se vaan olisi rahalla saatavissa."

"Pelko tulla naurunalaiseksi ratkaisi tällä kertaa asian."

"Ja mitä minä lopulta pelkään? Mahdollista väärinkäsitystä?"

"Siis vielä tänään! — — — mutta seis! Onko omatuntoni siis epäpuhdas? Eihän minulla ollut mitään epäpuhdasta tarkoitusta. Eikö taistelua siis voi ratkaista omassa rinnassani, omassa kammiossani?"

"Ei!"

"Syystä siitä, että velka vielä on maksamatta. Ja siitä, että minulle nyt on selvinnyt kuin kirkkaaksi päiväksi: että se, mitä kirkko ja teoloogit sanovat heikkouden synniksi on puhtaalla suomenkielellä kutsuttava epäsiveellisyydeksi. Jesuksen sanoilla: 'olkaat täydelliset niinkuin taivaallinen isänne täydellinen on', ei ole muuta järkevää merkitystä kuin se, että meidän, kun siveellisiä vaihtopuolia ilmaantuu elämässämme — aina täytyy antaa etusija täydellisemmälle teolle s.o. voimakkaammalle, suuremmalle, täyteläisemmälle mitalle siitä, mitä omatunto hyväksyy. Olkoon se mitta suuri tai pieni, — meidän tulee täyttää se — ilman tinkimättä! Mene siis — ja mene viipymättä."

"Valitse siveellinen voima ennen siveellistä heikkoutta. Jumala kyllä pitää huolen muusta. Siis —"

"Tässä seison enkä taida muuta."

* * * * *

"Samana 21 p:nä Jouluk. j.p.p. pyysin päästä hänen puheilleen. Iltapäivällä 4.30—5.30 tapahtui tuo vaikea tunnustus, jäykän vaitiolon kestäessä. Ei mitään vastakaikua niinkuin olin pelännytkin, ei jälkeäkään tuosta lämmöstä, joka oli ollut aiheena minun menettelyyni. Mutta ei myöskään mitään suoranaisesti tympäsevää tai hylkäävää. Voisin kadehtia tuon miehen rauhaa."

"No hyvä — olen tehnyt kaikki mitä olen voinut. Kovin masentuneena kulin kotiini, ostin muutamia joululahjoja, jätän huomenna rahat ja sitten olen minä tässä ikävässä asiassa tunteva olevani selvillä."

19.

Mietteitä kansallisuuskysymyksestä.

Patriotismi ei ole ehdoton siveellinen aate. — Kansallisuusaate vielä vähemmin. — Kirjeenvaihtoa Viktor Rydbergin kanssa. — Kansallisuusaate voi johtaa heikomman sortoon. — Katkoff oli hegeliläinen. — Mietteitä kieliriidasta. — Valta ei ole oikeutta. — Z. Topeliusta vastaan. — "Sijaa aatteille!" — Hengen jalous. — Loppu.

Soldanin ankara oikeudentunto ja hänen siveelliset periaatteensa määräsivät hänen kantansa myöskin sen ajan suuressa kysymyksessä, kansallisuuskysymyksessä. On luonnollista, että hän vilkkaalla luonteellaan ei voinut pysyä kylmänä ja välinpitämätönnä riidassa, joka kiehui kuumimmillaan maassamme 1870-80 -luvulla. Hän ottikin siihen osaa koko sielunsa innolla ja sen kysymyksen ratkaiseminen muuttui hänelle hänen viimeisten vuosiensa sisällöksi.

Käytöllinen politiikka oli ja pysyi hänelle kuitenkin vieraana. Siihen hän ei ottanut osaa, siltä kannalta ei asia häntä liikuttanut. Ell'ei ota lukuun sitä, että hän — senkin vastenmielisesti ja vain toisten kehoituksesta — allekirjoitti liberaalisen puolueen ohjelman, ei hänen nimensä tullut näkyviin julkisuudessa päivän kysymyksiin kytkettynä. Luultavaa kuitenkin on, että hän ollen likeisissä suhteissa Anders Chydeniukseen jossain määrin vaikutti tämän kirjoituksiin Helsingfors Dagbladissa.

Hän oli asettanut itselleen toisen tehtävän, paljoa suuremman ja syvemmän: sen, oliko kansallisuusaate niinkuin sen Hegel ja Snellman käsittivät, siveellisesti oikea, ja oliko se sopusoinnussa ikuisten siveellisten periaatteiden kanssa.

Hänellä oli aikomus julaista filosoofinen tutkimus kansallisuusaatteesta, koettaa kumota meillä yksin vallitseva hegelianismi ja asettaa sijaan Herbartin siveellisiin vaatimuksiin perustuva oppi ihmisyydestä.

Näyttääkseen, ett'ei kansallisuusaate ole se suuri absoluutinen aate, joksi Hegel oli sen julistanut, koettaa Soldan ensiksi osoittaa, ett'ei patriotismikaan semmoisenaan ole mikään ehdoton siveellinen aate, jonka ennen muita muka pitäisi päästä tekojamme määräämään. Patriotismi, niin jalo ja suuri kuin se onkin, ei ole siksi ehdoton siveellinen aate, että on olemassa korkeampia ja suurempia aatteita, jotka ovat ikuiset ja ehdottomasti oikeat ilman poikkeuksia ja jotka voivat kumota sen antamia määräyksiä.

Se on kyllä hyvää ja kiitettävää ja usein sitä syystä ylistetään kaikkein korkeimmaksikin. Mutta se ei ole rajattomasti, ei absoluutisesti hyvää. Kant oli oikeassa sanoessaan, ett'ei ole muuta rajattomasti hyvää kuin hyvä tahto.

Patriotismi, isänmaanrakkaus on ihana asia niin kauvan kun se perustuu hyvään tahtoon ja onneksi tekee se sen varsin usein, jolloin se on jaloa ja puhdasta, siveellistä ja kiitettävää. Semmoisessa muodossa on patriotismi esiintynyt miehissä semmoisissa kuin Porthan, Lönnrot, Runeberg, Castrén, Calonius, Fredrik Cygnæus, Uno Cygnæus, ja niin monessa muussa isänmaanystävässä, joiden siveellinen hyvyys tässä kohden oli ehdotonta hyvää tahtoa.

Mutta kaikki tuo ei kuitenkaan mitään auta, sillä on olemassa patriotismia, vaikutusta yhteiseksi hyväksi, joka ei ole hyvää ja jota ei ole johtamassa puhdas ja epäilemättömästi siveellinen tahto, vaan tahto, joka kyllä voi tarkoittaa hyvää, mutta joka erehtyy keinoista juuri siveellisen epäselvyyden ja sekaannuksen vuoksi.

Sellaista epäiltävää patriotismia on m.m. natsionalistinen patriotismi joka sallii väkevämpien sortaa heikompia kansallisuuksia. Eräässä kirjeessä Viktor Rydbergille (Helsinki, 2.3.79) kirjoittaa hän tästä asiasta: "Minun on nyt koskettaminen erästä asiaa, joka aika-ajoin on tuottanut minulle omantunnon vaivoja. Tarkoitan muutamia satunnaisesti lausumiani sanoja isänmaanrakkaudesta luuloteltuna siveellisenä aatteena. Mitä ihmettä ajattelee Björnstjerne, joka (Norjan lippukysymyksessä) asettuu kansain yhä edistyvää veljeytymistä vastaan. Hänen epäonnistunut esiintymisensä Kristianiassa muistutti minua eräästä satunnaisesta kohtauksestani professori Daa vainajan [historian professori Kristianian yliopistossa Ludvig Daa, kuoli 1877] kanssa rautatiejunassa. Hän väitti, että Skandinaaviassa oli samallainen sisäisen hajaantumisen 'liike' kuin Suomessakin (jota olin valittanut) ja joka intoillessaan 'itsenäisestä edistymisestä' ainoastaan vaikeutti ja hidastutti hyvää asiata. Me molemmat pahottelimme tätä ilmiötä ylipäänsä, mutta olimme eri mieltä sen välttämättömyydestä. Hän piti kiinni historiasta, siitä, mikä tapahtuu, minä taas siitä, minkä pitäisi tapahtua ja mitä siis jokaisen rehellisen kansanjohtajan tulee vaatia. Ei edes Hegelin hävittävä nero (härjande snille) uskalla kieltää, että jonkunlainen 'epävastaavaisuus' on olemassa todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen' välillä. Mutta hän hyväksyy absoluutisen, syihin perustaumattoman olemisen. Historia tekee itse itsensä. Filosofia on vaan myöhästynyt käsitys 'ajanhengestä.' Kun se istuu ja maalaa 'grau in's grau', on ajanhenki jo edistynyt ja 'luonut' (s.o. loihtinut) uusia muotoja, ja todellisuus hymähtelee filosoofin hyväntahtoisille spekulatsioneille. — Minusta näyttää kuitenkin siltä kuin ei nerokkaan runoilijan pitäisi edes runollisissa haaveissaan hyljätä yksinkertaista ja päivän selvää periaatetta, että kaikki, joka edistää kansain välien rikkoumista, on pahasta. Björnson tietää aivan varmaan, että ainakaan hänen filosofiansa ei ole väritön taulu ja että ajan henki itse asiassa on tulos kansain villinä kasvavasta älystä ja filosofien (tai paremmin: tietäjäin ja runoilijain) onnistuneesta tai myöskin epäonnistuneesta ajatustyöstä. Minä puolestani surkuttelen suuresti sitä idealismia, joka ei tiedä muusta vakavammasta ihmiskunnan harrastusten johdossa kuin mitä on ihmisten historiallisesti faktillinen tahto ja ajan tuulenpuuskat. Totta kyllä on, että tätänykyä kollektiivinen itsekkäisyys kansallisten harrastusten, patriotismin y.m. nimessä on intoilijain tunnussanana. Mutta yhtä paljon kuin yksilön tärkein harrastus, itsensä jalostaminen, on sodassa kaikkea yksilöllistä itsekkäisyyttä vastaan, niin on ja tuleekin olla kansan korkeimpana määränä itsensä jalostaminen ilman kansallista itsekkäisyyttä. Kaiken ihmisyyden johtavana tähtenä olkoon aatteiden aate, pyhä tahto. Mutta kiihoitus veljeytymistä vastaan, olkoon se kuinka isänmaallista tahansa — ei ole pyhä."

"Mutta minä huomaan tulleeni liian syville vesille. Se uhkaa tulvia yli äyräittensä. Kokoan purjeeni. Vaan minun teki todellakin mieleni sinulle kerran, joskaan ei esittää, niin ainakin koskettaa noiden harhaoppisten sanojeni tarkoitusta: että isänmaanrakkaus ei kelpaa siveelliseksi mittapuuksi tai johdoksi."

Tähän kirjeeseen vastaa Rydberg (Göteborg, huhtik. 1879): "Norjan lippujuttu on tyhmä juttu — ehkä sitä tyhmempi sen vuoksi, että sen tarkoitus ei alkujaan ollut huono. Tunnen Björnsonin hyvin ja tiedän, kuinka kansain veljeytyminen on hänen sydämmellään ja kuinka vierasta hänelle nyt on itsekäs patriotismi. Ei ole kauvan siitä, kun hän esiintyi ja lisäsi vihamiestensä ja panettelijainsa suurta lukua sanomalla tuolle norjalaiselle rievulle katkeria totuuksia vasten naamaa. Kysyn itseltäni turhaan, mitä hyvää on luultu voitavan odottaa koskemalla tuohon mitättömään asiaan; mitä pahaa siitä on odotettavissa, on sitä vastoin aivan selvä."

"Kun sinä ja professori Daa tapasitte toisenne rautatievaunussa ja keskustelitte erilaisista historiallisista näkökannoista, niin törmäsi siinä yhteen kaksi maailmankatsantotapaa, joiden juuret ulottuvat aina Parmenideksen ja Heraklideksen aikoihin, joka viimemainittu 'absoluutisine olemisineen' uudistihe Spinozassa, Hegelissä ja nyt viimeksi noissa uudenaikaisissa kokeissa, joiden avulla historiaa tahdotaan käsitellä luonnontieteellisesti ja selittää kaikki sen ilmiöt seurauksiksi fyysillis-mekaanisesta syyperäisyydestä. Pahaksi onneksi tämä syysarja kuitenkin riippuu aivan ilmassa ja jättää oman syntynsä — siis filosofian pääkysymyksen — selittämättä. Jos tämä katsantotapa todella pääsisi vallalle ja määräämään valtiomiesten, eduskuntain ja kansanjoukkojen kantaa, niin vaipuisi koko eurooppalainen elämä, siveellisen joustavuuden ja tuoreen persoonallisen tahdon puutteessa, itämaisen kvietismin tautia uhkuvaan hetteeseen. En tiedä, oletko lukenut erästä kirjoittamaani runoelmaa Ahasverus och Prometheus, joka on ollut julkaistuna Litterärt albumissa (Tukholma 1878). Ahasverus, historiallisen täytymyksen edustaja, taistelee siinä Prometheusta vastaan, joka edustaa sitä, jonka tulee olla. Siinä olette te nyt, sinä ja Daa. Ei kuitenkaan ole mitään vaaraa olemassa. Kaikki tulevain vuosisatain syvimmät luonteet ja lämpimimmät sydämmet tulevat olemaan Promethidejä, jotka tuntevat epämukaisuuden todellisuuden ja 'itseään toteuttavan aatteen välillä' ja koettavat sitä poistaa. On käyvä yhä selvemmäksi, että 'historia', käsitettynä kaikista yksilöllisistä tahdoista riippumattomaksi tai kaikkia yksilöllisiä tahtoja määrääväksi faktumiksi, on yksi noita monia suuria mielikuvitteita, joita väärä abstraktsioni on synnyttänyt. 'Historia tekee itse itsensä', sanotaan; mutta nyt tullaan sanomaan: 'aatteet tekevät historian'. Kansa, jota ihanteelliset voimat eivät vielä ole vallanneet, ei ole historiallinen kansa. Sillä ei ole mitään historiaa. Se on lauma ja pysyy laumana, joskin se elää tuhansia vuosia. On näyttäytyvä, että terveellinen determinismi (tahdon rajoitus) hyvin sopii yhteen sen tiedon kanssa, että harrastuksemme itsetietoisesti määräämiämme päämaaleja kohti tulevat yhä tehokkaammin vaikuttamaan historialliseen syyperäisyyteen. Kansan korkeimmaksi päämaaliksi asetan siis minäkin sinun kanssasi sen 'itsensä jalostamisen', joka ehdottomasti kumoaa 'kansallisen itsekkäisyyden'."

Mutta vielä vähemmin kuin patriotismi kelpaa Soldanin mielestä kansallisuusaate siveelliseksi periaatteeksi. Se on vaillinainen siveellisenä periaatteena ja sangen epäilyttävä politillisenakin.

Kansalliset pyrinnöt ovat kyllä täysin oikeutetut siinä tapauksessa, että ne sisällöltään ja tarkoitukseltaan ovat siveellistä ja oikeata laatua. Mutta ilmauksina luonnollisesta itsekkäisyydestä, johon niillä on taipumus vajota, ovat ne hyljättävät. Ei mikään ole hyvää sentähden, että se on kansallista tai isänmaallista. Isänmaallista on vaan se, mitä me isänmaassamme tapaamme hyvää.

Kierointa oli Soldanin mielestä kansallisissa pyrinnöissä se, että ne näyttävät kaikkialla tähtäävän voimakkaamman valtaan ja heikomman sortoon. Kun Hegelin mukaan historia oli korkein tuomioistuin ratkaisemaan, mikä oli lopulta oikeaa s.o. että se, mikä tapahtui ja pääsi voitolle, oli oikeaa, niin syntyi pian käsitys siitä, että valtakin oli oikeutta, että voimakkaimmalla oli aina oikeus puolellaan. Kun kansallisuusaate aina on voimakkain suuressa joukossa, niin johtui se helposti pitämään omaa valtaansa oikeuden korkeimpana ilmauksena. Mihin tämä oppi vie, se näkyy Soldanin mielestä siitäkin, miten esim. Katkoff sovitti tarkoituksiinsa opin absoluutisesta eli yleisestä hengestä. Hänen oppinsa oli, että slaavilaisen hengen piti päästä valtaan ja sortaa ja häväistä kaikkia muita, koska ne olivat heikompia, Se oli suoranainen seuraus Hegelin oikeusopista.

Siirtäessään nämä yleiset periaatteensa, — joita hän paljoa tarkemmin ja perusteellisemmin käsittelee kuin mitä tässä on voitu tehdä — Suomen oloihin, tulee hän siihen johtopäätökseen, että kansallisuusaatteen yksipuolinen käsittäminen ja ainoaksi oikeaksi kohottaminen on saattanut meidät suurimpaan onnettomuuteemme, vallitsevaan puolueriitaamme, että fennomania semmoisena kuin hän sen käsittää on hylättävä, koska se muka tarkoittaa sekä luvultaan heikomman aineksen sortamista että korkeamman kulttuurimuodon hävittämistä. "Yksikieli"-teoria on hänestä epäsiveellinen. Ja vielä enemmän väite siitä, että ruotsinkieli olisi Suomessa vieras kieli, jolla muka ei ole täällä samaa oikeutta olemiseensa ja kehittymiseensä kuin suomenkielellä.

Mutta antakaamme hänen puhua omilla sanoillaan, joissa hän esittää teoksensa ohjelman ja sitä itselleen selvittää ikäänkuin puheluissa itsensä kanssa:

"En tahdo minä taistella suomalaisuuden asiaa vastaan sen järkevässä merkityksessä, vaan fennomaniaa, suomikiihkoisuutta vastaan tahdon minä taistella: en näet tarkoita fennomanialla työtä suomenkielen kehitykseksi kirjalliselta kannalta katsottuna. Tämä työ on nimittäin ihmisyyttä ja ihmisyyteen perustuvaa toimintaa, juuri sellaista, miksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajat sitä katsoivat ja niinkuin sen käsittivät Lönnrot, Castrén y.m. Ei kukaan heistä vihannut maan sivistyskieltä, eivätkä he katsoneet sitä ulkomaalaiseksi, vaan vaativat he ainoastaan molempien kielten tasa-arvoisuutta. Vasta tuo hegeliläinen yksipuolisuus etnograafisine kansallisuuksineen muutti tämän kannan."

"En tahdo myöskään taistella isänmaallista työtä vastaan suomenkielen oikeuksien hyväksi, sillä ei suomenkielen käyttäminen julkisessa elämässämme, joka kansamme historiallisen kehityksen vuoksi aina viimeisiin aikoihin saakka on ollut varsin vaillinaista, ole sekään vielä fennomaniaa. Niin totta kuin humaaninen elämä on kansan todellinen päämaali, ei kansassa, josta 7/8 puhuu ainoastaan suomea, voida muuta vaatia kuin että suomenkieli on tähänastisesta alhaisesta asemastaan kaikilla laillisilla keinoilla autettava. Tältä kannalta katsottuna — tunnustakaamme se suoraan — ovat suomenkielen oikeudet suuri päämaali ja elinehto kansallemme tämän sanan väärentämättömässä ja humaanisessa merkityksessä — ei ainoastaan kansan suomalaiselle osalle, vaan koko kansallemme. Sillä myöskin ruotsia puhuvalle osalle on katsottava inhimilliseksi tehtäväksi kaikkien kansalaisten sivistäminen ja kohottaminen, olkoon näiden kieli mikä hyvänsä. Sillä me olemme vanha historiallinen yhteiskunta syvälle juurtuneine yhteisine traditsioneineen. Oli siis verrattoman suuri urotyö se herätys, joka lähti kansallisten harrastusten tarmokkaimmasta edustajasta maassamme. Ei ole hän herättänyt ainoastaan suurta ja yleistä innostusta suomenkielen harrastusten hyväksi, vaan myöskin korkean yhteiskunnallisen asemansa kautta vaikuttanut laillisten uudistusten aikaansaamiseksi."

"Kaikki tämä ei nyt minun mielestäni ole mitään muuta kuin inhimillistä ja oikeaa ja sellaisenaan oikeutettua harrastusta enkä minä siis tahdo sitä vastaan mitään muistuttaa. Se ei ole mitään fennomaniaa — vaan ainoastaan järkevätä kansallista toimintaa. Kielitaistelumme ei olekaan leimahtanut tuleen näiden rajain sisällä. Totta kyllä on, että se osaltaan oli seuraus tarpeellisistakin uudistuksista, koska ne koskettivat useita yksityisiä etuja, niinkuin pakkoa esim. uuden kielen oppimiseen, joista oltiin vastahakoisia luopumaan. Mutta tällä bona fide-pohjalla ei kielitaistelu kehittynyt siihen huippuunsa, joka teki sen onnettomuudeksi maallemme. Se kehittyi siihen vasta sitten, kun siihen yhtyi viha ja nurjuus maan toista kieltä ja sen ystäviä kohtaan."

Ja tätä vastaan hän tahtoo taistella. Sellainen suomikiihkoisuus ei ole hänestä isänmaallista, vaikka usein kuulee niin väitettävän.

"Te sanotte: valta on oikeutta! Suomalainen kansa, tuo omituinen edustaja maailman hengestä, on 7/8:tta Suomen kansasta. Sentähden on tämä maa teidän. Sentähden on ruotsi täällä ulkomainen, vieras kieli, jonka ennemmin tai myöhemmin täytyy väistyä enemmistön kielen tieltä. Sen vuoksi olette te myöskin muka oikeutetut kiihoittamaan mieliä sitä vastaan ja siis välillisesti saarnaamaan vihaa kansalaisianne vastaan, noita 'ulkomaalaisia', jotka ovat vähemmistössä ja siis heikompia. Teidän johtopäätöksenne, että suuri enemmistö on sama kuin kansa, on väärä. Se on väärä siksi, että premissi on väärä. Valta ei ole oikeutta. — — Te kehoitatte meitä kuuntelemaan ajan siipien suhinaa, ja te uhkaatte murskata sen, joka uskaltaa asettua 'yleistä henkeä' vastaan, jota te kutsutte absoluutiseksi. Minä vastaan: oikeutta ei voi sillä tavalla ilmaista. Oikeus musertaa on tosin valtaa, mutta ei se kuulu hyviin valtoihin. — — Kokeenne yllyttää rauhallista suomalaista heimoa ruotsalaista vähemmistöä vastaan on moitittavaa — eikä ainoastaan sitä, vaan epäviisastakin. Tuo ulkomaalaiseksi kutsumanne vähemmistö on sivistyksensä ja kielensä kautta välittänyt ja välittää yhä vieläkin sivistystyötä enemmistönkin hyväksi. Yksipuolisessa käsityksessänne kansan yhteydestä etnograafisena yhteytenä ja vallasta oikeutena vahingoitatte te maatanne ja omaa enemmistöännekin vieroittamalla sivistynyttä luokkaa ottamasta osaa työhön kansan hyväksi. Ehkä siihen ivaten vastaatte, että suomenkansan enemmistö nyt jo on ottanut asiat omiin käsiinsä ja että siis tämä puhe kieliharrastusten yksipuolisuudesta on joutavaa. Mutta täten ei kuitenkaan kumota mitään väitteistämme, että on olemassa suuremmoinen eksymys, joka on seuraus muutamista houkuttelevista ja loistavista, mutta yhtä hyvin tieteellisesti perin vääristä ja siveellisesti ehdottomasti moitittavista opeista."

"Voidaan kyllä luulotella, että mitä suomenkansan valistukseksi on tehty, se on tulos etnograafisesta kansallisuusharrastuksesta, jonka alotti J.W. Snellman ja jota fennomaanit ovat jatkaneet. Mutta se ei ole totta, täällä tehtiin työtä ennenkin, ei erityisesti kielen hyväksi, vaan koko isänmaan, eikä nurjuus suomenkieltä kohtaan ole muuta kuin reaktsionia liiallisuuksia kohtaan." — — — — —

"Hegelianismi ja snellmannismi ovat ristiriidassa itsensä kanssa. Etnograafisen kansanhengen toiminnan perustus natisee sisäisen ristiriitansa painon alla. Se julistaa näet toisaalta erinomaiseksi uskonkappaleeksi sen, että yleisen eli absoluutisen hengen kehitys vaatii, että sen tulee tapahtua etnograafisen yhteishengen muodossa, ainakin silloin kun kahdesta yhteen joustaneesta heimosta toinen on jollain tavalla mahtavampi kuin toinen. Mutta toiselta puolen on ikävä tosiasia, että maamme kehitystyö on tapahtunut siinä järjestyksessä, että suomalainen henki siinä on näytellyt verrattain toimetonta osaa. Yrjö Koskinen sanoo historiassaan, että se on ollut seurauksena ruotsalaisten harjoittamasta sorrosta. Siihen vastaamme: nuo ilkeät ruotsalaiset, ne ovat pakoittaneet maamme viljelyksen tielle ja kulkeneet etunenässä, joka absoluutisen idealismin selväin lakien ja asetusten mukaan kuuluu etnograafisen hengen itsensä tehtäviin. Tämäkin tosiasia siis osoittaa, ett'ei kehitys asian sisäisen luonnon mukaan välttämättä ole kytketty etnograafiseen kansanyhteyteen. Se on: tämä yhteys, jota aitosuomalaiselta taholta nyt niin ylpeästi vaaditaan, ei ole mikään asian luontoon peruskuva järjestys, vaan hegeliläinen epäselvästä kokemuksesta johdettu ja alhaiseen historialliseen kantaan perustuva vaatimus: 'yksi kieli, yksi mieli!'"

"Sanalla sanoen, ei ole olemassa mitään järkevää perustusta siihen, että kansa asettuisi sallimuksen määräyksiä vastaan, kun ne niin selvästi ovat luettavina kansamme väärentämättömässä historiassa."

"Kun Snellman nuoruudessaan nousi ja neronsa koko voimalla kehoitti työhön tähän asti niin laiminlyödyn aitosuomalaisen heimon kehityksen hyväksi, niin oli sekin ihana asia ja kaikki isänmaan ystävät sen hyväksyivät. Snellman vuodatti kieltämättä uutta voimaa suomenkansan suoniin. Se oli suuri ja kaunis aate, jonka hän oli omaksunut seuratessaan sitä uraa, jonka Porthan, Lönnrot ja Castrén olivat löytäneet. Se oli kaikki hyvää ja kiitettävää, sillä se oli historiallisesti ja samalla eetillisesti oikeutettua, eikä sitä alussa pilattu riidalla ja vihalla. Tämä aate on sittemmin vienyt harhaan. Valitettavasti tapahtui se silloin, kun Snellman itse opillisessa yksipuolisuudessaan johti sen tähän väärään suuntaan. Sillä tavoin työskentelevät historiassa rinnakkain parhain tahto ja tyhmimmät teoriat. Sillä ei todellakaan tarvita mitään hegeliläisiä tuumailuja käsittääkseen kansallisen kehityksen tarpeellisuutta, vaikk'ei tässä tapauksessa kansallisella enää voikaan käsittää etnograafisesti yhteistä kansaa."

"Yrjö Koskinen omaksui Snellmannin aatteen. Mutta voiko kukaan käsi sydämmellään väittää, että jos Snellman esim. silloin kun Koskinen ensiksi alkoi esiintyä hänen rinnallaan, olisi huomannut sen, mikä jo ennen oli näyttäynyt mahdolliseksi, nimittäin että työ suomalaisen kansanaineksen korottamiseksi voi tapahtua ilman vähintäkään yritystä ruotsalaisen aineksen syrjäyttämiseksi, — jos, lyhyesti sanoen, Snellman olisi korottanut mahtavan äänensä ja huutanut suomenkansalle: eteenpäin, mutta ilman kateutta ja veljesvihaa! — eikö isänmaallinen työ Suomen hyväksi olisi muodostunut työksi ilman kiihkoa, ilman intohimoa ja ilman sitä surullista hajaannusta, joka nyt yhä kasvavalla voimalla on vallannut meidän vanhan, rehellisen ja rauhallisen Suomen kansan?"

"Onko sellainen työ enää mahdollinen, sitä en tahdo käydä ennustamaan. Minulla on kyllä luja luottamus siihen oikeudentuntoon, joka vuosisatain kuluessa on imenyt ravintoaan siitä jalosta oikeuden hengestä, mikä on vanhassa Ruotsin laissa. Tätä henkeä ei yhden tai kahden vuosikymmenen kiihoitus toki liene siihen määrin hämmentänyt, ett'ei järkevämpiä ääniä vielä voisi päästä kuuluville. Mutta missä ovat nämä äänet? Huutavan ääniä korvessa, hegeliläisten sofismien sankassa korvessa!"

Ei ole tarvis tehdä useampia otteita osoittaakseen, mikä Soldanin kanta oli kansallisuuskysymyksessä ja mikä hänelle siinä tuotti tuskaa ja mielipahaa. Epäilemättä katseli hän kansallista liikettä liiaksi yksipuolisesti ja tuomitsi sitä sen hairahdusten mukaan. Hänen luonnollinen herkkätuntoisuutensa sai hänet samalla suurentamaan ja synkentämään niiden usein kyllä kiivaiden ja vihaakin uhkuvien sanain ja syytösten merkitystä, joita taistelun tuoksinassa sateli. Se sorto, jota suomenmieliset muka ovat ruotsalaisia kohtaan harjoittaneet, on ollut enemmän uhkausta kuin toimintaa. Snellmannin-Hegelin kansallisuusteoria ansaitsi kyllä sen oikaisevan arvostelun, minkä hän — samoin kuin Rein myöhemmin Snellmanin elämäkerrassa — siitä antaa. Mutta teorian käytäntöön pano Suomessa ei ainakaan vielä ole ollut se, miksi Soldan pelkäsi sen tulevan. Se on ollut oman pellon takaisin perimistä eikä vieraan anastamista.

Hänen mielensä kuohunta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Se on selitettävissä sekä hänen yllä esitetyn eetillisen maailmankatsantonsa nojalla että myöskin psykoloogisista syistä. Tulee näet muistaa, että sisältönä hänen elämässään oli ollut ensin varman maailmankatsannon hakeminen ja sitten isänmaan ikävöiminen. Hänen siveelliset periaatteensa vakaantuivat vähitellen jo ennen kotimaahan palausta, sittenkun hän suuresta haaksirikostaan pelastuttuaan oli saanut vankkaa maata jalkainsa alle jo Ameriikassa. Mutta isänmaan kaipaus ei tullut tyydytetyksi ennen kuin Suomeen palattua. Kuinka suuri tämä kaipaus oli, kuinka palava hänen isänmaanrakkautensa oli, kuinka tyhjäksi, mitättömäksi ja ontoksi hän tunsi elämänsä vierailla mailla, siitä olemme ennen nähneet liikuttavia todistuksia. Eräässä muistoon panossa v:lta 1867 sanoo hän vielä samasta asiasta: "Tunnen kuuluvani siihen ryhmään, jota sanotaan suomenkansaksi. Olen siihen sieluni ja sydämmeni pohjasta kiintynyt. — — Elin yhdeksän vuotta Ameriikassa, niinkuin ennen yhdeksän vuotta Venäjällä, eikä minussa herännyt tunteen vivahdustakaan siihen suuntaan, että olisin kuulunut Ameriikan kansaan. — Kun olin Venäjällä, pysyi minussa suomalainen tunne alinomaa vireillä kirjain ja henkilöjen avulla, kirjain semmoisten kuin 'Saima' ja 'Kallavesi', ja miesten sellaisten kuin Castrén, Lönnrot, Bergstadi, H. Kellgrén, Pipping, joita kaikkia heidän Pietarissa käydessään tapasin. Ameriikassa sitä vastoin tunsin alinomaista kaipausta ja tämä kaipaus oli nyt minun kansallisuustunteeni."

Isänmaa, johon hän ikävöi, oli se yhtenäinen ja kokonainen, yksimielisten ja kaikkien kannattamain ihanteellisten pyrintöjen Suomi, jommoisena hän oli sen jättänyt 1840 ja jonka kuvaa varsinkin Runebergin teokset hänessä säilyttivät. Se oli tuollainen suuri jakamaton tila, jossa veljekset sovussa ja rauhassa elivät.

Mutta se Suomi, jonka hän vihdoin viimeinkin maanpaosta päästyään täällä tapasi, ei ollut enää se, miksi hän sitä oli kuvitellut Ameriikan aarniometsissä. Veljekset olivat riitaantuneet eikä sovinnosta näyttänyt olevan toivoakaan. Se oli sitä katkerampi pettymys, sitä suurempi suru, kun riidan aihetta hänen mielestään ei ollut olemassa, kun sen asiallinen puoli, suomalaisen kansanaineksen oikeutetut vaatimukset, olisi ollut rauhallistakin tietä ratkaistavissa. Se perustui hänen mielestään vaan alhaisiin vaikuttimiin, vallanhimoon ja epäselvään etiikkaan.

Näin ollen on ymmärrettävää, että Soldan näki vaan riidan eikä sen tarkoitusta ja ett'ei hän yhä enemmän kamarifilosofiksi käyden nähnyt niitä pakottavia syitä, joilla käytöllinen politiikka ajaa miehet hyökkäyksiin ja puolustukseen. Ja jos näkikin, jos myönsikin, että maailmassa niin aina on, niin ei hän sitä hyväksynyt.

Hän panee sitä vastaan leimuavan vastalauseensa, joka omituista ajatella, kohdistuu — Z. Topeliusta kohtaan. Topelius oli syyskuussa 1878 pitämässään rehtorinpuheessa kuvaillut aikaisemman kansallisen liikkeen veljellistä luonnetta, kuinka kielestä huolimatta voitiin jakamattomin sydämmin ryhmittyä kaikkien harrastusten yhteisen päämaalin ympärille, kaikkien elinkysymysten yhteisen vastauksen ympärille, noiden yleväin, jalojen, elähyttäväin Stenbäckin — Runebergin — Cygnæuksen sanojen: suomalainen isänmaamme ympärille, mutta oli sitten lisännyt: "Vaan hajaannuksen aikain täytyi tulla. Ei mitään suurta ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua ja meidän tulee uskoa, että nykyisyyden varjosta on koittava vielä kauniimpi tulevaisuus maallemme."

Tämän johdosta kirjoittaa Soldan: "Topelius sanoo, ett'ei mitään suurta ole syntynyt kansojen helmasta ilman taistelua. Se ei sanalla sanoen ole totta. Todellisesti suuret ja nerokkaat ja hyvät työt syntyvät täydellisesti ilman taistelua. Mitä Sokrates teki ja mitä Plato ja Aristoteles ja mitä Keppler ja Newton, Kant, Linné, Liebig, Schiller, Goethe ja Runeberg — sanalla sanoen ei ole totta, ett'ei mitään suurta olisi toimitettu ilman taistelua. Kaikki, mikä on nerokasta ja totta ja kaunista ja hyvää, syntyy kokonaan ilman taistelua. Ei saa sanoa: ei mitään suurta ilman taistelua — siis: taistelkaamme; vaan: koska ei mitään suurta ilman taistelua, niin on siis kaikki suuri tähän saakka ollut epätäydellistä, jota meidän tulevaisuudessa täytyy koettaa poistaa rakkauden voimalla, joka on suurempi kuin taistelun."

On liikuttavaa, milt'ei sydäntäsärkevää nähdä, kuinka Soldan kärsi siitä kaikesta, mitä näki ympärillään. Muistoonpanokirjat ovat täynnä katkeria huudahduksia ja valituksia sen johdosta. Saattaa melkein sanoa, että se katkeroitti hänen loppuelämänsä. Puheet kansallisesta yhtenäisyydestä kieliyhteyden perustalla olivat hänelle "puukon pistoja sydämmeen." Eniten koskivat häneen väitteet semmoiset, ett'eivät ruotsinkielen puhujat olisi patriootteja, ett'ei heillä tässä maassa olisi mitään oikeutta olemiseensa. Kun Hedlund v. 1872 kävi Suomessa, oli Soldan häntä odottamassa rannalla ja huusi tulijaa vastaan: "Tiedätkö, että nyt ovat asiat Suomessa niin, ett'ei se ole isänmaanystävä, joka puhuu ruotsia!" Hän otti sen kuin persoonalliseksi loukkaukseksi, sitä enemmän kun hän tunsi kuuluvansa ei maamme ruotsalaiseen kansanainekseen, vaan sen suomalaiseen. Suomen ruotsalainen oli hänelle vierasta rotua. "Kerjäävä uusmaalainen tekee minuun vastenmielisen vaikutuksen. Minä annan hänelle roposeni samalla tunteella kuin neekerille, venäläiselle tai italialaiselle." Hän oli ja pysyi suomalaisena, karjalaisena. Suomenkansa oli hänen kansansa. Helylä ja Saimaan seudut olivat hänen Suomen maansa. Ja kuinka vähän puoluemies hän oli, kuinka täydellisesti hän käsitti ajan vaatimukset, osoittavat ne mietteet, joita hän tammikuun 11 p:nä 1880 kirjoitti:

"Suomenkansa on nyt saavuttanut kauvan toivotun päämaalinsa, kielensä yhdenvertaisuuden ruotsinkielen kanssa. Paljon tarmoa ja paljon taitoa on tämän toivotun päämaalin saavuttaminen kysynyt suomenkielen oikeuksien puolesta taistelleilta innostuksen miehiltä. Kuolemattoman kunnian ovat tulevat sukupolvet antavat sekä sen aatteen alkuunpanijoille että sen ajajille, ja koko sydämmestäni onnittelen minä kansaamme tähän voittoon. Sillä kieli on ja pysyy kuitenkin ei ainoastaan hengen lähimpänä ilmauksena, vaan sen tärkeimpänä aseena ja elinehtona."

Molempien kielten tasa-arvo johti päämaaliin molempien kansanainesten yhdenarvoisuudesta tässä maassa. Sinun pitää rakastaman ja kunnioittaman koko isänmaatasi! Ja isänmaallista oli hänestä jokainen harrastus, joka tarkoitti koko isänmaan onnea. Ja hyvää oli hänestä jokainen harrastus, joka johti rauhaan ja yksimielisyyteen. Sellaiseen harrastukseen oli jokaisessa yhteiskunnassa yllinkyllin ja rajattomasti tilaisuutta. "Astukaa vaan esiin, niin on isänmaan tarkoitus, ja ottakaa eteenne ja pitäkää hyvänänne. Kaikista on täällä täysin määrin huolta pidetty, nuorista ja vanhoista, köyhistä ja rikkaista, voimakkaista ja heikoista, kaikki ovat kutsutut kukin leiviskänsä mukaan toimimaan isänmaan hyväksi. Mutta hyvä tapa vaatii, ett'ei kukaan pistä mitään taskuunsa kantaakseen sitä pidoista ystävilleen ja suosikeilleen. Kantakoon kukin roponsa isänmaan alttarille. Hakekoon hän toimialansa missä avaran juhlasalin nurkassa tahansa, työskennelköön hän kokonaisuuden tai jonkun sen osan palveluksessa, ei ole hän missään tapauksessa siveellisesti oikeutettu vaatimaan kokonaisuuden tai enemmistön luuloteltua parasta jonkun yksityisen tai jonkun vähemmistön kustannuksella."

Mutta missä hän ennen kaikkia näkee kansansa pelastuksen, mikä on hänestä se ainoa tulevaisuuden ohjelma, jonka mukaan voimme menestyksellä toimia, mikä se näkymätön lippu, jonka hän kohottaa, sen on hän lausunut seuraavissa sanoissa, jotka hän kirjoitti 21 p. huhtik. 1878 ja jotka hän ajatteli suuren teoksensa loppusanoiksi:

"Sijaa aatteille!"

"Me olemme pieni kansa. Harrastakaamme senvuoksi korskeata ja jaloa moraalia. Ei niin kuin olisimme oikeutetut alhaisempaan ja epäjalompaan, joskin olisimme suuret ja mahtavat, mutta se on hyväksyttävää viisautta, joka koettaa yhdistää edullisen siihen, mikä on itsessään hyvää ja oikeaa. Harrastakaamme siveellisiä aatteita ja me voimme käydä kohti tulevaisuuttamme suuremmalla luottamuksella kuin jos meillä olisi oma panssarilaivasto ja sadantuhannen miehen armeija."

"Meille on puolen vuosisadan kuluessa opetettu, että oikeus on sitä, jolla on voimaa päästä valtaan. Sanokaamme suoraan, että sellainen oppi on pohjaltaan jumalaton oppi. Sillä se, mikä varmemmin kuin mikään muu pääsee valtaan, on väkivalta. Jos me yhä edelleenkin tunnustamme tämän opin totuudeksi, niin tapahtuu meille oikein vielä sinäkin hetkenä — jota Jumala varjelkoon tulemasta — jolloin se kohdistetaan kansallista itsenäisyyttämme vastaan, mikä nyt ja vastedes on valtiollinen turvamme."

"Vedotaan historiaan ja huomautetaan, että kaikkina aikoina on niin tapahtunut, että valta on ratkaissut kansojen olemassaolon, että voimakkaammat ovat aina nielleet heikompansa, ja että kansain oikeuden korkeimmat tuomarit ovat kansat itse; jos kaksi heistä joutuu riitaan, on se valta, joka sen ratkaisee; s.o. voimakkaammalla on oikein, heikompi häviää. Raakuus ja vallanhimo ovat aina olleet vallassa ja ovat yhä vieläkin. Mutta on toki toinenkin valta, joka on voimakkaampi kuin raakuus ja itsekkäisyys, mahtavampi kuin se, joka perustuu aineelliseen valtaan. Se on hengen jalouden, se on aatteen voima."

"Voiman siveysoppi viittaa menneisyyteen, aatteen siveysoppi tulevaisuuteen."

"Harrastakaamme tulevaisuuden siveysoppia!"

* * * * *

Päättyköön esityksemme August Fredrik Soldanin elämästä tähän toivomukseen, jonka hän ikäänkuin jätti perinnöksi kansalleen. Sillä se oli siihen kuin tämä elämä kaikissa vaiheissaan oli tähdännyt: hengen jalouden ja korkean ja jalon moraalin omistamiseen.

Hajanainen oli tämä hänen elämänsä ollut, vaillinainen ja keskeneräinen sen työ, ja usein oli se hänelle itselleenkin ollut tarkoitusta vailla. Monia oli hän koetellut: taiteita ja tieteitä, käytäntöä, keksintöjä ja kirjailemista. Mutta kaksi johtavaa, aina esiytyvää punaista lankaa siinä pujottelihe sen silmäkkeiden läpi: toinen palava rakkaus isänmaahan, joka ei hetkeksikään heikentynyt, kuinka kauvas hän siitä poistuikaan ja kuinka vähän näytti olevankaan toivoa sinne palaamisesta; — ja toinen vielä palavampi rakkaus totuuteen ja sen toteuttamiseen ensin omassa elämässä ja sitten kansan.

"Usein olen mielessäni kuvitellut alabasteri-uurnaa, joka on asetettuna ajan virtaan, missä sen reunat yhä läpikuultavammiksi hioutuvat. Uurnan sisässä asuu aate, ihmiskunnan iäti loistava lamppu, ja kuultaa läpi — ensin ei ollenkaan, sitten vähitellen yhä heleämmin kuta enemmän kuori kuluu — kunnes sen valo kerran kirkkaana ja kauniina loistaa seinien läpi kaikkein sameimpaankin silmään."

Noin oli aatteen iäti loistava lamppu aikain kuluessa hänessä itsessäänkin valjennut, vuosi vuodelta yhä kirkkaammaksi käyden. Muulle maailmalle ei se vedenalaista valoaan paljonkaan levittänyt. Harvat hänet tunsivat, harvoille hänen lamppunsa loisti. Mutta yksi oli varma — niinkuin Hedlund hänestä kirjoitti, — "August Fredrik Soldanissa omisti Suomi isänmaata rakastavan, lämminsydämmisen, läpirehellisen, runsailla tiedoilla varustetun pojan, joka voi olla ja jonka tulee olla nuoremmalle sukupolvelle jalona esikuvana. Tuo totuutta hakeva mietiskelijä ei enää ole olemassa, mutta hänen muistonsakin on yhdysside."

Niin, olkoon se yhdysside tuon vanhan ja vankan sukupolven miehistä, jotka nykyisen Suomen katon alle saivat, niihin nuoriin, jotka nyt sen katon alla asuvat ja tahtovat sitä repimästä estää.

Jos tämän elämäntarinan on onnistunut tuota sidettä lujittaa ja osoittaa, että Suomitupa mahdollisesti kerran revittynä on uudelleen rakennettava niille ikuisesti järkähtämättömien siveellisten ja oikeudellisten periaatteiden salvaimille, jotka ovat sen seiniä tähänkin saakka pystyssä pitäneet, silloin ei ollut tämä elämä turhaan elettyä, ja silloin on sen kertojankin tarkoitus saavutettu.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings