SISÄLLYSLUETTELO: (continued 5)

Seurustelu kaikkien näiden ystävien kanssa valoi uutta verta Soldanin tyhjentyneihin suoniin ja pani koko elimistön vilkkaampaan liikkeeseen. Tavallisella innollaan ja harvinaisella tarmollaan ja työkyvyllään ryhtyi hän tekemään itseään hyödylliseksi väliaikaisessa kotimaassaan. Siihen aikaan kun Soldan tuli Gööteporiin, oli siellä kiihkeänä kunnallisena kysymyksenä kysymys kaupunkia valaisevan kaasulaitoksen lunastamisesta kaupungille sitä omistavalta ulkomaiselta yhtiöltä. Asiata valmistamaan asetettuun komiteaan tuli Soldan kutsutuksi yhtiön puolesta. Sen töihin osaa ottaessaan tuli hän kuitenkin huomaamaan, että näitä etuja, joita oman kaasulaitoksen omistaminen olisi tuottanut kaupungille, ei ammattitietojen puutteesta tällä alalla kyetty tässä komiteassa kyllin perusteellisesti punnitsemaan, ja päätti poistaa tuon puutteen. Hän ryhtyi perin pohjin tekemään selkoa kaasun valmistamisesta ja tuloksena oli teos "Om lysgas och dess användning" [Valokaasusta ja sen käyttämisestä]. Se oli aiottu suurelle yleisölle eikä vaan ammattimiehille ja sisälsi laajan esityksen valokaasun kemiallisesta kokoonpanosta, sen valmistamisesta ja mittauksesta, kaasuvalaistuksen historiasta y.m. y.m. Soldanin mielestä olisi kaasulaitoksen lunastamisesta tuleva erinomainen affääri kaupungille, niinkuin sitten kävikin. Yhdessä luvussa otti tekijä tutkiakseen kaasun käyttämistä lämpöaineena ja oli tilaisuudessa esittämään tulokset eräästä omasta keksinnöstään sillä alalla. Hän oli taas, niinkuin Ameriikassa, joutunut keksintöjen ladulle ja onnistunut rakentamaan apparaatin, jonka avulla mahdollisimman suuri määrä kaasun lämpövoimaa voitiin hyväksi käyttää. Johtavana aatteena oli hänellä siinä siirtää tuo hieno tieteellinen kone, jota kutsutaan kalorimetriksi, muutetussa ja käytöllisessä muodossa fysikaalisesta kabinetista keittiöön, jonka hellaan johdettiin kaasua tavallista kaasuputkea myöten. Ruuan valmistus tapahtui höyryn avulla sitä varten rakennetussa kattilalaitoksessa. Keksintö edistyi niin pitkälle, että Soldan kesäkuun alussa 1859 voi kutsua yleisön katsomaan, miten keittäminen sen avulla tapahtui. Hän oli laskenut, että hänen kaasukeittiönsä tulisi halvemmaksi kuin halkotulen käyttäminen niissä seuduissa, missä puut ovat kalliita ja että sen käytäntöön tuleminen voisi helpoittaa kaasun hankkimista kaupunkeihin, joiden asukasluku ei jaksaisi kustantaa kaasulaitosta yksinomaan valoaineen valmistamista varten.

Tämä Soldanin keksintö, joka periaatteeltaan lienee ollut sama kuin sittemmin käytäntöön tulleet kaasukeittiöt, ei kuitenkaan ehtinyt valmistua lopulliseen täydellisyyteensä, ennenkun hän sen jätti matkustaakseen Suomeen. Hän kyllä antoi ohjeita keksintönsä käytännöllistä täydentämistä varten eräälle mekanikko Hansenille, joka oli ollut hänelle avullisena koneita valmistamassa, mutta ei tässä näytä olleen miestä työtä yksin jatkamaan.

Kaikki nämä olivatkin vaan välitöitä, joita Soldan aikansa kuluksi teeksenteli ja jotka hän heitti luotaan ilman kaipausta, kun lähdön aika oli tullut. Kesäkuun 29 p:nä jätti hän Gööteporin, saatuaan sitä ennen tietää, että hänen armopyyntönsä oli hyväksytty, ja matkusti Tukholmaan.

* * * * *

Jo Düsseldorfiin tultuaan oli Soldan saanut eräältä tuttavattaan Suomesta kirjeen, jossa tämä lähetti hänelle kaavan armohakemuskirjaan. Kirjeen kirjoittaja, Viipurin silloinen pormestari Robert Örn kertoo siinä olleensa tilaisuudessa kenraalikuvernöörin kreivi Bergin kanssa puhumaan Soldanista ja hänen halustaan palata kotimaahan. Soldanin äidin puolesta sanoo hän pyytäneensä kreivi Bergiä hakemusta perille saattamaan.

Kenraalikuvernööri suostuikin siihen ja ilmoitti haluavansa vastaanottaa armohakemuksen kuta pikemmin sitä parempi. Pantuaan sitten sanat Soldanin suuhun, kehoittaa Örn Soldania niitä empimättä käyttämään. Vaikkakin ne "au point de vue de yanki" tuntuisivatkin hänestä sopimattomilta, ei hänen kuitenkaan pitäisi pilata hyvää asiata sanoja säikkymällä.

Ei armonanoja säikkynytkään sanoja, vaan noudatti pääasiassa Örnin konseptia täydentämällä sitä vielä samaan suuntaan omasta puolestaan. Anomus on monessa suhteessa merkillinen asiakirja Soldanin elämässä.

Kosketeltuaan siinä ensin kasvatustaan kadettikoulussa ja Pietarin sota-akatemiassa sekä mainittuaan ulkomaan matkastaan ja sen tarkotuksesta, kirjoittaa hän:

"Tapahtui silloin, mitä Esivallalleni vaan vähässä määrin voi olla tunnettua, että minua ulkomailla seurasi, paitse vilpitöntä intoa tieteelliseen edistymiseen, myöskin sairaaloinen, masentunut mieli. Aina seuraavaan kevääseen saakka työskentelin minä matkani päämaalia kohti rehellisellä harrastuksella. Sen saavuttaminen tuntui kuitenkin välistä riittämättömältä, ja siitä seiskasta tapahtui minussa onnettomuus, joka on syynä tähän kaikkein alamaisimpaan armonpyyntöön. Euroopassa siihen aikaan vallitsevan yleisen kiihoituksen johdosta ja kevytmielisen elämän minua ympäröidessä joutui muutenkin jo alakuloinen mieleni täydelleen häiriöön. Rikoksen kautta luulin minä voivani saada takaisin kadonneen sielunrauhani ja päätin minä kieltäytyä alamaisesti ja velvollisuuden mukaisesti tottelemasta pian odotettavaa ja sitten kohta saapunuttakin kaikkein korkeinta käskyä palata Pietariin."

"Kymmenvuotinen koditon ja sisällötön elämä oli erehdykseni ankara seuraus ja on se vähitellen muuttunut sietämättömäksi rikokseni rangaistukseksi."

"Kun minä siis hyvällä omallatunnolla voin sanoa, ett'eivät kapinalliset ajatukset eivätkä epäpuhtaat tarkoitukset, vaan yksinomaan sairasmielisyyden aikaansaattama mielenhäiriö vei minut rikokseeni; ja kun sen jälkeinen toimintanikin — kun olen Pohjois-Ameriikan yhdysvalloissa ollut milloin kemistinä, milloin insinöörinä rautatien rakennuksissa ja geoloogisissa tutkimustoimissa — tämän väitteen todenmukaisuutta osoittaa, niin uskallan minä heittäytyä Teidän Keisarillisen Majesteettinne mahtavan valtaistuimen eteen ja syvimmässä alamaisuudessa anoa, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne tahtoisi antaa minulle armon rikoksestani ja kaikkein armollisimmasti luvan palata ilman rangaistusta isänmaahan uudistaakseni Teidän Keisarilliselle Majesteetillenne valan uskollisuudestani ja velvollisuuksistani ja osoittaakseni uskollisena alamaisena Suomessa työn ja palveluksen kautta voimieni mukaan kiitollisuutta ja tunnustusta tästä suuresta armosta. Pyssyn edelleen j.n.e."

Kun muistelee niitä innostuneita, hehkuvia sanoja joilla Soldan kirjeessään Pariisista puhui vallankumouksen aatteista ja vertaa niitä siihen selitykseen, minkä hän armonanomuksessaan antaa lähtönsä syistä, ei voi tätä eroavaisuutta olla jollain mielenhaikeudella ajattelematta. Silloin hän ei mitään katunut, joskin myönsi, että oli voinut erehtyä, nyt on hänen tekonsa rikos ja aiheena siihen vaan mielenhäiriö ja toisten kiihoitus. Nöyristyneenä heittäytyy hän valtaistuimen juureen armoa anoen. Tottahan on, ett'ei hän ollut mihinkään valtiolliseen kiihoitustyöhön osaa ottanut, mutta kyllä hyväksynyt sen aatteet silloin ja hyväksynyt ne jälkeenpäinkin. Hänen armonpyyntinsä oli siis tavallaan entisyyden kieltämistä, uskottomuutta aatteille, jotka häntä olivat elähyttäneet ja joista hän sydämmensä sopukassa ei vieläkään ollut luopunut, joskin hänen varsinaiset elämänihanteensa nyt olivat toiset. Oliko se nyt siis raukkamaisuutta, että hän näin kielsi osan parhaasta itsestään, oliko se vaan hätävalheita, pelastuksen toivossa?

Se ei ollut kumpaakaan, vaan vilpitöntä katumusta ja todellista halua päästä sovittamaan sitä, mitä oli rikkonut. Kun hän puhuu rikoksestaan ja sanoo tahtovansa sovittaa sitä työllä ja palveluksella, niin ajattelee hän varmaankin ennen muuta sitä velkaa, mikä hänellä oli maksettavana, niitä rahoja, jotka luvatta ja oikeudetta oli ottanut mukaansa Giessenistä. Sen lisäksi oli hänelle selvinnyt, että hän saadessaan matkarahan oli saanut luottamustoimen ja jättänyt sen täyttämättä, ei sanalla sanoen pitänyt mitä oli vapaaehtoisesti luvannut. Se oli siis oikeastaan suuri siveellinen sovitustyö, julkinen anteeksipyyntö, jonka hän näin teki ja joka teko, niin vastenmieliseltä kuin se kauvan oli mahtanut hänestä näyttää, nyt lienee tuottanut hänelle vilpitöntä sisällistä tyydytystä ja päästänyt hänet vihdoinkin omantunnon rauhaan, selvittäen hänen elämänsä vaikeimman ristiriidan.

Tässä valossa katsottuna esiintyy armonpyynti miellyttävämpänä kuin miltä se ensi lukemalla näyttää. Sen hyväksyttäväisyyttä lisää vielä sekin, ett'ei hän sen kautta alentunut vapaasta amerikkalaisesta kansalaisesta itsevaltiaan alamaiseksi, ei pukenut vihattua univormua uudelleen päälleen, vaan astui isänmaansa palvelukseen ja vannoi uskollisuuden valan Aleksanteri II:lle.

Heinäkuun 7 p:nä 1859 ilmoittautui Soldan, saatuaan C.H. Molanderilta tiedon armonsaannistaan, Venäjän lähettiläälle Tukholmassa. Kun hän kohta sen jälkeen omalla passilla varustettuna, johon oli kirjoitettu hänen vanha sukunimensä Soldan, jota hän ei ollut kuullut eikä kirjoitettuna nähnyt kymmeneen vuoteen, astui höyrylaiva Fürst Menschikoffin kannelle, oli hän jälleen Suomen kansalainen, oli hänellä isänmaa, jota ei hänellä ollut sitä ennen oikeastaan koskaan ollutkaan.

* * * * *

Kymmenen vuotta oli kulunut siitä kun Soldan pyrki ulapalle Tukholman ahtaasta saaristosta Ameriikkaan paetakseen. Sandhamnista, jossa laiva makasi sopivaa tuulta odottaen, kirjoitti hän silloin Hedlundille: "Sanokaa, eikö ole aika omituista kulkea näin milt'ei Suomen nenän editse ja ett'ei sinne luultavasti enää koskaan saa palata! Jääkää hyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus tuota ikävää, mutta hyvää tarkoittavaa hupsua, joka repi rikki elämänsä kartan ja heitti palaset tuulen viedä!" Musiikin soidessa vei komea höyrylaiva nyt häntä samoja väyliä myöten suoraan Suomen syliin ja elämän kartan kappaleet olivat myöskin vähitellen keräytymässä kokonaisuudeksi.

Tuo suuri muutos, siirtyminen vanhasta uuteen, tapahtui kallioiden ja karien välitse pujoteltaessa niin vähitellen, ett'ei hän oikeastaan voinut sanoa, milloin Suomen ranta alkoi ja milloin hän ensi kerran näki kauvan kaivatun synnyinmaan.

Millaiseksi tämä suuri, hänen elämäänsä mullistava siirtyminen isänmaahan muodostui ja millaiset olivat hänen siitä saamansa ensi vaikutukset, saakoon hän taas kertoa omilla koruttomilla sanoillaan. Syksyllä samana vuonna kirjoittaa hän Hedlundille:

"Matkastani Tukholmasta Turkuun ei ole muuta kerrottavaa kuin että 'Fürst Menschikoff', jossa oli soittokunta mukana, kuletti meidät karien ja saarien lomitse niin vähitellen Suomen rannalle, ett'en oikeastaan huomannut hetkeä, jolloin näin niin kauvan kaivatun synnyinmaani. Niin, Observatoriomäeltä Turussa (jossa nyt ensi kertaa kävin ja jossa viivyimme päivän) — näin minä suuren näköalan maatani; mutta — suokaa se minulle anteeksi — en aivan ilman ahdistusta rinnassani. Aina Gööteporista lähdettyäni painuksissa ollut mieleni ei tahtonut ottaa oikein kohentuakseen. — — —"

"Heinäkuun 11 p:nä saavuttiin Helsinkiin. Oli lupa-aika. Melkein koko kaupunki oli maalla. Myöskin Kenraalikuvernööri oli matkoilla. Sain viipyä muutamia päiviä laivavuorojenkin vuoksi — ja vihdoin, hyvin lyhyen audienssin jälkeen, matkustin minä heinäkuun 17 p:nä Viipuriin. Koti kaupungissa, (joka oli minulle uusi), oli outo ja tyly, äiti ja sisaret olivat muuttaneet maalle, erääsen saareen Uuraan saaristossa. Sinne seurasinkin varhain seuraavana aamuna Pietariin menevässä laivassa ja siellä oli minulla onni tunnin kestäneen matkan jälkeen todellakin nähdä vanha, hyvä äitini terveenä ja hyvissä voimissa — ensi kerran sitten toukokuun 1847! Seitsemänkymmenenviiden vuoden vanhana ja valkoisena kuin kyyhkynen riensi mummu ulos pihanurmikolle minua vastaan, joka laivasillalta juoksin minkä kerkesin ylös pientä jyrkkää törmää, ehtiäkseni ennen häntä."

"Vasta useiden minuuttien kuluttua puhkesivat pidätetyt ilokyyneleet esiin."

"Kun niihin vähitellen liittyi surumielisiä muistoja monista ja pitkistä kaipauksen ja kaikellaisen aution ikävän vuosista — hiivin minä ulos tuuheiden kuusien taa, jotka ympäröivät tuota hauskaa kesä-asuntoa, ja itkin — itkin vanha mies kuin pieni lapsi taas pitkästä ajasta."

Uuraan kauniissa salmessa, Suonion saaressa, vietti Soldan äitinsä ja siskojensa kanssa nyt muutamia onnellisia viikkoja, ja kaikki kärsimykset olivat unohdetut, kaikki huolet haihtuneet. Se oli kuin suvinen sunnuntai, lepopäivä pitkän työkauden päätyttyä, unhotus vanhan ja valmistus uuteen elämään. Suomenlahden kirkas laine loiski rantoja vastaan, majan takana humisi kotoinen kuusikko ja väsynyt, matkalta palannut poika souskenteli merellä elokuun leutoina iltoina, käyskeli metsässä, lepäili nurmikolla, äidin pitäessä hellää huolta hänestä, jota oli jo iäti kadonneeksi katsonut.

Mutta vielä oli rakkain paikka näkemättä, kaikkein hauskimpain muistojen tallettaja Lappeenranta, missä maailman kiertäneen miehen lapsuuden ystävät ja nuoruuden tuttavat poika-ajoilta ja kadettivuosilta vielä entisellään elelivät. Saman vuoden joulun pyhinä tekee hän sinne retken ja antaa siitä Hedlundille seuraavan vilkkaan kuvauksen:

"Kolmantena joulupäivänä hankin minä hyvän kuomireen ja ajaa karehdin kulkusten kilistessä sisareni Augustan kanssa Viipurista Lappeenrantaan, vanhaan kotiini (1822-48). — Oli teenjuonnin aika viiden peninkulman matkan jälkeen; me menimme erään tädin luo; tunsin jokaisen huonekalun, jokaisen taulun seinällä; jotenkin hyvin ihmisetkin — se ero vaan, että lapset olivat tulleet täysikasvuisiksi. Join teeni, mutta ei ollut minulla kauvan rauhaa vastata kysymyksiin, vaan vedin minä saappaat jalkaani ja läksin pimeässä paarustamaan paksussa lumessa; tein kierroksen, näin tulia tutuissa ikkunoissa, mutta en ainoatakaan ihmistä pikkukaupungin kaduilla. Tulin tuosta vanhan talomme eteen kadun kulmassa. Siellä oli valoisaa ja vilkasta, näytti minusta. — Kaivo porttimme edustalla oli muuttunut temppeliksi (pumpun kanssa tietysti). Puutarhamme — sen oli joku reformatsioni höylännyt pois; ranta oli onnellistutettu kaijilla ja koivukäytävällä. Pistäysin pihaan, paljon oli siellä toisin kuin ennen. — — Vasta seuraavana päivänä, sittenkun minä kirkkomaalla olin paarustanut kinoksien läpi isäni haudalle (vanhan kuusen painuneiden oksien alle), lakaissut pois lumen kivestä ja lukenut kirjoituksen, jonka tunsin ennestään, menin sen rikkaan värjärin luo, joka asui niissä huoneissa, joissa olin heittänyt ensimmäiset kuperkeikkani. Ainoastaan kyökin lukolla ja parilla kakluunilla oli ollut aikaa odottaa takaisin tuloani, ja ne tervehtivät minua nyt niin ystävällisesti ja tuttavallisesti. — Vinttikammarini, jossa v. 1826 olin hoitanut kesyä kettua, täytti nyt tuomarin arkisto; tärkeitä papereita luulen, ainakin raskaita ja vanhoja, sillä 1700-lukukin oli edustettuna. Minua miellytti hyvin, että värjäri, entisen naapurimme sorvarin poika, tarjosi minulle vapaan asunnon milloin vaan tulisin Lappeenrantaan."

"Illalla oli suuret tanssiaiset raastuvan salissa. Minä, kaikkien kumma, tietysti sinne. Enkä vaan minä, sillä on historiallinen tosiasia, että neljä henkeä (ehkä vielä enemmänkin! mistäs tuon tietäisin) menivät tansseihin ainoastaan tuota kummaa katsomaan. — Sitä ennen olin tavannut monta vanhaa ystävää: tätejä ja vanhoja koulu- ja tanssitovereita. Se oli todellakin oikein sydämmellisen suloista ja ihmeellisesti jouduin minä takaisin poika-aikani ja nuoruuteni muistoihin. Tanssiaisissa tunsin minä puolet seurasta, vaikka minulle oli ennustettu, että tapaisin vaan ani harvoja tuttavia. Tämä seikka sekä se teeskentelemätön sydämmellisyys, jolla kaikki (paitse kaupungin pormestari, joka ei tietysti voinut olla yhtä varomaton) tervehtivät minua, teki sen, että minä näissä tansseissa tunsin olevani yhtä kotoinen ja asiaankuuluva kuin ennen muinoin kadettina. Pitkään aikaan ei kuitenkaan pistänyt päähäni mennä mukaan; mutta juuri kun tuossa laskin leikkiä muutamain kanssa, jotka ennen olivat olleet suosikkejani valssissa, mutta jotka nyt olivat heittäneet tanssimisen, koska heidän nuoret tyttärensä jo olivat siinä mukana, niin alkoivat he taipua tuumiin — tämän harvinaisen tilaisuuden vuoksi ja — ja niinkuin sanottu, minä valssasin, vanha mies, niinkuin iloinen poika."

Hän on hyvällä tuulella, pitkästä ajasta, eikä liene jalkaansa tanssiin astunut, sittenkun vänrikki Tavaststjernan kanssa vietti Dünaburgissa ensimmäisiä upseeriaikojaan ja der lange Schwede'nä tanssitteli kenraalien tyttäriä. Synkkä on hänen mielensä ollut, otsa totinen, kulmat rypyssä, joko sitten Pariisin bulevardeja käveli tai asteli Ameriikan aarniometsissä ja harvoin hänen huulensa hymyyn meni, vaikkakin sisällistä intoa hehkuvat kasvot joskus kirkastuivat. Siinä hän nyt tämä maailman matkamies — kaulassa oudonlainen kravatti ja vaatteissa vähän vierasta kuosia — siinä hän nyt pitkine jalkoineen harppailee, vähän kumartuneena naistaan kohden, oikea kätensä vanteena hänen vyötäisissään, ja vasen kyynärpää olkapäästä ulkona, paksut huulet hymyssä ja suuret kasvot ilosta loistaen, niinkuin ei olisi koskaan huolia hautonut eikä hukkaan elettyä elämäänsä surrut. "Sitä Augustia!" huudahtavat vanhat valssitoverit ja herrat tulevat totilasiensa äärestä ja pysähtyvät ovelle tuota kummaa katsomaan, mutta koulupojat ja kadetit kuiskaavat seinämällä seisten toisilleen, että se nyt on se Soldan, jonka ihmeellisistä vaiheista vanhemmat ovat kertoneet, mitkä ihaellen, mitkä päätänsä pudistaen. Mutta heidän myötätuntoisuutensa on aina ollut hänen puolellaan, ja se on vaan Nikolain aikuinen pormestari, joka ei ymmärrä, kuinka mies, jonka oikeastaan olisi oltava Siperiassa, tässä kaikkia muita korkeimpana keikkuu.

16.

Isänmaata palvelemassa.

Herännyt Suomi. — Kiireisen työn aika. — Opettajana Saelanin reaalikoulussa, — Jäsenenä "komiteassa Suomen hyväksi". — Helsingin uusi kaasulaitos. — Matka Lappiin. — Mietteitä kansan valistamisesta. — Kuvitettua lukemista kansalle. — "Tervanpoltosta Suomessa". — Käynti Lontoon maailmannäyttelyssä 1862. — Miksi on maamme niin köyhä? — Jäsenenä kansa-koulukomiteassa v. 1862. — Vastalause ja arvostelua harhaan joutuneesta sivistyssuunnasta maassamme. — Rahapajan perustaminen. — Suomen pankin setelit.

Se oli kiireisen työn aika, joka 1860-luvulla vallitsi Suomessa. Kuumeen tapainen toimintahalu valtasi kaikki, jotka työhön kykenivät. Paljon oli aikaa turhaan kulunut, paljon oli laiminlyöty, mitä pitkästä takatalvestakin huolimatta olisi voitu saada aikaan. Puolen vuosisataa oli Suomi nukkunut ja vihdoin herättyään nähnyt, että kesä jo oli puolessa ja että edistyksen aurinko paistoi jo elokuun taivaalta, Milloin tahansa saattaisivat tulla syksyn hallat. Maata alettiin muokata, kylvöjä tehdä, kaikki miehet, jotka vaan johonkin kykenivät, manattiin vainiolle. Tehtävät jaettiin, kaikki jäsenet jännittyivät. Kun vaan voimat riittäisivät, kun ei vaan selkä kesken katkeaisi! Suomi oli ennen ollut vaan isänmaa, nyt oli se ensin valtiopäiväin toivossa ja sitten niiden toteutuessa muuttunut valtioksi. Että se semmoisena voisi paikkaansa puolustaa, oli sitä siihen kaikilta puolin kehitettävä, edistystyötä kaikilla aloilla kiirehdittävä, niin kauvan kun vielä oli aika. Että se niinkin hyvin onnistui tämä nykyisen Suomen orren alle saanti, siitä saadaan kiittää lämmintä loppukesää ja pitkää syksyä, mutta ennen kaikkia isänmaallisten miesten työtä, joka eri aloilla ja eri puolueissa oli yhtä tarmokasta, yhtä uhraavaa. Persoonallista itsensäkieltämistä siinä ennen muuta vaadittiin. Eivät joutaneet sen työn harvat tekijät ajattelemaan, mille alalle he olisivat parhaiten sopineet, mikä työ olisi heitä enin miellyttänyt, vaan missä heitä enin tarvittiin.

Soldanin elämä oli ollut pienoiskuva hänen kansansa elämästä. Hänkin oli olojen pakosta saanut huokailla Nikolain hallinnon painon alla, saanut vierailla mailla kuin erossa omasta itsestään harhailla ilman mitään tyydyttävää tarkoitusta elämälleen; henki riutui ja kitui odottaessa sitä kesää, joka ei koskaan näyttänyt tulevan. Kun kesä sitten tuli, kun työmiehiä vainiolle tarvittiin, sai hänkin tyytyä siihen aseeseen, mikä ensiksi käteen sattui. Hän tarttui siihen ja käytti sitä napisematta. Käytti sitä ilolla ja riemulla, saaden vihdoin tyydyttää elämänsä suurta halua vaikuttaa isänmaan palveluksessa ja samalla maksaa velkaansa, sovittaa sitä rikostaan, jonka luuli tehneensä. Ne vuodet, jotka hän terveyttä nauttien sai näin työskennellä, olivat hänen elämänsä kesäistä, kirkasta poutaa.

Syyskuussa 1859 tapaamme hänet Helsingissä, jossa hän kohta saa paikan kemianopettajana Saelanin teknillisessä reaalikoulussa. Pedagogiaa, rikkihappoista kalia ja suolahappoa, sekä kokonainen laboratorio kahdentoista vasta-alkajan kanssa, joiden pitäisi ryhtyä filtreeraamaan ja kristalliseeraamaan — se nyt ei tosin ollut sitä, mitä hän oli hakenut, mutta oli hän kuitenkin tyytyväinen saadessaan jalansijaa ja ansiota.

Seuraavan vuoden alussa istuu Soldan jo eräässä komiteassa, jolle Hedlund antaa nimen komitea Suomen hyväksi. Sen oli kutsunut kokoon Teollisuusjohtokunta keskustelemaan kysymyksiä maan teollisuuden elvyttämiseksi. Paitse Soldania kuului siihen yksitoista muuta jäsentä. Hän ottaa vilkkaasti osaa komitean töihin tehden sille useita ehdotuksia. Hän ehdottaa palkintojen määräämistä helppotajuisista ja tarpeen mukaan kuvilla varustettavista tieteellisistä kirjasista, joissa olisi käsiteltävä varsinkin teollisuutta koskevia kysymyksiä; — graafillisen laitoksen perustamista Helsinkiin hyvien kuvien valmistamista varten kansankirjasiin kuin myöskin erityiskarttain tekemistä varten maastamme; — perinpohjaisia tutkimuksia tervanpolttotavoista sekä meillä että ulkomailla; — sekä erinäisiä toimenpiteitä käsiteollisuusnäyttelyjen aikaansaamiseksi. Komitea hyväksyi nämä ehdotukset, mutta hylkäsi ehdotuksen teollisuusseuran perustamisesta.

Nähtävästi oli Soldan hetikohta teknillisillä tiedoillaan vetänyt huomiota puoleensa, koska häntä ajateltiin Helsinkiin silloin perustettavan kaasulaitoksen johtajaksi. Se toimi olisikin hänen mielestään sopinut hänelle hyvin, varsinkin kun hän jo Gööteporissa oli asiaan perehtynyt ja kun hän siihen olisi voinut yhdistää heränneen harrastuksensa maamme metsätuotteiden jalostamisesta m.m. ajanmukaisemman tervanpolton kautta. Mutta hänen omat ankarat periaatteensa ja lahjomaton oikeudentuntonsa veivät häneltä tämän toimen. Oli näet Helsingissäkin riita siitä, olisiko kaupunki itse ryhtyvä laitosta perustamaan vai annettaisiinko se sitä varten perustuneelle yhtiölle, Soldan oli tietysti sitä mieltä, että kaasulaitos olisi Helsingissä samoinkuin se olisi ollut Gööteporissakin otettava kaupungin huostaan, ja antoi hän sentähden valita itsensä asiata pohtimaan asetettuun komiteaan yhdeksi kaupungin edustajaksi, vaikka yhtiö jo oli pyytänyt häntä laitoksen johtajaksi. Seuraus siitä oli tietysti se, että kun raastuvankokous päätti antaa kaasun hankkimisen yhtiölle, Soldan menetti hänelle luvatun paikan ja hyvät tulot, saaden tyytyä sittemmin saamaansa valontarkastajan vähäiseen palkkaan. Tieto siitä, että niin tulisi käymään, ei kuitenkaan ollut voinut saada häntä vaikenemaan asiassa, josta hän oli luonut itselleen vakaumuksen. Tulevaisuus on sittemmin osoittanut, että Soldan oli oikeassa. Helsingin kaasulaitoksen yhtiölle joutuminen on ollut huono affääri kaupungille.

Ne ehdotukset, joita Soldan oli tehnyt vastamainitussa komiteassa tervanpolttamisen parantamiseksi, olivat vetäneet puoleensa silloisen finanssäpäällikön parooni Langensköldin huomion ja seurauksena siitä oli, että Soldania pyydettiin seuraamaan mukana virkamatkalle, jonka Langensköld kesällä 1860 teki maassa. Matkan tarkoituksena oli tutkia kruununmetsiä ja niiden suuremman tuottavaisuuden mahdollisuutta valtiontaloudessa sekä yleensä ottaa selkoa kansan oloista varsinkin Pohjan perillä. Mukana seurasi myöskin saksalainen metsäneuvos von Berg ja vasta perustetun metsähallituksen ylitirehtööri Rabbe Wrede, Matka kulki ensin Jyväskylään ja sieltä Saarijärven, Viitasaaren ja Pihtiputaan kautta Reisjärvelle — Ouluun — Tornioon — Muonionniskaan — Kemijärvelle — Kajaaniin — ja Karjalan kautta Viipuriin. Kaikkialla pidettiin kokouksia ja kuulusteltiin kansan mielipidettä metsän käyttämisestä y.m. Varsinkin Pohjanmaalla ja Lapissa tehtiin pitkiä vaelluksia erämaihin, tutkittiin metsäin laatua, mitattiin puita, otettiin selkoa soiden viljelysmahdollisuuksista ynnä monenmoisista muista elinkeinoja koskevista asioista. Soldanin tehtävänä oli erityisesti tervanpolttoa koskevien tietojen hankkiminen.

Matka oli hänelle mitä hauskin ja opettavin. Hän kutsuu sitä Eriksgatakseen, kuninkaan matkakseen, ja nyt vasta oppi hän isänmaansa oikein tuntemaan ja sen itselleen omaksumaan. Kynä muistiinpanoja varten ja piirustin kuvia varten olivat yhtä mittaa työssä, niinkuin lukuisat luonnokset sauvotuista koskista, kahlatuista soista, läpikuletuista saloista, nähdyistä kirkoista, taloista ja maisemista osoittavat. Se oli taas taiteilija, joka oli päässyt esille, ja osoittaa minusta tarkkuus ja huolellisuus, jolla hän viivansa vetää ja se taiteellinen aisti, millä hän aineensa valitsee, kuinka suuri hänen luontainen, ainoastaan omassa koulussa harjaantunut taipumuksensa todella oli tälläkin alalla. Ja kun vertaa hänen luonnoksiaan esim. Ameriikasta niihin, joita hän nyt teki, niin näyttää minusta kuin kuultaisi niistä se tyydytys, jota hän mahtoi tuntea saadessaan taas omaa maataan kuvata.

Kansan parissa ollessaan ja sen puutteita nähdessään ja tarpeita tutkiessaan heräsi hänessä kohta tuumia sen sivistämiseksi. Suurimpia puutteita oli hänen nähdäkseen lukutaidon tai oikeammin lukuhalun puute. Se riippuu hänen nähdäkseen suureksi osaksi sopivan lukemisen puutteesta. Jos keskustelee rahvaanmiehen kanssa asioista, jotka jollain tavalla häntä koskevat, niin on hänen huomionsa heti vireillä. Tiedonhalua ei häneltä puutu. Sen tyydyttämiseksi olisi turvauduttava sopivan sanomalehdistön luomiseen. Mutta sillä kannalla kuin senaikuinen sanomalehdistö oli, ei se tätä tehtäväänsä kyennyt täyttämään.

"Sanomalehtemme" — kirjoittaa Soldan päiväkirjaansa Sodankylän pappilan yliskammarissa heinäkuun 29 p:nä 1860 — "ovat jälittelyjä ulkomaalaisista eivätkä sovellu kansan tarpeihin ja käsityskantaan. Kun kansalla ei ole mitään maantieteellisiä tietoja, ei mitään historiallisia edellytyksiä valtiollisten tapahtumain käsittämiseen, ei mitään käsitystä valtiolaitoksen elimistöstä, on valtiollinen uutisosasto sille arvoton. Kun sillä ei ole mitään selvää käsitystä luonnonvoimista ja luonnonlaeista, ovat selitykset fyysillisistä ilmiöistä, esim. maasta, ilmasta, vedestä, eläimistä, kasveista, hyödyttömät mikäli ne sisältävät sovituksia jokapäiväiseen elämään. Opettavain kirjoitusten sisältö on lehdissämme vähemmin käytännöllinen kuin suotavaa olisi. Syynä siihen, mikseivät lehdet täytä tarkoitustaan, onkin se, ett'ei osata lukea sisältä ja ett'ei sisältö sovellu lukijakunnan käsityskantaan."

Kansakoululta, joka silloin vielä oli kapalossaan, ei Soldan odota apua tämän epäkohdan poistamiseksi, ennenkun vasta miespolvien kuluttua. "Vaan eikö voisi — niiden satojen uusien ehdotuksien joukossa, joita tätä nykyä koetetaan, käytetään ja hylätään — ottaa esille asiaa, josta ainakin minä toivon enemmän todellista hyötyä kuin mitä monet muut ehkä uskonevat mahdolliseksi. Tarkoitan kuvitettua lukemista kansalle — sellaista kuvitettua lukemista, jota ei vielä tietääkseni missään muussakaan maassa ole olemassa."

Ja hän tekasee kokonaisen ohjelman kuvateoksensa sisällöstä. Sen tulisi ilmestyä vihkottain suuressa 8:ossa ja sisältää etupäässä alkeisopettavaista, aina sovitettuna käytölliseen elämään. Kussakin vihkossa pitäisi olla joku pitempi kuvitettu kirjoitus esim. seuraavista aineista: ulkomaan teollisuuden laadusta; maanviljelyksestä eri osissa, niinkuin suonviljelyksestä, lannoituksesta, siemenlajeista, metsänhoidosta, karjanhoidosta, kynnöstä, kylvöstä, metsäpaloista, myllyistä; käsiteollisuudesta; yksinkertaisista luonnonlaeista kuvineen ja sovituksineen käytölliseen elämään (painolaki, vipu, vaaka, puntari, pendeli), vedestä, lumesta, ilmasta ja sen suhteesta tuleen, hengitykseen, liikkeeseen. Siitä laajenisi ohjelma kuvauksiin eri sivistysasteista, kaupasta, merenkulusta, rautateistä; tiilinpoltosta; kalkinpoltosta; — sisältääpä vielä viittauksen PeIlervo-aatteestakin s.o. maanviljelijäin yhdystoiminnasta.

Peläten, ett'ei kehittymätön lukija osaisi katsella kuvia s.o. selittää niitä, tulisi häntä siihen opettaa siten, että kuvat kehittyisivät helposti tajuttavista vaikeampiin. Luonnonhistoriallisissa kertomuksissa voisi esim. alkaa kotieläimillä, hevosella tai lehmällä, ja niistä vähitellen siirtyä oudompiin ulkomaalaisiin.

Tällainen kansan kuvakirja tulisi hänen uskoakseen vaikuttamaan paljon hyvää, kun ajattelee, missä määrän sivistyneet Robinson Crusoesta alkaen vaikeimpain koneiden käsittämiseen ovat nauttineet hyötyä kuvallisista esityksistä. Se yllyttäisi myöskin lukuhaluun, kun uteliaisuus kehoittaisi selon ottamiseen kuvia selittävästä tekstistä.

Epäilemättä olisi tämä ehdotus korvannut kipeän tarpeen siihen aikaan, jolloin se tehtiin, ja joskin kuvitetun lukemisen tarvetta myöhemmin on tyydytetty, puuttuu meiltä vieläkin Soldanin suunnittelema kansalle aiottu kuvateos. Kenties ajatteli hän, joka jo kauvan oli tuuminut tieteen kansantajuiseksi tekemistä, voivansa itse ryhtyä aatteensa toteuttajaksi. Siihen olisi hänellä tiedemiehenä ja taiteilijana ollut paremmat edellytykset kuin kenelläkään niistä, jotka ovat myöhemmin tällä alalla toimineet. Asia ei kuitenkaan tullut ehdotusta edemmä, yhtä vähän kuin niin monet muutkaan hänen hyvistä aatteistaan. Ehkä ajatteli hän juuri tätä, päästäessään kerran vanhoilla päivillään paperille seuraavan huokauksen: "Tulin Helsinkiin neljänkymmenen vuoden ijällä, varustettuna lämpimällä halulla kaikellaisia yleishyödyllisiä harrastuksia kohtaan, mutta ilman kykyä ottaa johtoa omiin käsiin, kun ymmärtävää kannatusta muiden puolelta puuttui."

Varsinaisena ja näkyvämpänä tuloksena Soldanin matkasta oli 100:n sivun suuruinen, kuvilla varustettu kirjanen "Tervanpoltosta Suomessa ja kuinka se olisi parannettava", joka senaatin toimesta painettiin seuraavana vuonna. Siinä luetellaan ensiksi pääasiallisimmat tervanpolttopaikat maassamme, tehdään selkoa tervan valmistuksen eri asteista: kolomisesta, hakkauksesta ja poltosta, tervan kuletuksesta eri seuduissa sekä maitse että meritse, tervan myynnistä ja hinnoista ja tervan polton kannattavaisuudesta. Se ansio, jota tervanpoltto tuotti, oli jo siihen aikaan niin huono, että tässä teollisuudessa osallisina olleitten päiväpalkka oli keskimäärin 27 kopeekkaa. Köyhyys oli samassa määrin suurempi kuta enemmän tervanpolttoa harjoitettiin maanviljelyksen ja karjanhoidon kustannuksella. Paikotellen, niinkuin Pohjanmaan rantaseuduilla, oli tervanpoltto lopen hävittänyt metsät ja uhkasi tehdä sen niilläkin seuduilla, missä se ei vielä ollut tapahtunut.

Ei kirjoittaja kuitenkaan tahdo ehdottaa tervanpolttoa kiellettäväksi, ainoastaan järkiperäisemmin harjoitettavaksi, niin että myöskin kolottujen puitten pihka käytettäisiin hyväksi ja että etupäässä kannot tervaksi poltettaisiin. Samalla olisi erityisten tervauunien avulla muitakin aineita, niinkuin esim. tärpätti ja hiilet, saatava tuottaviksi. Tekemäinsä laskujen nojalla oli Soldan tullut siihen tulokseen, että tervanpolton alkuperäisyyden takia 1 miljoona ruplaa haihtui savuna ilmaan.

Kirjoittajan loppuehdotus sisälsi seuraavat parannukset: 1) että kolottujen puitten sijasta olisi käytettävä juuria, kantoja ja kaatuneita puita; 2) että kolomista olisi harjoitettava ainoastaan muun metsänhakkuun yhteydessä ja etupäässä pihkan keräämistä varten; 3) että lisätuotteiden (tärpätin, hiilen, potaskan y.m.) saamista varten olisi rakennettava tervauuneja korvaamaan tervahautoja. Kun tervauunien rakentaminen ja käyttäminen vaatii teknillistä taitoa, niin olisi 4) niitä valtion välityksellä perustettava tervaseutuihin ja meren rannoille. Sitä varten olisi valtion toimesta metsähallitukseen asetettava henkilö, joka asiaan perehdyttyään ottaisi tätä uudistusta ajaakseen ja sen käytäntöönpanoa johtaakseen.

Aate, jonka Soldan näin esitti, oli epäilemättä tulevaisuuden aate, vaikka se sillä kertaa jäi vaan ehdotukseen. Varsinkin tuntuu ehdotus pihkan keräämisestä kaadettavaksi tuomituista puista käytännölliseltä. Kannot ja juuret lahovat yhäkin vielä metsissämme mitään hyötyä tuottamatta. Tervanpolton ehkäiseminen valtion metsissä oli siitä kuitenkin seurauksena.

Syynä siihen, ett'eivät nämä ehdotukset metsän teknillisestä jalostamisesta kehittyneet sen pitemmälle, oli kai osalta sekin, ett'ei Soldan itse, niinkuin oli toivonut, päässyt tällä alalla työskentelemään. Niinkuin kohta tulemme näkemään; tarvittiin hänen kykyään tähdellisempiin tehtäviin. Päästyään perille hänen taidoistaan teki näet Langensköld hänestä rahapajan johtajan.

* * * * *

Ennenkun hän tälle alalle antautui, teki Soldan v. 1862 valtion kustannuksella matkan suureen maailmannäyttelyyn Lontoossa tutkiakseen siellä teollisuuden silloista kantaa ja antaakseen havaantojensa nojalla meidän oloihimme soveltuvia ehdotuksia m.m. meilläkin mahdollisesti toimeenpantavista näyttelyistä. Hänen kirjoittamansa kertomuksen konsepti sisältää laajan tutkimuksen maailmannäyttelyjen synnystä ja hyödystä. Sen lisäksi on siinä arvosteluja aineellisen edistyksen ja työtaidon alhaisesta kannasta omassa maassa ja mietteitä syistä siihen. Sattuvasti kuvaavat nämä mietteet silloisia oloja ja näkyy niissä myöskin ensimmäisiä epäilyksiä Soldanin sittemmin niin ankarasti tuomitsemasta hegeliläisestä filosofiasta, jossa hän vanhoilla päivillään näki syyn kaikkeen onnettomuuteen maassamme.

"Miksi on maamme niin köyhä?" kysyy hän. "Onko syy siihen yksinomaan voittamattomissa luonnon-esteissä?"

"Ei", vastaa hän, "syy takapajuisuuteemme niin monella alalla on haettava yksipuolisesti mietiskelevästä tieteellisestä sivistyksestämme. Se on se, joka jarruttaa kaikkia harrastuksiamme kohota nykyajan kannalle ja panna toimeen teknillisiä parannuksia. Tämä meidän toimettomuutemme imee alinomaista mehua kansassa vallitsevasta maailman-katsannosta, joka periaatteellisesti halveksii aineellisen luonnon, aistillisen maailman merkitystä ihmishengelle. Yksinomaisesti uskonnollinen oppi ei tahdo olla missään tekemisissä ruumiillisen elämän kanssa, ell'ei se tapahdu kukistavaan suuntaan. Kirkko katsoo aistillinen maailman enemmän tai vähemmän syntiseksi. Siitä on seurauksena, että kaikkea aineelliseen työhön ja pääomaan perustuvaa sivistystä halveksitaan. Se on tämä käsitys elämästä, jota voi kutsua yksipuolisesti mietiskeleväksi ja joka saattaa käytölliseen toimettomuuteen. Suurin osa kansastamme hyväksyy tämän kannan kansan sivistykseenkin nähden. Me puhumme kyllä vuosisatain sivistystyöstä, mutta ell'ei ota lukuun parina viimeisenä vuosikymmenenä vaikuttaneita sanomalehtiä, jotka ovat, vaikeiden paino-olojen vallitessa, koettaneet levittää muutakin kuin uskonnollista ja mietiskelevää valistusta, niin mikä on ollut tämän kansan henkisenä ravintona? Katkismus, raamattu ja sen lisäksi runot ja sadut. Tosin on tämän kansan jokapäiväinen työ henkensä elatukseksi sen varakkaammissa jäsenissä herättänyt halua realististen ja käytännöllisten tietojen hankkimiseen, mutta sellaisten tietojen lähteet ovat vielä harvat ja pienet. Meillä on kyllä korkeasti sivistyneitä ja taitavia tehtailijoita, kauppiaita, liikemiehiä ja teoretikoita kansallistalouden harrastajoita, siis henkilöitä, jotka kyllä myöntävät aineellisten harrastusten merkityksen. Mutta ne ovat vaan poikkeuksia yleisestä säännöstä."

"Enin silmiinpistävä on meillä teollisten tietojen ja taitojen alhainen kanta. Me viemme ulos vaan raakatavaroita ja tuomme jalostettuja. Käsiteollisuus on alkuperäisellä ja vähän tuottavalla kannalla. Teostemme kauneus ja huolellisuus on vaan sivuasia. Teknillisen sivistyksen puute on täydellinen. Tehtaamme ovat pakotetut käyttämään ulkomaalaisia työmiehiä, teknillinen reaalikoulumme tarvitsee ulkomaalaisia ammattiopettajia. Yksinkeriaisimpia teknillisiä ammatteja on maanmittaus, ja valitukset sen alhaisesta kannasta ovat yleiset. Käytöllisistä sivistysvälineistä on graafillinen taito tärkeimpiä. Tätä taitoa harjoittavia suomalaisia saamme turhaan hakea. Maassa on kaksi kivipainoa, sanoo kaksi 1 milj, 7 sataatuhatta asukasta kohti, mutta nimet Leevin ja Lievendahl eivät ole kotoisin Suomesta."

"Mitä erittäin tulee tieteelliseen sivistykseemme, niin on se ainoastaan siihen nähden ollut käytöllistä laatua, että se on valmistanut meille virkamiehiä. Mutta me tiedämme muutoin, että aina viimeisiin aikoihin saakka vaadittiin kaikkia erikoistutkintoja edelläkäypä tutkinto filosofiassa. Se oli oikein, sillä se tapahtui yleisen sivistyksen nimessä, opetti itsenäiseen ajattelemiseen, yhtenäiseen käsitykseen maailmasta ja elämästä. Epäilemättä onkin filosoofinen sivistys kansassamme korkealla asteella. Mutta filosofia, uskonnon sisar, voi johtaa yhtä suureen yksipuolisuuteen kuin tämäkin, ell'ei se perustu realiselle pohjalle, s.o. luonnontieteihin. Niin on meillä tapahtunutkin. Luonnontieteet ovat meillä pysyneet Linnén aikuisella kannalla, niillä kun etupäässä on ymmärretty luonnonhistoriaa. Professorin virka geologiassa, joka ennen muita avaa henkisiä silmiämme, on kauvan ollut avoinna — hakijain puutteessa. Mutta myöskin kemia ja fysikka, nuo välttämättömät perustukset maailmanrakennuksen todelliselle ymmärtämiselle, jotka Euroopan varsinaisissa sivistysmaissa samalla ovat mitä voimakkaimmin vaikuttaneet teollisuuden ja yleisen sivistyksen kohottamiseksi, ovat nekin meillä esiintyneet vaan mietiskelevänä, tietopuolisena. Niiden vaikutus käytölliseen elämään on meillä ollut verrattain vähäinen. Vanhin elinkeinomme maanviljelys ei ole meillä niitä vielä hyväkseen käyttänyt."

"Näissä oloissa on absolutisella idealismilla ollut maailmankatsantomme muodostamisessa rajaton valta ja niinpä onkin filosofia oppisaleissamme aina tähän päivään saakka kukoistanut hegelianismin muodossa."

"Kansallistuntomme puolesta olemme me äärettömässä kiitollisuudenvelassa sen opeille maailmanhengestä, vapaasta ajatuksesta, historiallisesta kehityksestä. Mitä niitä vastaan tieteelliseltä kannalta voitaneekin muistuttaa, ne ovat kuitenkin olleet soihtuja elämämme tiellä. Mutta ne ovat yksipuolisia ja johtavat ei ainoastaan eteenpäin, mutta myöskin harhaan."

"Ei voi tässä yhteydessä tulla kysymykseen tuon filosoofisen rakennuksen alasrepiminen, ei varsinkaan niin sitkeän ja venyvän järjestelmän kuin hegeliläisen. Mutta yhteys vaatii meitä kuitenkin selvästi lausumaan varman vakuutuksemme siitä, että seuraava askel, joka kansallishenkemme on astuttava kehityksensä tiellä, on totiseen taisteluun asettuminen tuota noin syntynyttä yksipuolisuutta vastaan, Hegeliläisyys on syystä ylpeillyt siitä, että se on halkaissut esiripun, joka erotti 'tuon-puolisen' (das jenseits) todellisesta maailmasta. Että sitä tehdessä myöskin 'tänpuolinen' todellisuus tungettiin tuolle puolelle esirippua ja haihtui toimettomien unelmien maailmaan, siitä on meidän nyt tultava selville, — jos mieli meidän toteuttaa kaunista unelmaamme: elää kansakuntana ja kunnialla ja menestyksellä täyttää tehtäväämme. Lumottu spekulatsioni luulotelkoon kernaasti voivansa ajatuksen omalla voimalla käsittää ja hallita luontoa tuntematta sen lakeja, voimia ja laitoksia. Sellaisen spekulatsionin hetki on kuitenkin lyönyt, niinpiankun ajatus on ehtinyt ottaa selkoa myöskin tästä luonnosta. Siinä toivossa, että vähäisellä rovollamme voisimme jouduttaa tämän tärkeän hetken tuloa, uskallamme me näissä tutkimuksissamme teollisuusnäyttelyn johdosta käyttää esitystapaa, jonka avulla, niin paljon kuin tällaisessa esityksessä on mahdollista, selviäisi tämä tärkeä suhde hengen ja luonnon välillä, tämä lakkaamaton vuorovaikutus, niin, me voimme sanoa, tämä aineellisen työn historian yhtyminen koko inhimillisen kehityksen historiaan."

* * * * *

Ei ollut se siis mikään tavallinen senaatille annettava matkakertomus, jonka Soldan kirjoitti. Epäilemättä on tutkimus aineellisen välinpitämättömyyden ja tarmottomuuden syistä alkuperäinen ja sattuva, joskaan ei perinpohjin asiata tyhjentävä.

Tuota yksipuolisesti idealistista ja epäkäytännöllistä suuntaa vastaan sai Soldan samaan aikaan vielä taistella toisellakin alalla, nimittäin siinä komiteassa, joka v. 1862 tarkasti Cygnæuksen kansakouluehdotusta.

Kuten tunnettu oli käsitöiden opetus seminaareissa ja kansakouluissa yksi Cygnæuksen kansakoulu-järjestelmän pääpylväitä. Tämän pylvään katsoi komitea tarpeettomaksi ja sahasi sen pois. Soldan oli toista mieltä ja liitti vastalauseen komitean lausuntoon.

Komitean ehdotus, että käytölliset työt seminaareissa olisivat supistettavat ainoastaan virkistystöiksi lomahetkillä, oli Soldanin mielestä seuraus niistä sivistyssuunnista, jotka siihen saakka olivat olleet vallalla maassamme. Yhtäältä on kansamme valistaminen ollut ainoastaan papiston käsissä ja muodostunut siten ennen kaikkea uskonnolliseksi. Toisaalta oli korkeampi tieteellinen sivistys ollut yksipuolisesti humanistista. Kielitaito, kaunokirjallisuus, historia ja filosoofinen spekulatsioni olivat tässä suunnassa sivistyksen välittäjinä ehdottomasti etusijassa matematiikan ja luonnontieteen sekä varsinkin niiden käytäntöön-sovittamisen kustannuksella. Molemmat nämä suunnat ovat koulunkin alalla johtaneet samaan tulokseen, nimittäin idealismiin, joka ei osaa panna arvoa aineellisen elämän vaatimuksille, kuinka tärkeätä niiden tyydyttäminen lieneekin myöskin henkiselle kehitykselle. Niistä on siis yhteisenä seurauksena realisten tietojen ja käytännöllisten taitojen merkityksen yleinen halveksuminen.

Mutta jos tämä käsitys pääsee seminaareja järjestettäessä siihen määrin vallalle, että ainoastaan kuudes osa oppitunneista määrätään käytännöllisiin harjoituksiin maanviljelyksessä ja käsitöissä ja niiden johtaja sijoitetaan seminaarin palvelijain joukkoon, niin joutuu suomalaisten seminaarien järjestäminen kokonaan väärälle tolalle.

Selitettyään, että hän käytännöllisillä työharjoituksilla seminaareissa tarkoittaa sellaisia teknillisiä töitä (sahausta, höyläystä, sorvausta, takomista, viilausta, juottamista y.m.), joiden avulla puusta, metallista ja muista raaka-aineista valmistetaan hyödyllisiä tuotteita sekä kotitarpeeksi että myytäväksi tai vaihdettavaksi, käy hän esittämään niiden kasvattavaa merkitystä. Kätevyydestä seuraa aina itseluottamusta, toimeliaisuutta, ahkeruutta, säästäväisyyttä ja kykyä tulla toimeen elämän eri vaiheissa, sanalla sanoen luonteen ominaisuuksia, joita ei liene suuremmassa määrin tavattavana suomalaisessa kansassa ja joita ei voitane yksimielisesti aatteellisen opetuksen kautta saavuttaakaan. Kun on kysymys kansakoulusta eli etupäässä ruumiillista työtä harjoittavain kansanluokkain valistamisesta, niin on tarjona vaara, että yksipuolisesti aatteellinen opetus vieroittaa sen pois omasta käytännöllisestä elämäntehtävästään, voimatta sille kuitenkaan avata onnellisempia tai yhtä onnellisia elämän-uria.

"Jos asiata katsotaan erityisesti oman maamme olojen kannalta, niin saadaan vaan vahvistusta sille, mitä edellä on sanottu. Maanlaatu on karua, ilmanala kovaa, asema kaukainen. Tylyn luonnon helmassa täytyy täällä kansan rohkeudella ja sitkeydellä hankkia keinoja ei ainoastaan niukaksi toimeentulokseen, mutta myöskin — niin ainakin tekee mielemme toivoa — sivistyksen ja hyvinvoinnin luomiseksi. Mutta luonnonvoimia ei kukisteta abstraktisten tietojen, ei mietiskelevän luonteen, ei kieltäymyksen hengen avulla. Siihen vaaditaan älykästä työvoimaa s.o. yritteliäisyyteen yhdistynyttä reaalitietoa."

"Lukemattomat ja osaksi myöskin äärettömät ovat ne jo tunnetut ja tunnustetut tarpeet, jotka ovat seurauksena maamme laadusta ja kansamme tähänastisesta historiasta. Vesiä ja soita on kuivattava, koskia perattava, rautateitä rakennettava, metsän- ja maanviljelystä korotettava nykyajan kannalle, kouluja on perustettava — mutta joka askeleella kaikuu vastaan tuo kamala totuus, että maamme on köyhä. Kaikkialla tarvitaan ja puuttuu pääomaa. Köyhyytemme on muuttunut sananparreksi. Täällä siis, tässä luonnon niin niukasti suosimassa maassa, olisi toki todeksi myönnettävä, ett'ei työhalua ja työtaitoa saa kansalliseen kehitykseen pyrittäessä rankaisematta syrjäyttää yksipuolisesti idealistisen maailmankatsannon nimessä."

"Tunnustakoon Suomen kansa kernaasti aina, missä äärettömässä kiitollisuuden velassa se on papistolleen, ajattelijoilleen ja historian- ja kielentutkijoilleen. Mutta inhimillinen kulttuuri puskeutuu alinomaa uusiin muotoihin. Katsaus uusimpina aikoina voimakkaimmin edistyviin kansoihin osoittaa peittämättä, että nämä kansat imevät elinvoimansa, hyvinvointinsa ja kansallisen itsetuntonsa juuri älykkäästä aineellisesta työstään ja reaalisten tieteiden kannattamasta teollisuudestaan. Näissä maissa on myöskin huomattu, että uskonto ja aatteellinen elämä yleensä eivät kärsi aineellisen toiminnan korkeampaan arvoon saattamisesta, vaan päin vastoin siitä elpyvät Kaikkien maiden kokemus osoittaa mitä selvimmin, että korkeampi henkinen tieto ja jalostuneet tavat kulkevat käsikädessä aineellisen hyvinvoinnin kanssa, samalla kun tietämättömyys, raakuus, paheet ja rikokset viihtyvät köyhyyden majoissa."

"Mutta historian kulku on sellaista, että tätä kansain todellista valloitusta, nimittäin vapautusta luonnonvoimien ylivallasta, ei saada aikaan ilman taistelua ja yhteentörmäyksiä. Ja mikäli yksipuolinen idealismi siinä, joskin tietämättään, esiintyy näiden voimain liittolaisena, silloin on taistelu tiukka. Sillä houkuteleva sana ja dialektiikka ovat tämän vastustajan kadehdittavia etuoikeuksia."

Näihin näkökohtiin perustuen ehdottaa vastalauseen kirjoittaja järjestettyjen ja totisten työharjoitusten toimeenpanemista opettajaseminaareissa, koska juuri seminaari on hänen mielestään oikea paikka tällaisen hyvän siemenen kylvämiseen. Sillä tarkoitus on oleva koko kansan käsityksen selvittäminen teollisen taidon tarpeellisuudesta. Ei niin, että seminaarista etupäässä olisi tehtävä käsityökoulua ja vielä vähemmin polyteknillistä opistoa, vaan niin, että oppilaista olisi kasvatettava opettajia, jommoisia meidän maamme nykyisellä kannallaan ennen kaikkea tarvitsee, nimittäin sekä aatteellisesti että käytännöllisesti sivistyneitä, reippaita, yritteliäitä, ahkeria ja työtaitoisia. Kansakoulunopettajan tulee olla perehtynyt kansan työkysymyksiin ja olla sekä halukas että kykenevä ottamaan niihin osaa ja jos mahdollista myöskin vaikuttamaan niiden ratkaisemiseen.

"Kansakoulun tulee meidän maassamme välttämättä olla työkoulu ainakin niin kauvan, kunnes tarve ja varallisuus vaatii niiden erottamista."

"Siis käytännöllinen laitos ja käytännöllinen opettajisto. Se on sitä välttämättömämpi kun myöskin koulun käyttäminen ja menestys siitä melkoisessa määrässä tulee riippumaan. Vaikka rahvastamme syytettäneekin tietämättömyydestä, hitaudesta ja puuttuvasta työtaidosta, niin on se varmaankin tuleva suosimaan koulua, josta sen lapset palaavat omaten ei ainoastaan yleisiä tietoja historiassa, kieliopissa y.m., vaan myöskin saavutettua kokemusta ja halua ruumiilliseen työhön. Sillä jokapäiväinen kokemus antaa tälle rahvaalle oikean käsityksen tämän työn arvosta ja merkityksestä, jota vastoin puhtaasti opillinen tieto on sille enemmän tai vähemmän arvoitus."

"Varsinkin miesseminaareissa harjoitetuista käytännöllisistä töistä voisi olla arvaamatonta hyötyä kansalle. Mutta selvää on, että se asema, mihin komitea on asettanut näiden harjoitusten johtajan (tehden hänestä työnjohtajan 1,200 markan vuosipalkalla) ei vastaa tarkoitusta, joskin ehdotettua tuntimäärää melkoisesti korotettaisiin. Näitä harjoitustöitä on tehtävä järjestelmällisesti ja järkiperäisten ja samalla kansantajuisten perusteiden nojalla. Niitä on myöskin johdettava siihen suuntaan, että ne vastaavat tulevan kansakoulunopettajan tarvetta, ja vastaista suurta lopputarvetta silmällä pitäen. Tämän opettajan tulee siis olla tieteellisesti ja samalla käytännöllisesti monipuolisesti sivistyneen miehen, ja täytyy hänen asemansa — palkkaetuihin, apulaisiin, huoneustoon ja työtarpeihin nähden — vastata hänen tärkeätä tehtäväänsä. Käytännöllisten harjoitusten toimeenpaneminen seminaarissa tuottaa siis kustannuksia, jotka ovat enemmän kuin kymmenen kertaa suuremmat kuin mitä komitea on tätä varten laskenut; mutta kaiken sen jälkeen mitä edellä on sanottu, ei tarvinne teroittaa, että nämä kustannukset elkööt millään tavoin olko esteeksi toimenpiteen toteutumiselle."

Tämä taitavasti ja vakuuttavasti kirjoitettu vastalause oli tekijänsä mielestä arvokkainta mitä hän varsinaisen virkatoimensa ohessa on onnistunut aikaansaamaan ja varmaa on, että se yhdessä Cygnæuksen omien lausuntojen kanssa ratkaisevasti vaikutti niihin, joiden vallassa oli asian lopullinen päättäminen.

Sen varsinainen merkitys hänen elämäkertansa kirjoittajalla on kuitenkin siinä tavassa, jolla Soldan vastalauseessaan mielipiteensä esittää. Siinä pistää siinäkin esiin mies, joka aina ottaa asiat suurelta ja laajalta kannalta, joka aina näkee edessään periaatteita ja asettaa ne lähtökohdaksi. Mutta tuo totinen, välistä melkein juhlallinen tapa ei kuvaa ainoastaan Soldanin luonnetta, vaan myöskin hänen aikansa luonnetta, jolloin kaikilla puuhilla isänmaan ja kansan hyväksi, niin suuremmilla kuin pienemmilläkin, oli aatteellinen ja ihanteellinen tausta. On kuin näkisi Fredrik Cygnæuksen suuret liikkeet ja rypistetyt kulmat. Kysymys näennäisesti niin vähäpätöinen kuin käsityöopettajan asemasta ja palkasta kasvaa suureksi, koko kansan tulevaisuuteen vaikuttavaksi asiaksi.

Niinkuin jo olemme maininneet sai Soldan maan rahapajan järjestämisen tehdäkseen. Ennen tätä suurta käännöstä hänen elämässään tapahtui siinä toinenkin: perheen perustaminen. Ett'ei hänen sydämmensä paleltuisi kuoliaaksi — sellaisesta kuolemasta hän jo kerran ennen elämässään sanoo oireita tunteneensa — ja ett'ei hän aivan auttamattomasti joutuisi raudankovain periaatteittensa uhriksi — kävi hän kohta Lapista palattuaan syksyllä 1860 noutamassa itselleen puolison Saksasta, entisen oppilaansa Ameriikan ajoilta, neiti Maria Müllerin.

Keväällä seuraavana vuonna on hän jo uudella alallaan, valmistumassa suurimpaan käytölliseen tehtäväänsä maansa palveluksessa, rahapajan perustamiseen, jonka tuli olla valmiina toimeensa ja alkamaan työtänsä heti kohta, kun Suomi oli saava oman rahakannan. Hän teki kesällä 1861 matkan ulkomaille, Ruotsiin ja Saksaan, tutustuakseen siellä oleviin rahapajoihin. Langensköldille kirjoittamissaan kirjeissä ja lausunnoissa tekee hän selkoa havaannoistaan. Niistä päättäen oli koko tämä suuri ja meillä tuntematon laitos alusta loppuun saakka hänen toimeenpantava. Hänen oli tehtävä piirustukset itse rakennukseen, hänen hankittava koneet, hänen pidettävä huoli kaikista yksityiskohdista, suurimmasta pienimpään. Tunnollisempaa ja taitavampaa miestä siihen toimeen ei olisikaan voinut toista saada. Eikä olisi ollut varaa valitakaan. Hän oli itse paras esimerkki teknillisen taidon alhaisesta kannasta maassamme, sillä hän oli ainoa, joka voi tähän toimeen tulla kysymykseen.

Työ, jonka Soldan tässä tärkeässä luottamustoimessa suoritti, ei suinkaan ole vähäisimpiä oman rahalaitoksemme historiassa. Lähinnä Langensköldiä ja Snellmannia on ansio muutoksen onnistumisesta Soldanin.

Kun ei tässä voi tulla kysymykseen yksityiskohtainen selonteko rahapajan perustamisesta, mainittakoon siitä vaan muutamia kohtia. Lokakuun 9 p:nä 1862 kirjoittaa Soldan olevansa täydessä puuhassa saadakseen rakennuksen alulle ja seuraavana kevännä huhtikuussa ruvettiin sen perustusta panemaan. Työ oli käynyt hitaasti, kun harrastus sen menestyksestä Langensköldin eron jälkeen oli laimentunut, mutta kun Snellman samana vuonna heinäkuussa oli saanut ohjakset käsiinsä, jatkui työ suurella vauhdilla. Elokuussa kirjoittaa Soldan: "minulla on ollut hirmuinen kiire yhtä mittaa, kun rahapaja alkaa valmistua ja tuhannet pikkuasiat ovat toimitettavat. Nyt ovat kaikki pienet kapineet tehtävät kuparina muiden seppien luona, piirustuksia ja suunnitelmia kaikkeen odotetaan tähän minulta. Ympärilläni on alituista hälinää — puuseppiä, mekanikoita, vahtimestareita — lausunnoita senaattiin j.n.e. Mehän aiomme ruveta lyömään rahaa jo tänä syksynä." Niin tapahtuikin. Syyskuussa kohosi rahapaja korkealle Katajanokan rannalla ja Lokakuun 15 p:nä 1864 on työ siinä ehtinyt niin pitkälle, että ensimmäinen satanen yhden markan kappaleita on leimattu. Siitä lähtien alkaa työ käydä täydellä vauhdilla. "Moni on kyllä jo ollut kärsimätön", kirjoittaa Soldan äidilleen joulukuun 8 p:nä, "mutta 3 tai 4 kuukautta tällaisen laitoksen esipuheeksi oli kuitenkin kovin lyhyt aika ja minä puolestani olen varsin tyytyväinen, että jo nyt olen voittanut kaikki vaikeudet, jotka seuraavat työväen täydellisestä tietämättömyydestä ja tottumattomuudesta tässä erikoisammatissa. Huomenna (jouluk. 9 p:nä) jätetään ensimmäinen sarja hopearahoja, 30,000 markan kappaletta, pankkiin, joka summa vastedes tultanee antamaan joka kolmas päivä."

Ensimmäisen leimaamansa kiiltävän ja kauniin hopeamarkkasen, jonka alakulmassa oli hänen nimikirjaimensa S, lähettää hän joululahjaksi äidilleen. Se oli varmaankin riemunhetki vanhukselle, jolle tuo pieni kapine oli kuin sinetti hänen poikansa elämänkirjassa. Ensimmäinen oma suomalainen raha oli pieni sinetti koko kansammekin elämänkirjassa ja tuotti sen siihen painaminen epäilemättä vilpitöntä iloa miehelle, joka oli saanut tehtäväkseen tuon sinetin valmistamisen. Suomen vaakuna Suomen rahassa ynnä postimerkki-vainajissamme, jotka nekin lienevät olleet Soldanin piirtämät, on levittänyt tietoa Suomesta ehkä enemmän kuin mikään muu tapa tehdä sitä tunnetuksi.

Paitse varsinaisia virallisia tehtäviään oli Soldanilla sen lisäksi suuri joukko muitakin käytöllisiä sivutoimia, joista hän hyvän asian vuoksi ei voinut eikä tahtonut kieltäytyä. Niinpä hän jo v. 1862 oli valittu Teollisuusyhdistyksen puheenjohtajaksi, jossa toimessa ollessaan hän paitse muita toimiaan kirjoitti kirjoituksia kemiallisista ja teknillisistä kysymyksistä m.m. ilmanvaihdosta huoneissa ja metrijärjestelmästä. Eräs kiertokirje v:na 1865 aijotusta teollisuusnäyttelystä on sekin Soldanin kirjoittama. Eräällä lentokirjasella pani hän alkuun kaupunginpostin perustamisen Helsinkiin.

Soldanin tärkeimpiä käytännöllisiä sivutoimia oli kuitenkin hänen osansa Suomen pankin uusien setelien valmistamisessa. Siihenkin toimeen näyttää hän olleen aikanaan ainoa kykenevä mies. Se oli hän, joka teki ehdotukset leimasinten alkupiirustuksiin ja niistä suuren osan valmistikin lopullisessa muodossaan kaivertajille jätettäviksi. Ensimmäisissä seteleissämme olevat maisematkin hän luonnosta piirusti tehden sitä varten matkoja Hauholle ja Uuraaseen. Useilla ulkomaan matkoilla vuosina 1873, 1875, 1876 ja 1877 hän sitten hankki laattojen kaivertajia ja valvoi heidän töitään, viipyen v. 1875-76 lähes kokonaisen vuoden Kööpenhaminassa, jossa seteleitä hänen valvontansa alla painettiin Thielen kivipainossa.

Työ, jonka Soldan näin suoritti isänmaansa hyväksi, oli siis sekä monipuolinen että perinpohjainen, kysyen kykyä, tarmoa ja sitkeyttä. Sattuvasti kuvaa häntä eräässä kirjeessä hänen nuori ystävänsä ja oppilaansa professori W. Ruin sanoessaan: "Setä on minun silmissäni yksi noita vanhan kansan miehiä, jotka puhuvat meille siitä nuorekkaasta voimasta ja toimintahalusta, mikä tämän ajanjaksomme aamuna virtasi läpi nuortuneen yhteiskunnan ja jotka uhrautuvan työnsä ja aatteellisia tarkoituksia kohti tähtäävien rientojensa kautta saattavat häpeään nuoremman sukupolven."

Soldanin käytännöllisten harrastusten arvoa lisää vielä se, että ne kauttaaltaan olivat perustavaa ja alustavaa laatua. Ja että niiden ainoana ponnistimena oli isänmaanrakkaus ja velvollisuuden tunto ilman minkäänlaisia itsekkäitä pyyteitä ja vähemmän jalojen intohimojen tyydyttämistä.

Se ei suinkaan ollut ainoata laadultaan tämä työ siihen aikaan, se oli omituista koko sille ajanjaksolle, jossa hän vaikutti. Mutta yksi sen suunnan puhtaimpia edustajia hän oli.

Mutta kaikista kauneimpaan valoon joutuvat hänen toimensa virka- ja luottamusmiehenä siihen nähden, että hän niiden täyttämiseksi uhrasi lempilapsensa filosofian.

17.

Teos, joka ei valmistunut.

Miksi ei teoksesta mitään tullut? — "Streng ist Kühle, doch die Pflicht ist strenger." — Filosoofinen käsikirjoitus-kokoelma. — Teoksen ohjelma. — Kirje Viktor Rydbergille, — "Sinne se meni."

Niinkuin jo useat kerrat olemme Soldanin lausunnoista nähneet, oli hänen elämänsä suuri unelma saada luoduksi jotain filosoofisena kirjailijana. Sitä oli hän haaveksinut Pietarissa univormuun kiristettynä, sitä Dünaburgissa juutalaisten ja valtionvarkaiden keskessä eläessään. Filosofia oli auttanut häntä irtaumaan tuosta ympäristöstä, joka uhkasi viedä hänet siveellisen turmion tielle. Filosofia oli tukenut ja lohduttanut häntä vallankumouksen aikana kärsityssä haaksirikossa, antanut hänelle uskallusta uuteen elämään ja avannut hänelle toisen sisällisen maailman. Eikä hän liene vilpittömämpää iloa elämässään tuntenut kuin silloin, kun ensimmäinen käsikirjoitus taskussaan kulki peninkulmamääriä rehtori Bergstrandin luo Lindeen saamaan arvostelua kyhäykseensä "Ett vågadt ord om kraft." Kirjeet Hedlundille Guldsmedshyttanista ja päiväkirjamietteet Atlantilla ovat todistuksena siitä, kuinka tärkeä tämä ajattelemisen asia oli hänelle ja kuinka selvillä hän jo silloin oli suhteestaan elämän suuriin kysymyksiin.

Mutta kaikki tutkiminen ja kirjoittaminen täytyi olla hänellä vaan väliaikaista työtä, joutohetkien aikana suoritettua. Ameriikassa ei hän saanut aikaa enemmän kuin muuallakaan käydäkseen siihen todenteolla käsiksi. Se oli kuitenkin siellä niinkuin muuallakin se päämaali, jonka saavuttamisen mahdollisuutta kaikki muut työt koettivat valmistaa. Hänen maitokeksinnöiläänkään ei ollut muuta tarkoitusta kuin saada varoja sen verran kokoon, että voisi antautua siihen harrastukseen, joka oli hänelle kaikista kallein, nimittäin elämänkysymysten ratkaisemiseen.

Tämä harrastus se tuli Suomeenkin palattua hänen elämänsä sisimmäksi tarkoitukseksi. Mutta yhtä vähän kuin sen tarkoituksen saavuttaminen oli hänelle ennen onnistunut, onnistui se hänelle nytkään. Selville hän kyllä pääsi suuresta kysymyksestään, löysi vihdoin sen lähteen, jonka pinnalla totuus kuvastui ja jonka pohjalta elämänvesi pulppusi, mutta kun hänen piti ryhtyä sitä muille kantamaan, pettivät voimat, herposi malja kädestä ja uupuneena vaipui hän sen ääreen, saamatta tuskin huudetuksi, missä se oli etsittävissä. Ja ne olivat taaskin etupäässä ulkonaiset asianhaarat, jotka tulivat häiriten väliin.

Ensimmäiset vuodet kotimaassa kuluivat tuiki tarkkaan etupäässä rahapajan perustamispuuhiin. Epäilemättä oli tyydytys tämän samoinkuin muidenkin isänmaallisten tehtäväin täyttämisestä omansa viihdyttämään kaipausta filosofiaan. Mutta jo vuonna 1865, kun valmistuspuuhat olivat suoritetut eikä alkuunpanon innostavaa toimintaa enää tarvittu, alkoivat säännölliset ja koneelliset virkatehtävät taakkana painaa. Kesäkuussa 1865 kirjoittaa Soldan Hedlundille: "Minulla on työssä 35 henkeä ja sinä ymmärrät, ett'en saa levätä montakaan tuntia päivässä. Ikävää, että tämä toimi, vaikka se on näennäisesti hyvinkin kirjava, kuitenkin on hyvin yksitoikkoinen ja yksipuolinen. Olen muuttunut n.s. leimauskoneeksi" — rahan tekijäksi hän, joka ei mitään niin halveksinut kuin rahaa. — Ja eräässä muistiinpanossa, jossa valittaa sitä, ett'ei hänen filosofiastaan mitään valmista tullut, sanoo hän itseään lantiksi, josta ei koskaan talariksi ollut. Kun rahapajan työt tasaantuivat ja alkoivat mennä hiljaisempaa menoaan, näyttää hän muutamien vuosien kuluessa saaneen jotenkin paljon aikaan. Paksut nidokset omia mietteitä ja varsinkin muistiinpanoja filosoofisten kirjailijain teoksista todistavat, että hän vv. 1866-69 oli ahkerassa henkisessä työssä. Vaikeat sairauden kohtaukset kuitenkin sittemmin tuon tuostakin keskeyttivät tätäkin työtä. Kun hän taas tointui sen verran, että varsinaisilta virkatoimilta olisi voinut riittää aikaa filosofiaan, tuli este taas rahasetelien muodossa väliin. Vuodet 1873-76 hukkuivat niiden synnyttämiin puuhiin.

Alussa näyttää häntä kylläkin miellyttäneen tämä toimi, jossa hänen taiteellinenkin halunsa sai hiukan tyydytystä, mutta vähitellen se muuttui rasitukseksi. Tammikuussa 1876 kirjoittaa Soldan Köpenhaminasta: "Köyhälle kansalle köyhässä maassa ei sitä näy sallittavan, työskentelemistä myöskin sisään päin, vaan täytyy täällä leipäkullan vuoksi elää, kunnes kaatuu. Minulle tuottaa se usein todellista kärsimystä, että minun pitää, pää ja sydän täynnä etiikkaa, istuutua kirjoittamaan ikäviä ja pitkiä kirjeitä juonitteleville liikemiehille."

"Streng ist Kühle, Doch die Pflicht ist strenger."

Että hän tavattomalla tarmollaan kuitenkin koetti tehdä mitä suinkin voi ja että hän sittenkin sai niin paljon aikaan, siitä ovat hänen käsikirjoituksensa mitä selvimpänä todistuksena. Joskin nämä käsikirjoitukset ovat järjestämättömiä ja keskentekoisia, sisältävät ne kuitenkin semmoisen määrän jo loppuun suoritettua henkistä työtä, että sitä tekisi mieli uskomaan hänen päätyökseen eikä vaan lyhyiden lepohetkien tai unettomain öiden tulokseksi.

Soldanin filosoofinen käsikirjoituskokoelma käsittää ensiksikin 125 pienempää tai suurempaa taskukirjaa, joihin hän virastossa ja matkoilla ollessaan kirjoitti lyhyemmin tai pitemmin saamansa aatteet. Nämä taskukirjat muuttuivat hänen rakkaimmiksi ystävikseen ja olivat hänen ainoa seuransa vuosikausien kuluessa. Sillä kun hän oli kodin perustanut ja saanut itselleen oman pesänsä, ei hän siitä paljon liikkunut, ei hakenut seuraa eikä etsinyt ystäviä. Hän oli, kertoo Hedlund, "laittanut itselleen työhuoneeseensa melkein suljetun paikan, kirjoituspöytä edessään ja kirjahyllyt ympärillä — ulospäin oli suuria häkkiä kanarjalintuineen — ja siinä istui hän kuin keskiajan erakkomunkki" — istui ja kirjoitti suuriin foliokirjoihin joko referaatteja filosoofisista teoksista tai myöskin niin kutsutuita omiaan, jotka osaksi ovat laajennuksia taskukirja-muistiinpanoista. Näitä folionidoksia on 18 kappaletta, joista useampi sisältää noin pari sataa sivua. Lopuksi on olemassa liki kolmekymmentä kvarttinidosta, jotka sisältävät osaksi referaatteja, osaksi taskukirjoista puhtaaksi-kirjoitettuja mietteitä.

Kaikesta, minkä hän pani paperille sekä otteina toisten ajatuksista että ominaan, valmisti hän tarkan aakkosellisen nimi- ja asialuettelon. Mainittakoon tässä vaan hänen omistaan muutamia päärubriikkeja: Siveellisistä ja käytöllisistä aatteista. — Etiikasta. — Totuudesta. — Lainmukaisuudesta ja mekanismista. — Uskontokysymyksiä. — Yleistä filosofiaa. — Yleistä psykologiaa. — Tajunnasta. — Vapaudesta. — Kansallisuudesta.

Kokoontuneet ainekset ovat siis verrattain hyvin järjestetyt ja olisivat ne helposti kokonaisuudeksi koottavissa sen, joka tahtoisi ottaa tuon vaivakseen. Ainakin olisi niiden avulla saatavissa valaiseva esitys siitä, mitä Soldan ajatteli, mikä oli hänen filosoofinen kantansa ja miten hän aikain kuluessa oli tämän kantansa, lopullisen ja järkähtämättömän maailmankatsantonsa saavuttanut. Se olisi filosoofista vakaumusta hakevan psykologiaa, palanen filosofian sisäistä historiaa, meille sitä läheisempää, kun se johtaa pois siitä filosoofisesta kannasta, joka meillä lähes puolen vuosisataa oli kaiken ajattelemisen ja tästä ajattelemisesta johtuvan kansallisen kehityksen pohjana — pois vanhoista Hegeliläis-Snellmannilaisista ihanteista uusiin Herbartilais-Soldanisiin.

Soldanin filosoofisen pesän selvittämistä helpoittaisivat vielä ne programmit joita hän laati aikomaansa suurta teosta ja sen eri osia varten. Tämä teos alkoi häämöttää hänelle jo Ruotsissa ja näyttää yhä selvinneen Ameriikassa. V. 1869 sanoo hän olevansa niin selvillä lempiaatteistaan, ett'ei olisi muuta jälellä kuin niiden kokoaminen ja järjestäminen.

"Minä tahtoisin kirjoittaa teoksen, kooltaan kohtalaisen ja käsittelemiltään aiheilta niin intressantin, että se luettaisiin. Sen tulisi siis olla helppotajuisen sen sanan paremmassa merkityksessä. Se lepäisi kauttaaltaan tieteellisellä pohjalla siten, että siinä olisi hyväksi käytetty tulokset uudemmista tutkimuksista luonnontieteissä, kielitieteessä, psykologiassa, etnologiassa j.n.e."

"Teos tulisi lyhyissä, selvissä pykälissä, hyvin luokitettuna ja keskitettynä, esittämään nämä tulokset."

"Sen päätarkoituksena tulisi olemaan säälimätön, mutta tyyni taistelu taikauskoa vastaan sen tuhansissa eri muodoissa."

"Se traditsioni, jota meihin on lapsuudesta saakka ammennettu, sisältää äärettömän määrän taikauskoa, johon vaan muutamia totuuden murusia on kätketty: jo peruskäsitteemme ajasta ja paikasta ovat vääristetyt ja sekoitetut. Me katsomme maailmaa äärelliseksi esineeksi 'kansi päällä ja Jumala kannen päällä'. Me uskomme, että aika on vaan noin kuusituhatta vuotta vanha. Me uskomme vielä, että usko on samaa kuin totuus. Me uskomme, että Jumala on lahjoittanut ihmiselle kielen, tavat ja siveyden täysin valmiina, että uskonto on samaa kuin kristinusko, — että kuolemattomuus on sielujen vaellusta; uskomme hyvin laajalti Hegelin ja Snellmanin mukaan, että oikeata on se, mikä on pysyväistä, että kaikki se, mikä on, on järkevää."

Hänen tarkoituksensa olisi sentähden kirjoittaa teos seuraavan ohjelman mukaan.

"I:n osa käsitteleisi orienteerauksen avaruudessa: 1) W. Herschelin teleskoopin avulla tehdyt tutkimukset ja saavutetut tulokset tähtisysteemistämme, nebuloosista, yleensä etäisistä maailmoista. 2) Aurinkokunta kuvineen taivaankappalten verrannollisesta suuruudesta ja välimatkoista. 3) Maa, katsaus sen pinnalla vallinneeseen viimeiseen maan ja veden jakoon; sen eri geoloogiset aikakaudet aina historialliseen aikaan saakka."

"II:n osa: olisi orienteeraus ajassa: 1) ihmissuvun ikä, 2) sen esihistoriallinen kausi (porokausi, mammutti), 3) historiallinen kausi (kivikausi, pronssikausi, paalurakennukset)."

"III:s osa: Ihminen kansojen edustamana: 1) heimot, kansat, rodut, 2) sivistyksen jakauminen ajassa ja paikassa, kulttuurin päävirrat, 3) etnograafinen yleissilmäys, 4) luonnonkansain tila tätänykyä ja muinaisina aikoina."

"IV:s osa: Katsaus sielun elämään 1) erityisine kohtineen sielutieteestä, tajunnasta, järjestä, käsitteistä, aatteista. 2) Kansallispsykoloogisia mietteitä kielen, tapojen y.m. synnystä."

"V:s osa: Uskontotutkimuksia: 1) eri kansain uskonnollisia aatteita, 2) fetishismi, 3) eläinten-palvelus, 4) tähtien-palvelus, 5) tulen-palvelus, 6) Brahman oppi, 7) Budhan oppi, 8) Zoroasterin oppi, 9) Muhamedin oppi 10) Kristinoppi."

"VI:s osa: Uskonnon teoria: 1) sen olento, 2) aatteet, 3) uskonnollinen ja tieteellinen tieto, 4) uskonto ja moraali."

"VII:s osa: Taikauskon huono vaikutus, 1) mythien synty, 2) ylösnousemusaate."

Tätä laajaa ohjelmaa Soldan aikain kuluessa supisteli, ja samalla kun se puristui kokoon, syventyi sen sisältö tieteellisemmäksi. Hänen tutkimustensa pääesineiksi, joista hän muita enemmän kirjoitti, tulivat etupäässä uskontokysymys, psykologia, ja Herbartin filosofiaan perustuva ja Hegeliä vastustava siveysoppi. Tämän viimeisen kanssa hänelle läheisessä yhteydessä oleva kysymys patriotismista ja kansallisuusaatteesta oli hänen viimeisten elinvuosiensa tärkeimpiä tutkimusaiheita.

Mutta, niinkuin sanottu, painokuntoon ei hän näistä mitään saanut, Ainoa filosoofinen kirjoitus, jonka hän julkaisi, oli Finsk Tidskriftissä v. 1877 ollut kirjoitussarja "Herbart och Rein, lekmannabetraktelser ur realistisk synpunkt." Kirjoitus oli oikeastaan arvostelua Reinin "Psykologiasta", mutta laajeni siitä esitelmäksi tahdon vapaudesta Herbartin käsityksen mukaan, jonka hänen mielestään Rein oli väärin ymmärtänyt.

Kun tarkempi selonteko tästä filosofian pulmallisimpia kysymyksiä käsittelevästä kirjoituksesta ei voi tulla tässä kysymykseen, mainittakoon vaan, mitä tekijä itse sillä sanoo tarkoittaneensa. Vaikka se näennäisesti koskikin vaan kysymystä tahdon vapaudesta, oli siinä kuitenkin hänen mielestään itse asiassa kysymys absolutisen idealismin elämästä ja kuolemasta, "joka on suvainnut naamioituna sukeltaa esiin Reinin uudessa psykologiassa. On siis lopultakin kysymys koko tuosta ilkeästä elukasta, joka on kulkenut kintereillämme vuosikymmeniä ja uhannut niellä kitaansa maan rauhan ja todellisen onnen." — "Sen piti tapahtua nyt tai ei koskaan ja niin tapahtui se nyt — ja muuan mynttimestari mikä lie on nyt uskaltanut käydä yliopiston psykologian kimppuun. — Mutta iloinen siitä olen, tavattoman iloinen. Tuntuu kuin olisin tullut maanalaisesta vankeudesta päivän valoon ja raittiiseen ilmaan."

Tyydytys, jota tekijä tunsi, vaihtui kuitenkin vähitellen pettymykseksi. Hän oli toivonut, että professori Granfelt ja ennen kaikkia professori Rein ryhtyisivät väittelyyn ja että hän yhäkin saisi selvittää kantaansa. Mutta ei kumpikaan heistä tarttunut kynään, jälkimmäinen kai siitä syystä, että Soldanin todistelu lienee ainakin osaksi järkyttänyt hänen kantaansa. Suuremmasta yleisöstä tuskin oli monta, jotka olivat huomanneet kirjoituksen. "Täällä eletään sellaisessa Grönlannissa, ett'en ole vielä tavannut yhtä ainoata joka olisi lukenut sen", valittaa Soldan sen jälkeen kun kirjoitus oli ilmestynyt. Ett'ei se kuitenkaan jäänyt kokonaan huomaamatta, ilmenee niistä sanoista joita Helsingfors Dagbladissa hänelle omistettiin hänen kuoltuaan: "Varmaankin muistavat vielä monet, millä hämmästyksellä luimme hänen totisen ja tarkkaan mietityn kirjoituksensa 'Herbart och Rein', joka osoitti, että maassamme oli filosofian ongelmallisiin kysymyksiin perehtynyt mies, josta ei kenelläkään ollut edes aavistustakaan. Sen jälkeen oli hänellä ilo nähdä ainakin muutamain oppilaiden seuraavan hänen jälkiään." Yksi näitä oppilaita oli nykyinen kasvatustieteen professori Waldemar Ruin, jonka filosoofisia opinnoita Soldan johti ja josta hänellä — siihen saakka henkisenä erakkona eläneellä — oli suurta iloa vanhoilla päivillään. Herbart och Rein oli siis sittenkin tavallaan merkkitapaus kotimaisen filosofiamme historiassa. Sen kautta astui uusi ennen kaikille tuntematon ajattelija esiin kauvas tähtäävällä tarkoituksella osoittaa vääräksi siihen aikaan meilläkin yksivaltiaassa asemassa oleva Hegelin absolutinen idealismi ja asettaa sijaan toinen meillä tuntematon suunta, Herbartin realismi.

Vilpitöntä tyydytystä tuotti Soldanille se ystävällinen ja ymmärtävä arvostelu, jonka hän sai kirjoituksestaan Viktor Rydbergiltä. "Olen lukenut kirjoituksesi ilolla sekä mietteittesi selvyyden että niiden perusteellisuuden tähden", — kirjoittaa Rydberg syyskuussa 1878. — "Mahdollista on, ett'et saa vastausta itse ydinkohtaan nähden; mutta jos niin käy, niin voit olla vakuutettu siitä, että se on seuraus todistelusi kumoamattomuudesta. Erittäinkin olet vakuuttavalla tavalla osoittanut ei ainoastaan, mitä laatua Herbartin determinismi on — jota tähän suureen filosofiin perehtymättömät ovat usein väärin selittäneet, vaan myöskin, miten välttämätön tälläinen determinismi on todellisen vapauskäsitteen pelastamiselle. — — Et saa missään tapauksessa antaa alakuloisuutesi luulotella itseäsi, että se, mitä olet sanonut ja ajatellut, on ajateltu ja sanottu turhaan. Joskaan et ole välittömästi kääntänyt vastustajaasi, on kuitenkin luultavaa, että hänellä on ollut jotakin hyötyä siitä, mitä olet asian valaisemiseksi esiintuonut ja että hän vastedes ottaa tarkempaa selkoa Herbartista, ennenkun häntä arvostelee; ja mahdollista myös, että itse perusajatuksesi, niinkuin ne ovat esitetyt, tekevät häneen jotain vaikutusta. Mutta paitse häntä onhan aikakauskirjalla monta muuta lukijaa, ja kuka tietää, eikö voi niin tapahtua, että joku tuleva professori Helsingissä, Upsalassa tai Lundissa on sanova, että hän nuoruudessaan sai sinulta ensimmäiset huomautuksensa mestaristaan Herbartista? Niin tavallisesti tapahtuu. Terveet siemenet, joita järkevä tarkoitus kylvää, putoavat tuulen kulettamina itämiselleen sopivaan maahan, vaikkakin osa lankeisi kalliolle ja osa ohdakkeiden sekaan. — — Ajatellessasi niitä näköaloja, joita sinulle on avaunut aatteiden maailmaan, ja sitä kaunista vaikutusalaa, joka sinulla on maasi palveluksessa, et voi sanoa, että elämäsi raha ei olisi kauniisti leimattu, vaikkakin ruumiilliset kärsimykset hiukan sen reunoja nakertavat. Toivon, että nämä kärsimyksesi vähenevät ja että sinä paljoa enemmän kuin tähän saakka saat tilaisuutta työskennellä mielivainiollasi filosofian alalla! Mitä sillä alalla voit saada aikaan ja kuinka harvinaisesti sinussa yhtyvät ajatuksen syvyys ja sen selvyys, sen osoittaa juuri esityksesi 'Herbart och Rein'."

Soldanin ruumiilliset kärsimykset lisääntyivät kuitenkin vuosi vuodelta niin, ett'ei hän kyennyt enää aina virkaansakaan hoitamaan ja sitä mukaa vähenivät toiveet tuon suuren teoksen tai jonkun sen osankaan valmistumisesta. Tuon tuostakin virkoo hänen ajatusvoimansa ja hän kirjoittaa päästyään selville jostain tärkeästä ydinkohdasta vihkonsa reunaan iloisen huudahduksen: "heureka!" tai: "nyt sain sen!" Mutta yhä useammin uskoo hän muistikirjainsa lehtisille, joiden kanssa hän puhelee kuin ystävänsä kanssa, huolensa ja epätoivonsa. Maaliskuun 1 p:nä 1880 hän m.m. kirjoittaa: "Kas niin, nyt keksin oikean käänteen! Se on jonain toisena aamuna vereksin voimin ja yhdellä silmäyksellä läpitungettava. Oli kysymys perustavasta alkuesityksestä käytölliseen filosofiaan mahdollisimman selvästi ja lyhyesti, voidakseni sitten osoittaa sitä sekaannusta, joka vallitsee näissä käsitteissä. Oli taas kysymys tuosta eetillisestä epäselvyydestä, ja sen lisäksi vielä tiestä, joka saattaa pois tästä epäselvyydestä siveellisen tajunnan kirkkaaseen päivänvaloon."

"Voi, kun olisi vielä voimia työskentelemään! Nyt näyttää minusta kuin olisi asia päivän selvä minulle itselleni, mutta myöskin vaan minulle itselleni! Vaan jos koetan pitää kiinni noista yhä harvemmin ilmaantuvista ajatuslangoista, niin uupuvat siipeni pian ja päässäni pimenee ja kamaloita mietteitä välkkyy mielessäni. Ja silloin jätän minä — niinkuin nytkin — koko asian siinä toivossa että kohtalooni tyytyminen on käyvä helpommaksi kuin se nyt on."

Ja kun hän näin huomaa ei enää itse voivansa luoda kokonaisuutta kirjoituksistaan, alkaa hän etsiä toista, joka mahdollisesti haluaisi ottaa sitä tehdäkseen. Hän ajattelee parasta ystäväänsä Hedlundia, tekee jo v. 1870 erään kovemman sairauden aikana kirjallisen testamenttinsa hänen hyväkseen. Ja v. 1873 käy hän palatessaan kylpymatkalta Saksasta Gööteporissa tapaamassa Hedlundia ja Rydbergiä sillä tarkoituksella, että saisi heille esittää suunnitelmansa ja lukea joitain osia käsikirjoituksistaan. Hän viipyy useita päiviä Hedlundin maatilalla Bjurslätissä, jossa myöskin Rydberg oleskeli lomahetkinään, mutta ei saavuta tarkoitustaan. Tästä pettymyksestään on hän elokuun 4 p:nä kirjoittanut muistikirjaansa seuraavat alakuloiset sanat:

"Pelkään, ett'eivät Hedlund ja Rydberg enää voi pelastaa karille ajautuvaa, vanhaa alusta."

"He eivät voi sitä, sillä vanhuus, sairaus ja — vastahakoinen kohtalo ovat tehneet tehtävänsä."

"Ei Bjurslätin 'ilmakaan' enää voi puhaltaa minuun uutta henkeä, sillä ei itse Herrakaan, kaikkien aikain ja avaruuksien Herra, enää voi minua auttaa!"

"Se on raskas hetki tämä, kun täytyy selvin ja varmoin sanoin tunnustaa joutuneensa — hylyksi!"

"Niin paljon filosofiaa olen minä kuitenkin viimeisten vuoksien kuluessa onnistunut lastata laivaani, että tämä huudahdukseni ei ole vaan pelkkä hätähuuto, tai epätoivon ilmaus."

"Olenhan jo tottunut siihen ajatukseen, että se hetki tulisi piankin lyömään. No niin, mitäpä siis minun kohdallani merkitsee, tulkoonpa tuo hetki hiukan ennemmin tai myöhemmin."

"Ikävältä kuitenkin tuntuu, että erityinen ja satunnainen vastoinkäyminen piti kohdata minua juuri tällä hetkellä — pahoinvoinnin ja mielenmasennuksen muodossa."

"Toivoin näet saavani ystävilleni täällä selittää kantani kysymyksissä, jotka ovat sydämmelläni. Nyt se tuskin enää on onnistuva."

"Tarkoitukseni oli saada selville: onko Soldanissa todellakin mitään, joka ansaitsee tulla talteen pannuksi, vai onko se vaan pelkkää luulottelua?"

"On nyt kuusi tai seitsemän vuotta siitä kun sattuma sai aikaan merkillisen murroksen sisällisessä elämässäni. Minulla oli jotain harrastusta milt'ei kaikkiin mahdollisiin suuntiin, mutta tämä harrastus oli haihtuvaa ja pintapuolista. Oli minulla kumminkin aina jonkunlaista filosoofista vakaumusta, mutta se oli sekin häilyvää ja pintapuolista, sillä minä olin, vaikkakin dilettantin tavoin, pinttynyt hegeliaani."

"Silloin sattui käteeni Lazaruksen kirjanen tapojen synnystä. Se oli lähtökohtana uuteen ja vähitellen yhä yksinomaisempaan ja keskittyvämpään harrastukseen: Herbartin filosofiaan."

"Jo oli kyllä nuoruuteni voima tiessään — eikä sekään ollut koskaan suuri. Mutta nuoruuden lämpö oli vielä tallella, ja tuosta mainitusta tapauksesta kasvoi vähitellen uusi harrastus, niin, aukeni ainakin omasta mielestäni aivan uusi sisäinen maailma."

"Kaiken tämän ohella olin minä selvillä siitä, että olin vaan dilettantti. Roomassani ympäröi minua koneiden räminä ja kotini ei ollut mikään — Tusculum. Harvoin oli terveytenikään hyvä."

"Mutta totuuden aurinko paistoi kuitenkin sieluuni ja aika-ajoin tapahtui, että ensimmäinen aamuhetki soi minulle ajatuksia. Ne olivat tietysti yleensä kaikua opinnoistani, mutta tuntuivat minusta joskus uusiltakin. Kaikissa tapauksissa olivat ne minun ajatuksiani, olkoonpa sitten, että olivat alkuisin mistä tahansa, ja minä kirjoitin niitä muistiin, usein pitkälläni, koska eivät voimani sallineet nousta ylös."

"Sellainen on nyt asema. En ilmaissut haluani saada vetää paperejani esille saarnatakseni filosofiaa, vaan keskustellakseni perusajatuksista siinä opissa, jonka olen hyväksynyt."

"Jos ette, ystäväni, hyväksy mielipiteitäni eräissä pääkohdissa, niin on selvää, ett'en näiden kirjoituksieni kanssa sen enempää tahdo teitä ikävystyttää."

Perinpohjaisempaa selkoa ei Soldan näy saaneen tehdä mielipiteistään. Mutta arvattavasti ei kuitenkaan kehoituksia ystäväin puolelta puuttunut, koska hän eräässä kirjeessä kohta tältä matkalta palattuaan kirjoittaa Hedlundille: "Herää kummallisia kuvia mielessäni, kun ajattelen viimeistä yhdessä oloamme — tuota niin merkillistä epäsivuista kolmiota (Rydberg, Hedlund, Meijerberg), jossa minä olin tylsänä kulmana siihen kuuluvine kapeine jalkoineen. Ja kuitenkin kävin minä vähemmän alakuloiseksi kuin tavallista. Päinvastoin — minusta näyttää kuin olisin minä Ruotsissa saanut uusia herätyksiä ja uutta luottamusta itseeni."

Kun Hedlund myöhemmin tarjoutuu poikansa Torstenin uudessa kirjapainossa painattamaan Soldanin psykologian tai propedeutikan, vastaa tämä siihen: "En tahdo kieltää, että olen ajatellut mahdollisuutta saada jonkun osan teoksestani painetuksi Torstenin luona — jos vaan olisi käsikirjoitusta, jopa olen kuvitellut sitäkin, että uusi laitos soisi minulle, mitä ei mikään muu laitos maailmassa voi, nimittäin tuulahduksen myötätuntoisuutta. — Mutta mitäpä sanoisin filosoofisista harrastuksistani? Pää ja sydän ovat halkeamaisillaan kuin liika täydet kapsäkit — jotka ovat tehdyt huonosta nahkasta. Vielä kerran sanon sinulle: jos sinä olisit täällä tai minä läheisyydessäsi, ei toden totta olisi käynyt niinkuin nyt on käynyt. Sinä tunnet laulun erämaan kuoritusta puusta. — Enkä voi minä muuta kuin kirota sitä kohtaloa, joka piti minua kiedottuna idealismin savupilveen elämäni syysmyöhään saakka. — Nyt katson minä kaikki jo kadotetuksi."

Muutamia vuosia myöhemmin, v. 1879, kirjoittaa hän Rydbergille vastaukseksi hänen ystävälliseen kirjeeseensä kirjoituksen "Herbart och Rein" johdosta: "Kirjeesi oli rakkaimpia mitä koskaan elämässäni olen saanut. Se oli myöskin, jos en ota lukuun paria lahjakkaan nuorukaisen ujoa hyväksymistä, ainoa arvoa ansaitseva osanoton ilmaus, joka tässä sydämmeni asiassa on tullut osakseni. Ja kuitenkin vaikenin kuin muuri. Sinä ymmärrät ilman sen pitempiä selityksiä, että se merkitsee pitkälle kehittynyttä alakuloisuutta eikä mitään muuta. — — Tuo pitkällinen, kiusallinen asema, kun sydän täynnä aatteellisia harrastuksia päivä päivältä ja vuosi vuodelta täytyy kulkea aineellisen toimeentulon tietä ja kun täytyy olla erillään kaikesta elähyttävästä seurasta ja osanotosta siinä, millä on minulle jotain korkeampaa merkitystä; kaikki tämä vaikuttaa kovin herpaisevasti koko henkiseen olentooni ja toimintaani."

"Niin, sinä olit onnen lemmikki, joka sait elää kauniin osan tästä elämästä hyvän ystävämme Hedlundin perhepiirissä. Olen kerran hänelle maininnut, että koko elämäni olisi saanut toisen ja varmaankin paremman suunnan, jos minulla olisi ollut tekemistä yhdenkään hänenlaisensa ystävällisen ja uskollisen ihmisen kanssa. Ja minä olen yhäkin vielä sitä mieltä."

V. 1882 erään ankaran taudin jälkeen ottaa Soldan vielä kerran puheeksi teoksensa ja kirjoittaa konseptin kirjeeseen, joka oli osoitettu ystävälleni runoilijalle idealistille:

"Kauvan olen toivonut — mutta turhaan! Nyt alkavat voimat väsähtyä, elämä paeta, ja raskasta, kovin raskasta on poistua täysin, mutta kohtalon kädellä lukituin sydämin."

"Sinun käsiisi, ystävän käsiin, joka minut ymmärtää, tahdon minä laskea nämä eloni syksymyöhällä poimimani hajalehdet. Sinä ehkä voit tavalla tai toisella suojella niitä siltä kylmältä viimalta, joka uhkaa ne uudelleen hajoittaa."

"Ne ovat muodon kahleet, jotka nyt minua painavat. Tahdon sen vuoksi kääntyä sellaisen runouden suurmestarin puoleen kuin sinä olet."

Kirjettä ja niitä seuraamaan aiottuja käsikirjoituksia ei lähetetty perille. Ja filosoofisella tyyneydellä tyytyi filosoofi vähitellen kohtaloonsa. Eräässä muistiinpanossa puolitoista kuukautta ennen kuolemaansa heittää hän tyynet jäähyvästit elämänsä ihanalle unelmalle. Antaen vielä viimeisen kerran haaveittensa ja toiveittensa kulkea ohitsensa, sanoo hän:

"Vaan kuinka kävikään, niin kasaantuivat vaan paperini eikä aijotusta järjestämisestä ja kokonaisuudesta mitään tullut. Henkiset voimani olivat liian heikot voidakseen yhteen henkilöön yhdistää virkamiestä ja kirjailijaa. — — Pahin viholliseni oli hajaannus ja epäsäännöllisyys. Minulla oli aina jotain toimitettavaa viran puolesta, ei ainoastaan rahapajassa, vaan myös Suomen Pankille, Teollisuusjohtokunnalle y.m.s. Summa se: siitä ei mitään lähtenyt! ja se, joka on minua voimiltaan etevämpi, lisätköön kernaasti: ex nihilo nihil fit."

"Mutta sen saanen kuitenkin lisätä: puhtaampaa ja lämpimämpää harrastusta totuuden asiaan niissä kysymyksissä, joita muistiinpanoni ja tutkimukseni koskivat kuin mikä minua näinä 20 vuotena elähytti, en tarvitse toivottaa kenellekään niistä, jotka vast'edes ehkä tulevat vaeltamaan siihen suuntaan, mihin nämä hyvän tahtoni työt viittaavat."

"Yksi hyöty näistä papereistani voisi ehkä vielä olla sille, joka tahtoisi tutustua niihin totisesta hartaudesta filosofiaa kohtaan s.o. tulevaisuuden filosofiaa, johon Herbartin realismi on avannut suuremmoisia näköaloja, nimittäin seuraava:"

"Nämä hajalehteni ja vihkoni sisältävät melkoisen määrän käännöksiä saksalaisten kirjailijain teoksista, mutta on niissä koko joukko hyviä otteita Thilelta, Volkmannilta, Zimmermannilta, Lazarukselta, Waitzilta y.m."

"Vahinko — kuinka helposti olisin voinut ruotsintaa ainakin näytteitä Herbartin omista teoksista!"

"Mutta sinne se meni!"

18.

Mietteitä uskonnosta ja siveys-opista.

Uskonnon synty. — Uskonto ja siveellisyys. — Onnellisuuden oppi. — Sielun kuolemattomuus. — Siveys-oppi ja sen sovittaminen omaan elämään.

Sinne se meni! — elämän työ.

Ett'ei se nyt kuitenkaan olisi kokonaan hukkaan mennyt, sallittakoon tämän kirjoittajan vielä lopuksi koettaa luoda edes jonkunlainen käsitys Soldanin filosoofisesta kannasta ja maailmankatsannosta. Tarpeellisia tietoja puuttuen en voi — eikä sitä minulta vaadittanekaan — ajatellakaan täyttää sitä programmia, jonka Soldan oli ajatellut teoksensa pohjaksi. En voi antaa edes mitään yhtenäistä selontekoa hänen systeemistään. Olen vaan vaeltaessani hänen ajatustensa puutarhassa poiminut oksan sieltä toisen täältä näytteeksi siitä, mitä siellä löytyy. Tuon esille nämä näytteet, jotka pääasiallisesti ovat valikoima hänen muodollisesti valmistuneimmista esityksistään, osaksi siinäkin toivossa, että joku tällä alalla taitavampi tarhuri on kerran kassaroiva pois kuivat oksat, kitkevä rikkaruohot ja aukaseva käytävät, joita myöten hän ajatteli voivansa päästä sen tieteen puun luo, minkä juurien lomitse hänen löytämänsä ikuisen oikeuden ja muuttumattoman totuuden lähde pulppusi…

Niinkuin Soldanin kirjeet Ruotsista ja muistiinpanot Atlantilta ja Ameriikasta osoittavat, oli uskontokysymys niitä kysymyksiä, jotka eniten hänen mieltään kiinnittivät. Se oli ensimmäisiä, joista hän ryhtyi kirjoittamaan Suomeen palattuaankin ja jonka ympärillä hänen mietteensä alinomaa kiertelivät.

Lienee sentähden paikallaan alkaa tämä esitys hänen mietteistään uskontokysymyksessä. Tässä niinkuin muissakin esityksissä tulen niin paljon kuin mahdollista seuraamaan Soldanin alkuperäistä esitys- ja kirjoitustapaa ja referaateissakin säilyttämään hänen omia sanojaan.

* * * * *

Uskonnon synty.

Uskonto oli hänen ymmärtääkseen syntynyt vainajain palvelemisesta. Oli kuollut esimerkiksi joku mahtava mies, joku johtaja, patriarkka vielä luonnon kannalla elävässä heimossa. Kun henkeä yleensä ajateltiin aistilliseksi, vaikkakin näkymättömäksi olennoksi — joka jo unessa oli ikäänkuin matkoilla — niin heräsi helposti kysymys, minne tuo henki oli joutunut, kun se kuoltua oli kokonaan kadonnut?

Mielikuvituksen ja järjen tekemien vertailujen avulla johduttiin silloin päättelemään, ett'ei tuo mahtava, apua ja neuvoja aina antava henkilö voinut olla kovinkaan kaukana. Hän on siinä missä hänen luunsa lepäävät, jossain läheisyydessä. Hän voisi siis ehkä yhä edelleen auttaa tai rangaista ja kun häntä palveltiin eläessä ja hänen tahtoaan täytettiin ja tarpeitaan tyydytettiin, täytyi hänen yhä edelleen saada osansa saaliista. Hän eli siinä, mihin hänet haudattiin tai missä kuoli. Paikkaa ei tosin aina varmuudella tiedetty, mutta silloin alettiin palvella jotain paikkaa tai esinettä, kiveä tai puuta, missä hänen otaksuttiin olevan.

Mutta kun niin oli, niin oli selvää, että henget myöskin voitiin ajatella ja ajateltiinkin kätkeytyneiksi niihin esineihin, joilla on henki s.o. eläimiin. Siitä syntyi käsitys sielujen vaelluksesta, joka niin runsaasti esiintyy alkukansain saduissa. Kaikissa vanhoissa jumalaistaruissa vilisee muunnoksia s.o. sielu muutetaan ja muuttaa itse itsensä olennosta toiseen.

Tämä kaikki ei vielä ole uskonnon ilmiö, vaan on kuitenkin sen valmistusta, sen ensimmäistä sarastusta. Se on vaan taikauskoa ja tarua.

Taikausko on syyperäisen yhteyden näkemistä siinä, missä sitä todella ei ole olemassa: vainajat, esineissä asuvat henget ovat nyt syynä kaikkeen, mikä tapahtuu.

Mutta vähitellen vaalenee kansan muistossa, sen tarustossa, kuolleiden yksilöiden muisto. Mutta niistä syntyneet henget metsissä ja maissa, vuorissa, puroissa ja järvissä elävät kansan uskossa. Toiset niistä tulevat suuriksi ja mahtaviksi, toiset jäävät vähäpätöisiksi; toiset ovat hyviä ja ystävällisiä ihmisille, toiset pahoja ja vihamielisiä. Merkitsevimmät niistä saavat nimensäkin ja jäävät muistossa elämään.

Kun ne ovat jo alkujaan persoonallisia olennoita, niin sepittää mielikuvitus niistä taruja. Ja kun ei ole olemassa mitään todellisuuden pohjaa, koska nuo henget ovat vaan mielikuvituksen tuotteita — niin kehrää taru rihmansa analogiian ja symboolien rullille. Ja niin ovat meillä valmiina tarut kuolleista ja kuitenkin yhä elävistä sankareista ja hengistä. Ja ne ovat ne tarut, joita kutsutaan jumalaistarustoksi.

Se muodostaa kansain jaloimman ytimen, sillä siinä aatteet ja aavistukset puhtaasti henkisestä ja jumalallisesta orastavat.

Mutta vielä ei meillä ole muuta kuin taikauskoa ja tarua — vielä ei meillä ole uskontoa.

Tulee sitten uusi vaikutin, uusi momentti lisää kehityksen kulkuun, nimittäin tunne, tuo vaihteleva, ihmeellinen ja vaikeasti selitettävä sieluntila, joka niinkuin tausta ja väritys sisältörikkaassa taulussa seuraa melkein jokaista ajatuksen ja tahdon ilmausta. Ja tämä mielentila ilmaisee usein niinkuin sumuisessa kokonaiskuvassa kokonaisen ajatusjakson, jopa kokonaisen sarjan aatteita.

Ja tunteen tarttuessa tarujen kehitykseen alkaa uskonnon ensimmäinen sarastus.

Syyperäinen ajatteleminen, refleksioni, vaikkakin se on, niinkuin on nähty, kovin taikauskoista, ei kuitenkaan lakkaa koskettelemasta elämän kaikkia suhteita. Luonnon kannalla olevan ihmisen ajatukset kiertelevät alussa yksinomaan häntä itseään ja hänen omia aineellisia harrastuksiaan, ja vaikka tunne tässä niinkuin ainakin on valmis seuraamaan ajatusta, on kuitenkin kaikki mitä se kuvastaa ja mitä se vaikuttaa, ainoastaan aistillista laatua.

Mutta vähitellen muuttuvat menot. Yksitoikkoinen elämä johtaa määrättyihin tapoihin, ja kun on saavuttu sille asteelle, jossa tietoisuus henkivainajain elämästä s.o. hengen itsenäisyydestä on selvä ja vakaantunut ja kun näitä henkiä aletaan palvella, olkoonpa että tämä palveleminen on kuinka yksinkertaista tahansa (niinkuin esim. että nuija lasketaan ruumiin viereen, että vainaja saisi puolustautua petoja vastaan), silloin on se tunne, joka seuraa tätä tekoa, tuo osanoton, pelon, kiintymisen ja kiitollisuuden tunne, uskonnollinen tunne, ja muodostaa yhdessä taikauskoisen käsityksen kanssa uskonnon ensimmäisen idun.

Jo näillä elämänsä asteilla huomasi ihminen olevansa kiedottuna moninaisiin suhteihin luonnon kanssa, joka, kun oli kysymys hänen ainoasta harrastuksestaan, henkensä elättämisestä, milloin tuli ystävällisesti häntä vastaan, milloin taas vihamielisesti pakoitti hänet vaivoihin, kärsimyksiin ja myöskin ennenaikaiseen häviöön.

Niinpiankun metsät ja vedet kerran olivat näin kansoitetut, seurasi siitä itsestään, että näitä sen asukkaita hyvää ja pahaa vaikuttavina henkinä oli hyvitettävä. Ja kaikki, mikä tiettiin olevan eläville mieluista, otaksuttiin olevan sitä myöskin vainajille.

Ja siitä alkaa luonnon henkien palveleminen. Heille kannetaan uhreja, mairittelua (kiitosta ja ylistystä), lupauksia ja rukouksia. Tunne, joka ajaa osoittamaan vainajille kiintymystä, alamaisuutta, on uskonnollista tunnetta. Ja tätä uskonnollista tunnetta seuraava palvelus on — uskonnon alku.

Tästä alusta, näistä monista jumaliksi muuttuneista vainajista kehittyi sitten vähitellen yksi kansallisjumala, jollainen on esim. juutalaisten yksi ainoa jumala, joka sittemmin hajosi useampiin ja jonka henki otti asuntonsa ihmisessä.

* * * * *

Uskonto ja siveellisyys.

Uskontokysymyksestä siirtyy Soldan mietelmissään toiseen häntä yhtä paljon huvittaneeseen kysymykseen, nimittäin kysymykseen siveellisyydestä.

Sellaisena kuin hän käsitti uskonnon synnyn ja kehityksen, ei ihmisen siveellisyydellä ja uskonnolla ollut alussa toistensa kanssa mitään tekemistä. Jos tapain kehittyminen saisi kulkea omaa kulkuaan, johtaisi se siveellisyyteen, kaikkein korkeimpaan ihanteelliseen humaniteettiin, kaikkein korkeimpaan eetilliseen päämäärään, johon sivistynyt ihminen voi kohota ilman uskonto-ilmiön apua, ilman semmoisenkin, jommoisena se kautta vuosisatojen elää historiallisissa muodoissaan (kirkossa), jos vaan olisi mahdollista tapojen purjehtia ympäri kaikkialla esiin pistävien uskonnollisten tunteiden.

Uskonto ja siveellisyys eivät alkujaan kuulu välttämättä yhteen, — vaikkakin keinotekoinen kristillinen mielipide sitä tavallisesti väittää. Mutta kun ihmissielu on yksinkertainen olento, ei se voi samalla kertaa käsittää rajattoman mahtavaa ja vaikuttavaa henkeä ja ajatella, että tällä voimalla ei olisi mitään vaikutusvaltaa ihmisen siveellisiin suhteihin. Kun hänellä on hyviä ja pahoja jumalia ja niillä on oikkunsa ja vaatimuksensa, täytyy hänenkin jo niiden vuoksi, muodostella siveellistä elämäänsä. Sillä tavalla sekaantuu siveellisyys uskontoon, mutta ei muodosta sen varsinaista sisältöä.

Sillä ei voi kieltää, että uskonnollisesta uskosta huolimatta ihmisten kesken on olemassa hyvin paljon epäsiveellisyyttä. Sen, joka ei tahdo ummistaa silmiään, tulee huomata, että on tekoja, jotka ovat suoranaisia seurauksia uskonnosta, jopa joskus sen antamia määräyksiäkin, ja jotka kuitenkin, ainakin kristillisen käsityskannan mukaan, ovat puhtainta epäsiveellisyyttä, niinkuin esim. pakanain ihmisuhrit, muhamettilaisten uskontonsa levittäminen miekan avulla ja kristinuskon uskonvainot uskonnollisista syistä. Tähän väitetään, että vainot olivat seurauksia väärinkäsitetystä uskonnosta. Mutta minä vastaan, että tämä väite itse on väärinkäsitystä ja käsitteiden sekaannusta. Sillä minä en puhu uskonnosta teoriana, en siitä siveysopista, joka aikain kuluessa on rakennettu alkuperäisten, jalojen siveyskäskyjen pohjalle, vaan uskonnosta kokonaisuudessaan, uskonnosta ihmishengen hyvin moninkertaisena ja monimutkaisena ilmauksena. Ja silloin ei saa puhua yksinomaan opista, vaan myöskin tunteesta ja tahdosta. Kysymys on siitä, mitä uskonto merkitsee ihmisen siveellisessä elämässä ja silloin puhumme me uskonnosta yleensä, sekä pakanallisesta että kristillisestä. Vaan silloin ei saa ajatella kristinuskoa kutistuneeksi joihinkuihin ihanteellisiin opinkappaleihin, joita lausui sen perustaja ja jotka hän vahvisti tahrattomalla elämällään ja sankarillisella kuolemallaan. Näitä henkisen valon ihanteita vastaan ei meillä ole mitään muistuttamista. Mutta nämä opit ja tämä yksityinen elämä eivät ole kristinusko. Ei voi valitettavasti edes sanoa, että ne olisivat kristinuskon teoreettisen opin tarkoituksenakaan. Sillä osaksi on kristinusko kehittymisensä aikana, niin, jopa aivan alussaan, omaksunut kohtia, jotka olivat sille vieraita: ei koskaan ole esim. Jeesus Natsarealainen sanonut tai opettanut, että Isä, Jumala, Poika ja Pyhä Henki olisivat samalla kertaa kolme eri persoonaa, ja osaksi taas on jo varhain ja sitten yhä edelleen alkuperäistä oppia ainakin osaksi väärin käsitetty tai väärin selitetty. Se selviää jo satain erilaisten oppien olemassa olosta, jotka osittain hyvinkin suuressa määrin ovat ristiriidassa. — Jossain täytyy siis olla erehdyksiä, sillä kaikki tahtovat ne olla kristinoppia.

Siveellisillä aatteilla on siis omat juurensa aivan toisella taholla historiassa, nimittäin yhteiskuntaelämän luomissa tavoissa. Vastustajamme kyllä tulevat väittämään vääräksi, että tapain kehitys on vaan uskonnon paralelli eikä yksi sen haaroja, mutta se on seurauksena lyhytnäköisyydestä ja puuttuvasta historiallisten tosi-asiain tutkimuksesta ja punnitsemisesta. Tämä tutkimus päinvastoin eittämättä osoittaa, että uskonto alkuasteillaan on aivan erityinen asia, joka ei mitenkään tee ihmistä siveellisemmäksi ja että sivistyksen johonkin määrin kypsyessä ero uskonnon sisällön ja siveellisyyden välillä käy yhä suuremmaksi.

Ainoastaan väliasteilla on kaikissa järjestelmäksi muodostuneissa uskonnoissa, olkootpa ne sitten pakanallisia tai kristillisiä, tämä yhteys olemassa, joka siis kyllä on faktillinen ja historiallinen, mutta ei, siveyden oman olennon mukaan, välttämätön.

Niin voi uskontokin, käsitettynä yleisessä merkityksessään, olla alemmille sivistysmuodoille todellinen tarve, mutta edistyneemmillä asteilla usein luonnoton ja pakollinen rasitus. Siveellisen kehityksen korkeammilla asteilla jää siveellinen tunne pysymään, vaikkakin usko jumaliin ja koko uskonnollinen käsitys vaalenee tai pukeutuu uusiin muotoihin. Korkeamman siveellisyyden toteutuminen historiassa odottaa juuri tätä vapautumista uskonnollisuudesta sanan tavallisessa merkityksessä, siinä nimittäin, että ihmisen muka pitää harrastaa hyveitä jumalanpelosta ja palkinnon toivossa, iankaikkisen elämän toivossa tämän maallisen elämän jälkeen.

Juuri tämä kehno eudemonismiin s.o. onnellisuuden oppiin perustuva moraali, joka vaivaa myöskin tähänastista jalointa historiallista uskontoa, kristinuskoa, todistaa, että siveellisyys, joskin se vaatii uskonnon suojelusta, ei kuitenkaan ole sen työtä.

* * * * *

Onnellisuuden oppi.

Kun oikein ajattelen, niin on se kauhea asia tuo eudemonismi! Se on juuri se, joka lopulta katkaisee kärjen ihmisen siveelliseltä arvostelukyvyltä.

Elämän äärimmäinen tarkoitus on epäilemättä siveellinen täydellisyys. Mutta mitä on siis tämä siveellinen täydellisyys, missä se ilmasekse?

Ensiksikin vaaditaan siihen täydellinen tunnollisuus eli omantunnon mukaisuus ajatuksissa, sanoissa ja töissä s.o. tahdon vapautuminen kaikista itsekkäistä laskuista. Kunnon miehen tulee, jos omatunto sitä käskee, ilman epäilystä tyhjentää katkeruuden malja ja mennä tuleen laskematta, mitä siitä on seuraava. Mutta omantunnon vaikuttimiin sisältyvät kaikki siveellisten aatteiden korkeimmat käskyt, jos ne vaan ilman keskinäistä ristiriitaa voivat toteutua. Paitse tahdon vapautumista syrjävaikuttimista kuuluu niihin siveellisen tahdon mahdollisimmasti perinpohjaisin ja laajaperäisin täytäntöönpano, sen täydellisyys, siihen kuuluu vielä hyväntahtoisuus, kohtuus ja oikeus, jotka kaikki ovat toteutettavat itsensä vuoksi ilman mitään itsekkäitä sivutarkoituksia ja joita paitse siveellisyyden ihannetta ei voi ajatella. Ei siis sanalla sanoen saa etsiä vaikuttimiaan miltään muulta taholta kuin tahdon omasta sisällöstä.

Mutta nyt on onnellisuus se, mitä ihmiset vaistomaisesti hakevat elämässään. Ja tämä onnellisuuden hakeminen tapahtuu sellaisella taukoamattomalla innolla, että se on ainoana vaikuttimena ihmiskunnan koko pyrkimiseen.

Onnellisuuden halveksimista elämän siveellisissä taisteluissa on kuitenkin jotenkin usein tavattu historiassa. Tyhjentäessään lainkuuliaisuudesta myrkkypikarin näytti Sokrates siitä iäti muistettavan esimerkin. Myöskin meidän kunnianarvoinen tohtori Martti Luther teki psykoloogisesti katsottuna samoin, kun hän matkalla Wormsiin ilmoitti tahtovansa mennä sinne, vaikka siellä olisikin niin monta pirua kuin tiilikiveä katoilla. Luther nimittäin uskoi piruihin ja hänen sanainsa tarkoitus oli se, että kun on oikeutta tehtävä, niin ei saa ajatella onneaan. Se siis ei ole onneaan kuin sellaiset miehet hakevat niinä hetkinä, jolloin he tällä tavalla toimivat. Heitä johtaa eetillinen tunne, puhdas ja oikea itsessään, mutta joka sen lisäksi on kehittynyt yhä useammin ja useammin harjoitettujen jalojen tekojen kautta. Nämä miehet, he tyhjentävät katkeruuden maljan, he antavat polttaa ja ristiinnaulita itsensä, he toimivat vähääkään välittämättä siitä, mitä on jälestä tuleva. Ajatelkaamme vaan lähemmin kuinka surkeana esiintyisikään suuri Luther edessämme, jos meidän pitäisi ajatella hänen seisoessaan siinä keisarin ja valtakunnan mahtavien edessä, sanoneen itselleen: "totta on, että jos en nyt taivu, niin nuo munkit ja Paavilaiset polttavat minut elävältä; mutta olkoon menneeksi! Rääkkäys ei voi kestää kaukaa. Mutta kun se kerran on ohitse, niin tiedän minä, että silloin alkaa ijankaikkinen onnellisuus ja onhan se kuitenkin jotain, jonka vuoksi kannattaa antaa hiukan kärventää itseään. Siis: minä sanon kuin sanonkin keisarille: mielipidettäni ei ole voitu järkähdyttää, peruuttaa en voi, tässä seison enkä voi muuta." Kysyn nyt: olisiko Luther, jos hän silloin olisi epäillyt palkintoa kuoleman jälkeen, osoittanut vähemmän rohkeutta ja lujuutta kuin mitä hän osoitti?

Lutherin loppusanoja: "Jumala minua auttakoon, amen!" ei mielestäni voi muuten käsittää kuin niin, että hän yleensä aina ja kaikissa tilaisuuksissa oli valmis uskomaan itsensä Jumalan haltuun. Hän lienee jotenkin selvästi käsittänyt, että vaaraton ei hänen asemansa ollut ja varmaankin väikkyi hänen mielessään hämärä ajatus ruumiillisista kivuista, joka jokaisessa kristityssä aivan vaistomaisestikin pusertaa huokauksen Jumalan tykö. Mutta nuo sanat tekevät syvän vaikutuksen vieläkin syvemmäksi. Sillä ne todistavat tietämättään siitä, että se ääni hänen sisässään, joka oikeastaan ajaa häntä eteenpäin, on juuri Jumalan ääni, on niin sanoaksemme välittömästi. Se on jumalallinen tunne puhtaudessaan — on sen ihanne!

Ja tätä ihannetta ei mikään teoria, olkoon se väärä tai oikea, voi saada häviämään. Sen olemassaolo on absoluutinen s.o. kaikkialla läsnäoleva, ja mahtava aina täydelliseen kukistamattomuuteen saakka, eli niinkuin sitä sanotaan kaikkivaltiuteen saakka.

Asia ei muutu, jos jätämme nuo suuret ihmiset syrjään ja tarkastelemme sitä jokapäiväisyyden valossa. Niin, minä uskon, että ilmiöt jokapäiväisessä elämässä vielä paremmin selittävät meille asiain oikeata yhteyttä.

Mikä merkitys onkaan uskolla iankaikkiseen elämään jokapäiväisissä toimissamme? Jos tarkastelemme pikku tapahtumia ympärillämme, niin emme koskaan näe ainoankaan ihmisen pysähtyvän miettimään elämän totisia kysymyksiä. Kun kerran on jotain toimitettava, niin ajattelemme toden totta kaikkea muuta kuin moraalisia vaikuttimia. Me toimimme tottumuksesta, ehkä myöskin usein periaatteiden mukaan. Mutta silloin huomaamme, että kaikki nämä pikku askeleemme ovat jo niin yhtyneet toimintatapoihimme, ett'ei niitä tarvitse herättää eloon tietoisuudessamme vaikutuksen aikaansaamista varten; mutta tottumuksesta tehty teko ei ole harkinnan mukaan tehty teko. Jos joku määrätty teko suoritetaan niinkuin sanotaan ajattelemattomasti, niin etsitään siinä ainoastaan sitä mielihyvän tunnetta, joka sisältyy totuttujen tekojen mukavaan suorittamiseen. Mutta jos taas näyttäisi paljoa mukavammalta olla täyttämättä siveellistä velvollisuutta, silloin tulee toinen vaikutin lisäksi ja ohjaa jatkuvan toiminnan oikeaan. Mutta ei tässäkään tapauksessa pelko onnellisuuden menettämisestä määrää toimintaa, vaan tekee sen tunne meidän sisässämme, joka hetikohta ilmaisee, että tuo on hyvää ja tämä pahaa. Tämä tunne on siveellinen tuomio, se on omantunnon tuomio. Vasta sitten kun ryhdymme filosofeeraamaan tai ehkä oikeammin teologiseeraamaan (teologia ei ole muuta kuin huonoa filosofiaa), matelevat ne esiin kaikki nuo tyhmät vaikuttimet palkinnoista ja rangaistuksista, joita meidän velvollisuus sitten on uskoa.

Tuossa uskossa ei kyllä itsessään ole mitään pahaa. Mutta paha syntyy siitä, että tämä usko periaatteeltaan on väärä eikä anna mitään johtoa kysymyksessä hyvästä ja pahasta. Mutta periaatteena ja sen lisäksi vakaumukseksi muuttuneena periaatteena karkoittaa se pois toisen periaatteen, joka on oikea ja joka voi olla tarpeellisena osviittana. Se, niinkuin jo on sanottu, katkasee kärjen itsestään orastavalta siveelliseltä tunteelta. Se on suuremmoista itsensä pettämistä. Kaikki yleensä ja jokainen erikseen, jotka luulevat, että se on korkein onnellisuus semmoisenaan, joka ajaa ihmisiä siveellisesti hyviin tekoihin, pettävät itsensä auttamattomasti. Onnellisuuteen pyrkiminen ei ole muuta kuin aistillisten halujen, miellyttävien tunteiden, sanalla sanoen itsekkäisyyden tyydyttämistä. Mutta vaikuttimet ovat samat myöskin huonoihin tekoihin. Täytyykö siis vastustaa siveellisyyttä siveellisyydellä? Ja kuinka käy silloin ristiriitain ilmaantuessa? Jos minä esim. pienen petoksen avulla voin saada voiton noissa suurissa arpajaisissa? Teenkö sen? Se on kysymys onnellisuudesta, joka lopulta ratkaisee!

Mutta jos ei saa olla onnellisuus, joka ratkaisee kysymyksen siveellisesti hyvän ja pahan välillä, mikä se sitten on? Mistä me sitten tiedämme mikä on hyvää ja pahaa? Voidaksemme tahtoa hyvää ja inhota pahaa, täytyy meidän tavalla tai toisella päästä tietoon erosta niiden välillä. Missä on sillä alkunsa?

Siinä on se suuri arvoitus, jonka ratkaiseminen on etiikan suurin tehtävä. Ratkaisun on antanut Herbart Kantin valmistamalla tiellä eikä saavutettua tulosta voida maailmassa enää koskaan hävittää — mitä ponnistuksia onnellisuuden opin puolustajat sitä varten tehnevätkin.

Se on siveellisen ratkaisukykymme alkuperä, joka on tässä salaperäisintä. Se on synnyttänyt kaikellaisia rohkeita kuvitteluja jostain mystillisestä korkeammasta voimasta, jonka pitäisi olla synnynnäinen ihmisessä ja asua hänen sydämmessään. Puhutaan kyllä paljon Jumalan äänestä ihmisessä, mutta se on vaan kuvaannollinen puheenparsi, joka ei mitään selitä. Ja kuitenkin on varmaa, että ihminen oppii erottamaan hyvän ja pahan ja tekemään sen sitä suuremmalla varmuudella ja hienoudella kuta korkeammalle hänen siveellinen kasvatuksensa ulottuu. Suotuisissa ulkonaisissa ja sisällisissä oloissa voipi tämä arvostelukyky osoittaa mitä suurinta ja nerokkainta edistystä yksilön tavallisesta ympäristöstä. Sitä osoittavat jotkut yksityiset tapahtumat ihmiskunnan viljelyksen historiassa.

Mutta juuri näissä ihmiselämän loistokohdissa voimme todellakin löytää avaimen arvoitukseemme.

Luokaamme silmäys yhteen noista ihmeellisistä ilmiöistä taiteen maailmassa, jotka ainakin uudempina aikoina eivät näy olevan ollenkaan harvinaisia. Ihmisen sielussa on ala, jonka rajat ovat aivan lähellä hyvän maailmaa. Se on kauneuden maa. Tehkäämme sinne pieni retki ja katselkaamme, emmekö sieltä löytäisi jotain viittausta siihen, miten siellä asiat tapahtuvat. Sillä kauneuskin suopi ihmiselle puhdasta iloa ja suopi sen täydellisesti epäämättömällä ja epäitsekkäällä tavalla, kun ei meidän puoleltamme siihen tarvita mitään muuta ehtoa kuin innostusta.

Katselkaamme vaan esim. tuota ihmeellistä näkyä, minkä nuori Mozart tarjosi maailmalle, kun hän toisella vuodella ollessaan meni vanhemman sisarensa pianon ääreen ja sisaren soittaessa haki käsiinsä sointuvat intervallit. Hän harjoitti silloin kauneutta. Hän valitsi oikein ja osasi, niinkuin kerrotaan, ihmeteltävällä varmuudella erottaa musiikissa sen, mikä oli kaunista ja rumaa.

Epäilemättä tunsi hän itse mielihyvää tästä kauniista, niinkuin hänen kuulijansakin. Ja vaikuttimena hänen valintaansa oli varmaankin juuri tämä mielihyvä. Mutta kysymys ei nyt ensi sijassa ole tästä vaikuttimesta, vaan tämän lapsen omistamasta mahdollisuudesta niin valita s.o. erottaa kaunis rumasta. Sillä vasta mainittu vaikutin ja valinta edellyttää jo kykyä erottaa kaunista rumasta, edellyttää tietoa tästä erosta. Ja kysymys on nyt siitä, mistä sai lapsi tämän tiedon?

Sanottakoon sitä vain kernaasti neroksi tai Jumalan lahjaksi tai jumalalliseksi kipinäksi; mutta myönnettävä kuitenkin on, että tämä Jumalan lahja oli juuri tuossa koko hänen rakenteestaan seuraavassa kyvyssä tuntea ehdottomasti miellyttäviä tunteita, niinpiankun intervallit olivat soinnukkaita ja päinvastoin. Tämä ehdoton ja tahdoton tuomio kauniin ja ruman välillä on juuri arvoituksemme ei ainoastaan silloin, kun on kysymys kauneudesta musiikissa, vaan myöskin silloin, kun on kysymys siitä, mikä on kaunista s.o. mikä on hyvää ihmisen teoissa.

No niin! Jälkimmäisessä tapauksessa on kyky ratkaista se, mitä sanomme eetilliseksi arvosteluksi. Tämä arvostelu on kyllä ilmaus siveellisen mielihyvän tunteesta hyvän ja pahan välillä ja valinta on epäilemättä seuraus siitä, että tämä valinta miellyttää.

Mutta nyt ei oikeastaan ole kysymys valinnan vaikuttimesta, vaan mahdollisuudesta erehtymättä tajuta ja tuntea, mikä on hyvää ja erottaa se pahasta, tai mikä on sama asia: mahdollisuudesta tuntea ehdotonta mielihyvää hyvästä ja yhtä ehdotonta mielipahaa pahasta. Tämä mahdollisuus on jo alkujaan olemassa ihmisessä, kuuluu hänen omituiseen rakenteeseensa eikä sillä ole ollenkaan mitään tekemistä hänen tekojensa vaikuttimien kanssa, koska hän itse asiassa ei aina valitse sitä, mikä on hyvää, vaan varsin usein sen, mikä on pahaa.

Tämä vapaus hänellä on, hän voi valita pahan, mutta ei voi, paitse raakuuden tilassa, pitää pahana sitä, mikä todellisuudessa s.o. koko siveellisesti sivistyneelle maailmalle on ehdottomasti hyvää.

Tässä näkyy minusta täysin selvästi, että siveellinen tajunta itse asiassa on jotain toista kuin teon vaikutin. Tuosta tajunnasta syntyy alkuperäinen ja ehdoton siveyden tunne melkein samalla tavalla kuin tunne musikaalisia sointuja kohtaan voipi kehittyä milt'ei jokaisessa ihmisessä — vaikkakin vaan muutamat olivat valittuja neroja.

Se on siis tämän alkuperäisen tajunnan pohjalla kuin kysymys onnellisuuden opista on ratkaistava.

Ero hyvän ja pahan välillä on aivan riippumaton siitä, mitä yksilö siitä kykenee käsittämään, mutta suotuisissa oloissa oppii hän helposti tajuamaan tämän eron.

Sitten esiintyy toinen kysymys: mikä se on, joka saa hänet tahtomaan hyvää ja inhoomaan pahaa?

Olemme jo nähneet, ett'ei hän aina tee niin. Ja me voimme lisätä: tehtyään huonon valinnan, tuntee ihminen omantunnon vaivoja osoitukseksi siitä, että hänessä kuitenkin jo on olemassa tajunta hyvästä ja pahasta, mutta oikean valinnan ehto ei kuitenkaan ole siitä välttämätönnä seurauksena.

Ja tässä se nyt alkaa tuo pitkällinen riita onnellisuuden opista.

Ei ole epäilemistäkään, että monet ihmiset monissa tilaisuuksissa tekevät valintansa itsekkäistä vaikuttimista, jotka vaihtelevat mitä moninaisimmalla tavalla, korkeimmista kaikkein hienoimpiin. Palkatun salamurhaajan palkkio on sellainen vaikutin, hän saa onnellisuutensa rahasta. Sellainen on iankaikkinen elämä puhtaimmassa siveydessä ja onnellisuudessa, sellainen iloinen kaikesta aistillisuudesta riippumaton tunne-elämä, sellainen taivaan valtakunta.

Ja kukapa tahtoisi kieltääkään, että kaikki nämä tuhannen tuhannet viettelykset ja uhkaukset vaikuttavat paljon hyvääkin — paremman puutteessa. Mutta kieltämätöntä on toiselta puolen, että oman edun lukuunottaminen ei ole vähääkään tarpeellinen siveellisesti kehittyneelle ihmiselle, joka todella on oppinut erottamaan hyvää pahasta. Hyvä vaikuttaa häneen samalla lumousvoimalla kuin kauniskin; hän valitsee hyvän vaan senvuoksi, että se on hyvää ja hän valitsee sen, seisoessaan siveellisyyden korkeimmalla asteella, ollenkaan ottamatta lukuun yksityisiä etujaan, niin, varsin usein aivan ilmeisesti oman onnensa vahingoksi. Se on tämä ihmisen luontoon istutettu määräys täyttää hyvän aatetta — ehdottomasti ja kaikissa olosuhteissa — jota me nimitämme Jumalan tahdoksi.

Eikä siinä voi ollakaan mitään pahaa, että me kutsumme hyviä vaikutuksiamme jumalan tahdoksi, kunhan vaan kerran käsitämme asian oikein. Sillä jos minä teen jotain ainoastaan alistuakseni jonkun toisen tahdon alle, silloin ei tahtoni enää ole omani, vaan toisen; vastuunalaisuuteni heikontuu ja tekoni arvo riippuu vaan saamani käskyn hyvyyden arvosta; ansio siitä on oikeastaan sen, joka minua käski ja joka määräsi tekoni.

Mutta toinen asia on, jos hyvä on ehdottomasti mieluista, niin että jokainen, joka onnistuu läpitunkemaan sen sisällön ja laadun, siitä ehdottomasti viehättyy, niinkuin kauniista musiikista. Silloin on selvää, että se korkein olento, jota emme voi ajatella muullaisena kuin itsenään täydellisenä hyvyytenä, ei myöskään voi pyytää eikä toivoa (eikä myöskään vaatia) ihmiseltä muuta kuin hyvää.

Silloin tulee lopputulokseksi tämä: Jumala on käskenyt ihmisiä tekemään hyvää sen vuoksi, että se on hyvää, ja ihmisten tulee valita se sen vuoksi, että se on hyvää. Silloin voivat he olla varmat siitä, että täyttävät tarkoituksensa elämässä ja että he myöskin samalla täyttävät Jumalan käskyjä.

Sen vuoksi on lopuksi onnellisuuden oppi paljoa alempi siveellinen aste kuin eetillinen.

* * * * *

Sielun kuolemattomuus.

Soldanin kanta uskonnon syntyyn ja onnellisuuden oppiin johtaa hänet kysymykseen sielun kuolemattomuudesta, ja käsitteleekin hän näitä toistensa yhteydessä muistiinpanoissaan. Ne sivut, joilla hän tätä kysymystä käsittelee, kirjoitti hän taudin käsissä ja kuolemaa ajatellen. Mietteiden hajanaisuuden korvaa niiden välittömyys:

"Loukkaannutaan tuosta yhä enemmän heräävästä epäilyksestä, mahtaako sielu henkisenä yksilönä jatkaa elämäänsä vielä sittenkin, kun ruumis on mennyt kaiken maailman tietä, loukkaannutaan siitä epäilyksestä, että usko sielun ikuiseen olemassa oloon perustuu enemmän kuoleman pelkoon kuin haluun elää ikuisesti."

"Tämä kuoleman pelko on sangen yleinen sekä villikansoissa että sivistyneissä, mutta näkyy jotenkin yleisesti perustuvan eräihin refleksioneihin, jotka eivät tosin pääse selvyyteen itsetietoisuudessa, mutta sentähden kuitenkin tekevät tunteen voimakkaammaksi — niin, ehkä sitä voimakkaammaksi kuta hämärämpi refleksioni on."

"Näyttäytyy nimittäin, että tämä muuten niin tavallinen kuoleman pelko katoaa tai kokonaan voitetaan eräissä tapauksissa, esim. kun sotaväen osasto hyökkää eteenpäin, tai kun jalot ihmiset oman henkensä uhalla pelastavat toisten henkeä, tai kuu julmat villit taistelevat vihollisia tai petoja vastaan. Niin, matkakertomuksista näemme sen merkillisen ilmiön, että esim, intiaaniheimot Ameriikassa, jotka yleensä ovat rohkeita ja mitä suurimmalla kylmäverisyydellä käyvät kuolemaan, siitä huolimatta pelkäävät kaikellaisia luultuja vaaroja, joiden luulevat henkimaailmasta itseään uhkaavan. Linnun odottamaton lento, lepattava lehti voi saada heidät kauhistumaan, ollen muka joku salainen 'enne'."

"Kuinka on tämä selitettävä? Siten, että refleksioni, vaikkakin hämärä, voidaan saada vaikenemaan ulkoapäin tulevain voimakkaiden kiihoitusten kautta, joita se seuraa vetäen tahdon ja tunteen uusille aloille ja uuteen mielentilaan. Sotamiehet, jotka hyökkäävät patterin kimppuun, saatetaan usein siksi hetkekseen mitä aistillisimmilla keinoilla, niinkuin rumpujen pärinällä, aimo ryypyllä unohtamaan, kuinka vastenmielistä on jättää tämä elämä iloineen. Jalommissa tapauksissa kohtaamme taas toisia jalompia tunteita, jotka aiheuttavat saman rohkeuden, joka silloin on jaloa rohkeutta ja herättää ihailuamme."

"Tämä on muistettava. Mutta epäilemätöntä on, että sekä kuoleman pelon että kuoleman halveksimisen pohjana on refleksioni. Nyt kysytään, eikö ole mahdollista päästä tämän salaperäisen pohjan perille? Se on epäilemättä vaikeaa, mutta ei liene mahdotonta."

"Kysymys on siitä, mistä on alkuisin se tunne, jota me kutsumme kuoleman peloksi, ja mitä on se refleksioni, joka kaikissa kansoissa ja kaikissa maissa kuvastaa tätä kuoleman pelkoa."

"Päästäksemme sen hienoimpain juurien perille täytyy meidän astua jotenkin syvälle ihmishengen kehitykseen. Sillä kuoleman pelkoa tavataan jo eläimissäkin."

"Vaan jos tahdottaisiin, niinkuin moni on taipuvainen tekemään, lukea kuolemanpelkoa todellisiin eli välittömiin vaistoihin, niin tehtäisiin varmaankin suuri erehdys tutkimuksessa. Elävänä kiinni saatu eläin ilmaisee kyllä ruumiinsa liikkeiden kautta suurta levottomuutta ja se koettaa kaikin voimin irtautua. Mutta joka siinä näkee kuoleman pelkoa, hän erehtyy yhtä paljon kuin se, joka pitää näitä vaistomaisia liikkeitä kokeina poistaa sitä vastenmielisyyttä, joka seuraa vapauden menettämistä, tai sitä mekaanista painoa johonkin ruumiin osaan, jonka kahle synnyttää. Katso vaan, kuinka koulupoika vääntelekse, niinpiankun voimakkaampi toveri tarttuu hänen ranteeseensa, tahtoen vastoin hänen lähimpiä liikkumisaikeitaan pysyttää häntä paikallaan. Monet tunteet voivat risteillä vangitun mielessä, mutta kuoleman pelkoon ei ole aikaa eikä syytä. Ei mitään syytä ole olettaa, että eläimenkään laita on toinen."

"Voi pitää yleisesti tunnustettuna tosiasiana, että eläimet kaikkein alkuperäisimmällä luonnon kannalla, jommoista vielä tapaa n.k. asumattomilla saarilla, eivät tunne mitään pelkoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ensiksi tulevat saarelle. Pelko, olkoon sitten kuoleman tai vapauden menettämisen pelko, riippuu siis eläimissäkin refleksionista, niin, näyttää melkein siltä kuin se kulkisi perintönäkin. Sillä ensimmäisten laukausten perästä jotka ovat tappaneet joitakuita tovereita, käyvät eläimet asumattomalla saarella aroiksi ja koettavat välttää uusia vihollisiaan. Ja tämä jo vivahtaa jotenkin paljon kuoleman pelolta, ell'ei se olekin sitä."

"Mutta jos me siis todellakin pidämme refleksionni kuolemanpelon pohjana ja sen välttämättömänä ehtona, niin kysytään uudelleen, mikä on tämän refleksionin sisältö? Sillä nyt on kysymys ajatuksen juoksusta, joskin epäselvästä ja niiden vääräin valaistusten pimentämästä, jotka ovat tulleet sen osaksi historiallisessa elämässä. Kuoleman pelko yksinään ei sitä kuitenkaan tee. Myöskin voisi tapahtua, että sittenkun myönnetään sen syntyneen tätä aistillista tietä, se kuitenkin tahdotaan 'moraalisista' syistä pysyttää."

"(En voi hyvin tänään.) Mutta yksi asia on muistettava. Summa on kuitenkin yleensä se, että luullaan tultavan elämään vielä sittenkin, kun on lakattu sitä tekemästä."

"Siihen tulee lisäksi toivo saada tavata rakkaita poismenneitä."

"Mutta iankaikkisen elämän halu lienee sulaa (ja mitä hämärintä) mielikuvitusta."

"Klo 11 yöllä (4 p. maalisk. 1869)."

"Koetan nukkua, mutta se ei tahdo onnistua. Ajatukset tunkevat päälleni kaksinkertaisella vauhdilla. On niinkuin olisin minä tänä aamuna tehnyt sielutieteellisen keksinnön kirjoittaessani: me pelkäämme kuolemaa, mutta emme todenteolla ikävöi iankaikkista elämää. Siihen tulee vielä lisäksi ikävä ja kipu siitä, että täytyy erota siitä, mikä on rakasta elämässä. Tämä tunne olisi kuitenkin mieletön ja lapsellinen, ell'ei se edellyttäisi tuota mainittua käsitystä, että me todellakin vielä elämme, vaikka olemmekin kuolleet ja haudatut, elämme aistillisessa tai jossain haaveellisessa aistillis-hengellisessä hahmossa, kirkastuneessa ruumiissa t.m.s. Sillä jos me olisimme ehdottomasti varmat siitä, ett'ei niin ole asianlaita, niin me paljoa helpommin taipuisimme siihen katsantokantaan, joka tähän saakka tunnettujen luonnonlakien perusteella (tietysti vaan minun mielipiteeni mukaan, sillä vielä ei ole tiede tätä loppuun tutkinut) vaatii ehdotonta luopumista kaikista vaatimuksista, jotka vivahtavat aistillisen ja yksilöllisen elämän jatkumiselta haudan takana. Vaan niinkuin asiat nyt ovat, liikutaan ympyrässä. Uskotaan, sama se mistä syystä, sielun kuolemattomuutta ja edellytetään, että se on tosiasia. Ja silloin käy todisteleminen kuin tanssi vaan. Lyön vetoa, että kaikki eskatologiat pitkin matkaa liikkuvat tämän ympyrän sisällä. Aivan niinkuin teolooginen tuumailu yleensä liikkuu raamatullisessa ympyrässä. Otaksutaan ratkaistuksi asiaksi, että raamatun auktoriteetti on järkähtymätön ja päätetään siitä, että raamattu on järkähtymätön auktoriteetti!"

"Ymmärtääksemme sen itsepintaisuuden, millä tässä katsantotavassa riiputaan kiinni, tulee meidän muistaa, että aistilliset käsitteet ovat tajunnan avulla siirretyt henkisen maailman piiriin. Ajatelkaamme vaan lähtökohdaksi omistusoikeus ei ainoastaan maalliseen hyvyyteen niinkuin omaan maatilaan, omaan suojaan tai vaan rauhalliseen nurkkaan toisen rauhallisessa majassa, vaan myöskin arvo ja kunnia julkisessa elämässä; tai rakkaat sukulaiset ja ystävät; ehkä myös oma perhe — tai lopuksi mikä muu maallinen hyvä tahansa, jota me ihastuksella, ilolla tai vaan rauhallisella tyytyväisyydellä sanomme omaksemme. Ja ajatelkaamme nyt toisaalta raudankova välttämättömyyden käsi, joka tulee ja panee yhdellä ainoalla iskulla koko aarteen takavarikkoon, iäksi päiväksi, ja sen tehtyään antaa omistajalle tämän neuvon: saat mennä ulos maailmaan, mihin vaan haluttaa; mutta ainoastaan sielusi saat ottaa mukaasi, muu jää minun haltuuni ainiaksi!"

"Ah minua! Eiköhän silloin ole musteneva sen sijaan, että valkenisi tuolla tavalla ryöstetyn silmissä — niin, vaikkapa hän olisi repaleinen kerjuri, kun hänellä vaan olisi kipenekään toivoa leipäpalasesta kituvalle, kärsivälle ruumiilleen? Tavallinen maanpako ei olisi mitään sen rinnalla. — — Se moraali, joka perustetaan käsitykselle sielun yksilöllisestä jatkumisesta, on nyt kerta kaikkiaan kurja moraali! Kaikki, no, mitä nyt onkaan 'onnellisuuden oppi' oppineiden kielellä (näyttää niinkuin muisto heikkenisi päänkivistyksestä, vaikka ajatukset tuulena tuiskuavat!) ei — en saa siitä kiinni — no niin, kaikki [eudemonismi] — kristinusko on vaan ala-arvoista etiikkaa. —- — Kaikki palkitseminen, kaikki rangaistus, kaikki jälkilaskut (Jumalan puolelta) ovat vaan kurja piirre, joka raakoina aikoina siirrettiin isästä, päälliköstä, kuninkaasta j.n.e. Jumalaan."

"Mutta alhainen mateleva ajatustapa ei voi tätä ymmärtää."

"On toki muitakin arvoja ja aarteita elämässä kuin nuo kuvitellut, joita on nautittava kuvitellussa tulevaisuudessa!"

"Kaikkea tätä kirjoitan minä uhalla ja mielihyvällä — niin, suurella mielihyvällä, maaten alkavan kuumeen käsissä, joka tänä sairaaloisena jäiden lähtöaikana voi panna minut kovalle koettelemukselle, — —"

"Totta on, että ajatus jättää työni kesken koskee minuun kipeästi ja täyttää mieleni jollain pelolla. Mutta kun lähemmin tutkin sydäntäni, niin minä ainoastaan hyvin vähässä määrin haluaisin elää itseni vuoksi — vaan vaimon ja lasten, jotka jäävät ilman turvaa, jota niin hyvin tarvitsevat — ja myöskin keskeneräisen, puolinaisen työni vuoksi, jota en ole ehtinyt tai voinut valmistaa. Varsinkin (nyt istun vuoteella jotenkin levotonna ja päänsärkyisenä) kirvelee minua tämä viimeinen ajatus vielä katkerammin senvuoksi, että minulle nyt vasta — psykoloogisten tutkimusten kautta, niin vaillinaisia ja hajanaisia kuin ne lienevätkin — on alkanut nämä kysymykset selvitä — varsinkin uskontokysymys — antaen minun uskoa, että kun vaan vielä jaksaisin elää muutamiakaan vuosia, minulla sentään olisi jotain valaisevaa ilmoitettavana pohjolallemme, joka vielä aivan viattomasti kulkee lahoneen kirkon talutusnuorassa. Ainakin voisin minä levittää valistusta, joskaan en sitä syventää. — Ja tämä ajatus (ehkä sekin lopulta vaan pelkkää turhamaisuutta, sillä heikko ja ylen köyhä on muistini ja mielikuvitukseni lamautunut) on viehättävä ajatus. Mutta jos on jotain, jota minä elämän viimeisenä hetkenä vielä haluaisin pyytää jumalalta 'tuolla puolen maailman', niin on se tämä: jaloa ja selvää miehuutta pysyä uskollisena sille, minkä täydestä sydämmestäni katson olevan totuutta! — Ai! — Totuutta, joka kerran vielä (ssittenkun paavit, suuret ja pienet, ovat lakanneet kahlehtimasta ja kiduttamasta ihmishenkeä) on tärisyttäen kulkeva läpi maailman, aluksi sivistyneen maailman! — Amen!"

* * * * *

Täydentääkseni tätä esitystä Soldanin uskonnollisista ja filosoofisista mielipiteistä tahdon vielä panna tähän otteita hänen ajatuksistaan Jumalasta ja Jumalan suhteesta maailmaan. Ennen olemme nähneet, että hän oli straussilaisen immanenssiteorian kannalla ja koetti sen avulla selittää suurta kysymystä. Hän luulikin selityksen löytäneensä, luuli voivansa määritellä Jumalan kaikkea johtavaksi alku- ja yleis-voimaksi, niinkuin olemme nähneet kirjoituksesta "Rohkea sana voimasta."

Tutkittuaan sittemmin Kantia ja varsinkin lempifilosoofiansa Herbartia muuttuivat hänen mielipiteensä melkoisesti.

Uskontunnustukseni-nimisissä mietteissä kirjoittaa hän:

"Näkyy tulleen muotiin sanoa olevansa ateisti. Mutta yleensä katsotaan sitä kuitenkin kaikkien kristillisten kansain kesken mitä suurimmalla inholla sekä yksityisessä että julkisessa elämässä. Se on nyt kuitenkin filosofian suuri kysymys; oletettuna tietysti, että filosofian on mahdollista ratkaista tämä kysymys. Tämä ratkaiseminen ei ole äärettömän tärkeä ainoastaan kristitylle ihmiselle, mutta ihmiselle ylipäänsä. Voipi ajatella, ett'ei asiata ollenkaan voi tieteellisesti ratkaista, koska tosiasioita puuttuu. Mutta silloin on vielä jälellä usko täysikelpoisena pelastusankkurina. Sanon tahallani täysikelpoisena, sillä todellisenkin tiedon totuus on meille olemassa totuus ainoastaan mikäli sitä uskomme s.o. meidän vakuutuksemme on sen ehto, olkoonpa se sitten subjektiivinen tai myöskin samalla objektiivinen."

"Mutta jos filosofia, niinkuin nyt usein sattuu, siellä ja täällä suorastaan kieltää Jumalan olemassaolon tavallisessa merkityksessä, silloin näyttää koko kysymys meidän tarkoituksestamme, velvollisuudestamme, uskostamme j.n.e. olevan kaikkea merkitystä vailla ja seuraus siitä on täydellinen nihilismi. Kysytään sen vuoksi, kuinka asiata on käsiteltävä tullaksemme siitä varmuuteen?"

"Strauss oli spinozalainen ja kuului Hegelin koulun äärimmäiseen vasemmistoon. Hänen kantansa oli spinozalainen immanenssi, joka muutamin sanoin voidaan määritellä näin: Jumalan henki on ihmisen henki, sillä Jumala on kaikessa, jumala on luonnossa, niin, on itse luonto j.n.e. Kun Hegel väitti, että Kristus oli ensimmäinen ihminen, joka itsessään tiesi tämän suhteen, sekä että juuri tässä oli hänen suuri merkityksensä ihmiskunnan opettajana ja pelastajana, niin saattoi Strauss puolestaan selittää: kun ihminen rukoilee Jumalaa, rukoilee hän oikeastaan vaan itseään; mitään muuta Jumalaa ei ole, koska jumaluusoppi on mielikuvitusta."

"Strauss ei ole koskaan kieltänyt Jesuksen jumalallista täydellisyyttä siinä merkityksessä, että kutsutaan jumalalliseksi sitä, mitä ihminen tuntee korkeinta; hän myöntää myöskin, että Jeesus oli täysin vakuutettu tehtävästään maailman vapahtajana. Ainoastaan ihmeet ja kaikki epäluonnollisuudet s.o. luonnonlakeja vastaan sotivat asiat on Strauss kieltänyt."

"Voidaan kieltää ihmeellisyydet Jesuksen elämässä tarvitsematta silti kieltää uskoa persoonalliseen maailman Luojaan — tähän ihmisen korkeimman tietoisuuden kruunuun, jota vailla hänen elämänsä maan päällä näyttää alenevan mitättömäksi sattumaksi!"

"Jumala, johon uskon, ei ole kukaan muu kun aatteiden isä itse, se olento, joka tietoisuudessamme yhtyy kaikkeen, mitä me ihmiset voimme ajatella korkeinta ja jalointa."

"Minä uskon aatteen yhteyteen, iankaikkisen, täydellisen, pyhän aatteen yhteyteen. On olemassa aatteellinen, iankaikkisesti täydellinen maailma. Tuo aatteellinen maailma on iankaikkisen aatteen sisältö, josta todellinen maailma on vaan oleellinen ilmaus. Ja minä olen täysin vakuutettu siitä, että tätä aatetta oikeastaan tarkoitamme, kun ryhdymme tutkimaan ja selittämään Jumalan olentoa, persoonallisuutta ja tahtoa."

"Sanon vieläkin, että minä uskon tähän iankaikkiseen, joka on jumalallinen ja persoonallinen olento, joka on alkuaihe kaikkeen, mikä on ja tapahtuu."

"Ja minä tahdon ilmaista syynkin, miksi en muuta voi kuin täydellä todella uskoa niinkuin uskon ei ainoastaan oleellisen maailman olemassaoloon, vaan myöskin tuohon puhtaaseen aatemaailmaan, joka on sen ikuinen pohja ja perustus s.o. miksi minä koko ymmärrykselläni ja koko sydämmelläni uskon jumalaan."

"Perustan sen siihen vanhaan, usein jo tuhansissa muodoissa uudistuvaan huomioon tarkoituksenmukaisuudesta luonnossa, tämä sana käsitettynä suurimmassa laajuudessaan. Pari päivää sitten olin minä tilaisuudessa hyvän suurennuslasin avulla katselemaan hyvää preparaattia ihmissilmän hermokalvosta noin 700 kertaa suurennettuna. Ja sen johdosta tahdon nyt sanoa, että tuota jotakin, joka esim. miljaardeissa silmissä uudelleen ja aina uudelleen äärettömän älykkään alkukaavan mukaan synnyttää tuon hermokalvon ihmisen silmässä, ei tämä silmä itse tai ylipäänsä mikään ihmisjärki voi käsittää. Olen sanonut ja sanon vielä kerran uskovani tähän ihmeelliseen salaperäiseen ja niinkuin minusta näyttää kaikkivaltiaaseen voimaan, jonka kuitenkin sisäisestä loogillisesta välttämättömyydestä täytyy noudattaa ankarasti määrättyä järjestystä. En voi sitä käsittää muuna kuin älykkäänä olentona, josta kaikki vaikuttimet tapahtumiseen lähtevät. Se on siveellinen olento, jolle ulkonainen luonto ainoastaan on välikappaleena ja perustuksena. Mutta selvää on, että meillä itse siitä tavasta, millä tuo niin kutsuttu luominen saadaan aikaan, ei ole aavistustakaan, vielä vähemmin mitään todellista tietoa."

"Jos katsomme näitä ihanteellisia alkukaavoja, sekä luonnossa että henkimaailmassa, suoraan silmiin, niin täytyy meidän huomata, että todella on olemassa sellaisia katoamattomia alkukaavoja — joita varsin usein myöskin nimitetään luoviksi aatteiksi tai myöskin Jumalan luoviksi ajatuksiksi, vaikkakin hyvin kyllä voi tapahtua, että ehdot niiden toteutumiselle voivat jatkuvan kehityskulun kautta muuttua aina siihen määrin, että aate ei voi kaikessa puhtaudessaan toteutua. Sillä jos me nyt, yleisen ja läpikäyvän lainmukaisuuden vuoksi, tahtoisimme olettaa alkuaan olemassaolevan sopusoinnun, joka tekisi kaikkinäkevän Jumalan n.s. tarpeettomaksi, niin on kuitenkin selvää, että tämä 'sopusointu' on vaan sana ja muuten jotenkin hämärä käsite käsittämättömästä asiasta, mutta ei selitä mitään siitä tavasta, jolla elimellinen luominen todella tapahtuu. Kutsu sitä alkuaan olemassaolevaksi sopusoinnuksi, että ihmisen silmä kaikkina aikoina niin luodaan, että sitä jälkeenpäin voidaan käyttää tuona ihmeellisenä camera obscurana, joka silmä on; mutta kysymys on tämä: mikä se on se, joka noin liittää yhteen lukemattomat atoomit? Kuka se on, joka niinkuin mikäkin kaikkia näkevä marsalkka suuressa näytelmässä osoittaa jokaiselle atoomille oikean paikkansa varmuudella, niin välttämättömyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Sillä välttämättömän ja lainkuuliaisen täytyy tämän vaikutuksen olla, koska se ei aina onnistu, kun kehityksen ehdot eivät ole täytetyt."

"Seisomme siis tässä todellakin luonnon herran ja luojan kanssa kasvokkain. Yhtäällä on syvä, käsittämätön viisaus ja kyky katsoa tulevaisuuteen, toisaalla sokea ja järkähtämätön lainmukaisuus. Ole hyvä ja välitä ja yhdistä ne selvään ja ristiriidattomaan käsitteeseen! Spinozalaisuuden monismi ja Hegelin n.k. dialektinen metoodi eivät siihen riitä."

"Tahdon siis tulla tähän lopputulokseen: että minä uskon tuon mainitun jumala-aatteen todellisuuteen, ijäisyyteen, viisauteen, hyväntahtoisuuteen, hyvyyteen, rakkauteen ja oikeuteen ja seurauksena kaikesta tästä uskon hänen persoonallisuuteensa ja kaikkialla läsnäolevaisuuteen, tai ainakin hänen rajattomaan, kaikkeen ulottuvaan vaikutusalaansa. Uskon siihen siitä syystä, että minä, viisikymmenvuotisen hegeliläisen harhailuni jälkeen, huomasin mahdottomaksi uskoa päinvastaista s.o. epäillä tätä Jumalan totuutta, jonka me kaikki pohjaltaan ja pääasiassa tunnustamme, vaikka käsityksemme traditsionein sitkeyden vuoksi kulkevatkin hajalleen."

"Mutta kun minä näin vakuutan täydellä todella uskovani Jumalaan ja myöskin luulen näkeväni, että se on ainoastaan ja yksinomaan hegeliläinen idealismi ja myöskin sen sukulainen materialismi, joka on synnyttänyt tähän aikaan yhä kasvavan ateismin, niin on erikoinen tarkoitukseni se, että minä uskon, mutta en tiedä sitä. Idealistinen vaatimus absoluutisen tiedon omistamisesta on se, jota minä oikeastaan tahdoin vääräksi väittää. Sillä juuri tämä luuloteltu, mutta ei todellinen tieto tekee, että itserakkaus on kasvanut yli kaikkien rajain. Muka maailmaa selittääkseen keksittiin yksi ainoa substanssi — ja nyt luultiin yhdestä ainoasta käsitteestä voitavan johtaa kaikki selitykset."