SISÄLLYSLUETTELO: (continued 4)

"Mutta nyt on, niinkuin sanottu, kuitenkin niin, että uusi filosofia ei suinkaan kiellä Jumalaa. On päinvastoin sen lopullinen päämaali oikein ymmärtää häntä ja esittää häntä niin, ett'ei häntä ole ainoastaan sokeasti uskottava, vaan myöskin tiedettävä. Jos silloin näyttäytyy, että monet vallitsevista käsitteistä ovat ristiriidassa vapaan ja totuutta hakevan tutkimuksen kanssa; jos jumala kielletään asuvan taivaassa, jolla ortodoksia käsittää jotain kovin epämääräistä, kun maa on hänen astinlautansa, niin ei kai siltä ole kielletty Jumalaa."

Luominen.

"Yksi pääkysymyksiä on se: onko luonto luotu yhdellä kertaa — esim. 5 päivässä — vai luodaanko sitä yhä vieläkin? Me voimme — tähtitieteen ja geologian avulla — mennä niin kauvaksi taapäin, että saamme kiinni jonkunlaisesta alusta; mutta mitä on tämäkään alku muuta kuin äärellisen ilmiön alku, alku jonkun tähtikunnan tai aurinkokunnan. Se olisi kuitenkin alku, ja kun se olisi ainoa laatuaan, niin voisi sitä kutsua luomiseksi. Mutta nyt on se näennäisesti vaan lapsen järki, joka repii irti tämän alun itsessään olemassa olevaksi momentiksi ilman mitään yhteyttä sen kanssa, joka seuraa. Syy siihen on taaskin siinä, että tahdotaan sovittaa aistillisia käsitteitä Jumalan käsitteeseen. Ajatellaan näet heti jotain taidokkaasti tehtyä esinettä, esim. höyrykonetta tai kelloa, ja tiedetään varmuudella, että joku mestari on ne rakentanut. Sitä paitse tullaan pian vakuutetuksi siitä, että kaikella on syynsä j.n.e. Johtopäätös siitä on se, että maailma kaikkine ihanuuksineen täytyy olla sekin jonkun tekemä, jonkun luoma; tämä joku on tietysti Jumala. Sanalla sanoen, on siis olemassa täydellinen yhtälö kellosepän ja Jumalan välillä. Hän, Jumala, kelloseppä, on luonut koneiston ja pannut sen käymään, ja nyt käy se — hänen valvontansa alla."

"Tämä tieto jumalasta ja sitä vastaava oppi on syntynyt aikana, jolloin ei ollut mitään aavistusta elävästä luonnosta yhtenäisenä ilmiönä; aikana, jolloin ei tunnettu aggregati-muotojen suhteita, jolloin ei ollut sitä mitä nyt on: luonnontiedettä. Tuota oppia voikin hyvällä omallatunnolla puolustaa ainoastaan se, joka ei tätä tiedettä tunne."

"Sillä eikö ole ilmeistä, että on olemassa tätä meidän kysymystämme aivan varmasti ratkaiseva ero kellokoneiston ja luonnon välillä. Kellossa on pääasia mekaaninen liike, ainakin sen tarkoitukseen nähden, ja itse koneisto on muuttumaton, sittenkun se kerran luotiin, ja tämä taas tarvitsi varman, rajoitetun ajan valmistuakseen. Kello ei kuitenkaan synnytä mitään uusia tuloksia itsestään, vaan ainoastaan liikkuu, käy, ja on huomenna sama kuin tänäänkin. Luonnossa taas on liikunta vaan keino, ell'ei tahdo otaksua, että Jumala tahtoo leikitellä. Näemme muunnoksia, tuloksia, ja kaikki viittaa siihen, että tämä tuloksien aikaansaaminen on sen tarkoitus, joskaan ei viimeinen. Voisihan kyllä ajatella, että itse koneiston valmistamiseen tarvittiin määrätty aika (esim. 6 päivää tai 6 miljoonaa vuotta); mutta jo tässä väittää luonnontiede vastaan — koska on selvää, että itse koneistossakin tapahtuu muutoksia vielä meidänkin aikanamme. Sekin, että muka eläimetkin luotiin muutamien päivien kuluessa ja sitten sikisivät itsestään, on kovin mielivaltaista. Sillä kuinka voimme olettaa, että ensimmäinen pari oli tuloksena yhdestä syystä ja seuraavat jostain toisesta? Ja mitä merkitsee se, että eläin sikiää, ell'ei sikiäminen ole sen voiman toimintaa, joka synnyttää, luopi eläimen aineesta? Mutta tämä voima on kai muuttumaton, koska sen tuloskin on muuttumaton?"

"Voisi myöskin esittää esimerkeiksi geoloogiset aikakaudet ja sanoa, että ne vastaavat alkua (esim. kun niitä on kuusi); mutta missä on sanottu, että geolooginen revolutsiooni on mikään yhtäkkinen mullistus tai paukaus; on pikemminkin selvää, että sekin on pitkällistä työtä — jatkuvaa luomista — eikä eläinten ilmaantuminen yhtenä aikakautena ole yhden päivän työ enemmän kuin oli päivän työ erottaa maa taivaasta."

"Ei siis ollenkaan riitä ruveta selittelemään Mooseksen kirjaa (tieteen, geologian vuoksi) niin, että nuo 6 päivää eivät merkitse päiviä tavallisessa merkityksessä, vaan että niillä on vaan symboolinen merkitys. On myöskin myönnettävä, että samalla kun luominen ei ole kuuden päivän työtä, vaan ainakin joku epämääräinen ja hyvin pitkä ajanjakso, samalla on myöskin olemassa se mahdollisuus, että tämä luomistyö ei ole vieläkään päättynyt — joka mahdollisuus muuttuu täydelliseksi varmuudeksi, kun tieteen valossa vertailee sitä, joka tätä nykyä tapahtuu maanpallolla, siihen, joka siinä ennen tapahtui. — On kai otaksuttava, että esim. elimellinen maailma, useita kertoja luotu ja taas hävitetty, ennen muinoin syntyi samoista voimista kuin tähänkin aikaan, ja samalla tai melkein samalla tavalla. No niin, voidaanko siis käsittää sana ajanjakso (geolooginen ajanjakso) siinä tarkotuksessa kuin olisi kysymys jostain äkkinäisestä ja nopeasta tapahtumasta, jostain jyrinästä ja jonkun tulkoon-sanan kaiusta? Eikö ole jo pikemminkin otaksuttava, että nämä tulokset ovat syntyneet sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti vaikuttavista luonnonvoimista, vähä vähältä ja varmasti, eikä ihmeen kautta puhaltamalla henkeä nenään tai kylkiluita katkomalla. — Kuinka nyt tuumittaneekin, niin syntyy siitä aina toisellainen luomistyö, minkä alaiseksi luonto joutui, kuin tuo raamatullinen, joka näyttää paljoa enemmän silmänkääntäjän tempulta kuin todelliselta tapahtumalta luonnossa — joka viimemainittu se kuitenkin tahtoo olla, ell'ei tahdo olla mitään muuta kuin — taru — anteeksi: jumalaistaru!"

Henki ja aine.

"Jonkunlaista valtaa lienee toki myönnettävä hengelle aineessakin — jos jumala on henki. Tavallisesti pannaan henki luontoa vastaan, ja päinvastoin, ja nyt julistetaan toinen pyhäksi ja toinen epäpyhäksi. Mutta millä perusteella on luonto epäpyhä? Puhtaalle on kaikki puhdasta. Eikä minun mielestäni Jumalata sillä ylistetä ja kiitetä, että hänen töitään halvennetaan. Vai mitä muuta tehdään, kun ihminen julistetaan kaikista kurjimmaksi olennoksi? 'Ei palastakaan puhdasta lihaa ole ruumiissani', lausuttiin eräässä rukouskokouksessa, jossa äsken kävin."

Pantheismi.

"Se yleinen vaikutus, jonka tämä sana — joka valitettavasti päättyy ism'iin — synnyttää vastustajissaan, näyttää olevan se, että se muka kieltää Jumalan olemassaolon. Ei ole mitään jumalaa! Mikä järjettömyys! Mutta silloin unohdetaan, että filosofia aina silloin, kun se työskentelee tieteellisesti ja ilman ennakkoluuloa, juuri hakee tätä merkillistä olentoa, jonka koko ihmiskunta yksimielisesti, vaikkakin tuhansin eri tavoin on tunnustanut. Pantheismi ei suinkaan kiellä maailman synnyttäjää ja johtajaa. Ainoastaan maailman ulkopuolella olevan Jumalan se julistaa mielikuvituksen luomaksi. Pantheismin tarkoitus on vaan näyttää, kuinka kaikki maailmassa on selitettävissä (niin pitkälle kuin ihmiset sitä yleensä ovat selittäneet) ilman tuollaista maailmantakaista Jumalaa. Kun nyt tähän tulee, että tuollaisen transcendentin Jumalan olemassa olo, juuri sen vuoksi että se on ulkopuolella meidän tietomme piiriä, on yksinomaan uskon hyväksi olemassa oleva oppi, niin on selvää, että kaikella tuolla huudolla jumalattomuudesta ei ole mitään merkitystä tieteelle, joka tyynesti odottaa sitä voittoa, jonka jokainen totuus kerran tietää saavuttavansa."

Kaikkeuden meri.

"Kylve kaikkeuden meressä? Se on ihmishengen elementti. Niin keinuu merisorsa valtameren aalloilla, viihtyy ja voimistuu myrskynkin raivotessa. Jos se vaan osaa elää siinä maailmassaan, on se hyvässä turvassa, jos petolintu jostain toisesta maailmasta vaakkuu hänen päänsä päällä, niin sukeltaa hän pohjaan. Ja jos siellä alhaalla alkaa tuntua tukehduttavalta ja kamalalta, ui hän taas esiin aallon harjalle. Mutta vierailut kuivalla kamaralla jättää se kernaimmin — petolinnuille."

Totuudesta.

"Kun me sanomme, että me pidämme sitä ja sitä totuutena, niin emme tarkoita sitä, mitä lapset tarkoittavat sanoessaan keppiä hevoseksi ja sillä ratsastaessaan; vaan me tarkoitamme, että me katsomme sen todella olevan totuutta. Se on totuutta, me ymmärrämme, että se on totuutta, että meidän järkemme on pakotettu sen siksi tunnustamaan. Sen teemme me välittämättä tulevaisuudesta. Se ei tosin ole laiminlyövä lausumasta tuomiotaan meidän totuudestamme, niinkuin me olemme lausuneet tuomiomme entisten aikain totuuksista. Tulevaisuus on ehkä kieltäväkin totuutemme, mikäli se tahtoo olla korkein totuus; ehkäpä se vielä synnyttää uuden totuuden, joka on suurempi kuin meidän. Mutta kaikki se liikuttaa meitä vähän, jos me vaan olemme löytäneet absoluutisen totuuden s.o. sen, joka on meille absoluutinen totuus. Me emme saa tietää mitään sellaisesta tulevaisuuden tiedosta, yhtä vähän kuin voimme tietää menneisyydenkään tiedosta (sovittamatta siihen omia tietojamme). Mutta juuri sen vuoksi vaadimme me kullekin aikakaudelle oikeutta pitää tietoansa, todellista vakuutustaan, todellisena totuutena."

Jumalan kaikkitietoisuus.

"Jumalan kaikkitietoisuus on sikäli rajoitettu, ettei hän tiedä kaikkea, mitä tietää, yhdellä haavaa — vaan ainoastaan aikain kuluessa; sillä hän on henkisarja tietoa, tai tuhat sarjaa, mutta niin, että kustakin sarjasta vaan yksi rengas erällään kulkee nykyhetken kautta ja tietoisuuden-peilin kautta, olin vähällä sanoa. — Mutta se on vaan varmaa, että sitä, mitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä Jumalakaan. Silloin kun hän tietää — ja hän tietää aina — niin käyttää hän siihen orgaaneja…"

Kristuksen persoonasta.

"Nyt on tosiasia, että on ollut olemassa Mozart, Tasso, y.m. ihmelapsia. Jos nyt joku heistä olisi ollut nero uskonnossa, niinkuin joku toinen taiteessa, niin eikö hän silloin olisi jotenkin — jumalallinen. Onko mahdotonta, että sellainen nero kerran olisi syntynyt, ehkä useampiakin kertoja, vaikkakin eri oloissa ja eri aikoina. Entäpä Kristus oli sellainen nero? Se kysymys on ainakin esitettävä. Voisihan tapahtua, että sitä tietä löydettäisiin selitys, joka lopulta antaisi jo kauvan orjuudessa kituneelle kansalle totuuden ja lohdutuksen varjon ja tekopyhyyden asemasta."

Onnellisuudesta tulevassa paratiisissa.

"Oikein taitavasti kuvatussa taivaassa (Dante, Milton) ovat autuudet aistillista laatua, ainakin puoleksi. Inhimillinen mielikuvitus, joka kuvaa sellaisia ihanuuksia, ottaa esikuvakseen elämän maan päällä ja sijoittaa sen taivaaseen vaan hienonnettuna taiteilijan käden kautta. Mutta mitä järkeä on tuollaisessa hienontamisessa? ja epäiltävää on sitäpaitse, onko tämä hienontuminen ylenemistä, onko tuo autuus todellakin korkeampaa kuin todellisuus maan päällä? Maito- ja hunajavirrat olisivat ainakin vastenmielisiä pitkän päälle (ijäisyydestä puhumattakaan). Mutta onko mitään, voiko edes ajatella mitään autuutta, joka olisi korkeampaa ja puhtaampaa kuin se, minkä tunnemme oppiessamme tuntemaan uuden ja suuren totuuden?"

"Mutta semmoista autuutta on maan päällä, jossa tallustelemme. Sitä paitse tehdään tavallisesti erehdys arvosteltaessa onnellisuuden eri asteita. Sanotaan, että toinen tila on verrattomasti korkeampi ja parempi kuin toinen. Sen suhteen, joka tuntee kaikkein korkeinta, on tämä totta, mutta myöskin ainoastaan sen suhteen. Niinpä on hänelle puhdas jumalallinen (eli n.k. kristillinen) rakkaus korkein mahdollinen ja todellinen autuus, ja hunaja, ehkä maitokin suorastaan kauhistus."

"Mutta useimmille ihmisille on tämä toivo ikuisen onnen toteutumisesta varsin huono kehoitus hyvyyteen. Lupaa laiskalle koulupojalle kultahevonen saatavaksi 25 vuoden päästä ja saa hänet vakuutetuksi siitä, että hän todellakin on saava sen, ja seuraus on oleva — ei mikään. Sellainen on ihmisen luonto. Poika pysyy laiskana, paitse ehkä yhtenä tai kahtena ensi päivänä."

"Opilla taivaan valtakunnasta ei ole käytöllistä merkitystä."

"Eikähan kukaan tarkoittane, että jos tällainen taivaan valtakunta on olemassa, rehellinen totuuteen pyrkivä ihminen, joka ei usko tällaiseen taivaan valtakuntaan, sulettaisiin siitä tämän epäuskonsa vuoksi. Se olisi sama kuin rangaista miestä, joka ei parhaalla tahdollaankaan voi löytää oikeata tietä; se olisi samaa kovuutta Herrassa kuin mikä ilmaantuu Lappeen talonpojan käytöksessä, joka seipäällä pieksää hevosensa melkein kuoliaaksi sentähden, ett'ei tällä ole voimia vetää hänen luonnottoman raskasta lautakuormaansa."

"Vastakohtana helvetille voisi tuo vielä menetellä, mutta rangaistuksen laita on sama kuin palkinnonkin. Tosin kyllä näyttää siltä kuin rangaistuksen uhka olisi tehokkaampi kuin tulevan palkinnon lupa. (Ainakin on koulupojalle rangaistus erittäin huonosta läksystä tehokkaampi kuin palkinto satunnaisesta hyvästä). Mutta jos mieli sen olla jotain muuta kuin illusoorinen, niin tulee sen todellakin muuttua kannukseksi tai edes vaikuttimeksi hyvään elämään — ja sitten ei sitä saa epäillä. — Totta kyllä, että innokas pappi voi ennakkotoitotuksillaan viimeisen tuomion pasuunaan tärisyttää kuulijansa kyyneliin — mutta se ei estä heitä iltasilla juopottelemasta, vaikkakin se aamulla tuntui vaaralliselta pelättävän tuomion vuoksi."

Oli kaunis kevätaamu.

"Oli kaunis kevätaamu ja maa viherti nuorta nurmea ja vuokot kukkivat ja ilmassa lauloivat leivot. Komeasti loisteleva aurinko huokui elämää ja lämpöä seudun yli. Jo luonto yksin olisi tehnyt päivästä juhlapäivän; nyt tekivät sen ihmisetkin puolestaan; oli sunnuntai, Kellot soivat ja minä seurasin kirkkoon rientävää joukkoa. Sydämmeni oli niin täysi ja lämmin; luulin olevani yhtä ansiokas kuin kaikkein ansiokkaimmat kirkkomiehet."

"Tarkkaavasti kuuntelin saarnaa. Se oli syvästi kristillinen ja liikuttava. Mutta hartauteni alkoi pian hälvetä, ja minä tunsin selvästi, että sydämmeni jähtyi yhä nopeammin kuta enemmän saarnamies läheni helvetin hehkuvaa kuumuutta. Vierustoverini oli mies, jonka moraali oli jotenkin huono. Mutta hän oli liikutettu ja minä näin hänen vuodattavan kyyneliä. Olin jo itsekin tuntenut halua itkemään, ei hartaudesta, vaan mielen haikeudesta, mutta kun näin miehen kyyneleet, rauhoituin. Mahtaahan se olla pyhä tunne, ajattelin, ja nämä ihmiset voisivat olla sekä jaloja että epäjaloja, jos he vaan olisivat — siihen oppineet. Mutta kun lähdin kirkosta, tuli tuhansittain kysymyksiä ja epäilyksiä mieleeni."

"Miksi eivät nuo ihmiset ole parempia kuin ovat, vaikka he joka sunnuntai hartaasti kuuntelevat jumalansanaa? Ehkä on heidän uskonsa heikko? Mutta sittenhän he eivät voisi liikutuksesta itkeä? Vaan jos he ovat väkevät uskossa, s.o. ovat vakuutetut sen sisällön totuudesta, miksi ovat he itsekkäitä ja maallisia harrastuksissaan? Ja taas: miksi on tärkein kohta saarnassa yhä uudistuvaa vakuuttelemista uskon välttämättömyydestä ja tärkeydestä, uhkailemista niille, jotka eivät usko ja palkkion lupaamista uskovaisille? Eikö se ole epäiltävää tuo tuollainen alinomainen vakuutteleminen? Eikö se monessa suhteessa muistuta heikon asian puolustamista? Olisi syytä tutkia, eikö ehkä tuo yleinen epäusko ole kotoisin ei ihmisen pahasta luonnosta, vaan itse tarjotun opin epäuskottavaisuudesta ja epäluonnollisuudesta?"

Elinkysymysten yhtenäisyydestä.

Elinkysymysten yhtenäisyydestä ja toisistaan riippuvaisuudesta kirjoittaa hän muistoon:

"Tavallisesti tapahtuu niin, että me istahdamme jollekin tiedonpuun monista oksista ja nakerramme sen pala palalta ihan paljaaksi; ja niin me tulemme johonkin varmaan johtopäätökseen. Ja jos me ummistamme silmämme kaikilta muilta tieteen haaroilta, niin luulemme olevamme kauhean suuria sankareja ja hosumme ympärillemme vitsoilla, jotka tietysti ovat otetut siitä oksasta, joka on meidän. Mutta se on juuri tämä ilmiö, jota jokapäiväisyytensä vuoksi voidaan kutsua inhimilliseksi lyhytnäköisyydeksi. Se ei oikeastaan ole lyhytnäköisyyttä, vaan silmien sulkemista pelästymisen tähden."

Jumalan suuruudesta.

"Johtui mieleeni seuraava: Ajattele ylevä alppimaisema, ihmeen ihana laakso vihreine niittyineen jyrkkien vuorenseinien välillä, joiden rinteillä kasvaa somia lehtoja ja niiden välitse metsäpuroja syöksyy syvyyteen, ja perällä lumihuippu, jota aamuauringon ensimmäiset säteet valelevat lempeällä ruusunpunallaan, joka vähitellen vaihtuu kullan keltaiseksi. Ja nyt astuvat hauskan alppimajan asukkaat esiin ja pitävät aamurukouksensa varhaisen aamun raittiissa ilmassa. He veisaavat virren ja paimen puhaltaa hartautta huokuvan sävelen alppitorvellaan. Ja rukoukseen ja lauluun vastaavat vuoriseinät juhlallisen amenen. Se on jumalallisen kaunista todellisuudessa, se on suuremmoista! — Mutta katselehan sitä korkeudesta, esim. ylhäältä ilmameren pinnalta, niin että näet puolen maanpalloa ja monen tuhannen muun paikan ja esineen joukossa myöskin tämän alppilaakson. Miten on nyt tuon suuremmoisuuden laita? Kuinka pieneltä se nyt näyttääkään, kun vertaat sitä kokonaisuuteen! Kuinka pieneltä näyttää kokonainen maanosakin! Voidaan tutulta seudulta valita yksi paikka ja ajatella sen suurenmoisia yksityiskohtia, ja sitten toinen ja taas toinen j.n.e. Suurin mahdollinen määrä tätä lajia on kai enin jumalallista, ja näin saamme käsityksen siitä, kuinka Jumala katselee esiintyjiä alhaalla maan näyttämöllä. Hän ei koske sitä — heillä on ankarat lait, jotka liikuttavat heitä eteenpäin — hän vaan katselee ja nauttii. Jos he rukouksissaan alppilaaksossa anovat päiväpaistetta ja rauhaa maahan, niin hän kyllä sen näkee ja kuulee — mutta nuo rukoukset ovat täysin tehottomat hänen laitoksiinsa nähden, jotka kulkevat laillista kulkuaan. Ajattele toki ihminen; kuka oli se, joka tuolla tavalla katseli alas maahan — se oli henki, se oli oma henkesi jumalallisena hetkenä, se oli Jumala."

On erotus.

"On erotus hartauden ja hartauden välillä, tunteen ja tunteen. Minäkin olen ollut liikutettu ilosta ja onnesta tietäessäni avanneeni sydämmeni ja puhdistaneeni sen Jumalan kasvojen edessä ja hänen avullaan — esim. ensi kertaa ripille mennessäni. Olen sittemminkin taas astunut Jumalan alttarin eteen uskomatta enää vanhalla tavalla — ja olen taas vavissut onnesta tietäessäni omaavani puhtaan sydämmen — ehkä täynnä heikkoutta ja syntiä, jotka kuitenkaan eivät ole lisääntyneet suuruudessa ja voimassa kääntymiseni jälkeen, jos sitä tahtoo sillä nimellä nimittää. Mutta laitani oli silloin nykyisyyteen verraten, niinkuin on kuulla mainiota soittoa ulkoa sen sijaan että istuu sisällä konserttisalissa."

Yhdestoista käsky.

"Työ on itse hyve ja synnyttää muita hyveitä sekä taistelee paheita vastaan; jota vastoin laiskuus synnyttää paheita. Mutta Mooseksen kymmenissä käskyissä ei ole siitä mitään mainittu. Etelän lapset ovat laiskoja. Olisi hyvin tarpeellista piirtää tauluihin yhdestoista käsky: 'Ei sinun pidä laiskotteleman'."

Aavistuksia Darwinismista.

"Väitetään, että keskeytykset esim, ihmistä luotaessa ovat omansa osottamaan luojan itsetietoisuutta. Millä ihmeen tavalla voisi sellainen aineen yhtyminen kuin esim. ihmisen siemen syntyä sokean voiman kautta, joka olisi samallainen kuin se, joka nyt vie sukua eteenpäin? Tai jos apina on ihmisen isä ja äiti, miksi ei enää synny useampia ihmisiä samalla tavalla?"

"Kysymys on vielä hämärä ja selittämätön, mutta jotain voitanee esittää, joka melkoisesti tasoittaa sen pulmallisuutta."

"Ei tuollainen siemenen luominen yksistään ole ihme — vaan jokainen erityinen kohta luomisessa on samallainen ihme, samallainen arvoitus."

"Nuo keskeytykset! Mutta kuka on sanonut, että ne ovat keskeytyksiä. Eivät geoloogiset ajanjaksot ole keskeytyksiä, ainoastaan käännekohtia. Jo alkuvuorten aikoina — jopa paljoa ennenkin, maan sulaumiskautena — oli olemassa sama loogillinen, nykyistä maailmaamme kohti tähtäävä johto, joka on huomattavana minä murroskautena tahansa."

"Vaikk'emme olekaan vielä keksineet, minkä lakien mukaan ja millaisissa olosuhteissa uusi elimellinen siemen syntyy, täytyykö sen siltä olla ulkoapäin tuleva voima, joka sen saa aikaan? Ja onko se vähimmässäkään määrässä parempi vastaus kysymykseen kuin mikä meidän on? Ulkoapäin vaikuttavasta voimasta ei meillä ole minkäänlaista merkkiä tai kokemusta, mutta voimain immanenttisen vaikutuksen huomaamme kaikkialla."

Tämän mietelmän perään on niiden kirjoittaja v. 1874 kirjoittanut seuraavan muistutuksen: "Aavistuksia Darwinismista, joka tuli noin 1860 — — — nämä lehdet ovat kirjoitetut 1850."

* * * * *

Niinkuin nämä otteet Soldanin muistikirjasta osoittamat oli hänen vastasyntynyt vakuutuksensa, joksi hän kutsui silloista katsantokantaansa, sotakannalla kirkon hyväksymää oppia ja käsitystä vastaan. Hän haaveili, niinkuin jo on mainittu, teoksen kirjoittamista näiden lempiaatteittensa esittämiseksi ja tutuksi tekemiseksi sekä Ruotsissa että Suomessa. Uskonnon ja filosofian sopusointuun saattaminen oli hänen suuri — ja saavuttamaton — ihanteensa. Mutta vaikka se varsinkin alussa oli etupäässä taistelua kirkon dogmeja vastaan, oli sen syvin sisältö kuitenkin eetillinen, niinkuin on jo huomautettu. Valitukset omasta kehnoudesta, virheistä, heikkouksista: varsinkin itsekkäisyydestä ja itserakkaudesta, olivat säännöllisesti uudistuvana kertona hänen sieluntilansa analyyseissä. Asteettain herkkenee hänen omatuntonsa ja vuosi vuodelta käy hän yhä ankarammaksi itseään kohtaan. Aatteiden ja ihanteiden selvittäminen ensiksi ja toiseksi niille uskollisena oleminen, se on hänen elämänsä jokapäiväinen pyrintö ja sen ainoa sisältö.

Vaatien paljon itseltään vaatii hän sitä muiltakin tai ainakin koettaa vaikuttaa muihin. Mutta nyt samoinkuin ennen Pariisissakin on hän siinä asemassa, ett'ei voi päästä mitään toimimaan sen hyväksi, mitä katsoo oikeaksi. Isänmaataan hän nytkin etupäässä ajattelee, mutta hänen äänensä olisi jäänyt huutavaksi ääneksi merien taa, jos olisi koettanutkin huutaa. Siinä ympäristössä taas, jossa hän elää, ei hänellä ole mitään mahdollisuutta herättää huomiota, vielä vähemmän myötätuntoisuutta. Puuttuu kaikkea tilaisuutta keskusteluun erimielisten kanssa ja vielä enemmän heidän voitolliseen vakuuttamiseensa. Näin yksin jääneenä valtaa hänet vähä väliä alakuloisuus ja masennus, joka joskus painaa häntä niinkin raskaasti, että hän epäilee oman kantansa oikeutta. "Eikö ole velvollisuutemme antaa arvoa jokaisen katsantokannalle, kun ei kuitenkaan voi sitä kohottaa? Onko kaiken halveksuminen todellakin korkein kanta?" kysyy hän ja vastaa: "luultavasti ei!"

Epäilyksensä on kuitenkin vaan hetkellinen, pian on hän taas selvillä siitä, ett'ei hänellä ole mitään mahdollisuutta onnelliseen elämään noiden ihmisten kanssa, joita kirkon yövartijat johtavat. "Minun täytyy päästä takaisin Eurooppaan, täytyy päästä joka tapauksessa!" huudahtaa hän ikäänkuin lopputuloksena ensimmäisen vuotensa kokemuksista toiveittensa luvatussa maassa. "Kun vaan osaisin olla käytöllinen ja ansaita matkarahoja!"

Eurooppaan palaaminen sai kuitenkin tuon käytöllisyyden puutteesta vielä toistaiseksi jäädä hurskasten toivomusten joukkoon, ja sitäpaitse muistutti yöllisenä painajaisena usein ilmaantunut keisari Nikolai siitä, mitä siellä olisi ollut odotettavana. Katkaistakseen yhdellä iskulla kaikki siteet entisyytensä ja turhain toiveittensa houkutuksilta ja päästäkseen siihen rauhaan ja resignatsioniin, minkä voittamattomat esteet luovat, näyttää hän näinä vaikeina aikoina miettineen perheen perustamista. Nainen, joka oli saanut hänet näihin tuumiin, oli joku Susanne Gilbert, johon hän oli tutustunut Nortonin luona. Kosimiskirjekin oli jo valmis, mutta jäi lähettämättä. Hän huomasi näet, että hänen tunteensa ei ollut rakkautta, vaan rakastumista. He olivat Susannen kanssa soitelleet, Soldan viuluansa ("Kaisaansa") ja toinen säestänyt. Ja sen johdosta huokaa hän haikeasti: "Oi, että täytyy vaeltaa elämän läpi ilman säestävää sydäntä."

Heinäkuussa 1850 päättyi viimeinkin Newarkissa olo Nortonin koulun lakkautuksella, joka ei ollut kannattanut sekään.

Lähtiessään sai Soldan kokea uuden pettymyksen, sai uutta vahvistusta epäedulliselle arvostelulleen ameriikkalaisista oloista ja ihmisistä. Hänelle oli näet luvattu palkkaa 125 dollaria, mutta maksettiinkin vain 120. "Tämä kurja pikkumaisuus suututti minua enemmän kuin jos olisin kadottanut 50 dollaria. Ero Nortonista oli — kylmä. Siinä on meillä nyt oikein perikuva ameriikkalaisesta! Mies, joka on tehnyt keksinnön tieteessä ja on oikein hieno ja hauska ja taitava mies, mies, joka nauttii kaikkien parempien ihmisten kunnioitusta mikäli tiedän. Hän pitää palveluksessaan kolme opettajaa, joista kaksi ulkomaalaista, erittäin epävarmoilla ehdoilla, tiedustelee hiljaisuudessa toista paikkaa ja saa asian milt'ei päätökseen, mutta ei hiisku vielä sanaakaan aikeistaan, vaikka lukukausi lähenee loppuaan. Vaikka hänen tuumansa toteutuisivat vasta uuden lukukauden alussa, niin kumartaa hän heille vaan ja sanoo: 'en enää tarvitsekaan teitä.' Pääsin salaisuuden perille omituisen sattuman kautta. Hän sai avonaisen minulle osoitetun kirjeen toisen kirjeen sisässä, joka oli osoitettu hänelle. Siinä kirjeessä ilmoitettiin minulle, että olin saanut paikan Cambrigdessä. Mutta Nortonin tuli jättää se ainoastaan siinä tapauksessa, että hän itse tahtoi vastaanottaa paikan, joka tarjottiin hänelle Bostonissa. Mutta minulle menevän kirjelipun tuli hän lähettäneeksi minulle, ennenkun oli ehtinyt lukea läpi oman kirjeensä. Niinpiankun huomasin erehdyksen, annoin sen hänelle takaisin sillä selityksellä, että tahdoin pitää tapahtunutta tapahtumattomana. Se oli vaikea uhraus minun puoleltani, mutta minä katsoin sen rehellisimmäksi. Ja hän, hän oli iloinen kuin pelimanni! Ja mitä seurasi? Samallaista teeskentelyä, samallaista salaperäisyyttä! Minua etoo kertomasta sen enempää asiasta."

* * * * *

Kohta Newarkista päästyään kiirehti Soldan Filadelfiaan, jossa vietti kesäkuukaudet miellyttävissä oloissa, varsinkin sitten kun ystävänsä John Porterin välityksellä, joka oli saapunut Giessenistä kotimaahansa, oli saanut lupaan uuden paikan Cambrigden yliopistokaupungissa. Toimi oli kemian apuopettajan virka erään professori Horsfordin luona. Filadelfiassa pääsi Soldan nyt sitäpaitse lähemmin tutustumaan Richard Schmidtiin. Schmidt oli varakas liikemies, erään laivavakuutusyhtiön johtaja ja monipuolisesti sivistynyt ja kaikin puolin hieno mies, sekä sitäpaitse mieltynyt filosoofisiin ja uskonnollisiin mietiskelyihin — siis juuri sellainen, jommoista Soldan ystäväkseen kaipasi. Heidän välillä syntynyt laaja kirjeenvaihto soi Soldanin nauttia tämän miehen seurasta vielä sittenkin, kun hän oli jättänyt Filadelfian, ja jatkui se vielä Soldanin Ameriikasta lähdettyäkin. Myöskin aineellisesti auttoi Schmidt varatonta ystäväänsä, tehden hänelle mahdolliseksi hänen kokeensa keksintöjään tehdessään. Apuansa antoi Schmidt aina gentlemannin hienoudella.

Filadelfiassa oli Soldanilla onni tutustua myöskin Fredrika Bremeriin, joka siihen aikaan oli Ameriikassa ja jota siellä kovasti juhlittiin. Kohtauksestaan mainion kirjailijan kanssa kertoo hän päiväkirjassaan, että hän meni häntä tapaamaan hänen asuntoonsa professori Haardtin luona. Odotellessaan häntä vastaanottohuoneessa sanoo hän tunteneensa suurta ja samalla jotain omituista, samallaista kuin kerran Kasselissa eräänä kauniina syysaamuna kävellessään muiden vielä nukkuessa ulos kaupungin portista, jossa hänellä oli mitä ihanin näköala uuteen ja kauniiseen luontoon. Kuinka olen tullut tänne! Ja missä ovat äitini ja sisareni? — se oli jotakuinkin hänen tunteittensa sisältö. Ensi kohtaus oli kuitenkin pieni pettymys. "Siinähän hän kyllä oli rikkaine sydämmineen, mutta ensi tuttavuudessa on aina jotain proosallista. Täytyy välttämättä puhella välinpitämättömistä asioista tai ainakin, niinkuin nyt, välinpitämättömyydellä asiasta, joka — tällä kertaa Suomi — on rakas." Kohtaus kesti vaan puolen tuntia, mutta ehti Soldan kuitenkin suureksi harmikseen osoittaa ei 'osaavansa isämeidän rukousta', jota neiti Bremer halusi kuulla, tehtyään sen huomautuksen, ett'ei suomalaisessa Isämeidässä ole ainoatakaan r:ää. Parin päivän perästä oli Soldan yhdessä muiden kanssa kutsuttu Fredrika Bremerin vastaanottoon. "Hän puheli jokaisen kanssa erikseen. Minä voin päästä esille vasta hyvästiä heitettäessä, kun kaikki olivat poistuneet; mutta ei minulla ollut sydäntä viipyä, kun hän lienee ollut jo tarpeeksi ikävystynyt. Kaksi 10 ja 12 vuoden vanhaa tyttöä tuotiin näkemään Fredrika Bremeriä. Hän suuteli heitä. Se oli heille siunaus saatuna koko elämän ajaksi. Eräs nuori nainen oli erittäin tuttavallinen ja lienee ollut mielestään oikein 'congenial'. Minusta oli hän hyvin teeskennelty, puhui pilvistä ja meren aalloista ja sanoi tahtovansa käydä Ruotsissa noiden vaatimattomien ihmisten luona y.m.s. Fr. Bremer näkyi tulevan liikutetuksi, kun minä mainitsin maanpaostani, josta hän ei tiennyt. On kaunista nähdä, kuinka hänen päänsä ei vähintäkään joudu pyörälle siitä paljosta suitsutuksesta, joka tulee hänen osakseen; hän on ja pysyy todellisena alusta loppuun."

Elokuun 5 p:nä lähti Soldan Filadelfiastä uuteen toimeensa Cambridgessä, viipyen muutamia päiviä New-Yorkissa tuttavansa Harrisin luona ja käyden samalla katselemassa erästä New-Yorkin läheisyydessä olevaa — sota-akatemiaa. Tästä näkemästään teki hän tarkkoja muistiinpanoja, niinkuin hän yhäkin olisi ollut keisarillinen venäläinen stipendiaatti. Joskaan eivät sota-asiat häntä enää huvittaneet, on tämä pieni poikkeus matkan varrelta kuitenkin osoituksena siitä, kuinka suuri hänen tiedonhalunsa yleensä oli ja kuinka hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tarjona olevaa tilaisuutta sen täydentämiseen kaikilla aloilla. Kaikesta tahtoi hän selkoa ottaa, kaiken perille päästä, ja haikeasti valittaa hän usein esim. historiallisten ja kasvitieteellisten tietojensa puutetta, jotka olisivat olleet hänelle tarpeellisia tuota hänen suurta teostansa varten.

Cambridgessä joutui Soldanin harrastusten esineeksi hänelle verrattain uusi tieteenhaara, geologia, josta eräs professori Agazzis piti luentoja. Nämä luennot, joita pidettiin samassa laboratoriossa, jossa Soldan työskenteli, ynnä siitä johtuva tuttavuus Agazzisin kanssa, olivat hänelle sittemmin suureksi hyödyksi, kun hän toimi maanmittarina ja geoloogina Pennsylvanian valtion palveluksessa. Agazzisin tuttavuus näkyy muutenkin olleen hänelle mieluinen. Paitse sitä, että tämä mies oli perinpohjaisempi ja totisempi tiedemies kuin hänen muut siihen asti tapaamansa ameriikkalaiset, sointuivat hänen uskonnolliset ja filosoofiset aatteensa Soldanin omiin, jotka niistä saivat uutta virkistystä.

Cambridgessä olo oli muutenkin Soldanille suureksi kohennukseksi ja alkoi hän nyt vähitellen koteutua uuteen isänmaahansa ja saada vähän enemmän ilmaa siipiinsä. Ei hänen tosin onnistunut päästä siihen asemaan, jota hän eräässä ennen mainitussa kirjeessä veljelleen oli haaveksinut, nimittäin kirjastonhoitajaksi, jossa toimessa voisi lukea ja tutkia rauhassa, mutta oli hän nyt ainakin paikassa, jossa oli kirjasto käytettävänä silloin, kun siihen aikaa riitti. Usein lausuu hän ilonsa siitä, ja hänen muistoonpanonsa osoittavat, että hän kirjastoa ahkerasti käytti. Yliopiston kirjastossa tapasi hän m.m. Grimmin teoksen Kalevalasta ja joutui kai sen johdosta puhumaan siitä ystävälleen Porterille, joka ryhtyi englanniksi kääntämään Kalevalaa ja sai osan siitä valmiiksikin.

* * * * *

Vaikka John Porter vasta pari vuotta myöhemmin eli v. 1855 ryhtyi tätä käännöstyötä suorittamaan, tahdon sitä kuitenkin tässä yhteydessä kosketella. Eräässä kirjeessä marraskuun 17 p:ltä 1855 kertoo hän Schiefnerin saksalaisen käännöksen mukaan mitä suurimmalla ihastuksella lukeneensa osia tuosta ihmeellisestä epoksesta. "Vertailen sitä juuri parhaallani professori Longfellowin uuteen runoelmaan 'Hiawatha', jonka ikäväkseni olen huomannut selväksi jäljennökseksi Kalevalasta. Aion saattaa tämän seikan yleisön tietoon jossain aikakauskirjoistamme. Ameriikkalaisten huomio tulee sen kautta suunnatuksi Suomeen." Sitten seuraa kirjeessä englantilainen käännös osasta Kalevalan ensimmäistä runoa, jota Porter pyytää Soldania vertaamaan Longfellowin Tribune'ssa julaistuun runoelmaan.

Niinkuin tunnettu leimahti tästä asiasta kiihkeä kynäsota Ameriikan ja Englannin lehdissä. Suoranaisesti ei Soldan tosin liene tähän osaa ottanut, mutta hänen ansiokseen on kuitenkin luettava, että selvitys asiasta näin tuli toimeen, sillä se oli hän, joka ensiksi oli kiinnittänyt Porterin huomion kansanrunouteemme.

Joulukuun 17 p:nä samana vuonna kirjoittaa Porter Soldanille Lancasterista: "Sittenkun olitte täällä, on riita 'Hiawathan' johdosta yhä kiihtynyt. Englannin sanomalehtien kanta asiassa on antanut sille uutta yllykettä. Runoilija William Howitt on eräässä Lontoon Atheneum'issa julkaisemassaan kirjeessä sanonut, että Longfellow on ihmeteltävällä taidolla omistanut Kalevalan muodon ja hengen. — The National Intelligence ei ottanut vastaan toista kirjoitustani siitä syystä, että se oli jo antanut sananvuoroa molemmille puolueille ja pelkäsi, että riita painuisi yli niiden rajain, joita he voivat myöntää tähän vuodenaikaan. Lähetin silloin viime keskiviikkona kirjoitukseni New-York Tribune'en, mutta en ole vielä siitä mitään kuullut. — Kun tästä olen päässyt, aion ryhtyä Kalevalaan ja käydä läpi nuo mainiot runot ('the glorious runes')."

Sitten seuraa kirjeessä käännöskatkelma 41:stä runosta, jota hän pyytää Soldanin korjailemaan. Hän pyytää myöskin Soldanilta selontekoa Kalevalasta, joka olisi tarkempi kuin Schiefnerin käännöksen esipuheessa oleva. Nähtävästi hän sen saakin, koska Soldanin paperien joukossa on konsepti selontekoon kansanrunoudesta yleensä ja erittäin Kalevalasta.

John Porter ei ehtinyt kääntää koko Kalevalaa, ainoastaan muutamia osia siitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen v. 1860 ilmaantuivat painosta nimellä Selections from the Kalevala. Mutta kuinka innostunut hän oli kirjallisuuteemme, sitä osoittaa se, että hän siihen oikein tutustuakseen rupesi oppimaan ruotsinkieltä ja osaksi oppikin sen. Hän oli suuresti ihastunut Runebergiin ja varsinkin Hirvenhiihtäjiin ja käänsi m.m. Maamme-laulun englanniksi.

* * * * *

Cambridgessä pääsi Soldan taas käsiksi rakkaaseen kemiaansa, johtaessaan professori Horsfordin oppilaiden opinnoita käytännöllisessä kemiassa. Oppilaansa näkyivät olleen häneen erittäin tyytyväiset ja herätti hän ehdottomasti virkaveljiensäkin kunnioitusta, sillä tiedemiehenä oli hän heitä etevämpi, eikä suinkaan näy arvosteluaan säästäneen heidän heikkouksistaan. Horsfordin laboratoriota hän esim. koetti saada parempaan kuntoon huomauttamalla sen puutteellisuuksista. Heillä oli heilläkin, ylioppilailla ja professoreilla, tiedeseuransa, Scientific Society'nsä, joka joutui Soldanin ankaran arvostelun esineeksi. Hän puhuu siitä suurella ylenkatseella. Eräässäkin kokouksessa, jossa tehtiin joitain lapsellisia kokeita johtamalla vetykaasua tärpätin kautta, ehdotti Soldan häikäilemättä, että tiedeseura toistaiseksi kokonaan lakkaisi tiedettä edistämästä — poikanulikoita kun ovat — ja asettaisi päätehtäväkseen jäsentensä oman vaurastumisen. Soldanin papereissa löytyy se puhekin, jossa hän tämän ohjelmansa esittää. Vaikkakin esitys loukkasi itsekylläisien ameriikkalaisten hyvää luuloa itsestään, täytyi läsnäolijain kuitenkin myöntää ansaituksi hänen arvostelunsa, ehk'ei olekaan säilynyt jälkiä siitä, missä määrin hän sai vähennetyksi sitä humbuugia, joka häntä tieteen alalla niinkuin muillakin niin suuresti suututti Ameriikassa.

Joskin Cambridgessä olo vilkkaamman henkisen elämänsä kautta tyydyttikin enemmän kuin Newark ja vaikka kaupunki olikin siedettävämpi ja toimi siellä mieluisempi, vaivasi häntä sielläkin tuo ainainen henkiheimolaisuuden puute. Hän kyllä sai tehdä tuttavuuksia ja joutui perheihin, jotka olivat seudun parhaita, hän oli kernaasti nähty salongeissa kieli- ja muiden taitojensa tähden, hän oli intresantti ilmiö, kun oli palvellut Venäjän armeijassa ja sieltä karannut, mutta siitä huolimatta viihtyi hän yhäkin huonosti seuraelämässä. Eräästäkin illanvietosta tultuaan huudahtaa hän: "Kun ne eivät vaan puhuisi niin paljon roskaa!" Ja toisen kerran: "No niin, ihmiset ovat erittäin järkeviä ja osaavat hyvin käyttäytyä. Mutta miksi en minä löydä heistä ainoatakaan, joka ottaisi minut huostaansa ja ohjaisi minua, oikaiseisi minua? Mutta jos minä en ole ohjattavissa, niin sanoisivat minulle edes sen suoraan ja rehellisesti. Sillä semmoinen minuun kyllä vaikuttaa. Mutta minulla näkyy olevan oma kurjuuteni ja heillä on omansa; mutta minun on suurempi. Ei se ole ainoastaan lämpöä minun puoleltani ja väärinkäsitystä heidän puoleltaan; se on tuo kirottu henkinen ylpeys, joka näkyy kulkevan filosofiani kintereillä. — — Voi, jos saisi edes puhutella jotain elävätä ihmistä sen sijaan, että uskoo vaan kaikki kynälleen!"

Samallaista tasapainon puutetta ja sairaloisuutta osoittaa myöskin seuraava tapaus, johon on yhdistetty niin kuuluisa nimi kuin Jenny Lind. Tämä mainio laulajatar, joka syksyllä v. 1851 oleskeli Ameriikassa, pani Soldan-parankin pään pyörälle, vaikk'ei hän ollut satakieltä nähnyt eikä kuullutkaan kuin hyvin kaukaa teaatterin paratiisista Lontoossa ollessaan. Oli julistettu kilpailu parhaasta tervehdys- ja ylistysrunosta "jumalattaren" kunniaksi. Porterkin oli arvatenkin sen johdosta tullut kirjoittaneeksi runon, joka Soldanin mielestä oli parempi kuin palkinnon saanut. Tähän runoon sepitti Soldan säveleen ja lähetti sen ynnä kirjeen Jenny Lindille, toivoen saavansa siihen jonkunlaisen vastauksen. Kuta useampia päiviä kului ilman vastausta, sitä suuremmalla jännityksellä Soldan sitä odotti. Häntä hermostutti varsinkin se, ett'ei tiennyt, oliko kirje tullut perille vai ei. Hän oli näet jättänyt sen hotellin palvelijalle, joka luettuaan osoitteen loi hyvin halveksivan silmäyksen Soldanin vanhaan nappia puuttuvaan päällystakkiin eikä näyttänyt siltä kuin aikoisi hän toimittaa kirjeen perille. Epätietoisuus siitä, oliko kirje tullut perille vai oliko vastaanottaja pitänyt sen sisällön niin mitättömänä, ett'ei viitsinyt siihen vastata, saattoi hänet monta päivää kestävään "katzenjammeriin". "On toki ääretön välimatka meikäläisen ja Jenny Lindin välillä! Ja minä olen sitäpaitse narri. — Olen tuntenut kauheaa nöyryytystä tuon kirjeen johdosta Jenny Lindille. Mitä se on? Olinko todellakin tyhmä? Enkö ole puolihöperö? Eikö hermoheikkouteni ole surullinen ilmiö? Mutta onko se vika? Voinko sitä auttaa? Tai luulottelija ja itserakas? Mutta mitä sitten olen luulotellut? Että hän olisi läpitsensä jalo ihminen? Tyhmä minä lienen ollut, sillä en minä ollut niinkuin muoti vaatii. Mutta aikomukseni oli rehellinen, sen tietää Jumala. — — Kun vaan olisi seuraa!"

Niin lapselliselta kuin tämä epätoivo moisen vähäpätöisyyden vuoksi näyttääkin, oli se samoinkuin kaikki muukin Soldanilla likeisessä yhteydessä hänen käsityksensä kanssa ihmisistä yleensä. Jenny Lind ei ollut ainoastaan suuri taiteilija, vaan myöskin harvinaisen jalo ja hyväsydämminen ihminen. Nähtävästi odotti hän semmoiselta ainakin kiitosta, ja kun ei sitä tullut, vaikutti se häneen — ei niin, että syy olisi ollut Jenny Lindissä, vaan hänessä itsessään. Sillä luottamusta omaan itseensä ei hän koskaan saavuttanut elämässään.

* * * * *

Ja kuitenkin oli hän jo tällä lyhyellä Ameriikassa oloajallaan ehtinyt tekaista keksinnönkin. Kemiallisessa opetustoimessaan joutui Soldan itsekin tekemään kokeita tällä alalla, eikä aikaakaan, kun hän keskellä filosoofisia, korkealle tähtääviä mietteitään sielun kuolemattomuudesta, uskosta ja totuudesta hämmästyttää päiväkirjansa selailijaa seuraavalla ilmoituksella:

"Olen tehnyt kokeita haihduttamalla maitoa sokerin ja gummin avulla — hyvä taito merimatkoja varten."

"200 Cub. centm. tuoretta maitoa, pari tippaa NaOCO2 liuosta; 2 1/2 gr. gumm. arab. (liuosta), 20 gr. sokerijauhoa — näkyy vastaavan hyvin, — lakataan, kun kaikki on melkein kuivaa — sekotetaan veteen, hämmennetään."

Tarkempia tietoja tästä hänen harrastustensa odottamattomasta esineestä tapaamme samaan aikaan alkaneessa kirjevaihdossa Rich. Smithin kanssa. Heinäkuun 28 p:nä 1851 päiväämässään kirjeessä kertoo hän joku aika sitten sattumalta saaneensa nähdä Englannissa valmistetun tuotteen kuivattua maitoa, joka oli suljettu ilmaa pitävään tina-astiaan ja josta veteen sekoitettuna tuli maitoa. Teos oli jotenkin ala-arvoista, mutta itse kysymys maidon kuivaamisesta oli hänestä hauska. Hän otti sen kotiinsa ja alkoi kohta kokeilla samallaisen teoksen aikaansaamiseksi omalla tavallaan. Ennen pitkää eli noin parin kuukauden kuluttua onnistuikin hänen keksiä metoodi ja valmistaa apparaatti, joiden avulla hän taisi valmistaa maitokakkua, joka täydellisesti vastasi tarkoitustaan. Koettaakseen sitä käytännössä antoi hän sitä eräälle kapteeni Huntille merimatkoilla käytettäväksi ja sai tältä sittemmin kiittävät arvostelut. Soldanin maidolla oli kapteenin mielestä paljoa paremmat ominaisuudet kuin englantilaisella, jota hän myöskin oli koettanut. Itse oli Soldan huomannut sen säilyttävän tuoreutensa useita viikkoja avonaisessakin astiassa, mutta iimanpitävästi sulettuna luulee hän sen pysyvän vuosia. Hinta voisi olla melkoista halvempi kuin englantilaisen teoksen.

Keksintö oli siis valmis ja kysymys oli nyt saada se käytännössä toteutetuksi. Vaan se puoli asiasta ei ollutkaan yhtä näppärästi suoritettavissa. Vasta seuraavana vuonna voi hän ruveta sitä puolta asiasta hommaamaan, muutettuaan New-Yorkiin asumaan.

* * * * *

Heinäkuussa lähti Soldan Cambridgestä ja lähti yhtä kyllästyneenä ja pettyneenä kuin Newarkistakin, sillä Cambridgessäkin oli hän joutunut melkein samanlaisen kohtelun alaiseksi kuin Newarkissa. Hänen esimiehensä professori Horsford käytti hyväkseen suomalaisen herkkäuskoisuutta ja hyväsydämmisyyttä ja sai hänet houkutelluksi luopumaan osasta pientä palkkaansa, estäen hänet siten tekemästä maitokokeitaan siinä määrin kuin olisi tahtonut. — "Horsford on roisto!" — Se oli hänen arvostelunsa miehestä, sitä katkerampi kun hänelle ei mikään ollut vastenmielisempää kuin pakko olla varoillaan ihmisiä kohtaan. Todellisella ilolla jätti hän sen vuoksi Cambridgen ja lähti ystävänsä Ludvig Koeppenin kanssa kävelyretkelle lähellä olevaan White Mountainsin vuoristoon.

Retki ihanissa seuduissa oli erinomaisen virkistävä ja herätti se Soldanissa taas eloon kauvan kadoksissa olleet taiteilijataipumukset. Hän matkallaan piirusteli luonnossa ja maalasi sitten New-Yorkiin tultuaan tekemiensä luonnoksien mukaan öljyväri-taulujakin, tullen siihen iloiseen huomioon, että "hänellä näkyy olevan oikea taipumus maisemamaalaukseen."

Jalkamatkan päätyttyä asettui Soldan Concorden kaupunkiin Newhampshiren valtiossa, jonne oli saanut kutsut tulla loppukesää viettämään erään Joseph Elan luo, joka oli ollut hänen oppilaitaan Cambridgessä ja nyt tarjosi hänelle tilaisuutta jatkamaan maitokokeita luonaan. Tuskin oli Soldan kuitenkaan päässyt asettumaan nuoren ystävänsä luo, kun tämä sairastui äkillisesti ja kuoli muutaman viikon kuluttua. Suurella kaipauksella puhuu Soldan Elasta päiväkirjassaan: "Tässä suoraluontoisessa ja vapaamielisessä nuorukaisessa, se on uskoni, menetti Ameriikka voimakkaan totuuden sankarin. 23 vuotias, mutta kypsynyt kuin vähintäin 33 vuotias. Voimakkain yhdyssiteeni tämän kaupungin kanssa." Soldan jäi kuitenkin lukukauden loppuun saakka Concordeen, ruveten pelkästä hyväntahtoisuudesta opettajaksi siellä olevaan naiskouluun, jonka johtaja oli Elan täti ja joka ilman Soldanin apua olisi ollut pakoitettu opettajan puutteessa lakkaamaan.

Marraskuussa v. 1851 lähti Soldan Concordesta ja saapui saman kuun 30 p:nä New-Yorkiin, jossa hän oli saanut edullisen kotiopettajan toimen erään rikkaan liikemiehen mr. Pellin luona. Hän on hyvin tyytyväinen asemaansa ja huudahtaa kirjeessä äidilleen: "On tuhatta kertaa makeampaa leipä, jonka vuoksi saa vähän ahertaa, kuin se, minkä varastaa insinöörinä Venäjän palveluksessa!" Toisissakin suhteissa oli hän ihastunut New-Yorkissa oloonsa, ainakin alussa. Siellä olivat hänen mielestään olot eurooppalaisemmat kuin missään muualla Ameriikassa ja siellä löysi hän vihdoinkin sen kodin tapaisen, jota oli kaivannut. Hän joutui näet asumaan erään saksalaisen lääkärin Enderlinin perheeseen, jossa hän hyvin viihtyi. Enderlin oli naimisissa erään leskirouva Müllerin kanssa, jolla oli kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Toinen niistä, tytär Maria, tuli sittemmin Soldanin vaimoksi.

Suurinta tyydytystä ja mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin New-Yorkissa oloaikanaan hänen siellä jatketut puuhansa maito-keksinnön kanssa. Hän haki ja sai patentin keksinnölleen ja onnistui hänen myöskin löytää apumiehiä teostaan suuremmassa määrin valmistaakseen ja kauppaan saattaakseen. Hänen vanha toverinsa Giessenin ajoilta, Harris, ja eräs toinen ameriikkalainen Blatchford lupasivat ruveta hänen yhtiömiehiksensä. Suunnitellun sopimuksen mukaan tulisi heidän panna rahat ja hänen aate, he perustaisivat tehtaan ja Soldan saisi kolmanneksen puhtaasta voitosta, jos hän olisi läsnä valmistuspaikalla ja ottaisi osaa työhön, mutta vaan neljänneksen, jos hän olisi muissa toimissa. Huhtikuuhun v. 1852 mennessä kehittyikin asia niin pitkälle, että yhtiö vuokrasi tehtaan lopullisten kokeiden tekemistä varten suuremmassa mitassa. Kokeet olivat näet kaikki tehtävät uudestaan ja niihin kului useita kuukausia. Huhtikuun 2 p:nä 1852 kirjoittaa hän kotiinsa tästä asiasta: "Olen nyt ehtinyt niin pitkälle, että on hyviä toiveita siitä, että tehdas saadaan kuntoon vuoden kuuluessa, ja ensi vuosi tulee jo antamaan meille pienen, kauniin voiton, mikä sitten jaetaan miehiä myöten, niinkuin jo olen maininnut. Jos kaikki käy hyvin, niinkuin nyt näyttää, niin voin minä jo ensimmäisenä vuonna kaapata tuhannen dollaria omalle osalleni."

Mutta samassa lisää hän seuraavat häntä ylen kuvaavat sanat:

"Mutta olkoon kuitenkin sanottu, ett'en rakenna minä onneani semmoiselle pohjalle enkä minä koskaan tahdo tulla affäärimieheksi tavallisessa merkityksessä. Olen jo näinä kahtena kuukautena tuntenut ja kokenut, kuinka sielua ja sydäntä tappavaa tämä rahan perään ahertaminen semmoisenaan on: minua inhottaa ajatella kaikkia niitä likalätäköitä, jotka ovat rahamiesten tiellä ja kuinka helppoa on niihin joskus kiireessä tai harmissa astua ja askeleensa pilata. Minä katsonkin koko tätä juttua vaan ameriikkalaiseksi yritykseksi, joka saakoon onnistua tai olla onnistumatta: minua ei kumpainenkaan tapaus tule sen suuremmin liikuttamaan, vaikkakin minä hartaasti toivon ja siitä toivosta iloitsen, että minä ainakin parin vuoden päästä olen saava mahdollisuutta ja tilaisuutta antautua koko sielullani ja koko sillä sydämmellä, minkä olen onnistunut siihen mennessä puhtaana säilyttää, siihen harrastukseen, mikä on minulle kaikesta kallein, nimittäin elämän kysymysten ratkaisemiseen. — Ei missään ole iloa niin paljon tarjolla kuin elämän totisuudessa."

Voisi jo edeltäpäin sanoa, että ken sellaisilla tarkoituksilla antautuu affäärimieheksi Ameriikassa, hän ei pitkältäkään potki niiden rinnalla, joiden tarkoitukset ovat enemmän sopusoinnussa maan tapojen ja tarkoitusten kanssa. Siitä on Soldaninkin maito-affääri hyvä esimerkki, niinkuin vielä tulemme näkemään.

* * * * *

Niinkuin jo on mainittu, ajatteli hän tehdessään sopimusta maitoasiasta jotain poissaoloa New-Yorkista, sill'aikaa kun muut maidon valmistamistehdasta hoitaisivat. Samaan aikaan eli huhtikuussa 1852, kun hän puuhasi keksintönsä kanssa, oli hän saanut tarjouksen toimeen, joka häntä kovasti houkutteli. Professori Henry D. Rogers, Pennsylvanian valtion geoloogisten tutkimusten johtaja, tarjosi näet — R. Smithin suosituksen johdosta ja nähtyään hänen piirustuksensa edellisen kesän jalkamatkalta — Soldanille assistentin paikan palveluksessaan. Ehdot olivat hyvät, 700-800 dollaria vuodessa ja työtä tulisi kestämään parikin vuotta. Hänen tehtävänään tulisi olemaan profiilien tekeminen kivihiilikerroksista ja geoloogisten karttain piirtäminen, luonnosten ottaminen geologisesti merkillisistä ryhmistä ja paikoista, sekä myöskin tavallisten maanmittaustöiden toimittaminen — siis toimi, johon hän jo upseerina ollessaan oli perehtynyt. Se häntä myöskin viehätti, että pääsisi tutkimaan käytännössäkin geologiaa, johon hän oli Agazzisin luentojen kautta saanut uutta harrastusta. Suurimpana vetovoimana oli ehkä kuitenkin se, että hän pääsi maalle ja liikkumaan metsissä ja siten vahvistamaan terveyttään, joka aina tuontuostakin juonitteli.

Kaikellaista oli hän kyllä jo ehtinyt kokeakin niinä puolena kolmatta vuotena, jotka oli ollut Ameriikassa: olla opettajana yhdessä poikakoulussa, yhdessä tyttökoulussa, yhdessä yliopistossa, olla kotiopettajana ja lopuksi tehdä huomattavan keksinnön ja panna sitä varten kokonaisen tehtaankin käymään. Väliaikoina hoiti hän vielä lukujaankin ja mietti yhä samoja suuria kysymyksiään, josta kaikesta muistokirjat ja kirjeet todistavat. Eivätkä olleet Euroopan politiikka ja kotimaan kysymyksetkään kadonneet kokonaan näköpiiristä. Niihin kiinnitti hänen huomiotaan Kossuthin tulo Ameriikkaan. Unkarilainen patriootti oli loppupuolella vuotta 1851 saapunut New-Yorkiin koettaakseen innostuttaa ameriikkalaisia maansa asiain hyväksi. Hän otettiin vastaan suurilla mielenosoituksilla, joissa Soldankin oli läsnä ja joista hän mainitsee päiväkirjassaan ja eräässä kirjeessään, piirustaapa hänen unkarilaisen lakkinsakin, jolla hän tervehti riemuitsevaa kansaa: "Mieliala on yleisesti hänen puolellaan", — kirjoittaa hän — "vaikka jesuiittain ja rahamiesten lehdet kirjoittavatkin häntä vastaan. Hän uneksuu ohimennen sanoen myöskin skandinavialaisesta aatteesta ja toivoo jotain Suomellekin, tai on ainakin sitä tekevinään. — — 10 p:nä joulukuuta 1851 piti kaupunki suuret päivälliset Kossuthin kunniaksi — ja nyt piti hän tuon suuren, ihanan maailmaa tärisyttävän puheensa, jossa hän kehoittaa Ameriikkaa muuttamaan tyhmää politiikkaansa."

Ei Ameriikka kuitenkaan muuttanut politiikkaansa eikä sekaantunut Euroopan asioihin, jotka siellä olivat Soldanin mielestä yhtä tyhmästi Unkarissa kuin muuallakin. "Totta tosiaan", kirjoittaa hän, "on maailma nyt taas kurjalla kannalla. Kaikki hyvät kärsivät ja vääryys rahoittaa. — — En voi kieltää, että innostukseni ajan merkkeihin on melkoisesti jähtynyt — ja minä miltei iloitsen (harmissani) siitä, että 'setäni varjo' (Louis Napoleon) tehtiin kuninkaaksi Pariisissa. Onhan sentään hauskaa sekin, kun on nähnyt omin silmin ja läheltä maailmanhistoriaa luotavan. Mutta muuhun täytyy paremmat ajat perustaa eikä barrikaadeihin."

Tätä pessimismiä lisäsivät vielä hänen Suomesta saamansa tiedot. Nikolain hallitusjärjestelmä oli siellä kehittynyt huippuunsa. "Kotka hioo kynsiään. — Suomea eivät saa kirjoittaa muut kuin asianomaiset (teologiaa ja ekonomiaa — minun pitää jouduttaa hiukan teologiaa saadakseni sen painetuksi suomenkielellä!)" — — Ja kun veli Kalle on kirjoittanut ei saaneensa lupaa matkustaa ulkomaille opinnoitaan jatkamaan, päättää Soldan sen tapahtuneen hänen tähtensä ja lisää ivallisesti: "Hermoheikko pelkää rottaa, vaikkakin hän on hävytön tai näyttää karskilta; kipinää ajetaan välistä takaa paloruiskulla" — joissa sanoissa ei ole lausuttu sattuvaa arvostelua ainoastaan Nikolai I:n aikuisesta politiikasta.

Harvoin lienee Suomen kansan kohtalo ollut toivottomampi kuin vuoden 1850:n vaiheilla. Mutta sinne, tuohon murjottuun maahan, jossa vapaus tuikki kuin kynttilä umpilyhdyssä, oli kuitenkin hänen ainainen halunsa maasta, jossa vapaus loimona liekehti. Vaan yhä kauvemmas siitä vei hänen tiensä, vei vaan yhä lännemmäksi, eikä palauksen aamukoita edes sarastanutkaan idän ilmoilta, ei hänelle eikä hänen maalleenkaan.

13.

Pennsylvanian hiilimailla.

Tamaquassa. — Luonnon helmassa. — Henry ja Benjamin Kline. — "Toinen Paganini." — Bostonissa. — Jatkuvia maanmittaustöitä. — Filadelfiassa.

Kesäkuussa v. 1852 on Soldan — heitettyään kaikki kemialliset kaupunkilaispuuhansa — jo täydessä toimessa ulkona luonnon helmassa. Hänen tehtävänään on kartoittaa sekä topograafisesti että geoloogisesti kivihiiliseutuja Pottsvillen ja Mauch Chunkin kaupunkien välillä Pennsylvanian valtiossa ja ottaa selkoa siitä, missä hiiltä löytyy. Tästä toimestaan on hän tehnyt hauskaa selkoa kotiinsa kirjoittamissaan kirjeissä, joihin hän tapansa mukaan on piirtänyt karttoja ja kuvia. Mistään päiväkirjasta fiiosoofisine mietteineen ei nyt ole jälkeäkään olemassa, sen tekemiseen kun ei nyt tietysti ollut aikaa. Sen sijaan on piirustusvihko, joka kauvan on ollut unohduksissa, taas otettu esille.

Ensimmäinen Soldanin metsäkauden kirjeistä on päivätty 20 p:nä heinäkuuta Tamaquan pikkukaupungissa Pennsylvaniassa. Siinä selvittää hän äidilleen ja sisarilleen maanmuodostusopin alkeita, eri maakerrosten niinkuin kivihiili-, hieta-, kivi-, stukki- y.m. kerrosten muodostuksia niissä seuduissa, joissa hän työskentelee. Sitten puhuu hän kaivoksista ja miten niissä työskennellään ja antaa lopuksi valaisevan kuvauksen siitä, kuinka kivihiiltä kuletetaan kaivoksista lastaus- ja ulosvientipaikkoihin Pottsvillessä ja Mauch Chunkissa, Se tapahtuu siten, että vaunut suurimman osan matkasta kulkevat omasta painostaan ja että niitä vaan muutamissa penkereissä autetaan ylös nostokoneilla.

Tässä keskellä vuorista metsämaata työskenteli hän nyt mitä ihanimman luonnon helmassa. Kukkuloilta, jotka kaikki kasvoivat metsää: kastanjaa, tammea, myöskin kuusta ja petäjää ja laakeripuuta, on joskus mitä ihanimpia näköaloja sinisine harjuineen. Ilma on mainio, sää enimmäkseen kaunis. Millaista hänen elämänsä tuossa ympäristössä on, siitä antaa toinen kirje (Dauphinista, 7 p:nä marraskuuta 1852) selvän ja mitä miellyttävimmän kuvan. Annan hänen itsensä taas pitemmältä puhua:

"Tätä kirjoitan minä Dauphinin pikkukaupungissa, lähellä Susquehannah-jokea, 8 engl, peninkulmaa Harrisburgista, joka on Pennsylvanian pääkaupunki. Viime kirjeessäni piirustin jonkunlaisen kartan seudusta, jossa oleskelin. Olen sittemmin joustanut paljoa pitemmälle. Dauphin on Pottsvillen hiilipiirin äärimmäisessä, läntisessä osassa, noin 70 peninkulmaa Mauch Chunkista, josta alotin työni keväällä. 70 peninkulmaa on pitkä matka, kun sitä samoilee ja risteilee minun tavallani. Jos olisin pannut kaikki kesäiset askeleeni yhteen linjaan, niin ulottuisi se Lissabonista sinne Kuopioon, luulen ma, eli kuinka paljon tekee 15-20 virstaa päivässä seitsemän kuukauden aikana. En ole tietysti voinut muuta kuin edistyä terveydessä, voimassa ja reippaudessa. En ollut juuri ollenkaan uupunut iltasin ja kuitenkin on paljoa raskaampaa tunkea ja kiivetä läpi metsäin ja pensastoiden, yli mäkien ja poikki laaksojen kuin marssia avonaisella maantiellä. Antaakseni mammalleni nyt kuvan elämästäni, niin olivat päiväni melkein tämänkaltaiset":

"Nukuin makeinta untani jossain jonkun pikkukaupungin hotellissa. (Usein näin mammaa unissani, aina terveenä ja rauhallisena omana mammanani). Suuri 'porokello' soi rappusissa kello 1/2 7 tai niissä seuduin. Silloin alettiin kai kaikissa vuoteissa käännähdellä ja alkuasukkaat — niin arvelen — hyppäsivät kohta ulos. Puolta tuntia myöhemmin kutsui kello taas aamiaiselle. Silloin olin jo minäkin siksi valpastunut, että olin — ainoastaan 10 minuuttia myöhemmin kuin muut — aamiaispöydässä, jossa tavallisesti tarjottiin kahvia, teetä, lämpimiä lettuja, munapiirakkaa, pihviä ja omena- ja persikkaseosta — potaatit unohdin — mutta viime aikoina en koskaan unohtanut panna mukaan — mutta niistä toisessa paikassa. Nyt seurasi sikari, tuo valitettavasti unohtamaton — ja niin kauvan kun sitä kesti, tehtiin valmistuksia päivän retkeä varten. Emäntä sai panna leipää ja lihaa ja juustoa ja kurkkuja läkkirasiaani ja maitoa toiseen pienempään — ja ne sijoitettiin nahkalaukkuun ynnä niiden kanssa — mutta niistä toiste. Kaksi nuorta poikaa, Henry ja Benjamin Kline, saksalaista sukuperää, oli minulla uskollisina aseenkantajina, ketjun ja kontin kantajina. He olivat aina valmiit, minäkin jotakuinkin ajoissa. Nuori Mr. Poole, urkujen rakentaja, kuului viime kuukausina pieneen retkikuntani, tehden kuitenkin enemmän kotityötä."

"Klo 8 ja 9:n välillä lähdimme me liikkeelle. Allekirjoittanut oli puettu lyhyeen keltasen harmaaseen kesätakkiin, olki- tai huopahattuun, varsisaappaihin, kupeellani rakas Leipzigin markkinoilta ostettu mainio, nyt vanhuudesta jo ruskettunut nahkalaukku, ja kädessä piirustuslauta keppineen. Välistä marssittiin englannin peninkulma, välistä kaksi tai kolmekin työpaikalle. Minä määräsin suunnan. 'Norr 16 Vest!' esimerkiksi. Henry Kline asetti kompassin paikoilleen, määräsi pisteen ja tuo vikkelä, hyväluontoinen Ben alkoi nyt vetää ketjua Henryn komennon mukaan — läpi risujen ja pensaiden, miten milloinkin sattui — sill'aikaa kun minä kulin ympäri sekä itään että länteen lukien askeleitani ja sihtaillen pienellä kompassillani. Sillä tavoin tultiin esim. harjun selälle. Poikain oli määrä odottaa minua siellä. Noin puolen tunnin kuluttua kuului hoilaamista metsästä. Kuka se oli? Minä. Vastaus kuului: 'More east!' [Enemmän itäänpäin!], sillä Henry tiesi aikoja sitten, että minä toisella korvallani en voinut erottaa äänen suuntaa. Nyt olin kohta heidän luonaan ja määräsin asianhaarain mukaan uuden suunnan — mutta aina niin, että me päivällisen aikaan joutuisimme johonkin laaksoon, jossa olisi puronen ruokaviineineen. Vasta syksymmällä, kun päivät alkoivat jäähtyä, tapahtui päivällisen syönti näin: Ben, joka kantoi kirvestä ja melkein yhtämittaa hyräili Carneval de Venise'ä tai jotain muuta minun kappalettani, hakkasi puut, sittenkun ensin oli siivonnut paikan noista tavattoman tiheistä laakeripensaista ja muista köynnöksistä, joita laaksot täällä ovat täynnä. Minä Henryn kanssa keräsin sill'aikaa kaatuneita puita, ja ennen pitkää hulmusi hauska kokko puron varrella — aivan niinkuin meillä — niin, ja nyt vasta tulivat potaatit esiin, paistettaviksi ja roviolla poltettaviksi. Entä suola? Se unohtui - ensi kerralla — mutta sitten oli minulla aina suolaa liivintaskussa. Eräänä semmoisena hetkenä 25 p:nä heinäkuuta avasin minä paksun kirjepakan kotoa, jonka olin saanut juuri lähtiessämme aamulla majapaikasta. Tulta ei meillä sillä kertaa ollut, mutta ihana ja laaja näköala lähteen partaalta korkealla vuoren harjulla. Lepäsimme tuolla tavoin noin puolen tuntia siksi, kunnes minua alkoi nukuttaa loikoessani siinä keveä ilmatyyny pääni alla; silloin herätin Henryn ja hän Benin ja nyt jatkoimme samoilemistamme läpi risujen ja pensastoiden, hoilaten, mitaten ja piirustaen, — kunnes noin 6 tai 7:n aikana palasimme suorinta tietä entiseen hotelliimme tai johonkin uuteen muutamia peninkulmia vanhasta, jonne matkakapineemme y.m. oli jo ennen lähetetty dilisanssilla tai höyryvaunulla. — Illallinen oli valmis ja me myöskin valmiit sitä nauttimaan. — Puolen tunnin kuluttua alkoivat jalat tuntua jotenkin väsyneiltä — mutta tavallisesti olin minä vielä siksi virkeä, että jaksoin avata viululaatikkoni ja — 'give us a tone' — antaakseni konsertin ruokasalissa tai avonaisessa vieras- ja tarjoiluhuoneessa; ja silloin oli minulla aina onni nähdä parvi vuori- ja muita miehiä tunkevan sisään. Yleensä eivät he pitäneet musiikistani; vähä väliä sain minä kuulla peittelemättömiä ja naiiveja arvosteluja siitä; mutta siitä, että minä olin toinen Paganini taitavuuteen nähden, olivat he kaikki yhtä mieltä. Jos satuin olemaan hyvällä tuulella soitellakseni etupäässä heidän huvikseen, niin soitin semmoisia kappaleita kuin 'I'm coming from Alabama' tai jonkun Värmlannin polskan, ja silloin oli kaikki hyvin. Ja kyllä siinä on koko joukko tervettä järkeä tuollaisessa ma'ussa; 'tone' (ääni) on heistä sävel, ja sellaista tahtovat he kuulla, mutta juonikkaita variatsiooneja ja monimutkaisia italialaisia kappaleita jos jonkinlaisista uvertyyreistä eivät he ymmärrä ja ne ovat heistä ikäviä. Näkyy olevankin niin, että yksinkertainen ja luonnollinen sisältörikkaampi musiikki on aivan hukkunut ja kadonnut kaikellaisten variatsionisotkujen taa. — Kuitenkin tuotti minulle sanomatonta iloa tehdä heille seuraava pila. Kun halusin päästä joskus hyvinkin sekalaisesta kuulijakunnastani, niin aloin soittaa — Ernstin elegiaa. En ehtinyt vielä puoleenkaan, kun näin heidän solahtavan kadulle toinen toisensa jälestä samalla hiljaisella ja kursailemattomalla tavalla kuin olivat tulleetkin. Ja kuitenkin sanoo Porter, yksi niistä harvoista tuttavistani, jotka kernaasti tahtovat kuulla tätä ihanaa kappaletta, että minä nyt soitan sen verrattomasti paremmin (omasta mielestäni kylläkin kurjasti) kuin ennen muinoin Giessenissä. Mutta kello on 9, on aika mennä levolle, ja kun minä hetken kuluttua nukun makeasti — niin on päiväni lopussa. — Tällä retkellä tekemäni kartta peittää — yli 200 engl. neliöpeninkulmaa; paikan voi helposti löytää jokaisesta suuremmasta Yhdysvaltain kartasta. Piirustin tähän ylimalkaisen kartan, jossa viime kesänä 'kartoittamani' alue on merkitty harmaalla. Vähän pohjoisempana on vielä muitakin hiilimaita, ne saavat olla siellä ensi kesään, jolloin minä uudistunein voimin ja lisääntyneellä taidolla toivon saavani nekin selville. Mutta eikö ole merkillistä, ett'ei sellaista topograafista karttaa kuin minun, joka on Euroopassa niin tavallinen ja joka tarkkaan näyttää jokaisen mutkan maan pinnassa, vielä ole koskaan ennen tehty tässä maassa, paitse muutamista kaistaleista meren rannalla. Niin, harvoin tapaa jonkun, joka edes ymmärtää semmoista karttaa, vaikka se valmiina asetettaisiin hänen nenänsä alle. — — — Tahdon vielä lisätä, että mamman hyvät kirjeet, jotka kirjoitettiin joulukuussa kaksi vuotta sitten, saapuivat perille viime kesänä. Eivät näy kirjeet hukkuvan, on kuin seuraisi niitä kallis siunaus. Mamma kutsui kirjettä kyyhkyseksi, ne ovat ja ansaitsevat olla jonkinlaisia pyhiä kyyhkysiä — ainakin niin kauvan kun ne ovat viattomia. —"

— — "Olen tyytyväinen tähän uuteen elämänuraani. Enhän tosin voi olla aivan innostunut tähän alinomaiseen samoilemiseen, mutta minä ajattelin ja ajattelen vieläkin, että tarvitsin tätä puhaltaakseni uutta elämää ja uusia voimia itseeni. Toimeentuloni on hyvä kyllä eikä mikään estä minua parantamasta sitä vastaisuudessa. Ei täällä ole työn puutetta sille, joka tahtoo ja voi tehdä sitä. Ja minä viisastun vuosi vuodelta sikäli, että opin antamaan arvoa työn merkitykselle ja kunnialle. Elämäni oli toki liiaksi haaveellista ennen. Totinen elämä ei lopulta kuitenkaan ime voimaansa usvaisista unelmista, — vaan tarvitsee tunkea juurensa elävään todellisuuteen. Olen tyytyväinen, sisällisesti oikein onnellinen sen johdosta, miten asiat ovat kehittyneet. En luule, että olisin voinut saada sopusointuun sairaloisesti levotonta ja intoilevaa henkeäni — ell'en olisi tuona merkillisenä hetkenä syöksynyt myrskyiseen mereen: ei se ainakaan olisi tapahtunut ajoissa. Tekoni kautta onnistui minun saada aika odottamaan itseäni, Matti-Myöhäistä; ja minä toivon — olevani pelastettu. — Toisaalta ei haaveilu ollut ainoastaan unta, ei ainoastaan harhaluuloa; siinä oli paljon, vaikkakin vääristynyttä todellisuutta, ainakin sen verran kuin tarvitaan sen terveellisen tasapainon saavuttamiseksi, joka oli kerran tuleva. Elämä on minulle kallis ja pyhä vielä ja on semmoisena pysyvä, ihmiselämä nimittäin." —

Lopetettuaan kartoittamistyönsä Pottsvillen kaivosseudussa siirtyi Soldan talveksi Bostoniin valmistaakseen ne kartat, joihin hän oli tehnyt mittauksia kesän kuluessa. Mitä hän muuta siellä toimitti, siitä ei ole mitään muistiinpanoja säilynyt. Että hän taas oli päässyt rakkaaseen filosofiaansa, sitä todistavat hänen muistikirjassaan tavattavat mietteet. Suurin osa ajasta näyttää kuitenkin kuluneen karttatyöhön.

Seuraavana kevännä (1853) on hän taas samoilla seuduilla kuin edellisenäkin ja samoissa toimissa, yhä Rogersin palveluksessa, jolta hän ystävänsä Smithin toimesta nyt lienee saanut hiukan paremman palkan kuin edellisenä vuonna. Rogers oli näet tietysti niinkuin melkein kaikki muutkin ameriikkalaiset, joiden kanssa Soldan tuli asioihin, koettanut käyttää hänen hyväntahtoisuuttaan edukseen sälyttämällä hänen niskoilleen työtä enemmän kuin oli sovittukaan. Smith kehoittaa Soldania tekemään kirjallista kontrahtia — millä menestyksellä, ei käy selville.

Oltuaan ensin kolme viikkoa Schylkill-joen lähellä olevan Phoenixvillen lyijy- ja kuparikaivosseudussa, valmisti hän siitä kartan, joka heti valmistuttuaan sai kunnian joutua suureen New-Yorkin kristallipalatsissa olleeseen näyttelyyn. Työskenneltyään Hatzletonin hiiliseudussa yhden kuukauden siirtyi hän Susquehannah-joen varrella olevaan Vilkesbarreen, jossa mitä ihanimman luonnon helmassa viipyi heinäkuusta lokakuuhun.

Kun kartoittamistyö siellä oli loppunut, vei Soldan joukkonsa, johon paitse ennen mainituita Henry ja Benjamin Klineä kuului vielä kaksi muuta apulaista ja yksi hevonen, aution seudun läpi Haztletonista Cliftonin kylään, jossa hän heistä erosi. Cliftonissa piirusti hän vielä joukon maisemaluonnoksia geoloogista kertomusta varten mittaamistaan seuduista ja matkusti sitten lokakuun lopussa (1853) Filadelfiaan ja sieltä New-Yorkiin.

Hän oli päättänyt jättää maanmittaustyön, osaksi siitä syystä, että oli sen vaivaloisuuksiin kyllästynyt, osaksi sen vuoksi, että työn paljous oli estänyt häntä omistamasta mitään aikaa geologisiin tutkimuksiin puhtaasti tieteelliseltä kannalta, niinkuin oli toivonut. Ja vilkas ja vaihteleva kun oli, väikkyi hänen mielessään jo taas halu henkisiin harrastuksiin ja muihin toimiin, jotka pitäisivät sydämmen ja sielun reippaina ja eloisina.

Sillä se oli tuo henkinen, aatteellinen puoli elämästä, jota hän aina koki hoitaa ja vaalia. Halu siihen pakotti hänet muuttamaan suuntaa, niinpiankun joku alotettu ura uhkasi viedä — rahapajaan. Siihen, aineellisiin etuihin, olisi topograafin toimikin ehdottomasti vienyt, sillä kilpailu kenen muun kanssa tahansa silläkin alalla olisi hänelle ollut ylen helppo. Ystävät, etupäässä Smith, eivät lakanneet puhaltamasta tuulta purjeisiin, niinpiankun hän ne levitti, mutta Soldanin elämänpurren peräsimessä oli toiset voimat.

14.

Viimeiset vuodet Ameriikassa.

Tohtori Enderlinin perheessä New-Yorkissa. — Myy maitopatenttinsa. — Kesän vietto George-järvellä. — "The Geology of Pennsylvania." — Asettuu Pottsvilleen. — Naimapuuhia. — Aarniometsissä. — Saa kutsun palata Suomeen. — Loppuvaikutus Ameriikasta.

Marraskuussa 1853 saapui Soldan New-Yorkiin ja asettui asumaan entiseen paikkaansa Enderlinillä, nauttien kauvan kaivatuista mukavuuksista ystävällisen perheen helmassa. Hänen päätyönään talven kuluessa oli karttain piirustaminen kesällä tehtyjen piirustusten mukaan ja sivutöikseen sai hän tekemistä maitopatenttinsa kanssa.

Niinkuin on jo mainittu, oli se hänen lähtiessään maanmittaustöihin Pennsylvaniaan jäänyt sille kannalle, että Harris & Blatchford hoitaisivat tehdasta ja valmistaisivat tavaraa luovuttamalla neljännen osan voitosta keksijälle. Voittoa ei kuitenkaan liene tullut sanottavasti jaettavaksi, koska tuli puhe yhtiön liikkeen lakkauttamisesta. Sopimuksen nojalla, joka sisälsi pykälän siitä, että patentti siirtyisi takaisin Soldanille, ell'ei yhtiö voisi sitä hyväkseen käyttää, alkoi hän etsiä uusia yhtiömiehiä. Syy ei näet ollut keksinnössä, vaan sen käyttäjissä. Blatchfordin johtama tehdas ei ollut voinut panna käytäntöön mitä vaadittiin ja niin oli tuote tullut huonoa. Soldan huomasi kyllä vian, mutta kun hänellä oli ollut rettelöitä ja ikävyyksiä yhtiömiestensä kanssa, ei hän suostunut sitä ilmaisemaan, ennenkun suhde oli uudesta järjestetty. Monien keskustelujen ja sovittelujen jälkeen ratkaistiin asia viimein siten, että entinen yhtiö lakkasi ja Soldan möi koko keksintönsä entisille yhtiömiehilleen. Summa, minkä hän siitä sai, oli 4,000 dollaria. Kauppasopimus sisälsi muun ohessa sitoumuksen, ett'ei Soldan millään tavalla toimisi maidon valmistamisen alalla, niin kauvan kun keksintö olisi ostajain tai heidän oikeudenomistajainsa hallussa.

Se oli siis Soldanin hyöty keksinnöstä, josta myöhemmin lienee kehittynyt miljoonaliike. Paitse sitä, että hän oli siihen uhrannut aikaa parisen vuotta, oli hänellä ollut suoranaisia kustannuksiakin kokeiden teosta, patentin hankkimisesta y.m. Myöhemmin näkyy hän kauppojaan katuneen ja arvelee kerran eräässä muistiinpanossaan Suomeen palattuaan, että hänestä minä päivänä tahansa voisi tulia rikas mies, jos keksintö vielä olisi hänen käytettävänään.

Myydessään piti hän kuitenkin kauppaa edullisena ja oli iloinen siitä, että saamansa rahat — suuri summa kyllä hänen siihenastisiin pääomiinsa nähden — sallivat hänen maksaa vanhat velkansa ja elää joitakuita vuosia leipähuolista vapaana. Ruotsalaiset ystävät, Langell, Hedlund y.m. saivat nyt takaisin sen vähän, mikä heiltä oli liiennyt Soldanin Ameriikkaan lähtiessä. Silloin hänelle myöskin pisti päähän suorittaa velkansa Venäjän valtiolle ja aikoi hän jo lähteä viemään sitä Venäjän lähettiläälle Washingtoniin, kun Smith sai hänet tästä tuumasta luopumaan, arvatenkin sillä syyliä, että rahat, jos ne, mikä ei ollut luultavaa, otettaisiinkin vastaan, eivät varmaankaan kilahtaisi sen kirstun pohjaan, jonne olivat aijotut.

Innostuneena tästä hyvästä tuloksesta ja kun hän nyt rahakkaana miehenä voi käyttää aikaansa mihin tahtoi, ryhtyi Soldan miettimään uusia keksintöjä. Koko talven 1854 teki hän kokeita koneita varten, joiden avulla voisi valmistaa muitakin säilykkeitä kuin kuivattua maitoa. Kokeissaan hän näkyy joutuneenkin niin pitkälle, että sai patentin jonkinlaiselle kuivauskoneelle, jonka avulla voisi säilyttää m.m. hedelmiä. Keksintö ei kuitenkaan näy oikein onnistuneen, koska se jäi siihen, sittenkun se varmaankin oli niellyt sievosia summia. Keksijällä oli näet työssään kaksi apulaistakin, eräs ruotsalainen Svederus ja toinen muuan merimies Fonselius Oulusta, joka oli karannut laivastaan ja joutunut suureen puutteeseen, kunnes Soldan otti häntä auttaakseen. Näistä keksinnöistään sanoo hän eräässä kirjeessään: "Tein yrityksen ameriikkalaisella tavalla vuolla kultaa veitsellä vielä kerran, mutta en onnistunut. Tuo ala on liika epävarma rehelliselle muukalaiselle." Sen jälkeen ei hän enää esiinnykään tällä alalla ja päättyy sankarimme keksijäkausi tähän. Olkoon kuitenkin vielä mainittu, että hän muistiinpanojensa mukaan sanoo 16 p:nä helmikuuta 1857 keksineensä konkaavin peilin määrätyn pinnan valaisemista varten ja (17 p. maalisk. 1857) työskennelleensä Niagarapumpun keksimiseksi. Myöskin sanoo hän keksineensä keinon matkia tähtien loistetta — mitä ne kaikki sitten lienevät olleetkaan.

Kesän tultua pudisti hän kaupungin pölyn jaloistaan ja lähti taas hengittämään raitista maaseudun ilmaa, ei kuitenkaan työmiehenä, vaan huvimatkailijana. Hän suuntasi kulkunsa ihanan, Cooperin romaaneista kuuluisan George-järven rannalle ja vietti siellä hauskoja hetkiä, niinkuin ennen Ringerikessä. Hänen ystävänsä Porter, joka asui Providencessa ja jota Soldan tuontuostakin tapasi, tuli häntä sinne tervehtimään. "Me haaveilimme yhdessä, soutelimme, uimme, kalastimme, piirustelimme ja makasimme pari yötä järven rannalla Norrovsissa." Omiksi huvikseen mittaili Soldan järven rantoja ja maita sen ympärillä ja valmisti sitten seudusta matkailijakartan, johon on liitetty muutamia historiallisia tietojakin George-järven ympärillä tapahtuneista taisteluista sataluvulla. Kartan piirsi hän itse kiveen ja julkaisi sen omalla kustannuksellaan, myytäväksi m.m. George-järven laivoilla, mutta ei näy sekään affääri liioin leiville lyöneen.

Toinenkin kartta Ameriikassa kantaa Soldanin tai oikeastaan Dalsonin nimeä. Se on Rogersin johdolla tehty suuri ja komea geolooginen ja topograafinen kartta Pennsylvanian kivihiilimaista ja mainitaan sen valmistamisessa apuna olleiden kolmen topografisen assistentin joukossa myöskin A. Dalson. Sitä paitse piirsi hän tämän erinomaisen hienon, paljotöisen ja monivärisen kartan siihen lopulliseen kuntoon, josta se sitten kivelle siirrettynä ilmestyi painosta v. 1858. Tämä hänen suuri työnsä, josta hän itse vaan ohimennen puhuu, sai ansaitun kiitoslauseen sen suuren teoksen esipuheessa, jonka Rogers julkaisi karttaa selvittäväksi tekstiksi. Tässä teoksessa, jonka nimi on "The Geology of Pennsylvania Governament Surrey, by Henry Darvin Rogers, State geologista" ja jota ilmestyi kaksi jättiläisnidosta yhteensä 2,000 sivulla, on useita piirroksia Soldanilta. Ei ole siis vähäinen se osa, joka tällä kaukaisen, pienen Suomen pojalla oli tällä erikoisalalla suuren lännen viljelykselle voittamisessa.

Keskipaikoilla syyskuuta palasi Soldan taas New-Yorkiin, jonne hän joutui juuri ystävänsä tohtori Enderlinin hautajaisiin. Perheenisän kuoltuakin jäi hän perheeseen ja asui lesken luona vuoden loppuun. Tämä aika näkyy olleen huoletonta ja onnellista ja kulutti hän sen, yhä kapitalistina eläen, harjoitellen lempitöitään lueskelemista, maalausta, kokeilemista, soittoa ja filosoofista mietiskelyä.

Alkupuolella vuotta 1855 Enderlinin leski kuitenkin palasi takaisin Eurooppaan ja kun Soldan silloin kadotti tämän kotinsa, jätti hänkin markkinatouhuisen New-Yorkin ja asettui Pottsvilleen, joka oli kaunis vuorikaupunki ja seutu muutenkin hänelle tuttu edellisten vuosien maanmittaustöistä. Hän avasi siellä oman liikkeensä, joka tapahtui hänen oman kertomuksensa mukaan seuraavalla tavalla: hän maalasi kyltin, jossa oli hänen nimensä ja tiedonanto siitä, että hän oli vuori- ja siviili-insinööri, naulasi kyltin ovensa päälle, ja niin oli hän valmis. Toverina tässä toimessa, jossa hän muuten oli oma herransa, oli hänellä ennen mainittu mr. Poole, joka oli ollut hänen apunaan maanmittaustöissä v. 1853. Poole oli hänkin keksijä, oli rakentanut jonkunlaiset yksiharmooniset urut. He ajattelivat samalla tavalla elämän pääkysymyksissä, ymmärsivät toisensa hyvin ja näkyivät viihtyneen toistensa seurassa. Heillä oli oma pieni talonsa puutarhoineen, oli neekeripoika palvelijana ja kaiken tämän komeuden huippuna — oma hevonen. Pottsville oli sitten Soldanin pääkortteerina siksi, kunnes hän lähti Ameriikasta.

Työtä näyttää ilmaantuneen runsaasti, sillä puute tietopuolisesti sivistyneistä insinööreistä oli siihen aikaan tavattoman suuri Ameriikassa. Hänen taitoaan käyttivät varsinkin rautatieyhtiöt uusia linjoja tutkittaessa, toisin ajoin toimitti hän geoloogisia tutkimuksia ja suoritti nämä tehtävänsä niin hyvin, että Smithin mielestä, erään hänen kirjeensä mukaan, Soldanille tarjottaisiin suuria summia, jos hänen taitojensa perille kerran oikein päästäisiin. Soldanilla itsellään ei niistä kuitenkaan ollut suurta iloa, ne kun estivät häntä hänen filosoofisissa mietteissään ja kun hän niitä teki pääasiassa vaan terveydellisistä syistä, saadakseen olla ulko-ilmassa.

Kesällä v. 1855 oli Soldanilla pieni sisällinen taistelu kestettävänä, ratkaistavana vielä kerran kysymys siitä, olisiko hänen ainiaksi sidottava itsensä Ameriikkaan lemmen siteillä. Tytön nimi oli Clara Chapman, erään farmarin tytär, hyvä ja kaunis. Soldan oli tutustunut häneen jo Concordessa ollessaan v. 1851, jossa Clara kävi miss Elan koulua ja oli Soldanin oppilas. Sittemmin työskenteli miss Chapman eräässä puuvillatehtaassa Lovellissa, jossa Soldan miss Elan kehoituksesta kävi häntä tapaamassa v. 1854, uudistaen tuttavuutta ja sopien kirjeenvaihdosta. Kirjeenvaihto jatkui sitten heinäkuuhun 1855, jolloin Soldan, yhä haaveksien kotimaahan palaamista, joka naimisten kautta olisi käynyt mahdottomaksi, kirjoitti jäähyväiskirjeen ja kun siitä oli seurauksena kutsumus Clara Chapmannin vanhempain luo, vähän päästä toisen vielä selvemmän. Mitään rakkautta ei vielä ollut kummallakaan puolella herännyt. "Tytöllä oli kuitenkin minua kohtaan ystävällisiä tunteita ja miss Elan arvelujen mukaan — hiukan muutakin. — — Surullista ja raskasmielistä on, muutamia terveitä väliaikoja lukuunottamatta, elämäni sen jälkeen ollut — niinkuin sitä ennenkin", kirjoittaa hän päiväkirjassaan tätä asiaa muistellessaan.

Tuo ainainen raskasmielisyys se häntä painamistaan painoi ja kirjeet samoin kuin päiväkirjakin käyvät niin niukoiksi, että niistä vuosilta 1855-56 on tuskin mitään jälkeä. Se on koti-ikävä, joka häntä vaivaa ja käy päivä päivältä yhä raskaammaksi kantaa. Halu palata kotimaahan saa uutta virikettä, kun olot siellä ovat sikäli muuttuneet, että tämä monivuotinen unelma ei ehkä olisi ollut aivan mahdoton toteuttaa. Keisari Nikolai on kuollut ja uusi aika alkanut sarastaa myöskin siihen nähden, että useat muut maanpakolaiset ovat armahdusjulistuksen nojalla voineet palata kotimaahan. Soldan auttaa yhtä heistä, Fonseliusta, käyttämään hyväkseen armoplakaattia, mutta jättää sen omasta kohdastaan käyttämättä. Hän ei mielestään kelpaa sen saamiseen.

Ja ikäänkuin koettaisi hän välimatkaa isänmaahansa pitentämällä saada kaipaustaankin sinne kuoleutumaan, painuu hän yhä syvemmälle Ameriikan erämaihin. Se kuitenkin vaan lisää hänen koti-ikäväänsä. Kesällä 1856 on hän Mc Keanissa pohjoisessa Pennsylvaniassa ja kirjoittaa sieltä heinäkuun 25 p:nä kirjeen Arvidsonilie tehden siinä selkoa oloistaan ja asemastaan:

"Nyt on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun tulin Ameriikkaan, ja tämän suuren tasavallan kansalainen olen ollut jo aikoja sitten; pitäisihän siis alkaa jo koteutua. Mutta tämä 'most glorious country in the world' [kaikkein mainioin paikka maan päällä] polttaa päivä päivältä vaan yhä kuumemmin jalkapohjiani. Se on koti-ikävä, ja samalla henkisen ravinnon puute, joka lamauttaa minua yhä enemmän. Välttämättömyys rehellisellä tavalla saada kokoon tarpeellisia varoja ja niiden avulla koettaa vielä yhtä uutta elämän vaihetta — pusertaa voimaa minuun ja minä teen työtä. Mitä hedelmiä se kantanee, sen saa tulevaisuus osoittaa."

Samassa kirjeessä lisää hän vielä, että hänen olisi hauska nähdä, mitä Snellman on uudelleen alkamassaan Litteraturbladetissa kirjoittanut kahtena viime vuotena. Tämän sanoo hän kuitenkin olevan vaan uteliaisuutta, sillä hänen omat filosoofiset tuumansa ovat ruostuneet ja homehtuneet. Ja lieneekö se jonkunlainen ajatuksen yhteys Snellmannin mainitsemisen johdosta, joka tuopi hänen kynäänsä huokauksen: "Tässä on kaikkien surujeni raskain kohta: mies, joka ei neljänkymmenen vanhana ole mitään toimittanut, ei ole koskaan enään mitään saava aikaan."

Jotain hyötyä hän kuitenkin koettaa hänkin kuvailla tekevänsä, jotain aatteellista sisältöä elämälleen hankkia. Hän työskentelee täällä metsissään raa'assa, uudessa ja harvaan asutussa maassa. Hänestä on hauskaa olla vaikuttamassa sen kehitykseen ja hän koettaa katsoa tointansa yleisinhimilliseltäkin kannalta. "Luonto hänen ympärillään" — näin kuvaa hän sitä eräässä kirjeessä Smithille v. 1856 — "on suuri ja kaunis, valkoisia miehiä rientää sinne paikkoihin, joilla on intiaanien antamat nimet, intiaanien, jotka äsken vielä vaelsivat siinä jousineen ja nuolineen. Rauta ja kivihiili, nuo sivistyksen kulmakivet, odottavat vaan uudisasukkaita. Ja yksi niistä olen minä, joka juuri olen aikeessa ruveta porarautoineni hakkaamaan, avaamaan suonia, joista rikkaudet virtaavat ulos." Mutta samassa lisää hän taas, että hän kaikessa tässä on edistynyt niin pitkälle, että hänen elämänsä on vararikko ja että hän on niin kovettunut ja välinpitämätön, ett'ei hänen tee mieli edes toivoakaan, että joku noista saatavina olevista sadoista tuhansista tynnyrinaloista maata olisi hänen omansa.

Ei niistä! Niistä hän ei välitä, mutta on muualla, merien takana, toisella puolella maanpallon, maa samanlainen vuorineen, erämaineen, korpineen, jota hän ei saa mielestään ja jota haaveksii hirsituvissa asuessaan, nuotion ääressä levätessään ja siinä välihin viuluaankin soittaessaan, ympärillään honkain humina ja suojana vaan kaarnainen katto. Ja kerran loihtii hän eteensä ihanan unelman: hän matkustaa Haaparantaan, jossa toisella puolen joen, Torniossa, hänen veljensä on lääkärinä, sisaret ja äiti, tuo 78-vuotias, mutta vielä reipas vanhus, tulevat myöskin sinne ja he viettävät juhannusyön Aavasaksalla. Hän tahtoo ainakin katsoa luvattuun maahan, joskaan ei voi sinne päästä.

Mutta juuri silloin kun hänen kotikaipauksensa on korkeimmillaan, saa hän yhtäkkiä Pennsylvanian erämaahan Mc Keanin metsiin tiedon siitä, että hänen on sallittu palata isänmaahansa. Eikä vaan sallittu, vaan häntä vielä kutsutaankin tulemaan, isänmaa odottaa. Syksyllä 1856 saa hän näet kirjeen veljeltään, että Suomen kenraalikuvernööri Berg lähettää terveisiä ja kutsuu häntä rakentamaan rautateitä Suomessa.

* * * * *

Monta hämmästystä valmisti Soldan tuttavilleen ja sukulaisilleen vaiherikkaan elämänsä aikana, monta odottamatonta tapausta kohtaa hänen elämäkertansa kirjoittaja. Suurin niistä on se, että kotimaahansa melkein sairaloisesti ikävöivä, lähes kymmenvuotinen maanpakolainen silloin, kun hänelle ilmaantuu varma mahdollisuus päästä toiveittensa perille — aluksi kieltäytyy tätä mahdollisuutta hyväkseen käyttämästä. Hän viettää talven 1856-57 karttatöissä Filadelfiassa ja keväällä 1857 palaa hän takaisin Pennsylvaniaan samoille seuduille kuin edellisenä vuonna ja elää kuusi pitkää sateista kuukautta samanlaisissa toimissa kuin edellisenäkin vuonna. Talven 1857-58 on hän vielä yhä Ameriikassa Pottsvillessä.

Saatuaan sinne uuden kehoituksen veljeltään, vastaa hän siihen pitkässä kirjeessä, joka on kirjoitettu helmikuussa 1858. Kun tästä kirjeestä selviävät syyt hänen näennäisesti outoon viivyttelyynsä ja kun se on kuin yhteen paikkaan koottu kokonaisvaikutus, minkä hän sai Ameriikasta, otettakoon siitä tässä laajempia otteita: — — — — —

"Tärkeämpi kuin mikään muu on minulle tietysti tieto siitä, että Suomen Kenraalikuvernööriltä on tiedusteltu, olisiko mahdollista, että palaisin kotimaahan, ja että hänen sanainsa mukaan tämä mahdollisuus on olemassa — Keisarillisen hallituksen puolesta. Kun asia kerran on tullut niin pitkälle, — vaikkakin se on tapahtunut suureksi hämmästykseksi minulle — on kai paikallaan, että teen selkoa ajatuksistani asiassa. Sinä saat siitä kertoa, mitä katsot sopivaksi ja jotain kai pitänee sinun vastata; mutta sitä ennen täytyy sinun itsesi tuntea kaikki tähän kuuluvat asianhaarat."

"Mitä nyt tuohon suureen tervehdykseen tulee, niin suoraan sanoen iloinen olen ja kiitollinen, sillä lähes kymmenen vuoden kuluessa olen koettanut kantaa seurauksia hairahduksesta eräänä synkkänä hetkenä: kaikki vierasta; vieras maa, vieras kansa ja vieraat tavat ja katsantotavat; puute kaikesta, joka luonnon järjestyksen mukaan on ihmissydämmelle kallista. Turhaan! Ei ole se koskaan minulle onnistuva. — Syy siihen on minun kohdallani — persoonallinen. Ja kun sama seikka vaikuttaa, ett'en minä empimättä voi käyttää hyväkseni sitä iloista mahdollisuutta, minkä Kenraalikuvernöörin sanat ovat antaneet minulle, niin täytyy minun keskeyttää se vaitiolo, jota jo kauvan olen noudattanut. Nimittäin terveyteni todellinen tila, joka — meidän kesken puhuen — on huono, kurja." — — — — —

"Sinä kai muistat, että minulla sitten vatsatulehdukseni vv. 1835 tai 36 on ollut heikko terveys. Sairauteni lienee jo silloin alkanut. Tuo vaikea kriisi, joka minulla, niinkuin tiedät, oli kestettävänä v. 1847 vähää ennen lähtöäni Pietarista, lienee kuitenkin pääsyynä siihen sillä vasta siitä lähtien olen ollut oikea Latsarus. — On vaikea antaa Sinulle niin selvää kuvausta voinnistani kuin tahtoisin nyt, kun haluaisin kertoa sinulle kaikki. Sinähän tiedät: ubi caput melancholicum, ibi diaboli balneum. Useiden vuosien kuluessa odotin, että murhenäytelmä päättyisi halvaukseen; siihen aikaan minulla näet muutamien päivien väliajalla oli verentunkeutumista aivoihin, josta oli seurauksena ylen kurja mielentila: velttoutta, alakuloisuutta y.m.s. V:na 1854 ilmaantui verentunkeutumisen sijasta, joka vähitellen katosi, eräs oire, joka vaikutti vielä pahemmin sieluuni. Eräs kohta aivoissa, oikealla puolella, kävi kipeän helläksi ja vaivasi minua välistä parikin viikkoa lakkaamatta; vaiva uudistui aika ajoittain ja aina samalla paikalla. Surkeinta tässä on kuitenkin ollut se, että hajamielisyys ja muistamattomuus ovat lisääntyneet ja että siihen liittyvä hypokondrinen mielentila eivät anna minulle muuta rauhaa kuin välinpitämättömyyden ja apathian. — — On aivan ihmeellistä, kuinka minä aina tähän saakka olen voinut saada suoritetuksi ne monet vastuunalaiset tehtävät, joita viime aikoina olen täyttänyt. Viime kesänä ja syksynä (vuoden aika oli tavattoman ruma) oli mieleni usein synkkää synkempi enkä minä silloin enää pelännyt, niin paljon halvausta kuin — järkeni menettämistä. Koneentapainen tottumukseni kaikenlaisiin mittaus- ja maantutkimuksiin auttoi minua kuitenkin pulasta viimeisessäkin toimessani, joka oli geolooginen tutkimus eräästä osasta Pennsylvaniaa. Suuri oli kuitenkin vaikeuteni usein ja minulle selvisi, ett'en mitenkään voi yrittää sellaista toista kertaa, etsimättä ensin parannusta sille vaivalle, joka näin yhä kovemmin kourin kouristaa ja uhkaa minua."

"Jo kesällä 1856 ollessani Mc Kean Countryssä aloin minä miettiä matkaa vanhaan maailmaan takaisin, sen taitavampien lääkärien luo. Minulla ei kuitenkaan ollut varoja toteuttaa matkasuunnitelmaani ja kun sitäpaitse tutkimukseni olivat jatkettavat v. 1857 jäin minä vielä tänne ja suoritin sen niinkuin jo olen sanonut ja niin hyvin kuin taisin. Mutta toivoni terveyteni takaisin saamisesta tai oikeammin sanoen uskoni siihen, että ainoa mahdollinen keino sen parantumiseksi olisi matka johonkin kylpylaitokseen Saksassa ynnä sen yhteydessä oleva muutamain kuukausien kävelyretki, — tämä usko on vakaantunut sikäli, että todellakin olen päättänyt koettaa tätä keinoa ja lähteä matkalle, jos voin, se on: jos onnistun keskittää muutamia satoja dollareita matkarahoiksi ja jos ei mitään esteitä ilmaannu hallituksien puolelta ulkomailla. Edellinen puoli lienee toteutumassa; eihän tarvita paljoa vaatimattoman, muutamia kuukausia kestävän matkan tekemiseksi. Mutta tuo toinen seikka minua huolettaa. Selvää on, että sairaloisen ja hätäilevän mielentilani tähden matkani menettäisi merkityksensä, jos Venäjän hallitus häiritseisi minua vanhan erehdykseni vuoksi. Varsinkin pelottaa minua se, että äidin rauha minun tulevaisuuteeni ja turvallisuuteeni nähden vielä kerran häirittäisiin. — Sitä tuskin kuitenkaan voin uskoa mahdolliseksi: Eikö jo se seikka, ett'en minä koko elämässäni koskaan ole sekaantunut mihinkään valtiollista laatua olevaan kysymykseen — en ainakaan muuten kuin yksinkertaisin ja vaarattomin puhein ja että nyt kymmenen vuoden kuluessa olen mitä huolellisemmin karttanut kaikkea sen suuntaista — eikö jo tämä riittäisi todistamaan, että maanpakolaisuudellani, vaikkakin se on niin kutsuttu valtiollinen rikos, ei ole mitään valtiollista merkitystä edes minulle itselleni. Sitä vähemmin voinee se merkitä sitä asianomaisille; niin, vielä vähemmin siihen surkuteltavaan olentoon nähden, joksi itseni olen edellä kuvannut. En ole mitään tehnyt enkä mihinkään ryhtynyt, jota minun täytyisi salata edes arkatuntoisimmilta viranomaisilta, mutta enpä ole sitten myöskään toimittanut mitään, johon voisin vedota. Enkö siis ole kyllin vähäpätöinen saadakseni rauhassa kuljeskella jossain kauniissa vuoriseudussa Saksanmaalla, ollen rauhallinen ja, ainakin nyt jo, jotenkin vaatimaton Yhdysvaltain kansalainen. — Valitettavasti olen minä kuitenkin huono kansalainen täälläkin siihen nähden, että minulla yhäkin on kovin vähän halua rahaan ja rikkauteen ja 'businessiin', joka siihen johtaa — valitettavasti sanon minä, varsinkin jälkimäisessä suhteessa. Jos minulla olisi käytännöllisemmät taipumukset kuin on, niin olisi minun epäilemättä parempi olla monessa suhteessa. Mutta tuskin tiedän minä mitään maailmassa, joka todella mieltäni kiinnittäisi, paitse luonnontiedettä semmoisenaan, (jota kuitenkin olen vaan laimeasti harrastanut viime aikoina), ja maisemamaalausta, joka lakkaamatta, ehkä kuitenkin vaan kaukaisuutensa vuoksi — (sillä ei mihinkään semmoiseen ole minulla aikaa) houkuttelee minua vastustamattomalla voimalla. Mutta tämä halu olisi hyvin kyllä yhdistettävissä jatkamatkaan jossain kauniissa vuoriseudussa (esim. Alpeilla ja sieltä Salzkammergutiin) — samoinkuin kylpykauteen jossain sopivassa paikassa Reinin varrella. Sammumaton, koska tyydyttämätön, näyttää sitäpaitse haluni olevan kerran saada kulkea alppien yli — niin, se näkyy saaneen vielä järkevänkin tarkoituksen, sittenkun silmäini tottumukseen nähdä maiseman kauneuksia on tullut toinen tottumus ymmärtää maan geoloogisen rakenteen ilmauksia. — Minulla on siis, lyhyesti sanoen, tarkoitus matkustaa keväällä Eurooppaan — niinpiankun saan viimekesäisiin tutkimuksiini kuuluvat kotityöt suoritetuiksi."

"Nyt on tietysti se kysymys lähinnä ratkaistavana, palaanko kotimaahan? Mieleni käy haikeaksi, niinpiankun sitä ajattelen. Ei vastaukseni kuitenkaan ole hetken päähänpisto, vaan ainoa järkevä tulos tuumailuista itseni kanssa: Jos minun suuri, vaikkakin vaan puolinainen toivoni siitä, että olen saava terveyteni takaisin ja sen kanssa tarmoni ja elämänhaluni, toteutuu, silloin tahdon kirjoittaa armonpyyntikirjeen Hänen Majesteetilleen. — Semmoisena kuin nyt olen ei minusta ole hyötyä eikä iloa kenellekään, joten kernaasti voin pysyä poissa. Ellei se siis onnistu, niin palaan tänne takaisin ja käytän hyväkseni sitä suloista piirrettä uudessa isänmaassani, ett'ei kukaan ihminen täällä välitä lähimmäisestään. Keinoja täällä elääkseni tulen kyllä löytämään niin kauvan kun sitä tarvitsen; täällä ei ole sidottu mihinkään ammattiin — ei liikuta ketään nähdä professori rihkamakauppiaana tai insinööri kivipainajana tai kylttimaakarina; kunhan se vaan on 'bussinessia', niin on kunnia pelastettu. Jos elämän kerran pitää kulua ilottomasti, niin on yksilölle todellakin yhdentekevää, minkä nimellistä tuo 'bussiness' on. — Mitä siis tulevaisuuteen tulee, niin saamme kai nyt niinkuin ainakin jättää sikseen sen, mitä se mahdollisesti on tuova tullessaan. Ei edes pääkysymyskään ole vielä ratkaistu, vaan Kenraalikuvernöörin omien sanain mukaan ainoastaan todenmukainen. Mutta kun ottaa huomioonsa ne hallitustoimet, jotka jo säteilevät Aleksanteri toisen nimen ympärillä, ei ole liika rohkeaa rakentaa toivoaan tuolle mahdollisuudelle ja sellainen toivokin tekee jo hyvää. Kuinka toisellaiselta tulevatkaan kaunis luonto ja sivistyneen maailman ilmiöt näyttämään invalidinkin silmissä, jos hän sen lisäksi huomaa itselleen mahdolliseksi elää varmaa, niin, rakastakin päämäärää varten — joka ei ole ainoastaan hänen oma ahdas itsensä ja sen elättäminen. — Mutta Ameriikka on kokonaan itsekkäisyyden maa. Kyllähän itsekkäisyyttä on kaikissa kansoissa, mutta se ei missään sivistyneessä maassa liene niin vakaantunut, niin sekä periaatteessa että käytännössä vahvistettu kuin täällä 'in this glorious contry' vaikka he täällä ylpeilevätkin 'charity'stään'."

Mainittuaan sitten, että hän siinä tapauksessa, ett'ei pääsisi takaisin Suomeen ja että häntä mahdollisesti sittenkin vielä alettaisiin ahdistaa venäläisten viranomaisten puolelta, kertoo Soldan, että hän on saanut lupaan apua Tanskan entiseltä konsulilta Filadelfiassa Billelta, joka siihen aikaan oli konsulina Haagissa ja joka tunsi persoonallisesti Soldanin, ja jatkaa sitten yhä samaan pessimistiseen henkeen:

"Mutta otaksukaamme kaikkein pahinta: että tämä apu (todistus siitä, että hän ei ole ottanut osaa minkäänlaisiin valtiollisiin vehkeihin) olisi tarpeen, vaan huomattaisiin käytännössä riittämättömäksi — entä sitten? Jumalan nimessä! Ylen huonon saaliin ovat ne saaneet, jotka ovat saaneet minun: raunion, joka on jälellä kymmenvuotisen rangaistuksen hävityksestä (rikoksen tähden, joka tehtiin hypokondrisessa mielentilassa). Enhän ole mitään muuta rikkonut. — — — Toivon kuitenkin parasta niin kauvan kun voin ja koetan käyttäytyä järkevästi. En myöskään tahdo kieltää, että ihmeellisen suloista olisi minun vielä kerran nähdä isänmaa ja äitini ja sisaret ja ystävät; mutta se on Herran kädessä ja tulevaisuuden helmassa, niinkuin myöskin tuo vuorimatka, joka kaikissa tapauksissa on tehtävä ennen kun palaan — joka on ehtona mahdollisuudelle tulla Suomeen. — — — Jos nyt sattuisi niin onnellisesti, että tapaisit Kenraalikuvernöörin persoonallisesti tai jonkun niin korkean herran kuin esim. kuvernööri Lavoniuksen, joka sekä voisi että tahtoisi olla välittäjänä tässä asiassa, niin pidä sitä meidän keskemme sovittuna asiana, ett'et tarvitse minun tähteni salata mitään minua koskevata seikkaa. Minun historiani ei, jumala paratkoon, suinkaan ole kunniakas — mutta se on todellakin kuin 'valkonen laastari' ja parhaiten ansaitsisin minä kotiin palattuani hiljaisen nurkan, en siinä hävetäkseni, vaan saadakseni elää kenenkään huomaamatta. Tämän sanon minä sen johdosta, mitä kirjoitat toiveistani ottaa osaa julkisiin töihin maassamme. Onhan turhaa vielä miettiä mahdollisuuksia siinä suhteessa — ja niissä suhteissa, joissa elän, on parasta arvella: 'kommt Zeit, kommt Rath'. Jotenkin varmaa on kuitenkin, että jos sotapalvelukseen uudelleen astuminen asetettaisiin ehdoksi kotimaahan tulolleni, rohkeuteni ei tulisi siihen riittämään, sillä valitettavasti ei minulla koskaan ollut taipumusta sotilasuralle."

Kirje päättyy sitten pyyntöön, että veli kirjoittaisi pian vastauksensa ja osoittaisi sen Düsseldorffiin, jossa Soldanin sisar Augusta oli maalausta oppimassa. "Etkö voisi aivan avonaisesti anoa Kenraalikuvernööriltä lupaa saada kohdata minua Düsseldorfissa sisar Augustan luona?"

* * * * *

Tämä on Soldanin viimeinen kirje Ameriikasta. Saatuaan asiansa kuntoon ja ottamansa työt lopetetuiksi, lähti hän. Mutta niin iloinen kuin hän, kaikista epäilyksistään huolimatta, lienee ollutkin, täytyi hänen kuitenkin vähää ennen lähtöään niellä katkera pala kiitokseksi ja palkaksi kaikesta siitä itsensä uhraavaisuudesta, jolla hän oli työskennellyt väliaikaisen asuinmaansa hyväksi.

Aina siitä pitäen kun hän oli tehnyt tuon suuren erehdyksensä luvatta luopumalla hänelle uskotusta luottamustoimesta Venäjän valtion stipendiaattina ja sen lisäksi vielä anastamalla hänelle sitä varten uskotuita valtionvaroja, oli hän mitä huolellisemmin koettanut välttää kaikkea, mikä ei ainoastaan hänen itsensä, mutta myöskin muiden silmissä voisi näyttää itsekkäisyydeltä ja oman voiton pyynniltä. Kaikki hänen toivonsa ja harrastuksensa Ameriikassa ovat sitä kohden suunnattuina ja siitä todistuksena, ja parhaana se, että hän sieltä lähti verrattain melkein yhtä köyhänä kuin oli sinne tullutkin. Ja siitä huolimatta lähti hän Ameriikasta sillä tiedolla, että häntä siellä pidettiin miehenä, joka laiminlöi velvollisuutensa ja — otti lahjoja.

Edellisen salasyytöksen tiesi hän tulleen osaksensa erään yhtiön puolelta, jolle oli erämaita mitannut ja kartoittanut. Hänen yht'äkkinen lähtönsä selitettiin näet siten, että hän tahtoi paeta pois edesvastausta siitä, että hänen työnsä mahdollisesti havaittaisiin virheelliseksi, tai ett'ei hän ainakaan välittänyt asettaa niin, että yhtiö, joitain neuvoja tai selityksiä mahdollisesti tarvittaessa, olisi tilaisuudessa niitä häneltä saamaan. Yhtiön asiamies oli viitannut jotain siihen suuntaan ja Soldania vaivasi vielä kauvan jälkeen päin se, ett'ei hän ollut selittänyt asianomaisille oikeata syytä lähtöönsä eli ett'ei se ollut aiheutunut mistään muusta kuin siitä, että hän ei voinut luopua tilaisuudesta palata kotimaahansa, mikä valtiollisista syistä ei sitä ennen ollut mahdollista.

Toinen syytös oli vieläkin loukkaavampi ja julkeampi. Soldan oli saanut tehdäkseen tutkimuksen ja antaakseen lausuntonsa jostain kaivostyöstä eräässä hiilikaivoksessa lähellä Pottsvilleä. Oli ratkaistavana joku riitakysymys kahden kilpailevan yhtiön välillä ja ratkaisu tulisi riippumaan Soldanin lausunnosta. Hän oli siis tavallaan tuomarina riita-asiassa ja oli tästä suuresta luottamustehtävästä hyvin mielissään. Hänen lausuntonsa tuli epäedulliseksi sille yhtiölle, joka oli palkannut hänet tutkimusta tekemään ja kohta oli yhtiön johtaja valmis otaksumaan, että Soldan oli ottanut lahjoja toiselta yhtiöltä. Syytös tehtiin niin salaperäisin sanoin, että se selvisi hänelle vasta myöhemmin, kun ei selityksen vaatiminen enää ollut mahdollinen. Se oli hänelle sitä katkerampi kuin ei hän koskaan sano tehneensä mitään työtä tarkemmin ja huolellisemmin ja oli sitä tehdessään vielä pilannut silmänsäkin suurennuslasia käyttäessään. Kaikista ikävintä Soldanista oli kuitenkin se, että kun hänen ystävänsä Smith oli kehottanut häntä tuon selityksen vaatimiseen, hän, Soldanin jätettyä 'väärästä ylpeydestä', niinkuin hän sanoo, asian silleen, oli ehkä saattanut ruveta hänkin epäilemään hänen rehellisyyttään. Tuo luulo, joka Smithin suhteen tietysti oli vaan Soldanin omaa sairaloista mielikuvitusta, vaivasi häntä niin, ett'ei hän Ameriikasta lähdettyään viiteentoista vuoteen kirjoittanut sanaakaan tälle miehelle, jonka kanssa hän sitä ennen oli ollut lakkaamattomassa kirjeenvaihdossa.

Katkerampaa muistoa olisi Soldan tuskin voinut ottaa mukaansa Ameriikasta kuin nämä kaksi salasyytöstä. Arempaan paikkaan ei hänen pahin vihamiehensäkään olisi voinut iskuaan tähdätä kuin nämä kylmäveriset yankien edustajat, joille hän kaikesta päättäen oli tehnyt monia suuria palveluksia, vaatimatta niistä läheskään sitä palkkiota, jota olisi voinut, jos olisi tahtonut. Heidän mieleensä ei tietysti mahtunut muu kuin että mies, joka ei yhdeltä ota, hän tietysti tekee sen vaan sitä varten, että saisi toiselta sitä enemmän ja että jonkun tehtävän kunnolliseen suorittamiseen ei voi olla muita vaikuttimia kuin pelko tulevasta tarkastuksesta. Mies, joka tahtoo toteuttaa omista eduistaan riippumatonta oikeutta ja täyttää velvollisuutensa vaan tarpeesta täyttää sitä, oli heistä liiaksi mahdoton olemassa olemaan. Eivätkä he näy hänen avonaisista kasvoistaan, rehellisistä, suurista silmistään, luottamusta herättävästä ryhdistään ja totisuutta todistavasta olennostaan, joista jo valokuvatkin kertovat sille, joka häntä ei ole nähnyt, voineen muuta päättää kuin että hän oli vaan tavallinen seikkailija-siirtolainen.

Loppuvaikutus Ameriikasta muodostui tämän kautta varmaankin vielä suuremmaksi pettymykseksi kuin miksi se muuten olisi tullut. Jo muutenkin oli se kylläkin suuri. Ei ollut hän löytänyt siellä sitä uutta maailmaa, jota oli lähtenyt etsimään, eivät olleet hänen toiveensa siellä juuri missään kohden toteutuneet. Henkinen ilmapiiri oli ollut hänelle sopimaton, ei saanut hän harrastuksilleen mitään kannatusta, ei tavannut ketään, jota olisi voinut sanoa henkiheimolaisekseen syvemmässä merkityksessä ja hyvin harvat olivat nekin, joita hän olisi voinut edes kunnioittaa rehellisinä ja vilpittöminä ihmisinä. Pakotettuna suuntaamaan suurimman osan voimiaan, joita ruumiin sairaus ja sielun sairaloisuus usein vielä heikonsivat, välttämättömimmän aineellisen toimeentulon hankkimiseksi mitä ankarimmalla työllä ja täytyen mikäli mahdollista terveenä pysyäkseen valita nämä työnsä niin paljon kuin suinkin ulkoilmassa suoritettaviksi, ei häneltä jäänyt juuri ollenkaan aikaa varsinaisiin henkisiin harrastuksiin, jotka hän asetti yläpuolelle kaikkea muuta. Niinpiankun hän rupesi kokoomaan mietteitään ja keskittymään filosofiaansa, tempasivat leipähuolet hänet taas pois kirjoituspöydän äärestä. Kokonaan ei kuitenkaan syy tähän liene ollut epäsuotuisissa oloissa. Hänen oma saamattomuutensa ja käytännöllisen tarmon puute siihen myöskin vaikuttivat. Ei voi olla kysymättä, eikö hänen, jos olisi hiukan ponnistanut ja vähän paremmin pitänyt itseään esillä, olisi ollut mahdollista saada jalansijaa tieteellisessä maailmassa ja jatkaa sitä tietä, mikä hänelle oli Cambridgen yliopistokaupungissa avautunut. Joskin tieteellinen ilmapiiri siinä vallitsevan kypsymättömyyden ja humbuugin vuoksi oli hänelle vastenmielinen, olisi kuitenkin luullut, että se sittenkin oli puhtaampaa ja helpompaa hengittää kuin muilla aloilla. Hänen heikkoutensa oli se, että liian nopeasti ja liian syvästi antoi persoonallisten vastenmielisyyksien vaikuttaa itseensä ja tuomitsi ihmisten mukana asiatkin. Tämä suvaitsemattomuus ja hengellinen ylpeys oli kyllä hänelle itselleenkin selvillä, vaikk'ei hän voinut sitä voittaa. Muistettava on kuitenkin, että tarkoitus hänen filosoofisilla harrastuksillaan siihen aikaan vielä oli kansallinen eli että hän aina ajatteli niiden esittämistä omalle kansalleen, joskin hän ohimennen näkyy ajatelleen ruveta kirjoittamaan englanninkielellä.

Niin hukkaan menneitä kuin miehuuden parhaat vuodet Ameriikassa Soldanin mielestä siis olivatkin, oli tällä ajalla kuitenkin häneen terveellinenkin vaikutus. Hän myöntää itsekin, että hänen elämänsä siihen asti oli ollut liiaksi fantastillista, liiaksi suunnattuna pois todellisuudesta. Nyt sai hän oppia katsomaan todellisuutta suoraan silmiin, sai kärsiä sekä ulkonaisesti että sisällisesti ja karaistua taisteluissa. Hän oppi käytännölliseen työhön ja säännölliseen työhön ja valmistui siten siksi ankaraksi velvollisuuksien täyttäjäksi, mikä hän sitten oli kuolemaansa saakka. Se kaikin puolin kunnollinen, vilpitön, suora, itsensäkieltävä ja luja luonne, joka hänen omaistensa ja tuttaviensa todistuksien mukaan oli, kehittyi etupäässä Ameriikan ajalla. Siellä oppi hän lisäksi resigneerauksen eli kohtaloonsa tyytymisen vaikean taidon, joka hänen sangviiniselle ja herkästi liikutetulle, aina toivon ja epätoivon välillä heilahtelevalle luonteelleen oli ehkä kaikista vaikeimmin saavutettava avu.

Sen taidon oppimisesta kiittää hän etupäässä Richard Smithiä, joka, paitse sitä että oli hänelle aineellisena tukena, myöskin koetti, itse elämän koulussa kokeneena, istuttaa tyyntä ja tyytyvää maailmankatsantoansa nuorempaan ystäväänsä. Heidän aatesuuntansa olivat näennäisesti perin vastakkaiset, sillä Smith hyväksyi kirkon opin, jota vastoin Soldan oli sitä vastaan oppositionissa. Se ei kuitenkaan estänyt heitä yhtymästä sillä paikalla, mitä Soldan kauniisti sanoo sydämmen pyhäksi maaksi ja molemmat ihailivat he toistensa jaloja puolia ja sanoivat sen avonaisesti toisilleen. Eräässäkin kirjeessä siteeraa Smith professori Bergfalkin hänelle kirjoittamia sanoja, että hän on rakastanut harvaa miestä niinkuin Soldania ja Smithinkin laita näkyy olleen melkein sama. Epäilemättä oli se Soldanin aatteellisuus ja korkeampien kysymysten harrastus, joka hänessä Smithiä viehätti. Tuo hiukan yksitoikkoinen, vanha liikemies, jonka täytyi päivät päästään istua pulpettinsa ääressä ja jonka koko elämä oli siihen kulunut, tunsi varmaankin vastakohdan vetovoimaa nuorta monia kokenutta ja aina uusia tuumia haaveilevaa nuorta miestä kohtaan. Hänellä puolestaan oli Soldanille annettavana vahva uskonsa yhteen ainoaan oikeaan ja toteen, elävään kristillisyyteen, jota hän koetti elämässään toteuttaa m.m. hyvää tehden ja kärsiviä ja puutteellisia auttaen. Sellaista puhdasta ja valistunutta kristillisyyttä ei Soldan ollut ennen tavannut ja vaikutti se häneen uutuuden voimalla. Vielä vuosikausien kuluttuakin lausuu hän ilonsa siitä, että hän oli ollut tilaisuudessa nähdä sen hedelmiä. Se jakso hänen elämässään, jona hän sai nauttia Smithin ja hänen perheensä seurasta, oli hänelle erityisesti rakas ja kallisarvoinen, kirjoittaa hän. Se oli epäilemättä hänen puhtain voittonsa Ameriikan ajalta.

Hän ei ollut siellä kaikkea maailmaa voittanut, mutta ei myöskään saanut sielulleen vahinkoa. Päinvastoin oli hän siellä lisännyt henkistä ja aatteellista leiviskäänsä ja oli nyt valmis kantamaan sen entisten erehdystensä sovitusuhriksi isänmaansa alttarille.

15.

Kotia kohti.

Uudelleen Atlannin yli. — Uuden ajan airueita. — Saapuu Düsseldorfiin ja tapaa sisarensa. — Uutisia Suomesta. — Huviretki Sveitsiin. — Asettuu Gööteporiin. — Hedlund, Rydberg ja Meijerberg. — Tapaa Cygnæuksen. — Kysymys Cygnæuksen siirtymisestä Ruotsiin, — Kirjoittaa kirjasen "Valokaasusta ja sen käyttämisestä". — Keksintö kaasun käyttämisestä keittiöissä. — Armohakemus. — Tulo Turkuun. — Helsingissä. — Tapaa äitinsä Uuraassa. — Itkin kuin pieni lapsi. — Vanha koti Lappeenrannassa. — Tanssiaiset.

Erääsen piirustusvihkoonsa v:lta 1858 on Soldan kuvannut höyrylaivan, sen alla on myöhemmin kirjoitetut sanat: Ariel, jolla pappa keväällä 1858 palasi Ameriikasta.

Matka Atlantin yli kävi nyt paljoa nopeammin kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta hauskempi se tuskin lienee ollut. Sillä joskaan maanpaossa vietetyt vuodet eivät olleet häntä murtaneet, olivat ne kuitenkin häntä melkoisesti muuttaneet. Hän ei ollut enää tuo uskoa, intoa ja toiveita täynnä oleva nuori mies, joka Veljesten kannelta tähysteli luvattua maata. Hänen Sturm und Dranginsa, hänen kuohuntakautensa oli päättynyt Pariisissa, hänen matkavuotensa olivat nyt lopussa ja hän oli laskemassa siihen satamaan, jossa totinen työaika ja varsinainen vaikutusala miestä odottaa. Tämän vaikutusalan epätietoisuus ja terveyden tilan epävarmuus teki kuitenkin, ett'ei ilo päästä kotimaahan kuitenkaan oikein sille ilolle tuntunut, miksi hän sitä aikaisemmin oli kuvaillut.

Matkaltaan Eurooppaan ei Soldan ole jättänyt mitään sanallisia muistiinpanoja, ainoastaan kuvallisia. Näyttää kuitenkin siltä kuin vastamainitussa piirustusvihkossa oleva toinen kuva, samoinkuin muutamat muutkin samanlaiset, kuva tyynesti aaltoilevasta Atlantista pienine pinnalla liikkuvine virilaineineen, olisi vertauskuva jonkunlainen hänen mielentilastaan tällä matkalla tai ainakin niistä hetkistä, joina hän sen piirsi, vertauskuva pohjaltaan syvästi, joskin tasaisesti aaltoilevasta rinnasta, jonka tunteet ovat oppineet jo talttumaan, joskin ne mielen kalvoa karhentavatkin. On tuskin satunnaista, että hän sellaisen aiheen valitsi ja sen niin huolellisesti esitti. Piirustus on New Foundlannin matalikolta 19 p:ltä toukokuuta, samoilta paikoilta, joilla hän tulomatkallaan turskia pyysi. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa onkimiseen. Lakkaamatta pyörivät laivan rattaat ja perintakainen tuuli puhalsi. Ei ollut nyt vastusta vastatuulista.

Ajat olivat muuttuneet, suuret mullistukset suoritetut. Jos purjelaiva Veljekset, joka viipyi kaksi kuukautta matkalla, edusti entisyyttä, niin oli höyrylaiva Ariel tavallaan uuden ajan edusmies kulkiessaan kahdessa viikossa saman matkan.

Ja uuden ajan airut oli tavallaan Soldan itsekin ainakin Suomelle. Häntä kantoi kotimaahansa juuri se uuden ajan aalto, joka 60-luvun alkupuolella toi tänne niin suuremmoista edistystä kaikilla aloilla, ei ainoastaan henkisellä ja valtiollisella, mutta myöskin aineellisella rautateineen, uusine höyrylaivoineen ja kaikenpuolisine teknillisine harrastuksineen. Niihin tiesi Soldankin tulevansa osaa ottamaan, vaikkeivät yksityiskohdat vielä olleetkaan selvillä. Mutta sen hän varmaankin ymmärsi, että hänen nyt oli tilaisuus näyttää, mihin kelpaisi.

Toukokuun 24 p:nä saapui Ariel Southamptoniin ja 29 p:nä Havreen, jotenka siis ylimeno, laivan lähdettyä New-Yorkista 15 p:nä, oli suoritettu 15 päivässä. Havresta jatkoi se matkaansa Bremeniin saapuen sinne toukok. 31 p:nä, josta Soldan kohta riensi Düsseldorfiin tapaamaan sisartaan Augustaa. Valitettavasti ei tästä kohtauksesta ole säilynyt muuta kuin huudahdus: "klo 9 tuli Augusta!" — hotelliin, jossa oli päätetty yhtyä — ja lyhyitä muistiinpanoja siitä, että he söivät yhdessä päivällistä ja tekivät sitten kävelyretken Reinin rantoja pitkin. Mutta niinpiankun kotimaastaan kauvan poissa ollut on saanut tärkeimmät tiedot äidistä ja sisarista ja sukulaisista, alkaa hän tiedustella vuosien vanhoja tapahtumia ja saa niitä sikin sokin vastauksiksi kysymyksiinsä ja sen mukaan mitä sisarelle johtuu mieleen uteliaasti kuuntelevalle kerrottavaksi. Puhukoon ote muistikirjasta mitä hän sai tietää:

1850 Castrénin häät Nathalia Tengströmin kanssa. 1850 Riippusilta Imatran yli. 1851 Perintöruhtinaan matka Helsinkiin. Lääket. Prof. Ilmoni k. 1856 lavantautiin. R. ja L. kunniamerkkejä. 1856 ja 57 oli katovuosi Suomessa. Hedlund ja Arvidsson rahankeräyksen hätää kärsiville, 32 tuhatta Rtl. Ferdinand Wright (ruvennut) maalariksi. 1850 k. Suometar.

Kuinka hyvin nuo muutamat korret, joita hän ahnaasti hamuillen haukkaa pahimman, kauvan kärsimiänsä nälän sammuttamiseksi kuvaavat kohtausta veljen ja sisaren välillä! Ja kuinka liikuttavaa on, että hän ne, joista muutamat ovat jo toista kymmenen vuoden vanhoja, kirjoittaa muistoon kuin suuret tapahtumat. Jotkut niistä viittaavat kylläkin merkillisiin ja aikaa kuvaaviin tapahtumiin kotimaassa: nälkävuosiin, Suomettaren lakkautukseen, perintöruhtinaan käyntiin.

Sisarensa kautta joutui Soldan heti yhteyteen useiden taiteilijain kanssa, jotka silloin opiskelivat maalausta Düsseldorfissa. Niiden joukossa oli norjalaiset maalarit Hans Gude, silloin jo professori Düsseldorfissa ja V. Lerche, suomalaiset Werner Holmberg ja Alexandra Frosterus (Såltin).

Oltuaan viikon päivät Düsseldorfissa lähti Soldan sisarensa kanssa virvoitusretkelle Sveitsiin. Matka kulki Reiniä myöten Kölnin ja Koblentzin kautta Wiesbadeniin, josta edelleen Frankfurt am Mainiin, Heidelbergiin ja Bisschoffsheimiin, missä pysähdyttiin, Siellä tapasi Soldan vanhat ystävänsä tohtori Enderlinin lesken ja tämän tyttären Marian, joiden luona hän oli asunut Ameriikassa. Tytär Maria oli nyt 18-vuotias ja riitti parin päivän yhdessäolo painamaan nuoren, kauniin neitosen kuvan niin syvälle nyt jo nelikymmenisen Soldanin mieleen, että hän siltä näkemältään pari vuotta myöhemmin nouti hänet vaimonaan kotiinsa.

Bisschoffsheimistä jatkettiin matkaa Baselin kautta Berniin ja Thuniin ja käytiin Sveitsin merkillisimmissä paikoissa. Oli siis toteutunut tuo Ameriikassa haaveiltu toivo matkasta Alpeilla ja että se herätti eloon vanhan halun piirusteluun ja maalaukseen, siitä kertovat lukuisat piirustukset nähdyistä seuduista, alppi- ja muista maisemista. Toinenkin toivo, terveyden hoito jossain eurooppalaisessa kylpylaitoksessa, toteutui, Sveitsin matkan jälkeen asettui näet Soldan, erottuaan sisarestaan Frankfurt am Mainissa, Wiesbadeniin. Pohjola lienee kuitenkin vetänyt puoleensa, sillä jo elokuun alussa tapaamme hänet piirustamassa näköaloja Hampurista ja Lyypekistä. Hän on matkalla Marstrandiin ja asettuu sinne loppukesäksi. Sinne ovat häntä tulleet tapaamaan hänen veljensä Kalle ja sisar Edla.

Koottuaan näin voimia niin paljon kuin niitä oli hänelle saatavissa siirtyi Soldan syksyllä Gööteporiin ja asettui sinne. Suomeen ei hän voinut lähteä, ennenkun oli saanut armon sinne palata ja kestikin lähes vuoden, ennenkun tämä asia oli järjestetty. Syynä siihen, miksi hän valitsi Gööteporin odotuspaikakseen, oli kai yksinomaan se, että hänen vanha ystävänsä Hedlund oli siellä. Hänet hakikin hän heti käsiinsä.

"Oli eräs päivä syyskesästä 1858" — kirjoittaa Hedlund. "Soitettiin ovellani, joka avattiin, mutta ei kukaan tullut sisään. Käännähdin kirjoituspöytäni äärestä ja avonaisessa ovessa seisoi sen pieleen nojaten pitkä mies, kädet ristissä rinnan päällä."

"Soldan?"

"Niin, juuri hän! Tässä nyt saat hänet taas."

Iloisia ja liikutettuja olivat he molemmat ja ystävyyden siteet solmittiin uusiin solmuihin.

Ja siellä oli hän nyt taas pitkästä kotvasta siinä ympäristössä, missä harvoin sai olla, mutta jota aina kaipasi: häntä ymmärtäväin, älykästen, hyvää harrastavien ihmisten seurassa. Siellä oli tuo ensiksi hänestä itsestään niin suuresti eroava, käytännöllisten aatteiden mies S.A. Hedlund, joka sanomalehtensä Handels- ja Sjöfartstidningin kautta puuhasi parannuksia sekä kaupunkinsa että maansa hyväksi. Sen jälkeen kun he viimeksi tapasivat toisensa oli Hedlund jo tullut tavallaan kuuluisaksi mieheksi, taistellessaan uupumattomalla innolla vapaamielisten ja humanististen aatteittensa puolesta. Uskonvapaus ja kansanopetus olivat hänen mieliaatteistaan niitä, jotka herättivät vilkkainta vastakaikua Soldaninkin mielessä. Puhtaasti valtiolliset asiat yhdistivät näitä vähemmin toisiinsa, sillä niinkuin Hedlund sanoo, huvitti politiikka Soldania vaan vähän. "Tietysti oli hän vapauden ystävä, ja erittäinkin Suomen vapauden ja itsenäisyyden, mutta hän oli yhtä vähän mullistusten mies kuin hänen politillinen ystävänsäkään. Molemmat olimme yhtä mieltä siinä, että vapaus olisi saavutettava kansallisen kehityksen tietä, kansoja valistamalla, herättämällä heidän itsetuntoaan ja vuodattamalla mieliin korkeampaa siveellistä henkeä ja herättämällä hallitsevissa käsitystä omista velvollisuuksista ja omasta todellisesta tulevaisuuden turvaamisesta."

Hedlundin apumiehenä hänen sanomalehdessään toimi Viktor Rydberg, jonka kanssa Soldan oli paljon yksissä, Rydberg kun tavallaan kuului Hedlundin perheeseen. Soldanin ollessa Gööteporissa julkaisi Rydberg G.H.o.S.T:ssä m.m. "Viimeistä Athenalaistaan", sekä kirjoitussarjaansa "Kuinka voi Ruotsi säilyttää itsenäisyytensä?" Ei ole tosin säilynyt mitään lähempiä kuvauksia heidän suhteestaan siihen aikaan, mutta olettaa sopii, että Soldanin suuri kysymys, kysymys Jumalasta ja maailmasta ja kaiken tarkoituksesta ei voinut jäädä esille tulematta. Rydbergin Soldaniile myöhemmin lähettämät kirjeet kuin myöskin konsepti erääseen Soldanin Rydbergille aikomaan kirjeeseen, jossa hän testamenttaa ystävälleen runoilija-filosoofille filosoofiset kyhäyksensä julkaisua varten, ja joista tuonnempana — osoittavat, että he panivat suurta arvoa toisiinsa ja että Rydberg oli täysin käsittänyt Soldanin etevyyden ja alkuperäisyyden sekä ajattelijana että ihmisenä. Hyvin luultavaa on, että seurustelu Rydbergin kanssa osaltaan vaikutti muutokseen hänen filosoofisessa kannassaan, suunnaten sen pois hegeliläisyydestä. Rydbergin elämäkerrassa on Karl Varburg maininnut Soldaninkin ynnä Anders Chydeniuksen niiden kirjalliseen Gööteporiin kuuluvain miesten joukossa, jotka antoivat lisiä Rydbergin henkiseen elämään.

Kolmas mies, jonka kanssa Soidan joutui sydämmellisiin väleihin oli koulumies C.J. Meijerberg, jolla oli oma realikimnaasinsa Gööteporissa ja joka suuresti vaikutti kansakouluopetuksen kehittymiseen kaupungissaan. Meijerberg oli tavattoman hyvä-sydämminen, hienotuntoinen ja samalla älykäs ja selväpäinen mies ja kun hän niinkuin Soldankin oli naimaton, tulivat nämä vanhat pojat hyvin toimeen toistensa kanssa. Eräässä kirjeessään Soldanille (Leipzig 12 p. huhtik. 1859) on Uno Cygnæus sattuvasti kuvannut Meijerbergiä sanoessaan hänestä: "Sano terveisiä ystävä M:lle ja kiitä häntä hänen hauskasta kirjeestään. On todellakin omituista, kuinka jonkun henkilön luonne kuvastuu hänen käsialassaan. M:n kirkas, valoisa sisällinen ihminen on esitettynä hänen kauniissa, selvässä käsialassaan, ja minun sekasortoinen, puuromainen sisältöni on valokuvattuna epäselvissä variksen varpaissani, joita M. kutsuu loihturunoiksi (trollrunor)." Hedlund kertoo, että Soldan sai Meijerbergistä erinomaisen auttajan ja ystävän, otti hänet hoitoonsa ja antoi hänelle opetustointa ja siten myöskin rahanansiota koulussaan.

Iloisimpia tapahtumia oli Soldanille hänen yhtymisensä Cygnæuksen kanssa Gööteporissa alkupuolella vuotta 1859. He eivät olleet tavanneet toisiaan eivätkä paljon olleet kirjeenvaihdossakaan keskenään, sittenkun Soldan v. 1847 lähti Pietarista. Cygnæus oli jäänyt sinne verrattain ikävään asemaan hoitamaan kirkkokouluaan ja antamaan yksityisopetusta milloin missäkin laitoksessa. Monessa suhteessa olivat näiden ystävysten vaiheet samanlaiset ja näkyvät heidän luonteensakin olleen sukua toisilleen. Cygnæus oli hänkin viettänyt osan parhaita vuosiaan kaukana isänmaastaan, Sitkassa, ja tavallaan oli hänen olonsa Pietarissakin olemista vieraalla maalla, josta hänen halunsa paloi ei ainoastaan asumaan Suomessa, mutta sen hyväksi jotain vaikuttamaankin. Taipumus yksinäisyyteen ja erakkouteen ja siitä seuraavaan epäluuloon ihmisiä kohta oli yhteinen heille molemmille, samoinkuin epäluottamus omaan itseensä synnytti Cygnæuksessakin alakuloisuutta ja sairasmielisyyttä. Heidän suhdettaan valaisee erinomaisesti eräs kirje, jossa Cygnæus vuosi sen jälkeen (25 p. huhtik. 1848) kun Soldan oli matkustanut Saksaan, avaa tälle sisimmän sydämmensä ja paljastaa sisälliset taistelunsa. Mainittuaan aluksi, että se on turhamaisuuden musta haltija, joka häntä vaivaa ja että hän on koettanut sitä voittaa, mutta että ulkokuoren laastaroiminen on vaikeata, niin kauvan kun ydin on mädännyt ja että on turhaa perata virran väylää, niin kauvan kun lähde on mutainen, kirjoittaa hän:

"Nyt kun koko maailmaa uusitaan, olisi aika uudesta syntyä, nimittäin sanan vanhassa, pyhässä merkityksessä, eikä uudenaikaisessa, sillä se olisi minulle joutumista ojasta allikkoon. Että tahdon vähän enemmän ja vähän parempaa kuin voin, ei ole turhamaisuutta, niinkuin luulet, vaan on se ainoa valojuova tässä omien hukkaan menneiden voimieni pimeydessä ja sekasorrossa; se on juuri tieto siitä, joka tekee, ett'en joudu epätoivoon, vaan toistaiseksi toivon. Toivo on tosin vaan yksi sydänlehti elämän kukkasessa, ainoastaan yksi sanoista elämän arvoituksessa, yksi avaimista Jumalan valtakuntaan, mutta kaksi tärkeintä puuttuu vielä. On kuitenkin lohduttavaa, että tuo yksikään on olemassa, sillä se elähdyttää noita toisiakin etsimään." Hän sanoo puuttuvansa sovitusta, puuttuvansa sitä rakkauden henkeä, joka sietää kaikkea, kärsii kaikkea ja antaa anteeksi kaiken. Itsekkäisyys, rakkauden vastakohta, on syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä, kaikkeen siihen kauhistuttavaan taisteluun, jota taistellaan hänen sydämmensä hiljaisessa kammiossa. Tästä taudistaan ei hän usko voivansa koskaan parantua ja se on hänen elämänsä suuri onnettomuus, hänen kuolemantautinsa. Hänellä on kyllä aavistus todellisesta rauhasta, on tieto tiestä, joka siihen vie, "sillä hän on muutamia kertoja elämässään saanut pyhimpiä vakuutuksia uskottavilta, viehättäviltä olennoilta siitä, että he juuri hänen neuvomallaan tiellä ovat saavuttaneet tuon valoisan päämaalin", mutta miksi ei hän itse ole onnistunut perille tulla: "Niin, muita olen auttanut, mutta itseäni en voi auttaa!" — On hän kuitenkin hänkin valoisempina hetkinään aavistanut mitä on rauha, sovitus ja uhraava rakkaus; se on tapahtunut siiloin, kun hän unettomien öiden jälkeen näki taivaan avoinna ja Vapahtajan istumassa Jumalan oikealla kädellä, mutta tämä valoisa, kirkastunut kuva on taas kadonnut ja hänen hengellisen silmänsä edessä hämärsi ja pimeni. "Näistä autuaista hetkistä on alkuisin tuo kauhea taistelu rinnassani, siellä, missä sota ei ole vähemmin verinen, vaikk'eivät aseet kalskahtelekaan. — — Ne, jotka ovat minut tuntevinaan, sanovat, että olen tullut synkäksi, suletuksi ja epäluuloiseksi Sitkassa, ja he ovat sikäli oikeassa, että sisällinen taisteluni oikeastaan alkoi siellä, ja koko tuo joukko 'kauniita ominaisuuksia', joita he minussa nyt löytävät, on seuraus sovinnon ja rakkauden puutteesta sanan korkeimmassa, taivaallisessa merkityksessä, jommoisena se sisältää kaiken, mitä ihminen voi käsittää. — — Et voi mitenkään käsittää, kuinka raskas tämä vuosi viime syksystä saakka on ollut minulle; olen useita kertoja valoisina hetkinä kysynyt itseltäni, onko kaikkien ruuvien ja saranain laita pimeiden päiväin aikoina ollut oikea, enkä ole ollut varma vastauksesta. Mutta nyt kun 'våren kommer, fogeln qvittrar, träden löfvas, solen ler', on taas hiukan valennut sisässäni, ja suokoon jumala, että tätä pohjanpaloa elämäni taivaalla ei aivan pian seuraisi tuo tavallinen, kamala, nokimusta yö." — Itsetunnustus päättyy siihen ilmoitukseen, että hän ainoastaan Soldanille, ainoalle ystävälleen näistä asioista puhuu. "Muulle maailmalle olen mykkä kuin kala, kylmä kuin kuolema!"

Kirje voisi olla yhtä hyvin Soldanin kirjoittama kuin Cygnæuksenkin, niin on mieliala siinä samanlainen kuin hänenkin synkimpinä hetkinään; nuo ulkonäöltään ja toimiltaan niin lujat ja tarmokkaat miehet pelkäävät molemmat sisällisten ristiriitainsa vaikeimpina hetkinä täydellistä murtumistaan.

Oli sentähden varmaankin ilo molemmille saada taas tavata toisensa ja avata sydämmensä, asettaa ne avonaisiksi lähteiksi vierekkäin, niinkuin oli ennen muinoin tapahtunut. Ja että ainakin Soldan kaipasi lohdutusta ja tukea, siitä puhuu eräs Cygnæuksen myöhempi kirje. Sen mukaan olisi Soldan heidän tavatessaan ollut "sekä ruumiillisesti että henkisesti paralyseerattu ihmisruumis, näkin kuori, josta elämä oli madellut tiehensä." Ett'ei nyt Soldanin tila kuitenkaan ollut aivan niin kurja kuin miksi Cygnæus sitä viisi vuotta myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä muistelee [Kirje on Jyväskylästä 18 p:ltä toukok. 1864 ja käyttää Cygnæus yllä siteerattuja sanoja itsestään. Kaikellaiset rettelöt seminaarissa olivat saattaneet hänet sellaiseen epätoivoon, että hän kutsuessaan Soldania itseään lohduttamaan huudahtaa: "Kom derföre, K.B., om det någonsin är möjligt. Du kan dessutom hafva den lärorika synen att för dina ögon skåda afbilden af Dig sjelf vid tiden af din vistelse i Göteborg d.v.s. en lekamligt och andligt paralyserad menniskokropp, en mussla, hvarur lifvet krupit ut. Aldrig skulle jag kunnat tro mig blifva så afsigkommen, så eländig som jag nu finner mig vara och kanske förblifver den korta tid detta elände kan räcka"], siitä antaa Hedlund elämäkerrassaan liikuttavan todistuksen. "Sairaus, koti-ikävä ja alakuloisuus olivat pilviä hänen taivaallaan, jotka harvoin haihtuivat. Kun se joskus tapahtui, oli hän iloinen kuin lapsi. Sellaisia hetkiä olivat ne, jolloin hän sai muutamia päiviä olla yhdessä ystävänsä Uno Cygnæuksen kanssa, joka oli täynnä tuumia Suomen kansakoulun perustamisesta."

Eikä se liene ollutkaan ainoastaan vanhojen muistojen uusiminen, joka sai Soldanin näin keveämmälle mielelle. Cygnæus toi tullessaan tuulahduksen uudesta Suomesta, nuoresta, nousevasta Suomesta, siitä, jota oli alettu ennen kuulumattomalla innolla rakentaa, jossa hän itse oli saanut yhden tärkeistä tärkeimmän nurkkakiven pannakseen ja jossa oli yksi nurkka Soldaninkin salvukirvestä odottamassa. Cygnæus oli jo päässyt alalleen, oli vihdoinkin joutunut kaipaamaansa rakkauden työtä täyttämään ja kohta oli toinenkin pääsevä siihen asemaan, että voisi uhrautua yhteisen hyvän harrastukseen, joka hänen mielestään oli Hegelin ja Snellmanin mukaan ihmisen pyhin velvollisuus.

Ystävyyden liitto, joka näin uudelleen solmittiin, kesti sitten aina Soldanin kuolemaan saakka. Lähin seuraus kohtauksesta Gööteporissa oli kirjeenvaihto Cygnæuksen ulkomailla ollessa ja Soldanin vielä viipyessä Gööteporissa. Parissa pitkässä ja yhdessä lyhyemmässä kirjeessä tekee Cygnæus Soldanille laajasti selkoa matkansa kulusta Saksassa, siellä tekemistään huomioista ja saamistaan opeista ja kokemuksista, jotka epäilemättä ovat arvokkaita lisiä hänen kasvatusopillisten aatteittensa kehityksen valaisemiseksi, mutta joista tässä kävisi liian pitkäksi tehdä selkoa. Turhaan ei Cygnæus näin verekseltään esittänytkään aatteitaan ystävälleen. Kylvö lankesi hyvään maahan ja kantoi Cygnæukselle mieluisia hedelmiä, sillä pian oli hän saava Soldanista arvokkaan asetoverin taistelussa vastustajiensa kanssa. Niitä oli paljon ja mahtavia ja niiden joukossa näkyy hänestä olleen yksi vaarallisimpia Suomen silloinen uusi finansslpäällikkö parooni Langensköld. Vaikka aivan silminnähtävästi puolueellinen saakoon tässä kuitenkin sijansa Cygnæuksen arvostelu rahalaitoksemme uudistajasta. "Meidän kesken puhuen aavistelen minä, että siitä miehestä tulee vaikein ajanmukaisen ja järkiperäisen kansanopetuksen vastustaja ja sitä hän tulee olemaan sekä periaatteesta, koska hän vihaa kaikkea itsehallinnon varjoakin, että vanhasta kannasta minun vähäpätöistä persoonaani kohtaan, jota aina on koettanut murjoa, usein mitä sydämmettömimmällä tavalla. — — Eräässä tilaisuudessa, jossa hän huomiota herättämättä tuskin olisi voinut olla lausumatta ainakin jotain sanaa minusta, matkastani ja tulevasta kansakoulusta, kuuluu hän noudattaneen kaikkia kummastuttavaa vaitioloa, samalla kun hänen kasvonliikkeensä kuuluvat olleen sitä puhuvammat. — — Hänen halunsa minun kurjan persoonani murjomiseen kasvaa sitä mukaa kuin hän näkee muiden minua kannattavan ja työntävän eteenpäin. Kaksitoistavuotisen taisteluni kestäessä obskurantismia, absolutismia ja jesuitismia vastaan en minä ole karaistunut, vaan arkiunut, koska olen oppinut huomaamaan, että minä sellaisessa taistelussa joudun tappiolle, kun katson arvoani alentavaksi ihmisenä käyttää samanlaisia aseita kuin joita nuo -ism'ien kannattajat käyttävät. Kuinka minun tulevaisuudessa on käyvä, se on Herran kädessä — nyt ainakin sitoo minua kunnia ja velvollisuudet voimieni mukaan hyödyttämään isänmaatani."

Viimeinen vakuutus on vastaus tarjoukseen, jonka hän siihen aikaan sai Ruotsista ja joka ei sisältänyt sen vähempää kuin hänen houkuttelemistaan pois Suomesta ja sitomista Ruotsiin. Meijerbergin kautta annettiin hänen tietää, että hän vaan tarvitsisi kuiskata muutaman sanan ja hänet kutsuttaisiin Rudensköldin jälkeen Ruotsin kansakoululaitosta järjestämään. Tämän johdosta kirjoittaa hän Soldanille, että "tarjous ei ole hänelle ainoastaan mielistelyä paljon yli sen mitä hän on voinut aavistaakaan, mutta että se ilahuttaa häntä myöskin sikäli, että se osoittaa olevan asiantuntevia ja arvostelukykyisiä ihmisiä, jotka uskovat hänen kelpaavan muuksikin kuin mahtavain sylkilaatikoksi, jona häntä jo pitemmän aikaa on totuttu pitämään." Ei hän tietysti kuitenkaan voi vastaanottaa tarjousta, koska hänellä on kallis velvollisuus ja sitoumus täytettävänä köyhää isänmaataan kohtaan, ja vielä vähemmin antaa asiasta mitään alkuunpanevaa kuiskausta. Mutta diplomaatti kun oli, ei Cygnæus kuitenkaan hennonut jättää tätä tilaisuutta kokonaan hyväkseen käyttämättä. Hän ehdottaa näet Soldanille, että tämä omassa nimessään vaikuttaisi ruotsalaisten ystäviensä kautta siihen, että tuollainen tarjous todellakin tehtäisiin, sillä se olisi minulle verrattoman kallisarvoinen dokumentti, kun minua taas, niinkuin odotan, aletaan vanhan tavan mukaan koirana potkia. — Suostuiko Soldan lainaamaan apuansa tähän, en tiedä, mutta tuntien hänen vastenmielisyytensä kaikkia sentapaisia temppuja kohtaan, en luulisi hänen sitä tehneen. Eikähän sitä tarvittukaan, sillä Cygnæuksella oli kyllä suuret suosijansa, jos oli vastustajiakin. Samassa kirjeessä (huhtik. 17 p:ltä 1859) hän näet kertoo, että parooni Stjernvall-Valleen oli lukenut Heidän Majesteeteilleen erään hänen kirjeensä, jossa hän puolustaa n.k. työkasvatusta Fröbelin metoodin mukaan ja jossa hän samalla ilmoittaa aikovansa kustantaa sisarentyttärensä saamaan opetusta rouva Fröbelin luona. Siihen olisi Majesteetin pitänyt sanoa: "lähetämme sinne ei vaan yhden, vaan useampia." — Tämän yhteydessä mainittakoon lopuksi, että yksi niitä naisia, jotka sitten saivat tilaisuuden matkustaa ulkomaille valmistumaan tulevan kansakoulun opettajaseminaariin opettajiksi, oli Soldanin sisar Edla, joka oleskeli Gööteporissa veljensä luona ja jonka antautuminen tälle alalle varmaankin oli seuraus Soldanin ja Cygnæuksen herättävistä keskusteluista.