SISÄLLYSLUETTELO: (continued 3)

Ne olivat vielä keisari Nikolain matkarahoja nuo killingit ja olihan niitä syytä säästäen pitää, sillä ei ollut juuri suurta toivoa uusienkaan saamisesta.

Pian oltiin nyt merellä ja pian puhaltivat raittiit tuulet matkamiestä vastaan. Liiankin raittiit, sillä matka Pohjanmeren yli Englannista Norjaan kesti — kymmenen vuorokautta. Soldan oli halunnut ilmaa, tahtonut pudistaa päältään kaikki suurten kaupunkien painajaiset. Nyt hän sitä sai. Ja vaikkakin mitä kiukkuisimmassa vastatuulessa purjehti hän nyt uutta elämää kohti, kohti uusia maita ja uusia ihanteita. Vaikka laiva keikkui kuin kaarnapalanen meressä, vaikka aallot olivat korkeammat kuin laiva oli pitkä, — ei hän ollut hetkeäkään merikipeä, vaan päinvastoin juuri meriterve ja ravakasti auttoi hän merimiehiä purjeita liikuttelemassa — harjoitus, joka vastedes Atlantin yli mentäessä oli oleva hänelle hyödyksi.

Kesäkuun 28 p:nä laski laiva vihdoinkin Fredrikstadin kaupungin satamaan Glommen-virran suuhun ja jatkoi siitä vuonoa myöten matkaansa hiukan ylempänä olevaan Sarpsburgin kauppalaan, jossa asettui ankkuriin. Sarpsburgista suuntasi Soldan matkansa Kristianiaan, jossa teki tuttavuutta ainoastaan yhden ainoan ihmisen kanssa, erään kirjakauppias Dybvadin, jolle oli saanut suosituskirjeen Kellgréniltä ja joka lupasi koettaa hankkia Soldanille jotain tointa.

Kun Soldan halusi päästä maalle, sai hän Dybvadilta osoitteen paikkaan, jossa hän voisi mukavasti ja hauskasti elellä luonnon helmassa.

Jätettyään kirjansa — ja lontoolaisen pyöreän hattunsa — Dybvadin huostaan astui Soldan jalkaisin neljän peninkulman päässä olevaan Hönefosseniin, joka on pohjoispuolella Tyrifjordia Ringerikessä. Kaksi jokea sattuu siinä yhteen noin tunnin matkan päässä Tyrifjordista ja toinen niistä muodostaa jokien risteyksessä kauniin putouksen, Hönefossenin. Vaan muutamia askeleita kuohuvasta koskesta vuokrasi Soldan itselleen huoneen.

Tässä luonnonihanassa seudussa viipyi hän nyt kymmenen viikkoa ja siitä ajasta lukee hän, mitä ruumiilliseen ja henkiseen uudistukseen tulee, uuden jakson elämässään. Hän alkoi oikein asian alkain harhailla pyssy olallaan tuon äärettömän ihanan ja suurenmoisen seudun metsissä. Hän ampui jäniksiä ja oravia ja sai käyttää sen talon koiria, jossa asui. Hän souteli joella, tuulasteli, niitti heiniä ja haravoi, karhitsi ja nosti potaattia. Ihmisistä oli hauskaa (morsomt), kun Grahn —- se oli nyt hänen nimensä — oli mukana. Hän oli heistä "en pen fyr" [kaunis poika] ja lapset toivat hänelle tuoretta lähdevettä ja saivat juomarahoja: "Han maa vaere grusomt rig den svenske fyren", sanoi emäntäni, "han har kun sidenlommetörklen." [Hän mahtaa olla kauhean rikas tuo ruotsalainen — häneltä on vaan silkkisiä nenäliinoja.]

Tähän idylliin siis Soldanin vallankumous oli päättynyt, samaan aikaan kun vallankumous Pariisissa päättyi vereen kesäkuun kahakoissa. Totta hän puhui sanoessaan, että hän oli niin epäpolitillinen pakolainen kuin mahdollista. Mutta oli hänen vallankumouksensa hänelle tarpeeksi suuri. Hän oli saanut terveytensä takaisin, voittanut luottamuksen itseensä. Ja kun ajattelee, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja kokenut ja millainen muutos jo hänen ulkonaisissakin oloissaan oli tapahtunut siitä kun hän Pietarista lähti ja saapui Ringerikeen, oli siinä yllin kyllin vaihtelua yhden vuoden ajaksi.

* * * * *

Kun ei hra Dybvadin ollut onnistunut saada Soldanille mitään tointa hankituksi ja kun ei tämä siis voinut jäädä Norjaan siellä itselleen tulevaisuutta luomaan, päätti hän syyskuun keskipalkoilla kääntää kokkansa Ruotsia kohti, jossa hänellä Arbogassa oli eräs vanha tuttava, tohtori Albert Langell. Tämän miehen kohtalossa oli jotain ulkonaista yhtäläisyyttä Soldanin oman kohtalon kanssa. Hän oli kotoisin Lappeenrannasta, mutta oli harjoittanut opinnoitaan Itämeren maakunnissa, mistä hänet karkoitettiin siitä syystä, että oli käynyt omin lupinsa Ruotsissa ja ottanut osaa erääseen ylioppilasjuhlaan Upsalassa. Hänelle oli Soldan Norjasta kirjoittanut ja saanut kutsumuksen tulla Arbogaan, jonne matkustikin Kongesvingerin, Värmlannin suomalaisseutujen, Karlstadin, Kristinehamnin ja Örebron kautta.

Arbogaan saapui hän 20 p:nä Syyskuuta ja viipyi siellä muutamia viikkoja. Tältä ajalta on säilynyt kirje (2.10.1848), joka osoittaa, kuinka ahdistetuissa oloissa hän eli, kun ei näet uskaltanut itse edes kirjoittaakaan kotiinsa. Suomessa luultiin, että hän oli jo aikoja sitten Ameriikassa ja sitä luuloa tahtoi hän — siinä tapauksessa että hänen kirjeensä ehkä avattaisiin — yhäkin ylläpitää viranomaisissa. Saadakseen olla rauhassa Ruotsissa, mutta samalla kuitenkin ilmaista omaisilleen oikean olinpaikkansa, ei hän itse uskalla kirjoittaa, vaan panee Langellin kirjoittamaan puolestaan. Jos vaara oli olemassa, niin kai se katosikin, sillä kirje oli taitavasti kirjoitettu. Langell kertoo siinä milloin niinkuin itsestään, milloin niinkuin eräästä kirjeensaajan tohtori Soldanin ja hänen yhteisestä ystävästään (Lundbergista), mutta kuitenkin niin, että annetut tiedot sopivat Soldaniin. Sen mukaan on hänen terveytensä parantunut ja hän on hommassa hankkia itselleen tointa jossain tehtaassa. Ilmoittaa hän myöskin saaneensa kirjeet veljeltä ja kehoittaa lisää kirjoittamaan. Sinä voit kirjoittaa minulle kuin omalle veljellesi. Ei kuitenkaan tätäkään kirjettä uskallettu lähettää postissa, vaan toimitettiin se A.I. Arvidsonille Tukholmaan sieltä edelleen lähetettäväksi. Kahta kuukautta myöhemmin (8.12.1848) kirjoittaa sama Langell tohtori Soldanille toisen kirjeen, jossa hän koettaa uskotella mahdollisia nuuskijoita, että heidän takaa-ajamansa otus on jo matkustanut Ameriikkaan ja että hän on New-Yorkista kirjoittanutkin Langellille. "Hänellä on sitäpaitsi uusi nimi, jota en edes minäkään tiedä — poika on kovin varovainen — vaikka hän on antanut tarkan osoitteen eräälle ystävälleen tuossa suuressa kaupungissa. Sitä en tietysti anna kenellekään kuolevaiselle j.n.e. Veli tietysti osasi lukea rivien välitse ja näki tästäkin kirjeestä, että Ameriikkaan muka matkustanut yhäkin oli Arbogassa, sillä Lundberg lähetti taaskin terveisiä, että hän tekee työtä, lueksii uusin voimin ja syventyy m.m. vuoritieteeseen, koska hän kemistinä on mieltynyt kaikkeen, joka on sen kanssa yhteydessä. Hän on terve ja reipas."

Mahtoiko nyt olla syytä näin suureen varovaisuuteen? On mahdoton tietää, koetettiinko Soldania saada kiinni, vai jätettiinkö hänet rauhaan, kun ei siinä onnistuttu. Se oli toki varma, että hänellä ei ainakaan ollut laillista turvaa ja että hänet luultavasti olisi luovutettu venäläisille, jos siitä olisi vaatimuksia tehty. Eikä hän ainakaan saanut mitään ololupaa maassa. Hän kääntyi kyllä kohta Arbogaan tultuaan parooni V.F. Tersmedenin puoleen, joka asui Ramnasin tehtaalla ja kuului olevan hyvä ystävä kuninkaan kanssa, (joka taas kuuluu olevan valistunut ja rehellinen mies), mutta tämä yritys ei ollenkaan onnistunut. Soldanin epävakainen asema teki hänelle siis välttämättömäksi pysyä yhä edelleen piilossa niin paljon kuin mahdollista ja esti häntä itse toimimasta sopivan toimen hankkimisessa. Kun muilla ei ollut samaa harrastusta kuin hänellä, ei hän lopulta mitään tointa saanut ja oli pakotettu jättämään Ruotsin. "Jos minä vaan voisin pysyä piilossa vuodenkaan eteenpäin" — kirjoittaa hän Hedlundille — "niin olisi kaikki ohitse. Minulla on hyvä toivo siihen, että yleinen mielipide, joka ei nytkään ole minulle epäedullinen, on sill'aikaa vakaantunut siihen määrin, ett'ei se pahimmassa tapauksessa sallisi minua luovutettavaksi, varsinkin jos homo quaestionis siihen mennessä olisi ehtinyt tulla tunnetuksi rehellisenä miehenä, jonka ryssä on tuominnut hirtettäväksi. — Niin, voisinhan minä antaa hirtättääkin itseni, mutta kernaasti tahtoisin minä sitä ennen esittää kansalle — syyn tuomioon."

Oltuaan Langellin luona muutamia viikkoja siirtyi Soldan, luultavasti ollakseen paremmassa turvassa maalla ja elääksensä siellä halvemmalla kuin kaupungissa, lähellä olevalle Strömsholmin lastauspaikalle Mälarin rannalla, jossa Langellin appi-isä Moring oli vaakaajana. Täällä viipyi hän jouluun saakka ja näkyy alussa viihtyneen hyvin ja olleen elämäänsä tyytyväinen odottaessaan tointa, joka hänelle oli luvassa jonkun matkaa pohjoisempana olevalla Guldsmedshyttanin tehtaalla. Hän etupäässä lueskeli ja kirjoitteli, ensimmäisiä filososoofisia kokeitaan paperille pannen. Vähitellen alkoi elämä kuitenkin käydä tukalaksi, kuta kauvemmin paikansaanti viipyi. Rahat s.o. loput stipendistä olivat kulutetut ja hänen täytyi syödä armoleipää. Vaikkakin häntä Moringin luona kohdeltiin kuin läheistä sukulaista, oli asema kuitenkin vaikea. Sitä vaikeutti vielä se, että Soldan täällä samoin kuin yleensä muuallakin sopi huonosti tavallisten ihmisten seuraan. "Minussa on aivan auttamaton välinpitämättömyys näihin tuhansiin pieniin kysymyksiin, pitääkö olla puettuna frakkiin vai bonjouriin, onko sitä rouvaa kutsuttava hänen armokseen vaiko armolliseksi rouvaksi, onko Arboga hauskempi kuin Norrköping, — joka välinpitämättömyys tekee minusta 'kummallisen kurjen' ja asettaa minut ulkopuolelle ympäristöni tavallisinta ja välittömintä elämää."

Sentähden hän koetti, samalla kun odotti pääsyänsä Guldsmedshyttaniin, Hedlundin kautta päästä kokonaan pois näiltä seuduilta. "Enkö voisi nyt saapua kaikessa hiljaisuudessa (Arbogassa ja täällä yleensä tunnetaan minut Johnssonin nimellä, vuoriylioppilas Suomesta) maisteri Hedlundin veljen tai isän maatilalle Eldgarnissa ja taas uudella nimellä ja norjalaisena (minä osaan jotenkin 'snakke norsk') tai saksalaisena (puhun sitä kieltä yhtä hyvin kuin ruotsia, ell'en paremminkin). Voisin olla agronoomina tai kartanonvoutina tai jonakin muuna. Voisitte lähettää minulle työtä Tukholmasta: minä taidan ranskaa, englanninkieltä, suomea (myöskin venäjää, jonka jumala minulle anteeksi antakoon!) Voisin siis tehdä käännöstyötä. Enkö voisi olla olevinani kotiopettajana jossain perheessä ja näön vuoksi antaa opetusta maalauksessa tai musiikissa (soitan viulua); tai olla avullisena jotain luonnontieteellistä teosta ulosannettaessa. Jos en muuta, niin osaan ainakin piirtää kuvia."

Ystävä Hedlund ei kuitenkaan näytä voineen käyttää tätä monitaitoista miestä mihinkään näistä toimista, koska hän ehdottaa, että Soldan kirjoittaisi jotain Nya Dagligt Allehandaan, jonka toimitukseen Hedlund kuului, esim. matkoiltaan Pariisista lähdettyä, tai Venäjän oloista tai Suomen. Siihen ei Soldan kuitenkaan suostu, sillä matkallaan oli hän ollut sairas ja "mitä Venäjään tulee, niin tulen minä uudelleen sairaaksi vaan sitä ajatellessanikin; se on minulle todellakin aivan liian vastenmielistä. Mutta Suomi! jolle minä sydämmestäni olen vannonut uskollisuudenvalan, minkä aion pitää, vaikkakin minusta tulisi Ruotsin alamainen — Suomen ja mahdollisesti Suomen ja Ruotsin yhteisissä eduissa voisi ehkä läheisin tulevaisuus tarjota kansanystävillemme erityistä tehtävää. Mielipiteet Suomessa minä kyllä hyvin tunnen, samoinkuin virkamiesluokan kurjan orjamaisuuden, mutta minulta puuttuu kokonaan erityiskohtaisia yksityistietoja, enkä ole pariin vuoteen kuullut sanaakaan Suomen kansan asioista. Haluan kauheasti saada lukea jotain suomalaista lehteä, vaikka se vaan olisi Finlands Allmänna!"

Paikan saanti lykkäytyi siis silläkin taholla yhä epämääräisempään tulevaisuuteen. Ja mitä läheisempiin toiveihin tulee, niin oli tehtaanhoitaja Elzvik Guldsmedshyttanissa, joka oli luvannut hänelle kemistin paikan tehtaalla, niin huonoissa asioissa, että tehdasta hankittiin yhtiön haltuun. Soldan ei kuitenkaan hevillä luopunut toivostaan, koska hän kerran päästyään kemistiksi tehtaalle olisi samalla voinut jatkaa opintojaan kemiassa, jotka olivat niin odottamatta keskeytyneet. Mutta olo Arbogassa, johon hän uudenvuoden aikaan siirtyi Langellin luo, kävi yhä tukalammaksi, varsinkin kun ei näiden molempain nuoruudentuttavain kesken näyttänyt olevan mitään lähempää henkiheimolaisuutta. Helmikuussa (18 p.) kirjoittaa hän Hedlundille, että hän vaan muutamia päiviä tulee viipymään Arbogassa. "Se varjo, joka noin viikon päivät on tehnyt päiväni pimeiksi ja yöni kamaliksi, on ystäväni ja suojelijani Langellin aikaansaama. — — 'Der Teufel hat das Suchen und seine Grossmutter das Warten erfunden.' [Se on piru, joka on keksinyt etsimisen, ja sen isoäiti odotuksen.] Elzvikin yhä uudistuvien lupauksien vuoksi toimen saamisesta hänen luonaan tulin näyttelemään tuota pitkän odotuksen osaa, joka on kaikista vaikein; tietysti tulisin lopulta välttämättä kyllästyttämään sekä isäntäväkeäni että itseäni! — Meidän kesken sanoen on Langell oikein ensi luokan 'prosaicus', järkevyys on hänen mielestään järkeä; ulkonainen riippumattomuus ja arvo ovat ainoat joiden hyväksi ihmisen kannattaa elää y.m.s. Hän on niitä, joiden silmät ovat niin syvälle painuneet heidän omaan pöhöttyneeseen itseensä, että heidän näköpiirinsä ulkopuolella sitä on melkein suljettu. Hän ryhtyi nyt niin innokkaasti selittämään minulle, kuinka 'epäviisas' ja 'hullu' viimeinen elämäni muutos oli, että hän sai minut täydelliseen itkukohtaukseen. Vaikk'ei tuolla miehellä nyt olekaan mitään omaa vakuutusta, joka lepäisi varmalla pohjalla, onnistui hänen levittää eteeni kaikki vajavaisuuteni niin, että minä vähitellen jouduin täydelliseen epätoivoon. — Enkähän voi itseltänikään salata, ett'ei epäpolitillista tekoani voida sanoa oikeaksi. Jos siinä nyt ei ole, niinkuin ihmiset näkyvät tahtovan sitä katsoa, mitään, joka korvaisi sen mikä siinä on väärää, niin on koko juttu todellakin jotenkin surkea, ja silloin en minä ole, paitse suurta ja vaikeasti kannettavaa tyhmyyttä, tehnyt muuta kuin tuottanut suurta surua rakastetulle äidilleni ja sisarilleni. Kun on vaan tahtonut sitä, mikä on hyvää ja oikeata, niinkuin minä olen tahtonut, — niin ei hänellä ole jäleilä muuta kuin itkeä niinkuin minä tänään itkin Arbogan metsissä."

Nämä ystävät, Langell ja hänen appensa, näkyivät osanneen ottaa Soldanilta hänen itseluottamuksensa siihen määrin, ett'ei hän luule voivansa hoitaa edes pehtorinkaan tointa jossain tehtaassa. Eikä edes ruveta torppariksikaan! — jota Hedlund hänelle ehdottaa. Hän on siksi liika epäkäytännöllinen, liika heikko ruumiiltaan, eikä hänellä ole rahojakaan, joita tarvittaisiin alkamiseen, mutta suurin syy tätä Hedlundin ehdotusta vastaan — jos se nyt lieneekään ollut todenteolla tehty — on se, että hänen viihtyäkseen tuollaisessa asemassa tulisi kääntää nurin henkensä hitaasti saavuttama sisältö ja harrastukset, — niinkuin käännämme kintaat nurin — joka hänestä on mahdotonta ja luonnotonta ja väärää. Mutta hätäkeinona voisi hän kuitenkin ilman epäilystä ryhtyä mihin tahansa — niin, hän voisi koettaa olla vaikka pitsenttinä jonkun siivomman, niin, vaikkapa pahankurisenkin (!) herrasväen luona.

Näissä oloissa alkaa Soldanille yhä enemmän selvitä se, että hänen täytyy lähteä Ameriikkaan, että hän ainoastaan siellä voi päästä sopusointuun elämässään ja tavalla tai toisella pestä puhtaaksi nimensä isänmaansa edessä, sillä se häntä lopultakin enin kaikista vaivasi. Ja nimensä puhdistamisella ajatteli hän varmaankin sitä, että jotenkuten saisi takaisin maksetuksi sen osan matkarahaansa, jota oli käyttänyt, siihen oikeutta omistamatta, ja rahaa ei näkynyt olevan ansaittavissa muualla kuin Ameriikassa. Tämä tuuma saavuttaa myöskin hänen ystäväinsä hyväksymisen suuremmassa määrin kuin mikään muu hänen tuumistaan, sitä enemmän kuin he kaiken lisäksi vielä näkyvät luulleen, että Soldan jotenkuten oli valtiollisesti vaarallinen henkilö. "Kuule ja ihmettele", kirjoittaa hän Hedlundille, "täällä luullaan, että minun kirjalliset tuumani koskevat punaista tasavaltaa, kommunismia ja muuta semmoista — ja ell'en minä aivan suuresti erehdy, niin ovat he salaisesti sitä mieltä, että he toimittamalla minut maasta pois, eivät tee ainoastaan minulle, mutta myöskin isänmaalleen erinomaista palvelusta."

Maaliskuussa 1849 olivat ennen mainitun Elzvikin asiat selvinneet sikäli, että hänen tehtaansa oli joutunut yhtiön haltuun ja hän itse päässyt vakavammalle kannalle.

Maaliskuun keskipalkoilla jätti Soldan Arbogan ja muutti Guldsmedshyttaniin siinä toivossa, että hän lupausten mukaan pääsisi yhtiön palvelukseen tehtaan kemistinä ja samalla saisi lisätuloja lasten kotiopettajana. Ja jo ennen lähtöään tilaa hän Hedlundin kautta Tukholmasta paitse filosoofisia teoksia myöskin koko joukon kemiallista kirjallisuutta, sekä suuria että pieniä teoksia, aikoen todenteolla ryhtyä malmeja ja rautoja tutkimaan, jopa harjaantumaan raudansulatuksen käytölliseen johtoonkin ja siinä kohden panemaan parannuksiakin toimeen.

Epäilemättä olisi tämä ala ollut aivan omiansa Soldanille, hän kun oli sekä käytännön että tieteen mies, — minkä hän rahapajan tirehtörinä sitten kyllä osoitti — mutta valitettavasti ei tuleva hopean- ja kullanlyöjä, vaikka olikin nyt kultaseppähytin hopeakaivoksessa, päässyt taitoaan ja taipumuksiaan kehittämään, sillä olot tehtaalla olivat hiukan alkuperäisellä kannalla. Siellä oli näet kyllä entisen omistajan Elzvikin aikana ollut kemisti — 500 kruunun palkalla — mutta laboratorio oli niin vaillinainen, että siitä puuttui kaikkein välttämättömimmätkin tarpeet. Omalla kustannuksellaan tilasi Soldan sinne paitse kirjallisuutta myöskin spriilamppuja, sulattimia ja kuppeja, myyden niiden saamista varten omistamansa kiikarin. Mutta kun uusi yhtiö vihdoin huhtikuun 15 p:nä pitämässään yhtiökokouksessa lopullisesti muodostui, eivät uudet isännät enää luulleet tarvitsevansa kemistiä ollenkaan. Päästäkseen Soldanista, jota kuitenkin oli lupauksilla elähytetty, merkittiin yhtiökokouksen pöytäkirjaan, että hänet oli otettu yhtiön palvelukseen 100 R:t:n palkalla vuodessa ja ilmoitettiin samalla, että tämä päätös olisi voimassa niin kauvan kun Soldan itse tahtoi siihen tyytyä. Kun tuommoinen pestaaminen oli sama kuin poiskäsky, ei Soldan tietysti muuta voinut kuin heti luopua toimesta, jota hän ei vielä ollut ottanut vastaankaan.

Onneksi pysyi kuitenkin voimassa Elzvikin tarjooman sopimuksen toinen puoli: kotiopetus. Soldan sai asunnon ja ruuan siitä, että opetti Elzvikin lapsille kauniita taiteita, soittoa y.m. Ja nyt oli hän pelastettu siitä, mikä hänelle oli ollut kaikkein vaikeinta hänen siihenastisessa asemassaan. Hän sai tehdä työtä, ei syönyt kenenkään armoleipää ja sai, joskaan ei muuta, niin ainakin ruuan ja asunnon. Myöskin joitain pikkutöitä sai hän tehtaalta: maanmittausta, malmikokeiden tekoa ja sen semmoista. "Tämä oli minun iloisin aikani Ruotsissa, sillä minä ansaitsin ainakin leipäni."

Ei se kuitenkaan voinut olla muuta kuin väliaikaista. Soldanin päätös lähteä Ameriikkaan oli jo tehty. Ja kun hän oli saanut sen verran rahaa kokoon, että voi matkustaa Tukholmaan lopulla toukokuuta, pani hän kampsunsa kokoon ja lähti.

Ennenkun häntä kuitenkaan sinne seuraamme, tehkäämme hiukan selkoa hänen filosoofisista tuumistaan, jotka tähän aikaan olivat hänessä päässeet suureen vauhtiin ja jotka täyttivät hänen mielensä. Harrastus filosofiaan, innostus ajattelemiseen ja elämän suurten kysymysten ratkaisemiseen ja palava halu totuuden perille pääsemiseen, — se oli se uusi maailma, jonka ranta oli alkanut hänelle jo Pariisissa ollessa häämöittää ja jonka saavuttaminen siitä lähtien yhä enemmän muuttui hänen elämänsä päätarkoitukseksi. Taiteilija, insinööri, kemisti Soidan, jotka olivat vaan eri puolia tästä monipuolisesta miehestä, alkaa vähitellen kehittyä siksi, joka oli hänen oikea minuutensa: — filosoofi Soldaniksi.

10.

Filosoofi Soldan.

Kirjeitä Hedlundille. — "Rohkea sana voimasta." — Tulo Tukholmaan. — Ei uskalla jäädä sinne. — Eldgarnissa. — Lähtö Ameriikkaan. — Heisingörissä.

Ollessaan ensin Arbogassa ja sitten Guldsmedshyttanissa ilman mitään varsinaista tointa oli Soldaniila hyvää aikaa lukemiseen ja miettimiseen ja mietteittensä paperille panemiseen. Eräässä kotiinsa kirjoittamassaan kirjeessä kertoo hän näkyvällä mielihyvällä, että hänen terveytensä ja yleinen tilansa on parantunut niin, että hän on voinut täyttää paksun kirjan ei ainoastaan muistiinpanoilla muista kirjoista, vaan myöskin omilla. Hän voi ei ainoastaan lukea ja kirjoittaa, mutta myöskin ajatella hiukan.

Hän alkaa miettiä teosta, jonka tarkoituksena olisi esittää luonnontieteellinen tutkimus Jumalan ilmestymisestä luonnossa, hänen tahdostaan ja ihmisen paikasta ja merkityksestä maailmassa ja hänellä on mielestään jo hallussaan se kaaos, josta tämä teos on esiintyvä. Yllyttimenä heikkojen voimiensa liikkeelle saamiseen pitää hän sitä sietämätöntä teeskentelyä, joka vallitsee ei ainoastaan yleisessä opetustoimessa, vaan tieteessäkin, puhumattakaan kirkosta. Niinpä esimerkiksi kerrotaan koululapsille raamatun ihmeistä, ilmaisematta, ett'eivät sivistyneet ja oppineet enää niitä usko. Miks'ei opettaja saa opettaa tuntemaan Jumalaa ja tietämään, että se on hänen tahtonsa, joka tapahtuu ja määrää? Miksi vaan täytyy uskoa sitä ja pysyä laimeana ja toimetonna? Sentähden tahtoo hän helppotajuisesti esittää joukon tuloksia, joista ainoastaan tieteellisesti sivistyneet ovat selvillä. Tieteen helppotajuiseksi tekeminen on hänestä aikamme tärkeimpiä tehtäviä ja se on tehtävä kansallisessa tarkoituksessa s.o. erikseen jokaista kansaa varten siten, että kansan sivistyskanta ja muut olot ja edellytykset otetaan lukuun. Ja hän ryhtyy jo esipuhettakin kirjoittamaan tähän kansanvalistusta tarkoittavaan teokseensa, siteeraten siinä erästä saksalaista leikinlaskua, joka sanoo: "Niin, Lutherus osasi oikeaan, ainoastaan mustetta paholainen hiukan pelkää; ainoastaan sen voimalla voi hänet karkoittaa." Hänkin toivoo voivansa heittää jotain mustetta valheen henkeä vastaan.

Esipuhetta pitemmälle ei teos kuitenkaan joudu, mutta aate siitä väikkyy hänen mielessään vielä Atlantilla keinuessa ja jälkeenkin päin.

Samoilta ajoilta kuin nämä tuumat on Soldanin papereissa säilynyt myöskin joukko häntä erinomaisesti kuvaavia ja hänen mielipiteitään valaisevia kirjeitä ystävälle Hedlundille, jossa hän avaa tälle koko henkensä ja maailmankatsantotapansa, samalla kun saa tyydyttää tuota aina tuntemaansa tarvetta puhua henkilölle, jonka luulee itseään ymmärtävän. Jokainen, joka elämänsä murrosaikoina on löytänyt jonkun, joka tahtoo häntä kuulla ja ymmärtää, käsittää, mikä viehätys mahtoi Soldanille olla saada purkaa sielunsa tämän henkiheimolaisensa eteen. Mielipiteet ja katsantotavat olivat kyllä eroavaisia, samoin kuin luonteetkin olivat vastakkaisia — Soldan haaveilija ja teoreetinen filosoofi, Hedlund käytännön ja terveen järjen mies — mutta tuo vastakohtaisuus oli tietysti vaan omansa antamaan sitä suurempaa viehätystä keskustelulle. Voi olla, että ystävyys Soldanin puolelta oli syvempi ja suurempi, hänellä kun ei kaukana maalla asuen ollut ketään muuta ystävää, mutta että Hedlundkin tunsi lämpimästi, siitä on todistuksena m.m. sekin, että hän Soldanista kirjoittamassaan nekroloogissa laajalti refereerasi juuri näitä Soldanin kirjeitä, koettaen niiden mukaan antaa käsitystä ystävänsä maailmankatsannosta.

He eivät olleet tavanneet toisiaan sen jälkeen kun olivat Pariisissa eronneet. Hedlund oli viipynyt siellä Soldanin jälkeen aina syksyyn saakka. Soldan sanoo hänet "tervetulleeksi politikan meluavasta metropoolista rauhalliseen Ruotsiin!" Mainittuaan sitten, että hänellä olisi kaikellaista, josta haluaisi jutella, kysymyksiä, jotka koskevat kaikkia ja siis etupäässä niitä, jotka harrastavat yleisiä asioita, sanoo hänkin tulleensa varmaan ja itsenäiseen käsitykseen elämästä ja maailmasta ja että tämä vakuutus on yhtäpitävä ajan hengen kanssa. "Sellaisessa tilassa ollen ei ihminen kuitenkaan tyydy siihen erillään oloon maailmasta, jossa minä tätä nykyä elän. Voihan kyllä, missä lieneekään, tehdä lentomatkan maailman ympäri henkensä siivillä, mutta semmoisella retkellä näkee pääasiassa vaan sen, mitä on nähnyt ennenkin. Nähty esiintyy kyllä useimmittain yhä selvemmässä valossa, mutta uusia puolia, uusia olemusmuotoja ei helposti huomaa, ell'ei ole nero. Mutta selvyyskin on verrannollinen asia ja — man kann logisch richtig den grössten Unsinn deuten." [Voidaan loogillisesti suurimpiakin mielettömyyksiä selittää.]

"Se alakuloisuus, joka oli minussa eniten silmiinpistävää, kun tapasimme toisemme ranskalaisen vapauden myrskyn mainingeissa, ei ollut muuta kuin maininkia siitä myrskystä, siitä totisesta ja sentähden ankarasta taistelusta, jota olin taistellut vanhaa pinttynyttä ja monipäistä lohikäärmettä itsekkäisyyttä vastaan. Tämä taistelu oli kuin taistelua elämästä ja kuolemasta hyvän isän ja hänen pahain poikainsa välillä, jossa molemmat puolueet olivat vähällä menehtyä. Voin siis hyvällä omallatunnolla pyytää, ett'ei käyttämääni suoraa kieltä katsottaisi kehumiseksi. — — — Sentähden tahdonkin heti ilmaista, että olen pääasiallisesti työskennellyt luonnontieteiden alalla, ja siellä ja täällä myöskin järsien jotain luuta abstraktisen filosofian luurangosta, sekä että minun suuntani sentähden ei liene se, joka luullakseni on maisteri Hedlundin. Luulen näet, että Maisteri on kääntänyt silmänsä etupäässä puhtaasti politillisiin ja yliteiskunnallisiin kysymyksiin, jota vastoin kirkon taikauskoisuus minua eniten vaivaa."

Päästyään näin alkuun ja saatuaan Hedlundilta ystävällisen vastauksen alkaa hän seuraavassa kirjeessä (12.12.1848) esittää mielipiteitään lempiaineistaan kirkosta ja uskonnosta:

"Meidän protestanttinen pohjolamme on tätä nykyä sairas ja veltto; on olemassa ilmeinen seisaus sen henkisessä kehityksessä. Sinä tunnet ne tuhannet taudit, jotka niin itsepintaisesti jäytävät kansan vapautta ja onnea. Kuinka ne ovat syntyneet, sen sanoo meille historia; mutta kuinka ne ovat parannettavat, — — siinä on kysymys. — Sinä olet radikaali politikassa, minä olen radikaali uskonnossa."

"Uskonto on juuri sekä yksityisten että kansain elämässä ja toiminnassa. Kansain taudit näemme me molemmat; minä luulen, että syy on itse juuressa. Minun mielipiteeni on, että maan uskonto on huono ja juuri sentähden heikko ja sen huonouden päätän minä sen heikkoudesta. En tiedä, kuinka pitkälle voit seurata minua tässä asiassa, mutta jos väität, että maan uskonto on puhdasta kristinuskoa, niin vastaan minä, että ehkä se olisi sitä, ell'ei se olisi kiedottu elähtäneen kirkon kankeaan muotoon. En minä tahdo kristinuskoa, vaan kirkkoa vastaan vetää miekkaani (tai kynääni), niin heikko kuin se olkoonkin. Teen tarkan eron Kristuksen oman opin ja sen opin välillä, johon se ihmiskunnan vahingoksi on kiedottu."

"Uskontoa saarnataan meillä uskona, samalla kun jokainen tietää, että 'usko ei ole joka miehen asia.' Jo kasvavana poikana, vaikk'en suinkaan ollut väliäpitämätön uskonnosta, minun oli kokonaan mahdotonta uskoa kaikkea, mitä saarnattiin raamatusta ja katkesmuksesta. Mutta minä en tiennyt, mitä minun pitäisi uskoa — enkä siis välittänyt erittäin paljon koko asiasta; uskontoni oli silloin huono, niinkuin se on kaikilla muillakin, joita se ei kannusta tehokkaaseen itsensä uhraamiseen. Jos usko muutoin mitään merkitsee, niin tulee sen ainakin olla täydellisesti eheän ja kestävän uskon s.o. vakuutuksen. Ainoastaan semmoisena ollen voipi se temmata ihmiset noista alhaisista ja yksinomaisista kukkaropuuhista. Eikä se ainoastaan voi sitä, vaan se myöskin tekee sen. Jos se ei sitä tee, niin se horjuu itse — ja uskonto on huono."

"Mutta nyt kuuluu tämmöisen uskon lujuuteen myöskin jonkun verran tietämättömyyttä (en puhu tässä niistä, jotka tutkimusten kautta ovat tulleet vakuutukseen, sillä se on silloin tietoa), jonkunlaista sydämmen yksinkertaisuutta, joka meidän päivinämme ja meidän yhteiskunnassamme on auttamattomasti hävinnyt. Ei niin varsinaisessa kansassa, mutta mitä auttaa se, kun se papeissa on mennyttä kalua; ja oppi, jota ei elämässä noudateta, kantaa huonoja hedelmiä. Varmaa on myöskin, että siveellisyys maassa yleensä on huono, varsinkin jos me, radikaaleja ollen, otamme Kristuksen yhtä selvän kuin syvällisen opin määräksi ja mitaksi. Mitä tekevät herrat muuta kuin pelaavat korttia ja mitä tekee talonpoika muuta kuin kyntää ja ahertaa leivän vuoksi, samalla kun hän moraalinsa avulla töin tuskin pääsee purjehtimaan yhteiskunnallisten lakien karisten niemien ohitse. Entä vankilain asukkaat, jotka muuten kaikki kuuluvat tuohon yksinkertaisempaan kansanluokkaan? Ehk'eivät olot nyt ole huonommat (minä luulen, että ne ovat paremmat) kuin puhdistetun opin alkuaikoina; mutta varma on, että ero sen välillä, miten on ja miten pitäisi ja suureksi osaksi voisikin olla, jos uskonnolla olisi elämää, tätä nykyä osoittaa kauhean aukon olevan olemassa. Niin ainakin minusta näyttää, kuinka asiata käännellenkin: suuren joukon uskonnollinen itsetietoisuus — ja seurauksena siitä myöskin valtiollinen itsetietoisuus on kahlehdittu ja puolikuollut."

"Jos kysytään, miksi törkeitä rikoksia tavataan ainoastaan yhteisessä kansassa (en tarkoita virkamiesluokan turmelusta, joka usein on kylläkin suuri, mutta harvinaisempi; vaan varkautta, murhaa ja murhapolttoja), niin näkyy selvästi, millä tavalla valistus yleensä vaikuttaa, nimittäin tapoja jalostavasti. Mutta ilmeistä on, että tuo usko, jota saarnataan yksin autuaaksi tekeväksi, on verrattomasti paljoa heikompi herroissa kuin talonpojissa. Se ei ole luterilaisuus, joka on korottanut edellisten siveyden mainitussa suhteessa, se on syrjästäpäin saatu tieto, joka enemmän tai vähemmän on muodostunut dogmeista riippumattomaksi uskonnoksi. En uskalla vedota siihen niinkuin tosiasiaan, mutta luulen kuitenkin, että yleensä juuri ne herrasmiehet, jotka enin ovat vapautuneet itsekkäisyydestään ja omistaneet omain asiainsa ohella myöskin kanssaihmistensä asian, että juuri nämä ovat niitä, joissa dogmaatinen usko eniten on kadonnut. Mutta se, mikä heissä on heidän opinnoistaan muuttunut todelliseksi ja eläväksi uskonnoksi, se on osoittautunut olevansa todellista ja elävää uskontoa, se on varmaankin ollut sopusoinnussa Kristuksen moraalin kanssa. Näkyy, ett'eivät ne ole dogmit eikä siis kirkko, jotka elähyttävät siveelliseen toimintaan, vaan moraali, joka meillä on Kristuksen oma oppi eikä apostolien lisäykset ja Lutheruksen itsepintainen puustavillisuus — joka ehkä oli hyvä aikanaan. Mutta dogmit eivät ainoastaan ole hyödyttömiä, ne ovat myöskin vahingollisia, sillä ne saavat uskon horjumaan, samalla kun ne sulkevat pois tiedon, joka voisi tukea sitä ja pitää sitä pystyssä. Sentähden en minä usko, että ihmisen autuus voi riippua siitä, mitä hän uskoo, vaan hänen pyrinnöstään seurata Kristuksen esimerkkiä, jos hän kerran huomaa sen järkeväksi. Ja semmoiseksi huomaavat sen kaikki, jotka kerran oppivat sen tuntemaan."

"Sillä seikka on juuri se, että kristinusko on sopusoinnussa järjen kanssa, ja mitä moraaliin tulee, on tiede hyväksynyt saman opin — kenties muutamilla tarpeellisilla lisäyksillä. Ero pappien niin usein tuomitseman tieteisopin ja kirkon opin välillä on se, että jälkimmäistä täytyy uskoa, edellistä voidaan taas tietää ja sitä helpommin myöskin uskoa. Mutta kun usko on heikko, niin on sen aika ohitse, yksin ei sitä voi enää koskaan panna paikoilleen, tiedon on silloin astuttava sijaan, jos ei mieli uskonnon pysyä — huonona."

"Minä luulen sen ajan olevan aivan lähellä, jolloin totinen ja elävä tutustuminen jumalaan ja hänen tahtoonsa ei enää tule olemaan muutamien tiedon ylimysten monopoolina, vaan että ne jätetään myöskin kansan käsiin, jonka arvo ja oikeudet v. 1848 vihdoinkin niin syvältä uurrettiin ihmiskunnan tietoisuuteen, ett'ei sitä enää koskaan saada umpeen menemään. Tiede on vaikeata, mutta sen tulokset ovat yksinkertaiset ja selvät; ainoastaan politillinen absolutismi ja kirkon hierarkia ovat viime vuosina saaneet Saksassa aikaan sen, että noin neljän vuoden kuluessa ei vähemmän kuin 150 tuhatta ihmistä on pannut toimeen vallankumouksen kirkoissaan. Meillä ei välitetä tästä vallankumouksesta uskontomme emämaassa. Mutta mikäli minä uskallan uskoa, on tämä välinpitämättömyys yhtä vaarallinen kuin toinenkin, ja niinkuin jo sanoin — sen alku ja juuri, — samoinkuin tuo saksalainen valtiollinen tulistuminen viime helmi- ja maaliskuussa nähtävästi oli seurauksena ennen tapahtuneesta uskonnollisesta vapautumisesta."

"Mikä nyt on totuus? Sitä nyt ei tosin ratkaista kirjeessä, mutta se ei oikeastaan ollut aikomuksenikaan. Tahdoin vaan henkilölle, joka minut ymmärtää, puhua pari sanaa asiasta, josta sydämmeni on täysi. Jos ei mikään siitä, josta ylempänä olen puhunut, olisi totta, niin on ainakin se totta, ett'ei täällä Ruotsissa ole omantunnon- eikä uskonnonvapautta. Vai olenko väärässä? Minulle sanotaan, että se, joka jättää Lutheruksen opin, ajetaan maanpakoon sen tai sen kaaren mukaan."

"Sinä huomaat, että se aate, joka minua elähyttää, ei ole arvoton. Kun et vaan kirjeeni heikosta yhtenäisyydestä saisi syytä huudahtamaan: 'Nalle hyvä, elä tuossa yrittelekään!' Mutta ei minunkaan uskontoni ole mikään lastentaru, vaan hedelmä ennakkoluulottomista opinnoista. Olen nyt järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että se Jumala, josta on puhuttu aina sitten kun löydettiin ainoa Jumala, — ei ole mitään muuta kun se henki, joka elää luonnossa ja luonnon kanssa ja siis myöskin ihmisessä; ja ett'ei siis myöskään ihmissielu ole ainetta, vaan henkeä, joka elää ihmisluonnossa ja sen kanssa."

Yllä oleva kirje Hedlundille on kirjoitettu joulukuun 12 p:nä 1848. Kaksi kuukautta turhaan vastausta odotettuaan ei Soldan enää voinut vastustaa haluaan uudelleen kääntyä sen ainoan henkilön puoleen, jonka hän tunsi Ruotsissa semmoiseksi, joka voisi häntä ymmärtää. Ei tämäkään henkilö näytä liioin joutaneen filosoofiseen ajatustenvaihtoon, mutta välipä sillä — pääasia oli, että kirjoittaja sai koota mietteitään ja harjoitella itseään niiden esittämisessä. Helmikuun 2 p:ltä 1849 on kirje, jossa hän kertoo entisistä ystävistään Pietarissa sekä ulkonaisista asioistaan.

Saatuaan sen johdosta vihdoinkin vastauksen Hedlundilta, lähettää hän hänelle kohta taas uuden kirjeen, jossa ensin lausuu ilonsa siitä, että Hedlund on näistä syvistä ja vaikeista kysymyksistä pääasiassa samaa mieltä kuin hänkin. Sitten seuraa taas mietteitä:

"Sinä kehoitat minua mainitsemaan jotain tieteellisistä tuumistani. Niin, näetkös; mutta sopikaamme ensiksi siitä, että Suomen kohtalo eräissä kohdissa vielä on sidottu Ruotsin kohtaloon ja että me siis niin sanoaksemme olemme veljiä toivossa ja hengessä. Minusta on huonosti kansan kansallisen kehityksen laita, niin kauvan kun kirkossa ei ole elämää eikä liikettä. Kristinusko ja lutherilainen kirkko ovat — kaksi eri asiaa — eikä yksi — ja tämä on käsitettävä ja myönnettävä. Mutta en nyt tahdo tästä puhua."

"On katsottava ihmiskunnalle tärkeäksi asiaksi, että tiede on voinut vahvistaa koko joukon asioita, joita ilmestys, tunne, usko ovat ennen esittäneet. — Kokemukseni on myöskin vakuuttanut minua siitä, että alkuperäinen suuressa yleisössä elävä usko usein on horjuva ja toimeton. Ei mikään ole niin tavallista kuin sunnuntaijumalisuus, johon on sekotettu arkisuruttomuutta. Se ilmenee kansainkin elämässä. Kun minä nyt huomaan, että filosofia tarjoo minulle vakaumuksen, joka pysyy voimassa koko viikon, samalla kun se vapauttaa minut monesta asiasta, jotka ainoastaan rasittavat omiatuntoja — niin en voi muuta kuin uskoa, että kirkon täytyy lähteä liikkeelle jotain vastaan — niin, jotain, joka toistaiseksi on yksinään liikkeessä, sill'aikaa kun kirkko lepää kaikessa rauhassa — rauhassa, joka on äärettömäksi vahingoksi kansoille. Sanalla sanoen, näen suuren ja hedelmällisen työalan, mutta joka on vielä aivan vähän viljeltyä."

"Tässä on nyt vako, jota minä valoisina hetkinäni luulen kykeneväni kyntämään. — — Luulen pienten opintojeni nojalla geologiassa, fysikassa ja kemiassa y.m. voivani sekä oppineille että oppimattomille yleistajuisella tavalla todistaa jumalan immanensin luonnossa, jossa hän esiintyy luovana aatteena ja ihmisessä, jossa hän esiintyy persoonallisena henkenä! Puoli Eurooppaa pyrkii ja haparoi tätä nykyä sillä tiellä, joka viepi tämän asian käsittämiseen — siellä ja täällä itsetietoisesti, mutta usein kuitenkin ainoastaan aavistellen. Seuraukset siitä ovat monet ja runsaat. Tämä väite on itsessään kenties tärkeimpiä todistettavia. Moni on iskevä kirveensä kiveen ja ehkä olen minä niistä ensimmäinen. Mutta kieltämätöntä on, että tämä asia on ihanimpia, joiden eteen voi elää."

Ja hän ryhtyy sillä innolla, joka aina seuraa uuden aatteen ja uuden elämäntehtävän keksimistä, esittämään sitä muillekin. Hän kirjoittaa jonkunlaisen filosoofisen tutkimuskokeen Ett vågadt ord om kraft (Rohkea sana voimasta) joka täyttää kaksitoista tiheään kirjoitettua sivua. Ryhtyessään siihen tuntee hän sen onnistumisesta samoinkuin muittenkin mietteittensä kelpaavaisuudesta, s.o. siitä, onko niissä mitään juurta ja perää, riippuvan, voiko hänen mielensä kohentua. Heikko ääni hänelle sentään kuiskaa: ei ole kaikki hulluutta, joka minua elähdyttää. Ja kun hän on saanut kokeensa valmiiksi, heittää hän laukun selkäänsä ja astuu jalkaisin Guldsmedshyttanista kolmen peninkulman päässä olevaan Linden kaupunkiin, jossa asuu eräs viisas mies, vanha rehtori Pehr Vilhelm Bergstrand. Tämän luo menee hän ja esittää itsensä ja teoksensa. Viikon perästä tekee hän saman matkan uudelleen ja saa ilokseen kuulla, että Bergstrand katsoo hänen harrastuksiansa totisiksi ja perinpohjaisiksi ja kiittää hänen esitystapaansa erittäin intresantiksi ja selväksi, samalla kun kehuu hänen luonnontieteellisiä tietojaan. Kirjoituksen on hän kuitenkin varustanut murhaavilla reunamuistutuksilla ja he joutuvat väittelyyn transcendensistä ja immanensista. Lopputuloksena keskustelusta on se tavallinen, että nuori filosoofi pysyy omissa mielipiteissään ja saa niihin vielä vahvistustakin.

Tämä Soldanin "progradu"-koe on muutamilla lyhennyksillä näin kuuluva:

Rohkea sana voimasta.

"Ihmishenki on aina pyrkinyt ratkaisemaan maailman ilmiöitä. Mutta tähän saakka on se tehnyt sitä n.s. tietämättään. Ihmiskunta on siinä kohden elänyt järkevästi, melkein niinkuin lapsi elää järkevästi. Vanhemmat sanovat lapselle: 'sinun täytyy tehdä niin ja niin, sillä Jumala käskee, katso, me teemme itsekin samalla tavalla.' Ja lapsi uskoo ja on järkevä; usko s.o. järki tunteen muodossa johtaa häntä. Mutta lapsi on järkevä ainoastaan mikäli hänen ajatuksensa seuraa Jumalan tahtoa."

"Kun nyt siis maailman järkevä alku oli tuntematon, tuli luonnonilmiöitä selitettäessä aina eteen jotain selittämätöntä. Täytyi myöntää, että vaikka tunnettiinkin useita perussyitä, ei kuitenkaan tunnettu näiden perussyiden syytä. Ja silloin keksittiin voimat (gravitatsioni, attraktsioni, repulsioni, kohesioni j.n.e.) selittämään maailman syntyä ja sen eri geoloogisia aikakausia."

"Mutta niinpiankun tultiin siihen, että maailmaan ilmestyi eläviä olentoja, kasveja ja eläimiä, silloin väitettiin, että ne ovat Jumalan luomat, että hän astui alas valmiin maan päälle ja viipyi siellä viikkokauden, jolloin elämä sai alkunsa. Muuta ei tarvittukaan jatkuvan elämän selvittämiseksi: Kasvien ja eläinten kylvetyt siemenet kantoivat hedelmiä kukin lajinsa mukaan ja noudattivat määrättyä lakia uuden voiman vaikutuksesta s.o. _elin_voiman."

"Mutta sopiihan kysyä: onko mitään järkevää syytä otaksua, että kaikkien näiden voimain ohessa on olemassa Jumala, joka on niiden ulkopuolella? Miksi ei voi koko kaikkisuutta järjestää kaikista voimista muodostuneella _yleis_voimalla, niinkuin sen erikoisuudet (geoloogiset aikakaudet, kasvin elämä) on järjestetty jollain erikoisvoimalla. Miksi ihmisen luomiseen tarvitaan erityistä Jumalan toimenpidettä? Totta kyllä on, että elinvoimassa vaikuttaa koko joukko erityisiä, ikäänkuin alivoimia, mutta mitä merkitsee se yleisvoimalle? Huomaamme sen päinvastoin olevan ikäänkuin yhteiskudoksen koko kaikkisuudessa aineeseen vaikuttavista voimista. Kun kivi putoo maahan, kun kaksi atoomia yhtyy muodostaakseen uuden, kun nämä uudet atoomit liukenevat vedessä imeytyäkseen ilman painosta ja huokoisvedosta kasviin j.n.e., ei voima siinä ainoastaan vaikuta aineeseen yleisenä attraktsionina ja repulsionina, vaan se myöskin välittömästi johtaa jokaisen atoomin sinne, mihin sen on mentävä. Kasvin elinvoima ei ole muuta kuin summa niistä eri voimista, jotka yhteensä aikaansaavat kasvin s.o. luovat sen. Mutta eikö myöskin tuo suuri yleisvoima ole tuollainen koko luonnon elinvoima, joka erityisten luonnon voimain kautta ei ainoastaan vaikuta aineeseen, vaan myöskin järjestää sen niin, että kaikkisuus luopihe yhtenäisine sisältöineen? Toden totta, ei ole Jumalaa, on vaan yleisvoima, joka on kudos äärettömän moninaisesti yhteisvaikuttavista yksinkertaisemmista voimista. Kirjoittaja koettaa valaista väitettään m.m. kemiallisen heimolais- eli taipumusvoiman avulla, joka ilmaantuu m.m. siinä, että kaksi atoomia vetyä aina yhtyy yhteen atoomiin happea. Tämä yhteys muodostaa uuden yhteyden, nimittäin atoomin vettä. Kysyn, eikö tämä heimolaisvoima, tämä tuntematon ilmiö ole todellinen elinvoima niille uusille yhteyksille, joita sanotaan vesiatoomeiksi. Tai jos elinvoimaa s.o. sitä voimaa, joka järjestää ja yhdistää erilaiset atoomit määrätynlajiseksi yksilöksi, kutsumme sen sieluksi, eikö tämä sielu ole täysin sama asia kuin tuo muuten tuntematon heimolaisvoima?"

"Samalla tavalla voisi tarkastaa myöskin monimutkaisempien atoomien syntyä: jokainen atoomi alunaa on esim. aina saman lain mukaan muodostunut yhteys 66 yksinkertaisesta atoomista, joiden joukossa on aina viiteen erilaiseen aineeseen (kun esim. puun kudoksissa on vaan kolmea lajia: hiiltä, vetyä ja happea). Se ei ole mikään sattuma, joka yhdistää nämä 66 atoomia, sillä jokainen tällainen yhteys on rakennettu aivan samalla tavalla kuin muutkin — niinkuin mansikka on toisensa näköinen, tai vielä enemmänkin. Se kemiallinen voima, joka synnyttää aluna-atoomit, on aivan yhtä pätevästi sen 'elinvoima' kuin mansikan elinvoima on se monimutkainen voima, joka muodostaa atoomit mansikaksi."

"Jos tarkastetaan alunakristallia, joka kasvaessaan suuremmasta määrästä alunaliuosta on erittäin kaunis ja säännöllinen oktaedri, niin täytyy se tunnustaa yhtä selittämättömäksi tulokseksi kuin mansikka tai joku muu luonnontuote. Väitetään ehkä, että sen säännöllisyys on seuraus siitä, että eri aluna-atoomeilla on määrätty muoto ja että ne yhteenliitettyinä muodostavat säännöllisen tuloksen. Niin ehkä onkin. Mutta ei saa unohtaa, että tälläinen selitys — tietysti niin pitkälle kuin se ulottuu — myöskin voidaan antaa kasvin elinvoimasta: se eroitetaan niin hyvin kuin voidaan useiksi eri voimiksi. — Mutta kun tässä ei päästä mihinkään yksinkertaisten tunnettujen voimain avulla, niin keksitään uusi: kasvin elinvoima."

"Mutta tässä sopii kysyä: mitä järkevätä syytä on pitää sellaista monimutkaisempaa voimaa kuin esim. mansikan elinvoimaa riippuvana jostain luonteeltaan toisellaisesta kuin on esim. se yksinkertaisempi sähkövoima, joka yhdistää alunan yksinkertaiset atoomit yhdeksi ryhmäksi? Jos sähkö on erityisellä tavalla kokoonpantu aine, joka välittää kemiallista yhteyttä korkeampaan tarkoitukseen aijottujen atoomien välillä, mistä tulee sitten tämä sähkö? Eikö sen alulla ole mitään tekemistä niiden korkeampien tuotteiden alun kanssa, joiden yhteyttä se välittää?"

"En voi muuta ymmärtää kuin että syynä siihen, miksi luulemme paremmin tuntevamme aineellisten atoomien vetovoiman alkua kuin kasvin syntymisen alkua, on se, että meidän mielestämme attraktsioni on jotain yksinkertaista ja ilmenee kaikessa aineessa, jota vastoin viimemainittu ilmenee vaan pienessä osassa siitä. Kasvin syntyä emme voi selittää — se on siis varmaankin Jumalan luoma, mutta atoomien yhteys on yksinkertainen asia, se perustuu atoomien — attraktsioniin. Niin tavallisesti selitetään. Mutta mistä syystä attraheerautuvat atoomit? Niin, sitä ei kukaan tiedä. Jumala on ehkä sen niin luonut, antanut niille semmoisen voiman. (Varotaan sanomasta, että Jumala ehkä yhäkin luopi niin.)"

"En voi tässä olla syyttämättä kemistejä yleensä jonkinlaisesta epätieteellisyydestä. Heidän kuulee usein, ylistäessään luonnon syvimpiin salaisuuksiin tunkevaa tiedettään, huudahtavan, että Jumalan tunteminen on ainoastaan sen kautta mahdollinen. Olkoon vaan, että tämä tie on siihen tarpeellinen, mutta kun he väittävät, että he ovat oppineet tuntemaan Jumalan paremmin kuin muut, niin he erehtyvät. He kun tutkivat Jumalan ihmeellisiä ja lainmukaisia tekoja niiden yksityiskohdissa, niin heidän uskonsa siitä voimistuu, mutta tieto Jumalan todellisesta laadusta on heidän kauttaan vaan aivan vähän laajentunut."

"Ne ovat voimat, jotka minun käsitykseni mukaan ovat tämän tiedon tiellä. Puhuakseni vielä kemistien kieltä on koko luonto tulos voimista. Ainoastaan niitä tarvitaan kaikkien aineellisten ilmiöiden synnyttämiseksi alkuaineesta. Nämä voimat ovat enemmän tai vähemmän laajaperäiset. Yksinkertaiset ovat yhdistetyimpien palveluksessa ja syntyvät niistä ja niitä taas järjestävät toiset j.n.e. Meillä on sanalla sanoen kouraantuntuva selitys maailmanluomisesta."

"Vahinko vaan, että kaikessa tässä on unhotettu yksi asia, joka muistuttaa eukosta, joka mitä kauneimmin kehui vastasyntynyttä lasta: sillä oli niin kauniit siniset silmät, niin suloinen suu, niin kaunismuotoinen pää; sillä ei sanalla sanoen ollut muuta vikaa kuin se että — siltä puuttui henkeä."

"Samoin on nykyisen luonnontieteellisen maailmanluomisen laita: henki on poissa. Noiden monien voimien joukosta on unohdettu yksi, joka sittenkin on kaikista tärkein."

"Mitä se on kuin intialaiset tarkoittavat Brahmalla? Muhamettilaiset Allahilla? Kristityt Jumalalla? Ei kukaan kieltäne, että niillä on tarkoitettu maailman alkua, voiman luojaa ja ylläpitäjää."

"Me voimme siis ilman epäilystä sanoa, että tuo yllämainittu yleis_voima_ on juuri jumala, joko häntä sitten mainitaan yhdellä tai toisella nimellä. Jumala ei siis ole muuta kuin vastamainittujen kaikkien voimain yhteys; hän on luonnon elinvoima, joka luonnossa ilmaisekse äärettömässä määrässä äärellisiä voimia, jotka lukemattomilla tavoilla ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa."

* * * * *

Usein olivat Soldanin mieliharrastukset keskeytyneet ulkonaisten vaikutusten vuoksi. Milloin olivat siihen olleet syynä olot, niinkuin silloin kun hänen oli pakko luopua maalauksestaan, milloin taas hän itse yhdessä olojen kanssa, niinkuin Giessenissä, jossa hänet temmattiin pois kemian kokeilupöydän äärestä. Tällä kertaa täytyi filosoofisen ja teoloogisen kirjailijan panna paperinsa kokoon ja jättää se harrastus lepäämään epämääräisiin aikoihin. Sillä eihän kaukaisessa maaseudussa ruokapalkoillaan eläminen ollut juuri omansa kehoittamaan kirjailemiseen. Eikä tuottavampaakaan toimialaa ollut tiedossa. Ei siis muuta neuvoa kuin mitä pikimmin toteuttaa tuuma Ameriikkaan lähdöstä. Siellä häämöitti vapaus, siellä tulisi aina olemaan työtä tekevälle, siellä voisi jokainen itse valita harrastustensa piirin, siellä löytää alansa tai luoda sen.

Ja kun oli käsissä toiveiden toukokuu, kun nurmet vihersi ja kosken kohina kuului yksinäisen avonaisesta ikkunasta ja Mälari loi jääpeitteensä, niin astui Soldan höyrypurteen ja riensi Tukholmaan etsiäkseen siellä laivaa, joka veisi hänet vesien taa.

Sekavat tunteet rinnassa katseli hän Mälarin jälelle jääviä rantoja. Suomessa luuli hän kulkevansa, Suomesta lähtevänsä. Sillä Mälari on Saimaan näköinen niinkuin mansikka on toisen mansikan näköinen.

Maisteri S.A. Hedlund istui eräänä päivänä loppupuolella toukokuuta asunnossaan Sperlingin mäellä Tukholmassa, kun ovi avautui ja sisään astui roteva suippopartainen mies, päässä siniset lasisilmät. Hedlund oli juuri saanut maksaa takauksen erään karanneen ystävänsä edestä ja oli siis huononlaisella tuulella vieraita vastaanottaakseen.

— Etkö tunne minua? kysyi tulija.

— En.

Mies otti pois lasisilmänsä ja huudahti:

— Mainiota! Sitten eivät venäläiset nuuskijatkaan tunne minua.

Se oli Soldan, Mutta yhtäkkiä huudahti hän, katsahdettuaan ulos kadulle: — Mitä näen minä? Westermarck? Huuda hänet sisään.

Hedlund juoksi avopäin kadulle ja huusi sisään vieraan, joka oli Soldanin vanha kadettitoveri, kapteeni Westermarck — sama, joka oli ollut saattamassa häntä laivaan Pietarista lähdettäessä — ja oli nyt Tukholmassa toimittamassa jotain kanuunain tilauksia Venäjän valtiolle. Se oli iloinen kohtaus.

— Katsos, sanoi Soldan, osoittaen univormuun puettua upseeria Hedlundille. — Tuollainen komea herra olisin minäkin voinut olla ja kantaa tuommoisia koristuksia ja ritarimerkkejä, jos olisin siivosti käyttäytynyt.

— Kadutko?

— Kadunko! Ei, veliseni, en suinkaan kadu!

Soldan jäi asumaan Hedlundin luo muutamiksi päiviksi, mutta eräänä aamuna sanoi hän: Nyt täytyy minun lähteä. Kävelin tois-iltana Karlsbergin käytävässä Westermarckin kanssa, kun Suchtelen (Venäjän silloinen lähettiläs) ajoi ohi. Tietysti tervehti Westermarck. Eilen tiedusteli konsuli Mollerius Westermarckilta, kenen seurassa hän oli kulkenut. Westermarck ei voinut tehdä siitä selkoa. Nyt täytyy minun poistua täältä, sekä hänen tähtensä että itseni tähden.

Tämän kohtauksen on Hedlund kertonut muistosanoissaan Soldanista. Se tapahtui alkupuolella kesäkuuta ja kun ei Hedlundillakaan ollut sillä haavaa mitään tekemistä Tukholmassa, vei hän pakolaisen varmaan piiloon isänsä maatilalle Eldgarnin saareen Mälarin vesien turviin. Täällä viipyi Soldan kolme viikkoa ystävällisessä perheessä, eli kuin Saimaan saaressa ja oli onnellinen. Vihdoin viimeinkin sai hän mielinmäärin sivistynyttä seuraa, sai puhella ja vaihtaa mielipiteitä ystävän kanssa, joka häntä ymmärsi ja tahtoi häntä kuunnella. "Me nautimme yhdessä luonnosta", kirjoittaa Hedlund, "istuimme sammaleisessa vuoren halkeamassa, ja katselimme, kuinka aurinko laskeutui Vendtholmin taa. Filosofia ja uskonto olivat aina uudistuvat puheenaineemme. Soldan oli hegeliläinen, minä olin silloin vielä kirkollinen, jolla kannalla vielä pysyin pari vuotta, kunnes lukemalla raamattua ja panemalla muistiin paralellikohtia tulin vakuutetuksi raamatun auktoriteetin kestämättömyydestä. Mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan häirinnyt sydämmellistä väliämme."

Eräänä päivänä oli Soldan Eldgarnin perheen kanssa vieraissa lähellä olevassa Farentunan pappilassa. Soldanilla oli viulunsa mukanaan. Nuoriso lähtee marssimaan viheriän pihamaan ympäri, Soldan asettuu etunenään ja alkaa soittaa — marseljeesia. Marseljeesia rauhallisessa, lainkuuliaisessa, kuninkailleen uskollisessa Ruotsin maalaispappilassa! Kovin kauhistuivat siitä ukkoset: vanha rovasti ja hänen lankonsa intendentti Axel Nyström. Mikä lienee vallankumoilija koko tuo pitkä huikari, jonka ei tiedä edes oikeata nimeä. Mutta vanha ukko Hedlund pelkää vielä pahempaa: että hänen poikansa Sven on joutunut venäläisen vakoilijan pauloihin.

Sillä välin kun Soldan piili Eldgarnissa, oli Arvidsson Tukholmassa toiminut hänen hyväkseen kuulustelemalla hänelle sopivaa tilaisuutta päästä Ameriikkaan. Hänen onnistuikin saada tietoonsa norjalainen laiva, joka lastasi rautaa New-Yorkiin, ja kapteeni lupasi ottaa Soldanin mukaansa. Saatuaan siitä tiedon lähti Soldan kesäk. 21 p:nä Eldgarnista Tukholmaan.

Maasta pääsö kohtasi kuitenkin vaikeuksia passin vuoksi. Soldan itse ja hänen ystävänsä saivat juosta sinne tänne, kunnes Arvidssonin vihdoinkin onnistui Tukholman silloisen poliisimestari Bergmannin kautta järjestää asiat niin, että passiin tarvittavat allekirjoitukset saatiin. Hän ei sanonut sietävänsä nähdä, että suomalainen luovutettaisiin Venäjälle, ja niin oli asia reilassa.

Hedlund saattoi Soldanin venheellä peninkulman matkan sinne, missä laiva oli ankkurissa laivasillan ääressä. Soldan nousi laivaan ja Hedlund seisoi maissa ja ystävykset heittivät toisilleen lakkinsa viimeisiksi hyvästiksi. Se oli juhannusaatto. Ja niin oli Soldan alkanut pitkän retkensä suureen länteen.

Kesti kuitenkin useita päiviä, ennenkun Bröderne — se oli laivan nimi — pääsi ulos Tukholman saaristosta. Tuuli oli vastainen, puhalsi idästä, juhannuspäivänä ei oltu tultu pitemmälle kuin Sjötulleniin, jossa laskettiin ankkuri ja mentiin maihin juhannusta viettämään Ladugårdsgärdetissä, missä oli soittoa, tanssia, juhlariukuja, taalalaistyttöjä, sotamiehiä ja punssia. Soldankin oli siellä. Vasta 29 p:nä pääsi laiva ulos Sandhamnista, kun tuuli vihdoinkin oli kääntynyt länteen.

Laivan maatessa Sandhamnissa kirjoittaa Soldan sieltä kirjeen Hedlundille. Hän on pahalla tuulella viivykin tähden ja sitten eivät kaikki vaarat vielä ole ohitse. Laivan on määrä pysähtyä Helsingörissä. "Juutinrauma painaa rintaani kuin laivan ankkuri, vaikka minä luulen olevani jotakuinkin selvillä itseni kanssa siinä tapauksessa, että vihollinen saisi minut käsiinsä. Siitä olen varma, että ne kyllä kustantaisivat kuriirin ja antaisivat hänelle kunniamerkin palkinnoksi tyhmästä päästäni." — — "Mutta sanohan itse, eikö ole aika omituista kulkea näin milt'ei Suomen nenän editse — ja ett'ei sinne luultavasti koskaan saa palata? Jääkää hyvästi, te ystäväni, ja muistelkaa joskus tuota ikävää, mutta hyvää tarkoittavaa hupsua, joka repi rikki oman elämänsä kartan ja heitti palaset tuulen viedä."

Helsingöriin saapui laiva vasta heinäkuun 11 p:nä, oltuaan siis matkalla Tukholmasta kolmatta viikkoa ja koko ajan vastatuulessa, joka kerran ruvettuaan sille sijalle pysyi yhtäläisenä aina Ameriikkaan saakka. Helsingörissä ei tapahtunut mitään onnettomuutta eikä kiinniottajia näkynyt eikä kuulunut. Varmuuden vuoksi oli perämies kuitenkin rautaharkkojen väliin kaivanut kuopan, jonne Soldan saisi ryömiä piiloon vaaran uhatessa. Odottaessaan kapteenia maihin tulevaksi kirjoittaa hän kirjeitä sekä Hedlundille että veljelleen Suomeen. Jälkimmäisen pyytää hän jättämään Arvidssonnin toimitettavaksi edelleen. Se on kirjoitettu niin hienolle paperille, että sen voi kääntää kuinka pieneksi tahansa ja pistää liivintaskuun. "Nyt juuri tuli kapteeni ja ilmoitti 'all right'. On siis kaikki päivänselvää. Me nostamme ankkurin varhain aamulla. On siis myöskin päivänselvää, ett'en puhu siitä asiasta sen enempää. Niin, sen verran saat vielä tietää, että minä huomenna tarjoon punssia matruuseille; on näet minun syntymiseni päivä, 32 vuotta, toivoakseni samalla myöskin uudestasyntymiseni. Annoin tuoda maista aarakkia ja sokeria. — Saavun kyllä köyhänä kuin lutikka Ameriikkaan, mutta minä ajattelen, ainakin nyt, että juuri se on kaikista hauskinta. — — P.S. — Oletko kuullut sen liikuttavan tarinan Kukosta ja Hanhesta? He lähtivät purjehtimaan ja silloin pyysi hanhi kukkoa kiipeämään maston nenään ja tähystämään maata, ja kukko kiipesi maston nenään ja huusi: — 'Siinä on Helsin — göör!' — — johon hanhi vastasi: — 'Onko niin — onko niin — onko niin!' Terveisiä! — Minulla on kunnia piirtää j.n.e. Mutta kunniasta muistuu mieleeni, että sinä saat olla hyvä ja suorittaa postimaksun tästä kirjeestä: minä suorastaan en voi sitä tehdä. — Tahdon kuitenkin koettaa pientä viekkautta. Ehkä tekee laivan isäntä, nähdessään kuoren päällä kapteenin käsialan, pienen taloudellisen erehdyksen! ja niin jääpi petos viimeiseksi työkseni Euroopassa — hyvä merkki!"

Näin hilpeällä mielellä erosi siis Soldan vanhasta Euroopasta ja lähti hyvällä luottamuksella pyrkimään valtamerien yli uuteen maailmaan.

11.

Atlantinmerellä.

Päiväkirja merellä. — Hänen rukouksensa. — "Strauss ja Ullman" — Straussin oppi nerosta. — Mietteitä Jumalan olennosta. — Jumalan immanensi. — Ulos Atlantille. — Jumalan persoonallisuudesta. — Delfiinejä. — Luonnosta Atlantilla. — Pahoja unia. — Luonnontutkija. — Luonnonihailija. — Ihana yö ja aamu. — Valaskaloja. — Suunnitelma suureen teokseen. — Turskan ongintaa New-Foundlandin matalikolla. — Sandy hook. — Tulo Ameriikkaan.

Hän on päässyt rauhaan, sekä sielun että ruumiin puolesta. Ei ole enää pelkoa takaa-ajajista, eivät ahdista enää pienet jokapäiväiset kysymykset, miten tulla toimeen, miten olla. Ei hermostuta epätietoisuus tulevaisuudesta eikä elinkeinoista, sillä ennen Ameriikkaan tuloa on niitä turha ajatella.

Maailma on nyt siinä, missä se on, laivassa, käsin koskettavissa, ja elämä, se on elämää laivalla. Edestä ei näy muuta kuin merta, takaa ei muuta kuin merta ja molemmilla kupeilla on maailmanlaitaan yhtä pitkä matka. Ja sentähden hän nyt nauttii sanomattomasti ja on onnellinen ja tyytyväinen. Kirjeissä ja päiväkirjoissa olemme ennen tuon tuostakin tavanneet alakuloista mieltä, Atlantilla pidetystä päiväkirjasta emme tapaa siitä ainoatakaan ilmausta.

Ameriikasta kirjoittamassaan kirjeessä Hedlundille antaa hän seuraavan kokonaiskuvan matkastaan:

"Merellä olin minä erinomaisen hyvässä kunnossa, vaikka matka kestikin 80 vuorokautta. Monesta ihanasta päivästä minä nautin ulkona aalloilla. Mutta kun useiden päivien itsepäisen vastatuulen jälkeen 'purjetuuli' valjastettiin laivan eteen ja kuletti sitä niinkuin nelivaljakolla, tai kun yö oli pimeä ja taivas valaistu hohtokivillä tai kun pieni myrsky pilvisenä yönä hämmenteli oikean komean fosforisopan 'Veljesten' kokan edessä, silloin oli ihanaa merellä. Siellä oli usein ihanaa; minä opin rakastamaan merta, eikä minua mikään painanut. Ajattele vaan: uusi aurinko joka aamu, yksi toistaan ihanampi, jonka, ynnä rinnan täyden raitista aamuilmaa, saapi palkaksi muutamain tuntien unesta, josta ei tule puutetta laivalla; ja ilta-aurinko tulee aina kaupanpäällisiksi. — Usein näytti minusta kuin voisi merellä päästä vielä paremmaksi tutuksi luonnon kanssa kuin maalla, jossa luonto on ikäänkuin sotkuksissa. Se on niin rehellistä ja puhdasta peliä, kun aamuaurinko luo ensimmäisen kultauksensa tasasesta meren laidasta; aivan toisenlaista kuin silloin, kun se matelee ylös aitoja ja kattoja myöten maalla. Sinä näet merellä ihan kuin kouraan tuntuvasti, että tässä on matematiikkaa mukana, sinä näet silmilläsi, että maa on pyöreä; vasta merellä huomaat sinä oikein selvästi, että taivaankappalten radat eivät ole vedetyt vapaalla kädellä, vaan kompassin ja sirkkelin avulla. — Kun ei valtameren yli purjehtiessa ole mitään parempaa ajateltavaa kuin — taivas ja maa, niin käy mielikuvitus niin korkealentoiseksi, että ihminen leikkii palloa maapallon kanssa ja kiinnittää tuhannet tähtöset märän sormensa päähän, niinkuin olisivat ne hiekkajyväsiä. On jotain oikein jumalallista tuollaisessa leikissä."

Sellainen on kuva yleispiirteissä, yksityiskohdissa on se vielä viehättävämpi, tarjoten maisemia mereltä ja kuvia purjehtijan aate-elämästä. Seuraamme näitä molempia esittämällä niitä päiväkirjan mukaan, jota hän pitää rinnakkain näistä molemmista: merestä ja mietteistään merellä.

Päiväkirja alkaa keskiviikkona heinäkuun 25 p:nä. Laiva on pääsemässä Englanninkanavaan Galloperin majakan ja Flamandin matalikon välillä. Lähtien Helsingöristä 11 p:nä on se siis ollut Pohjanmerellä liki kaksi viikkoa. Ja yhä vaan kestää kiukkuinen vastatuuli. He ovat jo viidettä vuorokautta koettaneet päästä kanavaan, mutta aina vaan kantaa tuuli ja laiva luovailee yhä Galloperin matalikon tienoilla.

Varhain aamulla mainittuna päivänä tulee höyrylaiva näkyviin ja "kulkee suoraan tuulta vastaan ja meidän ohitsemme. Se kohoo pystyyn ja painuu alas kuin ylpeä hevonen, kuitenkin juhlallisemmin ja suuremmoisemmin. Tuo rohkea rinta nouse esiin vedestä ja kohoo niin korkealle, että emäpuu tulee näkyviin; ja sen liikkeen aikana näkyy kuin suonenvedontapaisia tempauksia vähäisillä väliajoilla. Kun sellainen seisaus ilmaantuu, luulee ja ikäänkuin toivoo katsoja, että liikunta alaspäin aaltoa myöten alkaisi, mutta niin ei tapahdu; sen sijaan tunkee uusi vesivuori ja taas uusi rintaa vastaan ja kohottaa jättiläisen kokkapuolen niin korkealle, että luulee perän välttämättä pitävän sukeltaa veden alle." —

Höyrylaivat olivat silloin vielä uudet, olivat olleet tuskin kymmentä vuotta käytännössä ja olivat siis omiansa huomiota herättämään, varsinkin niissä, jotka eivät purjeilla päässeet paljon paikalta liikkumaan. Sinäkin päivänä oli edistytty taapäin. Iltapäivällä kiihtyy myrsky. Aalto toisensa perästä huuhtelee kantta. Purjeita pienennetään niin paljon kuin mahdollista. "Kasvot käyvät totisiksi, kun koko laivan runko natisee, mutta pelkoa se totisuus ei ole. Se on vaan arvokkain tapa olla läsnä niin totisessa ja suuremmoisessa elementtien näytelmässä. — — Kun joimme teetä, puhalsi ankara vihuri ja yht'äkkiä kuului ukkonenkin. Rautalasti romisee laivan ruumassa ja kun laiva jonkun kerran kallistuu oikein kovasti, kuuluu rautatankojen kolinaa, joka päättyy pahaan rämähdykseen. Lasti on kuitenkin hyvin telkitty, vakuutetaan minulle."

Seuraavana päivänä, heinäkuun 26 p:nä, muistiinpanot alkavat näin:

"Sillä muuta perustusta ei taida yksikään panna, vaan sen, kuin pantu on, joka on Jeesus Kristus. Kor. 3:II.

"Ettekö te tiedä itseänne Jumalan tempuksi ja että Jumala asuu teissä. 1 Kor. 1:14."

Ja sitten seuraa näin kuuluva kappale, jonka päällä ovat sanat: "Minun rukoukseni esim. Guldsmedshyttanissa."

"Olen kärsinyt, olen kovia kokenut, vaikeita päiviä olen elänyt. Ja minä olen jättänyt sieluni Kaikkivaltiaan huostaan ja muserrettuna anonut hänen apuansa. Kylmät väreet olivat kerran sellaisena hetkenä — eräänä hetkenä kohta uudestasyntyneen vakaumukseni jälkeen — saamani kauhea vastaus kysymykseeni: 'Onko sinulla Jumala? Etkö ole teeskentelijä? Sinä olet todistellut pois häntä sielustasi! Auta nyt itseäsi tai menehdy!' Minä en ole sepittänyt tätä, tapaus on mainittu päiväkirjassani. Syvästi liikutettuna heittäysin minä polvilleni ja painoin vetiset silmäni päänaluseeni: 'Isä, käsitettävä tai käsittämätön, mikä olletkin! Sinä näet, että minä kaikella sillä voimalla, minkä minun sielulleni annoit, etsin Sinua ja pyrin päästä tahtoasi täyttämään: Ohjaa minua oikealle tielle, jos olen eksynyt. Että annat minulle anteeksi, jos olen hairahtunut, sen tiedän!"

Tämä mielenpurkaus tulee hiukan odottamatta, mutta itse on hän kuitenkin selvillä sen syistä. Moneen vuoteen ei hän sano osanneensa rukoilla. Syynä siihen ovat olleet hänen filosoofiset lukunsa, "jotka meidän aikanamme niin kernaasti ja helposti johtavat epäilykseen, mutta eivät silti yhtä helposti vapauta. Koettelemuksen hetkinä, sen tietää jokainen, joka ei ole tyhmä tai kevytmielinen ja jolla on ollut kovia taisteluita elämässä, vedetään epäilijää niinkuin uskovaistakin vastustamattomalla voimalla, joskaan ei aina rukoilemaan tavallisessa merkityksessä, niin ainakin ajattelemaan kaiken onnen ja surun alkua. Tunnemme oman voimattomuutemme ja meitä kehoitetaan ja pakoitetaan ikävöimään ja samalla toivomaan voimaa, joka voi antaa tukea kaikissa kohtaloissa."

Vielä paremmin selittää hänen mielialansa kääntymistä näihin asioihin seuraavat sanat, jotka hän samana päivänä on kirjoittanut päiväkirjaansa: "Olen lukenut 'Strauss och Ullmannin'", — ja toiset, jotka tavataan niinikään samana päivänä veljelle kirjoitetussa kirjeessä: "Jos tahdot tietää, millainen maailman-katsantotapani tätä nykyä on, niin hanki itsellesi kirja: 'Strauss och Ullmann'."

Hänellä oli matkalukemisenaan tuo siihen aikaan niin suurta huomiota herättänyt teos, kuuluisan tohtori D.F. Straussin, Jeesuksen elämän kirjoittajan ruotsiksi ilmestynyt kirjanen "Det förgängliga och beståndande i Christendomen." [Katoova ja pysyvä kristinopissa.] Tässä kirjasessaan esittää tuo suuri filosoofi selvästi ja pelkäämättä oppinsa äärimmäisenä tuloksena, että Kristus hänen käsityksensä mukaan ei ole jumalanpoika, vaan ihminen korkeimmassa ilmestymismuodossaan s.o. nero. Kun Straussin oppi ainakin siksi kerraksi teki Soldaniin mitä valtavamman vaikutuksen ja oli nähtävästi käännekohtana hänen fiiosoofisessa kehityksessään, tehtäköön kirjan sisällöstä lyhyesti selkoa.

Mainittuaan esipuheessaan, että hänen teostansa Jeesuksen elämä on käsitetty negativisesti eli ett'ei siinä muka olisi mitään asetettu sen Jeesuksen sijaan, joka siinä kielletään, nimittäin yliluonnollinen, ihmeitä tekevä Jumalan poika, käy Strauss tässä toisessa teoksessaan luomaan hänestä sitä kuvaa, jonka hän hänestä on saanut.

Kirjanen alkaa polemiikilla Paavalia vastaan, joka (Kor. 15:32) sanoo tulevassa elämässä odotettavan palkinnon toivossa taistelevansa Kristuksen puolesta. Tätä katsantotapaa Strauss pitää paljoa alempana kuin sitä, joka kaikista toivotuista palkinnoista huolimatta vaikuttaa totuuden puolesta, totuuden itsensä voiton vuoksi. Hän itse ainakaan ei semmoista toivoa tarvitse, yhtä vähän kuin häntä pelottaa toisessa elämässä uhkaava rangaistuskaan. Ei hän siltä kuitenkaan kiellä kuolemattomuutta. Hän vaan perustaa sen kokonaan muuhun kuin kostoon. Paha ja hyvä kantaa palkkansa jo tässä elämässä ja tuntuvat niiden seuraukset tulevassa elämässä siellä yhä jatkuvan kehityksen muodossa.

Niinikään vastustaa Strauss apostoolista käsitystä siitä, että ell'ei Kristus olisi noussut ylös kuolleista, olisi heidän saarnansa mitätön ja usko häneen turha. Hänelle ei ole ylösnousemisen ihme minkäänarvoinen, vaan perustaa hän uskonsa Kristukseen yksinomaan hänen elämäänsä ja vaikutukseensa maan päällä.

Ei hän myöskään katso kristinopin elinjuureksi sitä, että Kristus olisi kuolemansa kautta vapauttanut meidät jumalan vihasta ja synnin rangaistuksesta. Kieltämättä on Uuden Testamentin väärinselitystä väittää sen opiksi oppia vihastuneesta, kostonhimoisesta jumalasta, joka vasta Pojan veren kautta voitiin saada muuttamaan mieltänsä lempeämmäksi syntistä ihmiskuntaa kohtaan. Ei ole totta, että Jumala vaatii uhria, sillä jo Jeesus itse ja apostolit esittävät Jumalan armoa ja vanhurskautta ei seurauksena Jeesuksen kuolemasta, vaan edelläkäyvänä syynä siihen. Jos syntein anteeksiantaminen on mahdollinen muuttumattoman ja kaikkivaltiaan Jumalan puolesta, niin on sen täytynyt Hänen puoleltaan olla olemassa samanlaisena ijankaikkisesti, mistään satunnaisesta tapahtumasta riippumatta. Sitäpaitse ei ole Jumalan oikeudentunnon mukaista, että yksi saa kärsiä kaikkien edestä. Jumalan hyvyys muka kyllä tahtoisi vapauttaa kaikki rangaistuksesta, mutta hänen vanhurskautensa ei myönnä rangaistuksen täydellistä anteeksiantamista. Vaan ei ole hyvyyttä se hyvyys, niinpian kun viaton tietäen tahtoen jätetään rangaistavaksi, silloinkun syylliset saavat kulkea vapaina.

Vaan Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa ei olekaan tältä kannalta katsottava. Sen tarkoitus oli toinen. Se tuli välttämättömäksi hänen tahtonsa puhtauden ja voiman kautta, joka kielsi hänet väistymästä taistelussa hänen käsittämänsä totuuden ja hänen elämänsä tehtävän puolesta.

Koetettuaan sitten osoittaa, että Jeesuksen n.k. ihmeteot eivät enää voi semmoisina esiintyä meille, joskin ne semmoisina esiintyivät hänen aikalaisilleen, tahtoo Strauss vielä osoittaa, että hänen tehtävänsä siveellis-uskonnollinen arvo ja merkitys ei niiden kautta lisäänny, vaan päinvastoin kärsii, koska niiden täytyy olla joko väärin tulkituita, erehdyttävästi esitetyitä tai seurauksia joko tekijäinsä tai ympäristön, esim. parannettujen sairaiden, sairaloisesta tilasta.

Kristuksen synnynnäinen jumaluus, hänen sikiämisensä pyhästä hengestä ja syntymisensä neitseestä Mariasta on lopuksi sekin Straussin mielestä hylättävä, koska Jeesus, vaikkakin hän olisi syntynyt ilman maallista isää, ja siis siltä puolen synnitönnä, kuitenkin olisi saanut synnin äidinperinnöksi. Ei siis Jeesuksen syntyminen ilman isää anna meidän uskollemme mitään uutta tukea, mitä sillä ei jo ennestään ole.

Mutta kaikista vaikeinta on meidän käsittää — sanoo Strauss — Jeesus Nikealaisen uskontunnustuksen mukaan, syntyneenä isästä ijankaikkisesta; ja Johanneksen mukaan sanana, joka oli ijankaikkisesti Jumalan tykönä, jonka kautta Jumala on maailman luonut, joka sitten muuttui lihaksi ja asui meidän tykönämme palatakseen viimein siihen ihanuuteen, joka sillä aina on ollut Jumalan tykönä. Kuinka vieraaksi ja kaukaiseksi muuttuu meille Kristuksen kuva tämän kautta! Emme voi enää ajatella hänessä mitään tosi-inhimillistä, eivät hänen tietoisuutensa ole meidän, eivät hänen hyveensä inhimillisiä hyveitä, koska koko hänen henkinen ja siveellinen elämänsä lepää perustuksilla, jotka meiltä muilta kokonaan puuttuvat.

Ja vielä vaikeampi on Straussin ajatella Luoja ihmiseksi muuttuneena, yhtenä ainoana henkilönä. Sen hän kyllä voi käsittää ja pitää sen välttämättömänä käsitteenä, että absoluuttinen ilmasekse kaiken äärellisen tuloksena, mutta kuinka se voisi koko täydellisyydellään uppoutua yhteen ainoaan äärelliseen olentoon, se tuntuu hänestä yhtä mahdottomalta kuin tahtoisi joku väittää, että harmonian sisältö voi ilmaantua yhdessä ainoassa säveleessä. Joko on siis Jumalan ihmisenä ilmestyminen tapahtunut koko ihmiskunnassa tai ei se ollenkaan tapahtunut.

Strauss on taipuvainen ensimainittuun. Pantheismi opetti näkemään Jumalan ilmautumista luonnossa, mutta silloin se myös ilmestyy hengen maailmassa: taiteessa, valtiossa ja historiassa. Hengen maailman korkeimpia edustajia ovat nerot, ne, jotka elähyttäen ja uutta luoden ovat vaikuttaneet ihmiskuntaan. Neroja jo kaikkialla ihaillaan ja niille patsaita pystytetään. Ja kaiken tämän johdosta lausuu Strauss rohkean väitteensä: Ainoa ihailu (dyrkan) — valitettakoon sitä tai iloittakoon siitä, kieltää sitä ei voi — joka meidän aikamme sivistyneillä vielä on jälellä uskonnollisen rappeutumisen jälkeen, on neron ihailu (Cultus des Genius). Ja neron tekee hän Kristuksesta sen perusteella, että tapaa hänessä kaikki neron tunnusmerkit: sielunvoimien sopusoinnun, suuren aatteen, jonka hyväksi taisteli ja uhrautui, suuremmoisen voiman, jolla hän vaikutti ensin ympäristöönsä ja sitten jälkimaailmaan ja sitä seuraavat vaikutukset rakkauteen ja vihaan. Samalla kun Kristus siis on nero, verrattava esim. Sokratekseen, seisoo hän kuitenkin muita neroja äärettömästi ylempänä työnsä kautta, sillä ei mikään ennen häntä elänyt nero ole siihen määrin kuin hän kohottanut kansakuntain katseita korkeuteen ja opettanut heitä syvemmin ja oikeammin tuntemaan, käsittämään ja kunnioittamaan niitä voimia, rakkautta ja hyvyyttä, jotka kaikkea olevaista hallitsevat. Ja sentähden ansaitsee kristinuskon perustajanero ihailumme ennen kaikkia muita neroja. Häntä etevämpää ei ole ollut, eikä tulekaan olemaan.

Samassa kirjassa on vastaus Heidelbergin professorilta Ullmannilta, joka puolustaa protestanttisen kirkon tavallista käsitystä Kristuksesta.

Tämä kirjanen, jossa taistellaan ihmiskunnan suurimmasta ja kaikkina aikoina jännittävästä kysymyksestä, on nyt Soldanilla luettavana. Taivaan ja maan välillä väikkyessään on hän sen johdosta tullut pakoitetuksi vastaamaan kysymyksiin, joista ei kukaan ajatteleva ihminen koskaan ole päässyt ohi.

Ja hän ryhtyy sitä tekemään hänelle omituisella innolla. Se on melkein se ainoa asia, jota hän merta kyntäessään ajattelee ja miettii. Hän kävelee kannella milloin myrskyssä, milloin tyynessä, milloin auringon noustessa ja laskiessa, milloin tähtien tuikkaessa ja kuun valaistessa. Hän miettii ja punnitsee ja silmä tuijottaa kauvas taivaan rannalle, jota vasten hänen pitkä vartalonsa liikkumatonna kuvastuu. Ja sitten laskeutuu hän alas kajuuttaan kirjoittamaan ja kirjoittaa, kunnes se jostain syystä keskeytyy, jatkuakseen taas jonain toisena päivänä.

Vastamainitussa kirjeessä veljelleen lausuu hän nyt lukemansa kirjan johdosta mietteensä m.m. Straussin nero-opista:

"Ihaileminen ei ole palvelemista, ei uskontoa. En voi jättää koko sieluani neron haltuun. Nero ei ole Jumala. Neron persoona ei anna minulle mitään autuutta." Mutta joskaan hän ei voi hyväksyä Straussin oppia, ei Ullmanninkaan oppi saavuta hänen hyväksymistään tuskan ja koettelemuksen hetkinä. "Mutta uskontoa tarvitsevat kaikki, sekä nerot että nerottomat. Kenen puoleen minä sitten käännyn, ell'en Jumalan?"

"Herra Ullman, — kirjoittaa hän edelleen, — seuraako nyt kaikesta, mitä Strauss ja kumpp. ovat sanoneet, ett'ei Jumalaa ole, ett'ei hän ole se ääretön, suuremmoinen, ihana, ylen kaikkea ihana? Nero ei todellakaan ole Jumala. Mutta se, mikä on nerokasta ja ihailtavaa, on jumalallista ja on juuri osa itse Jumalasta. Me emme palvele luontoa, emme Jumalaa Luojana, vaan kun me haemme lohdutusta, haemme me persoonaa, järjellistä, itsetietoista henkeä. — — Eikö Jumala voi olla yhtä suuri ja ihailtava, vaikkakin hän luo itselleen maailman, joka on hänen elämänsä? Käykö hän pienemmäksi olemalla immanentti? Päinvastoin! Jos hänellä kerran on maailma oman itsensä ulkopuolella, vaikka se olisikin vaan henkinen, vaikka vaan yksi ainoa ihmishenki, niin on se ulkopuolella häntä vaillinaisuus, hänen rajoituksensa. Hän tulee siitä kohta pienemmäksi. Lakkaako hän olemasta persoona siksi, ett'ei kaikki toiminta hänessä ole tietämistä; siksi, että hän myöskin luopi. Onhan hän kuitenkin kaikkitietäväinen; ja persoonahan on sama kuin tieto itsestään, itsetietoisuus. Jos nyt tietämiseen ajatuksen ja Jumalan omien lakien mukaan kuuluu välikappaleita ja jos hän sellaisia käyttää, voiko se alentaa häntä? Voipi ainakin semmoisen silmissä, joka tyytyy sellaiseen kuviteltuun Jumalaan, jonka itsetietoisesti pitäisi tehdä jokainen oljenkorsi."

Kirjettä, jossa hän näitä mielipiteitä terottaa veljelleen ja joka oli aikomus lähettää maihin luotsien mukaan Englannin kanavasta, ei lähetetty ennen kuin Ameriikasta (16.2.1850). Siellä on lähettäjä siihen lisännyt, että se kuvaa hänen aatesuuntaansa siihen aikaan. "Se voi näyttää hävittämishalulta ja kieltämiskiihkolta. Se on kuitenkin aivan päinvastoin; mutta järjen puolesta on meidän taisteltava ja myöskin kitkettävä rikkaruohoa niin paljon kuin voimme. Jumalan avulla olet sinä kerran kuuleva, että mitä minä olen miettinyt, ei ollut, niinkuin ehkä sinä itse ja ainakin moni muu on luullut, vaan pelkkää huijausta. Melkein päivä päivältä selviää minulle yleissilmäys tähän merkilliseen maailman-ilmiöön (ilmiöön maailmasta) yhä enemmän. Filosofia on aivan jumalallisen ihana tiede, kun se yhdistetään luonnontieteihin."

Samassa kirjeessä heinäk. 26 p:ltä kertoo hän vielä olleensa "erinomaisen hyvissä nesteissä" merellä. Usein muistaa hän kotiaan ja muistelee sitä pitkät jaksot jotenkin rauhallisesti. "Mutta kun äidin kuva esiintyy vilkkaammin — silloin — niin silloin lopetan minä vierailuni nopeasti sillä toivomuksella: Antakoon Jumala äitiparallemme siunauksensa. — — En tiedä ollenkaan, miltä nyt Euroopassa näyttää. On aivan kuin olisin Suomessa. — — Minua kutsutaan laivassa vuoron Mister Johnssoniksi, vuoron Soldaniksi. Laivaväki on hauskaa ja erinomaista. Ovathan norjalaiset maailman taitavimpia merimiehiä. Näiden luonne on sekoitus miehekästä reippautta ja uskonnollista hurskautta. Matruusien ruumassa pidetään rukous aamuin ja illoin ja sillä välin lauletaan hauskoja lauluja."

Heinäkuun 27 p:nä pääsee laiva vihdoinkin Englanninkanavaan, saatuaan yöllä suotuisampaa tuulta. Luotseja tulee laivaan ja ostetaan heiltä ruokavaroja, mutta eivät he tiedä mitään maailmanmenosta. Kun luoviessa joudutaan milloin millekin puolelle kanavaa, niin ollaan vuoron Calais'n kohdalla, vuoron Doverin ja Soldan piirustaa ne molemmat kiikaristaan.

Mutta enempi kuin yksitoikkoinen matka ja sen pienet tapahtumat huvittavat häntä yhä hänen mietteensä. Paitse mietteitä muistikirjaan tulee jälkikirjoitus äsken kerrottuun kirjeeseen veljelle. On yhä kysymys kirjasta Strauss och Ullman, joka näkyy kokonaan vallanneen hänen mielensä. Veljen on hankittava se kirja, joka tuskin lienee kielletty Suomessa, koska se — korkeasti oppiaineiden mielestä kumoo tuon pakanan Straussin oppeja, joka tässä kumminkin on ilman sarvia ja hampaita.

— — — "Immanensin voi todistaa — tehdä silmäänpistäväksi. Se on äärettömän tärkeä asia, ja asia, jonka hyväksi voi elää ja kuoliakin."

Ja hän käy sitä todistamaan, tarttuu rohkeasti kynäänsä ja muistikirjan lehdet täyttyvät sivu sivulta hienolla kirjoituksella.

"Vanha käsitys Jumalasta, tuosta vanhan miehen muodossa esitetystä persoonasta, on hänestä mahdottomuus. Onko Hänen tuumailtava jokaista oljenkortta ja tarvitseeko Hänen miettiä, niinkuin ihminen tehdäkseen esim. jotain konetta? Onko hän todellakin sellainen nerojen nero, että hän vaan älynsä ja terävyytensä avulla saa tehdyksi sen, mitä tekee? Mutta jos inhimillistä persoonallisuutta tavallisessa merkityksessä tällä tavalla tahdotaan sovittaa häneen, niin täytyneehän kuitenkin myöntää, että hänen ajatuksensa, joskin väsymättä, täytyy toimia pala palalta, atoomi atoomilta, että tulisi tehdyksi, mikä tehtävä on. Olettakaamme siis, että se myönnetään. Mutta kuinka on silloin luomakunta ajateltava? Jos itsetietoinen ajatus seuraa pikaisen atoomin liikettä, niin ovat nämä atoomit siis itsetietoisia. Kivi, joka tekee liikkeen, esim. pudotessaan maata kohden, on siis itsetietoinen putoamisestaan tai täytyy ainakin itsetietoisen ajatuksen tästä määrätystä liikkeestä olla kivessä tai kiven mukana ja sitäpaitse olla syynä sen putoamiseen. Sen voimme ainakin otaksua. Se, jolla ei mielipidettämme vastaan ole muuta sanomista kuin että ajatus voisi olla järkevä ilman itsetiedottomuutta, hän kuvitelkoon kernaasti luovaa ajatusta itsetietoisena, s.o. samanlaatuisena kuin vapaata ihmisajatusta. Ei ole näet mitään keinoa tarkastaa, eikö sentapaista tietoisuutta ole kivelläkin. On kuitenkin myönnettävä, että sellainen ajatus ei ole vapaa siinä tarkoituksessa, että se voisi vaikuttaa mielensä mukaan eri haaroille. Kivi ei voi muuta kuin pudota."

"Silloin voisi kyllä ehkä kuvailla itselleen itsetietoisen Luojan ilman mitään välikappaletta. Mutta mihinkä silloin ihmistä tarvitaan? Mitä varten on hänen tutkittava luontoa ja maailmaa? Ja mikäli eroaa sillä tavalla myötävaikuttava Luoja meidän tunnustamastamme? Siinä ei ole vielä mitään vapaata itsetietoisuutta, ei mitään yhtenäisyyttä, joka järjestää kaikki vapaasti rakkaudesta ja viisaudesta j.n.e."

"Ja tahdotaanko hänet siitä huolimatta asettaa ulkopuolelle maailman? Hän sanoo: tulkoon! ja niin tapahtuu; sanoo esimerkiksi: tulkoon ihminen! ja ihminen syntyy s.o. hän on siinä tuokiossa valmis. Mutta onko mahdollista ajatella, että ihminen voi syntyä muuten kuin muodostumalla askel askeleelta atoomeista, jotka ovat saatettavat yhteen ja järjestettävät — vaikkakin tuo yhtäkkinen syntyminen voitaisiin ajatella tapahtuvaksi tavattoman lyhyessä ajassa s.o. luonnon lakeja sivuuttamalla. Vaan silloinkin tarvittaisiin järjestäjää, järjestävää ajatusta. Eikö sen vuoksi olisi järkevintä koettaa käsittää tuota sanaa 'tulkoon!' kaikkien niiden ajatussarjain sisällöksi, jotka järjestävät aineen?"

Näitä hän miettii. Mutta yht'äkkiä on kynä pantava pois ja noustava kannelle, sillä ollaan lähellä maata ja illan pimeässä näkyy siellä Brightonin tulilla valaistu kaupunki. Yö on ihana, kuu paistaa kirkkaasti ja muuan höyrylaiva lähenee, suuri ja komea, jonka mastosta paistaa punanen lyhty, ja paksu ja korkea savutorvi kuumottaa valkeana pitkän matkan päähän, Seuraava aamu elokuun 26 p:nä on tyyni ja tavattoman ihana ja purjehtijat ovat Wight saaren kohdalla. St. Catherinan niemestä näkyy suuri kylä ja torni ja puutarhoja.

Mutta tuuli pysyy yhä vastaisena ja matka edistyy hitaasti. Se harmittaisi ja suututtaisi, vaan ei auta merimiehen kyllästyä. Hänen tapansa on panna lauluksi, ja lauluksi panee Soldankin, sepittää seuraavat säkeet:

När man seglar ifrån ost, då vinden är från väst, Då vet jag intet bättre än sjunga som är bäst. Tussi rullan — rullan.

Man seglar en vecka och vinden är emot, Men det är sjömans vishet, han seglar utan knot. Tussi rullan — — —

Man seglar i tre veckor och seglar i motvind, Man sjunger dock och seglar och vinden ger man hin. Tussi rullan — — —

I fyra veckor kryssas, men kommes inte fram, Då kryssar man och sjunger, att knota vore skam. Tussi rullan — — —

Och än är vinden mot, fast den sjette veckan går, Men vi sjunga då vi segla, ty skulden är ej vår. Tussi rullan — — —

Och upp vi spänna vingarne alla på en gång Och i med- som motvind vi segla under sång. Tussi rullan — — —

Ja juuri kun hän on saanut laulunsa valmiiksi ja esittänyt sen, niin kääntyy tuuli ja puhaltaa suoraan perän takaa ja lupaa tulla pysyväiseksi. Kaikki purjeet vedetään ylös eikä kestä kauvan, ennenkun laiva pääsee ulos Englannin kanavasta ja voi panna suuntansa New Foundlandin matalikkoa kohti. Klo 10 seuraavana aamuna näkyy Cap Lizard, Englannin eteläisin niemi, viimeisen kerran, Eurooppa painuu pois näköpiiristä, aallot alkavat kasvamistaan kasvaa ja vaahto sähisee kokassa ja kupeilla. Ollaan Atlantilla.

Taas kynä käteen, taas mietteet kohoamaan kohti maailman korkeimpia kysymyksiä, jatkoksi edellisille. Se on yhä kysymys Jumalan immanensista, jota hän koettaa ratkaista.

"Jo ensi silmäyksellä, minkä luomme luonnon järjestykseen, aavistamme immanensin. Näemme, kuinka kaikki on järjellisessä yhteydessä kaiken muun kanssa, niin että siis yhteinen ja yksi ainoa järki luopi, järjestää ja yhdistää kaikki. Yksi ajatus, sisällöltään äärettömän vaihteleva, elää maailmassa ja luopi sitä. Se on tehnyt sitä niin aina, sekä silloin kun ei maailmassa vielä ollut itsetietoisia olennoita ja sittemmin, kun ne sinne ilmaantuivat. Luova ajatus on siis immanentti n.k. hengettömässä luonnossa, samoinkuin myöskin henkeä omistavassa. Kun me lopuksi näemme ajatuksen eläinsarjassa matelevan esiin aina järjelliseen ja vapaaseen ajatukseen saakka ihmisessä, niin näyttää kouraantuntuvalta, että se on itse Luoja, joka tässä viimeisessä luonnontuotteessa, ihmisessä, on se olento, joka muodostaa hänen sielunsa ja hänen henkensä."

"Jos kuvailemme ajatusta vibratsionina hengen substansissa, niin auttaa se meitä ihmeellisellä tavalla käsittämään filosoofillisia esityksiä (ainakin minun käsitykseni mukaan). Yksi määrätty ajatus on yksi määrätty vibratsioni, toinen ajatus toinen. Se voi kuitenkin olla hyvinkin monenkertainen — melkein niinkuin kokonainen kuva, joka väräjää esim. hermokalvosta taapäin. Mutta yksi vibratsioni voi nyt kohdata yksiä aivoja, satoja aivoja, voi sattua maahan, ilmaan, koko kaikkisuuteen, nyt ja silloin ja aina jatkuvasti ja katkonaisesti j.n.e. Vibratsioni ei ole sitä mitä se on sen kautta, että se ulottuu niin ja niin suureen alaan avaruudessa, aivoissa, koko ruumiissa, eikä senkään kautta, että se kestää niin ja niin kauvan: sekunnin tai tunnin tai ijäisyyden, vaan se on sitä mitä on olemalla tuo määrätty vibratsioni, niinkuin ääni on määrätty sointu tai sointujen harmonia ainoastaan määrätyn nopeuden tähden ilman värähdyksissä. Täten on nyt ymmärrettävä ajatuksen riippumattomuus ajasta ja paikasta, tai sen ijäisyys ja kaikkialla läsnäolevaisuus. Yksi määrätty ajatus, jonka esim. Jumala ajattelee koko universumissa, mahtuu vallan hyvin ihmisen aivoihin, niin, jopa hyönteisenkin, kuinka pienen tahansa, kunhan se vaan on suurempi kuin muutamain aaltojen pituus väräjävässä henkisubstansissa. Melkein niinkuin ääni pienessä pelilaatikossa tuskin täyttää tavallisen asuinhuoneen, jota vastoin samat sävelet suuremmasta soittokoneesta voidaan ajatella ulottuvan läpi koko ilmameren, samalla kun ne mahtuvat pienen lapsenkin korvaan."

Vaan vaikka hän näin koettaa näyttää Jumalan immanensia luonnossa, ei hän kuitenkaan mitenkään tahdo kieltää hänen persoonallisuuttaan. Kysymystä persoonallisuudesta ei hänen mielestään voida kyllin lämpimästi puolustaa. Sillä persoonana me jumalaa palvelemme, rakastamme Häntä ja toteutamme Hänen tahtoaan. "Mutta tyhjää pelkoa on, että me kadottaisimme hänet käsittämällä hänet niissäkin suhteissa, joissa hän ennen oli meille outo olento, eläen toisessa maailmassa kuin meidän. Sillä käsitys Jumalasta vaihtelee aikain kuluessa. Se käsitys, että Jumala olisi jonkinlainen ukko, on syntynyt siitä, että ihmiset persoonallista Jumalaa ajatellessaan eivät voineet vapautua siitä, että hänellä olisi aistillisen ihmisen ominaisuudet. Olihan ihminen ainoa persoona koko luomakunnassa. Sen sijaan, että olisi Jumalalle siirretty ainoastaan se osa ihmisestä, joka todella muodostaa hänen persoonallisuutensa, nimittäin järjellinen itsetietoisuus, joka on henkinen sisältö, henkinen prosessi tietämistä ja tahtomista s.o. hänen minuutensa, ja jolla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain kanssa kuin pään muoto, sydän, kädet ja jalat ja vielä vähemmin minkään paikan kanssa jossain avaruuksissa niinkuin esim. taivaan, siirrettiin häneen käsitys ihmisestä kaikkineen päivineen. Tämä käsitys on kyllä luonnollinen, kun muistaa, minä aikoina se syntyi ja miten se sitten pääsi juurtumaan ja muodostumaan järjestelmäksi, mutta siitä ei seuraa, että se, mikä yhtenä aikana tuntui järjelliseltä, tarvitsee tunnustettaa sellaiseksi toisena."

Lopputuloksena kaikista näistä mietteistä on sitten se, että Jumalan ominaisuudet jäävät samoiksi kuin ennenkin, kun niitä ei vaan käsitetä järjettömällä tavalla. Hän on siis ijäinen, sillä henki on ijäinen ja kaikkialla läsnäoleva tai oikeastaan riippumaton paikasta ja paikkakäsitteistä; hän on kaikkivoipa, sillä se on hän, joka voipi kaiken, mikä voidaan, paitse ei omia laatimiaan lakeja vastaan. Vapaa on hän, sillä ei ole mitään, joka hänet voittaa; on hyvä, laupias, kärsivällinen, kaikkiviisas, sillä hän on itse viisaus, järki j.n.e. Tarvitsee vaan ajatella, mitä nämä nimitykset merkitsevät, huomatakseen, että ne kyllä soveltuvat yleiseen henkeenkin. Mutta ei voi Jumala itsekään ruokkia 4 à 5 tuhatta nälkäistä ihmistä parilla pienellä leivällä.

Mutta luonto, Atlantti ja sen tapahtumat, vetävät taas väkisin huomiota puoleensa. Keskellä filosoofista lausetta pujahtaa muistiinpano: "Ilta ihana. Näkyi muutamia delfiinejä." Kohta niitä ilmaantuu enemmän. Laivassa laitetaan harpunat kuntoon ja koetetaan iskeä, mutta ilman menestystä.

"Torstaina elokuun 9 p:nä vastatuulta vähän aikaa. Illalla taas kaikki hyvin. Pilkkosen pimeää ja sadetta, mutta noidantuli (marelden) oli suurenmoinen. Seisoin kokassa ja näytti välistä siltä kuin tuolla alhaalla olisi poltettu lyhtyä, niin kovaa oli valo. — — Koetin seistessäni kokassa kuvailla syvyyttä tuolla alhaalla; on niinkuin ei mielikuvitus voisi tunkea veden läpi, joka jo muutamain satain jalkain syvyydessä on melkoista tiukemmassa. — Lauvantaina 11 p:nä. Laineet kuohuvat korkeina. Niitä kuvataan huonosti, kun sanotaan: ne ovat huoneen korkuisia. Eivät ne valtamerellä ole vähääkään huoneen laisia. Mutta erittäinkin on huomattava, että ne eivät seuraa säännöllisesti toisiaan, eivätkä myöskään näytä korkeilta. Profiilin avulla ne paremmin käsittää, Oginskin poloneesi (tai?) rupesi soimaan korvissani ja sai minut ottamaan esille mustepullon ja kynttiläjalan, joka kiinnitettiin pöydän yli kulkevan nuoran alle. — Viuluni kaula on mennyt poikki. — Poloneesi käy eräässä paikassa nain":

[Nuottirivi].

"Näen sisareni Karoliina vainajan soittavan suuressa salissa! — — Olemme nyt melkein samalla pituusasteella kuin Atsoorit. — — Näin taaskin unta isävainajastani, joka oli terve ja reipas ja ikäänkuin nuorentunut, mutta samalla kuitenkin kuin palanneena tuolta puolen — jenseits. — Myöskin Venäjän keisarista näin kerran unta; juoksin ylös korkeita rappuja eräässä linnassa välttääkseni häntä, hänen seurueensa kuului jo tulevan: se oli jossain kadettikoulussa tai semmoisessa; — en saa koskaan nappejani ja hakasiani kiinni sellaisissa tilaisuuksissa ja epämiellyttävä hätä ahdistaa minua silloin."

Yhtäkkiä muuttuu hän luonnontutkijaksi. Tiistaina, elokuun 14 p:nä pidetty päiväkirja kertoo: "Aamulla nostettiin merestä kimppu nilviäisiä. Niiden ruumis on jonkunlainen silinterimäinen säkki, joka on avoin toisesta päästä; se on väritöntä, läpikuultavaa ainetta, melkein kuin lasia tai munanvalkuaista. Sen toinen pää oli kova kuin ihmissilmän kristallilinssi (mutta keskusta oli pehmeämpi), samoin kuin pääkin, joka liikkui ja tykki säännöllisesti; liikunta oli kuin huulten aukeilemista ja sulkeutumista. Keskiruumis tykki myöskin, mutta siinä kiertelevää nestettä ei voinut erottaa. — — Leikkasin yhden keskeä poikki vesilasissa ja nyt jatkuivat samat liikkeet kauvan aikaa molemmissa puoliskoissa, vaikkakin hitaammin. Kun repäsin b-päätä, ei eläin näyttänyt millään eri liikkeellä siitä kärsivänsä." — — —

Ja luonnontutkijasta taas luonnonihailijaksi, maalariksi, runoilijaksi!

"Kuinka voisin kuvata merta niin, että se, joka ei ole sitä nähnyt, saisi siitä elävän käsityksen? — Ilta oli pimeä ja viileä ja taivas tähdessä. Valvoin puoleen yöhön saakka ja liitelin kaukana ylhäällä avaruuksissa, kävellen edestakaisin kannella, joka verkalleen nousi ja laski, — Päivällä vaihtelee meren väri taivaan ja ilman värin mukaan. Kun taivas on jotakuinkin kirkas, on synkän sininen sen pääväri; lähimmäisillä aalloilla, jotka esiintyvät selvemmin, ovat valopaikat indigon ja berliininsinisen välistä sinistä, ja varjot melkein mustia. — Kun ei myrsky käy ja vaikka vähän kävisikin, ei näy mitään vaahtoa aaltojen terävillä harjoilla. Kun tuuli on heikompi, niin ovat aallot silloinkin niin suuret, että laivaa keikuttavat, mutta ne ovat samalla pyöreät ja verkkasat. Jos tuuli kiihtyy, niin väreilevät suuret aallot, meri muuttuu läheisyydessä tummemmaksi ja nyt voidaan vihuri nähdä silmillä, mutta aaltojen muoto ei muutu niin helposti. Jos taivas on pilvessä, on merikin harmaa ja nyt näkyy parhaiten tuo väreily, joka alkaa aivan lähellä näennäistä horisonttia, jossa se on pimein, samoinkuin se on valoisin lähellä laivaa, vaikka varjot täällä ovatkin räikeämmät ja pimeämmät kuin meri kokonaisuudessaan tuolla kaukana. Kuutamo ja varsinkin aurinko laskiessaan, kun taivas ja pilvet moninaisella tavalla vaihtelevat valkoisina, keltaisina, punaisina ja violetteina, synnyttävät vastaisella puolella meren näköpiiriä vastaavia värivivahduksia. —"

"Äskettäin kun meri kuohui ja laiva kovasti keinui, näytti siltä kuin horisontti säännöllisesti olisi laahannut noin 50 à 100 sylen päässä laivasta palatakseen taas seuraavana hetkenä tavalliseen asemaansa. Seikka oli se, että aika-ajoittain aina oltiin tuon mutkaisen pinnan pohjalla, jolloin lähimmäisen suuren aallon selkä muodostui horisontiksi. Tästä horisonttiviivasta ulottui nyt tuo pienempiin aaltoihin murtunut pinta melkein tasaisena myötämäkenä aina laivaan saakka. Oli hyvin vaikeata huomata tätä meren hetkellistä kaltevuutta, joka synnytti näköhäiriön." — — —

"Kun minä syvennyn uskonnolliseen tunteeseen, tai kun se valtaa mieleni, niin tapahtuu se varsinkin kirkkaina tähtiöinä tai auringon laskua tai nousua katsellessa, tai kun olen noussut vuoren huipulle ja annan mieleni levätä siinä taivaan vapaiden ja tuoreiden tuulien tanssissa, tai kun katselen kukkaa, kristallia tai hyönteistä, varsinkin suurennuslasilla. — — Tahdon minäkin kernaimmin nähdä Jumalan taivaassa ja minä teenkin sen. Mutta minun taivaani on maailman kaikkisuus. Sentähden on minulle vapaa tähtiyö myöskin parahin kirkko. Tahdon nyt nauttia onnesta, ihailla Jumalan suuruutta hänen tekojensa suuruudessa, Silloin hakee silmäni muutamia usvapilkkuja pimeällä taivaan kannella ja minä muistan, että se on linnunrata miljoonine aurinkoineen, annan ajatukseni liidellä edelleen niihin usvapilkkuihin, joita ainoastaan teleskoopit kykenevät löytämään ja sitten vieläkin sinne, mihin ihmisen silmä ei koskaan ole tunkenut. Sillä lailla liidän yhä kauvemmas ja kauvemmas, yhä lähemmä sitä rajaa, jota — ei ole, mutta jonka järjellinen (tai järjetön) mielikuvitus on keksinyt. Minä katselen näin tuota äärettömyyttä avaruudessa, mutta minä nautin löytäessäni aurinkokunnan kunkin miljoonan auringon ympärillä kussakin noista miljoonista linnunradoista. Sillä ehdottomaksi käy minulle silloin vakaumus siitä, että Jumala kaikissa näissä aurinkokunnissa elää jonkunlaista elämää, joka on verrattavissa meidän omaan elimelliseen ja henkiseen elämäämme. Mielikuvituksella on näissä sijaa enemmän kuin kaikkein rohkeimmissa unelmissa. Mutta se sinään, minulle on vertailu verrattain vähäpätöistä. Sillä tällä suuruudella on merkityksensä mitattuna ainoastaan kyynärällä tai maan säteellä. Se suuruus on sanalla sanoen enemmän aineen kuin hengen. Mutta Jumalalle, Hengelle, persoonalle, jota meillä kutsutaan ihmisten Isäksi, notkistan minä polveni."

Niin, mistä hän alkaneekin, luonnosta tai lukemastaan — aina kiertävät ajatukset tuohon ainaiseen kysymykseen Jumalan immanensista.

On ollut myötäinen tuuli ja on elok. 17 p:nä saavuttu keskelle Atlanttia paikkaan, joka on pit. 28° 7' ja lev. 45° 16'. Siinä tyyntyy sää ja meri käy niin lepposaksi, että siinä voisi soutaa pienellä savolaisvenheellä. Ilta on taas jumalallisen ihana ja yö niin hurmaava, että on mahdotonta mennä levolle. Laivamiehet alkavat leikkiä kannella pimeässä ja tekevät kaikellaisia voimistelutemppuja. Soldankin, vanha akrobaatti, yhtyy leikkeihin. Mutta kun muut ovat menneet levolle, kiipee hän kajutan katolle, laskeutuu siihen selälleen ja katselee tähtitaivasta. Linnunrata loistaa eteläpäässään niin kirkkaasti, että sen valo heijastaa vedestä. Tähdenlentoja näkyy kuin kiitäviä nuolia oikealla ja vasemmalla.

Hän nukkuu siinä yönsä ja herää aamulla auringon nousuun. Se on jännittävä hetki; on niinkuin odottaisi merkkiä, jota aijotaan sytyttää kaukana peninkulmain päässä ja joka vihdoinkin leimahtaa ilmituleen, vaikka se välimatkan pituuden vuoksi loistaa vaan kuin hehkuva piste tai tähtönen. Ja nyt ilmaantuu vavahtelevia säteitä, nopeasti toisiaan seuraten, pilven epätasaiseen reunaan, joka kulkee horisonttia pitkin. Se ei ole aurinko itse, joka on vielä horisontin alla, ne ovat vaan murtuneita kultasäteitä. Nyt leviää loisto ikäänkuin hyppien pilvestä toiseen, toinen syttyen, mutta toinen ei siitä sammuen. Yhtäkkiä pelmahtaa esiin valokimppuja, mutta aurinkoa ei vielä näy. Katsojan mieli jännittyy ja hän koettaa säteiden suunnasta arvata paikan, missä aurinko itse piilee. Silloin hämmästyttää uuden tähden ilmaantuminen, joka ikäänkuin nykäisten ampuu esiin pilven reunasta; mutta nyt ei se tähti enää ole kultaa, vaan puhtainta, häikäisevintä auringonvaloa, valkeaa ja kultaista ja kaikkea yhtaikaa. Ja nyt nousee se esiin ja valo levähyttelee yhä useampia sädekimppuja; kaikki katoaa sen läheisyydessä ja kun noin puolet sen ylenevästä kehästä on yläpuolelta pilven reunaa, näyttää siltä kuin sen alipuoli vuotaisi sen yli. Kohta näkyy punainen raide hehkuvan kehän ympärillä ja musta ja liikkuva ympyrän segmentti tanssii sen ympäri niinkuin mikä komplimenttien tekijä, — se on komplementtiväri-ilmiö, joka näytäkse. Vähitellen valuu kulta aalloille, jotka ovat lähinnä laivaa ja siitä edelleen. "Ja kun minä kerran olen auttanut Phoiboksen näin ylös, niin jaksanee tuo siitä yletä edelleen ilman minuakin, kunnes kapteeni ja perämies klo 12 tulevat sekstantteineen ja pyytävät häntä laskeutumaan alas."

Elokuun 21 p:nä oli meri taas tyyntynyt ja aaltoili ulappa pitkinä, leveinä suurenmoisina maininkeina. Siitä alkaa suotuisa tuuli puhaltaa ja seuraavat päivät muodostuvat mitä ihanimmiksi ajatella voi. Meri on puhtaan sininen, tuuli tasanen koko päivän, ilma lämmin, mutta ei painostava. Laiva liukuu tasaisesti ja nopeasti puolitoista meripeninkulmaa tunnissa. Vesilintuja, jotka muistuttavat kalalokkeja, mutta jotka ovat suurempia ja väriltään harmaita, uiskentelee meressä, ja kerran näkyy laivan edessä pari sorsaakin. Se on merkki siitä, että aletaan lähestyä New Foundlandin matalikkoa. Kuta lähemmä sitä tullaan, sitä useammin ilmaantuu lintuja. Eräänä päivänä näkyy viisi laivaa ja yksi niistä tulee suoraan "Veljeksiä" vastaan. Siinä tervehditään viireillä ja vaihdetaan suurelle mustalle taululle kirjoitetuin numeroin pituusmitat. Myöskin valaskaloja ilmaantuu laivan läheisyyteen ja piirustetaan. Kerrankin tulee niitä 3 tai 4 yhdessä parvessa. Valaskala keinuu aalloilla kuin laiva tahi venhe. — — Tuo tunnettu vesisuihku muuttuu myrskyssä tai tuulessa vaaleaksi vesiusvaksi. Ne eivät pelkää laivaa, vaan lähenevät sitä iltahämärässä aina 20 sylen päähän. Se on elokuun 26 päivä.

Seuraavana päivänä selviää Soldanille suunnitelma suureen teokseen 3:ssa, ei, 7:ssä osassa! — Mitä se tulisi sisältämään, siitä voi saada jonkunlaisen aavistuksen sisällysluettelosta:

I. Luonnontieteet (fysiikka, kemia, astr., fysiol.) — II. Järjestelmän pääaatteen esitys. — Immanensi. — 1. Distinktsioneja ja definitsioneja (joita esitetään välttämättöminä ehtoina tekijän kannan oikeaan ymmärtämiseen). Kategorioita j.n.e. 2. Kuvaus vallitsevista käsitteistä ja niiden vaikutuksesta yleiseen tapaan. Slentriaani. — 3. Katsaus uskontoihin. 4. Hengen luonto ja olento useissa luvuissa, hengen elämä, historian koko johto. — III. Jumala, meidän suhteemme häneen. Uskonto, tiede, taide. — Moraali. Tahdon vapaus. Hyvä ja paha. Omatunto. Tunne. Usko. Aavistus. — IV. Seurauksia uskontoon ja kirkkoon nähden. 1. Kristinusko, historiallinen katsaus siihen lyhykäisyydessä ja sen historiallinen suhde muihin uskontoihin. 2. Kristinuskon merkitys oikeaoppisen käsityksen mukaan. 3. sama meidän käsityksemme mukaan. 4. Kristinusko suhteessaan elämän kolmeen salaisuuteen: a) rakkauteen (hyvyyteen), b) uhrautumiseen ja c) työhön. 5. Kristuksen persoona ja historia. Strauss ja evankeliot. — Ullman y.m. Voitto siitä. Vastaväitteiden torjuminen. 6. Tulevaisuuden uskonto. — Politiikka y.m. Vapaus, vapaus! Liberté chérie! Kirkon merkitys ja suhde valtioon. — V. Seurauksia luonnontieteihin nähden. Maailman luominen. Voimat. Attraktsiooni ja repulsioni. Sähkö ja lämpö. Valo. — Magnetismi. Hypoteeseja substansista. — Etheri. — Eläimellinen magnetismi. Uusi lähde kysymyksiin luonnontutkijoille. VI. Loppumietteätä, Historiallisen kehityksen välttämättömyys ja vastaansanomattomuus. Vanhoillisuus. Vallankumousten syy ja merkitys. Uusien aatteiden voitto.

Siis laajasti suunniteltu teos, koko maailmanrakennuksen ja ihmiskunnan johtavien aatteiden esittämiseksi — ei ensimmäinen eikä viimeinenkään laatuaan ja siinä muiden kaltainen, että supistui suunnitelmaansa, — mutta kaikessa tapauksessa omansa antamaan käsitystä miehen aatteiden lennosta ja harrastusten suunnasta.

Tiistaina elokuun 28 p:nä ollaan New Foundlandin matalikolla, joka huomataan siitä, että luoti vetää ainoastaan 50 syltä nuoraa jälessään ja tuopi pohjalta hiekkaa. Kun sää tyyntyy, aletaan laittaa turskan pyydyksiä kuntoon ja kun ne ovat vedessä, vedetään toinen toistaan komeampi turska ylös. Neljällä koukulla saadaan noin viidessä tunnissa 145 turskaa. Filosoofimme saa puolikymmentä hänkin, mutta on hänellä sen lisäksi onni saada koukkuunsa jättiläiskampela, joka vihdoin ylös saatuna painaa 5 leiviskää ja on leveydeltään kyynärä ja pituudeltaan kaksi.

Kuu ollaan juuri kalanpyyntipuuhissa, lähestyy laivaa soutuvenhe eräästä pyyntilaivasta. Se keinuu kovasti ja katoo aina hetkiseksi aaltojen väliin. Tulijat olivat portugalilaisia kalastajia Lissabonista, toivat turskia ja pyysivät niillä vaihtaa jauhoja, tupakkaa ja muuta hyvää. "Näiden matruusien eli kalastajain kasvot olivat tarkkapiirteiset ja etelämaalaiset, jommoisia näkee hyvissä italialaisissa tauluissa. Ne herättivät huomiota siistillä käytöksellään ja kauneilla miehekkäillä kasvoillaan, joista loisti aivan erinomainen hyväntahtoisuus ja vaatimattomuus. He puhuivat kohteliaasti ja tervehtivät lakeillaan. Ainoastaan yksi taisi hiukan englanninkieltä. Kun he olivat saaneet ryyniä, kääretupakkaa (minäkin uhrasin neljänneksen kartuusia pienestä varastostani), näkyi selvästi, että he mielellään olisivat ottaneet ryypynkin; mutta he eivät pyytäneet, ollen siinä suhteessa vastakohtana hävyttömille englantilaisille luotseille kanavassa. Kun sitten ryyppy tarjottiin (juomalasissa), syntyi ilmeinen mielihyvä; mutta useimmat maistoivat vaan vähän tuosta herkusta, johon he eivät edes näyttäneet liioin tottuneenkaan, ja kursailivat keskenään arvojärjestyksestä. He olivat olleet kolme kuukautta täällä ulkona pyytämässä turskaa, joka on tärkeä ruoka-aine Portugalissa paaston aikana."

Syyskuun 2 p:nä alkaa vihdoinkin taas monen tyynen päivän perästä tuuli puhaltaa ja laiva pääsee pois New Foundlandin matalikolta, suunnaten nyt hyvää vauhtia kulkuansa New-Yorkia kohti. Matka lähenee loppuaan ja päiväkirja myös. Se sisältää yhä mietteitä tuosta samasta suuresta kysymyksestä ja päättyy seuraavin sanoin:

"Kun me sanomme: jumala on henki, niin voimme me puhua tästä hengestä ja nimittää sitä Jumalan hengeksi. Tämä Jumalan henki ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin Jumala itse. Mutta tämä Jumalan henki, jos se kerran on henki, on myöskin sama kuin ihmishenki; sillä henki on vaan yksi, sillä tavalla, tarkoitamme, että Jumalan henki ja ihmishenki ovat sama asia."

"Ero syntyy vasta, kun tulee kysymys Jumalasta, jota me palvelemme uskonnossa: siinä teemme eron sen välillä, jota me kutsumme jumalalliseksi, ja sen välillä, joka ei ole jumalallista. Ja mitä tähän jumalalliseen tulee, niin täytyy senkin, hengen yhteyden ja kokonaisuuden vuoksi, välttämättä löytyä ihmishengessä, joka sisältää sen kaiken, vaikkakin vaan mahdollisuutena. Ei mitään henkeä ole ulkopuolella ihmishenkeä; siis on siinä jumalallinenkin, on se, mikä on palveltavaa ja pyhää."

"Mitä se on, se on toinen kysymys."

Tähän päättyvät päiväkirjan mietteet eikä se sisällä mereltä enää muuta kuin kuvauksen Ameriikkaan tulosta. Eräänä päivänä ilmoitetaan, että Sandyhookin majakka on näkyvissä ja Soldan kiipeää kapteenin kanssa kokkamaston raakapuulle, josta hän nyt näkee ensimmäisen kiinteän esineen Ameriikan mantereelta. "Se oli kaksiloistoinen majakka, jonka tulista toinen aina vilkahteli vähäisen väliajan kuluttua. — Ihana näky! — Laiva tuolla alhaalla oli lapsellisen ja samalla niin totisen, mutta ennen kaikkea kaitasen näköinen. Kun klo 11 istuimme alhaalla tupakoiden, tuli perämies ilmoittamaan, että nyt näkyy majakka kanneltakin. Se oli vielä aivan taivaan ja meren rajassa; joka kerta kun laivamme painui aallon pohjaan, sammui se s.o. upposi mereen, niinkuin runoilijat sanovat. Siten ilmaantui Ameriikka eteeni kirkkaasti kimmeltävän tulen tai tähden muodossa."

Mitä toiveita uusi maa hänessä herätti, siitä oli hän jo ennen eräässä kirjeessä veljelleen tehnyt selkoa. "On oleva ilo ja riemu päästä lukemaan ja tutkimaan vapaudessa ja uusilla vereksillä voimilla. Tahdon koettaa päästä Ameriikassa opettajauralle, jos mahdollista; mieluummin opettajana kemiassa ja piirustustaidossa tai maanmittauksessa ja semmoisessa, joka on minulle helppoa ja hyvää s.o., jota kannattaa tehdä ilman suurta ajanhukkaa. Jos olisin niin onnellinen, että minä — kielitaitoni nojalla, kun taidan useita kieliä — voisin löytää (tietysti ajan ollen) kelvollisen kirjastonhoitajan paikan, niin luulen minä, että silloin olisin tyytyväisin. En kuitenkaan liikoja toivo. Uskon menestykseeni, mutta olen mieli iloisena valmis mihin työhön tahansa, jota vaan voin tehdä. Mielilauseeni on oleva: 'Schwarzbrot und Freiheit.' [Ruisleipää ja vapautta.] Ja viimeisen sanan valta — se on suurin."

Nukuttuaan hiukan keski-yötä nousee Soldan ylös klo 4:n tienoissa, juuri kun laiva on tulossa satamaan. "Loistavampaa yötä ja tähtitaivasta en ole koskaan nähnyt. Puolikuu paistoi kirkkaasti, niin että sen varjopuolikin näkyi. Oikealla siitä oleva Kalevan miekka oli kirkkaaksi hangattu ja Sirius muodosti häikäisevän keskustan sillä puolen taivaan- ja merenrantaa. Viisi majakkaa ja siellä täällä joku lyhty laivoista, jotka olivat ankkurissa, ja kun oli tultu sopivaan paikkaan satamassa, annettiin ankkurin mennä ja niin oltiin New-Yorkissa. Silloin oli syyskuun 13 päivä."

Purjehdusretki, joka näin oli päättynyt, oli niinkuin jo on mainittu, ollut kaikin puolin mieluinen varsinkin siihen nähden, että matkustaja koko ajan oli minkään häiritsemättä saanut tehdä mielityötään lukemista ja kirjoittamista. Vaan ennen kaikkea oli hän päässyt selvyyteen itsensä kanssa. Hänen maailmankatsantokantansa oli vakaantunut varmalle pohjalle ja hänen fllosoofiset mietteensä olivat saaneet syvyyttä ja voimaa. Niinkuin jo tässä julaistuista otteista näkyy, olivat hänen aatteensa monestikin alkuperäiset ja sanansa sattuvat. Tuota suurta suunnittelemaansa systeemiä ei hän tosin koskaan saanut loppuun kehitetyksi ja valmistetuksi. Syynä siihen oli kai etupäässä se, että hän, niinkuin jo näkyy hänen päiväkirjastaan Atlantilla, oli niin sanoakseni lyyrillinen filosoofi. Siinä oli hänen voimansa ja heikkoutensa ajattelijana. Aatteet pyrähtävät yht'äkkiä lentoon, nousevat korkealle ja niille avautuu laajoja näköaloja, mutta kun ne eivät pysy kauvan yhdessä paikassaan, ei kartta kuletuista taipaleista ole yhtenäinen. Mutta lyyrillisen kyvyn ominaisuuksia on toiselta puolen välittömyys ja taipumus elämään mukana aatteissaan. Kaikki, mistä Soldan tuli selville ja mitä huomasi oikeaksi ja todeksi, pyrki hän sovittamaan takaisin itseensä, niinkuin se oli hänestä itsestään lähtenytkin. Hänen ajattelemisensa tulokset muuttuivat siten ohjeiksi hänen omalle elämälleen. Mitä hän siten filosoofina mahdollisesti kadotti, sen voitti hän ihmisenä. Jokainen löytämänsä uusi totuus oli aina uusi askel sisällisen jalostumisen tiellä. Perinpohjaisemmin kuin koskaan ennen sai hän Atlantin matkallaan antautua tämän tien suuntaa selvittelemään. Se suunta oli kyllä muuttunut paljon entisestään, se ei ollut se, mitä sovinnainen teologia kulki, mutta pysyi pääpiirteissään samana, mikä aina oli ollutkin: kristillisenä pyrkimyksenä oikeuteen ja totuuteen. Eikä hän tältä tieltä Ameriikassakaan hairahtunut.

12.

Ensimmäiset vuodet Ameriikassa.

Ensimmäinen päivä Ameriikassa. — Etsii turhaan työtä New-Yorkissa. — Opettajana Newarkissa. — Arvostelua Ameriikan oloista. — Ikävyyttä ja alakuloisuutta. — Jatkoa mietteihin merellä. — Ystäviä Filadelfiassa. — Fredrika Bremer. — Kemianopettajana Cambridgessa. — Jenny Lind. — Keksintö. — Perustaa tehtaan. — Lähtee Pennsylvaniaan.

Satamaan saavuttuaan lähti Soldan — eli Dalson, joksi hän nyt kutsui itseään — maihin kapteenin kanssa, suunnaten kulkunsa "Broadwayhin", joka on New-Yorkin pääkatu. Vähääkään välittämättä hänen puhtaista vaatteistaan, "joissa hän on kuin gentlemanni ikään", tuuppivat vastaantulijat häntä oikealta ja vasemmalta, ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Sinä näet, hyvä ystävä, että meillä on täällä kova kiiru, meillä on business to attend" [asioita, jotka odottavat], ja me kyllä selittäisimme sinulle, mikä on ero mietiskelijän ja liikemiehen välillä, mutta siihenkään ei meillä ole aikaa; sentähden tuupimme me sinua ja sinä varmaankin ymmärrät, mitä se merkitsee.

Kun on tottumaton kävelemään, hakee hän istumapaikkaa ja löytää vaivoin tavaroista vapaan rapunnurkan, jonka nenällä kahareisin ratsastaen levähtää hetkisen pitäessään joukkojensa tarkastusta. Neekereitä olkihatuissa ja mustissa takeissa vilisee siinä vähemmin hienojen naisten joukossa omnibussien välissä ja ympärillä, jotka ovat kirjavia ja kullattuja ja ulkoa ja sisältä täynnä kuvia ja osoitteita. Hänellä on taskussaan 1 1/2 dollaria ruotsinrahaa ja kuningas Oskarin kaunis muotokuva kiiltää uutena molemmista rahoista. Erään vaihtajan puodista saa hän maan rahaa toisesta, ostaa sikarin, sytyttää sen, istuutuu taas ja töllistelee. Kaasulamput sytytetään ja ympäristö alkaa nyt näyttää hiukan runollisemmalle. Hän hakee käsiinsä hotellin ja juo teetä. Siellä on siistiä, mutta jäykkää, ja tee maksaa puoli dollaria. Sitten menee hän kotiinsa s.o. laivaan ja lopputulos on seuraava: "Päivä, ensimmäinen päiväni Ameriikaasa oli ikävä."

Se oli esimakua Ameriikasta yleensä, sillä sen suurempaa hauskuutta ei se juuri jälkeenpäinkään tarjonnut. Puolitoista dollaria oli Soldanilla rahaa, mistä hän jo ensi päivänä kulutti yli puoli dollaria teehen ja tupakkaan. Ei sellaisella pääomalla panna suurtakaan liikettä alkuun, ja vaikeaa olikin alku. Jo siihen aikaan oli siirtolaistulva Ameriikkaan niin suuri, ett'ei hänen onnistunut saada mitään tointa, vaikka hänellä oli hyvät todistukset ja taskut täynnä erinomaisia suosituskirjeitä ja vaikka hän kohta tapasi ystäviä ja tuttavia, jotka häntä koettivat auttaa alkuun. Jo seuraavana päivänä tulonsa jälkeen haki hän näet käsiinsä erään mr. Harriksen, jonka tuttavuuden hän oli tehnyt Giessenissä ja jolla oli kemiakoulu ja laboratorio New-Yorkissa, ja asui tämän luona ne kolme viikkoa, jotka oleskeli New-Yorkissa, turhaan leipätointa hakien kivipainoissa, topograafisissa toimistoissa ja sen semmoisissa. Toinen tuttava oli ruotsalainen professori Pehr Erik Bergfalk, jolle hänellä oli Ruotsista suosituskirjeitä. Vieraiden apuun turvaaminen ei kuitenkaan ollut hauskaa. Päiväkirjassaan kirjoittaa hän saaneensa tuntea "nöyryytystä köyhyyden vuoksi, jota ihmeellisen väärinkäsityksen tähden pidetään häpeällisenä. — Minulle annettiin raha-apua, kun ei ollut muuta apua, ja sitten oltiin pulassa siitä, kuinka sen tulisi tapahtua. Väärää ritarillisuutta. Eivät ymmärtäneet Kommosen tavoin sanoa: 'Niin paljon voin minä antaa sinulle niin ja niin pitkäksi aikaa.' Mutta mitä onkaan englantilaiseen jäykkyyteen pinttynyt ameriikkalainen tuollaisem talonpoikaispojan rinnalla!"

Pariisissa oli Soldan, niinkuin jo ennen on mainittu, tutustunut erääsen professori Nortoniin, jolla oli poikakoulu eli n.k. "College" Newarkissa Delawaren valtiossa, muutamain tuntien matkan päässä New-Yorkista. Kun ei maailma muualla valjennut, kirjoitti hän tälle ja tarjoutui opettajaksi hänen kouluunsa. Kutsut heti saatuaan saapui Soldan lokakuun 19 p:nä Newarkiin.

Newark oli siihen aikaan pieni maaseutukaupunki Delawaren valtiossa. Sen asukasluku oli kuusisataa, joista suurin osa oli presbyterejä ja metodisteja. Koulu oli yksityinen ja huonoissa asioissa. Se oli sen ajan korkeampia Ameriikassa ja oli olevinaan yliopisto, mutta ei vastannut enempää kuin meikäläistä kimnaasia. Siinä oli vaan kolmekymmentä oppilasta, ylioppilasta, koska sitä ei kannattanut mikään uskonnollinen lahko, joka muuten oli tavallista ja tarpeellista Ameriikassa. Palkka, jonka Soldan siinä sai, oli senvuoksi mitätön nälkäpalkka. Sen lisäksi täytyi hänen asua samassa rakennuksessa poikain kanssa, jotka olivat laitoksen hoidossa. Huone oli pieni, epäsiisti ja epämukava ja hän viihtyi siinä huonosti, kun ei voinut tehdä työtä niinkuin olisi halunnut. Kohta tulonsa jälkeen oli hän vielä vähällä kuolla häkään. Usein hänen oli kuin olisi hän siirtynyt takaisin kadettikouluaikoihin.

Ikävintä oli hänestä kuitenkin se, että henkinen ilmanala oli kokonaan toinen kuin mitä hän oli toivonut Ameriikassa tapaavansa. Noin puoli vuotta tulonsa jälkeen kirjoittaa hän Hedlundille: "En ole vielä ollenkaan koteutunut uudessa maailmassa ja suuresti epäilen, että se koskaan tulee tapahtumaan. En pidä koko siitä henkisestä ilmanalasta, jota täällä hengitetään mihin vaan kääntyy. Varsin harvat ovat tuttavani, eikä yksikään heistä kykene silmäilemään yli maanosien ja kansain olojen. Heillä on kyllä jonkunlaista yleistä sivistystä ja he ovat kyllä sen verran perehtyneet useimpiin tieteenhaaroihin, että häikäilemättä käyttävät termejä, eivätkä aja kiinni, vaikka vaikeampikin kysymys tulee vastaan; josta saavat kiittää monia aineita, joita niissä luetaan. Tekisi mieleni kuvata jotain täkäläistä koulua ja näyttää, kuinka pitkälle charlataneria ja pintapuolisuus menee — humbuugia, humbuugia! Ihmiset yleensä käyttäytyvät hyvin, ovat kohteliaita ja ystävällisiä ja minä olen tavannut paljon hyväntahtoisuutta ja sydämmellisyyttä, Mutta se ei estä heitä puhumasta vaan ilmasta ja ihmisistä (tuttavista). Kun siitä kohenevat, niin kiittävät ja kehuvat 'our glorious country'aan'. Se näkyy olevan aiheena heidän lehdissään, alituista itsensä kehumista ja itseensä tyytymistä. Mutta paksuinta ja ainakin minulle vastenmielistä on se, että tähän kaikkeen on sekotettu kirkollisuutta, lahkolaisuutta ja tekopyhyyttä — uskonnon nimellä, joka mies käy joka pyhä kirkossa, ja siitä päätetään, että tässä maassa ollaan hyvin — uskonnollisia. 22 miljoonan ihmisen osaksi on täällä 25 tuhatta pappia, joista enempi kuin 22 tuhatta toimii sielunpaimenena ja saarnaa kristinuskoa. Yksi tuhatta kohti, se on ehkä 5 à 10 kertaa enemmän charlataneriaa, tekopyhyyttä ja itsekkäisyyttä kuin meidän pohjolassamme. Ollaan erinomaisen kristillisiä sanoissa ja kauhistutaan kuin ruttoa jokaista itsenäistä ajatusta Jumalasta; mutta ystävääkin nyletään laillisella tavalla, niinpiankun se kannattaa. — Tämä Newark on oikea pimeyden pesä täynnä presbyterejä ja methodisteja."

Tämä jumalisuus, jota Soldan katsoi ulkokullaisuudeksi, näyttää olleen hänelle pahin loukkauskivi ja enin katkeroittaneen hänen elämäänsä Newarkissa. Päiväkirjassa ja kirjeissä se vähä väliä tulee esiin ja antaa aihetta pitkiin filosofeerauksiin uskonnon oikeasta suhteesta Jumalaan, — samaan suuntaan kuin merellä pidetyssä päiväkirjassakin. Se on hänelle niin vastenmielistä, että arvostelu joskus pukeutuu ivankin muotoon, vaikk'ei iva ja pilkka yleensä kuuluneetkaan Soldanin tapoihin. — "Nyt juuri, 10 minuuttia sitten kolkutti joku ovelleni ja me menimme ulos kadulle, jossa jäätelökonditoria oli avattu viikko sitten. Huone oli täynnä nuoria tyttöjä paikkakunnan 'female seminarystä' opettajineen ja opettajattarineen. Automaatteja, jäätelöä syöviä automaatteja, jotka istuvat kukin tuolillaan ympäri seiniä ja syövät. En suuresti ihmettelisi, jos kuulisin jonkun opettajattarista lukevan isoäänisen rukouksen, ennenkun toimitus alkaa!"

Yksinäisyyden synnyttämä ikävä on pian kietonut hänet niin, ett'ei hän voi luonnon helmassakaan ympäristöään valoisemmalta kannalta katsoa. Sen tunteen harsoittamana on hänen mielensä, kun hän kerrankin eräänä kirkkaana sunnuntaipäivänä käyskennellessään ulkona kaupungista joutuu seuraaviin mietteihin: "On merkillistä, kuinka suljetuilta ja elottomilta ameriikkalaisten talot yleensä näyttävät, ja varsinkin maalla. Uutimet ovat alhaalla kaikkialla ja luukut ja ovetkin ovat suljetut — niissä on jotain rakennuksellista noli me tangere'a. Ulko-ovessa on vaan pyöreä messinkinuppi. Jos koetat sitä vääntää, niin tuntuu se liikkumattomalta. Täytyy kolistella päästäkseen sisään — ja jos sitten pääset sisään, niin et ehkä aluksi saa nähdä yhtään ihmistä. Asetut sitten etehiseen ja jätät sinne hattusi — ja sitten vastaanottohuoneeseen — käyntisi on hiljaista kuin aaveen — ja sisällä on synkkää ja pimeää — ja kohteliaisuutta ja seremoniaa sekä siitä seuraavaa pimeyttä mielipiteissä — se on kylläkin kamalaa."

Eikä kestäkään kauvan, ennenkun tuo vanha valitus puhkee esiin, valitus omista vioista ja myötätuntoisuuden ja ystävyyden puutteesta. "Minä kärsin surkeasti tarmon puutteesta ja haluan äärettömästi sen korvaamista myötätuntoisuudella jotain kunnon ihmistä kohtaan. Aina siitä lähtien kuin erosin Budkovskysta ja Cygnæuksesta en ole saanut nauttia ainoankaan sellaisen seurasta; en ole edes nähnyt heitä — ell'en ota lukuun Bergfalkia ja Hedlundia. — Se on yhteiskunnan ääretön teeskenteleväisyys, joka vihloo minua. Mutta nyt on minusta taas väärin taipua sen alle, ja tässä olentoni sisäinen ristiriitaisuus. — Oli miten oli, minä elän kurjaa elämää täällä Newarkissa. Ei ainoakaan terve ajatus tunge esiin aivojeni pimeydestä, enkä voi edes kirjoittaa kirjeitäni. — — On jotain epäluonnollista siinä, että ihminen temmataan irti omasta kansastaan ja heitetään noin 'mir nichts, dir nichts' esim. Ameriikkaan. En sanoisi mitään, jos tämä ihminen olisi saksalainen; mutta suomalainen!"

Ja tästä johtuu hän taas niinkuin kerran Berliinissä samallaisen mielentilan painamana vertailemaan toisiinsa eri kansoja — pitää esim. norjalaisista enempi kuin ruotsalaisista, koska ovat avonaisempia ja suorasukaisempia — ja tulee siihen johtopäätökseen, että mitä suoruuteen ja rehellisyyteen tulee, niin on sen ihanne suomalainen talonpojan poika, "jota ei voi missään muualla maailmassa saada kasvamaan. Muualla maailmassa eivät ihmiset ollenkaan kasva siihen kuosiin; he ovat kyllä täynnä tietoja, yleviä tai vapaamielisiä aatteita, joka kaikki on kiedottu sävyisyyden ja vaatimattomuuden kuoreen — mikä usein ehkä on jotenkin teennäistä — ja jota aina kannattaa ujostelematon käytös. Meiltä suomalaisilta puuttuu kaikki tämä hienostus ja ehkä meidän vastenmielisyytemme sitä kohtaan seuraa samoista syistä kuin ketun vastenmielisyys pihlajanmarjoja kohtaan. Mutta se on ainakin varmaa, että tuo rehellisyys voi viihtyä valistuneiden mielipiteiden ja sopivan käytöksen seurassa, joskaan ei aina niin tapahdu. En voi toisekseen kuitenkaan olla kehumattakaan: kuulukoon se paksulta, se on kuitenkin suuremmoista, kun tuollainen olento sanoo ystävälleen: 'Veli kulta, nyt olet käyttäytynyt sikamaisesti' ja saa vastaukseksi: 'Onko se mahdollista, mitä olen sitten tehnyt?' Semmoista olen nähnyt Suomessa. — — Oi, että tämä luonteenpiirre olisi, niinkuin luulen olevan, kansallinen Suomessa, ja oi, jos sitä voisi säilyttää ja samalla jalostaa! Siinä on minun mielestäni jotain vielä kauniimpaa kuin tieteellisessä totuudenrakkaudessa, joka tavallisuutensa vuoksi tuskin on edes mikään ansiokaan. Kunpa vaan kykenisin kuvaamaan sitä tarkasti ja oikein; kirjoittaisin silloin kansallisen romaanin, jossa päähenkilöinä olisi entisiä talonpoikia, ylioppilaita ja maistereita — ja tietysti vielä muutamia naisia Kuopion sosieteesta, vai mitä?"

Olen näistä mietteistä tehnyt näin tarkkaa selkoa, koska niissä näkyy jo sarastusta hänen vastaiseen mitä ankarimmasti eetilliseen maailmankatsantotapaansa, joka Suomeen palattua ja Herbartin filosofiaan tutustuttua hänelle täydellisesti selviää.

Vähitellen alkoi hän kuitenkin viihtyä ainakin hiukan paremmin, kun hänen ulkonaiset olonsa kävivät siedettävämmiksi siten, että hän m.m. sai mukavamman asunnon, jossa voi työskennellä rauhassa. Muutoksen aiheutti se, että se koulu, jossa hän ensin työskenteli, ja johon hän oli tullut syksyllä, lakkasi keväällä, ja professori Norton perusti uuden oppilaitoksen nimeltä "Delaware High School". Soldan sai siinäkin paikan, nyt paremmalla palkalla ja velvollisuudella antaa opetusta kemiassa, ranskankielessä ja piirustuksessa. Samaan aikaan eli kesällä 1850 tutustui hän myöskin pariin mieheen, joissa löysi myötätuntoisuutta ja henkiheimolaisuutta. Ne asuivat tosin Filadelfiassa, mutta kun tuo kaupunki oli vaan muutaman tunnin päässä Newarkista, pistäytyi hän siellä tuon tuostakin. Toinen näistä oli tanskalainen muinaistutkija ja historioitsija Ludvig Koeppen ja toinen liikemies, entinen Yhdysvaltain konsuli Göteporissa Richard Schmidt, joista varsinkin jälkimmäisen kanssa suhde myöhemmin muuttui erittäin sydämmelliseksi ja jonka kanssa seurustelu oli harvoja valopilkkuja Ameriikan ajalta.

Nuo hiukan muuttuneet olotko lienevät vaikuttaneet, että Soldan alkoi nähdä jotain hyvääkin Ameriikan oloissa. Sitä, mitä hän kaikkialta haki, nimittäin ympäristöä, joka tuntisi samaa harrastusta kuin hänkin elämän suurten kysymysten filosofiseen käsittelemiseen, ei hän kyllä löytänyt uudessa maailmassa, jossa hänen mielestään vallitsi ääretön raakuus tieteitten tieteeseen nähden. Mutta oli siellä kuitenkin jotain hyvää. Orjuutta oli hän paennut Venäjältä ja vapauden hän löysi Ameriikassa. Keisari Nikolain itsevaltiudesta oli hän tullut maahan, jossa kansanvaltaiset periaatteet oli pantu käytäntöön. Rakkaus vapauteen oli siellä vähitellen muuttunut yhtä luonnolliseksi vaistoksi kuin nälkä ja jano. "Siitä seuraa tuhansia tuloksia, joista paras on rajaton mahdollisuus kehitykseen missä hyvässä tarkoituksessa tahansa. Täällä ei rakenneta ritarihuoneita ja kasarmeja, mutta kyllä kouluhuoneita ja kirkkoja. Arvomerkkejä ja arvonimiä ei täällä ole, eikä myöskään matelijoita; suutari ei nosta lakkiaan edes tuon suuren maan kansan valitsemalle presidentille — ell'ei hän satu olemaan tuttu hänen kanssaan. Ei mitään univormuja, ei mitään salaisia poliisimiehiä. Olen varma siitä, että jos kirje jätettäisiin postiin sulkematonna, ei koskaan pistäisi minkään postimestarin päähän lukea sitä." — Tämä oli tietysti suuri hyve Soldanista, joka ei uskaltanut koskaan kirjoittaa suoraan kotiinsa siinä pelossa, että kirjeet välillä, myöskin Suomessa, avattaisiin, vaan täytyi hänen koko maanpakonsa aikana lähettää tiedot itsestään kyläkyydillä toisten kirjeiden sisässä ensin Ruotsiin ja sieltä sitten jotenkuten Suomeen. — "Sanalla sanoen: lain laatii kansa ja se pannaan käytäntöön julkisten tuomioistuinten kautta, josta yhtäläisyys lain edessä on enemmän tai vähemmän välttämätönnä seurauksena. Tällä lailla ei tietysti voi olla mitään sitä vastaan, että esim. suutari nimitetään senaattoriksi, puotilainen raha-asiain ministeriksi j.n.e. Sen vuoksi ei olekaan mitään alamaisia, vaan ainoastaan kansalaisia; 'a good Citizen' on täällä arvonimi, korkeampi kuin hovineuvos, puhumattakaan nimineuvoksesta." Lausuttuaan sitten vielä ihastuksensa siitä, ett'ei Ameriikassa ole poliisia, vaan että järjestystä ylläpitää tuo näkymätön henki, kansan oma tahto, ett'ei mitään poliisijärjestystä ole, ett'ei kukaan kysy, kuka olen, niin kauvan kun lakia tottelen, ja ett'ei Yhdysvalloissa ole kerjäläisiä, ei ainakaan ryysyisiä, lopettaa hän tämän kirjeessä veljelleen antamansa kuvauksen: "Vanha ja hyvä Keisarin alamainen voisi mahdollisesti katsoa ikäväksi yksitoikkoisuudeksi, että tuhannet ja taas tuhannet miehet, ajurit, rengit, kisällit, taiteilijat, virkamiehet, kaikki käyvät puettuina samaan mustaan takkiin ja pyöreään lakkiin, eikä kenelläkään ole laakerinmarjoja tai muuta kultaa kauluksissaan, mutta kun hän huomaa, että kerjäläistenkin kirjavuus on poissa, niin luulisin hänen pian tyytyvän tuohon yksitoikkoisuuteen."

* * * * *

Paitse tavallista opetustointaan harrasti Soldan Newarkin aikanaan ahkerasti omien aatteidensa selvittämistä ja esittämistä ainakin itselleen, jos ei muille. Päiväkirja oli hänen alinomainen, joskin ainoa ystävänsä. Se sisältää jatkoa mietteihin mereltä ja mietteet yhä laajenevat ja syventyvät. Siinä paisuvat paisumistaan ainekset tuohon teokseen, jonka tarkoitus olisi tieteellisellä, etupäässä luonnontieteellisellä tiellä ja helppotajuisen esitystavan avulla selittää ja mikäli mahdollista todistaa immanensin aatteen totuus. Kysymys, jonka ratkaisua hän miettii, on hänen mielestään ajan tärkein. Sillä kaikki muut ihmiskunnan nykyiset elinkysymykset, niinkuin kansain vapautuminen mielivaltaisesta yksinvallasta ja sotilasdespotismista, työmiesten oikeus osallisuuteen työn voitosta ja kasvatuksesta, uskonnon korottaminen sokean ja siis heikon uskon kannalta järjelliseen tietoon, juureutuvat hänen mielestään tuohon pääkysymykseen Jumalan immanensista luonnossa tai toisin sanoen kysymykseen ihmisen suhteesta Jumalaan.

Ehk'eivät ne mielipiteet, joita hän lausuu ja se kanta, jolla hän seisoo, olekaan uusia eivätkä kaikinpuolin hänen omiaan, tehnen niistä kuitenkin tässä yhteydessä selkoa hänen sisäisen aatemaailmansa valaisemiseksi, varsinkin kun esitystapa on hänen omaansa ja hänelle kylläkin omituista. Muistettava on myöskin että se, mikä ehkä näyttää vanhalta, siihen aikaan oli verrattain uutta. Terää hänen sanoilleen antoi nähtävästi se, että hän eli keskellä korkeakirkollista yhteiskuntaa, jossa hänen mielestään rehoitti tekopyhyys ja tekojumalisuus ilman oikeata siveellistä sisältöä.

Jumalan kieltämisestä.

"Muitten väärinesitysten joukossa uudesta filosofiasta on sekin, että se muka kieltää Jumalan. Sellaisia paukkusanoja ottaa ortodoksia tietysti riemulla vastaan ja käyttää aseena ei ainoastaan niitä argumentteja vastaan, joita tällä filosofialla on esiintuotavana, vaan myöskin niiden kuulemisen sopivaisuutta vastaan. Ortodoksia ei hae totuutta semmoisenaan, vaan vaatii pysymistä ennen tehdyssä uskossa, olkoon se mikä tahansa. Se sanoo ilman hetkenkään epäilystä, että jos todellakin niin olisi, ett'ei mitään Jumalaa ole olemassa, niin tahdon minä kuitenkin uskoa sen, sillä sen uskominen tekee minut onnelliseksi. Järjettömyys pistää tässä tapauksessa selvästi esiin; sillä tarkemmin selitettynä ei se kai ole muuta kuin että minä tahdon ennemmin uskoa jotain epätotta, joka tekee minut onnelliseksi kuin todellista totuutta, joka tietysti, olkoon sen sisältö mikä tahansa, lopulta on oleva se, jonka täytyy tehdä onnelliseksi koko ihmiskunta."