SISÄLLYSLUETTELO: (continued 2)

"Olen miettinyt kirjoittaa minä puolestani jonkunlaisen armokirjeen von Kothenille ja pyytää häneltä suojelusta tässä asiassa, kuitenkaan puhumatta tuosta yhdestä erityisen pahasta (josta hän ei vielä tiedä), mutta olen niin kahdella päällä enkä tiedä, auttaako se mitään. En todellakaan tiedä, lähetänkö vai enkö sellaisen (jo alotetun) kirjeen, joka sisältää: ensiksi hiukan kohteliaisuuksia (litet krus) ja selitystä siitä, että minä käännyn ihmisystävän puoleen — että kaikki epäilykseni ovat haihtuneet, sittenkun olen nähnyt tuon sydäntäsärkevän, aivan lohduttoman surun siellä kotona j.n.e. — Kaikki tämä järjestettynä niin hyvin kuin olen voinut, ja sitten pyyntö hänen suojeluksestaan — sekä motiivit hänelle, kuvernöörille, ja hänen omalletunnolleen. Stark sanoo tuntevansa hänet hyvin ja tietävänsä hänet ihmisystävälliseksi mieheksi, joka kyllä osaa asettua toisen asemaan."

Lähettikö Soldan kirjoittamansa armokirjeen perille, en tiedä, mutta erota virastaan täytyi ruununvouti Soldanin. Istumaan ei hän tosin joutunut eikä tarvinnut eläessään tehdä pelättyä vararikkoakaan, mutta virkaero hänet kuitenkin lopullisesti mursi.

Viimeiset voimansa ponnistaen oli hän kuitenkin saanut lapsensa eteenpäin autetuksi, viime vuosina ainoastaan poikansa Augustin avulla. Vanhimmasta pojasta tuli lääkäri, Augustista, perheen toivosta ja nerosta, oli tullut upseeri ja tyttäret saivat sen-aikuisiin oloihin nähden hyvin huolellisen kasvatuksen, nauttien opetusta Viipurissa ja Pietarissakin. Isän kuoleman jälkeen muuttivat he äitinsä kanssa Kuopioon ja perustivat siellä naiskoulun. Yksi tyttäristä Augusta on tunnettu maalarina ja toinen Edla oli ensimmäisiä opettajia Jyväskylän seminaarissa.

Millainen muuten oli tämä koti, jossa Augustkin toisena Pietarin-kautenaan silloin tällöin oleskeli, siitä on Kalle Soldan antanut kuvan eräässä kirjeessä (1.1.1842):

"Isä on reipas ja terve ja kaikin puolin entisensä kalttainen, paitse mitä ikä ja huonot asiat vaikuttavat. Antaa lainoja epävakaisten saamisten varaan — ei pidä tarpeeksi lukua oikeutetuista sporteleistaan, on olevinaan tarkka, mutta toimii usein niin kuin olisi hän rikas mies. Kuitenkin eletään meillä nyt kotona niin muista erillään ja köyhästi, että kuka tahansa Lappeenrannassa voi sen huomata. — — Äiti ei ajattele muuta kuin lapsiaan ja heidän onneaan. Itse on hän yksinkertainen, vanhan kansan mummo — vaatimattomampi kuin ennen — nöyrtynyt kohtalon alle — vaan olisi hän kuitenkin onnellisempi, jos hänellä olisi enemmän uskonnollista tunnetta. — Aleksandra auttaa Augustan koulunkäyntiä sillä vähäisellä säästöllä, jota hän saa kotiopetuksestaan. On onni, että Aleksandra rakastaa hyvää kirjallisuutta — josta kuitenkin on puute meillä köyhyyden vuoksi ja muilla sivistymättömyyden vuoksi. Kukkais- ja puutarhaviljelys antaa meille paljon aihetta iloon, aihetta puheluun ja hauskempaan toimintaan. Sisällä on paljon kukkia, jotka luovat jonkunlaista hauskuutta huoneihin, vaikka huonekalut yhä huononevat ja vanhenevat. Huoneet ovat kuitenkin lämpimät, vaikka näyttävätkin huonoilta. Ulkoapäin on talo siistin näköinen, sillä kadun puolelta se vuorattiin laudoilla ja maalattiin keltaisella öljyvärillä. Kun Saimaa on tyyni ja kirkas ja aurinko laskee kultapilviin Voisalmen taa ja ruusut ja reseedat tuoksuvat ja vanhukset istuvat ikkunassa ja katselevat puutarhaan kuunnellen Aleksandran soittoa pianon ääressä — silloin on hauska, vaikka kaihomieltä ja kaipausta ehkä soikin sävelissä. Lahdelta näkevät he ehkä jonkun saariretkyeen, joka palaa kotiin kahvipannuineen, kuppeineen ja tyytyväisine kasvoineen, ja ajattelevat silloin: ehkä mekin kerran vielä pääsemme parempiin varoihin kuin nyt. Ja minä sanon: he ovat kuitenkin rikkaita — sillä heillä on monta vanhan kansan hyvettä, jotka korvaavat eleganssia ja hienompaa sivistystä."

Ruununvouti Karl Gustaf Soldan haudattiin Lappeenrannassa 31 p:nä kesäkuuta 1847. Erinomaisen rakas oli hänen muistonsa perheelle ja August puhuu hänestä tavattoman lämpimin sanoin: "Me perimme hänen puhtaan, hyvän tahtonsa ja me itkimme kiitollisuuden kyyneliä hänen haudallaan. Mutta me perimme häneltä vielä muutakin — keinot onneen tässäkin maailmassa, joita hänellä itsellään ei ollut, mutta jotka hän hankki meille monien ja kovien ponnistusten kautta. Rauha hänen tomulleen! Ett'en koskaan unohtaisi sitä hetkeä, kun pidin kättäni hänen kylmällä otsallaan jota aurinko vielä kerran tervehti ja lämmitti!"

Kohta hautajaisten jälkeen täytyi Augustin lähteä takaisin Pietariin.

Kuukauden päivät sen jälkeen tekee hän viimeisiä valmistuksia matkaansa varten ja kirjoittaa hyvästikirjeitä, joista näkyy, millä silmillä hän tätä matkaansa katseli ja kuinka suureksi hän sen merkityksen arvasi.

Eräs kirjeistä sisar Karoliinalle Petäjävedellä on näin kuuluva:

"Tätä kirjettä alottaessani koittaa minulle yksi tärkeimmistä päivistä luultavasti koko elämässäni. Klo on 12 ja l:n välillä yöllä lauvantaina 4 p:nä heinäkuuta. Alotan siis tänään klo 4 j.p.p. kaksivuotisen ulkomaanmatkani! — — Kuinka paljon olisikaan minulla keskustelemista kanssasi onnestani, tuumistani, toiveistani, suruista ja iloista, maasta ja taivaasta! — — Höyrylaiva 'Der Preussische Adler' kulettaa minut Kronstadtista, jonne lähden pienemmällä laivalla, Stettiniin. Sieltä tullaan rautatietä Berliiniin. Oltuani siellä noin kuusi viikkoa, matkustan minä Sachseniin (Erzgebirge, Saksilainen Sveitsi) ja sitten Harzin vuoristoon, pysähtyäkseni viimein Giessenin kaupunkiin, ei kaukana Reinistä Hessen-Darmstadtissa, jossa on kuuluisa kemiallinen laboratorio. Siellä viivyn ensi elokuuhun — oppiakseni suorittamaan kemiallisia tehtäviä — ja matkustan ehkä Sveitsin kautta ja Tonavata myöten Wieniin ja sitten Pragiin ja Pohjois-Saksaan ja Belgiaan ja viimeksi Pariisiin, jossa viivyn seuraavaan kevääseen (1849). Aion vielä oleskella Englannissa ja Lontoossa noin 10 viikkoa ja sitten palata Kööpenhaminan ja Tukholman ja ehkä Lappeenrannan kautta Pietariin. Koko tämän matkan aikana on tehtävänäni tutkia kemiaa ja sen hyväksikäyttämistä taiteissa, varsinkin rakennustaiteessa. Valtio maksaa minulle runsaan matkarahan, 40 dukaattia (2 rupl. 95 kop. hopeaa kpl) kuussa. Kaikki tämä on onni, jota kyllä uskalsin uneksua, — niinkuin teinkin kauvan, kauvan aikaa — mutta en myöskään muuta kuin uneksua. Katsos, kuinka kohtalo ihmeellisesti meitä ohjaa! Kuinka voisin olla kyllin kiitollinen!"

"Kun palaan, olen minä vakinainen opettaja insinöörikoulussa ja voin saada saman toimen muissakin kouluissa, siis enemmän tai vähemmän vakavalla taloudellisella pohjalla paitsi sitä arvaamatonta voittoa ja nautintoa, että voin olla jotakuinkin itsenäinen rikkaimmassa ja hauskimmassa tieteessä."

Sellaisilla toiveilla jätti hän nyt hyvästinsä omaisilleen. Nuo toiveet tulevaiseen toimintaan nähden Venäjällä eivät kuitenkaan liene olleet hänelle itselleenkään kaikkina hetkinä niin uskottavia kuin miksi hän niitä koettaa uskoa ja uskotella, sillä myöhemmistä lausunnoista näkyy, että hän jo matkalle lähtiessään ajatteli sitä jonkinlaiseksi vapautumiseksi Venäjältä, tuosta suuresta vankilasta, jossa hän vaistomaisesti tunsi joutuvansa hukkaan, jos siinä täytyisi kauvemmin viipyä. Jo kadettikoulussa, aikoessaan Tukholman taideakatemiaan, oli hän tehnyt ensimmäisen pakosuunnitelmansa. Pyrkiminen insinöörikuntaan, pois tykistöstä ja tavalliselta sota-uralta on samaa halua vapautumiseen. Sitä on varsinkin siirtyminen Dünaburgista Pietariin, pois taatulta, varmalta ylenemistieltä, jossa hän piankin olisi voinut saavuttaa etevän aseman ja huolettoman aineellisen toimeentulon, kohota aste asteelta ja lopulta tulla ehkä komeaksi kenraaliksi ja kaikkein parhaimmassa tapauksessa päästä isänmaallisia ihanteitaan toteuttamaan kuuliaisena kuvernöörinä jossain Suomen läänissä hänen ylhäisyytensä kreivi Bergin käskyläisenä. Sellainen ylenemisura olisi hänen luontoiselleen miehelle, kotoa saatuine suomalaisine pyrintöineen, isänmaallisine herätyksineen ja totuuteen pyrkimisineen pakostakin tullut muodostumaan alinomaiseksi tinkimiseksi omantunnon ja oikeudentunnon kanssa, ei olisi ollut ylenemistä, vaan alenemista, mukautumista ja itsensä myymistä.

Ulkomaille pääsö oli siis suuri askel sisällistä ja ulkonaista itsenäisyyttä kohti, oli taaskin vapautumista ja irtautumista. Mutta kuta höllemmiksi siteet näin kävivät, kuta pitemmälle hän pääsi liikkumaan tarkoitusperäänsä kohti, sitä lujemmalle hän samalla niihin kietoutui, sillä juuri silloin, kun hän luuli olevansa kaikista vapain, oli hän kuitenkin enin orja. Hän oli tavallaan joutunut kiitollisuudenvelkaan esimiehelleen, ja siitä seuraavaan riippuvaisuuteen, joka häntä vaan velvoitti heidän toiveitaan täyttämään. Lopullinen vapautuminen oli oleva vaikeampi kuin koskaan ennen. Univormu odotti kahta kireämpänä, joskin entistä kiiltävämpänä.

* * * * *

Niin iloinen kuin matkalle lähtevän mieli ulkonaisista syistä näyttää olleenkin, lähti hän kuitenkin verta vuotava haava sydämmessään Pietarista. Hän oli rakastunut erääseen nuoreen neitoseen, ehkä oli jo olemassa jotain suhdettakin, joka kuitenkin rikkoutui, nähtävästi Soldanin puolelta, siitä syystä että hänen rakkautensa esine oli vielä aivan nuori, tuskin 16-vuotias, ja että hän pitkälle matkalle lähtiessään ei tahtonut ketään mihinkään sitoa.

Maaliskuun 22 p:nä 1847 kirjoittaa hän Cygnæukselle: "Olen tällä hetkellä kuin haavoitettu metsän otus, joka matelee eteenpäin kuula rinnassa. On niin hämärää ympärilläni, — — En tiedä mitä vielä sanoisin. Odotetaan vähän, niin halkeaa rintani ja minä lähetän sitten sinulle koko kalaasin kuulineen ja kaikkineen — mitä?"

Näiden aikain kärsimyksistä kertoo vielä päiväkirja:

"Pääsiäisen edellisellä viikolla (1847) tuli Pappa luokseni. Oli jo vanhuuden heikko ja aivan tahdoton. Oli ikävä hänen täällä ollessaan, sillä minun sieluni kärsi äärettömästi 'pikku ihmisen' tähden. Noin huhtikuun 17 p:n tienoilla nousi piinani korkeimmilleen. — 19 p:nä kirjoitin kirjeen. — 20 p:nä huhtikuuta klo 8 j.pp. jätin sen ja kokonaisen maailman rinta oli revetä. — 21 p. Aleksandran päivä — matka Zarskojeen — rinta tahtoi revetä. Ilta Aleksanterin teaatterissa. Samoin, samoin vielä. — Tiistaina 22 p. Täti luonani — turhia selityksiä."

"Pimeitä päiviä."

Tapauksesta, joka häneen näin kovasti koski, ei ole enempää kerrottu, mutta vast'edes hän siihen silloin tällöin palaa ja lukee sen yhdeksi elämänsä suurimmista murrekohdista, joka pitkäksi aikaa katkasi hänen sekä henkisen että ruumiillisen tarmonsa. Matka, jota hän niin suurella riemulla oli ajatellut ja suunnitellut, oli tämän tapauksen kautta menettänyt suurimman osan viehätystään.

5.

Opintomatka Saksassa 1847-48.

Lähtö Pietarista. — Tapaa Snellmanin Berliinissä. — Mietteitä Suomen tulevaisuudesta. — Sairautta ja alakuloisuutta. — "Sydänjuuret ovat katkenneet." — Magdeburgin tuomiokirkko. — Gosslar. — Tulo Giesseniin ja Justus Liebig. — Työskentely laboratoriossa. — Selontekoa Liebigin metoodeista. — "Louis Philippe ist entflohen!"

Joskin matkalle lähtevän mielentila alussa oli synkkä ja alakuloinen, haihtuivat pilvet kuitenkin pian.

Ensimmäinen kirje ulkomailta (Berlin 9.7.1847) alkaa huudahduksella:

"Olipa sanomattoman suloista alkaa kirjeensä sanalla Berlin. Niin on siis monivuotinen kirjava uni käynyt toteen, muuttunut todellisimmaksi todellisuudeksi."

Astuttuaan lauvantaina 4 p:nä heinäkuuta Pietarissa Krostadtiin menevään laivaan, jonne häntä oli saattamassa maalari Budkovsky, kadettitoveri J.A.A. Westermarck, hänen matamminsa Euphemia ja muuan toinen vaimo Pietarin suomalaisesta köyhäintalosta, nousi Soldan Kronstadtissa ennen mainitsemaansa komeaan ja aivan uuteen rautalaivaan, joka hänestä oli äärettömän siisti ja mukava. Merimatka Pietarista Stettiniin, joka suoritettiin 71 tunnissa, kului kuin unessa — etupäässä nukkumalla. Stettinissä ollessaan asui Soldan Hotel Drei Kronen'issa, niin hienosti kuin ei koskaan ennen. Hän ei tiedä koskaan istuneensa niin mukavassa sohvassa kuin se, missä hän makasi ensi ruokaleponsa saksalaisen päivällisen jälkeen. Jo samana iltana kun oli tullut Stettiniin, meni hän oopperaan, jossa esiintyi eräs vierailija neiti Babbink "Taikahuilussa". Tultuaan teaatterista ja istuessaan ikkunassa miettien, pitäisikö hänen niinkuin Snellman teki antaa nuo melkein täysipitkät vahakynttilät 'kellnerille' juomarahain asemasta, näkee hän ikkunansa alle yhtäkkiä aseteltavan pöytiä, lyhtyjä, nuotteja y.m. eikä aikaakaan, niin siitä syntyy serenaadi — neiti Babbinkille, joka asui viereisessä huoneessa.

Ensi vaikutus oli siis hauska kyllä ja vastasi kaikkia toiveita.

Muutamain päiväin perästä on hän Berliinissä ja alkaa ikävöidä päästäkseen kemiallisiin töihinsä käsiksi ja todenteolla "saadakseen uida tieteen virrassa, joka Berliinissä lienee vuolaampi kuin missään muualla mailmassa." Hän ryhtyykin työhön professori Rammelsbergin johdolla ja käyttää väliaikojaan katsellakseen taidekokoelmia, tehtaita, oppilaitoksia y.m.

Ei hän Berliinissä kuitenkaan näy oikein viihtyneen. "Siellä oli jotain painostavaa suomalaiselle luonteelle, eli ehkä jokaiselle, joka ei ole 'geistreich', 'witzig', 'gebildet'. Joka tahtoo saada itselleen selvän käsityksen tästä valekohdasta sivistyneessä maailmassa, lukekoon Snellmannin kuvaukset Saksasta, jotka huomasin kaikin puolin oikeiksi. Se on jonkinlaista naamiohuvia, jota ihmiset näyttelevät täällä suurella kohteliaisuudellaan; mutta naamiohuvit eivät ole koskaan menestyneet Pohjolassa, me emme ymmärrä semmoista."

Yhden suuren hauskuuden tuotti hänelle kuitenkin Berliinissä olo. Hän tapasi siellä J.W. Snellmannin, joka siihen aikaan matkusteli mesenaattinsa suuren lahjoittajan E.J. Långmannin seurassa. Snellman näkyy rohkaisseen Soldania hänen alakuloisuudessaan, johon etupäässä lienee ollut syynä alkava kivulloisuus, ehkä myöskin tuo yksinäisyyden, turvattomuuden ja masennuksen tunne, joka aina valtaa ensikertalaisen ulkomaalla. Hän on pannut paperille muutamia Snellmannilta saamiaan neuvoja, jotka kuvaavat sekä antajaansa että saajaansa, tuota tarmokasta tahdon miestä ja tuota kaikkiin suuntiin hajaantuvaa haaveilijaa ja kokeilijaa, joka Soldan oli.

"Suuntaa työsi johonkin erityiseen, johonkin perinpohjaiseen", puhuu hänelle Snellman heidän öiseen aikaan mitellessään Berliinin katuja. "Ponnista kiusallakin — ja niin, että unohdat itsesi. Elä ajattele voimaisi heikkoutta. Emme me kaikki ole yleisneroja. Mieti vaikka jotain semmoista kanuunaa, jonka voisi asettaa rajalle ja pyyhkäistä pois koko tuon — — —" Ja Soldan tuntee itsensä niin iloisesti rohkaistuksi Snellmannin seurasta, että palatessaan asuntoonsa katupoikamaisesti hyppää ohiajavien vaunujen taa ja — repii housunsa. Kaipauksella muistelee hän Snellmannia tämän lähdettyä ja kirjoittaa päiväkirjaansa: "Ihmeellisesti rohkaistuneeksi olen tuntenut itseni näinä päivinä Snellmannin seurasta ja sanoista!" Hän lähettää Kuopiossa asuvain sisariensa kautta terveisiä Snellmannille ja usein näkyy tämä olleen hänen mielessään. Arvatenkin ovat hänen filosoofiset, siihen aikaan vielä hegeliläiset taipumuksensa, joita m.m. osoittaa hänen piirustamansa kuva suuren filosoofin haudasta, saaneet uutta virikettä tästä kohtaamisesta.

Epäilemättä oli Snellman osaltaan antanut aihetta myöskin seuraaviin mietteihin Suomesta ja sen kansasta, jotka muutamia viikkoja myöhemmin tavataan hänen päiväkirjassaan. Vertailtuaan toisiinsa eri kansoja ja arvosteltuaan heidän etujaan ja puutteitaan, kirjoittaa hän: "Kun nyt ajattelen, että meidän aikamme viidessä vuodessa edistyy sivistyksen tiellä yhtä paljon kuin ennen viidessäkymmennessä, niin en voi saada sydäntäni vaikenemaan, joka sykkii sitä toivoa, ett'ei Suomenkaan tulevaisuus ole pelkkää mielikuvitusta. Me, jotka uskomme jumalan johtoon maailmanhistoriassa, emme säiky siitä taantumisesta, johon meitä tätä nykyä painettien avulla pakotetaan. Ehkä kääntää Venäjäkin jonain kauniina päivänä kulkunsa — ylöspäin, sen sijaan kuin se nyt kulkee alaspäin; ja kuka tietää, kuinka kaikki tulee käymään. Mutta hyvää tulee aina toivoa. — Ja nyt, jos Jumala kerran meitä auttaisi, — niin olen ajatellut monta kertaa — mikä olisi silloin se pahe — ei, mikä se hyve, jota Suomi erittäin edustaisi?! Onko nuori Suomi ajatellut, mikä jumalallinen aarre sillä on siinä seikassa, että se voi yhtäällä rakentaa saastuttamattomalle pohjalle, jonka muodostavat turmeltumattomat tavat, ankara lainkuuliaisuus ja lainkunnioitus, luottamus oikeuteen, epäitsekkäisyys, mikäli se näin alhaisella kehityskannalla on mahdollista, itsepäisyys, josta kelpaisi tehdä itsenäisyyttä, sanassaanpysyminen ja rehellisyys y.m. hyvää ja kaiken sen lisänä: korkein nykyaikainen sivistys. Elkää naurako näille unelmille! Ei ole valitsemisen varaa minkään muun kuin toivon ja epätoivon välillä. Silloin tietysti valitsee edellisen. Suomen tulee aluksi toimia ainoastaan säilyttävästi, konservatiivisesti ja itseään jalostavasti. Aika tulee sitten ja ojentaa kiitollisen kätensä. Näin uskon minä, koska en tahdo uskoa pahinta. Ja koska nyt kerran on puhe tämmöisestä, niin tahdon huomauttaa eräästä asiasta, josta aikain kuluessa olen tullut täysin vakuutetuksi. Meidän maamme nuoressa sukupolvessa on luonteen piirre, joka on sille aivan omituinen; en tiedä, voinko sitä vaan muutamin sanoin selittää; minä tarkoitan avonaisuutta, vilpittömyyttä ja rehellisyyttä, joka menee aina pohjaan saakka, s.o. mielen hartautta, joka tekee, että suomalaiset esim. paremmin käsittävät Onkel Adamia tai Almqvistia kuin heidän omat maanmiehensä. Tuo metsän tuore henki, jota Runebergin teokset huokuvat, se on se, jota tarkoitan; sitäpaitse tuo ylen hienostuneen, väärennetyn järkevyyden puute, tuo teeskentelemätön omanvoiton-pyytämättömyys, tarkoitan minä. Luonteita semmoisia kuin Mathias Calonius tai And. K(ommonen) tai W. Z(illiacu)s y.m.m. ei mikään muu maa voi luoda, ei ainakaan muuta kuin poikkeustilassa."

Joskin nämä mietteet — sattuvat sekä silloisiin että nykyisiin oloihimme — ehkä olivatkin saaneet aiheensa keskusteluista Snellmannin kanssa, eivät ne kuitenkaan olleet satunnaisia. Ne olivat jo oireita siihen suureen kotikaipaukseen, jota hän alkoi tuntea, siihen käsitykseen Suomen kansan merkityksestä, jota hän sittemmin koetti filosoofisesti esittää, ja niihin siveellisiin periaatteihin, joita hän koki selvittää. Jo Venäjälläkin hän haluaa päästä jotain maansa hyväksi vaikuttamaan ja kuta kauvemmas hän Suomesta poistui, sitä vaikeampi oli hänen olla, sitä tukalampi tulla toimeen ihmisten kanssa, jotka niin vähän vastasivat tuota hänen luomaansa kuvaa ihanne-suomalaisesta, jommoinen hän itsekin monessa suhteessa oli. Ei koskaan tunne hän yksinäisyyttään raskaammaksi kuin silloin, kun tapaa tiellään itsekkäisyyttä, vilppiä ja pienisieluisuutta. Eikä voi hän ollenkaan käsittää, kuinka ahneus ja oman arvonsa puute voivat viedä niin pitkälle, että esim. tieteellisen kasvatuksen saanut mies eräässä Saksan museossa ottaa häntä hiukan opastettuaan — juomarahaa. Se on hänestä "ilettävää". Monista semmoisista piirteistä, joita hän varsinkin Ameriikassa tapasi, kasvaa hänessä vastenmielisyys vieraita maita kohtaan ja kangastaa kotimaa yhä enemmän hänelle eron ja etäisyyden kultaamana ihannemaana.

Oltuaan Berliinissä toista kuukautta lähti Soldan Leipzigiin elokuun 19 p:nä, käyden matkan varrella olevissa Wittenbergissä ja Hallessa. Wittenbergissä herättivät hänen suurinta huomiotaan tietysti Lutherus-muistot Augustinolaisluostarissa, jossa hän käväsi Lutheruksen kammarissa ja istui hetken aikaa ukon tuolissakin. Leipzigistä, jossa hän ei tällä kertaa viipynyt, matkusti hän Dresdeniin. Dresden oli tähän aikaan etevä taidekeskusta ja matkailijain määräpaikka kauniin asemansa vuoksi. Ahkerasti nauttikin Soldan siellä sekä maalaustaiteesta ja musiikista että luonnosta. "Tämä kaikki on meikäläisestä jotain aivan ihmeellistä", kirjoittaa hän. Dresdenissä oloa katkeroitti kuitenkin alituinen pahoinvointi, joka oli jonkinlaista veren tunkeutumista päähän, ja siitä seuraavaa painon tunnetta aivoissa ja niskassa. Se synnytti alakuloisuutta ja "Katzenjammeria", — sana, jonka hyvin usein tapaa Soldanin kirjeissä ja muistikirjoissa — ja teki hänet kykenemättömäksi ryhtymään työhön siinä määrin kuin hän olisi halunnut ja hänen olisi omasta mielestään pitänyt. Hänen nauttimansa matkaraha muistutti häntä joka päivä siitä, mitä varten hänet oli lähetetty ulkomaille ja mitä häneltä odotettiin ja vaadittiin, — sisältörikkaita raportteja, joilla päälliköt voisivat komeilla. Kun ei hän mielestään voinut täyttää kaikkia vaatimuksia, eikä toimia niinkuin kone, jota voi korjata, jos se särkyy, valtasi hänet pitkiksi ajoiksi tuo raskasmielisyys, jota hän joskus ennenkin oli potenut ja joka pyrki tekemään sairautta sielulliseksikin.

Eräässä kirjeessä Cygnæukselle esiintyy toisiakin syitä tähän mielenmasennukseen. Se on tuo sydämmen draama Pietarista. "Sinä et ymmärrä, miksi en ole iloinen ja tyytyväinen. Kun puhut itkusta ja valituksesta naisen tähden, niin erehdyt. Niin korviani myöten kuin olinkin viime kevännä suohon vaipunut, niin puhuin kuitenkin totta sanoessani — leikkauksen jälkeen — että oli kuin olisivat kaikki juuret katkaistut. En tunne sellaista tapausta, jota pitäisi kohdata ainakin romaaneissa, mutta tosiasia on, että rihmat, sydänjuuret katkesivat. En ole enää ikävöinyt sitä, mikä ennen täytti koko sieluni. Hyvin pian tuli tunteitteni esine minulla ihan välinpitämättömäksi. Olin unohtanut hänet, en häntä ajatellut… mutta mikä minun sitten oli?"

"Luulen nyt ymmärtäväni asian, niin, olen ilmaissut sen sanoissa: 'sydänjuuret olivat katkenneet' tai rikkoutuneet. Ei ole se vaan kuva, kun sanotaan, että sydän on elämän kiertokulun keskus. Haavoita sitä ja henki on vaarassa. Särje sitä, revi se irti ja vaan Jumala yksin voi vielä pelastaa! Kun emme rakasta, mitä silloin olemme? Mitä on rakkaus? — — Se, joka rakastaa yhtä, — rakastaa kaikkea, kun se vaan kelpaa rakastettavaksi. Haavoita nyt tuota keskustaa — — Sanalla sanoen, se oli oikea nyrjähdys — henkinen."

Ulkomailla olo alkoi siis vähitellen muuttua pettymykseksi. Muistiinpanoista päättäen hän kyllä paljon tutki, näki ja oppi, käyden mitä erilaisimmissa tehtaissa, valimoissa, laboratorioissa, museoissa ja kokoelmissa ja tehden kaikista näkemistään tarkkoja muistiinpanoja ja piirustuksia ja vähä väliä lähettäen raportteja Pietariin. Mutta ei hän kuitenkaan näytä löytäneen siinä mitään sisällistä tyydytystä. Asema olikin kiero siihen nähden, kenen varoilla hän liikkui ja kenen hyväksi ja kenen palvelukseen valmistuakseen hän työskenteli. Arvatenkin olisi innostus ja tyydytys ollut toinen, jos se olisi ollut isänmaa, joka oli hänet matkalle varustanut.

Dresdenistä oli Soldanilla aikomus pistäytyä Saksin Sveitsiin, mutta kun vuodenaika oli myöhäinen ja sairaus oli häntä liiaksi viivytellyt, pyrki hän suoraa päätä matkansa varsinaista maalia Giesseniä kohti. Matka kulki Leipzigiin ja sieltä Magdeburgin kautta Halberstadtiin, Göttingeniin, Kasseliin ja Giesseniin, josta matkasta osa tehtiin rautateitse, osa postivaunussa ja loput Harzin vuoristossa jalkapatikassa. Leipzigistä käsin pistäytyi hän Werdaussa, Zwickaussa ja Reichenbachissa, joissa katseli useita tehtaita ja laskeutui Zwickaussa muutamaan hiilikaivokseenkin. Erityisenä ihmeellisyytenä kertoo hän, tuleva rautatienrakentaja Ameriikassa, eräästä tekeillä olevasta rautatiesillasta Gottschalkin laakson yli lähellä Reichenbachia, jonka tekoa hän on käynyt varta-vasten katsomassa ja josta kirjeessä on piirustuskin. Leipzigissä otti valpas matkailija selkoa siihen aikaan ihmeellisestä koneesta, nimittäin latomakoneesta, jossa latominen ja, mikä on vielä ihmeellisempää, purkaminenkin tapahtui tangenttien avulla.

Magdeburgissa herättää huomiota etupäässä tuomiokirkko, "tuo kaunis jättiläinen, joka ynnä siihen turvautuneet 4,000 ihmistä oli ainoa linnan rakennuksista, joka pelastui Tillyn hävityksestä 30 vuotisen sodan aikana. Me kuulemme usein puhuttavan noista tuomiokirkoista ja näemme ne kuvattuina ja kiitettyinä, mutta kaikki tämä ei riitä. Niinpä niin, se on tuomiokirkko, suuri, kaunis, kunnianarvoinen rakennus korkeine torneineen ja kovin vanhanaikuisine koristuksineen y.m. ja sillä hyvä. Ei, se on nähtävä omin silmin, on seisottava torilla ja sitä katseltava, ja silloin — kun silmä nousee tietämättäsi ylös taivasta kohti — silloin kääntyy sielukin sinne, minne silmä näyttää tien ja sinä tunnet — jotain — joka kuitenkin nyt jääköön sanomatta. On helppo sanoa: tuomiokirkko! Mutta koettakaapas huvin vuoksi rakentaa semmoinen! Minä luulen, että Kuopiossa olisi vielä sitä varten joku tyhjä tontti!" Myöskin Halberstadtin kaupungissa olevaa tuomiokirkkoa ihaili hän ja sai sen tehdä oppaan seurassa, joita ei satu jokaisen matkailijan tielle, nimittäin kirjallisuushistorioitsija G. Fr. Klemmin seurassa, joka itse tarjoutui siihen toimeen.

Gosslariin saavuttuaan asettui Soldan muutamiksi päiviksi tähän Harzvuoristossa olevaan kauniiseen kaupunkiin, kirjoittamaan matkastaan ja näkemistään virallista selontekoa, joka kontrollin vuoksi oli annettava joka kolmas kuukausi. Sieltä kirjoittamansa kirjeen alussa on seuraava kuva kaupungin torista ja sen varrelta olevasta ravintolasta "Gasthof zum Kaiser Worth", jossa hän majaili.

Gosslarissa viipyi Soldan viikon päivät ja kävi m.m. lähellä olevan Rammelsbergin kaivoksissa. Lokakuun 28 p:nä klo 10 illalla saapui hän vihdoin Giesseniin, matkansa varsinaiseen määrapaikkaan Saksassa.

Ihmeellinen tunne mielessään siitä, että yksi hänen rohkeimmista unelmistaan oli näin merkillisesti toteutunut, meni hän "Zum Rappen'in" ravintolaan, joka oli yleinen Liebigin oppilaiden ja muiden kemistien ravintola.

Seuraavana aamuna kävi hän ensi töikseen Justus Liebigin luona. "Se oli ihmeellinen hetki!" huudahtaa hän. "Hän oli yksin kabinetissaan. Oli hiljaista ja juhlallista tuossa pienessä huoneessa, niin, siinä oli jotain, jota tahtoisin sanoa mystilliseksi. Minut pantiin sohvaan istumaan, hän istuutui tuolille vastapäätä. Käynti ei kestänyt viittä minuuttia. Kun usein puhutaan henkevistä kasvoista, niin on se vaan tapa niin puhua: hänen kasvoissa oli oikein maagillinen loiste henkisäteitä. Tuo tyyni, sielukas, ystävällinen katse syvällä olevista silmistä oli vaikea kestää."

Se mies, jota Soldan näin kuvaa ja jonka laboratoriossa hän kohta alkaa työskennellä, oli maailman mainio kemisti ja hänen työpaikkansa Giessen kaiken maailman kemistien pyhiinvaelluspaikka.

Neljä kuukautta oli kulunut siitä kun Soldan lähti Pietarista, ennenkun hän pääsi varsinaiseen määräpaikkaansa ja varsinaiseen työhönsä, mutta kerran alkuun päästyään ryhtyi hän siihen suurella innolla. Jo pari päivää tulonsa jälkeen alotti hän kokeensa. Kaikki entiset ikävyydet ja sairaloisuudet olivat unohdetut ja kaikki oli taas hyvin. Alkoi aika, tosin lyhyt hänen elämässään, joka oli täynnä tyydytystä ja innostusta ja tulevaisuuden toiveita. Se oli ehkä onnellisin, mikä hänellä oli ollut. Hän oli oikealla alallaan ja hän eli intelligentissä ympäristössä, nerokkaiden toverien seurassa. Annamme hänen itsensä kertoa:

"Ryhdyin heti kemiaan ja jo marraskuun 1 p:nä tartuin minä ratteihin, retorteihin ja pulloihin — ja taas pulloihin. Täällä pidetään miestä kuumana ja työ on äärettömän hauskaa. Olen sitäpaitsi iloinen sieluni pohjaa myöten, sillä työ käy paremmin kuin olin odottanutkaan ja minä olen taas terve ja tyytyväinen. Lähimmät vieruskumppanini pöydän ääressä ovat kaksi englantilaista. Päivät ovat toistensa kaltaiset, mutta hirveän nopeasti ne menevät. Kemia on ääretön — ja mikä on pahempi (tai parempi) — kuta kauvemmaksi siinä ehtii, sitä kauvemmaksi se vetää."

Joulukuussa 1847 kirjoittaa hän veljelleen Kallelle, joka on lääkäri ja tällaisista asioista huvitettu, pitkän kirjeen, joka sisältää melkein yksinomaan kemiaa ja tekee selkoa paitse Soldanin omista kokeista myöskin Liebigin metoodeista.

"Minä teen, niinkuin hyvin arvannet, analyysejä. Ensimmäisinä neljänä viikkona jatkoin minä Rammelsbergin luona alkamiani kvalitatiivisia analyysejä ja kun ne olivat ohi, ryhdyttiin kvantitatiivisiin. Aletaan yksinkertaisilla suoloilla ja kun on siihen jotakuinkin perehdytty, otetaan kivennäisiä y.m. oman valinnan mukaan. Työ on hauskaa ja ainoa tapa, joka voi saattaa itsenäisiin tietoihin tieteessä. Ja se käy päivä päivältä hauskemmaksi sitä mukaa kuin siihen tottuu. — — Yhdessä semesterissa ehtiikin jotakuinkin perehtyä kvantitatiiviseen analyysiin, kun tähän ei lueta elementaarianalyysejä orgaanisista esineistä. Sinä muistat kai, että matkasuunnitelmani samoinkuin oma halunikin pakottaa minua toisen semesterin aikana — s.o. pääsiäisestä elokuuhun — tutkimaan orgaanista kemiaa; nyt alussa on minulla vaan ensimmäisen kanssa tekemistä. Tahdon kuitenkin hauskuuden vuoksi mainita, kuinka määrätään, miten paljon hiiltä, vetyä ja happea orgaaninen esine sisältää: se tapahtuu palamisen kautta (Verbrennen) ja semmoisia näen minä jokapäivä. Nämä analyysit ovat kotoisin Liebigin laboratoriosta." — Tehtyään sitten oikein kuvain kanssa selkoa kokeista Liebigin "kali-apparaatilla" jatkaa hän: "Lukemattomat ovat nyt jo näin tehdyt tutkimukset, vaikka joka päivä joku uusi orgaaninen esine (kropp) löydetään ja määritellään. Näiden lukemattomien tutkimusten kautta, jotka tätä nykyä ovat kaikkien tämän tieteen merkkimiesten päätoimena, ovat myöskin teoriat uudistuneet ja muuttuneet moneen suuntaan, ja vaikkeivät ne tulisikaan ainaisesti pysymään, niin ovat ne ajakseen kuitenkin päteviä ja saattavat yhä uusiin tuloksiin. Ja ne eivät suinkaan ole vähäpätöisiksi arvattavat. — Liebig on vihdoinkin alkanut luentonsa! Tekisi kovasti mieleni kertoa jonkun tai parin luennon sisällöstä. Hän ei lue mitään kurssia — ei sido itseään mihinkään määrättyyn sisältöön — vaan valitsee aineensa aina sen mukaan kuin parhaaksi näkee. Niinpä hän kahdessa luennossa selvitti tuloksia uriinihappoa ja uriiniainetta koskevista tutkimuksista. On selvää, että kemistit tekevät lääketieteen hyväksi mitä tärkeimpiä keksintöjä, vaikkakin lääkärit vielä ylenkatsovat kemiaa. Liebig vertaa ihmisen ruumista uuniin. Se korkeampi lämpömäärä, joka on ylläpidettävä, vaatii happea, jota hengitämme. Se kuluttaa puita — ruumiin orgaanisia osia. Niin kauvan kun sellaisia on ja niin kauvan kun hengitämme happea, niin kauvan palavat ne ja vähenevät. Jos ei puita (ruokaa) lisätä, laihtuu ruumis ja kuihtuu. Mutta puut palavat — ne ovat orgaanisia ja niissä on myöskin palamattomia aineksia; ne antavat hiilihappoa, vettä ja tuhkaa. Ihmisruumiissa palaa myöskin organismiin otetut puut samalla lailla — antavat hiilihappoa, vettä ja tuhkaa. Hiilihappo ja vesi haihtuvat piipun — suun — kautta. Tuhka on toisella tavalla poistettava. Mutta tuhkassa on liukeavia suoloja ja liukenemattomia; ruumiissa on niitä myöskin, mutta liukeaminen tapahtuu jo ruumiissa — ja lipeä ja tuhka päästetään ulostumaan eri teitä. Uriinihappo (vapaa tai sidottu) on yksi liukeavia, ei kaasunmuotoisia tuloksia organismin lakkaamattomasta häviämisestä — ja sen paljous riippuu terveydentilasta y.m.s. En voi näin yhtäkkiä esittää mitään perinpohjaisia ja siis käytettäviä selityksiä tästä asiasta; ehkä vastedes, kun ehdin syventyä orgaaniseen kemiaan enemmän kuin tähän saakka." — — — — —

* * * * *

Mutta siihen jäävät syventymiset orgaaniseen kemiaan. Siihen jäävät ratit, retortit ja kaikki nuo rakkaiksi käyneet kapineet. Sillä juuri kun hän siinä laboratoriopöydän ääressä seisoo ja tutkii tieteensä salaisuuksia ja seuraa opettajansa Liebigin tiedettä mullistavia keksintöjä, valmistuen samalla kemian professoriksi Pietarin sota-akatemiassa, valmistuen virkamieheksi hänen majesteettinsa Nikolain palveluksessa, — lentävät ovet auki laboratoriossa, joukko nuoria miehiä marssii sisään rumpua päristäen ja huutaen: Louis Philippe ist entflohen, Louis Philippe ist entflohen!

Ja tuo tuleva professori ja Venäjän sotatieteen toivo ja kenraalien suosikki rientää mukana, rientää ulos riemuitsemaan vallankumouksesta ja ottamaan osaa Giessenin kaduilla toimeenpantavaan mielenosoitukseen valtaistuimen kukistumisen johdosta.

Hän palaa vielä takaisin laboratorioon ja koettaa tehdä työtä niinkuin ennenkin. Hän on hajamielinen ja levoton, ei usko edes päiväkirjalleen mitä miettii. Eräänä aamuna on hänen paikkansa tyhjä ja jää tyhjäksi. Ei kukaan tiedä, minne hän on kadonnut. Arvellaan, että hän on saanut käskyn, jota odotti, palata Pietariin. Ainoastaan kaksi toveria tietää, että hän on matkalla Pariisiin.

Askel, jonka hän näin ottaa, ei ole ainoastaan odottamaton, vaan vieläpä selittämätönkin sille, joka hakee siihen edellytyksiä hänen tähän lähtöpäivään saakka kirjoittamistaan kirjeistä ja muistiinpanoista. Niissä ei ole mitään, joka viittaisikaan tällaiseen mahdollisuuteen, paitsi ehkä tuo riippuvaisuuden ja kahleutumisen tunne, joka oli häntä ennen Giesseniin tuloa painanut, mutta joka sekin näytti Giessenissä unohtuneen. Selitys tulee vasta jälempänä, tulee tavalla, joka ei anna mitään sijaa epäilykselle, että muu olisi ollut mahdollista.

Se selitys on ensiksikin saatavana historiallisista tapahtumista ja sitten siitä vaikutuksesta, minkä ne tekivät.

Ja niin on meidän yhtä äkkipikaa kuin Soldankin sen teki heittäydyttävä vallankumouksen mellastukseen ja luotava sen myrskyisestä taivaasta se tausta, jota vastaan hänen silhuettinsa muutamiksi tuokioiksi kuvastui.

6.

Vallankumous 1848.

Vallankumous Pariisissa ja Berliinissä. — Mielentila ennen Pariisiin lähtöä. — Selonteko ulkonaisista ja sisäisistä syistä matkalle lähtöön. — Kammo palata Venäjälle. — Vallankumouksen vaikutukset Giessenissä. — Taakka omalletunnolle.

Mitä oli siis tapahtunut maailmassa? Mikä oli se myrsky, joka tempasi nuoren miehen pyörteihinsä rauhallisen työpöydän äärestä?

Historiasta tunnemme v:n 1848 vallankumouksen syyt ja sen menon. Se oli Euroopan kansain suuri ponnistus saada tunnustetuiksi suuren vallankumouksen aatteet yhdenvertaisuudesta, veljeydestä, vapaudesta. Se tahtoi saada kansain itsehallinnon toteutetuksi, vaati uskonvapautta, ajatusvapautta, painovapautta, vaati lisättyä vaalivapautta, vapautta sotaväkien ja vallanpitäjäin ikeistä, jolla kaikella hallitukset Metternichin johtaman pyhän liiton avulla kansoja rasittivat. Ranskassa alkoi varsinainen vallankumous katumelskeellä helmikuun 22 p:nä ja seuraavana päivänä täytyi Louis Philippen paeta St. Cloudiin ja sieltä ulkomaille. Helmikuun 24 p:nä julistettiin tasavalta ja 5 p:nä maaliskuuta julaistiin perustuslakikokouksen kokoonkutsuminen laatimaan Ranskalle uutta valtiomuotoa.

Ranskasta vyöryivät vallankumouksen aallot edelleen joka taholle ja kuohuivat vajaan kuukauden kuluttua Euroopan kaikkien valta-istuinten juurella. Melkein jokaisessa Länsi-Euroopan pääkaupungissa ja valtiossa tapahtui verisiä meteleitä, jotka pakottivat hallituksia vaadittuihin myönnytyksiin. Lähinnä Pariisia olivat metelit Berliinissä muita meluisammat ja verisemmät.

Preussin kuningas Fredrik Wilhelm IV oli valtaistuimelleen noustessaan v. 1840 antanut toiveita maansa edistymisestä ja Saksan liiton perustuslain parannuksesta, mutta ne toiveet olivat pian sammuneet ja niiden kanssa tyytymättömyys alkanut kyteä. Niihinkin hehkuviin hiiliin puhalsivat helmikuun tapahtumat tulen. Maaseuduilla pidettiin valtiollisia kokouksia ja sepitettiin kirjoituksia, joissa lausuttiin noita tavallista laajempain valtiollisten oikeuksien vaatimuksia. Maaliskuun 7 p:nä oli Berliinissä suuri kansankokous Thiergartenissa ja siellä hyväksyttiin kuninkaalle jätettävä kirjoitus, jossa vaadittiin samoja parannuksia kuin muuallakin, paino- ja kokoontumisvapautta, uskonvapautta, aseiden hankkimista kansalle, vakinaisen sotaväen vähentämistä, yleistä edustusoikeutta Saksan kansalle ja yleistä vaalioikeutta. Tämän kokouksen jälkeen pidettiin useita muita, mutta kun sotaväki sekaantui niihin, joutuivat mielet yhä enemmän kuohuksiin.

Mitenkä tapaukset tämän jälkeen Berliinissä kehittyivät, siitä kerrottakoon tässä hiukan laveammin, koska voimme tehdä sen Soldanin omilla sanoilla. Kuvaus on luettavana eräässä kotiin kirjoitetussa kirjeessä, joka on päivätty Pariisissa huhtikuussa 1848 ja siis aivan verekseltään esittää noita jännittäviä tapahtumia. Mainittuaan maaliskuun 1:nä ja 14 p:nä tapahtuneista meteleistä jatkaa hän näin:

"Kuningas (Fredrik Wilhelm) jatkoi kuitenkin yhä kokouksien tukahduttamista, joita sentään pidettiin Thiergartenissa ja muualla 'adressien' toimittamista varten. Niitä ei kuitenkaan saataisi jättää lähetystöjen kautta, vaan kaupunginpostin välityksellä. Mielten kuohu oli uhkaava ja 'Me Fredrik Wilhelm jumalan armosta j.n.e.' suvaitsi mukautua 'lupaamaan' useita myönnytyksiä. Päivä näytti jo selviävän uskollisille Berliiniläisille. Nyt saapui myöskin — maaliskuun 18 p:nä puolen päivän aikaan — eräs lähetystö Kölnistä (tuohon aikaan satoi satamalla kaikellaisia lähetystöjä ja adresseja) — ja tämä lähetystö jätti ultimatumin: ehdoton painovapaus, eduskunnan kokoonkutsuminen huhtikuun 6 p:ksi y.m. Kölniläisten kanssa ei sopinut leikkiä laskea, sillä koko Länsi-Preussissä vallitsi tähän aikaan sangen kova halu antaa kuninkaan Jumalan armosta jäädä hoitamaan maan itäistä osaa; arveltiin, että uusi tasavalta on lähempänä ja edullisempi. Summa oli se, että kuningas armossa otti vastaan lähetystön ja nyt saatiin uusia lupauksia ja riemu oli yleinen ja myrskyisä — hetken aikaa! Nyt tapahtui 'erehdys', joka on aivan omituinen laatuaan. Kun nimittäin tieto kuninkaan viimeisestä lausunnosta julistettiin linnan parvekkeelta, syntyi loppumaton ja meluava huutaminen: Eläköön kuningas, eläköön vapaus! Tämä huuto lienee kaikunut kamalalta sotaväen korvissa, jota linnanpiha oli täynnä; sotaväki (yksi ratsu- ja yksi jääkärirykmentti) uskoi, että kansa tahtoi tunkea linnaan, ja hyökkäsi ulos ja kansanjoukkoa vastaan. Useita henkilöitä murskautui ja pari kolme laukausta ammuttiin jääkärien puolelta. Se kuului olleen mitä ihmeellisin näytelmä: tuhansien ja vielä tuhansien ihmisten ilo ja riemu muuttui yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä mitä hurjimmaksi raivoksi. Huudettiin ja huuto kulki kuin kulovalkea yli koko kaupungin: 'Olemme petetyt! — Aseihin! — Katusulkuja tekemään!' Kahden tunnin kuluessa oli kaupunki, tuo korea, loistava Berliini muuttunut hurjaksi sotakentäksi. Kaikki kadut täynnä sulkuja, jotka tehtiin omnibuksista, kärryistä, vahtikojuista, katukivistä, tynnyreistä — Berliinissä oli porttien ja ovien edessä olevista lukemattomista silloistakin suurta apua. Katu- ja tiilikiviä kannettiin katoille ja yläkertoihin j.n.e. Klo 5 j.p.p. pamahti ensimmäinen laukaus barrikaadeille ja nyt alkoi taistelu. Sotaväellä oli tykkejä ja se toimi useissa osissa kaupunkia — kanuunan- ja pyssynlaukauksia kuului lakkaamatta. Porvarit, jotka taistelivat barrikaadeilla, olivat suureksi osaksi siististi puetuita herroja. Naisia ja lapsia ilmaantui joukottain korjaamaan särkyneitä sulkuja. Hyökättiin asehuoneita, kasarmeja ja asekauppoja vastaan ja työmiehet olivat erittäin reippaita. Kansalla oli verrattain vähän aseita ja varsinkin oli ruudista suuri puute. Pari kasarmia sytytettiin ja siitä syntyneen suuren tulen valossa sekä sitäpaitse mitä kirkkaimmassa kuutamossa jatkettiin hurjaa taistelua — koko yö. Yksityiskohtia tässä taistelussa en tietysti muista, mutta ne olivat osaksi sangen kuvaavia. Niin esim. oli eräs Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtajista läsnä ottelussa erään pienen porvarijoukon ja voimakkaan vartijajoukon välillä muutaman vahtituvan luona. Nuori 19-vuotias poika johti porvareita. 'Te ette saa vahtia voitetuksi; sillä on liika vahva asema!' sanoi kertoja. Nuori poika vastasi: 'Korkeintaan voivat he minut ampua kuoliaaksi.' Ja hetken kuluttua oli vahti voitettu. Kirjoitin seuraavat sanat sanomalehdestä: 'Yhtäällä turvauduttiin ennen aavistamattoman siveelliseen voimaan — toisaalla täytyi heittää pois tuo lainmukaisesta edistyksestä (hallituksen mielilause) taottu naamari ja oikeat raa'at sotakasvot tulivat esiin'."

"Se on sattuvasti sanottu. Berliini oli pääkaupungeista viimeisin ryhtymään välttämättömästi tarpeelliseen taisteluun ja sillä hetkellä kun taistelu oli verisin ja muualla vielä tuntematon, oli koko Saksa levoton ja solvasi tuota reipasta kansaa. 'Tuo yhä rauhallinen Berliini voi saada ihan raivoiseksi' — niin kuuli sanottavan monta päivää — kunnes vihdoinkin tuli tieto, että kauhea verilöyly oli tapahtunut. Mutta kuninkaan rautanaamio toisaalla! Ei ollut muuten mikään salaisuus enää, että nuo kansoja kalvavat, seisovat sotajoukot olivat vaan sortajain henkivartijoita. Mutta nyt täytyi yhden noista 'jumalan armosta' poistaa naamionsa. Se ei auttanut — on kysymys siitä että 'ollako vaiko ei olla!' Ja on hullunkurista, kuinka naiviksi tuo mies näyttäytyi, kun vihdoinkin klo 11 (!) seuraavana päivänä taistelu oli lopussa ja kansa oli voittanut. Hän antaa julistuksen, jossa hän selittää koko tapauksen erehdykseksi (erehdys, joka kesti 17 tuntia) ja pyytää kansaa 'unohtamaan', niinkuin hän itsekin tahtoo 'unohtaa'."

"Kun Kölnin lähetystö oli linnassa ja tuo 80 tuhanteen nouseva ensin riemuava ja sitten raivoava kansanjoukko seisoi linnan ympärillä, myönsi kuningas jo kaikki, mitä oli vaadittu: painovapauden, perustuslain, kokoontumisvapauden y.m., kaiken muun, paitse — kansan aseilla varustamisen. Vaan siinä oli juuri solmu. Jos hän olisi myöntänyt sen ja kieltänyt kaiken muun, niin olisi se käynyt yhteen. Sen tiesi hän kyllä, eikä tahtonut mitenkään purra tuohon happameen omenaan. Runoilija Gutzkow, joka tässä asiassa oli useita kertoja puhunut rauhoittavia sanoja ärtyneille joukoille, lähti linnaan ja kehoitti kuningasta suostumaan kansan aseilla varustamiseen. Hän puhui ultimatumin muotoon ja hänen sanainsa ajatus oli jotakuinkin se — että piru perii Hänen jumal' armollisen Majesteettinsa, jos hän vitkastelee vielä tunninkaan. Kansan aseilla varustaminen myönnettiin klo 11 — ja kansalais-sota oli loppunut; 25 tuhannesta miehestä säännöllistä sotaväkeä oli kaatunut l,000:n paikoille, kuolleet ja haavoitetut siihen luettuina; kansalaisista melkein yhtä monta. Sotaväki sai käskyn lähteä kaupungista — iltapäivällä ei ollut ainoatakaan ehyttä sotamiestä jälellä. Muutamat rykmentit soittivat paraatimarsseja mennessään, mutta kansa käski heidän soittamaan jotain koraalia tai hautausvirttä ja — täytyi totella. Kun kaikki oli hiljaa tai ainakin rauha julistettu, koottiin ruumiit vaunuihin, paljastettiin haavat ja koristettiin kuolleitten päät seppeleillä, ja kulettiin — koko kaupunki otti osaa kulkueeseen — soihtujen valossa ja surusävelten soidessa — linnaan. Siellä pysähtyivät sadat vaunut parvekkeen eteen. Hänen Majesteettinsa kutsuttiin ulos katsomaan teurasuhrejaan. Hän tuli, hattu päässä, rappusille ja puhui isällisiä sanoja. 'Mütze rrunter!' huudettiin nyt ja Hänen Majesteettinsa suvaitsi armossa ottaa hatun päästään. Ansaitsee mainitsemista, että berliiniläiset, tosin kyllä koko muun Saksan yleiseksi harmiksi, kohta, ell'en erehdy jo samana iltana, valaisivat kaupunkinsa ja hurrasivat kuninkaalleen j.n.e. Seikka on se, että Preussin kuninkaalla on suurempi puolue puolellaan kuin Saksan muilla ruhtinailla. Aatelilla on Preussissa ollut suuri merkitys ja tällä hetkellä antaa sen niin kutsuttu 'Junkerthum' paljon ajattelemista parannuspuuhain johtajille. Monta päivää se ei kuitenkaan enää kestä. Muitten Saksan parlamentin päätösten joukossa saadaan ensi toukokuussa kuulla myöskin se että 'kaikki aateluus Saksassa on lakkautettu.' — Niin, minä unohdin mainita, että kun sotaväki lähti kaupungista, asetettiin kiireesti kansalliskaarti: mustiin frakkeihin puetut herrat, patruunasäiliöt vyöllä ja kiväärit olalla, muodostivat patrulleja, vahteja y.m.s. Linnan edustalla näkyi nyt sellaisia 'proosallisia olennoita' komeiden kaartilaisten sijasta. Kuninkaan huoneet jätettiin — sairaaloiksi haavoitetuille. Kuningatar (maan äiti) kävi sairaita katsomassa. On sanalla sanoen koetettu saavuttaa suosiota kaikin tavoin: mutta enintään on se onnistunut vaan Berliinissä. Koko muussa Saksassa ei Preussin kuninkaasta tätä nykyä maksettaisi kahta kopeekkaa; olen nähnyt saksalaisten inhosta sylkevän lukiessaan hänen julistuksiaan 'Gottesgnadenista' ja 'Landesmutterista' j.n.e. Täytyy ihmetellä, kuinka surkean huonosti hän käsittää aikaansa. Hänen lankonsa Nikolaus ei toki ole herättänyt ylenkatsetta kohtaansa. Hän on despootti comme il faut. Hän tunnustaa julki: l'état c'est moi. Mutta Fredrik Wilhelm, jonka taipumukset olivat samat, puhui aina kansan parhaasta, vapaudesta ja edistyksestä — ja esiintyi lopuksi 'suosiollisuudella', joka oikeastaan oli hyvin naurettavaa."

Tähän päättyy Soldanin kuvaus Berliinin vallankumouksesta. Vaikka se onkin tehty tietojen nojalla, jotka hän sai silloisista sanomalehdistä, osoittaa kuitenkin se tapa, millä hän kirjoittaa, kuinka kiihkeästi hän seurasi tuota hänen ympärillään esitettävää maailmannäytelmää ja kuinka täydellisesti hän hyväksyi sen tendenssin.

Jo ennen kun vallankumous Berliinissä tapahtui eli vaan muutamia päiviä sen jälkeen kun Louis Philippe oli Pariisista karkoitettu, näkyy Soldanilla olleen selvillä, miten hän itse tulisi tähän liikkeeseen suhteutumaan. Myöhään illalla maaliskuun 2 p:nä kirjoittaa hän Giessenistä kotiinsa kirjeen, jolla hän tahtoo valmistaa omaisiaan siihen, mitä on tuleva. Kirje on hajanainen ja osottaa hermostusta ja levottomuutta, ilmaisten, että jotain erinomaista oli tekeillä.

"Rakkahin veljeni! — Asia on nyt se, että minun tällä kertaa täytyy kirjoittaa tavallista vielä nopeammin ja lyhyemmin, koska en voi odottaa sopivampaa aikaa. Tämä on vaan ennakkolääke mahdollisesti syntyvää levottomuutta vastaan — levottomuuksien johdosta täällä päin. Tarkoitan etupäässä mammaa, joka voisi ruveta huolehtimaan tietojen johdosta ulkomailla. Sinun tulee siis viipymättä lähettää nämä rivit Kuopioon. Epäilemättä on jo sillä hetkellä kun näitä rivejä kirjoitan tuo maailmaa tärisyttävä uutinen ehtinyt Pietariin ja ehkä myöski Suomeen, nimittäin että Ranska on muuttunut tasavallaksi yhtäkkisen ja tavattoman meluisan vallankumouksen kautta, joka puhkesi Pariisissa helmikuun 23 ja 24 p:nä ja kuningas Louis Philippe vielä kruunusta luopumisensakin jälkeen katsoi olevansa pakoitettu pakenemaan raivostuneen kansan vihaa ja lähtemään Englantiin. — Ranskassa on hyvin levotonta ja tartunnaisen merkkejä alkaa näkyä myöskin Saksassa. Ja tämä viimemainittu asia ei ole sekään hauskaa. Niin, minun täytyy valmistautua siihen, että opintojeni ja matkani valmistettu suunta voipi muuttua. Ja se nyt on se pahin, josta oikeastaan tässä tämän kirjeen kautta tahdoin mainita ja ilmoittaa. Tarkoitan nimittäin, että jos kohtalo tahtoisi loihtia esiin nuo levottomat henget vielä suuremmassa määrin (ja se on, joskaan ei luultavaa, jota en voi päättää, niin ainakin hyvin mahdollista) — niin ei minua omasta puolestani uhkaa mikään muu onnettomuus kuin se, ett'en voi lopettaa matkaani esivallan minulle määräämän matkasuunnitelman mukaan, ja että minulta siten riistettäisiin moni hyvä tilaisuus edistymiseen tieteessäni. Niin näyttää minusta nyt tuskin mahdolliselta voida harjoittaa opinnoita tai edes käydäkään Pariisissa. Ja kuka tietää, kuinka paljon kohtalo ja esivaltani vielä tulevat matkasuunnitelmaani muuttelemaan. — — — Tätä nykyä ovat asiat kuitenkin niin, että minä aivan rauhallisesti työskentelen edelleen Liebigin luona, ja että minä, jos se näyttäytyy tarpeelliseksi, olen valmis lähtemään täältä Saksiin taas, jossa tätä nykyä lähin päällikköni kenraali Meden oleskelee (Dresdenissä)."

Seuraavana päivänä jatkaa hän samaa kirjettä:

"Jos nyt tapahtuisi, että minun täytyy jättää Giessen ja niin poispäin — sillä ei ole mahdollista ajatella mitään erityistä — niin sanon vielä kerran: olkaa te kaikki niin rauhalliset kuin viilipytyt. Jos saan jotain uutta sanottavaa asiassa, — niin kirjoitan viipymättä. Mutta jos ei kirjettä saapuisi aivan pian, niin ei se todista eikä merkitse mitään pahaa, sillä onhan hyvin mahdollista, ett'ei mitään merkillistä tapahdu ja että posti voi viipyä y.m. — Kaikissa tapauksissa tahdon koettaa kirjoittaa ahkerammin, joskin lyhyesti. — — Nyt ei minulla ole aikaa kirjoittaa; joukko puolitekoisia analyysejä odottaa j.n.e. Liebig on lukenut contageista ja miasmeista, lihan rakenteesta, käymisestä (nimittäin sokerin y.m.) y.m. Tavattoman intresantteja asioita. Tohtori Soldan [ks. 1. luvun alku] ja Sürzenit, (joiden luona vietin viime sunnuntai-illan) ovat tänään naamiaisissa, jotka ovat kaikkien kemistien toimeenpanemat. Minä tunnen naamioista tuskin muuta kuin yhden — erään dominon. Siellä sanotaan tulevan hyvin kaunista ja kirjavaa ja hauskaa."

"Nyt on vaan sanottava, että kirjeeni niin kauvan, kunnes toisin määrään, ovat osoitettavat Giesseniin kuten ennenkin. Ell'en olisi täällä enää, kun ne tulevat, niin olen minä järjestänyt sen asian. Ne kaksi kaunista kevätpäivää, joista viimein mainitsin — olivat satunnaisia. Aina siitä pitäen on ollut rumaa ilmaa yhteen menoon. — Sadetta ja pilvistä, joskus myrskyä, mutta — lämmintä myrskyä. Eilen oli lumiräntää. — Kas niin, toivon hyvää vointia ja enemmän rohkeutta. Terveisiä, veljesi August."

Kirjeen tarkoitus oli rauhoittaa kotona olevia ja näkyy se onnistuneenkin. [Se tuli kahden viikon kuluttua perille Lappeenrantaan ja tohtori C. Soldan lähetti sen äidille ja sisarille Kuopioon. Hänen eräälle tyhjälle lehdelle kirjoittamastaan kirjeestä näkyy, että hän ei vielä mitään aavistanut. Varoittaa hän kuitenkin jättämästä kirjettä vieraisiin käsiin. Että tieto vallankumouksesta jo oli ehtinyt Lappeenrantaankin, se näkyy kirjeestä: "Sanomalehdet antavat nyt ihmisille paljon puheen ainetta ja ne, joilla on sukulaisia sotaväessä, kiinnittävät kaikkeen tuohon suurempaa huomiota kuin muut. Ranskalaiset eivät ole noudattaneet saksalaisten suloista 'Seid fromm und faul' j.n.e. Nyt politikoivat kaikki ihmiset ja ratkaisevat Ranskan kohtaloa!"] Mutta omasta rinnasta oli rauha kaukana. Eräässä päiväkirjamuistiinpanossa maaliskuun 18 p:ltä on lause, joka osoittaa, mitä taistelua hän taisteli. "Hulluuden rajalla oleva epätoivo, joka valtaa minut vaan ajatellessanikaan, että minun vielä pitää palata orjuuteen, pakottaa minut ottamaan tämän askeleen, tarttumaan tähän…"

Mutta kaikista selvimmin näkyy Soldanin silloinen mieliala kirjeestä, joka tosin on kirjoitettu vasta kesäkuun 7 p:nä Pariisissa, mutta joka selvittää juuri niitä sisällisiä ja ulkonaisia syitä, jotka aiheuttivat lähdön Giessenistä.

"Kohtalo on ihmeellisesti johtanut kulkuani", kirjoittaa hän, "niin, voinenpa väittää, että minä oikein kouraan käyvästi tunnen, kuinka outo, korkeampi voima on johtanut eloni purtta. Kuka profeetta olisikaan esim. noin kymmenen vuotta sitten, kun minä oikeastaan olin vaan surkuteltava kadetti korkeassa kauluksessa ja raskaassa nahkakiveerissä, mutta hengessäni komea ratsastava artilleristi Venäjän Keisarin palveluksessa — kuka olisikaan voinut ennustaa, että minä 1848 istuisin vapaaherrana sivistyneen maailman pääkaupungissa täynnä sydämmenpohjaista suuttumusta niitä oloja ja henkilöitä kohtaan, jotka siihen aikaan mielestäni edustivat suurinta inhimillistä loistoa ja kunniaa."

"Olen senjälkeen, mikäli heikot voimani ovat sallineet, oppinut tuntemaan aivan erikoisen maailman, uuden ja rikkaan tieteen. Olen nähnyt ihmisten elämää Venäjällä, tosin varjokuvia, mutta kuitenkin välttämättömiä ihmiskunnan suuressa taulussa; olen saanut nähdä hyvän palan Eurooppaa, muutamia sen sivistyneimpiä ja merkillisimpiä seutuja, suuren joukon sen taidetta ja osan sen luonnon kauneuksia; olen nauttinut vapaudesta, jota me tuossa suuressa vankilassa ainoastaan kuulon kautta tiesimme olevan olemassa rajain takana, sekä sitten oppinut huomaamaan, että tämäkin vapaus oli orjuutta. — — Viimeinen näkemäni on se myrsky, joka on myllertänyt valtioita ja valtakuntia pohjaansa myöten."

"Sen myrskyn olen omin silmineni nähnyt raivoavan. Kolme tusinaa valta-istuinta kuulin ryskyen kukistuvan ei kaukana minusta ja kuulin — omin korvineni — miljoonien onnellisten ihmisten riemuhuudot. Saatan lyhyesti sanoa, että kohtaloni oli joutua pyörteeseen — ja että myrsky kantoi minut mukanaan. Puhun äidilleni ja siskoilleni; tiedän, että te seuraatte minua, juuri minua, sielläkin missä myriaadit sellaiset vähäpätöiset kuin minä tuiskuavat tuulessa. Ja sentähden lupaan minä teille, että jos seuraatte minua uskollisesti, niin saatte nähdä, kuinka minä vielä olen löytävä rauhallisen paikan ja olosuhteet, joihin en koskaan tahtoisi vaihtaa tuota loistavaa kurjuutta Pietarissa."

"Mutta te kysytte minulta ehkä ihmetellen: Kuinka ihmeessä voi iloita aina innostukseen saakka — vallankumouksesta!? Milloin on kuultu muuta kuin että vallankumous on suurin kauhistus maailmassa? Johan tuo sanakin kuuluu kamalalta. Ennen emme ehkä tienneet muusta kuin tuon sanan kauheudesta. Mutta nyt olemme nähneet, mitä se sisältää; vallankumous on rajatonta häiriötä. Rauhalliset kansalaiset niinkuin roistotkin tarttuvat pyssyihin ja viikatteihin ja kiviin, ja tapellaan kaduilla ja toreilla sotamiehiä ja upseereja vastaan. Siihen tulevat murhapoltot ja ryöstöt, kauppa ja elinkeinot seisattuvat ja puute ja epäjärjestys kaikessa on sen lähin seuraus. Ei, antakaa keisarille, mikä keisarin on! Sehän seisoo raamatussa ja — muualla. Mutta keisarin on kaikki, mitä hän tahtoo, sillä hänen valtansa on rajaton. Hän, maan isä, tahtoo sitäpaitse vaan meidän parastamme. Se on nyt totisinta totta. Mutta meidän parhaamme on nyt esimerkiksi vapautemme — ja sentähden on meidän annettava hänelle sekin. Kansallisuutemme, itsenäisyytemme, meidän on annettava ne hänen isälliseen huoleensa, ja hänen sotamiehensä suojelevat meitä ja ylläpitävät järjestystä."

"Voin tässä huoletta jättää sikseen tutkimuksen siitä, ovatko vallankumoukset oikeutettuja eli ei, sitä enemmän kuin minä muutamilla huhtikuussa kirjoitetuilla lehtisillä olen eräällä esimerkillä (Berliinistä) osoittanut, mitä tuo keisarillinen ja isällinen huolenpito maan menestyksestä oikeastaan sisältää. Tässä tahtoisin vaan lausua sen tosiasian, että sydämmeni pohjasta iloitsin suuresta vallankumouksesta — ja että minä sillä tein suuren rikoksen — vallankumousten suurinta ja mahtavinta vihamiestä vastaan. — En kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, ainoastaan iloitsin. Jos minä ennen lähtöäni Venäjältä kärsin siitä, että näin vaan kurjaa itsekkäisyyttä siellä elävässä polvessa, joka on kasvatettu mitä raaimmassa mielivaltaisuudessa, niin tämä kärsimys vaan suureni sen sijaan että olisi kadonnut, kun saavuin sivistyneeseen maahan ja näin niin monta esimerkkiä ihmisten halusta muihinkin kuin vaan persoonallisiin harrastuksiin."

"Tuli sitten uusi vuosi 1848 ja toi tullessaan kapinan Palermossa ja Sisilian luopumisen Neapelista, jossa sielläkin oli tehty vallankumous. Perustuslaki laadittiin samaan aikaan Neapelissa ja Tanskassa. Ranskassa oli jännitys suuri, eikä Saksassakaan juuri sen pienempi, vaikk'ei kummassakaan maassa ajatus vielä uskaltanut kohota niin korkealle kuin täydelliseen olemassa olevien valtiomuotojen kumoamiseen."

"Mutta ilmassa oli ukkosta, joka kiihoitti jokaista ihmisystävää — ja politiikka oli yleisenä puheenaineena! Tarvitsenko huomauttaa, että yhä selvempi tietoisuus siitä, mitä rauhaamme kuuluu, oli minun voittoni tästä politikoimisesta! —"

"Liebigin laboratoriossa 'hallittiin valtakuntia' juuri parhaillaan, puhuttiin reformipidoista Pariisissa, kun (se oli helmikuun 25 p:nä) huuto kuului, että kansa Pariisissa oli hyökännyt Tuilerioihin ja polttanut Palais Royalin. Tämä viimemainittu oli valhe, joka jo oli ehtinyt kasvaa uutisen ytimeksi. Totta oli siinä se, että suuri katumeteli oli syntynyt Pariisissa. Riemuittiin koko kaupungissa, Giessenissä nimittäin, ja kello 6 illalla hyökkäsi kaikki kansa postikonttoriin, niinkuin se olisi ollut Giessenin Tuileriain linna — vapauttamaan postinkantajia kantamasta lehtiä, niinkuin tähän saakka oli tapahtunut. Oikein, se oli totta, postin lähtiessä Pariisista Strassburgiin, sillä rautatie Belgiaan ja Kölniin oli jo epäjärjestyksessä, oli koko pääkaupunki kauheimman metelin vallassa. Tuilerioita oli ahdistettu, samoin edustajakammaria, kuningas oli paennut, sulkuja ja taistelua kaduilla j.n.e."

"Niin oli nyt siis se usein ennustettu Ranskan uusi vallankumous tekeillä. Nyt oli tuli irti. Kansa alkoi ahmia sanomalehtiä, mutta jano ei siitä sammunut, se vaan kävi yhä kovemmaksi! Sanomalehtiklubin huoneusto Giessenissä oli täpösen täynnä kansaa joka ilta ja yliopiston dosentit ynnä muut lukivat ääneen päälletunkevalle joukolle. Joka hetki tuli uutisia uusista, syvälle vaikuttavista tapahtumista. — — Ei kestänyt kauvan, ennenkun koko Saksakin oli täydessä tulessa. Vallankumous Badissa, sama Würtembergissä, Bayerissa, Nassaussa y.m. Mielisuosiollisia myönnytyksiä Hessen-Darmstadtissa, hyvin vastenmielisiä Hannoverissa. Kaikkien ylioppilaiden surukulkue Göttingenissä, jossa poliisi oli käyttäytynyt 'kuninkaallisesti', oli liikuttavimpia niistä tapahtumisia, joita tapahtui tässä osassa Pohjois-Saksaa. Hessen-Kasselissa, jossa tuo yleisesti vihattu vaaliruhtinas kuletteli joukkojaan Kasselin ja Hanaun välillä — Giessenin kautta — toimitti Hanaun kaupunki vallankumouksen. Mutta myöskin Kasselissa tapahtui katukahakoita. Maaliskuun 13 p:nä olivat ensimmäiset järistykset ehtineet Berliiniin. Myöskin Leipzigissä, Weimarissa y.m. puhkesi myrsky, ja odotettiin jo henki kurkussa ratkaisevia tietoja Berliinistä ja Wienistä. Ei se kestänytkään kauvan. Jo 14 p:nä oli das gemütliche Wien, josta oli vähin toivoa, täynnä katusulkuja ja kanuunain pauketta. Metternich kukistettiin vihdoin, 50 vuotisen pirullisen hallinnon jälkeen ja ajettiin pois Euroopan politiikan peräsimestä. Se oli hän, joka opetti, että valtion on kukistettava valloitetut tai muuten hävitettävä kansojen kansallisuudet. Hän ehti vielä alottaa sodan Italiaa vastaan, jossa Lombardia ja Venedig nousivat luomaan Itävallan iestä. Hän elää vielä, tuo vanha kummitus, nähdäkseen tekojensa tuloksen: Itävallan hajaantumisen."

"Vielä kuuluu asiaan, että maaliskuun 14 p:n paikoilla alkoi kuulua uutisia idästä: Venäjä alkoi kaikin voimin koota joukkojaan rajalle. Varsovassa ja Puolassa otettiin kaikki aseet kansalta, sepät eivät saaneet takoa viikatteitakaan. Paskevitsch julisti, ett'ei kukaan saanut iltasella kulkea kadulla ilman lyhtyä — kaksi henkilöä ei saanut kulkea yhdessä — ja jos joku kadulla takaa-ajettu otettiin huoneeseen, olisi sen asukkaita kohdeltava samalla tavalla kuin kapinallista pakolaista. 'Suuremman kapinan sattuessa olisi tuossa tuokiossa koko Varsova poltettava.' Se ei ollut mitään huhupuhetta, ja kuka tietää, minä päivänä Varsova, tuo noiden äärettömän onnettomien puolalaisten vanha pääkaupunki, todellakin on muuttuva soraläjäksi? Silloin ollaan ainakin varmat siitä, että voidaan 'ylläpitää järjestystä ja rauhaa.' Ampumamestauksista Varsovassa kuultiin usein. Sanomalehdet ja kirjeet eivät enää päässeet Venäjän rajan yli, ei ainakaan ennen kun ne oli puhdistettu ruton tartunnaisesta. Varsovan lehdet kertoivat 'maaliskuun 10 p:nä', että kuningas Louis Philippe oli luovuttanut hallituksensa — en muista enää kenelle — 'koska lääkärit olivat neuvoneet häntä lähtemään pitemmälle matkalle.' j.n.e. j.n.e."

"Semmoinen oli aika siihen aikaan. Tosin saa siitä vaan heikon kuvan luettelemalla ainoastaan kuivia tosiasioita, mutta nämä tosiasiat puhuvat kuitenkin jotain nekin, jos ne ajattelee kaikki täysin elävinä. Ymmärtääkseen kuitenkin oikein, mitä tuommoinen aika tietää, täytyy omin silmin nähdä nuo tuhannet nuoret ihmiset riemuissaan siitä, että heidän aikansa on tullut. Ylioppilaat, professorit, porvarit, työmiehet — muodostavat kansalaiskaarteja ja liittyvät veljinä yhden lipun alle, yhdistyneen isänmaan uuden lipun alle. — Proklamatsiooneja, petitsiooneja, konsessiooneja, illuminatsiooneja ja prosessiooneja. — Nuo soihtukulut ja serenaadit niiden kansanystäväin kunniaksi, jotka ovat toimineet rehellisesti ja uhraavaisesti, nuo kissannaukujaiset niille, jotka työskentelevät omaksi hyödykseen tai 'kansan pyhää tahtoa' vastaan. Turhaan koettaisin kuvata tätä elämää, joka muodostaa vallankumouksen 'valopuolen'. Olen nähnyt monen isänmaan ystävän vapisevan ilosta, kun Ruhtinaan julistus luettiin, jossa hän myönsi sen, mitä kansa edellisenä päivänä oli pakottanut hänet lupaamaan: kaikki senssuuri poistettu, rajaton omantunnon- ja sananvapaus, valaoikeuksia, sotaväen vannottaminen uskollisuuteen ei ainoastaan ruhtinaalle, vaan myöskin kansalle y.m. y.m."

"Kun minä lauvantaina 5 p:nä maaliskuuta kävin Wertherin haudalla Wetzlarissa, oli Hessen-Darmstadtin suurherttua luopunut hallituksesta tai oikeastaan näön vuoksi nimittänyt poikansa kanssahallitsijakseen, ja tieto tästä oli jo illalla ehtinyt Giesseniin. Niinkuin sanoin, en minä ollut kotona, vaan saavuin vasta myöhään yöllä, mutta kaksi ikkunaani olivat juhlallisesti valaistut, niinkuin kaikki muutkin ikkunat kaupungissa — ja minä iloitsin siitä. Seuraavana päivänä, kun uuden ruhtinaan julistus, sisältäen sen mitä ylempänä on mainittu, saapui Giesseniin, oli ilo sanomattoman suuri! Lääkärini tohtori Winther, joka asui samoissa rappusissa kuin minä, kutsui luokseen suuren joukon yliopiston miehiä, professoreita ja ylioppilaita ja sen lisäksi — venäläisen upseerin. Kaupunki oli taas juhlallisesti valaistu — Liebigin laboratoriossa oli valmistettu bengaalisia tulia, jotka poltettiin klinikan tornista. Minä valaisin nyt itse ikkunani. Ilo, sanomattoman sydämmellinen ilo täytti rintani — joskaan ei ilo yksin; myöskin surulla oli siellä sijansa, eikä sitä jättänyt. — — Mutta minä vastaanotin Wintherin kutsumuksen ja vietin unohtumattoman illan — ystävällisen emännän kupeella."

"Sanon vielä kerran: semmoinen oli aika. Se ei voinut olla tekemättä vaikutusta minuunkin. Niin, se tunki sydämmeni pohjaan. Toivo ja luottamus heräsivät yhtäällä: Jumalan rangaistus näkyi astuvan maan päälle kukistamaan kaikkea vääryyttä. Mutta toisaalta ärtyi minussa tuo jo suuri tyytymättömyys siitä, mitä minulla kotiin tultuani oli odotettavana. Ja näin olen nyt — tosin vaan ohimennen ja muutamin sanoin esittänyt ulkonaiset syyt epätoivoiseen päätökseeni!"

Kaikkiin näihin syihin, jotka Soldan tässä on näin kaunopuheliaasti ja vaikuttavasti esittänyt, tuli vielä muitakin hänen luonteestaan ja asemastaan riippuvia persoonallisia vaikuttimia tähän suurimpaan käänteeseen, tähän täydelliseen kumoukseen hänen elämässään, joka hänen Pariisin matkansa on.

Niinkuin jo ennen on mainittu oli Soldanin terveys tuon tuostakin ollut huono ja kesällä 1847 kehittynyt Saksassa huonoimmilleen. Giessenissä se kyllä oli ajaksi parantunut, mutta taas uudistunut sielläkin, tuoden mukanaan hermostusta ja raskasmielisyyttä. Tätä mielen sairautta lisäsi tietysti se yhä kieroneva ulkonainen asema, johon hän, vallankumouksiin ja kansojen vapaustaisteluun innostunut, keisari Nikolain matkarahaa nauttiva venäläinen upseeri oli joutunut. Suhde lähimpään päällikköön, kenraali Lomnofskyyn, joka oli Soldanille hänen matkarahansa hankkinut ja jota hän oli pakotettu pitämään hyväntekijänään, vaikka hänen täytyikin miestä halveksia, oli kireä. "Jouduin masentuneeseen mielentilaan muistaessani asemaani tähän mieheen, joka ohimennen sanoen erotettiin luokka-inspehtorin toimesta samassa laitoksessa, jonka johtaja hän nyt on, siitä syystä, että hän saamainsa lahjain mukaan määräsi oppilaiden paikat luokalla. En viitsi kertoa hänen vaikuttimistaan edistäessään minun matkaani ja mitä keinoja hän koetti saadakseen osansa minulle myönnetyistä matkarahoista. Summa on vaan se, että yllä kerrottujen asianhaarojen vallitessa jo pelkkä ajatuskin siitä, että tulisin tekemisiin tuon miehen kanssa, kävi minulle kerrassaan — ilettäväksi."

Kaikista ratkaisevin ja läheisin syy lähtöön lienee kuitenkin ollut tieto siitä, että hänet muutamain päiväin kuluttua kutsuttaisiin Pietariin orjuuteen, tuohon suureen vankilaan.

"Aika oli siis tullut ja minä laitoin laukkuni kuntoon, jos en tässä kerro niistä kolmesta päivästä, jolloin punnitsin syitä sekä myötä että vastaan, niin teen sen siksi, että tahdon säästää teitä kuvasta, joka voisi saada teidät katkeria kyyneliä vuodattamaan. Kyllä minä tiesin mitä uhrasin — — Mutta totuuden pyhä asia — — on kalliimpi kuin kaikki uhrit. Eräs toivo, se koski isäinmaatani, heräsi ja painoi raskaasti vaa'assa. Se oli innostuksen synnyttämä toivo ja sen täytyi kalveta. Mutta varmuus omasta perikadostani, jos edelleen kantaisin iestäni, on yhä kasvanut eikä paina vähemmin kuin hyvä toivo. Mutta vaikk'en toivoisikaan pelastavani sieluani, niin en katuisi, mitä olen päättänyt, sillä se päätös perustui vakuutukseeni. — Olen tullut selvään ja varmaan vakuutukseen siitä, että ainoastaan ne, jotka eivät tunne venäläistä kurjuutta sen oikeassa loistossa, voivat väittää tämän tekoni epäoikeutetuksi. Venäjälle en voinut enkä tahtonut palata, vaikka minulle olisi tarjottu kaiken maailman kulta. Se oli peruuttamaton päätökseni. Sillä mitä eronpyynnin mahdollisuuteen (sairauden vuoksi) tulee, niin on tunnettu asia, että sotaan varustettaessa ei upseeri saa eroaan minkään syyn nojalla. Jos hän on sairas, maatkoon sairashuoneessa. Mutta jos vielä muistamme, että minä nautittuani valtion matkarahaa olisin pyytänyt eroani päästäkseni Suomeen, niin en olisi sitä saanut. Ja jos olisin saanutkin, olisi minun pitänyt kulkea — nuora jalassa. Mutta enhän minä tarvitse enkä etsi nuoraa, vaan — vapautta — vapautta semmoista, jommoisena olen sitä oppinut tuntemaan ja rakastamaan. — Mitä tämä vapaus on, siitä on teillä tuskin aavistustakaan — elkää siis tuomitko minua liika nopeasti!"

"Mainitsin jotain eräästä toivosta, joka heräsi — ja että se koski Suomea; niin onkin. Minun täytyy jättää selittämättä, mihin se perustui. Ehkä puhun siitä aikanaan. Nyt tahdon vaan lisätä: rakkaampi kuin koskaan ennen on minulle nyt Suomi: ja rakkaana on se pysyvä niin kauvan kun elän."

Niinkuin näkyy poltti hän laivansa hyvin tietäen mitä teki. Että taistelu oli kova ja päätöksen tekeminen vaikea, se näkyy siitä, mitkä kaikki voimat, sekä ulkonaiset että sisälliset, saivat rynnätä esiin häntä entisyydestään pelastamaan ja siihen palausta estämään. Toisaalla kultaiset kahleet, loistava aineellinen tulevaisuus, niinkuin jo kerran ennen, vaikka silloin vähemmässä määrin, Dünaburgista lähtiessä; toisaalla vapaus ja maanpako kaikkine epämääräisine lupauksineen. Tieteellinen ura katkaistu, rakas kemia heitettävä tietymättömään tulevaisuuteen. Puute, taistelut, maanpako, isien maahan palaamisesta ei tietoakaan, ei toivoakaan nähdä enää elossa vanhaa äitiä. Vaikeampaa velvollisuuksien ristiriitaa tuskin voi ajatella. Mutta hänen päätöksensä oli tehty, hän ei voinut muuten menetellä, edellytykset tähän olivat hänen luonteessaan, hänen koko entisyydessään. Hänen täytyi riuhtaista itsensä irti, katkaista kahle, joka oli taottu kiinni hänen jalkaansa. Hän teki tempauksensa ja oli vapaa!

Ei kuitenkaan kokonaan. Kahle kyllä katkesi, mutta siitä jäi yksi rengas nilkkaan jälelle, jäi siihen kalvamaan vuosikausiksi eikä sen arpi näytä koskaan menneen täydellisesti umpeen.

Päästäkseen lähtemään oli Soldan, jolla ei tietysti ollut muita tuloja kuin stipendinsä, odottanut neljänneksen saapumista Pietarista. Vasta sen saatuaan lähti hän ja vei siis mukanaan palkan, jota ei enää ollut oikeutettu kantamaan, koska oli palveluksestaan karannut. Siitä jäi hänen tunnolleen taakka, jota hän ei koskaan saanut siitä kokonaan luoduksi. Se painoi häntä läpi koko hänen elämänsä, vaikkakin se samalla tuli hyvin tärkeäksi välikappaleeksi kohtalon kädessä hänen sisälliselle eetilliselle uudistukselleen. Se oli kenties tämä pikku välikohtaus kaikista traagillisin tapaus hänen elämässään. Tämän teon merkitys selvisi hänelle kuitenkin vasta myöhemmin hänen sisällisen silmänsä eteen. Silloin kun erehdys tuli tehdyksi sai hän moitteen nousevan pään painetuksi alas. Sillä samassa kirjeessä, jossa hän on esittänyt lähtönsä syyt, koettaa hän päästä asiasta seuraavalla selityksellä:

"Yksi kohta on vielä mainittava. Minä matkustan valtion kustannuksella. Tämä seikka, niin painavalta kuin se minusta tuntuikin alussa, vaivaa minua nyt kaikista vähimmin. Tiedän liiankin hyvin, mistä ne miljoonat tulevat, joita keisari on jakanut — 60 miljoonaa sinne (esim. Palermoon), tuhat tänne (esim. Giesseniin). En voi väittää, että olisi ollut mitenkään lainmukaista, että käytin viimeisen vekselini matkaani varten — ainoan, jota käytin väärin. Mutta minä voin helposti lohduttaa itseäni sen johdosta, kiitollisuus ei kuulu politiikkaan. Mutta kansa, joka otsansa hiessä hankkii sen kullan, jota hallitsija käyttää sen sortamiseksi — kansa on minulle rakas — ja sen palveluksessa tahdon minä elää — ja — kuolla."

7.

Matkalla vallankumoukseen.

Frankfurt am Mainissa Metternichiä etsimässä. — Rothschild ei osta vekseliä. — Arvostelua Suomen oloista. — Neustadtissa tohtori Freyn luona. — "Seidler, Bürger aus Neustadt." — Liberté, egalité, fraternité. — Eräs henkiheimolainen. — Strassburgissa Gutenbergin patsaan ääressä. — Tulo Pariisiin.

Maanantai-iltana maaliskuun 21 p:nä klo 10 illalla 1848 astuu vallankumoojamme postivaunuihin Giessenissä lähteäkseen tuosta kaikkien vallankumousten ahjosta pärskyvän tulen valossa maailman tapahtumia katselemaan. Vielä vähän aikaa puhelee hän laboratoriotoveriensa John Porterin ja Fr. Boppin kanssa — ainoat, jotka olivat saaneet osan hänen suuresta salaisuudestaan. Sitten paiskataan vaunujen ovi kiinni ja niin lähdetään ajamaan, ensin etelään päin läpi pitkän kapean kaupungin ja sitten yön selässä ja pimeässä Frankfurt am Mainiin päin.

Hän on hyvällä tuulella ja mieli rohkeana — tietäähän sen, kun on matkalla Pariisiin. Seuraavana aamuna klo 5 pysähtyvät vaunut Frankfurt am Mainin komealle postikartanolle ja uniset matkamiehet hajaantuvat kukin taholleen. Soldan kannattaa kapsäkkinsä lähinnä olevaan ravintolaan Café Parrot'iin ja huomaa jo siihen aikaan päivästä ihmisiä istumassa — sanomalehtipöydän ääressä. — Niin, se on ihmeellistä! huudahtaa hän. Läpi vuorokauden istuivat ihmiset tähän aikaan sanomalehtiä lukemassa. Soldankin tarttuu lehteen ja tapaa jo uutisia vastassaan, uusia tietoja levottomuuksista Berliinissä ja muualla.

Itsessään Frankfurtissakin on edellisenä iltana ollut levottomuuksia — kertoo hänelle ravintolan tarjoilija — sen johdosta, että otaksuttiin itsensä Metternichin, Itävallan itsevaltaisen ministerin ja pyhän liiton parhaan tuen olevan kaupungissa. Tarjoilija tiesi vielä senkin, että tuo kaikkien tyrannien tyranni asuu Hotel de Russie'ssa — siis Venäjän nimen turvissa! Kukas sinne, jos ei Soldan, joka oli lähtenyt kuninkaita kukistamaan! Hän rientää Hotel de Russiehin, joka on kaupungin komeimpia ravintoloita, sekä kysyy ystävätään Metternichiä. Se on erehdys, hän ei ole täällä, hän ei luultavasti ole koko kaupungissakaan, väittää kellneri, mutta sitä ei usko Soldan. Kellnerin vastaus ei muka ole muuta kuin verukkeita metelien estämiseksi, ja Soldan lupaa miehelle kokonaisen talarin, jos tämä voisi niin asettaa, että hän saisi nähdä edes avaimen reiästä Metternichin, tuon eläimen, ainoan laatuaan. Mutta täyttämättä jäi tämä toivo. Metternich ei ollut Frankfurtissa — eikä monessa muussakaan Saksan kaupungissa, joissa hän samaan aikaan kummitteli, ja syystä kyllä, sillä juuri niinä päivinä oli hän pakomatkalla Pragin, Dresdenin ja Hollannin kautta Englantiin, Jonkunlaisella vahingonilolla lisää Soldan, että ukkoa, jota salapoliisien eksyttämiseksi yleensä oli kansan kesken kutsuttu "Jemandiksi" [Joksikuksi], nyt maaliskuun päiväin jälkeen kutsuttiin "Fürst Mitternacht'iksi" [Ruhtinas Keskiyöksi].

Kun ei nyt saanut nähdä Metternichiä, täytyi lähteä kaupunkia katselemaan. Frankfurtissa istui juuri siihen aikaan Saksan uusien reformaattorien kutsuman esiparlamentin asettama valiokunta, joka hoiti asioita siksi, kunnes varsinainen parlamentti eli perustuslakia laativa kansalliskokous kokoontuisi toukokuussa. Ell'ei olisi ollut matkalla, olisi Soldan pysähtynyt valiokunnan istunnoita seuraamaan. Mutta nyt täytyi hänen tyytyä vaan kaupungin katselemiseen ja huomasi hän sen yleensä kauniiksi ja siistiksi. Klo 1/2 9 koetti hän saada viimeisen vekselinsä rahaksi muutetuksi, mutta ukko Rothschild antoi sanoa, että hänellä oli niin paljon Hampuriin asetettuja papereita, ett'ei hän voinut ostaa sitä. Levottomien aikain tuottama rahapula oli näet jo silloin alkanut Saksassakin. "Se oli minulle uusi ilmaus vallankumouksesta, mutta tällä kertaa jotenkin ikävä, sanoo Soldan. Kun näet olin ollut varomaton sanomaan, että toivoin saavani ranskalaista kultaa (enkä hopeaa), koska olin matkalla Strassburgiin j.n.e. ja kun sen johdosta syntyi kuiskeita, niin minä, tottumaton kun vielä olin näyttelemään seikkailijan osaa häpeämättömällä naamalla, hätäydyin ja ajattelin, että se voisi jotain merkitä. En viitsi luetella kaikkia niitä peikkoja, joita jo näin; mutta summa oli se, että minä päätin olla kääntymättä kaupungin muiden kauppahuoneiden puoleen ja heti vaan jatkaa matkaani."

Maaliskuun 23 p:nä on hän Mannheimissä Reinin varrella ja saa siellä tiedon levottomuuksista Bayerissa ja Ludvigin luopumisesta poikansa hyväksi. Samana päivänä on hän läsnä sotamiesten ja porvarien välisessä kahakassa Mannheimissa. Mannheimista ajaa hän varhain seuraavana aamuna Reinvirran yli rautatieasemalle ja jatkaa nyt matkaansa rautatievaunussa yhä etelään päin. Mitkä mietteet hänen mielensä täyttävät, se näkyy muutamista hätäisistä muistiinpanoista, jotka hän kirjoittaa "höyryvaunuaan odottaessa":

"Enintään voivat ne minut ampua. — — Semmoiset, jotka tunkeutuvat ylöspäin kauniilla sanoilla, lämmittämättä sydämmiään totiseen ja taivaalliseen rakkauteen kansaa kohtaan — olen kuullut monen heistä sanovan, että täytyy toimia varovasti. Mitä varten ottaa askeleita, jotka vaan saattavat ankarampiin toimenpiteisiin; miksi härnätä karhua? Sehän on nyt hyvin sukkelasti sanottu, mutta siitä on seurauksena niin suuri varovaisuus, että tuota varovaisuutta saarnatessa ei muistetakaan muuta kuin omia persoonallisia toiveita — eikä välitetä siitä, tuleeko ollenkaan mitään muuta tehdyksi. Se on kurjaa sukua, sanon minä — kurjaa, sillä se teeskentelee. Tunnustavat tietäjänsä, mitä kansan rauha ja vapaus vaatii ja pyrkivät kuitenkin kynsin hampain ylimykselliseen valtaan." Nähtävästi ajatteli hän tätä kirjoittaessaan kotoisia oloja, koska kohta sen jälkeen on taas kirjoittanut nämä myöhempiäkin oloja muistuttavat sanat: "Suomessa poliisijärjestelmä. Senssuuri kenraalikuvernöörin käsissä. Korkeammat virat kaikki sotilaiden käsissä, jotka olisivat valmiit kunniamerkistä myymään isänmaansa. Sanomalehtien lakkautuksia y.m., joista ei toden totta viitsi kertoa." Tunnin kuluttua loppui rautatiematka, jota oli vaan pikku palanen Mannheimista Neustadtiin, joka on pieni kaupunki Haardtvuoren juurella.

Neustadtissa oli Soldanilla eräs tuttava tohtori Frey, jonka oli tavannut Mannheimissa ja joka oli kutsunut häntä läpi kulkiessa poikkeamaan luokseen. Tohtori Frey nukkui vielä, kello oli vasta 8, mutta eräs vanha mies, hänen isänsä, tuli ovessa vastaan ja kysyi: "Te olette Venäjältä, eikö totta? — Olen. Poikani on siitä minulle kertonut. Te olette rohkea mies, jääkää nyt meille pariksi päiväksi." Semmoinen oli mieliala maassa siihen aikaan: ventovieraat ihmiset eivät tarvinneet muuta puoltolausetta kuin että eivät olleet tahtoneet palata Venäjälle.

Odottaessaan, kunnes kaikki olisivat nousseet ylös talossa, lähti matkamies, ukon ystävällisistä sanoista rohkaistuna, katselemaan kaupunkia. Hän nousi Viinivuorelle ja hänellä oli jalkainsa alla koko kaupunki ja edessään koko laaja tasanko, aina Reiniin saakka, ilma oli leppoinen, vaikkakin hiukan kostea, aurinko koetti puhkaista pilviä ja vaikka se yhä piilikin hattarain takana, niin ilmaisi se paikkansa sinertävän valkeiden pilkkujen kautta itse pilvissä tai vaalean juovain kautta, jotka vaelsivat yli tasangon. "Sellaista on valo! Se ei voi pitää koossa säteitään, olivatpa ne suuria tai pieniä. Jos se sattuu seinään, niin hakee se reiät siinä, hakee kaikkein hienoimmatkin. Jos seinä on pimeän huoneen seinä, niin syntyy sisässä ainakin yksi valoisa paikka, välistä selvä kuvakin, vaikka se on ylösalasin niin kauvan kun valon rako on pieni."

Tohtori Freyn luona viipyi Soldan vaan muutamia tuntia, puhellen noiden ystävällisten ihmisten kanssa omista oloistaan ja Venäjän oloista. Häntä näkyy ilahuttaneen, ett'ei heillä ollut mitään muistuttamista hänen matkaansa vastaan, vaan sitä enemmän niitä oloja vastaan, joiden he otaksuivat vaikuttaneen tähän matkaan.

Neustadtista tultiin sitten Laudauhun, jossa täytyi tullista ulosmennessä ilmoittaa nimensä sotamiehelle. "Seidler, Bürger aus Neustadt", oli Soldanin ensimäinen salanimi — niitä olisi tuleva sitten montakin. Seudut, joiden kautta kulettiin, olivat vuoriset ja kauniit, siellä täällä näkyi vanhoja linnoja, m.m. Dryfels, jossa Richard Leijonamieltä oli pidetty vankina.

Lähestyttiin Ranskan rajaa, vapauden maata. Viimeinen, mikä Saksan puolella herätti huomiota, oli 14 vuotias tyttö, joka kori käsivarrella ja avojaloin juoksi vaunujen perässä ainakin neljännestunnin. "Se oli hurmaavan kaunis olento enkä voinut kääntää hänestä silmiäni. Eräs vaunutovereistani tiesi, että tyttö oli erään papin tytär läheisyydestä!" — Oli jo hämärä, kun saavuttiin rajalle ja pysähdyttiin tulliin.

Ja mikä tuli rajalla vastaan? Mikä oli ensi näkemä? Vallankumous ja vapauden aatteet tulvahtivat kaikella tuoreudellaan vastaan! Kolmivärinen lippu liehui tullihuoneen oven edessä ja oven päällä luettiin sanat — liberté, egalité, fraternité! Tullissa ei ollut rettelöitä eikä turhia tarkastuksia. Luotettiin miehen sanaan. Kun tulliherra kysyi, oliko mitään tullattavaa, ja sai vastaukseksi, ett'ei ollut, jätettiin kapsäkki avaamatta. Eikä passiakaan kysytty. Tullihuoneelta ajettiin Vissenbourgin linnakaupunkiin ja vaunut pysähtyivät erään ravintolan eteen, jossa niiden kulettaja kehoitti syömään illallista. Lyhtyjen valossa liikkui kadulla iloista kansaa laulaen — marseljeesiä!

Kirjeessä, jossa tästä matkasta kerrotaan, ei näy mitään ilmauksia siitä mielentilasta, joka valtasi matkustajan Ranskan kynnyksellä. Jokainen, joka on tämän rajan yli astunut, tietää kuitenkin, että se yksin rautateidenkin epärunollisessa ympäristössä tekee hauskan vaikutuksen. Vapaus, virkamiesten miellyttävä käytös, iloiset kasvot, kaunis kieli — kaikki se lumoaa. Vaikka kuinkakin tietäisi, että nuo sanat "vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys" ovat menettäneet merkityksensä ja muuttuneet valekyltiksi, jonka takana ei ole mitä luvataan, niin vavahtaa rinta kuitenkin ne ensi kerran nähdessään. Sillä niillä on kerran tottakin tarkoitettu, ne ovat kerran tottakin tietäneet. Ja silloin juuri jos milloin — keväällä 1848 — oli niiden merkitys suurempi ja niihin asetettu toivo vilpittömämpi kuin koskaan ennen ja jälkeen. Ja mitä ne mahtoivat Soldaniile sanoa, sen voi kuvailla tietäessään, ett'ei ollut vielä vuotta kulunut siitä, kun hän oli lähtenyt — Venäjältä, jota hän kutsui suureksi vankilakseen.

Omituinen sattuma oli, että Soldan samassa paikassa tapasi miehen, jonka kohtalo oli sama kuin miksi hänen omansa tulisi sittemmin muodostumaan. Tarjoilija, joka toi hänelle pihviä ja palveli häntä pöydässä, hämmästytti häntä hienolla käytöksellään. Kun ei Soldanin ranskan puhuminen oikein vielä luonnistanut, alkoi mies puhua saksaa ja antoi kernaasti kaikellaisia hyödyllisiä tietoja. Keskustelun kuluessa tuli ilmi, että hän oli maanpaossa oleva puolalainen hyvästä perheestä. Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän puhui niistä toiveista, joista puolalaiset siihen aikaan uneksuivat isänmaansa pelastukseksi. Laumoittain olikin puolalaisia siihen aikaan palannut Pariisista kotimaahansa ja oli innostus heidän asiaansa niin suuri, että heillä Badissa oli vapaat matkat rautateillä.

Yötä myötenkin jatkuu matka. Tullaan johonkin kaupunkiin, joka on jotenkin suuri ja siisti, mutta jonka nimeä ei tule kysytyksi. Hevosia vaihdettaessa harhailee matkamies läheisillä kaduilla. Kuinka omituista, kuinka merkillistä! Missä on hän, missä kolkassa maailmaa, mikä aika on yöstä? Kaikki on hiljaa, kaikki nukkuvat, hän on matkalla jonnekin, epämääräisille perille. Hän kulkee kuin unessa, pääsee johonkin ravintolaan, tapaa itsensä istumasta viinilasin ääressä, jonka muuan eukko on tynnyristä laskenut, ja sitten taas takaisin vaunuun ja yhä edelleen.

Strassburgiin saavuttiin aamulla varhain maaliskuun 25 p:nä ja ajettiin muutamia kauniita katuja pitkin ja poikki kahden torin. Toreilla olevat kuvapatsaat olivat koristetut trikolooreilla ja Gutenbergin pronssisessa päässä oli punanen frygialainen myssy, vapauden merkki. Eikä Soldan sitä nähdessään malta olla huudahtamatta, että sen päähineen tuo mies kyllä ansaitsee paremmin kuin kukaan muu. Sillä kirjapainotaito, sanoo Lamartine, on kuin ihmisajatuksen alinomaista räjähtelemistä ja on se muuttunut kansoille toiseksi ilmestykseksi. Tietämättään oli Gutenberg laskenut perustuksen uudelle maailmalle. Keksimällä aatteiden välityskeinon, valmisti hän järjen riippumattomuuden. Jokaisella hänen kirjaimellaan oli enemmän voimaa kuin kuninkaiden sotajoukoilla ja paavien pannakirjoilla. Hän pisti älyn käteen sanan aseet. Eikä hän suotta näin ihastunut Gutenbergin patsaan ääressä. 1848:n vallankumous oli m.m. juuri painovapauden hyväksi tehty vallankumous. Sehän se oli yhtenä pääpykälänä kaikissa parannusohjelmissa. Ja varmaankin muistui hänelle taas mieleen, millaiset vastaavat olot olivat Suomessa: että kenraalikuvernööri hoiti senssuuria, että Saima oli lakkautettu… "Davidin tekemä Gutenbergin vartalokuva oli jättiläisen kokoinen ja ylen komea pitkine partoineen. Hartaudella ja kunnioituksella katselin tuon miehen muistopatsasta, joka oli ollut aseena Jumalan kädessä."

Strassburgissa on Soldan piirtänyt kuvan vaunuista, joilla hän sieltä lähti Pariisiin ja pienoiskuvan itsestään aamukahvia juomassa. Vaunussa oli kolme osastoa: katto, taustana (paras paikka) keskusta, jossa Soldan matkusti ja maksoi piletistä Pariisiin 50 frangia.

Strassburgista Pariisiin ei matka tarjonnut mitään erikoista. Hevosia vaihdettiin joka toinen tunti ja ne riisuttiin ja valjastettiin niin pian, että harvoin ehti nousta edes alas vaunuista. Kaupunkien ja kylien läpi ajettaessa ei kukaan katsahtanut päinkään ohi koluuttavia vaunuja, tuota jokapäiväistä ilmiötä, vaikka näissä vaunuissa kulki niin merkillinen matkustaja kuin Sortavalassa syntynyt venäläinen luutnantti matkalla Pariisiin, vallankumoukseen. Korkeampien mäkien alla komennettiin: Descendez messieurs! [Astukaa alas, hyvät herrat!] — ja se oli hauskaa vaihteen vuoksi. Kaksi lisähevosta valjastettiin entisten 5:n sijaan ja nyt lähti karavaani soihtujen valossa, jos sattui ilta, kiipeämään savista mäkeä. Eräs nuori sotamies oli kerran Soldanin lähin naapuri vaunuissa ja kovin puhelias hän oli. Hän sai sikarin ja tuli sytyttämään sitä antajan sikarista, suu suuta vastaan — ja vielä joivat he viiniäkin ja kilistelivät kaikessa ystävyydessä — venäläinen luutnantti keisarin palveluksessa ja ranskalainen sotamies tasavallan työssä. Tämä tapahtui Vogesien harjalla. Sitten kulki tie Nancyn, Toursin, St. Aubinin ja Vitryn kautta enimmäkseen yksitoikkoisia seutuja.

Mutta vähitellen lähenee matkan maali. Oli ilta maanantaina maaliskuun 27 p:nä. Sotilastoveri oli poistunut ja sijaan tullut joku lihava, hyväntahtoinen vanha mies. Hän kertoi, että kaupunki, jonka läpi nyt kulettiin, oli nimeltään Neuilly. Oli jo sytytetty tulia. Harmitti vähän, kun täytyi ajaa pimeässä Pariisiin. Omituinen tunne alkoi kuitenkin päästä vallalle ja muistutti se ensimmäisestä tulosta Pietariin 18 vuotta sitten. Siinä oli iloa siitä, että matka oli päättymässä ja että pian oltaisiin Pariisissa, tuossa ihmeellisimmässä paikassa, jota maa pinnallaan kantaa, ja samalla pieni sekoitus surumielisyyttä siitä kovasta kohtalosta, siitä merkillisestä voimasta, joka tempoi minua eteenpäin ja josta minulla sillä kertaa oli vaan puolinainen aavistus. Kohta oli jälellä vaan une heure encore!… encore vingt minutes… voilä [vielä tunti… vielä 20 minuuttia… kas niin!] — ei, se on vasta Vincennes… — mutta kertokoon hän itse yhä edelleen:

"Kun nuo suuret vaunut vyöryivät ohi Vincennesin ja 'Heinäkuun patsaan', joka seisoi Bastillen torilla, muuttui oudoksi mieleni. Tätä outoutta en voi selittää, sillä siinä ei ollut mitään ajatusta, se oli vaan sekaantunut sarja nuolennopeita kuvia kaikista ajanjaksoista elämässäni sekä siihen yhdistettyinä ne kuvat, jotka sillä hetkellä sattuivat silmään, vaikk'ei niitä näe. Sen tapainen tunne valtasi minut, kun ensi kerran näin Pietarin, Helsingin, Berliinin, Leipzigin, Dresdenin. Ja samalla, kuinka ihmeellisiä nyt, nyt, ja Pariisissa! — — Mielentilani voisin kuvaavimmin sovittaa sanoihin: 'Minäkö? — minä! — olen — olen! — siis — siis! — Pariisissa — Pariisissa! — Pa-rii-sissa!' — Oli ilta; tuolla kapealla pitkällä kadulla — rue St. Honoré — oli kaikki jo valoisaa ja iloista; oli juhlavalaistus sinä iltana luulen. Ainakin tapahtui meille, että eräällä torilla joukko nuorisoa poltti pieniä raketteja, joita he yleiseksi iloksi, mutta kuskin suuttumukseksi heittelivät vaunujamme ja hevosiamme vastaan. Silloin tällöin laukaistiin pistooleja. Kuulin marseljeesin rallatusta. Makasiinit loistivat ihanina kaasulamppujensa valossa ja väkeä tulvaili myötä ja vastaan ja kaikille suunnille. Vihdoin ajettiin suuren talon pihalle 'Messageries generales', lähellä Palais Royalia. Piha oli täynnä samanlaisia vaunuja kuin meidän. Suuri hotelli oli lähellä. Siinä vietin ensimäisen yöni."

8.

Pariisissa.

Pariisin vetovoima. — "Au premier en descendant du ciel." — S.A. Hedlund. — Edustajakammarin piiritys. — Paraati Marskentällä. — "Pyhä totuus ihmisen vankin tuki." — Sanomalehdet. — Ei sanaakaan Suomesta. — Pariisilainen ja suomalainen. — Innostus alkaa hälvetä. — Velvollisuuksien ristiriitaa. — On menetellyt väärin. — "Alkaa toinen sisällinen maailma selvitä." — Lähtö Pariisista.

Lumoavalla voimalla on Pariisi kaikkina aikoina loihtinut ihmisiä luokseen, riippumatta siitä, mitkä aatteet siellä ovat olleet vallalla ja mitkä hallitukset. Kaikki odottavat sieltä jotain uutta näkemistä, oppimista ja kokemista. Niinä aikoina, jolloin tässä maailman ahjossa historian ainekset kiehuvat yhteen joko taidolla taottaviksi tai uusina onnen Sampoina siitä täysivalmiina syntyäkseen, on Seinen kaupungilla tavallista suurempi vetovoima. Koko maailma odotti helmikuun vallankumoukselta ainakin jotain hyvää itselleen, ja välillisesti saikin. Ja olihan niitäkin, jotka niinkuin puolalaiset katsoivat uuden tasavallan ensimmäiseksi velvollisuudeksi käydä heitä auttamaan, julistaa sota Venäjää vastaan ja antaa heille takaisin heidän menetetty isänmaansa.

Harvaa miestä lienee Pariisi kuitenkaan vetänyt puoleensa niin vastustamattomasti kuin Soldania. Tosin ei hänellä ollut sieltä mitään varsinaista odotettavana. Hän lähti sinne pelkkänä asianharrastajana, tahtoi vaan olla mukana, tahtoi vaan nähdä rakkaimpien aatteittensa, ihanimpien ihanteittensa toteutumista. Kun ottaa lukuun, miten vähän hänellä oli ulkonaisesti voitettavana ja saavutettavana, saattaa hänen tekonsa siis tuntua naurettavalta ja hullulta. Mutta kun muistaa, mitä hän uhrasi, mistä luopui, ei häntä voi olla ihailematta ja hänelle täydellisintä myötätuntoisuuttaan antamatta.

Ja hän saikin nähdä mitä oli halunnut, sai olla mukana, kun historiaa tehtiin. Tosin oli varsinainen taistelu jo tapahtunut helmikuun päivinä, mutta maininki kävi vielä korkeana myrskyn jälestä. Kansalliskokouksen vaaleja toimitettiin parhaallaan, ja väliaikainen, Lamartinen johtama hallitus oli saanut osakseen yleisen suosion myöskin työväen piireissä, jolle se oli hankkinut työtä valtion kustannuksella. Aika oli juhlain ja riemun aikaa. Kansa oli hurmaantunut voitoistaan ja rajattomasta vallastaan.

Jo tullessaan oli Soldan vaunun ikkunasta nähnyt palan juhlivaa, innostunutta Pariisia. Ja joka aamu, avatessaan ikkunan asunnossaan, joka oli pieni kammari Pierre l'Escot-kadun varrella, viidennessä kerroksessa maasta nousten, mutta "au premier en descendant du ciel" s.o. ensimmäisessä taivaasta tullen, tulvi sinne maailman-kaupungin melu alhaalta kaduilta ja toreilta. Yöt ja päivät kuului sinne isänmaallisia lauluja, milloin girondistien hyvästijättölaulu, milloin marseljeesin sävelet ylinnä muista. Ja jo ensimmäisenä aamuna kadulle astuessaan kohtasi hän näyn, joka siihen aikaan oli hyvin tavallinen Pariisissa, mielenosoituksen vanhaa kuninkuutta vastaan ja uuden puolesta: suuremmoisen ruumissaaton soihtuineen, soittoineen ja paraativaunuineen, joissa jotain helmikuun päiväin haavoittunutta ja sittemmin sairaalassa kuollutta uhria saatettiin hautaan.

Tekemistään muistoonpanoista päättäen oli Soldan läsnä kaikissa merkillisemmissä tapauksissa, ottaen niihin osaa katselijana. Niinpä sanoo hän olleensa mukana veljeyden juhlassa, Fête de la fraternité'ssa Champs Elysées'llä huhtikuun 21 p:nä, jossa hänellä oli paikkansa aivan lähellä väliaikaisen hallituksen lavaa Arc de Triomphen luona, minkä editse kaikki vallankumouksen synnyttämät vapaaehtoiset pataljoonat marssivat suuremmoisessa kansalaisparaatissa. Painetit olivat kukkasilla koristetut ja kanuunat vihreillä oksilla. Väliaikainen hallitus ja sen johtava sielu, runoilija Lamartine, oli näinä aikoina kunniansa ja kansansuosionsa kukkulalla ja huuto "vive Lamartine!" oli yhtä innokas kuin "vive la République!" — Myöskin edustajakammarin piirityksessä toukokuun 15 p:nä, jolloin roistoväki tunki vasta valittujen kansanedusmiesten kokoushuoneeseen Palais Bourbonissa ja uhkasi riistämällä heiltä vallan panna toimeen uuden vallankumouksen, oli hän läsnä. Eräs kaartin pataljoona sai kuitenkin kapinoitsijat karkotetuksi edustajahuoneesta, jonka jälkeen Lamartine ja toinen hallituksen jäsen Ledru-Rollin aseellisten ja aseettomien etunenässä lähtivät valloittamaan Hôtel de Villeä, minne toinen osa kapinallisia oli sijoittunut. Tässäkin tilaisuudessa sanoo Soldan olleensa ja kulkeneensa jonkun matkaa aivan lähellä Lamartinea. — Toukokuun 21 p:nä pidettiin sotaväen katselmus Marskentällä, joka juhla on saanut nimekseen Fête de la Concorde s.o. yksimielisyyden juhla ja jossa kansa, sotaväki ja kansalliskaarti ikäänkuin lopullisesti tunnustivat tasavallan ja hyväksyivät kansan eduskunnan — siinäkin oli Soldan saapuvilla, vaikk'ei hän tästä enemmän kuin muistakaan tapahtumista Pariisissa hänen siellä ollessaan ole jättänyt mitään seikkaperäisempiä muistiinpanoja. Nähtävästi olivat saadut vaikutukset niin voimakkaat ja monilukuiset, ett'eivät ne olleet muutamin sanoin kerrottavissa ja pitempään kirjoittamiseen ei ollut aikaa eikä halua. Eräässä paksussa vihkossa, jonka nimenä on "Min resa", ja johon hän on nidottanut muistoonpanonsa Saksasta, Englannista ja Ruotsista, ei ole Pariisista kuin jonkun sivun verta tietoja.

Jos emme siis voikaan Soldanin omilla sanoilla esittää hänen näkemiään Pariisissa, voimme sen kuitenkin tehdä erään toisen miehen sanoilla, joka samoinkuin Soldankin oli läsnä kahdessa viimemainitussa merkkitilaisuudessa. Tämä mies oli hänen jo ennen mainittu ystävänsä, ruotsalainen sanomalehtimies Sven Adolf Hedlund.

Tutustumisestaan Soldanin kanssa on Hedlund Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningissä v. 1885 kirjoittamissaan muistosanoissa ystävävainajastaan kertonut seuraavaa:

"Oli toukokuu 1848. Madame Molinier'n hotellissa, Cour de Commercessa Pariisissa, asui monta pohjoismaalaista: ruotsalaisia, norjalaisia, suomalaisia ja myöskin joku venäläinen. — Kaksi vierasta viipyi vielä aamiaispöydässä, toinen luki sanomalehteä, toinen istui, niinkuin tapansa oli, äänetönnä ja tuijotti synkästi eteensä."

"Lehti oli luettu ja minä aioin mennä huoneeseeni. Silloin kuulin kummakseni ruotsia tuon synkän muukalaisen huulilta, tuolla tunnetulla suomalaisella murteella: 'Tehän olette hra Hedlund. Saanko puhua kanssanne kahdenkesken?'"

"Menimme huoneeseeni. Muukalainen virkkoi: 'Kuninkaallisen kirjaston hoitaja Arvidsson, jolle olen kirjoittanut, on neuvonut minua luoksenne ja sanonut, että voin kääntyä puoleenne täydellä luottamuksella. Tahdon senvuoksi peittelemättä sanoa teille kaikki. Olen insinööriupseeri Venäjän palveluksessa. Olen muutamia kuukausia sitten matkarahaa nauttien tutkinut kemiaa Liebigin johdolla. Minut on kutsuttu takaisin Venäjän ja Saksan välillä mahdollisesti syttyvän sodan vuoksi. Minun olisi siis pitänyt kantaa aseita maata vastaan, jota saan kiittää parhaasta sivistyksestään. Sitä en tahtonut! Olen pannut kokoon univormuni, lähettänyt niin monta preparaattia kuin mahdollista jonkunlaiseksi korvaukseksi matkarahasta ja lähettänyt ne kaikki kotiin ynnä kohteliaan kirjeen päällikölleni. Nyt olen täällä."

"Mies kutsui itseään Bort — hänen oikea nimensä, joka ei moneen vuoteen kuulunut huuliltani oli — A.F. Soldan." [Hänen koko nimensä Pariisissa oli Felix (Onnellinen) Bort (Pois), valittu varmaankin tulkitsemaan sitä onnellista mielentilaa, minkä pois-pääsö Venäjän palveluksesta hänessä synnytti.]

Yllämainituista historiallisista tilaisuuksista on Hedlund, joka oli saapunut Pariisiin "Dagligt Allehandan" kirjeenvaihtajana, kirjoittanut vilkkaita kuvauksia tähän lehteen. Hyvin luultavaa on, että Soldan, joka asui samassa hotellissa kuin Hedlund, oli yhdessä hänen kanssaan liikkeellä kaupungissa ja näki siis hänen silmillään.

Eräässä kirjeessä, joka on päivätty toukokuun 15 p:nä, kertoo Hedlund edellisenä iltana olleensa kokouksessa, joka pidettiin vallankumooja Blanquin klubissa ja jossa tämän ehdotuksesta päätettiin, että seuraavana päivänä olisi kansalliskokoukselle jätettävä anomus puolalaisten vapauttamisen hyväksi. 15 p:nä kokoonnuttiin sitten klo 10:n aikaan sovitulle paikalle Theâtre de la Gaîtén ja Theätre nationalin välille, jonne Hedlundkin riensi.

"Joukko kansaa seisoi jo klubin lipun ympärillä ja pysyttelihe jotenkin tyynenä ja rauhallisena. Keskustelun aineena niissä ryhmissä, jotka olivat muodostuneet erään puhujan ympärille, oli enimmäkseen Puola. Muutamat puhuivat myöskin työmiehistä ja näiden surullisesta asemasta. Liityin muutamaan työmieheen, joka näytti siivolta, pistin käteni hänen kainaloonsa ja me astelimme Bastillen torille. Tänne kokoontui nyt sopimuksen mukaan toinen joukko toisensa perästä, kaikki lippuineen ja vähä väliä huutaen: vive la Pologne! Hetken kuluttua lähti jono liikkeelle. Alinomaa liittyi siihen uusia joukkueita, jäseniä kaikista klubeista, ja melkein kaikki kansallistyöhuoneiden työmiehet. Liput liehuivat kunkin osaston edessä, kulkijoilla oli käsissä vihreitä oksia, laulu soi ja huutoja kaikui: 'Eläköön Puola! Eläköön työmiehet! Eläköön tasavalta! Alas ylimykset!' — ja tämä ääretön väen paljous, jossa arviolla oli ainakin satatuhatta henkeä, tulvaili nyt bulevardeja myöten alas Madeleine-torille. Täällä puhui muuan pappi Chêtet kansalle Puolan puolesta ja tervehdittiin häntä myrskyisillä hyväksymishuudoilla. Samassa tilaisuudessa valittiin myöskin edusmiehiä kustakin yhdistyksestä viemään perille kansan vaatimusta. — Noin klo 1:n tienoissa seisoi koko tämä joukko kansalliskokouksen istuntohuoneen ympärillä ulottuen taajoissa, leveissä riveissä aina suuren Luxorin obeliskin luo Concorde-torilla. Osa linjasotaväestä oli sijoitettu sillalle ja toinen osa ynnä liikkuva kansalliskaarti huoneen rappusille. 'Alas painetit!' huudetaan; 'mehän tulemme aseettomina, emme tahdo tehdä väkivaltaa!' Pyyntö täytettiin heti ja heti kohta kaikui huutoja: 'Eläköön yhteys!' samalla kun käsiä puristettiin ja väkijoukko veljeytyi sotaväen kanssa. Oli levinnyt huhu, että sotaväen kiväärit olivat ladatut. Osoittaakseen tätä huhua vääräksi, vetivät sotamiehet esiin latasimet ja antoivat niiden helähtää tyhjäin pyssynpiippujen pohjaan. Silloin taas uudistuivat hyväksymishuudot. Nyt lähtivät lähetystöt liikkeelle ja astuivat isoja rappuja myöten kansalliskokouksen huoneesen. Väkijoukko odotti. Osa levottomimmista alkoi kiivetä kaiteitten päälle, jotka sulkivat tien huoneen sisäänkäytäviin. Muutamat varomattomat sotamiehet löivät heitä sormille kiväärin perillä, mutta täytyi heidän kohta luopua siitä, ja alkoivat he sen sijaan auttaa kaiteiden päälle niin monta kuin niille mahtui. Sillävälin oli kaupungissa alkanut levitä tieto tapahtumista ja yksi kansalliskaartin osasto toisensa perästä osaksi marssi esiin, osaksi pysähtyi lähellä oleville sivukaduille. Sillä tavalla seisottiin sitten noin klo 1/2 4:ään. Menin muutamaan ravintolaan vastapäätä kokoushuoneen suurta porttia ja istuin siellä noin puolen tunnin verran, kun painetteja alkoi välähdellä leveimmältä kadulta. 'Jumalan kiitos, me olemme pelastetut!' kuulin kuiskattavan vierelläni. Mutta silloin joutui koko väkijoukko liikkeelle ja huutoja: 'aseihin!' kaikui ilmassa. Samassa hyökkää eräästä ikkunasta sisään mies, heiluttaen kädessään jotain klubin lippua ja julistaa: 'Kansalliskokous on lakkautettu! Uusi väliaikainen hallitus on asetettu! Kansa vallitsee salissa! Sisällinen sota syttyy!' Hämmästys oli yleinen. Ikkunaluukkuja ja portteja sulettiin eikä kukaan tiennyt, miten tämä tulisi päättymään."

"Juoksin tietysti ulos, seurasin muutaman ryhmän mukana ylös rappuja ja päädyin eräälle lehterille. Sieltä näin, että koko kansalliskokouksen sali oli täynnä mekkopukuisia työmiehiä, joista suurin osa seisoi yhtä uteliaasti todistellen kuin minäkin; toiset istuivat edusmiesten penkeillä ja kirjoittivat, toiset tunkeilivat ulos pihalle ja vielä toiset seisoivat ylhäällä puhujalavalla. Paitse näitä viimemainituita seisoi siellä joukko mustapukuisia henkilöitä ja deklamoi. Oli mahdoton kuulla, mitä he sanoivat. Menin siis alas saliin ja istuuduin niinkuin muutkin erään pulpetin ääreen ja kirjoitin luettelon uuden väliaikaisen hallituksen jäsenistä, joka kohteliaasti minulle annettiin. Nimet olivat Barbes, Louis Blanc, Albert, Leroux, Ledru-Rollin ja Blanqui. Raspailin nimi oli poispyyhitty. Muitakin listoja lienee kierrellyt, joissa sitäpaitse oli nimet Hubert, Cabet y.m., mutta minä en nähnyt muita kuin nuo mainitsemani. Hengitin helpommin, kun taas olin ulkoilmassa, sillä tuolla sisällä oleminen oli mitä pahimman väkivallan tekoa."

"Ulkona oli nyt jo koolla äärettömän paljon sotaväkeä ja toisia yhä tuli, kaikki huutaen: 'Eläköön tasavalta! Eläköön kansalliskokous!' Suuri osa ympärillä seisovaa väkijoukkoa huusi samaa, mutta useimmat huusivat vaan: 'Eläköön tasavalta!' Jotkut uskalsivat huutaa: 'Eläköön Barbes!' — mutta heidät heitettiin heti kauluksesta sotamiesten keskeen."

Mitä sitten tapahtui, sitä ei Hedlund ollut omin silmin näkemässä, vaan kertoo hän siitä sen mukaan, mitä sai kuulla tovereiltaan, jotka olivat olleet saapuvilla. Näiden toverien joukossa oli varmaankin Soldan yksi, koska hän sanoo olleensa mukana juuri Lamartinen riemukulussa Palais Bourbonista Hôtel de Villeen.

"Kun kansalliskaarti oli puhdistanut kansalliskokouksen salin ja edusmiehet asettuneet paikoilleen ja alkaneet suuren melun kestäessä keskustelunsa, lähtivät Lamartine ja Ledru-Rollin Hôtel de Villeen, minkä uusi väliaikainen hallitus oli ottanut haltuunsa. Matkalla sinne äärettömän, aaltoilevan väkijoukon läpi jymisi yksi ainoa huuto: 'Eläköön Lamartine!' Ihmisiä tunkeili yhtämittaa hänen ympärillään tarttuakseen hänen käsiinsä ja — ainakin muutamain kertomusten mukaan — suudellakseen hänen vaatteitaan. Ainoastaan käyttäen voivat he niin ollen päästä eteenpäin, ollen aivan näännyksissä uupumuksesta, joka oli seurauksena ponnistuksista, mielenliikutuksesta ja kovasta kuumuudesta. Ei kukaan huutanut: 'Eläköön Ledru-Rollin!' Tultuaan Hôtel de Villeen huomasivat he, että kansalliskaarti oli jo sen valloittanut. Tuon n.k. uuden väliaikaisen hallituksen kantajoukko oli noin klo 5:n tienoissa anastanut kaupungintalon, pannut lippunsa sen ikkunoihin ja heittänyt julistuksia alas kansalle, mutta joutui nyt yhtäkkiä satimeen keskellä virkansa toimitusta. Barbes, Blanqui, Raspail y.m. vangittiin heti ja vietiin heidät seuraavana aamuna Vincennes'n vankilaan."

Kun Hedlund myöhemmin illalla kävi Hôtel de Villessä, oli koko sen edustalla oleva avara tori täynnä sotaväkeä. Kansanjoukoissa, joita parveili kaduilla ja Seinen rannoilla, kuulin sanottavan: meitä on petetty, uskoteltiin, että me puolustimme Puolan asioita, mutta nyt näemme, että heillä oli aivan toiset tarkoitukset. Useimmat olivat tyytyväisiä siihen, mitä oli tapahtunut. Ainoastaan yksi mies seisoi puolustamassa Barbes'ia mitä innokkaimmin. "Eihän hän ollut tahtonut muuta kuin ottaa miljardin rikkailta ja antaa sen köyhille."

Mainittakoon vielä, mitä Hedlund sanoo siitä kansallisvartiosta, joka noin oli palauttanut järjestyksen ja sitä ylläpiti: "En ole koskaan nähnyt enkä voinut edes kuvaillakaan sellaista aseellisten paljoutta. Pitkissä riveissä vaan painetteja kaikilla kaduilla niin kauvas kun silmä kantaa ja sen lisäksi vielä vartio-osastoja kaikilla suuremmilla toreilla. Sen nyt kuitenkin käsittää, kun muistaa, että kansalliskaartiin Pariisissa kuuluu noin 250,000 miestä, johon tulee lisäksi 20,000 miestä linjajoukkoja. Nämä viimemainitut ovat ryhtinsä ja käytöksensä kautta herättäneet ihailuani, ja liikkuva kansalliskaarti samaten. Se on kokoonpantu vapaaehtoisista, osaksi työttömistä tehtaan työmiehistä, ja on harjoitettu, ja varustettu univormuilla. On ilo nähdä sen vilkkautta ja reippautta. Siitä, joka on tottunut näkemään oikein hyvin varustettua sotaväkeä, näyttää tämä kuitenkin ensi silmäyksessä hiukan omituiselta. Kaikilla ei ole vielä univormua ja sen vuoksi on viheriäin olkapolettien seassa sangen paljon mekkoja ja siviilipukuja." Hedlund lausuu sitten kummastuksensa siitä, että nämä sotamiehet tupakoivat rivissä seisoessaan ja pyytävät tulta upseereilta, kun se sammuu, että he huutavat eläköön! ei käskystä, vaan "con amore" ja että he kuitenkin tottelevat päälliköitään. Hedlund luulee huomanneensa, että sotamies on alkanut muuttua ihmiseksi, sillä sellaista ruotsalaista luutnanttinulikkaa, joka huutaa "go' mårrån, gossar!" vanhoille harmaantuneille parrakkaille sotavanhuksille ja höystää sitä jollain satavuotisella sukkeluudella, ei hän ole tavannut. "Tuo seurustelun keveys ja herttaisuus, joka juuri on oikeata tasa-arvoisuutta ja josta meillä todellakaan ei ole mitään käsitystä, tekee minuun", sanoo hän, "sanomattoman miellyttävän vaikutuksen." Jos se vaikutti noin Hedlundiin, joka tuli Ruotsista, mitä lieneekään se vaikuttanut Soldaniin, joka tuli Venäjältä. Hauskaa oli hänestä nähdä sekin, ett'ei Pariisissa kukaan ujostellut olemasta työmies; päinvastoin anastivat sen nimen itselleen nekin, joilla ei ollut oikeuttakaan sitä kantaa. "Mekkopukuisia miehiä näkee täällä usein silkkipukuisten naisten kanssa, sillä sekä isännät että työmiehet käyttävät mekkoa."

Viikkoa myöhemmin eli lokakuun 21 p:nä oli Marskentällä suuri yksimielisyyden juhla, jota Hedlund ja Soldan arvattavasti sitäkin samoilla silmillä katselivat. Hedlund kertoo siitä seuraavaa:

"Jo klo 6-7:n aikaan aamulla tulvi äärettömiä kansanjoukkoja Marskentälle. Minä tulin sinne vasta puolenpäivän aikaan, kun suuri osa sotaväkeä ja käsityöläisten vapaajoukkoja jo oli katsastettu. Kenttä vilisi ihmisiä, jotka tungeskelivat toistensa välissä niinkuin muurahaiset. Keskellä kenttää seisoi jättiläisensuuri kuva tasavallasta, la machine de la Liberté, niinkuin eräs työmies sitä kutsui. Sen jalustan ympärille oli pystytetty kaikkien Ranskan departementtien liput. Toiselta kädellään tarjosi kuva miekkaa ja palmunoksaa, jättäen vastaanottajalle vapauden valita. Kuva seisoi korkealla jalustalla, joka etäämpää katsellen näytti marmorilta, mutta lähempää tarkastettaessa huomattiin olevan paikattu puuteline, jonka yli oli vedetty valkeaa kangasta. Kohteliaisuuteni kielsi minua näkemästä siinä mitään allegoriaa, mutta minua hirvitti ajatellessani, että joku kovempi tuulenpuuska voisi heittää maahan koko komeuden, ennenkun asianomaiset olisivat ehtineet purkaa sen."

"Yhdellä puolella kenttää seisoi kaksi suurta obeliskiä kaikellaisine kirjoituksineen; toisen ympärillä seisoivat Italian, Puolan ja Ranskan ja toisella vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden jättiläisensuuret patsaat. Korkeista koristetuista juhlariuvuista liehui äärettömiä lippuja kultaisine kirjoituksineen. Vastapäisellä puolella kenttää, l'Ecole militairen edessä istuivat korkealla lavalla hallituksen ja kansalliskokouksen jäsenet sekä joukko naisia komeissa puvuissa. Tämän paikan ympärillä oli tungos suurin, mutta siinäkin pysyi siihen tottunut kansa hyvässä järjestyksessä. Jokainen tuli esiin aina sen mukaan kuin edelliset poistuivat. Etimmäiset nostelivat toisiaan ylös ja suuri joukko naisia istui vartiota pitäväin kansalliskaartilaisten hevosten satuloissa. Moni ritari oli lainannut hevosensa selän 2 tai 3 naiselle."

"Tässä nyt marssivat kansalliskokouksen editse suunnattomat joukot sotaväkeä kuin myöskin eri ammattikunnat suurten vaunujensa ympärillä, joissa kuletettiin kunkin tunnusmerkkejä. Nämä viimemainitut muistuttivat ehdottomasti niitä aikoja, jolloin leipurien ammattikunta kantoi suuria rinkelejään ja teurastajat jättiläisensuuria makkaroitaan katuja pitkin. Muutamien vaunujen ympärillä kulki kauniita nuoria neitosia — valkosissa puvuissa ja käsivarsiin sidotuissa kolmivärisissä lipuissa ja päässä tammenoksasta tehdyt seppeleet. Mietiskelin, eikö sieltä ehkä ilmaantuisi köyhälistönkin vaunut, joka sekin kuuluu teollisuuteen, mutta luultavasti olisi sen seurue ollut liika suuri mahtuakseen kentälle."

"Erittäin kaunis oli sotaväen ohikulku. Sen alkoi kansalliskaarti sekä ratsain että jalkaisin, ja seurasivat sitä linjajoukkojen sekä jalka- että ratsuväki. Tämä viimemainittu oli sanomattoman kaunista ja vaikuttavaa katsella, komeine hevosineen ja miehineen, jotka olivat puetut kypäreihin ja haarniskoihin, jotka välkkyivät auringossa. Melkein joka sotamies kantoi vihreitä oksia kivääriensä nenässä (silloinkun eivät kantaneet niissä reikäleipiään) ja kulkivat kansalliskokouksen ohitse laulaen ja eläköön-huutoja huutaen. 'Eläköön tasavalta! — Eläköön kansalliskaarti! — Eläköön yhteys!' kaikui yli koko kentän. Kaikkea tätä säestivät kanuunain laukaukset."

"Minulle sanottiin, että siellä olevia sotajoukkoja oli noin 7 sataa tuhatta miestä ja että kentällä kaikkiaan oli 8 à 9 sataa tuhatta henkeä."

"Kaikki ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä ja lauloivat ilman melua ja nauroivat olematta humalassa. Kaikkia hallitsi sama halu nähdä se tai se mainio mies. 'Tuolla istuu Lamartine! — Kas, tuo tuossa valkoisissa liiveissä on Ledru-Rollin! Nyt paljastaa hän päänsä, nyt viittaa hän kädellään!' j.n.e."

"Illalla oli koko Pariisi ynnä Marskenttä juhlallisesti valaistu. L'arc de l'Etoilesta Tuileriain puistoon riippui köynnöksiä ja lamppuja puitten välissä. Muutamin paikoin riippui poikki tien äärettömän suuria kynttiläkruunuja satoine liekkeineen. Pitkin bulevardeja tulvi valoa kaiken väristä kaikista ikkunoista ja kerroksista; Seinevirtaan kuvastui lukemattomia tuikkivia tulia valaistuilta rannoilta ja kylpyhuoneista, ja kaiken tämän yli valoi kuu, taivaan suuri lamppu, rauhallista, surumielistä valoaan. Se antoi valonsa ilmaiseksi, kun nuo muut pienet valot kuuluvat maksaneen pari miljoonaa francia."

Täntapaiset lienevät yleispiirteissään olleet ne vaikutukset, joita Soldan Pariisin elämää seuratessaan vastaanotti. Itse hän niitä, niinkuin jo on mainittu, ei kuvannut. Mutta millä mielellä hän kaikkia näitä tapahtumia katseli, se näkyy kuitenkin hyvin selvästi edellisessä luvussa julaistusta suuresta kirjeestä, jossa hän selittää omaisilleen lähtönsä syitä. Se on kirjoitettu juuri Pariisissa olon vaikutuksesta ja siitä hehkuu läpeensä pyhä innostus vallankumouksen aatteisiin. Kuinka syvästi nuo vastakerrotut tapahtumat häneen vaikuttivat, kuultaa esiin siitäkin vähästä, mitä hän niiden johdosta suorastaankin lausuu. Se, mitä hän on nyt nähnyt s.o. kohtauksia maailman draamasta "Eurooppa v. 1848", on "suuremmoisin näytelmä, mitä vielä koskaan on näytetty. Veljeyden ja yksimielisyyden juhlat ovat merkitykseltään sellaisia, että ne tukahduttavat kaikki pikkumaiset yksityispyyteet." Ja kun hän pelkää, että sukulaiset ehkä luulevat hänen joutuvan onnettomuuteen, huudahtaa hän: "minä olen onnellisempi nyt kuin silloin, kun te luulitte minut onnelliseksi. Totuus, pyhä totuus on kuitenkin lopulta ihmisen vankin tuki!"

Eikä hän seuraa ainoastaan Pariisin tapahtumia. Hänen harrastuksensa ulottuu muihin maihinkin. Hän ahmii ahmimalla sanomalehtiä. Lehdillä olikin siihen aikaan riemun päivät, ne kun sekä Pariisissa että muualla olivat vapautetut ennakkosenssuurista ja ensi kerran saivat puhua suunsa puhtaaksi. Kohta tulonsa jälkeisenä päivänä oli Soldan rientänyt ottamaan selkoa, mistä saisi käsiinsä ruotsalaisia lehtiä. Hänet neuvottiin Hôtel de Dannemarciin lähellä Palais Royalia. Siellä tapasi hän myöskin ruotsalaisia ja puolalaisia ja yhden suomalaisenkin, jonkun räätälinsällin Tampereelta.

Mutta yhtä hän turhaan etsi sanomalehdistä. Ei yhdessäkään lehdessä, joita luki, ei edes ruotsalaisissakaan, näkynyt sanaakaan Suomesta. "Suomen nimestä ei kuulunut hiiskahdustakaan aikana, jolloin muuten kaikkia kansoja Euroopassa tavalla tai toisella muistettiin valtiollisissa artikkeleissa. Ainakin sattui se kovin kipeästi minun sydämmelleni. Aika oli semmoinen, että joka päivä saapui jotain uutta, jonka merkitys oli tärkeä kokonaisuudelle, ja näistä uutisista imin minä parasta voimaa uupuneelle sielulleni."

Eräässä toisessakin, tuttavalleen Porterille kirjoittamassaan kirjeessä johtuu hän niinikään puhumaan Suomesta ja suomalaisista. Hän on tavannut Pariisissa neljä maanmiestään — kolme lääkäriä ja yhden filoloogin. "En voi ajatella kahta suurempaa vastakohtaa kuin pariisilainen ja suomalainen. Edellinen on haapapuu, loistavine, liikkuvine lehtineen, jotka tuon tuostakin heittävät kuperkeikkoja ilmassa, lentävät ympäri, putoavat alas, jolloin ei ole muuta jälellä kuin ruma runko hauraine oksineen. Jälkimmäinen taas on kuin petäjä, joka vaatimatonna karulta kalliolta elantonsa hakee, jonka ulkomuoto on vähäpätöinen, vaan joka samalla on luja ja rauhallinen ja — aina vihreä. Minun osakseni ei, niinkuin hyvin tiedät, tullut näitä pohjoismaisen luonteen ominaisuuksia, ei ainakaan lujuutta ja rauhaa; arvelen kuitenkin, että siitä sentään sallittanee minunkin puhua. Yksilö, joka ei ole mitään maailmassa toimittanut, ei ansaitse otettaa huomioon. Me emme luultavasti enää koskaan tapaa toisiamme. Toivon kuitenkin, että sinä, jos joskus nimeni hämärästi mieleesi muistuu, suuntaisit huomiosi pieneen kansaan 'tuolla puolen valtamerien', johon ystäväsi kuuluu pieneen, kauvan halveksittuun, mutta kuitenkin itsenäiseen ja hyvään kansaan. Toivon, että toiveeni sen suhteen toteutuvat; sillä jo nyt on Suomen kansan kansallinen itsenäisyys tarpeeksi suuri, joskaan ei luomaan iestä niskoiltaan, niin ainakin sitä nääntymättä kantamaan. Kansallinen elämä tässä Euroopan kaukaisessa nurkassa on — merkillistä kyllä — erittäin jaloa ja puhtaasti inhimillistä; ja nythän työskentelee aika kaikin tavoin kaikkien kansallisuuksien vapauttamiseksi."

Loppusanoista näkyy, että Soldanilla sittenkin, vaikk'ei hän kuullut hiiskahdustakaan Suomesta, kuitenkin oli jotain toivoa senkin tulevaisuudesta. Mutta ennen kaikkea osoittaa se, kuinka paljon hän isänmaataan ajatteli.

Vähitellen näyttää kuitenkin se innostus vallankumouksen suuriin aatteisiin ja niitä toteuttaviin tapahtumiin, joka ensi alussa oli ollut niin palava, alkaneen hiiltyä. Kirje, joka on julaistu edellisessä luvussa ja jossa hän selittää lähtönsä syitä, on ilmaus tästä ensi aikain innostuksesta ja kuvaa sitä. Se on niinkuin mainittu kirjoitettu Pariisista, vähää ennen sieltä lähtöä. Mutta jo siitäkin kuultaa läpi toinen mieliala kuin minkä se tahtoo asettaa päällepäin. Hän siinä ikäänkuin panee pienen vastalauseen Giessenin aikaista hurmaustaan vastaan. "Se oli silloin kuin minä otin tuon askeleeni. Mitä minä sittemmin olen osaksi huomannut toisellaiseksi, ei kuulu tähän. Ehkä te niinkuin yleisökin huomaatte paljon arvosteltavaa suhteessani ja syissäni. Ehkä löydän itsekin jotakin. Mutta nyt on kysymys vaan siitä, miten oli silloin. Olin kuumeentapaisen levottomuuden vallassa: kansain riemuhuudot hurmasivat minua, mutta pääkipuni samalla saattoi minut epätoivoiseen sielun tuskaan. Tyyni arvostelukyky oli siis tiessään ja näiden olojen vallitessa päätettiin ja pantiin toimeen — kaikki kolmen päivän kuluessa." — "Ja mitä minä silloin katsoin ainoaksi, joka voisi temmata minut elinkautisesta kurjuudesta." — — — "Se minkä sittemmin olen huomannut osaksi toisellaiseksi — oli usko siihen, että pakoni olisi ollut ainoa pelastuskeino. — — Tapasin matkallani muuntamia hyviä ystäviä, jotka olivat vakuutettuja siitä, ett'ei palaamiseni olisi ollut mahdoton. Silloin näyttäytyi musta haltija (svartälfven) taas, kaikki näytti harmaalta ja mieleni masentui."

"Minun tahtoni oli puhdas kuin lumi, rakkauteni totuuteen oli lämmin kuin tuli, terveyteni oli huono, se oli jumalan tahto joka tapahtui."

"Omassatunnossani saa nyttemmin silloinen mielisairauteni kaiken syyn tyhmyyteeni, jonka tein 20 p:nä maaliskuuta."

"Asia on nimittäin niin, että minä nyt itse asiassa katson menetelleeni väärin ja epäviisaasti. Mutta se onkin kaikki. Olen hairahtunut ja sillä hyvä. Olot, jotka toivat minut siihen, te tunnette."

"Luulin tulleeni Rubikonin yli ja olinkin vaan tullut Reinin yli."

Osa näistä lausunnoista on tosin myöhemmiltä ajoilta, mutta ei ole epäilemistäkään, että muutos tähän suuntaan jo oli tapahtunut Pariisissa.

Mikä nyt tämän uuden mielenmuutoksen oli aikaansaanut?

Epäilemättä oli siihen läheisenä syynä Soldanin terveydentila, joka taas näkyy huonontuneen ja joka pitkiksi ajoiksi saattoi hänet alakuloiseksi ja synkkämieliseksi, mihin hänellä muuten kyllä oli taipumusta terveenäkin ollessa.

Kai siihen myöskin vaikutti se tapa, millä eräät Pariisissa oleskelevat suomalaiset lääkärit Wolmar Styrbjörn Schildt ja J.W. Pipping sekä maisteri Herman Kellgrén arvostelivat hänen outoa tekoaan. Heidän kylmä järkensä ei nähtävästi ulottunut tunkemaan Soldanin sisällisiin vaikuttimiin. Heistä oli koko teko seuraus jostain patologisesta abnormiteetistä ja he, niinkuin jo on mainittu, kehoittivat häntä palaamaan takaisin Venäjälle. Soldan ei itse uskonut sitä mahdolliseksi, mutta ystävät saivat hänet kirjoittamaan Porterille Giesseniin ja tiedustelemaan, oliko venäläisen lähetystön puolelta ehkä ryhdytty joihinkin toimenpiteihin hänen lähtönsä johdosta. Lienevätkö saadut uutiset sen vaikuttaneet vai liekö ystävillekin selvinnyt venäläisen ilkeyden pohjattomuus, niin että hekin ymmärsivät Soldanin palaamisen mahdottomaksi, palaamisesta Venäjälle ei tullut mitään. Vaan niin kauvan kun asia oli auki, oli varmaankin taistelu Soldanin rinnassa ankara. Pitäisikö hänen palata ja myöntää, että kaikki oli ollut turhaa, ett'ei asia — vapaus ja riippumattomuus, etupäässä henkinen, — ollut sitä laatua, että sentähden kannatti tällaisia uhrauksia tehdä? Mikä oli suurempaa ja oikeampaa: palatako velvollisuuden tielle niihin oloihin, joissa oli ollut, ja teeskennellä uskollista alamaista, vaiko pysyä poissa ja säilyttää henkinen vapaus ja pysyä rehellisenä miehenä ainakin omissa silmissään? Mutta mitä taas rehellisyyteen ja oikeuteen tulee — kummallako puolen se taas olikaan? Eikö hän ollut saanut kasvatustaan valtion kustannuksella? Eikö hän ollut täydellä luottamuksella saanut luottamustehtävää suorittaakseen? Eikö hän ollut itse hakenut ja vapaaehtoisesti ottanut vastaan matkarahaa, joka velvoitti ainakin moraalisesti, ja eikö hän ollut paennut vieden mukanaan vieraita rahoja? Eikö hän ollut pettänyt, syönyt sanaansa, käyttäytynyt kunnottomasti?

Kiusaus palaamisesta tosin sen mahdottomuuden takia hälveni, mutta sittenkin jäivät vielä kaikki nuo muut kysymykset auki. Varsinkin vaivasivat häntä mukaan otetut venäläiset rahat. Että hän synkempinä hetkinään piti itseään varkaankin veroisena, osoittaa eräs lause vastamainitussa kirjeessä Porterille. Hän pyytää Porteria pitämään huolta Giesseniin jääneestä kirja-arkustaan, jonka sopivassa tilaisuudessa aikoo toimittaa Suomeen ja lahjoittaa sen sisällön Kuopion kimnaasille. "Kirjat eivät ainakaan ole varastetut", lisää hän ilmeisellä katkeruudella itseään kohtaan.

Lopuksi lienee mielenkäännökseen vaikuttanut sekin, että se kaunis ihanteellinen kuva, jonka hän oli luonut itselleen vallankumouksesta, oli alkanut tummua. Itse oli hän, siinä asemassa kuin oli, tuomittu täydelliseen toimettomuuteen. Kun melkein koko muu maailma toimi uusien aatteiden hyväksi, sai hän luvan istua jossain kahvilassa ja lukea lehtiä, joissa ei Suomesta mitään kuulunut. Mitä toiveita hänellä mielensä hurmauksessa lienee ollutkin, se ei käy selville. Mutta jos hänellä jotain olikin, niin ne tietysti haihtuivat kohta, kun hän vähänkin järkiinsä selvisi. Ja jos ei ennen, niin kyllä kai ystävät pitivät huolta siitä. Sillä voinee pitää jotenkin varmana sitä, että he olivat vallankumouksen suhteen samalla kannalla kuin U. Cygnæus, joka arvosteli maailmaa "hullun koiran puremaksi".

Ja kyllähän vallankumous 1848 antoi siihenkin arvosteluun aihetta, varsinkin kun muistaa kesäkuun kauheata ja veristä meteliä Pariisissa ja ensi edistysten jälkeen alkanutta tosin kyllä ymmärrettävää, mutta tietysti aina katkeroittavaa taantumista. Ei ollut kaukaakaan kulunut, kun Soldan jo sanoo, että hän, joskin hän seuraa tapahtumia yhtä suurella osanotolla kuin ennen, jo katselee niitä tyynemmin, kävipä sitten myötä tai vastaan.

"Minua on tuskin enää harmittanut sekään, että meidän suomalainen kaartinpataljoonamme on lähtenyt sotaan, taaskin taistelemaan vapautta ja oikeutta vastaan; sitä vartenhan ne ovat kaartilaiset."

Oliko siis kaikki ollut turhaa, oliko hän vaan tehnyt suuren fiaskon ilman mitään tulosta?

Ei.

Kaikista pettymyksistä ja omantunnon moitteista huolimatta oli hän saanut moraalisen voiton: oli saanut olla uhraamassa jotain aatteitten ja ihanteitten hyväksi. Eikä se ollut vähän, mitä hän oli uhrannut. Eikä sen moraalinen arvo ollut halveksittava: hän oli parhaassa tarkoituksessa tehnyt mitä teki. Sen vuoksi voikin hän sanoa: "En tahtoisi mitenkään tehdä tehtyä tekemättömäksi. Minun mittakaavani tässä asiassa on toinen kuin suuren joukon, joka sekottaa järkevyyden ja järjen ja kumartaa kultaista vasikkaa sen sijaan, että palvelisivat ainoata totista Jumalaa. On inhimillistä hairahtua, mutta jumalallista on uhrata kaikki, mitä pitää maailmassa kalliina ja rakkaana, sen edestä, mitä katsoo pyhäksi totuudeksi."

Ja tästä hänelle alkaa toinen sisällinen maailma selvitä ja kirkastua.

Mikä se maailma on ja kuinka se hänelle valkeaa, siihen antavat hänen vastaiset vaiheensa tilaisuutta palata.

Innostus ulkonaiseen vallankumoukseen oli hänet pannut liikkeelle. Se oli virvatuli, jota tavotellessaan hän kuoppaan lankesi. Mutta siitä noustessaan oli hänessä tapahtunut sisällinen vallankumous, uusi kehityskausi alkanut, joka teki hänestä moraalisesti eheän luonteen. Siinä kasvoi hän sitä mukaa kuin juopa entisyyden ja nykyisyyden välillä laajeni, laajeten lopulta Atlantin levyiseksi.

Taistelu itsensä kanssa, epävarmuus ja sairaus ovat häntä kuitenkin niin järkyttäneet, että hän sinä aikana näyttää menettäneen kokonaan luottamuksen itseensä ulkonaisissakin asioissa. Hän oli Pariisissa tavannut erään ameriikkalaisen perheen, fysiikan professori Nortonin Delawaresta, joka kehotti häntä tulemaan Ameriikkaan ja lupasi hänelle paikan johtamassaan oppilaitoksessa Newarkissa. Hänellä olisi vielä ollut rahojakin tämän matkan tekemiseen ja olikin hän aikeessa seurata neuvoa. Hän luopui siitä kuitenkin.

"Se oli tyhmästi tehty niissä oloissa, mutta minä olin yhtä paljon ilman omaa tahtoa kuin ilman arvostelukykyä, — muut saivat ajatella ja tahtoa puolestani." Arvattavasti heidän kehoituksestaan suuntasi hän kulkunsa Lontooseen ja sieltä Ruotsiin.

Tehtyään testamenttinsa kirjeessä veljelleen — lahjoittaen hänelle kirjastonsa ja Kuopion kimnaasille kivennäis-kokoelmansa, jos ne olisivat Pietarista pelastettavissa, lähti hän yhdessä Kellgrénin kanssa ensin Boulogneen ja sieltä Lontooseen.

9.

Pakolaisena Norjassa ja Ruotsissa.

Lontoossa. — Myrskyssä Pohjanmerellä. — Ringerikessä. — Vallankumous päättynyt idylliin. — Arbogassa ja Strömsholmissa. — Hakee turhaan tointa. — Saa väliaikaista työtä Guldsmedshyttanissa. — Päättää lähteä Ameriikkaan.

Kesäkuun 10 p:nä lähti Soldan yhdessä maisteri Herman Kellgrénin kanssa Pariisista rautateitse Boulogneen ja sieltä höyrylaivalla Lontooseen, jonne saavuttiin seuraavana iltana. Passin kanssa oli pakolaisellamme — sillä siinä asemassa hän nyt oli — vähän vaikeuksia, kun ei hän tietysti voinut hankkia siihen vaadittua Venäjän lähettilään nimikirjoitusta. Asia autettiin kuitenkin siten, että Soldan ilmoitti olevansa "politillinen pakolainen", jota hän, niinkuin sanoo "ei, jumala paratkoon, suinkaan ollut, vaan päinvastoin hyvinkin — epäpolitillinen". Semmoisesta sai hän kuitenkin tästä lähin käydä kauvankin eteenpäin. Saamissaan suosituskirjeissä mainitaan häntä aina sellaisena, — myöskin Liebig, joka antoi hänelle mitä kauneimmat arvolauseet ja suositukset.

Oli sunnuntai-ilta, kun saavuttiin Lontooseen ja Thamesillä tuli huvilaivoja vastaan toinen toisensa perästä, kaikki täynnä huvimatkailijoita, joista jokainen ilman eroitusta oli puettuna pyöreään lakkiin, valkoiseen kaulahuiviin ja — frakkiin.

Siihen, joka saapuu hauskasta, keveästä, keikkuvasta Pariisista Lontooseen, ei tämä aivan erilainen naapurikaupunki tee mitään miellyttävää vaikutusta, ei ulkomuotonsa eikä asukkaittensa kautta. Ei mitään siististi rakennettuja kivirantoja niinkuin Seinen varrella, vaan ainoastaan makasiineja ja laivasiltoja. Monikerroksiset, likaiset, nokiset huoneet tunkevat rantaan saakka ja seisovat kuin polviaan myöten vedessä. Mutta eloisaa ja vilkasta on liike Thamesillä ja sen rannoilla. Pikkuisia höyryvenheitä kulkee ylös ja alas, tuhansittain seisoo laivoja mastometsineen rannoilla, merimiehet huutavat ja laulavat ja vipukoneet vinkuvat lastatessa ja purkaessa. Ja että tuon rantaliikkeen ohella noiden makasiinien takana mahtaa olla vielä ankarampi aherrus, sen aavistaa tarkastellessaan Thamesin yli vievää London bridgeä, jonka läheisyyteen laiva laskee. Sillan korkean kivikaiteen yli vilkkuu tuhansittain ihmisten ja hevosten päitä ei koskaan keskeytyvässä jonossa, valuen edes ja takaisin, ilmauksena tuon äärettömän muurahaispesän lakkaamattomasta liikkeestä.

Lontoolaiset eivät olleet kohteliaita Soldanille enemmän kuin muillekaan, eikä hänen heistä saamansa vaikutus ollut erilainen kuin muidenkaan, jotka ensikerran Lontooseen tulevat. Ennenkun astuttiin maihin, sanoi Kellgrén, joka oli ennen ollut Lontoossa: "Saat nähdä, kun tulet kaupunkiin, että sinua kaikki ihmiset töllistelevät, kun kulet palttoossa ja lakissa ja ilman valkeaa kaulahuivia." He aikoivat kulkea laivasta jalkaisin hotelliinsa, katsellakseen kaupunkia, mutta täytyi heidän pian ottaa ajuri ja paeta pois uteliaiden ja ihmettelevien ihmisten käsistä. Ei hän siis syyttä sano kirjeessään: "En voinut itsestään Lontoosta nähdä mitään pelkkien pyöreiden lakkien ja valkeiden huivien vuoksi."

Vielä samana iltana koetti hän kuitenkin, yksin ulos mennen, asettua yleistä tapaa vastaan ja lähti puvussa, joka oli Pariisissa hyvin kelvannut, kävelemään hienoon Jamesin puistoon. Mutta nuo juhlalliset sunnuntainaamat katselivat häntä yhäkin niin suurella hämmästyksellä kuin ei hänellä olisi ollut mitään päähinettä eikä mitään muitakaan vaatteita päällään. Kaikki kävelijät näyttivät muuten siltä kuin olisivat he tulleet suoraan ehtoolliselta. Eikä auttanut muu kuin nauraen palata hotelliin ja ostaa seuraavana päivänä pyöreä hattu ja valkonen kaulahuivi. Ja kirjeessä, jossa hän tästä puhuu, kertoo hän seuraavan kaskun: "Tuli kerran maalta gentlemanni Lontooseen ja viipyi siellä pitemmän aikaa. Hänellä oli siellä hyvä ystävä, jota hän tahtoi käynnillään hämmästyttää, mutta jota hän ei koskaan tavannut kotonaan, vaikka kävi kaksikymmentä kertaa tapaamassa. Ystävä oli aina 'mennyt ulos'. Viimein kohtasivat he toisensa sattumalta. Hän oli, mies parka, ollut joka kerta puettuna frakkiin, vaikka oli aamupäivä, eikä palvelija ollut uskaltanut ilmoittaa miestä niin moukkamaista, joka ei tiennyt, että ainoastaan iltapäivällä sopii tulla frakissa visitille." Lontoolaiset olivat Soldanista kylmiä auttomaatteja, jotka hyvin monimutkaisen koneiston avulla pantiin liikkeeseen. Koko kaupunki häntä oikein sydämmensä pohjasta ikävystytti.

Hän viipyikin siellä vaan muutamia päiviä odottaessaan laivan lähtöä Norjaan, jonne hän heti tultuaan oli ostanut piletin. Ainoastaan pikipäin kävi hän katsomassa Lontoon tavallisimpia merkillisyyksiä: Westminster abbeytä, Parlamenttia, Paavalin kirkkoa, Brittiläistä museota, Thamesin tunnelia, Toweria sekä taidekokoelmia, jotka viimemainitut häntä kaikkialla suuresti huvittivat. Erittäin herätti hänen huomiotaan se omituisuus englantilaisten taiteilijain aiheen valinnassa, että melkein joka toisessa taulussa oli — metsästyskaluja, ratsusaappaita ja hevosia, Tyhmä voisi luulla, että englantilaiset rakastavat hevosia enemmän kuin ihmisiä. Muiden merkillisyyksien joukossa pistäytyi hän kuulemassa Jenny Lindiä, joka siihen aikaan oli maineensa kukkulalla.

Saakoon tässä sijansa vielä seuraava pala senaikuisen Lontoon luonteenkuvaukseksi: "Kirjakaupoissa näkyi paitsi Jenny Lindiä ainoastaan Guizot ja Thiers ja joskus Lamartine, sekä kullattuihin kansiin sidottuina Youngin Night thougts ja Miltonin Paradise lost, kuin myös kokkikirjoja, Psalttari ja muita mysterioita."

Ilman mitään erityistä kaipausta jätti Soldan Lontoon, jossa ei ollut aikonutkaan kauvemmin viipyä. Lähdöstään kertoo hän: "Ilta oli tullut. Tallustelin pitkän aikaa laivatelakoita kohti, jouduin Thamesille, nousin Waterloon sillan luona pennyvenheeseen ja laskin alas Lontoonsillalle, josta kulin jalkaisin Blackwellin rautatieasemalle, huristin alas City Channeliin ja nousin junasta — liika varhain. City Channelilla samoin kuin kaikilla muillakin kanavilla on kaksi päätä. Oli jo yö. Sanoin tahtovani nousta Cityn kanavan luona ja minut päästettiin ulos. Eräs gentlemanni oli niin kohtelias, että neuvoi, miten minun oli osattava kanavan suuhun ja rantaan. All right! Haparoin pimeässä ja tulin vihdoin rantaan ja huusin 'Solidea', laivani nimeä. Ei vastausta, huudan kuin äkänen matruusi kerta toisensa perästä — kaiku kuului vaan hiljaisessa, jumalallisen ihanassa kuutamoyössä. Pitkän aikaa etsittyäni sain käsiini matruusin, joka souti minut ulos. Sousimme laivasta toiseen, mutta ainoastaan äkäsiä koiria tapasin minä ja joskus yhtä äkäsiä yövartijoita kahdella jalalla — mutta en mitään 'Solidea'. Viimein tiedettiin eräässä laivassa kertoa, että muuan norjalainen laiva oli purjehtinut myötävirtaan iltapäivällä ja mahdollisesti pysähtynyt Citykanavan alipäähän, jonne olisin voinut tulla rautatiellä, jos olisin pysynyt junassa. Uupuneet jalkani saivat kantaa minua vielä kahden virstan verran. Yö oli kuitenkin jumalallinen, niinkuin jo sanoin, ja kuu valaisi mieltäni ja karttaani ja minä löysin 'Soliden' klo l:n aikaan yöllä, — enkä katunut muuta kuin niitä kahta killinkiäni, jotka tämä huvi minulle maksoi."