V.

Kuin salaman lyömänä venyi tukkukauppias nojaluolissaan. Stella istui piaanon takana ja itki. Tanssisalista kajausi viehkeää tanssimusiikkia, naurua ja jalkain kevyitä sihahduksia.

— Erinomaisen loistavat ja virkistävät kemut nämä tukkukauppias Breinen toimeen panemat, huoahti hän. Tuolla sisässä kumuaa iloinen tanssi ja täällä istuu kauppias itse surullisena onnensa raunioilla.

Kauppias antoi kasvonsa sujuta käsiin:

— Löytyneekö onnettomampaa ihmistä kuin minä? äännähti hän puolikuuluvasti.

Pehmeä käsi sujahti hänen olkapäälleen ja Stella seisoi hänen vieressään:

— Täälläkin muuan semmoinen, sanoi hän.

— Oletteko tekin, neiti, onneton?

— Ah, varsin onneton!

— Mutta teillähän ei ole vaimoa, joka pettäisi teitä.

— Ei, mutta tuo sama mies on meidän kumpaisenkin onnemme haitta.

— Felsenkö?

— Niin. Minä olen rakastanut häntä niin syvällisesti, niin voimakkaasti ja kuitenkin on hän minut syrjään työntänyt Fannin tähden, jota ei ole edes puolituntista kauvemmin tuntenutkaan. Kaikki tuo on niin houkkamaisen kurjaa, että olen vähällä pyörtyä.

— He ovat tunteneet toisensa jo toista vuotta sitte. Siitä olen varma.

— Nainut nainen — miten äärettömän viheliäistä!

— Sehän on hienoa, oikein ranskalaista. Mutta mitä aijotte te tehdä?

— Minäkö? Minä en aijo koskaan mennä naimisiin.

— En minäkään sitä vastedes tekisi. Minä haen avioeron.

— Mutta kenties Fanni on viaton.

— Ei, sitä hän ei ole. Minä tiedän miten kevyttä kaikki on ollut alun pitäin hänen puoleltaan ja milloinkaan enää en voi häneen luottaa.

— Kaikki voi vielä tulla hyväksi, herra kauppias.

— Ei koskaan, ei koskaan.

Hän viittasi Stellan istumaan ja heittäysi hänen eteensä.

— Sanokaa minulle, olenko liian vanha isäksenne?

— Minä en ymmärrä teitä.

— Minä tarkotan, että me kaksi voisimme ehkä kulkea käsikkäin maailmassa. Teillä ei ole vanhempia eikä minulla lapsia. Ettekö voisi tulla minun ottotyttäreksi?

— Tämän pyyntönne teette niin äkkiä, etten luule meidän kumpasenkaan voivan sitä nyt ratkaista.

Rouva Breine oli tullut tanssisalista ja pysähtyi keskelle laattiaa kun kuuli miehensä ja Stellan niin innokkaasti ja luottavasti keskenään puhelevan.

— Katsokaahan, jatkoi tukkukauppias, jos eronhakemukseeni myönnytään, tulen minä jäämään kovin yksinäiseksi.

— Tulemmeko me jo eroamaankin, ajatteli Fanni.

— Kuinka onnellinen silloin olisin, jos te ystävällisenä enkelinä yksinäistä kotiani elähyttäisitte ja vaalisitte minua vanhuuteni päivinä.

Fanni seisoi huumauneena ja leikki viuhkallaan: Kas niin, nyt he menevät jo yksiin.

Stella ojensi kauppiaalle kätensä:

— Ainian on minulle mitä rakkainta edistää teidän onneanne, mutta —

— Oo, sillä et tarvinne itseäsi rasittaa, sanoi Fanni astuen esiin. Minä kyllä pidän tarpeellista huolta hänen onnestaan.

Hän kääntyi kiivaasti ystävättäreensä.

— Sinä, Stella, olet kuin käärme meidän perheellisessä paratiisissamme. Etkö juuri sinä keksinyt tuota häpeällistä juttua minusta ja Felsenistä, jonka minä tänä iltana ensi kerran näin. Ja minä en edes tiedä miten kauheaksi olet asian väritellyt. Mutta missä tarkotuksessa olet tuon tehnyt? Vihasta minuun ei se voi olla, sillä minä en koskaan ole tehnyt sinulle mitään pahaa ja rakkaudesta mieheeni ei se voi olla, jatkoi hän kasvot melkein harmahtavina, sillä ei löytyne ketään toista maailmassa, kuin juuri minä itse, joka voisi pitää semmoisesta raivopedosta kuin minun mieheni on.

— Kuulehan Fanni, sanoi Stella.

— Mutta sinulle, enemmin kuin jollekulle toisellekaan, ei onnistu häntä minulta riistää. Tästälähtein pidän minä hänestä vielä enemmin, ja hän kiersi kätensä miehensä kaulalle.

— Päästä minut, sanoi Breine ja tempasi itsensä irti. — Minä tahdon eroa!

— Mutta minäpä en tahdo.

Juuri silloin astui Georg Felsen sisään.

— Anteeksi, että häiritsen, mutta minä suoriun pian. Minä olin jo mennyt ja ajattelin kirjottaa, mutta arvelin suullista selvitystä kuitenkin paremmaksi.

— Minä vetäydyn syrjään, sanoi Stella.

— Ei neitiseni, mitä minä sanon, voitte kernaasti kuulla. Suonette kenties anteeksi käytökseni teitä kohtaan. Kun minä taasen heitän hyvästit isänmaalleni ja nyt luultavasti ainiaaksi, soisin ettette katkeruudella minua muistelisi.

— Te matkustatte? kysyi Fanni.

— Niin rouvaseni, en voi kauvemmin viipyä senvuoksi, mitä välillemme on sukeunut.

— Meidän välillemme?

— Minä tunnen timanttisormuksen historian kokonaisuudessaan, sanoi Breine.

— Se historia ei liene hyvinkään vaarallinen, sanoi Fanni tyynesti,

— Mahdollista ollee, että piditte seikkailumme pilana, rouvaseni, sanoi Georg. Mutta minä käsitin asian aivan toisin. Minä tartuin tuohon romanttisuuteen ja loin mielikuvitteessani teistä itselleni kuvan tuntematta sen tarkemmin itse peruskuvaa.

Stella kavahti. Hän alkoi huomata että tässä oli joku erehdys ja että hän oli tehnyt väärin sekä Georgille että Fannille. Viimmemainitun ivallinen tyyneys ei myöskään voinut olla teeskenneltyä.

— Mutta kaiken hyvän nimessä, mitä voin minä teidän ihannekuvillenne? kysyi Fanni.

— Teitä haluttaa unohtaa kaikki. Hyvä, kun minä näen, että ystäväni vaimo kantaa tuota kuolematonta sormusta, koen minäkin kaikki unhottaa. Ja minä alan huomata, että rakkauteni olikin vain tuommoinen romanttinen tunteitten purkaus ja että itse asiassa en koskaan ole teitä rakastanut.

— Sepä hirveän surullista! sanoi Fanni nauraa hekotellen. Jo aikoja olen selvään huomannut, että Breine kevyine järkineen on käsittänyt kokonaan väärin tämän asian, mutta alanpa jo todella pelätä, ettei teidänkään aivokamarinne, herra Felsen, ole aivan järjestyksessä.

— Mutta voinetko kieltää, ehätti Breine, että tämä timanttisormus —

— Että se on onnettomuuden timanttisormus, jonka ansiota on kaikki tämä häiriö, sanoi Fanni. Olkaa hyvä, herra Felsen, tässä saatte sen jälleen takaisin. Minä sain sen vanilliannoksessa runonpätkän seuraamana. Minä panin sen sormeeni ja siitä pitäin on kaikki ollut hullusti. Breine tuli hupakaksi, Stella tuli hupakaksi, Felsen samoin ja pianpa luulen itsekin siksi tulevani. Ja viisainta se varmaan olisikin.

— Minä en ole koskaan lähettänyt Teille mitään jäätelöä tai runoa. Itse hyvin tietänette, että asetin sormuksen sormeenne vuosi sitte.

— Ei ole niin, nyt se vasta tosiaankin hulluksi kääntyi, huudahti Fanni.

Stella läheni.

— Sallikaa minun hiukan selvittää tätä sotkuista vyyhtiä. Minä sain sormuksen oopperakemuissa.

— Te?

— Niin, ja minä en häpeä tunnustaa, että katselin sitä yhtä syvällisillä tunteilla kuin tekin. Sitte yhdyimme toisiimme vihassa ja minä päätin ainiaaksi salata kuka olin. Asetin sormuksen vanillijäätelöön ja sitä tietä se on erehdyksestä tullut Fannin käteen.

— Siis kuitenkin! — Oi, neiti, miten teette minut onnelliseksi!

— Mutta mimmoinen on tuo kertomus oopperakemuista? kysyi Fanni.

— Sen kerron sinulle toiste, sanoi tukkukauppias. Menkäämme saliin ja älkäämme kokonaan unohtako vieraitamme. Georg on kyllä hyvä ja pitää seuraa neiti Adlerille niin kauvan.

Ja herra Felsen oli kernaasti niin hyvä. Keskustelu lie ollut hauskaa ja miellyttävää koskapahan vielä vieraitten mentyä herra ja rouva Breinen sisäänastuessa olivat yhtä innokkaassa puhelussa. He istuivat tuolla vaaleansinervällä silkkidivaanilla aivan lähekkäin —- niin lähekkäin, että suuret lohenväriset ruusut Stellan olkapäällä olivat aivan litistyneitä. Timanttisormus tietystikin oli Stellan kädessä, vaikkei sitä kyllä näkynyt, Felsen kun oli Stellan käden omiinsa kätkenyt.

— No, sanoi Breine, näyttääpä siltä kun saisimme onnitella?

— Kyllä, nyt on kaikki järjestyksessä.

— Ja vieraat ovat menneet, sanoi tukkukauppias käsiään hykertäen. Me olemme nyt herroja talossa ja voimme ottaa yhden ylimääräisenkin lasin.

Hän kutsui Olsenia, joka sammutteli tulia salissa.

— Hanki meille pullo samppanjaa!

— Jään kanssako?

— Ei, kiitoksia. Minä luulen, että siitä tavarasta olemme jokainen saaneet tarpeemme. Tuo jäätelöannos oli siksi tulistuttavaa.

Samppanjaa tuotiin, lasit täytettiin ja juotiin kihlautuneitten malja.

— Minä myös kaikessa alammaisuudessani pyydän saada onnitella, sanoi vahtimestari Olsen. Itse kun olen kanssa kihloissa.

— Kenen kanssa?

— Leskirouva Kaspersenin kanssa, tuon keittäjätärrouvan.

— No milloin se tapahtui?

— Hetkinen sitte. Vaikka kyllähän me olemme kauvan toisemme tunteneet, viimme aikoina kun olemme usein olleet samoilla kutsuilla.

— Mutta tänäiltana selititte te? kysyi Stella.

— Niin. Hän seisoi kyökissä ja oli niin sievä, silloin minä tunnustin rakastavani häntä, ja hän tuli niin punaseksi ja syleili minua ja minä tulin niin valkoseksi, sillä hän oli jauhoissa — ja sitte me suutelimme. Ah, se oli niin taivaisen kaunista!

Olsen loi silmänsä alas tuo lempeän surumielinen hymyily huulillaan ja hiipi sitte lamppuja sammuttamaan.

Kun Felsen saattoi lemmittyään vaunuihin, painalsi hän suutelon Stellan valkealle kädelle, jossa välkehti timanttitähtönen, tuo hänen nykyinen onnentähtensä.

Meidän realistisena aikakautenamme luultavasti kohotetaan ylenkatseellisesti olkapäitä tuon nuoren parin romanttisille haaveiluille, mutta niinkauvan kuin rakkautta maailmassa on, ja sitä on aina sen loppuun asti, on myöskin romanttisuutta.