III.

Tukkukauppias asetti molemmat kätensä luutnantin olkapäille ja katsoi häntä syvästi silmiin.

— Miten voit sinä? Mitä muistoja sinulla on oopperapaaleista kun ne näyttivät sinussa herättäneen semmoisen liikutuksen?

— Siellä minä suoritin elämäni ihmeellisimmän seikkailun. Minä näet jouduin melkein kihloihin erään naisen kanssa, vaikken nähnyt edes hänen kasvojaan.

— Joutavoit! Miten se olisi mahdollista?

— Kun minä kuleksin ympäri naamiopyörteessä, kuulin takanani erään naisäänen selvällä norjankielellä sanovan: Herra Jumala, mitä pitää minun tehdä? Minä käännyin ja näin sorean naisvartalon mustaan kauhtanaan verhottuna, samettinaamari silmillään. Että hän oli nuori ja kaunis, siitä olin vakuutettu. Hänen täyteläät käsivartensa, hänen marmorivalkea kaulansa ja purppuran hehkeät huulensa, jotka naamarin pitsien lomasta häämöttivät, hänen sädehtivän mustat silmänsä — kaikki nämä pikku kuviot loihtivat minulle mitä ihastuttavimman kokonaisuuden. Reippaasti astuin hänen luokseen ja esitin itseni maanmiehekseen sekä tarjouduin hänen ritarikseen. Hän tarttui kiitollisena ojennettuun käsivarteeni. Minä olin silloin naamiotta. Kenties tuntee hän minut kristiaanialaisena, mutta nimeäni hän ei kysynyt. Me kuleksimme ympäri etsien hänen ystävätärtään, joka oli ahdingossa eksynyt, sillä he olivat molemmat mustiin puettuina ilman mitään huomattavampaa merkkiä, ja täällä oli suuri joukko sen väristä väkeä. Sitte kävelimme me yhdessä ja sijoittausimme erääsen loosiin. Hän oli hilpeä, sivistynyt ja rakastettava, minä taasen olin aivan huumeutunut rakkaudesta, samppanjasta ja tanssimusiikista, hengitimme kumpanenkin jonkinlaista romanttista tuoksua mikä seikkailuamme verhosi. Minä tartuin hänen käteensä ja pyysin hänen kohottamaan naamariansa. Mutta hän oli taipumaton. — Ettehän toki tahtone ruhjoa tätä salaperäisyyden huntua, joka yhtymällemme antaa niin omituisen viehätyksen. Me tapaamme Kristiaaniassa ensi talvena, sanoi hän. — Sallikaa minun nyt mennä, saatelkaa minua kauniisti vaunuille, mutta älkää koettako saada nimestäni selvää tai muuten seurata minua. Minä luotan teidän ritarillisuuteenne. Minä vedin timanttisormuksen pikkusormestani ja painalsin sen hänen käteensä. — Tämä sormus kiinnittää minut teihin, sanoin. Kun me taasen tapaamme toisemme, emme eroa enää koskaan. Tahdotteko kantaa sitä? — Ainiaan, vastasi hän. Kun me tulimme vaunujen luo, kumartui hän ja suuteli otsaani. — Me tapaamme Kristiaaniassa! oli hänen viimme sanansa, ja nyt olen minä täällä. Minä käyn teaattereissa ja konserteissa, kemuissa ja iltamissa ja tuo timanttisormus on oleva sinä tähtenä, joka minut johtaa rakkauden Betlehemiin.

— No tuotahan jo voinee romaaniksi nimittää, sanoi tukkukauppias nousten. Luulisipa melkein, että olet syntynyt ritariaikana. Mutta missä naiset lienevät? Meidän pitänee mennä sisään ja etsiä heidät.

— Minä heittäyn hiukan levähtämään tänne. Täällä on niin miellyttävää.

— Olkoonpa niin, minä lähetän naiset tänne luoksesi. Tämä on Fannin kaikkein pyhin ja ainoastaan harvat ovat ne onnelliset, joita tänne päästetään.

Tukkukauppias meni ja Felsen huvittelihe katselemalla kauniita pikkukapineita ja kukkia, jotka siellä täällä hajallaan venyivät mitä miellyttävimmässä epäjärjestyksessä. Voi huomata, että hieno naiskäsi oli parhaimpansa pannut näitä loistokappaleita sirotellessaan. Hän seisahtui piaanon eteen.

— Mikä hurmaava järjestys! mumisi hän. Piaanon nurkka verhottu troopillisilla kasveilla. Hän istuutui piaanoistuimelle ja alkoi käännellä nuottikirjan lehtiä.

Hän ei huomannut että Fanni ja Stella astuivat sisään.

— Täällä ei ole ketään, sanoi Stella. — Sen parempi.

— Minä olen varma, että sinä olet pitävä hänestä, sanoi Fanni innokkaasti. Hän on nuori, kaunis, sivistynyt ja hieno. Hän on elänyt useita vuosia ulkomailla.

Felsen aikoi hymyillen pujottautua piilopaikastaan, mutta istuutui takaisin kun kuuli Stellan ilkamoiden sanovan:

— Ja luultavasti hän on elänyt siihen määrään, että on huomannut parhaaksi kääntyä kotiin ja hankkia jonkun toisen, jonka kustannuksella nyt eläisi. Hänestä varmaankin tulee muuan minun innokkaimpia jumaloitsijoitani.

— Hävytöntä! mumisi Felsen.

— Oo, hänellä varmaankin on muutakin toimittamista kuin elää toisen kustannuksella, sanoi Fanni kiihkeästi.

— Mutta ehdottamani keino on kuitenkin parhain. Parinkymmenen tuhannen vuotuiset tulot eikä mitään muuta tehtävää kuin olla vaimon miehenä.

— Häpeä, Stella.

Felsen oli noussut vaaleana ja yhteenpuristetuin hampain.

— No niin, sanoi Stella astuessaan pöydän luo. Etsippä tuo syntinen, tuo hänet tänne ja aseta ihailijani riviin. Onhan hän luutnantti, kentiesi voinen käyttää häntä niitten toisten komentajana.

Felsen esiintyi:

— Minä olen jo täällä ja aivan heti kun olen esitetty, saanen kunnian astua määrättyyn virkaani.

Kuultuaan tuon äänen, käänsi Stella päätään. Hän oli hulmahtanut kuolonkalpeaksi nojautuen suonenvetoisesti marmoripöytää vasten. Hän se oli, hänen unelmiensa ideaali, hänen elämänromaaninsa ainoa sankari, hänen salainen kihlattunsa, johon hän nyt niin onnettomasti oli yhtynyt ja työntänyt hänet ainiaaksi luotaan. Kivettyneenä katseli hän alas käteensä. Onneksi oli hansikkaassa kuitenkin seitsemän nappia, joten sormus oli hyvässä suojassa.

— Anteeksi neitiseni, jos teitä hiukan säikäytin. Minä olin niin vaipunut nuottien selailemiseen, etten ollenkaan huomannut teidän sisääntuloanne.

Rouva Breine teki reippaan päätöksen hälventääkseen kaikki pilalla.

— Kohtaus on tosiaankin hiukan tuskallinen, sanoi hän hymyillen. Mutta kaikki pyörtymisetkin ovat jo liian myöhäisiä. Minä teen samaten kuin ystävättärenikin ja turvaun viuhkani suomaan suojaan, se kun levitettynä hyvin käynee verhosta. No niin, luulenpa asian saaneen nyt käänteen parempaan, niin että voinen ehkä esittää: luutnantti Felsen — neiti Adler, Mutta hyvä Stella, sinähän aivan vapiset! Asetu toki!

— Se menee pian ohitse. Minä olen vain hiukan heikkohermoinen.

— Minä surkuttelen, sanoi Georg, että tuo kaikki oli minun syyni.

— Olkoonpa niinkin, sanoi Fanni, ja rangaistukseksi velvotan minä teidät vaalimaan neitiä siksi kunnes voin hänet jälleen tervehtyneenä viedä tanssisalonkiin. Minun täytyy jättää teidät, perheelliset velvollisuuteni vaativat sitä.

Hän meni. Stella istui maahanluoduin silmin ja Felsen seisoi kylmänä nojautuen tuolin selkämykseen. Stella kohotti päätään ja sanoi sisäistä taistelua ilmaisevalla äänellä:

— Istuutukaa, herra Felsen!

— Kiitoksia.

— Sanokaa minulle, alammeko puhua tuulista ja ilmoista tai olemmeko avomielisiä?

— Miten vain haluatte!

— Olkaamme siis avomielisiä! Te halveksitte minua, eikö totta?

— Olkaamme ensinnäkin yksimielisiä siitä, etten minä jumaloitse teitä, neitiseni. Ja jos oikein ymmärsin, tehän pelkäättekin minua enemmin jumaloitsijananne kuin vihollisenanne.

— Mutta silloinhan minä tuomitsinkin teidät tuntematta. Nyt sitä vastaan, — nyt sitä vastaan — —

— Tunnette minua aivan yhtä vähän.

— Se on totta, mutta — —

— Mutta?

— Mutta — —

— Mehän olemmekin nyt varsin avomielisiä?

— Minä en haluaisi mitään sen mieluummin.

— Mutta kun olette huomannut, että minä olen kyllin hävytön, etten heti langennut polvilleni, niin kenties huvitteleitte asettamalla minut voitettuna jalkainne juureen, jotta sitte saisitte huvin — työntää minut luotanne.

— Herra luutnantti, sanoi Stella tulisesti kohoksi pelmahtaen.

— Haluatteko jotakin? kuului lällättävä ääni hänen takanaan. Se oli synkkämielinen vahtimestari Olsen, joka äänettä oli sisään hiipinyt ja nyt seisoi siinä pää kallellaan ja annos jäätelöä kädessä.

Stella vaipui uudelleen tuolille ja kätki kasvot käsiinsä:

— Ei, kiitoksia, menkää vain!

— Minun piti viedä tämä vanillilasi rouva Breinelle.

— Aseta se tähän pöydälle ja hanki minulle samanlainen, sanoi Georg kärsimättömästi. Minä tarvitsen hiukan virvoketta, mumisi hän puoleksi itsekseen.

— Heti, herra, heti. Haluatteko ehkä mitään muuta?

— En, kiitoksia, voitte mennä!

Stella istui edelleen kiharainen päänsä käsiin vaipuneena, valkea niska oli kaareunut ja osa hienomuotoista korvaa häämötti jättiläismäisten, lohenväristen ruusujen keskeltä, jotka hänen olkapäitään somistivat. Georg huomasi olleensa liian kova.

— Neiti!

Hän kohotti päätään tuo entinen uhkamielinen välähdys mustissa silmissään.

— Onko teillä mitään muuta sanottavaa?

— Minä olen semmoinen tulisukka, minä pikastuin askein, minä tahdoin vain — —

— Te tahdoitte vain kostaa ivan ivalla ja nöyryyttää minut. Olkaa huoletta, herra Felsen, Te olette täydellisesti saavuttanut tarkoituksenne.

— Neiti!

— Minä uskalsin luulla teitä oman edun sankariksi ja te uskalsitte sanoa minulle vasten silmiä, että minä olen sydämmetön koketti, joka huvitteleihen valjastuttamalla onnettomia rakastajia triumfivaunujen eteen. Olemmeko tasassa?

— Minä en ymmärrä mitä sanoa puollustukseni.

— Minä kenties voisin sanoa paljonkin, mutta minä en ollenkaan tiedä, miten me tulimme alottaneeksikaan tämän keskustelun, ja vielä vähemmin tiedän minä, minkätähden me — jatkamme sitä.

— Ei, neiti on oikeassa. Minun alkuperäinen tarkoitukseni oli pyytää teitä ensimmäiseen valssiin.

— Kiitoksia, tällä kertaa olen minä niin väsynyt, että tarvitsen levähtää.

— Silloin en minä voi kauvemmin vaivata teitä, neitiseni.

Hän kumarsi kylmästi ja lähti äkkiä tanssisaliin.

Stella oli noussut seisoalleen. Oven luota huojueli hän divaanille ja heittäysi suin päin erääsen sen nurkkaan haudaten päänsä vaaleansinerviin silkkityynyihin.