IV.

Monia katkeroita ajatuksia liiteli Stellan päässä venyessään tuossa pää silkkityynyihin kätkettynä.

Tämmöinen oli siis tuo heidän ensimmäinen yhtymänsä, jonka hän aina mielikuvituksessaan oli purppuroinut mitä kauniimmilla väreillä, ja syy — oli juuri hänessä itsessään. Mutta kenties ei Felsen enää muistanutkaan tuota heidän pikku seikkailuaan — ja hän, joka vielä yhä kantoi tuota Felsenin antamaa sormusta jonkinlaisena kihlasormuksena, miten hellävaroen hän olikaan sitä hoitanut: kuni ensilemmen puhtainta kukkaa, mikä hänet aina unelmiensa ihannetta yhä lähemmä kohotti. Mimmoinen hupakko hän olikaan ollut, kuka voisikaan luulla meidän proosallisena aikakautena löytyvän tuommoisia runollisuuden pilkahduksia.

Hän nousi, veti hansikkaan kädestään ja katseli sormusta. Hänen rakkautensa oli ollut syvällistä ja puhdasta kuin tuo timantti. Sillä oli ollut harvinaisen lempeä hehku, sillä se sädehti sielun runollisuutta.

Mutta tänäiltana se ei säihkynyt kuten tavallisesti. Kenties hänen silmiään himmentävä kimallus oli senkin loisteen verhonut. Nyt se oli vain viimme kyynel hänen rakkautensa haudalla.

— Mutta hän ei saa koskaan tietää, että se, jonka hän kemuissa kohtasi, olin minä, mumisi hän.

Hän veti tulisesti sormuksen sormestaan. Siinä oli hänen kädessään tuo arvoituksen avain, jolla hän olisi voinut avata itselleen maallisen paratiisin. Ei kukaan, ei edes Fanni, ollut nähnyt sitä. Sen parempi.

— Pois, pois koko sormus!

Hän meni avatun ikkunan luo aikoen heittää sen kadulle, mutta malttautui kuitenkin. Tuo pikku käärme oli niin syvälle hänen sydämmeensä pureutunut, ettei hän voinut nähdä ohitsekulkevain sitä jalkainsa alle polkevan.

— Minun täytyy toimittaa se oikealle omistajalleen jälleen takaisin. Mutta miten saanen tuon onnistumaan niin, ettei hän voine aavistaa mistä se tulee?

Hän etääntyi ikkunan luota ja samalla tapasivat hänen silmänsä pöydällä olevan jäätelölasin. Hänen mieleensä välähti uusi ajatus. Felsenhän oli juuri pyytänyt vahtimestarilta jäätelöä. Mitähän jos antaisi sormuksen — tuossa lasissa.

Hän istuutui kirjoituspöydän luo ja pienen mietinnön jälkeen kirjoitti hän seuraavat rivit paperille:

El' muistoa halveksu pientä, vaan kädessäsi aina se kanna. Ehket koskaan saane sa tietää ken on se, joka sulle sen antaa.

Hän kiersi paperin kääryyn, työnsi sormuksen sen ympäri ja sujutti sitte jäätelöön. Hän jätti asetin pöydälle ja lähti saliin etsiäkseen vahtimestaria, jonka tuli jättää jäätelö Georgille.

Hetkinen sen jälkeen kuin Stella oli lähtenyt tuli Fanni sisään; vahtimestari Olsen oli sanonut jäätelön olevan pöydällä. Mutta kun hän aikoi pistää lusikalla sitä suuhunsa, huomasikin silloin sormuksen ja paperin, otti ne ylös ja luki säkeet.

Hän luki ne useampaan kertaan, tuumaili ja puisteli pientä päätään. Sitte hän painalsi sormuksen sormeensa, otti jäätelöasetin ja meni ruokasaliin vahtimestarin luo.

— Kuka jätti Teille tämän jäätelön?

— Taloudenhoitajatar, vastasi Olsen tavallisella, surullisella hymyilyllään.

— Hän ei tiedä niin mitään, ajatteli Fanni. Onko tämä jo kauvankin ollut kammarissa?

— Hetkisen vain. Tuo kaunis luutnantti, Felseniksi luulen häntä nimitetyn, pyysi minun tuomaan sen. Hän oli kovin innoissaan toimittaakseen minut pois jäätelöä hakemaan, vaan sitäpä ei löytynytkään enää.

— Siinä tapauksessa voi hän saada tämän.

— Pitääkö minun jättää se hänelle?

— Ei, kiitoksia, sen teen itse. Te voitte tarjota vieraille limonaatia.

— Siis lahja Felseniltä, arveli Fanni. Hieno somiste — mutta niin lyhyen tuttavuuden jälkeen! — Mutta sehän onkin luonnollisesti mieheni tähden. Mlnä menen sisään ja kiitän häntä hienosti, en vedä hansikastakaan ollenkaan käteeni, niin saa hän nähdä, että olen ottanut lahjansa vastaan…

Hän meni juhlasaliin ja läheni Felseniä, joka seisoi yksinään eräässä nurkassa:

— Te halusitte jäätelöä, sanoi Fanni. Suvaitsetteko nöyrän palvelijattarenne omakätisesti jättää sen teille.

— Te olette liian hyvä…

Veikistellen ojensi Fanni asetin ja antoi samalla sormuksen välkähtää. Felsen tarttui asettiin mutta oli vähällä pudottaa sen kun silmänsä hivahtivat tuolle sädehtivälle kivelle. Ei siis epäilemistäkään. Sormuksensa oli hän löytänyt, mutta omistajatar, hänen unelmiensa salainen jumaloittu, oli hänen parhaan ystävänsä vaimo. Se oli hämmästyttävää!

— Te katselette sormustani, sanoi Fanni veitikkamaisesti hymyillen. Se on kaunis, eikö niin?

— Kyllä — se — se on — hyvin kaunis.

— Se on muisto ystävältä, joka on minulle hyvin rakas, vaikka olenkin hänet tuntenut ainoastaan lyhyen ajan. Minä olen säilyttävä tämän muistin ja aina pitävä sitä mitä suurimmassa arvossa, sanoi hän keikailevalla niekkauksella ja lähti edelleen käymään.

Felsen seisoi varsin huumeuksissa asetti kädessään.

Sillä välin oli Stella mennyt vahtimestarin luo ja pyytänyt hänen jättämään jäätelön Felsenille.

— Hän on sen jo saanut, vastasi vahtimestari. Tuolla seisoo hän asetti kädessään. Tuolla, katsokaa neiti!

Hän oli oikeassa. Felsen piti talrikkia kädessään ja näytti liikutetulta. Fanni seisoi ja puheli hilpeästi hänen kanssaan. Hänen sormessaan oli jotakin niin hehkeästi säteilevää. Muuten ei hän tavallisesti pitänyt siinä kuin ainoastaan kihlasormuksensa. Mitä tietänee tämä?

Hän jätti salin ja meni kammariin. Mennessään kohtasi hän pari kavaljeeria.

Hän hiipi sisään ja asettausi pianon taa, jossa hän istui piilossa kukkakihermäin keskellä.

Hetkisen jälemmästä tuli Fannikin sisään ja astui kynttiläruunun kohdalle välkähytellen sormusta ja ihaillen sitä. Stella katseli häntä lehtisikermien välistä.

Aivan varmaa, se oli hänen sormuksensa. Mutta kuinka oli Fanni sen saanut? Oliko hän aivan heti lahjoittanut sen pois arvottomana kappaleena? Fanni oli niin vaipunut sormuksen katselemiseen, ettei huomannut kun miehensä astui sisään.

— Jaha, pikku Fanni seisoo täällä yksin. Ethän kumminkaan liene enää suutuksissa?

Hän otti Fannin käden, jota tämä turhaan koki estää.

— Sinä tiedät että minä joskus olen hiukan tulinen ja mustasukkainen, mutta kaikki vaan siitä, että minä pidän sinusta niin paljon ja että hyvin tiedän, etten minä tämmöinen vanha kommakko, voi tehdä sinua niin onnelliseksi kuin ansaitsisit.

Hän hyväili vaimonsa kättä mutta kavahti sitte äkkiä.

— Mitä — mikä sormus tämä?

— Se on — se on eräs nimetön lahja, sanoi Fanni hämmentyneenä.

— Kuka sen on antanut.

— Nimettömäin lahjain antajia ei tavallisesti tunneta, sanoi hän painokkaasti.

— Mutta minäpä tunnen hänen nimensä?

— Sinä tiedät siis?

— Se on Georg Felsen.

Stella oli kuin pilvistä pudonnut. Olisiko Felsen todellakin rakastunut Fanniin suomatta heidän yhtymälleen vähintäkään arvoa tai ajattelematta mistä sormus tuli, hetken huumeessa vain asettanut sen hänen sormeensa? Tai oliko Fanni ehkä löytänyt sen ja itse pannut sormeensa saadakseen kehua hänelle olevansa tuommoinen rakastettu valio? Mutta sehän oli hassunkurinen ajatus. Fannihan ei tuntenut vähintäkään sormuksen historiasta eikä ollut sitä ennen nähnyt. Se oli hulluinta mitä voi olla.

Tukkukauppias oli epätoivoisena vaipunut tuolille.

— Ajatella parhainta ystävätään ja omaa vaimoansa pettureiksi!

— Ja muilla vaimoilla ei hyvinkään liene mitään mieltymystä petollisuuteen, sanoi Fanni tyynesti.

— Sinä et pelastu tästä sukkeluuksillasi. Tahdotko kieltää, että minun tietämättäni olit oopperakemuissa Pariisissa?

— Stella on siis kielinyt?

— Stella ei ole puhunut sanaakaan, mutta tämä sormus avaa minun silmäni ja näyttää miten kevytmielisesti ja petollisesti sinä olet menetellyt.

— Sano minulle Breine, oletko juonut paljon sherryä jälkiruoaksesi?…

— Ah Fanni, Fanni, voitko olla noin julma?

— Hyvä Jumala, Breine, minä en todellakaan ymmärrä, mitä olisin tehnyt. Meidän pitää saada herra Felseniltä valoa tähän asiaan, selvittäköön hän kaikki!

Samassa tuli vahtimestari ilmoittaen tanssin alkavaksi ja että herrasväkeä kaivataan.

— Onko herra Felsen siellä sisällä?

— Ei, hän otti päällystakkinsa ja jätti kemut hetkinen sitte, sanoi Olsen.

— Hyvästiä sanomatta? Mutta mitä kaikki tämä merkinnee? mutisi Fanni.

Keskustelun keskeytti muuan kavaljeeri, jolle Fanni oli luvannut ensimmäisen tanssinsa iltasen jälkeen. Fanni tarttui hänen käsivarteensa ja meni saliin.