II.

Tukkukauppias Breine oli hiukan lihavahko herra ohuella, ruskealla tukalla ja pienellä ruskeahkolta ja harmaalta vivahtavalla poskiparralla.

Hän ei näyttänyt olevan aivan hyvällä tuulella.

— Kuinka suvaitsevat naiset viihtyä täällä? kysyi hän koettaen salata kasvoilleen kohouvia poimuja.

— Kiitoksia, mainiosti! sanoi Stella.

— Olen varsin iloinen, että sinä hiukan levähdät, sanoi hän vaimolleen. Luultavastikin sinulle käy jotenkin rasittavaksi liehuella koko illan yhden kavaljeerin käsivarrelta toiselle.

Rouva leikki viuhkallaan ja hyräili jotakin valssinsäveltä.

— Sinäpä näytät olevan varsin hyvällä tuulella, sanoi Breine häiriyneenä.

— Mutta samaa tuskin voitanee sanoa tukkukauppiaasta, lisäsi Stella hymyillen.

— Päin vastoin, minä olen juuri mitä helakammalla päällä.

— Uskoppa häntä, Stella, sanoi rouva. Minä näen jo nenästäkin, että hän on varsin riidanhaluinen. Hän on tullut tänne yksinomaan saadakseen väittelyä alkuun.

— Siinä tapauksessa lienee parasta turvautua pakoon.

— Ymmärtänettehän hyvinkin, että vaimoni laskee pilojaan.

— Mutta minun täytyy sittekin tanssisalonkiin. Jumala tietänee kuinka monta tanssia lienenkään unohtanut ja jollen aikoinani mene velkaani suorittamaan, voi piankin velkojani tulla ja väkisin laahata minut sinne.

Hymyillen vetäytyi hän pois ja jätti tuon aito parin kahden.

Breine heittäysi nojatuoliin ja alkoi sormineen pöytään rummuttaa. Fanni kohousi suoraksi sohvalla:

— Ole hyvä ja aiota, sen parempi mitä pikemmin. Eihän sinua nyt mikään estäne. Minä olen valmis pahimpaan.

— Mutta parahin Fannini, minähän en ole sanonut sanaakaan.

— Et, mutta sinä olet raivoissasi, sen näen jo nenästäsikin. Se on tavallista pystymmässä.

— Fanni!

— Minähän olen ollut liijan kaunis tänä iltana. Eikö totta?

— Mutta sinähän olet aivan liian vaatimaton.

— Minähän olen veikistellyt liiaksi nuorten herrain kanssa, eikö niin? Minähän olen väikehtinyt yhden kavaljeerin käsivarrelta toiselle, niinkuin sinä erinomaisen sattuvasti lausuit.

— Koko meidän avioliittommehan on ollut yhtä ainoaa keskeymätöntä tanssia.

— Vaan minäpä en totta puhuen luule tanssineeni ruusuilla.

— Ah Fanni, sinä et tiedä miltä tuntuu nähdä kauniin vaimonsa painaltauvan toisen rintaan ja hänen ympärikietouneitten käsivarsiensa hennoillessa kellehtivan valssin pyörtehissä. Nuo kemut, nuo kemut!

— Kiittämätön! Ja kuitenkin ovat muutamat semmoiset kemut tehneet sinutkin onnelliseksi. Muistatko — sitte ei ole kuin puolitoista vuotta — kun vielä istuskelit komeasti kalustetussa huoneessa ja kuitenkin kaipasit huoneesi kauniinta koristetta, nuorta vaimoa, kun aloit huomata, ettei miehen ole hauska yksin asua kuudessa huoneessa — vaan sanoppa missä me tutustuimme toisiimme?

— Kyllä se tapahtui kemuissa.

— Ja missä kosit sinä?

— Kemuissa myöskin.

— Ja sinulla ei ole mitään syytä kaikerrella. Me olemme viihtyneet hyvin yhdessä.

— Varsin niin, olemme eläneet kuin alituisissa kemuissa.

— Ja minä olen ollut toimekas emäntä.

— Ja syönyt otsasi hiessä leipäsi — kaikkien kaupungin kemujen tähden.

— Ilvehditkö? Sinä vielä kerran kadut kun minä menen pois.

— Siihen minä olen tottunut kaikkina kemuiltoina, sanoi tukkukauppias kiepautellen tulisesti rouvan viuhkaa, jonka tämä oli pöydälle asettanut.

— Sinä olet tänään tavallistasi uhkeampi, sanoi Fanni nousten sohvalta. Tukkukauppias kohoutui pystyyn hänkin.

— Jaa, tätä en minä voi kauvemmin kestää. Pitänee alottaa toinen tanssi.

Hän hykerteli viuhkaa käsissään ja ratsis — elfenluinen varsi oli kappaleina.

— Siitä näyttää tulevan yhä parempaa, ystäväiseni. Minua ei ollenkaan kummastuta, jos alat rikkoa peilejä ja ikkunaruutuja.

— Siihen minulla kyllä voisi olla hyvä halu.

— Ja eihän sinulle pitäisi olla minkäänlaisia vastuksia. Kenties minäkin voinen olla joksikin avuksi. Täällä on hiilikoukku. Sinä voinet alottaa kuvastimista ja minä posliinivaaseista ja muista pikkukapineista.

Häpeissään ja hiukan nolostuneena vaimonsa levollisuudesta viskasi hän rikkonaisen viuhkan pöydälle, ja aikoi lähteä kun sisään astui nuori herra vahtimestari Olsenin johtamana.

— Olkaa hyvä — herrasväki on varmaankin täällä sisällä.

Hän oli korkeavartinen, komea nuori mies reippaine, hiukan ylpeine kasvonpiirteineen. Hänellä oli vaaleat käherät hiukset, ja pari tuuheita, vaaleahkoja viiksiä siihen kuuluvine pujopartoineen.

— Häirinnenkö teitä hyvinkin?

Breine kääntyi innokkaasti ympäri.

— Georg, oletko se sinä, ystäväiseni. Kaiken hyvän nimessä! Vaimoni ja minä olimme vain muutamissa perheellisissä järjestyspuuhissa. Saan esittää: paras ystäväni luutnantti Georg Felsen, suoraan ulkomailta kotiunut — vaimoni Fanni.

— Mieheni on puhunut Teistä niin paljon, että tuntuu kuin olisin Teille puolittain vanha tuttu.

— Ja minua ilahuttaa päästä tuttavaksenne, rouvaseni.

— Sain kuulla että olit kotiunut ja lähetin heti paikalla sinua tänne kutsumaan. Jonakin muuna iltana et luultavastikaan olisi saanut nähdä vaimoani, mutta tänä iltana aivan kuin sattumoilta, kun hänellä itsellään on kemut.

— Älkää kuunnelko häntä, herra luutnantti, hän on niin paha.

— Minä tunnen hänet, hyvä rouva. Aivan samanlainen oli hän ennenkuin minä Pariisiin lähdin.

— Ja minä kun luulin aina, että sinä olit Itaaliassa. Sepä kummallista, ettemme tavanneet toisiamme Pariisissa. Olimmehan mekin siellä viime vuonna.

— Eipä niinkään suurta kummailemista semmoinen suuri kaupunki.

— Me matkustimme sieltä pari päivää noitten suurien oopperakemujen jälkeen, sanoi Fanni.

Georg kääntyi äkkiä:

— Olitteko te oopperakemuissa, rouvaseni?

— En, kuinka — kuinka voitte semmoista luulla, sanoi Fanni häiriyneenä.

— Sepä ihmeellistä minkä vaikutuksen nuo oopperakemut teki teihin molempiin, sanoi Breine.

— Se oli herra Felsen, joka niin kiihottui.

— Se oli — se ei ollut mitään.

— Mutta nyt olen pakotettu vilkasemaan hiukan saliinkin, en voi kauvemmaksi unohtaa muita vieraitani.

— Saanko minä kunnian tanssia kanssanne, rouvaseni?

— Minä olen sen pahempi jo pyydetty, mutta minä koen hankkia teille erään toisen naisen, ja minä luulen, ettette kadu kauppaanne. Hän on nuori, kaunis ja rikas. Ja ainoastaan tuolle hänen viimme ominaisuudelleen antavat useammat herrat arvoa. Minä tulen pian takaisin.

Felsen tuskin kuuli hänen viimmeisiä sanojaan. Hän seisoi syviin mietteisin vaipuneena ja havausi haaveistaan vasta sitte kuin ystävänsä hivautti kätensä hänen olkapäilleen ja työnnälti hänet alas sohvalle.