III. Kapitalismi ja yhteiskunnalliset aatteet. (Kapitaali, ihmistyö).

Ei voi tulla oikeaan johtopäätökseen mitä toimenpiteitä huutavat tosiasiat yhteiskunnallisella alalla nykyaikana vaativat, jollei tahdo oppia tuntemaan yhteiskunnallisen elimistön perusvoimia ja antaa tämän tiedon määrätä kantaansa. Edellä olevassa esityksessä on koetettu päästä tähän tietoon. Toimenpiteillä, jotka perustuvat ahtaan näköpiirin sisällä tehtyihin havaintoihin, ei nykyaikana mitään hedelmällistä aikaansaada. Yhteiskunnallinen liike on paljastanut häiriöitä syvällä yhteiskunnallisen elimistön pohjalla eikä suinkaan ainoastaan sen pinnalla. Näihin häiriöihin nähden on välttämätöntä hankkia tietoja, jotka ulottuvat aina pohjaan asti.

Kun nykyaikana puhutaan kapitaalista ja kapitalismista, kosketellaan juuri niitä ilmiöitä, joissa proletaarinen ihmiskunnan osa tahtoo löytää sortonsa syyn. Hedelmällisen käsityksen siitä, kuinka kapitaali edistäen tahi häiriten vaikuttaa yhteiskunnallisen elimistön toimintaan, voi siis saavuttaa ainoastaan ottamalla selvän, kuinka ihmisen yksilölliset taipumukset, kuinka oikeuden muodostuminen ja talouselämän voimat synnyttävät ja käyttävät kapitaalia. — Puhuttaessa ihmistyöstä tarkotetaan sitä, mitä talous ja kapitaali yhdessä luovat luonnon pohjalla taloudellisia arvoja ja joka työmiehessä herättää tietoisuuden yhteiskunnallisesta asemastaan. Käsityksen siitä, kuinka tämä ihmistyö on saatettava hyödyttämään yhteiskunnallista elimistöä, loukkaamatta työmiehessä ihmisarvon tunnetta, voi saada ainoastaan ottamalla huomioon, missä suhteessa ihmistyö on toisaalta yksilöllisten taipumusten, toisaalta oikeustunteen kehitykseen. Kysymys, jonka nykyaikana saa kuulla: mitä lähinnä on tehtävä tyydyttääkseen yhteiskunnallisen liikkeen vaatimuksia, on oikeutettu. Lähintä on hyödyllisellä tavalla mahdotonta panna toimeen, jollei tiedetä missä suhteessa toimeen pantava on terveen yhteiskunnallisen elimistön perustuksiin. Vasta sitten kun tämä on tiedossa, silloin voidaan asemassa, jossa ollaan tahi johon voidaan asettua, löytää tehtävät, joita tosiolot vaativat. Tässä tarkotetun tiedon saavuttamista on estämässä, johtaen harhaan ennakkoluulottoman arvostelukyvyn, se inhimillinen tahtomus, joka pitkien aikojen kuluessa on luonut vallitsevat yhteiskunnalliset laitokset. Näihin laitoksiin on niin kiinni eletty, että niiden nojalla on muodostettu itselleen mielipiteet, mitä niissä on säilytettävää, mitä muutettavaa. Annetaan olojen määrätä ajatukset, joiden sen sijaan pitäisi määrätä olosuhteet. Kuitenkin on välttämätöntä nykyaikana huomata, ettei ole mahdollista saavuttaa tosioloja vastaavaa katsantokantaa muuten kuin palautumalla alkuajatuksiin, jotka ovat kaikkien yhteiskunnallisten laitosten perustuksena.

Jos puuttuvat oikeat lähteet, joista näissä alkuajatuksissa asuvat voimat yhä uudelleen yhteiskunnalliseen elimistöön virtaavat, silloin pukeutuvat laitokset muotoihin, jotka eivät edistä, vaan häiritsevät elämää. Mutta ihmisten vaistomaisissa vieteissä elävät vielä enemmän tahi vähemmän itsetietoisina alkuajatukset, vaikka täysintietoiset ajatukset erehtyvätkin aiheuttaen elämätä häiritsevät olosuhteet. Ja nämä alkuajatukset ne juuri, sokeasti elämätä häiritsevien olosuhteiden keskellä ilmipuhjeten aiheuttavat yhteiskunnallista elimistöä järkyttäviä vallankumouksia. Tällaiset järkytykset sitävastoin eivät voi puhjeta, milloin yhteiskunnallinen elimistö on saanut sellaisen muodon, että se aina on valmis pitämään silmällä, missä poikkeuksia alkuajatusten määräämistä laitoksista ilmestyy ja missä myös on mahdollista näitä poikkeuksia vastustaa ennenkun ne ennättävät saada turmiollisen voiman.

Meidän päivinämme ovat poikkeukset alkuajatusten ihmiselämässä vaatimista olosuhteista saavuttaneet suuren laajuuden. Yksistään näiden ajatusten herättämien vaikutelmien olemassa-olo ihmissielussa on huutavain tosiasiain kautta syyttämässä siitä, miten yhteiskunnallinen elimistö viimeisten vuosisatojen kuluessa on muodostunut. Sentähden tarvitaan hyvää tahtoa voidakseen päättävästi kääntyä alkuajatusten puoleen ja avoimesti tunnustaa, kuinka vahingollista on juuri nykyaikana karkoittaa nämä alkuajatukset "epäkäytännöllisinä" jokapäiväisyyksinä elämän tantereelta. Proletarisen asujamiston elämään ja vaatimuksiin sisältyy tosiolojen arvostelua siitä, mitä uudempi aika on tehnyt yhteiskunnallisesta elimistöstä. Meidän aikamme asiana on siitä syystä välttää yksipuolinen arvostelu valitsemalla alkuajatuksien mukaisesti sellainen suunta, johon tosiolot tietoisesti voidaan ohjata. Sillä ne ajat ovat menneet, jolloin ihmiskunta sai tyytyä siihen, mitä vaistojenohjauksella oli aikaansaatu.

Yhtenä pääkysymyksenä aikakautemme arvostelussa on, miten saada poistetuksi sorto, jota proletaarinen väestö on saanut kärsiä yksityisen kapitalismin puolelta. Kapitaalin omistaja tahi hoitaja voi panna muut ihmiset ruumiillisella työllään valmistamaan sitä, mitä hän aikoo teettää. Siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa, joka syntyy kapitaalin ja inhimillisen työvoiman yhteisvaikutuksesta, on erotettava kolme tekijää: työnteettäjätoiminta, jonka täytyy perustua yhden henkilön tai henkilöryhmän yksilöllisiin taipumuksiin; työn teettäjän ja työntekijän suhde toisiinsa, jonka tulee olla oikeussuhde; esineen valmistus, joka talouselämän kierto kulussa saa tavara-arvonsa. Työnantaja-toiminta voi ainoastaan silloin olla hyödyksi yhteiskunnalliselle elimistölle, kun siinä vaikuttavat voimat, jotka tuovat parhaalla tavalla näkyviin ihmisten yksilölliset taipumukset. Ja se on ainoastaan silloin mahdollista, kun on olemassa yhteiskunnallisen elimistön ala, joka antaa kykenevälle vapaan tilaisuuden käyttää kykyjään ja samalla myös tekee mahdolliseksi muille ihmisille vapaalla harkinnalla arvostella näitä kykyjä. Kuten näkyy, ihmisten yhteiskunnallinen toiminta kapitaalin palveluksessa kuuluu siihen yhteiskunnallisen elimistön alaan, jossa henkinen elämä huolehtii lainsäädännöstä ja hallinnosta. Jos tähän toimintaan sekaantuu politinen valtio, seuraa siitä välttämättömästi, että ihmisten toimintaa arvostellessa yksilölliset kyvyt jäävät tarpeellista ymmärtämystä vaille. Sillä politisen valtion täytyy edellyttää ja käytännössä toteuttaa, että kaikissa ihmisissä löytyy yhtäläinen elämänvaatimus. Sen täytyy piirissään sallia kaikkien ihmisten saada mielipiteensä kuuluviin. Yksilöllisten taipumusten ymmärtämys tahi välinpitämättömyys niistä ei saa vaikuttaa asiaan valtion tehtäviään täyttäessä. Sentähden ei myöskään se, minkä valtio toimeenpanee, saa millään tavalla vaikuttaa ihmisten yksilöllisten taipumusten toimintaan. Yhtävähän saisi taloudellisten etujen toivo olla määräävänä niille henkilöille, jotka kapitaalin avulla saavat yksilöllisiä taipumuksiaan kehittää. Tälle edulle antavat monet kapitaalin arvostelijat liian suuren merkityksen. He arvelevat, että ainoastaan taloudelliset edut voivat kiihoittaa yksilöllisiä taipumuksia toimintaan. Ja he vetoavat, käytännönmiehinä, inhimillisen luonteen "heikkouteen", jonka he ovat tuntevinaan. Tosin on siinä yhteiskunnassa, joka nykyiset olosuhteet on aikaansaanut, taloudellisten etujen toivolla ollut laajakantoinen merkitys. Mutta tämä asianlaita on suureksi osaksi syynä niihin olosuhteisiin, joissa nyt elämme. Ja nämä olosuhteet pakottavat etsimään toisiavaikuttimia yksilöllisten taipumusten toiminnalle. Ja näiden vaikuttimien täytyy lähteä terveen henkisen elämän synnyttämästä yhteiskunnallisesta ymmärtämyksestä. Kasvatus ja koulu tulevat vapaan hengen elämän antamalla voimalla varustamaan ihmisen vaikutelmilla, jotka saavat hänet tämän hänessä asuvan ymmärtämyksen johdosta suorittamaan sen, mihin hänen yksilölliset taipumuksensa häntä vetävät.

Tällaisten mielipiteiden ei tarvitse olla haaveilua. Totta on, että haaveilu on aikaansaanut äärettömän paljon pahaa sekä yhteiskunnallisten pyrkimysten alalla että muualla. Mutta tässä esiintuotu katsantokanta ei johdu, kuten edellä sanotusta voi nähdä, harhaluulosta, että "henki" tekee ihmeitä, vaikkakin jotkut, jotka luulevat sen omistavansa, suun täyden siitä puhuvat; tässä ilmaistu katsantokanta on syntynyt tarkastellessa ihmisten vapaata yhteistoimintaa henkisellä alalla. Tälle yhteistoiminnalle antaa sen oma sisäinen olemus yhteiskunnallisen leiman sallittaessa sen vain todella vapaana kehittyä.

Ainoastaan henkisen elämän vapauden puute on estänyt tähän asti sitä saamasta tällaista yhteiskunnallista leimaa. Johtavien luokkien keskuudessa ovat henkiset voimat kehittyneet sellaisiksi, että niiden toiminta epäyhteiskunnallisena on sulkeutunut muutamien ihmiskunnan piirien sisälle. Mitä näissä piireissä on aikaansaatu, on ainoastaan keinotekoisesti levitetty proletaarien keskuuteen; eivätkä he voineet saada siitä sielua kohottavaa voimaa, kun eivät itse olleet todella osallisia tämän henkisen lahjan syntymisessä. Laitokset "kansan valistamiseksi", "kansan kasvattamiseksi nauttimaan taiteesta" ja muut sellaiset eivät todellisuudessa ole mitään apukeinoja henkisyyden levittämiseksi kansaan, niinkauvan kun tällä henkisyydellä on se leima, jonka se uudempana aikana on saanut. Sillä "kansa" ei elä sisimmällä ihmisolemuksellaan mukana tässä henkisessä elämässä. Se voi ainoastaan ikäänkuin joltakin sen ulkopuolella sijaitsevalta näkökohdalta katsoa siihen sisälle. Ja se, mikä koskee henkistä elämää varsinaisessa merkityksessä, se koskee myös niitä henkisen toiminnan haaroja, jotka kapitaalin välityksellä liittyvät taloudelliseen elämään. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä ei proletaarisen työntekijän ainoastaan tule seistä koneensa ääressä ja ajatella sen käyntiä sillä aikaa, kun kapitalisti yksin tietää, mikä kohtalo valmiilla tavaroilla on talouselämän kiertokulussa. Työmiehen tulee saada täysin oikeutettuna asianharrastajana muodostaa itselleen selvä käsitys siitä, mikä osa hänellä on yhteiskunnallisessa elämässä valmistaessaan tavaroita. Työnteettäjän on järjestettävä säännönmukaisia keskustelukokouksia, jotka luettakoon liiketoimintaan kuuluvaksi, kuten itse työkin, ja joissa selvitellään molempien, työnantajan ja työntekijän, yhteiseen toimialaan kuuluvia kysymyksiä. Tämän suuntainen terve menettely on herättävä työmiehen ymmärtämään, että kapitaalinhaltijan oikea toiminta on omansa hyödyttämään sekä yhteiskunnallista elimistöä että siten työmiestäkin sen jäsenenä. Jättämällä täten liiketoimintansa molemminpuolista ymmärtämystä tarkoittavan julkisuuden alaiseksi pakoitetaan työnteettäjä noudattamaan puhtaita liiketapoja.

Ainoastaan se, jolta puuttuu ymmärtämystä yhteisessä toiminnassa saavutetun keskinäisen elämänkokemuksen merkitykselle yhteiskunnallisessa toiminnassa, voi pitää ylläsanottua vähäarvoisena. Kessä taas tällaista ymmärtämystä löytyy, hän on näkevä, kuinka taloudellinen tuotanto edistyy, kun kapitaaliin nojautuvan talouselämän johdolla on juurensa vapaassa henkisessä elämässä. Ainoastaan tällä edellytyksellä kapitaali ja kapitaalinlisäys menettävät mielenkiintoisuutensa paljaan voitonhimon tyydyttäjinä ja alkavat kiinnittää mieltä asiallisemmista syistä, tavarain tuotannon ja toimeliaisuuden edistäjinä.

Nykyajan sosialistisesti ajattelevat pyrkivät saattamaan tuotantovälineiden hallinnon yhteiskunnalle. Mikä tässä pyrkimyksessä on oikeutettua, voidaan toteuttaa ainoastaan siten, että hallinnosta huolehtiminen jätetään vapaan henkisen järjestön käsiin. Siten tehdään mahdottomaksi se taloudellinen pakko, jota kapitalistit silloin harjoittavat ja joka tuntuu niin ihmisarvoa loukkaavalta, kun kapitalisti toimii vain talouselämän voimien vaikutuksesta. Silloin estetään myös ihmisten yksilöllisten kykyjen lamaantuminen, joka on välttämättömänä seurauksena, kun valtio näitä kykyjä määräilee.

Kapitaalin ja ihmisten yksilöllisten kykyjen yhteistoiminnan tuloksen täytyy terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä perustua, kuten kaiken henkisenkin toiminnan, osittaintyöntekijän vapaaseen alotteeseen, osittain muiden ihmisten, jotka työntulosta tarvitsevat, osoittamaan myötätuntoisuuteen. Työntekijän vapaan harkinnan varaan tulee tällä alalla myös jättää, mitä hän tahtoo ilmoittaa työnsä tulokseksi, alkuvalmistuksiin ja käyttökustannuksiin käytetyt varat poisluettuna. Mutta hän tuntee vaatimuksensa tyydytetyiksi ainoastaan silloin, kun hänen toimintansa saa ymmärtämystä osakseen.

Tässä esitettyyn suuntaan laadituilla yhteiskunnallisilla laitoksilla luodaan pohja todella vapaalla sopimuksella työnjohtajan ja työntekijän välillä. Eikä tähän sopimukseen enää sisälly tavaran (rahan) vaihtaminen työvoimaan, vaan sen osuuden vahvistaminen, joka kuuluu kummallekin tavaran valmistuksessa osallisena olleelle henkilölle.

Mitä kapitaalin avulla yhteiskunnallisen elimistön hyväksi suoritetaan, riippuu luonteensa mukaisesti siitä tavasta, millä ihmisten yksilölliset kyvyt osataan käyttää tämän elimistön hyväksi. Näiden kykyjen kehitykseen ei löydy muuta tarkoitusta vastaavata kiihotinta, kuin vapaa henkinen elämä. Ja siinäkin yhteiskunnallisessa elimistössä, joka tämän kehityksen jättää politisen valtion huostaan tahi riippuvaksi talouselämän voimista, määrää sen tuotannon, johon kapitaalia tarvitaan, minkä verran vapaita yksilöllisiä voimia on onnistunut läpäisemään lamaannuttavat laitokset. Luonnollisesti on kehitys niissä oloissa epätervettä. Oloihin, joissa inhimillinen työvoima katsotaan tavaraksi, ei ole syynä kapitaalin pohjalla toimivien yksilöllisten kykyjen vapaa kehitys, vaan näiden voimien kahlehtiminen politiseen valtioelämään ja talouselämän kiertokulkuun. Tämän seikan ennakkoluuloton käsittäminen on nykyaikana ensimmäinen ehto kaikessa, mitä yhteiskunnallisella alalla on tehtävä. Sillä uusi aika on synnyttänyt taikauskon, että yhteiskunnallisen elimistön parannuskeino lähtisi politisesta valtiosta tahi talouselämästä. Jos tämän taikauskon viittomaa tietä edemmäs astutaan, luodaan laitoksia, jotka eivät johda ihmiskuntaa sen pyrkimään päämaaliin, vaan vielä rajattomasti raskaampaan sortoon, jota on koetettu välttää.

Kapitalismia on opittu tarkkaamaan vasta aikana, jolloin se jo on ennättänyt synnyttää yhteiskunnallisessa elimistössä sairauden tilan. Saamme kokea sairaudentilaa, ja näemme, että sitä vastaan on taisteltava. Mutta vielä enemmän on nähtävä. Tulee nähdä taudin syyn olevan siinä, että talouselämän kiertokulku on niellyt kapitaalissa löytyvät vaikuttavat voimat. Ken ei anna pettää itseään sen katsantokannan, että kapitalistisen toiminnan joutuminen vapautuneen henkielämän johdon alaiseksi on tulos "epäkäytännöllisestä ihanteellisuudesta", hän ainoastaan voi toimia siihen suuntaan, johon ihmiskunnan kehitysvoimat nykyaikana voimakkaasti vaativat.

Nykyaika on tosin huonosti valmistautunut liittämään yhteiskunnallisen aatteen, jonka on saatettava kapitalismi oikeaan uomaansa, henkielämän välittömään yhteyteen. Liitetään tämä aate siihen, mikä kuuluu talouselämän alaan. Nähdään, kuinka uudempana aikana tavarain tuotannosta on johduttu suurliikkeeseen ja siitä taas nykyiseen kapitalismiin. Tämän talouden tilalle ajatellaan osuustoiminnallista liikettä, joka työskentelisi työntekijäin omaksi tarpeeksi. Ja kun luonnollisesti tahdotaan jatkaa taloutta uudenaikaisilla tuotantovälineillä, vaaditaan kaikkien liikkeiden yhdistämistä yhdeksi suureksi osuuskunnaksi. Tällaisessa, arvellaan, valmistaa jokainen yhteisyyden puolesta, joka ei voi nylkeä, koska se sillä nylkisi itseään. Ja kun sen lisäksi tahdotaan eli ollaan pakotettuja pysymään kiinni olevaisissa oloissa, luodaan katse nykyaikaiseen valtioon, joka halutaan muuttaa kaikki käsittäväksi osuuskunnaksi.

Mutta tällöin ei huomata, että sellaiselta osuuskunnalta odotetaan tuloksia, joita on sitä vaikeampi saavuttaa, kuta suurempi osuuskunta on. Jollei ihmisten yksilöllisiä taipumuksia sillä tavalla käytetä osuuskunta-järjestön palvelukseen, kuin tässä kirjoituksessa on esitetty, ei työkuntain hallinnon yhdistäminen voi johtaa yhteiskunnallisen elimistön parantumiseen.

Että tällä haavaa löytyy niin harvoja, jotka ennakkoluulottomasti pystyvät arvostelemaan henkisen elämän vaikutusta yhteiskunnalliseen elimistöön, riippuu siitä, että ollaan totuttu kuvittelemaan henkistä mahdollisimman vieraaksi kaikelle käytännöllisyydelle ja aineellisuudelle. Niitä ei ole vähänkään, jotka näkevät jotakin outoa siinä mielipiteessä, että kapitaalin toiminnassa talouselämässä tulee osan henkistä elämää ilmestyä. On luultavaa, että tähän asti johtaviin luokkiin kuuluvat henkilöt yksimielisesti sosialististen ajattelijain kanssa pitävät vaatimustamme outona. Voidakseen käsittää tämän outona pidetyn tärkeyden yhteiskunnallisen elimistön tervehtymiselle tulee vain luoda silmäys eräisiin aikakautemme ajatusvirtauksiin, jotka kyllä tavallaan lähtevät rehellisistä sielunvaikuttimista, mutta estävät siellä, jonne pääsevät, heräämästä todella yhteiskunnallisen ajatuksen.

Nämä ajatusvirtaukset pyrkivät — enemmän tahi vähemmän itsetietoisesti poispäin siitä, mikä antaa sisäiselle elämykselle, sysäys-voiman. Ne etsivät elämänymmärrystä, sielullista, ajatusrikasta, tieteelliseen maailmankäsitykseen pyrkivää sisäistä elämää, joka erottaa heidät muista ihmisistä ja sentähden voidaan verrata saareen suuren ihmiskokonaisuuden elämässä. Sentähden he eivät kykene yhdistämään tätä elämää sillalla tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Ei ole harvinaista nähdä, kuinka monet ihmiset nykyaikana pitävät ikäänkuin "sisäisesti ylevänä" eräänlaisella, jospa koulumaisella, abstraktisuudella miettiä kaikenlaisia pilventakaisia etillis-uskonnollisia kysymyksiä; ihmiset miettivät millä tavalla he voisivat tulla siveellisiksi, miten he parhaiten rakastaisivat lähimmäistään ja miten he löytäisivät sisäisen elämänsisällyksen? Mutta samalla voi myös nähdä, kuinka vaikeata heidän on luopua siitä, mitä yleensä pidetään hyvänä, rakastettavana, hyväntahtoisena, oikeana ja siveellisenä ja siirtyä siihen, mikä ulkopuolella todellisen elämän jokapäiväisyydessä ympäröi ihmistä kapitaalina, työpalkkana, tavarain kulutuksena, tuotteena ja kiertokulkuna, luottona, pankki- ja pörssi-oloina. Voidaan nähdä, kuinka kaksi maailmanvirtausta liikkuu rinnatusten ihmisten ajatustavassa. Toinen maailmanvirtaus, joka niin sanoaksemme pysytteleikse jumalaishenkisessä korkeudessa ja tahtoo, että henkiset vaikutelmat ja jokapäiväisen elämän toiminta pidettäisiin erillään toisistaan. Toinen elää ajattelematta jokapäiväistä elämäänsä. Mutta elämä on yksi kokonaisuus. Se voi menestyä vain silloin, kun etillis-uskonnollisen elämän voimat saavat vaikuttaa kaikkein jokapäiväisimmässä elämässä, siinä elämässä, joka monesta tuntuu vähemmän ylevältä. Sillä jos laiminlyödään molempien elämän alojen vuorovaikutus, joudutaan uskonnollis-siveellisessä ja yhteiskunnallisessa ajattelussa paljaisiin haaveiluihin, jotka ovat vieraita jokapäiväiselle todellisuudelle. Jokapäiväinen todellisuus kostaa puolestaan. Sitten etsii ihminen sisäisten henkisten vaikutinten ajamana kaikenlaisia mahdollisia ihanteita, kaikkea, joka hänestä on "hyvää"; mutta samalla hän antautuu ilman "henkeä" niiden vaistojen valtaan, jotka ovat näille "ihanteille" vallan vastakkaisia, mutta kuitenkin ovat perustuksena kaikille jokapäiväisille tarpeille, joiden täytyy saada tyydytyksensä kansantaloudesta. Hän ei löydä mitään mahdollista tietä henkisyydestä jokapäiväisen elämän todellisuuteen. Sentähden saa tämä jokapäiväinen elämä hänen silmissään sellaisen muodon, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, joka siveellisinä vaikuttimina tahtoo pysytellä ylevämmissä, sielullis-henkisissä korkeuksissa! Mutta silloin seuraa jokapäiväisyyden kostona, että siveellis-uskonnollinen elämä muuttuu ihmiselle sisäiseksi elämänvalheeksi, koska se pysytteleiksen kaukana jokapäiväisyydestä, välittömästä elämän käytännöstä, ilman että sitä huomataankaan.

Kuinka lukuisat ovatkaan nykyaikana ihmiset, jotka siveellisuskonnollisesta ylevä-mielisyydestä tahtoisivat elää oikeudenmukaista elämää lähimmäistensä kanssa ja tehdä heille parasta mitä voivat. Mutta eivät löydä sitä tunnelmatilaa, joka sen tekisi mahdolliseksi, kun eivät ole tottuneet ajattelemaan tavalla, joka johtaisi yhteiskunnallisesti käytännöllisiin tekoihin.

Tähän joukkoon kuuluvat henkilöt, jotka nykyisellä maailmanhistoriallisella hetkellä, jolloin yhteiskunnalliset kysymykset ovat niin polttavia, haaveineen, vaikka itse mielestään ovat hyvinkin käytännöllisiä, ovat todellisten uudistusten esteenä. Kuulemme heidän sanovan tähän tapaan: on välttämätöntä, että ihmiset nousevat ylös materialismista ja aineellisuuden palveluksesta, joka on vienyt meidät maailmansodan romahdukseen ja onnettomuuksiin, ja omistavat itselleen henkisen elämänkatsomuksen. Kun tällä tavalla neuvotaan ihmisille tietä henkisyyteen, ollaan väsymättömiä lainaamaan lausuntoja miehiltä, jotka muinoin ovat olleet suuressa arvossa aattellisuutensa tähden. Voi tapahtua, että jollekulle, joka erittäin tahtoo painostaa, mitä henki nykyään käytännölliseltä elämältä niin tärkeästi vaatii, kuinka nimittäin jokapäiväinen leipä on hankittava, hänelle huomautetaan, että ensin hän on saatava ihmiset jälleen tunnustamaan henki. Mutta nykyään on päinvastoin etsittävä henkisestä elämästä suuntaviivat yhteiskunnallisen elämän parantamiseksi. Eikä siihen riitä, että ihmiset puuhailevat henkineen elämän syrjäpoluilla. Siihen tarvitaan jokapäiväisen elämän henkiseksi tekemistä. Taipumus etsiä "henkistä elämää" sellaisilta sivupoluilta, johti tähän asti hallitsevat luokat mieltymään yhteiskunnallisiin oloihin, joista tuloksena on nykyinen sekasorto.

Läheisessä suhteessa toisiinsa ovat nykyajan yhteiskunnallisessa elämässä kapitaalin hallinto tavarain tuotannossa ja tuotantovälineiden, siis myös kapitaalin, omistusoikeus. Ja kuitenkin ovat nämä kaksi suhdetta ihmisen ja kapitaalin välillä aivan erilaiset niiden vaikutukseen katsoen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kapitaalin hallinto yksilöllisten kykyjen kautta tuottaa, tarkoituksenmukaisesti hoidettuna, yhteiskunnalliselle elimistölle etuja, jotka lankeavat kaikille tähän elimistöön kuuluville. Missä asemassa mikin onkin, hänelle on edullista, että kaikki ihmisluonnossa löytyvät kyvyt tulevat käytetyiksi ihmiselämätä palvelevien hyödykkeiden aikaansaamiseksi. Mutta nämä kyvyt saattavat kehittyä ainoastaan sillä ehdolla, että niiden inhimilliset haltijat saavat vapaasti antaa niiden toimia. Mikä ei vapaasti saa ihmisluonnosta virrata, se jää ainakin osaksi hyötyä tuottamatta yhteiskunnalle. Kapitaali on väline, jolla sellaiset kyvyt saadaan laajoilla yhteiskunnallisen elämän aloilla vaikuttamaan. Jokaiselle yhteiskunnallisen elimistön jäsenelle on todellista etua yhteisen kapitaalin hoidosta siten, että erikoisilla taipumuksilla varustettu ihminen tahi ihmisryhmät saavat käyttää sitä, koska se on juuri heidän oman yritteliäisyytensä tulosta. Jokaisen ihmisen, olipa hän sitten henkisen tahi ruumiillisen työn tekijä, täytyy sanoa, jos hän ennakkoluulottomasti omia etujaan tahtoo palvella: minä toivoisin, että riittävä määrä kykeneviä henkilöitä tahi henkilöryhmiä saisi ei ainoastaan täysin vapaasti käyttää kapitaalia, vaan että he myös omasta alotteestaan saisivat koota sitä; sillä ainoastaan he voivat arvostella, kuinka kapitaalin välityksellä heidän yksilölliset taipumuksensa tuottavat yhteiskunnalliselle elimistölle hyödykkeitä.

Ei ole tarpeellista esittää tämän kirjoituksen puitteissa kuinka ihmiskunnan kehittyessä ihmisten yksilöllisten taipumusten toiminta ja yksityisten omistusalojen kehitys muista omistusoikeuden muodoista kävivät käsikädessä. Aina meidän päiviimme asti on työnjaon vaikutuksesta tällainen omistusoikeus yhteiskunnallisessa elimistössä ollut kehityksen alaisena. Mutta tässä tulemme puhumaan vain nykyisistä oloista ja niiden välttämättömästä edelleen kehittämisestä.

Millä tavalla yksityinen omistus lienee syntynytkin, vallan käytön tai ryöstön t.m.s. kautta, se on ihmisten yksilöllisistä kyvyistä riippuvan yhteiskunnallisen toiminnan tulos. Yhtäkaikki vallitsee nykyajan sosialisesti ajattelevien kesken se mielipide, että yksityisomistuksesta johtuva sorto voidaan poistaa ainoastaan ottamalla yksityisomaisuus yhteiskunnan haltuun. Tällöin annetaan kysymykselle seuraava muoto: kuinka voidaan tuotantovälineiden yksityisomistuksen syntyminen estää, että sen varattomia kohtaan harjoittama sorto lakkaisi? Tällaisen kysymyksen tekijä ei huomaa sitä tosiasiata, että yhteiskunnallinen elimistö on lakkaamattoman syntymisen ja kasvamisen alainen. Tähän kasvamiseen katsoen ei sovi kysyä: miten on paraiten meneteltävä, että se pysyisi siinä tilassa, joka katsotaan oikeaksi? Näin voidaan ajatella asiasta, joka määrätyltä kannalta katsoen pää-asiassa pysyy muuttumattomana. Sitä ei voi sanoa yhteiskunnallisesta elimistöstä. Se muuttaa kautta elämänsä lakkaamatta mitä siinä syntyy. Jos tahdotaan antaa sille mielestään paras muoto, jossa sen pitäisi pysyä, hävitetään siltä elämisen edellytykset.

Yksi yhteiskunnallisen elimistön elämän-edellytyksiä on, että se, joka voi yhteiskuntaa kyvyillään palvella, saa sen tehdä oman vapaan valintansa mukaan. Missä tämä palvelus edellyttää tuotantovälineiden vapaata käyttöä, tulisi sen estäminen vahingoittamaan yhteiskunnan yleisiä etuja. Kun tavallisesti tämän yhteydessä esitetään, että työntekijä toimintansa kiihoitukseksi tarvitsee voiton-toivoa ja että tämä voitto riippuu tuotantovälineiden omistuksesta, sitä emme tässä tahdo väittää. Sillä meidän katsantokantamme mukaan yhteiskunnallisten olojen kehityksestä täytyy henkisen elämän vapautuksen politisesta ja taloudellisesta elämästä tehdä sellainen kiihoitus tarpeettomaksi. Vapautettu henkinen elämä synnyttää itsestään yhteiskunnallisen ymmärtämyksen; ja tämä ymmärtämys synnyttää aivan toisenlaisia vaikuttimia, kuin mikä piilee taloudellisten etujen toivossa. Mutta kysymys ei yksistään olekaan siitä, mistä syystä ihmiset rakastavat tuotantovälineiden yksityisomistusta, vaan siitä, vastaako niiden vapaa vai yhteiskunnan säännöstelemäkö käyttö yhteiskunnallisen elimistön elinehtoja. Ja silloin on aina pidettävä mielessä, että nykyaikaisen yhteiskunnallisen elimistön elinehdoiksi ei voi lukea niitä, jotka ollaan huomaavinaan inhimillisen yhteiskunnan alku-asteilla, vaan yksistään ne, jotka vastaavat nykyaikaista ihmiskunnan kehitysastetta.

Nykyisellä asteella on yksilöllisten kykyjen osanotto talouselämän kiertokulkuun kapitaalin avulla mahdotonta ilman sen vapaata käyttöoikeutta. Missä hyötyä tuottavaa toimintaa toivotaan, siellä täytyy tämä käyttöoikeus sallia ei sen yksilölle tai ihmisryhmille antaman edun tähden, vaan koska se parhaiten voi palvella yhteiskuntaa, jos se asianmukaisella tavalla perustuu yhteiskunnalliseen ymmärtämykseen.

Niinkuin ihminen on riippuvainen omien ruumiinjäsentensä kestävyydestä, samoin on hän riippuvainen siitäkin, mitä hän on yksin tahi muiden kanssa luonut. Tuotantovälineiden vapaan käyttöoikeuden rajoittaminen olisi samaa, kuin estää häntä turvautumasta jäsentensä ketteryyteen.

Mutta nyt ei yksityisomaisuus muuta olekaan, kuin tämän vapaan käyttöoikeuden välittäjä. Tähän omaisuuteen nähden ei yhteiskunnallisella elimistöllä ole mitään muita oikeuksia ja velvollisuuksia, kuin valvoa että sen omistajan oikeutta menetellä omaisuutensa kanssa, miten tahtoo, ei loukata. Kuten näkyy yhtyy yhteiskunnallisessa elämässä kaksi asiaa, jotka ovat vallan eri merkityksestä yhteiskunnalliselle elimistölle: yhteiskunnallisen tuotannon kapitaalipohjan vapaa käyttö ja oikeussuhde käyttäjän ja muiden ihmisten välillä, jonka kautta jälkimmäiset estetään vapaasta toiminnasta tämän kapitaalipohjan avulla.

Ei alkuperäinen vapaa käyttö aikaansaa yhteiskunnallista vahinkoa, vaan tämän käyttöoikeuden voimassa-olo senkin jälkeen, kuin ne edellytykset puuttuvat, jotka tarkotuksenmukaisesti yhdistävät ihmisten yksilölliset taipumukset tähän käyttöön. Ken tarkastelee yhteiskunnallista elimistöä syntyvänä ja kasvavana, hän ei voi väärin käsittää, mitä tässä on sanottu. Hän on kysyvä, miten on mahdollista hallita sitä, mikä yhtäältä hyödyttää elämää, niin, ettei se toisaalta tuota vahinkoa. Mikä elää, sitä ei muulla tavalla voi tehdä hedelmälliseksi, kuin että syntyessä syntynyt myös saa tuottaa vahinkoa. Ja jos meidän on itsemme oltava auttamassa syntyvää, niinkuin ihmisen velvollisuus on yhteiskunnallisessa elimistössä, niin tehtävämme ei ole estää tarpeellista uudistusta välttääksemme vahinkoa. Sillä senkautta hävitämme vain yhteiskunnallisen elimistön elämänmahdollisuuden. Muuta mahdollisuutta ei ole, kuin käydä käsiksi oikealla hetkellä, jos tarkotuksenmukainen alkaa vahingolliseksi muuttua.

Yksilöllisillä kyvyillä tulee olla mahdollisuus vapaasti määrätä kapitaalipohjasta; siihen liittyvä omistusoikeus täytyy voida muuttaa sillä hetkellä, jolloin se alkaa käydä väärän vallanhimon välikappaleeksi. Meidän aikamme on luonut laitoksen, joka tyydyttää tässä tarkotetun yhteiskunnallisen vaatimuksen, kuitenkin toteutettuna osaksi vain niin kutsuttuun henkiseen omaisuuteen katsoen. Viime mainittu jää jonkun ajan kuluttua sen luojan kuolemasta yhteiskunnan vapaasti käytettäväksi. Tämä laitos perustuu inhimillisen yhteiselämän vastaavaan ajatuskantaan. Niin kiinteästi kuin puhtaasti henkisen omaisuuden luominen riippuukin yksilöllisistä hengenlahjoista, tämä tuote on samalla tulos yhteiskunnallisesta yhteiselämästä ja sen täytyy oikealla hetkellä siirtyä tälle. Toisin ei ole laita toisenkaan omaisuuden. Että yksilö sen avulla yhteiskunnan palveluksessa toimii tuottajana, on mahdollista ainoastaan tämän kokonaisuuden avulla. Oikeutta omaisuuden käyttöön ei siis voi erottaa tämän kokonaisuuden eduista. Ei ole siis etsittävä keinoa, miten poistaa omistusoikeus kapitaalipohjaan, vaan miten hallita tätä omaisuutta, että se hyödyttäisi yhteiskuntaa.

Kolmijakoisessa yhteiskunnallisessa elimistössä on tämä keino löydetty. Yhteiskunnalliseksi elimistöksi yhtyneet ihmiset käyttävät yhteisvaltaansa oikeusvaltion kautta. Yksilöllisten kykyjen toiminta kuuluu henkisen järjestön alaan.

Kuten kaikki yhteiskunnallisessa elimistössä puhuu katselijalle, joka tajuaa todellisuutta eikä anna itseään yksityisten mielipiteiden, teoriiojen, toiveiden t.m.s. kokonaan vallita tämän elimistön kolmijakoisuuden välttämättömyydestä, niin erittäinkin kysymys ihmisten yksilöllisten kykyjen suhteesta talouselämän kapitaalipohjaan ja tämän kapitaalipohjan omistuksesta. Oikeusvallalla ei ole syytä estää yksityisen kapitaalin syntymistä ja hallintoa niinkauvan, kun yksilölliset kyvyt ovat sillä tavalla kiinnitetyt kapitaalipohjaan, että sen hallinto hyödyttää yhteiskunnallisen elimistön kokonaisuutta. Ja se on pysyvä oikeusvaltiona suhteessaan yksityiseen omaisuuteen; se ei ole milloinkaan ottava tätä omaan haltuunsa, vaan on huolehtiva, että se oikeaan aikaan on siirtyvä jonkun henkilön tai henkilöryhmän määräysvaltaan, jotka taas voivat asettua yksilöllisistä suhteista riippuvaan suhteeseen tähän omistukseen. Lähtien kahdelta aivan eri kannalta voidaan täten palvella yhteiskunnallista elimistöä. Oikeusvaltion kansanvaltaisella perustuksella, jolla kaikkien ihmisten edut on samalla tavalla valvottava, voidaan estää omistusoikeus aikojen kuluessa muuttumasta omistusvääryydeksi. Senkautta, että valtio ei itse omaisuutta hallitse, vaan järjestää sen ihmisten yksilöllisten kykyjen johtoon, voivat nämä kehittää hedelmällisen voimansa yhteiskunnallisen elimistön kokonaisuuden hyväksi. Niinkauvan kun katsotaan tarkoituksenmukaiseksi, voi tämä jättää omistusoikeuden tahi hallinnon yksityisten haltuun. Voidaan ajatella, että oikeusvaltion edustajat laativat eri aikoina vallan erilaisia lakeja omaisuuden luovutuksesta yksityisiltä tahi henkilöryhmiltä toisille. Nykyaikana, jolloin laajoissa piireissä vallitsee tyytymättömyys kaikkeen yksityiseen omaisuuteen, ajatellaan, että yksityinen omaisuus olisi muitta mutkitta otettava yhteiskunnan haltuun. Jos niin pitkälle tultaisiin, saataisiin nähdä, kuinka tällä menettelyllä ratkaistaisiin yhteiskunnallisen elimistön elämänmahdollisuus. Kokemuksen opettamana valittaisiin myöhemmin toinen tie. Parempi olisi epäilemättä kuitenkin jo nykyaikana luoda laitoksia tässä esitettyyn tapaan, että yhteiskunnallinen elimistö saisi takaisin terveytensä. Niinkauvan kun joku henkilö yksinään tahi yhdessä jonkun ryhmän kanssa jatkaa tuotantoaan, jonka hän on pannut pystyyn kapitaalin avulla, tulee hänen saada pitää kapitaalioikeutensa siihen kapitaali- määrään, jonka peruskapitaali liikevoittona tuottaa, niinkauvan kun viimeksimainittua käytetään tuotantoliikkeen laajennukseen. Siitä hetkestä, jolloin mainittu henkilö lakkaa tuotantoa johtamasta, on tämä kapitaalimäärä luovutettava toiselle henkilölle tahi henkilöryhmälle samallaisen liikkeen tahi toisen yhteiskunnallista elimistöä hyödyttävän tuotannon jatkamiseksi. Sekin kapitaali, jonka tuotantoliike antaa voittona ja jota ei käytetä liikkeen laajennukseen, on myös toisille luovutettava. Liikettä johtavan henkilön persoonallisena omaisuutena on pidettävä ainoastaan sitä, minkä hän yksilöllisten kykyjensä nojalla katsoi voivansa palkkana vaatia ottaessaan tuotantoliikkeen johtoonsa ja mikä näyttää oikeutetulta sen tähden, että hän on sen ansainnut muiden ihmisten luottamuksella kapitaalia käyttäessään. Milloin kapitaali mainitun henkilön toiminnan kautta on kasvanut, on tästä kasvusta hänen yksityiseksi omakseen sen verran annettava, että alkuperäisen palkan lisäys vastaa lisätyn kapitaalin korkoja. — Kapitaali, jonka avulla tuotantoliike on pantu pystyyn, on siirtyvä alkuperäisten omistajain tahtoa noudattaen uudelle johtajalle kaikkine sitoumuksineen tahi palautettava omistajilleen, ellei ensimmäinen johtaja voi tahi tahdo liikkeestä enää huolehtia.

Tarkempien lainsäädösten laatiminen, miten tällaisen luovutuksen tulee tapahtua, kuuluu oikeusvaltiolle. Sen asia on myös katsoa, että lainmääräykset pannaan täytäntöön ja valvoa niiden käytäntöä. Voidaan ajatella, että tällaista oikeudenluovutusta koskevien määräysten yksityiskohdista ollaan eri mieltä. Siltä todellisuudenmukaisuuden kannalta katsoen, jota tässä esityksessä on tavoteltu, ei milloinkaan pyritä pitemmälle, kuin näyttämään suunta tällaiselle järjestelylle. Jos tätä suuntaa ymmärtäväisesti seurataan, löydetään aina yksityistapauksissakin tarkotuksenmukainen ratkaisu. Kuitenkin on erikoistapauksissa saavutetun kokemuksen nojalla elämänkäytännössä löydettävä asian hengen mukaisesti oikea menettelytapa. Kuta todellisuudenmukaisempi ajatustapa on, sitä vähemmän se pyrkii vahvistamaan yksityistapauksia varten ennakkovaatimusten mukaisia sääntöjä ja määräyksiä. — Mutta toiselta puolen täytyy juuri katsantokannan hengestä selvästi käydä ilmi mitä tarkotetaan. Tällöin nähdään, että oikeusvaltio ei milloinkaan saa oikeusluovutusvalvojiensa kautta itse käsiinsä ottaa kapitaalin käyttöä. Sen tulee ainoastaan katsoa, että luovutus tapahtuu sellaiselle henkilölle tahi henkilöryhmälle, joka yksilöllisten kykyjensä vuoksi katsotaan oikeutetuksi sen vastaanottamaan. Tästä taas seuraa että toistaiseksi on sääntönä yleensä pidettävä, että se, joka yllämainituilla syillä aikoo luovuttaa kapitaalinsa, hänen täytyy vapaasti saada valita, kenen hän tahtoo seuraajakseen kapitaalin käyttäjänä. Hänen on sallittava valita joku henkilö tahi henkilöryhmä taikka luovuttaa käyttöoikeutensa jollekulle henkisen järjestön korporatsioonille. Sillä se, joka on kapitaalin käyttäjänä tehnyt tarkotuksenmukaisia palveluksia yhteiskunnalliselle elimistölle, hän on myöskin yksilöllisten kykyjensä nojalla yhteiskunnallisella ymmärtämyksellä päättävä tämän kapitaalin vastaisesta käytöstä. Ja yhteiskunnalliselle elimistölle on edullisempaa luottaa tähän päätökseen, kuin siitä välittämättä jättää asian järjestely henkilöille, jotka eivät suoranaisesti ole olleet asian kanssa tekemisissä.

Tällaisen järjestelyn alaiseksi tulevat ne määrätyn suuruuden saavuttaneet kapitaalit, jotka yksityiset tahi henkilöryhmät tuotantovälineiden (joihin myös maa luetaan) avulla ovat ansainneet, mutta jotka eivät tule personalliseksi omaisuudeksi sen vaatimuksen tyydyttämiseksi, joka alkuaan oli tehty yksilöllisten kykyjen toiminnan perusteella.

Viimemainitulla tavalla ansaittu omaisuus, samoin kuin oman työn tuottamat säästöt, jäävät ansaitsijan kuolemaan tahi myöhempäänkin aikaan mainitun ansaitsijan tahi hänen jälkeläistensä personalliseksi omaisuudeksi. Siihen saakka on myös oikeustunteen mukainen ja oikeusvaltion vahvistama korko kannettava siltä, jolle mainitut säästöt on annettu tuotantovälineiden hankkimiseksi. Tällaisella perustuksella lepäävässä yhteiskunnallisessa järjestelmässä voidaan täydellisesti erottaa ne tulot, jotka ovat peräisin tuotantovälineiden avulla suoritetusta työstä, ja varallisuus, joka on hankittu personallisella (ruumiillisella tahi henkisellä) työllä. Tämä erotus on oikeustunteen ja yhteiskunnan etujen mukainen. Mitä joku säästää ja jättää tuotantoliikkeessä käytettäväksi, hyödyttää yleisiä etuja. Sillä sen kautta vasta käy tuotannon johto yksilöllisillä kyvyillä mahdolliseksi. Mitä jää tuotantovälineillä hankituksi kapitaalin lisäykseksi, kun lainmukainen korko on vähennetty, se syntyy koko yhteiskunnallisen elimistön myötävaikutuksella ja on ylläkerrotulla tavalla palautettava sille takaisin. Oikeusvaltion on vain määrättävä, että kysymyksessä olevat kapitaalimäärät mainitulla tavalla palautetaan; mutta sen asiana ei ole ratkaista, mihin aineelliseen tahi henkiseen tuotantoon palautettu tahi säästetty kapitaali on käytettävä. Se saattaisi henkisen ja aineellisen tuotannon riippumaan valtion mielivallasta. Ainoastaan ihmisten yksilölliset kyvyt voivat johtaa sitä yhteiskunnalliselle elimistölle edullisimmalla tavalla. Mutta kuka ei itse tahdo määrätä, kelle hän keräämänsä kapitaalin luovuttaa, hänen sallittakoon antaa käyttöoikeus henkiseen järjestöön kuuluvalle korporatsioonille.

Myöskin säästämällä koottu omaisuus siirtyy korkovaroineen hankkijan kuoltua tahi joku aika sen jälestä henkistä tahi aineellista tuotantoa harjottavalle henkilölle tai henkilöryhmälle, jonka hankkija määrää testamentissaan, kuitenkin vain tuotantoa harjottavalle eikä epätuottelijaalle, välttääkseen koroillaeläjiä syntymästä. Ellei nytkään löytyisi sopivaa henkilöä tahi henkilöryhmää, on tässäkin tapauksessa käyttöoikeus annettava henkiseen järjestöön kuuluvalle korporatsioonille. Ainoastaan siinä tapauksessa, ettei asianomainen mitään testamenttimääräystä jätä, on oikeusvaltion tartuttava asiaan ja annettava henkisen järjestön toimittaa valinta.

Täten säännöstellyssä yhteiskunnallisessa järjestössä pääsevät sekä yksityinen yrittelijäisyys että yhteiskunnan edut oikeuksiinsa; ja viimemainitut tulevatkin todella vasta sen kautta tyydytetyksi, että vapaa yksityinen yrittelijäisyys alistetaan niiden palvelukseen. Kenen on jätettävä työnsä toisen ihmisen johdettavaksi, voi sellaisissa yhteiskuntaoloissa kyllä tuntea, että johtajan kanssa suorittamansa työ on parhaalla tavalla hyödyttävä yhteiskunnallista elimistöä ja siis myös työntekijää itseään. Tässä kirjoituksessa kuvattu yhteiskunnallinen järjestys on synnyttävä tervettä ihmistunnetta vastaavan suhteen, toisaalta oikeudenmukaisesti säännöstellyn tuotantovälineiden käyttöoikeuden, kapitaalin ja inhimillisen työvoiman sekä toisaalta tuotteiden hintojen välillä. — Moni ehkä löytää tässä esityksessä puutteellisuuksia. Löydettäköön vain. Todellisuudenmukaiseen ajatustapaan ei kuulu kerta kaikkiaan täydellisten ohjelmien antaminen, vaan suuntaviivojen näyttäminen, joita käytännössä on seurattava. Sellaisten erikoisten viittausten, kuin tässä on tehty, tarkoituksena on oikeastaan ikäänkuin vain esimerkkinä lähemmin selvittää noita suuntaviivoja. Tällainen esimerkki voitanee parantaa. Kun se vain tapahtuu mainittuun suuntaan, silloin voidaan hyödyllinen päämäärä saavuttaa.

Oikeutetut personalliset ja perhevaikuttimet voidaan tällaisella järjestelyllä saada sopusointuun yhteiskunnan vaatimusten kanssa. Voidaan tosin huomauttaa, että kiusaus saada omaisuus siirretyksi vielä elinaikana yhdelle tahi useammalle perilliselle on sangen suuri. Ja että tällaisista perillisistä voi tehdä näennäisesti tuotantokykyisiäkin, vaikka he silloin kyllä ovatkin muiden rinnalla kelvottomia ja pitäisi korvata näillä muilla. Kuitenkin voi tämä kiusaus järjestössä, jossa ylläviitatut laitokset vallitsevat, olla mahdollisimman pieni. Sillä oikeusvaltion tarvitsee vain vaatia, että toisen perheenjäsenen toiselle siirtämä omaisuus määrätyn ajan kuluttua edellisen kuolemasta kaikissa tapauksissa lankeaa jollekulle henkisen järjestön korporatsioonille. Taikka voi oikeus jollain muulla tavalla estää lain kiertämisen. Oikeusvaltion asiana on vain valvoa, että tämä luovutus tapahtuu; kuka on valittava perilliseksi, se pitäisi jättää henkisen järjestöstä valitun laitoksen määrättäväksi. Toteuttamalla nämä edellytykset aletaan ymmärtää, että kasvatus ja opetus on tekevä jälkeläiset kelvollisiksi palvelemaan yhteiskunnallista elimistöä, mutta että siirtämällä kapitaali tuotantoon kykenemättömille henkilöille vahingoitetaan yhteiskuntaa. Ei kukaan, jolla on todellista yhteiskunnallista ymmärtämystä, voi toivoa, että hänen toimintaansa kapitaalin avulla tulisi jatkamaan henkilö tahi henkilöryhmä, jolla yksilöllisiin taipumuksiin nähden ei ole edellytyksiä siihen.

Ei kukaan, joka tajuaa, mikä on käytännöllisesti todella mahdollista, ole pitävä haaveiluna, mitä yllä olemme esittäneet. Sillä esityksemme viittaa juuri sellaisiin laitoksiin, jotka kaikilla elämän aloilla muitta mutkitta voidaan kehittää olevista oloista. Tarvitaan vain päättäväisyyttä vähitellen luopumaan oikeusvaltiossa säännöstelemästä henkistä ja taloudellista elämää sekä vastustamasta jos se, jonka pitäisi tapahtua, todella tapahtuu, nimittäin että syntyy yksityisiä oppilaitoksia ja että talouselämä etsii itselleen oman perustuksen. Ei ole tarvis tuossa tuokiossa lakkauttaa valtionkouluja ja valtion taloudellisia laitoksia; mutta saadaan ehkä nähdä pienestä alusta vähitellen tulevan mahdolliseksi kokonaan lakkauttaa valtion opetus- ja taloustoiminta. Ennen kaikkea olisi välttämätöntä, että henkilöt, jotka voivat vakuuttautua tässä esitettyjen tahi muiden samallaisten yhteiskunnallisten aatteiden oikeudesta, myös huolehtisivat niiden levittämisestä. Kun sellaiset aatteet saavat osakseen ymmärtämystä, aletaan luottaa siihen, että on mahdollista muuttaa nykyiset olot onnellisimmiksi. Tästä luottamuksesta yksistään voi todella terveellinen kehitys saada alkunsa. Sillä sen, joka tahtoo tällaisen luottamuksen saavuttaa, täytyy voida nähdä, kuinka uudistukset käytännöllisesti voidaan alottaa olevaisista oloista. Ja pää-asiallista tässä esitetyissä aatteissa näyttää juuri olevan, että ne eivät paremman tulevaisuuden aikaansaamiseksi vaadi olevaisten olojen enempää repimistä, kuin mitä jo on tehty; vaan että sellaisten aatteiden toteuttamiseen riittää rakentaminen olevaiselle, jolloin epäterveellinen samalla poistetaan. Valistus, joka ei pyri herättämään luottamusta tähän suuntaan, ei voi saavuttaa, mikä välttämättömästi täytyy saavuttaa: kehitystä, joka ei turmele ihmisten tähänastisten saavutusten ja taitojen arvoja, vaan tahtoo ne säilyttää. Aivan jyrkällä kannallakin olevassa voi herätä luottamus perittyjä arvoja kunnioittavaan yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, jos hänet tutustetaan aatteisiin, joista todella terveellinen kehitys voi lähteä. Hänenkin täytyy nähdä, että mikä ihmisluokka tahansa päässeekin valtiaaksi, se ei voi vallitsevia puutteellisuuksia poistaa, ellei sen vaikutinten alla ole aatteet, jotka tekevät yhteiskunnallisen elimistön terveeksi ja elinkykyiseksi. Langeta epätoivoon sentähden, ettei voida uskoa riittävän suurella joukolla ihmisiä löytyvän nykyisen sekasorronkin keskellä ymmärtämystä tällaisille aatteille, kun niitä vain tarpeellisella pontevuudella levitetään, olisi samaa kuin epäillä ihmisluonnon terveellisten ja tarkotuksenmukaisten vaikutinten vastaanottavaisuutta. Tätä kysymystä, onko syytä langeta epätoivoon, ei pitäisi ollenkaan tehdä, vaan ainoastaan toinen: mitä pitäisi tehdä, levittääkseen luottamusta herättäviä aatteita niin voimakkaasti, kuin mahdollista.

Tässä esitettyjen aatteiden tehokasta leviämistä estää lähinnä se, että nykyisen aikakauden katsantokanta ei kahdesta syystä voi niitä käsittää. Joko tahdotaan muodossa tahi toisessa väittää mahdottomaksi käsittää, että yhtenäisen yhteiskuntaelämän hajoittaminen käy päinsä, kun kerran nuo kolme tämän elämän useinmainittua haaraa todellisuudessa kaikkialla ovat yhteydessä keskenään; taikka sanotaan, että yhtenäisessäkin valtiossa kaikki kolme jäsentä voivat saada välttämättömän itsenäisyytensä, ja että sanalla sanoen koko tämä esitys on vain päähänpistosta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ensimmäinen vastaväite johtuu siitä, että lähdetään todellisuudelle vieraasta ajatustavasta ja luullaan ihmisten eläessään yhteiskunnallista elämää muodostavan elämän yhtenäisyyden vain sen kautta, että tämä yhtenäisyys on ensin ulkonaisen järjestelyn kautta annettu yhteiskunnalle. Mutta todellisessa elämässä käy aivan päinvastoin. Yhtenäisyyden täytyy olla lopputulos; useammalta suunnalta yhteenvirtaavat pyrkimykset luovat lopuksi yhtenäisyyden. Viimeaikainen kehitys on kulkenut vastoin tätä, todellisuudenmukaista aatetta. Ja sentähden se, mikä ihmisissä elää, nousi ulkoapäin elämään pantua "järjestystä" vastaan synnyttäen nykyisen yhteiskunnallisen tilanteen. — Toiseen ennakkoluuloon on syynä kykenemättömyys näkemään jyrkkää eroavaisuutta yhteiskunnallisen elämän kolmen jäsenen toiminnassa. Ei huomata, kuinka ihminen on eri suhteissa jokaiseen noista kolmesta jäsenestä ja kuinka tuo suhde voi saada omituisen leimansa ainoastaan, jos todellisessa elämässä löytyy sopiva maaperä, jolla se voi erillään muista kehittyä, sitten vaikuttaakseen yhdessä niiden kanssa.

Vanha fysiokratinen koulu katsoi, että ihmiset joko säännöstelevät taloudellista elämää vastoin sen luonnollista kehitystä, jolloin säännöstely on vahingollista; taikka lait vaikuttavat samaan suuntaan, kuin talouselämä omaan vapauteensa jätettynä kulkee, jolloin ne ovat tarpeettomat. Oppisuuntana on tämä katsantokanta hyljätty, mutta tottumuksesta se vielä tuhoa tuottavana kummittelee ihmisten aivoissa. Kun joku elämänala seuraa omia lakejaan, luullaan kaiken elämälle tarpeellisen sillä alalla syntyvän itsestään. Jos esim. talouselämä säännösteltäisiin kaikkia ihmisiä tyydyttävällä tavalla, silloin pitäisi, luullaan, oikeus- ja henkielämän kehittyä itsestään tältä järjestetyltä talouspohjalta. Mutta se on mahdotonta. Ainoastaan todelliselle elämälle vieras ajatuskanta voi uskoa sen mahdolliseksi. Talouselämän kiertokulussa ei löydy mitään, joka itsestään antaisi sysäyksen järjestämään ihmisten keskinäisiä oikeussuhteita. Ja jos näitä suhteita tahdottaisiin järjestellä taloudellisten vaikutinten perusteella, silloin vedetään ihminen töineen ja tuotantovälikappaleiden käyttöoikeuksineen talouselämän pyörteeseen. Hänestä tehdään talouselämän ratas, joka vaikuttaa koneellisesti. Talouselämällä on taipumus seurata omaa suuntaansa ja siihen täytyy toiselta taholta tarttua kiinni. Eivät oikeusmääräykset silti ole hyviä, että ne seuraavat talouselämän juoksua, eikä silti vahingollisia, että ne käyvät sitä vastaan; vaan sitten vasta, kun se suunta, johon talouselämä kulkee, saa sivuvaikutuksia siitä oikeuskäsityksestä, että ihmistä on kohdeltava ihmisenä, vasta silloin voi hän talouselämänkin alalla saavuttaa ihmisarvoisen olemassa-olon. Ja vasta sitten kun kokonaan erotettuna talouselämästä yksilölliset taipumukset omalla pohjallaan saavat kehittyä ja rikastuttaa talouselämää tuoreilla voimilla, joita se ei itsestään voi tuottaa, silloin on talouselämäkin kukoistava ihmisten hyödyksi.

Merkillistä kyllä: puhtaasti ulkonaisen elämän aloilla huomataan helposti työjaon tuottamat edut. Ei pidetä välttämättömänä räätälille elättää lehmää saadakseen maitoa. Mutta kun nousee kysymys ihmiselämän moninaisuudesta, silloin pidetään yhtenäisyyttä ainoana hyödyllisenä.

On itsestään ymmärrettävää, että juuri todellista elämää vastaava yhteiskunnallinen aatesuunta kohtaa kaikilta tahoilta vastaväitteitä. Sillä todellinen elämä synnyttää vastustusta. Ja ken tämän elämän mukaisesti ajattelee, hänen täytyy suunnitella uudistuksia, joiden synnyttämä vastustus on vältettävissä ainoastaan toisilla uudistuksilla. Hän ei saa luulla, että aina uudistus, joka hänen ajatuksissaan näyttää "ihanteelliselta", toteutettuna olisi täydellinen. — Nykyaikainen sosialismi vaatii aivan täydellä syyllä, että järjestelmä, jossa tuotantoa harjotetaan yksityisen hyödyn tähden, muutetaan sellaiseksi, jossa tuotanto tapahtuu kaikkien kulutuksen tähden. Mutta antaessaan tälle vaatimukselle täyden tunnustuksen on mahdotonta yhtyä uudenaikaisen sosialismin loppupäätökseen, että tuotantovälineiden täytyy yksityisomaisuudesta muuttua yhteisomaisuudeksi. Päinvastoin on pakko sanoa, että mitä yksilölliset kyvyt yksityisesti tuottavat, se on oikealla tavalla saatettava yhteiskunnan nautittavaksi. Uudenaikainen taloudellinen pyrkimys tarkotti saada tuloja tuotannon paljoudella; tulevaisuudessa on kuluttajan pakko pyrkiä yhteistoiminnalla luomaan paras tuotantotapa ja vuorovaikutus tuottajien ja kuluttajien kesken. Oikeuslaitosten tulee huolehtia, että tuotantoliikkeen johto on ainoastaan niin kauvan jollakulla henkilöllä tahi henkilöryhmällä, kun näiden henkilöiden yksilöllisten kykyjen katsotaan sen myöntävän. Sen sijaan että tuotantovälineet tulisivat yhteisomaisuudeksi, tulevat ne yhteiskunnallisessa elimistössä kiertämään henkilöltä henkilölle, jonka yksilölliset kyvyt parhaiten osaavat käyttää niitä yhteiskunnan hyväksi. Täten luodaan määrätyksi ajaksi se yhteys henkilöiden ja tuotantovälineiden välillä, jonka tähän saakka yksityisomaisuus on aikaansaanut. Sillä tuotantoliikkeen johtaja ja hänen apulaisensa saavat kiittää tuotantovälineitä, että heidän kykynsä antaa heille heidän vaatimustensa mukaiset tulot. He panevat parhaansa saadakseen tuotannon mahdollisimman täydelliseksi, sillä tuotannon kohoaminen lisää heidän tulojaan, vaikka he eivät koko voittoa saakaan, — joka, kuten ylempänä mainittiin, lankeaa yhteiskunnalle paitsi määrättyä korkoa, joka tuottajalle maksetaan hyvitykseksi tuotannon kohoamisesta. Ja esityksemme hengestä käy sanomattakin ilmi, että tuotannon vähetessä tuottajan tulot samassa määrässä tulevat pienenemään, kun ne suurenivat tuotannon kohotessa. Mutta joka tapauksessa johtuvat tulot johtajan henkisestä jäntevyydestä eikä voitosta, joka riippuu asianhaaroista, joita ei määrää toimitsijan henkinen työ, vaan yhteiskunnassa vallitsevien voimien vuorovaikutus.

On silminnähtävää, että niiden yhteiskunnallisten aatteiden toteuttamisella, joista tässä on puhe, tähänastiset laitokset saavat aivan uuden merkityksen. Omaisuus lakkaa olemasta sitä, mitä se tähän asti on ollut. Eikä se myöskään enää saa takaisin sitä mennyttä muotoa, jota yhteisomaisuus edustaa, vaan siitä kehitetään aivan uusi. Kaikki omaisuus liitetään yhteiskunnallisen elämän kulkuun. Yksityinen ei pääse käyttämään sitä omaksi edukseen ja yhteiskunnan vahingoksi; mutta ei yhteiskuntakaan pääse virkavaltaisesti määräilemään siitä yksityisen vahingoksi; vaan siihen sopiva yksilö saa sen haltuunsa palvellaksen sillä yhteiskuntaa.

On omiaan kasvattamaan yhteisten asiain harrastusta, että sellaiset pyrkimykset pääsisivät toteutumaan, joiden kautta tuotanto saa terveen perustuksen ja yhteiskunnallinen elimistö säästyy taudinpuuskilta. — Myös on hallinto, joka on tekemisissä ainoastaan talouselämän kanssa, tilaisuudessa tasoittelemaan, milloin taloudelliset asianhaarat sen tekevät tarpeelliseksi. Jos ei esim. joku liike kykenisi lainanantajilleen maksamaan korkoa heidän työsäästöistään, niin voidaan, mikäli liike katsotaan tarpeenvaatimaksi, muista taloudellisista liikkeistä niiden osakasten yhteisellä suostumuksella edellistä avustaa. Omissa rajoissaan liikkuva talouselämä, jonka oikeussuhteet määrätään ulkoapäin ja sieltä saa myös riittävästi kykeneviä lisävoimia, pitää huolen yhteiskunnan taloudesta. Tavarat tulevat silloin jaetuksi niin että jokainen saa senverran, kuin hänellä yhteiskunnan varallisuuteen katsoen on oikeus vaatia. Milloin jollakulla on näennäisesti suuremmat tulot, kuin toisella, johtuu se siitä, että hän yksilöllisillä kyvyillään tekee yhteiskunnalle vastaavan suuremman palveluksen.

Yhteiskunnallisessa elimistössä, joka on muodostunut tämän esityksen hengessä, järjestetään oikeuselämän vaatimat verot oikeus- ja talouselämän johtajien keskinäisellä sopimuksella. Ja kaikki, mitä henkinen järjestö tarvitsee kannatuksekseen, on se saapa yhteiskunnallisessa elimistössä toimivilta yksityishenkilöiltä vapaaehtoisena myötätuntoisuuden todistuksena. Henkisen järjestön terve perustus on henkiseen työhön kykenevien henkilöiden vapaassa kilpailussa ja yksilöllisessä yritteliäisyydessä.

Mutta ainoastaan tällaisessa yhteiskunnallisessa elimistössä osaa oikeuden hallinto antaa todellisen arvon oikealle tavaran jaolle. Talousjärjestö, joka ei kuluta ihmistyötä yksityisten tuotantoalojen tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan sen mukaan, minkä oikeus sille myöntää, on arvioiva tavarain arvon niihin käytetyn ihmistyön mukaan. Se ei ole salliva ihmistyön määrää mitattavan tavarahinnoilla, jotka on saatu häikäilemättömällä ihmisten rasituksella. Sellainen elimistö on laativa lakinsa ottaen huomioon puhtaasti inhimilliset olosuhteet. Lapsilla tulee olla oikeus päästä osallisiksi kasvatuksesta; perheenisällä tulee työstään olla suuremmat tulot, kuin yksinäisellä. Tämän tulonlisäyksen myöntävät hänelle laitokset, jotka syntyvät kaikkien kolmen yhteiskunnallisen järjestön yhteisellä sopimuksella. Tällaiset laitokset voivat myös järjestää kasvatuskysymyksen siten, että taloudellisen järjestön hallinto määrää vallitseviin taloudellisiin olosuhteisiin katsoen kasvatusmenoihin tarvittavan määrärahan ja oikeusvaltio sitten vahvistaa yksityisten oikeudet henkisen järjestön ohjeiden mukaan. Tässäkin kuuluu tosioloja silmällä pitävään ajattelutapaan viitata tällaisilla esimerkeillä ainoastaan mihin suuntaan tuollaiset laitokset voivat toimia. Onhan mahdollista, että yksityistapauksissa aivan toisellaiset laitokset voivat olla oikeita. Mutta nämä "oikeat" voidaan aikaansaada ainoastaan noiden kolmen itsessään vapaan yhteiskunnallisen elimistön jäsenen päämäärästään tietoisella yhteistoiminnalla. Vastoin monenlaisia ajatussuuntia, joita nykyaikana pidetään käytännöllisinä, mutta jotka sitä eivät kuitenkaan ole, tarkottaa tämä esitys sellaista yhteiskunnallisen elimistön jaottelua, että ihmisten toiminta siinä käy yhteiskunnan tarkotusperiä vastaavaksi.

Niinkuin lapsilla on oikeus kasvatuksen saantiin, samoin tulee vanhuksilla, sairailla, leskillä olla oikeus toimeentuloon, johon tarvittava pohjakapitaali on koottava samalla tavalla kuin ylempänä mainittu ala-ikäisten kasvatukseen tarvittava kapitaaliavustus. Pääasiana tässä kaikessa on, että itseään elättämään kykenemättömän avustusta ei saa määrätä talouselämän taholta, vaan päinvastoin on talouselämä tehtävä riippuvaiseksi julkisesta oikeudentunnosta. Talousjärjestössä työskentelevien työpalkka on sitä pienempi, kuta enemmän ansaitsemaan kykenemättömille on maksettava. Mutta tämä "vähennys" on kaikkien yhteiskunnallisen elimistön jäsenten yhtäläisesti kestettävä, jos tässä tarkottamamme yhteiskunnalliset vaikuttimet pääsevät toteutumaan. Taloudellisesta elämästä irrotettu oikeusvaltio on tekevä työhön kykenemättömien kasvatuksesta ja ylläpidosta todella yleisinhimillisen kysymyksen, jota se onkin, sillä oikeusjärjestön alaan kuuluu se, mihin kaikilla täysi-ikäisillä ihmisillä on sananvalta.

Yhteiskunnallinen elimistö, jollaista tässä tarkotetaan, on käyttävä paremmilla yksilöllisillä kyvyillä aikaansaadun ylituotannon yhteiskunnan hyväksi, samoinkuin se on ottava yhteiskunnalta vähempikykyisten elatukseen tarvittavat varat. "Yliarvoja" ei luoda yksilöiden ansaitsematonta nautintoa varten, vaan yhteiskunnallisen elimistön sielullisen ja aineellisen hyvinvoinnin kohottamiseksi ja sen vaalimiseksi, mikä tästä elimistöstä syntyy voimatta sitä suoranaisesti hyödyttää.

Ken on sitä mieltä, että näiden kolmen yhteiskunnallisen elimistön jäsenen erottamisella on vain aatteellinen merkitys ja että yhtenäisessä valtioelimistössäkin tahi koko valtion käsittävässä, tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvassa, taloudellisessa osuuskunnassa tuo jako syntyisi "itsestään", hänen tulee vain luoda katseensa niihin erikoisiin yhteiskunnallisiin laitoksiin, jotka ovat seurauksena kolmijakoisuuden toimenpanosta. Silloin esim. ei valtiohallinnon enää tarvitse määrätä rahaa lailliseksi maksuvälineeksi, vaan riippuu sen käyttäminen talousjärjestön hallintokuntien keskinäisistä toimenpiteistä. Sillä terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä raha ei voi olla muuta, kuin todistus saamaan toisten valmistamia tavaroita talouselämän kaikilta aloilta sen perusteella, että todistuksen omistaja itse on ollut valmistamassa tavaroita talouselämää varten. Rahankierron kautta yhtyvät talouselämän eri haarat yhdeksi kokonaistaloudeksi. Jokainen niistä valmistaa kiertoteitse yleistalouden kautta kaikille muille. Talouden alalla ollaan tekemisissä ainoastaan tavara-arvojen kanssa.

Tällä alalla saavat myös ne tuotteet, jotka ovat peräisin henkisestä ja valtiollisesta järjestöstä, tavaramerkityksen. Mitä opettaja oppilaissaan saa aikaan, merkitsee talouden kiertokulussa tavaraa. Opettajalle maksetaan yksilöllisistä kyvyistään yhtä vähän, kuin työmiehelle tämän työvoimasta. Ainoastaan siitä voidaan molemmille maksaa, mikä heidän toiminnastaan talouselämän kiertokulussa voidaan pitää tavarana. Kuinka vapaan yritteliäisyyden ja oikeuden tulee vaikuttaa, että tavaraa syntyisi, se on yhtäpaljon taloudellisen kiertokulun ulkopuolella, kuin luonnonvoimien vaikutus viljantuotantoon hyvänä ja huonona vuotena. Talouselämän kiertokulussa merkitsevät henkinen järjestö siihen nähden, mitä se pitää taloudellisena tuotteenaan, ja myös valtio vain yksityisiä tavarantuottajina. Mitä ne omalla alallaan tuottavat ei vielä ole tavaraa; siksi se vasta tulee joutuessaan talouselämän kiertokulun yhteyteen. Ne eivät harjota taloutta omalla alallaan; mutta niiden tuotannolla harjottaa taloudellisen järjestön hallitus taloutta.

Tavaran (tahi tuotannon) puhdas taloudellinen arvo rahassa lausuttuna riippuu siitä tarkotuksenmukaisuudesta, jolla taloudellista elämää johdetaan. Tämän johdon toiminnasta riippuu, miten hedelmällinen toiminta voi kehittyä sillä henkisellä ja oikeudellisella pohjalla, jonka yhteiskunnallisen elimistön toiset jäsenet luovat. Tavaran raha-arvo ilmaisee silloin, että taloudellisen elimistön laitokset valmistavat tavaraa yleistä kysyntää vastaavan määrän. jos tässä kirjoituksessa ilmilausutut edellytykset toteutuvat, niin ei taloudellisen elimistön päämääränä tule olemaan tuotannon kohottaminen rikkauksien saavuttamiseksi, vaan vasta syntyvät ja moninaisimmilla siteillä toisiinsa liitetyt osuuskunnat tulevat sovittamaan tavarain tuotantonsa yleisen kysynnän mukaan. Sen kautta saadaan tätä tarvetta vastaava suhde syntymään raha-arvon ja tuotantolaitosten välillä yhteiskunnallisessa elimistössä.[6] Raha on terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä todella oleva vain arvonmäärääjä; sillä jokainen kolikko tahi seteli edellyttää valmistunutta tavaraa, jota vastaan ainoastaan rahan omistaja on voinut rahansa saada. Olosuhteet pakottavat ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että raha kadottaa arvonsa sen omistajalle, kun se on menettänyt yllämainitun merkityksensä. Tällaisiin toimenpiteisiin on viitattu. Raha-omaisuus siirtyy määrätyn ajan kuluttua sopivalla tavalla yhteiskunnalle. Ja ettei rahaa, joka ei ole kiinnitetty tuotantoliikkeisiin, talousjärjestön määräyksiä kiertämällä, pidettäisi salassa, voidaan sitä aika-ajoittain leimata tahi painaa uudestaan. Näistä asianhaaroista on myös seurauksena, että kapitaalin antama korko on vuosien kuluessa pienenevä. Raha on kuluva loppuun, niinkuin tavarakin. Tällainen toimenpide valtion puolelta on kuitenkin oikea. "Korkoa korolle" ei enää voi esiintyä. Ken on tehnyt säästöjä, on luonnollisesti toiminut tavalla, joka oikeuttaa hänet sittemmin saamaan niiden vastineeksi tavaraa, kuten tällä hetkellä suoritettu työ oikeuttaa samanaikaisiin vastasaataviin; mutta vaatimuksilla on määrätty rajansa; sillä menneisyyteen perustuvat vaatimukset voidaan tyydyttää vain nykyhetken työllä. Sellaiset vaatimukset eivät saa muodostua taloudellisiksi pakkokeinoiksi. Näillä edellytyksillä saadaan rahakanta oikealle pohjalle. Sillä samapa kuinka rahamuoto muuten olosuhteista riippuen vaihteleekin: rahakanta on oleva talousjärjestön hallituksen järkevä toimenpide. Rahakanta-kysymystä ei mikään valtio tyydyttävästi voi ratkaista lakimääräyksillä; nykyiset valtiot voivat sen ratkaista vain jättämällä siihen tarvittavat välttämättömät toimenpiteet erikoisen taloudellisen järjestön huoleksi.

Puhutaan paljon uudenaikaisesta työnjaosta, sen aiheuttamasta ajansäästöstä, tavarainhyvyydestä, tavarain vaihdosta y.m., mutta harvoin otetaan huomioon, kuinka se vaikuttaa yksityisen ihmisen suhtautumiseen työhönsä. Joka työskentelee työnjakoon perustuvassa yhteiskunnallisessa elimistössä, ei hän oikeastaan milloinkaan ansaitse itse tulojaan, vaan saa ne kaikkien yhteiskunnalliseen elimistöön kuuluvien työllä. Räätäli, joka valmistaa itseään varten takin, ei suhtaudu takkiinsa samalla tavalla kuin ihminen, joka alkutilassa on pakotettu itse hankkimaan kaikki elintarpeensa. Hän valmistaa itselleen takin voidakseen tehdä muille vaatteita; ja takin arvo hänelle riippuu kokonaan muiden toiminnasta. Takki on oikeastaan tuotantoväline. Moni pitänee tätä saivarteluna. Mutta jos hän tarkastelee tavarain arvon muodostamista taloudellisessa kiertokulussa, on hän tuleva toisiin mietteisiin. Hän on silloin huomaava, että työnjakoon perustuvassa talousjärjestössä on mahdotonta tehdä työtä itselleen. Voidaan tehdä työtä vain muille ja antaa muiden tehdä työtä itselleen. On yhtä mahdotonta tehdä työtä itselleen, kuin syödä itse itsensä. Mutta voidaan luoda laitoksia, jotka ovat ristiriidassa työnjaon olemuksen kanssa. Niin tapahtuu, kun tavarain valmistus pannaan tarkottamaan yksityisen ihmisen rikastuttamista sillä omaisuudella, jonka hän kuitenkin on voinut hankkia itselleen vain yhteiskunnallisen elimistön muiden jäsenten avulla. Työnjaon tarkotuksena on, että yksityiset sovittavat elämänsä koko yhteiskunnan oloja silmällä pitäen; se ei siedä taloudellista itsekkyyttä. Jos tätä itsekkyyttä siitä huolimatta esiintyy luokkaetujen tahi muussa muodossa, syntyy siitä yhteiskunnallisesti kestämätön olotila, joka aiheuttaa yleisen sekasorron. Tällainen tilanne vallitsee nykyään. Löytynee useita, joita ei liikuta vaatimus, että oikeudelliset ja muut olot on järjestettävä epäitsekästä työnjakoa silmälläpitäen. Heidän on sitten vedettävä johtopäätökset katsantokannastaan ja ne ovat: kaikki pyrkimykset ovat turhia; yhteiskunnallinen liike ei johda mihinkään tulokseen. Totta onkin, että liikettä ei voida hyödyttää, jollei kiinnitetä huomiota tosi-elämän vaatimuksiin. Se ajatuskanta, johon tämä ajatus perustuu, tahtoo, että ihmiset sovittavat toimintansa yhteiskunnallisen elimistön elinehtojen mukaiseksi.

Kenen käsitteet rajottuvat vain vanhoihin totuttuihin yhteiskuntalaitoksiin, hän säikähtää kuullessaan, että työnjohtajan suhde työntekijään erotetaan talousjärjestön määräysvallasta. Sillä hän pelkää tämän erottamisen johtavan rahanarvon alenemiseen ja alkuperäisten talousolojen palaamiseen. (Rathenau esittää teoksessaan "Vedenpaisumuksen jälkeen" tällaisen mielipiteen, joka hänen kannaltaan näyttää oikealta). Mutta tämän vaaran vastapainona on yhteiskunnallisen elimistön kolmijako. Itsenäisyytensä saavuttanut talousjärjestö on yhdessä oikeusjärjestön kanssa kokonaan erottava rahaolot oikeudelliselle pohjalle lasketuista työläisoloista. Toiselta puolen ei myöskään oikeusoloilla ole suoranaista vaikutusta raha-oloihin. Sillä jälkimmäiset riippuvat kokonaan talousjärjestön johdosta. Oikeussuhde työnjohtajan ja työntekijän välillä ei yksipuolisesti ilmene rahan arvossa, sillä tämähän jää, sittenkun palkka on poistettu, joka merkitsee tavaran ja työvoiman vaihtoarvoa — yksinomaan tavarain (ja palvelusten) vastakkaisten arvojen mittapuuksi. — Tarkastellessa kolmijakoisuuden vaikutusta yhteiskunnalliseen elimistöön, täytyy tulla vakuutetuksi, että se on aikaansaava laitoksia, joita tähän asti valtioissa ei ole löytynyt.

Ja näiden laitosten kautta tullaan poistamaan se, mikä nykyaikana tunnetaan luokkataisteluna. Sillä tämä johtuu siitä, että työpaikka on yhdistetty talouselämän kiertokulkuun. Tämä kirjotus tahtoo kuvata yhteiskunnallista elimistöä, jossa käsite "työpalkka" saa uuden sisällön, samoin kuin entinen käsite "omaisuus" Mutta tämän uudistuksen kautta luodaankin elinvoimaisempi yhteiskunnallinen side ihmisten kesken. — Ainoastaan pintapuolinen tarkastelu voi antaa aihetta väittämään, että näiden aatteiden toteuttamisella ei mitään muuta voiteta, kuin aikapalkan muuttaminen kappalepalkaksi. Olkoonpa niin, että asian yksipuolinen tarkastelu vie tähän johtopäätökseen. Mutta tässä ei sellaista yksipuolista johtopäätöstä ole esitetty oikeana, vaan on pidetty päämääränä, että palkkasopimuksen tilalle otetaan sopimus, jossa työnjohtaja ja työntekijä sitoutuvat jakamaan sen mitä he yhdessä ja koko yhteiskunnallisen elimistön avulla ovat aikaansaaneet. Kenestä työntekijälle tuleva osa työntuloksesta näyttää kappalepalkalta, hän ei huomaa, että tämä "kappalepalkka" (joka oikeastaan ei "palkka" olekaan) saa tuotteen arvon kautta sellaisen merkityksen, että työntekijän yhteiskunnallinen asema muiden yhteiskunnallisen elimistön jäsenten rinnalla tulee aivan toisenlaiseksi, kuin millainen se on yksipuolisesti talouteen perustuvassa luokkavaltiossa. Vaatimus luokkataistelun lopettamisesta tulee silloin tyydytetyksi. — Ken taas kannattaa varsinkin sosialistisissa piireissä vallitsevaa mielipidettä, että on jätettävä kehitykselle itselleen yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaiseminen, ja että ei käy päinsä laatia suunnitelmia, joiden pitäisi toteutua, hänelle täytyy vastata: luonnollisesti jää kehityksen valmistettavaksi, mikä on välttämätöntä, mutta yhteiskunnallisessa elimistössä ovatkin ihmisten aatevaikuttimet todellisuutta. Ja kun on joku aika kulunut ja se toteutunut, mikä tänään liikkuu vain ajatuksissa, silloin on tämä toteutunutkin osana kehityksessä. Sentähden tulee niiden, jotka uskovat vain kehitykseen eikä hedelmällisten aatteiden vaikutukseen, odottaa lopullisine tuomioineen kunnes se, joka tänään on ajatuksissa, on kehitystä. Kuitenkin on silloin enää myöhäistä panna toimeen eräitä asioita, joita tosiolot jo tänään vaativat. Yhteiskunnallisessa elimistössä ei kehitystä voi niin päältäpäin katsella kuin luonnossa, vaan täytyy itse olla kehitystä luomassa. Sentähden on terveelle yhteiskunnalliselle ajatukselle vaarallista, että meidän päivinä tahdotaan niin paljon "todistaa", mikä on yhteiskunnallisesti välttämätöntä, samalla tavalla kuin luonnontieteissä "todistetaan". "Todistuksilla" yhteiskunnallisissa elämän kysymyksissä on merkitystä ainoastaan sille, joka voi nähdä ei ainoastaan sen, joka ilmenee olevaisissa oloissa, vaan senkin, joka piilee ihmisten vaikuttimissa — usein heidän itsensä huomaamatta — ja pyrkii toteutumaan.

Yksi niistä vaikutuksista, joista käy ilmi, että yhteiskunnallisen kolmijakoisuuden perustus on itse inhimillisen yhteiselämän olemuksessa, on tuomariviran erottaminen valtiollisista laitoksista. Viimemainituille kuuluu ihmisten ja ihmisryhmien keskuudessa vallitsevien oikeussuhteiden vahvistaminen. Varsinainen tuomiovalta kuuluu laitoksille, jotka henkinen järjestö luo. Tuomio edellyttää suuressa määrässä, että tuomarilla on mielenlaatua ja käsityskykyä arvostelemaan tuomittavan yksilöllistä asemaa. Sellainen mieliala ja käsityskyky taas edellyttävät, että sama luottamus, jolla ihmiset ovat kiintyneet henkisen järjestön laitoksiin, on myös määräävänä tuomareita asetettaessa. On mahdollista, että henkisen järjestön johtokunta asettaa tuomarit, jotka voidaan valita erilaisimmista henkisistä ammateista ja jotka määrätyn ajan kuluttua palaavat takaisin omiin toimiinsa. Jossain määrin on silloin joka ihminen tilaisuudessa itse valitsemaan ehdokkaiden joukosta viideksi tahi kymmeneksi vuodeksi henkilön, johon hänellä on niin suuri luottamus, että hän tällä aikaa, jos niin tarvitaan, voi alistua hänen tuomioonsa siviili- ja rikosoikeudellisissa asioissa. Jokaisen ihmisen asuinpaikalla tulee silloin aina löytymään niin monta tuomaria, että tällä vaalilla on merkityksensä. Valittajan on sitten aina käännyttävä sen tuomarin puoleen, jonka syytetty hyväksyy. — On syytä ajatella, mikä ratkaiseva merkitys tällaisella laitoksella olisi ollut Itävalta-Unkarilaisilla alueilla. Sekakielisillä seuduilla olisi kuhunkin kansallisuuteen kuuluva voinut valita itselleen tuomarin omaa kansallisuuttaan. Ken tuntee itävaltalaisia oloja, voi arvata kuinka suuresti sellainen laitos olisi edistänyt sovintoa kansallisuuksien kesken. — Paitsi kansallisuuskysymystä löytyy laajoja elämänaloja, joiden tervettä kehitystä tällainen laitos olisi omiaan edistämään. — Erikoisia lakikysymyksiä varten asetetaan ylläkerrotulla tavalla valittujen tuomarien ja oikeuksien rinnalle virkamiehiä, joiden vaalin toimittaa henkisen järjestön johto, mutta joilla kuitenkaan ei ole oikeutta itse tuomita. Sama johto asettaa myöskin vetoamisoikeuden. Tällaisiin edellytyksiin perustuvan elämän olemukseen kuuluu, että tuomari on tilaisuudessa seuraamaan tuomittavan elämäntapoja ja mielenlaatua ja että hän tuomarivirkansa ulkopuolella — jota hän vain määrätyn ajan hoitaa — voi perehtyä tuomittavien ympäristöön. Kuten terve yhteiskunnallinen elimistö kaikilla laitoksillaan on herättävä jäsenissään yhteiskunnallista ymmärtämystä, niin myös tuomaritoimessa olijoissa. Tuomion täytäntöönpano kuuluu oikeusvaltiolle.

Aatteemme mukaisten laitosten luomista muilla elämän aloilla, kuin vasta mainituilla, ei toistaiseksi tarvinne tässä lähemmin selostaa. Sellaista selostusta voisi luonnollisesti jatkaa loppumattomiin.

Ylläkerrotut yksityiset elämänlaitokset ovat osottaneet, että tämän esityksen pohjana oleva ajatuskanta ei, kuten moni voisi luulla — ja kuten tosiaan on luultu, kun allekirjoittanut siellä ja täällä oli asian suullisesti esittänyt tarkota kolmen säädyn, elinkeino-, maanpuolustus- ja opetussäädyn uudistamista. Aivan päinvastaista, kuin tämä säätyjako, tarkotetaan. Ei ole tarkotus jakaa ihmisiä yhteiskuntaluokkiin eikä säätyihin, vaan se on yhteiskunnallinen elimistö itse, joka jaetaan. Mutta juuri sen kautta voi ihminen olla todellinen ihminen. Sillä jako tulee olemaan sellainen, että hän eläessään on kiinnitetty jokaiseen noista kolmesta jäsenestä. Siihen yhteiskunnallisen elimistön jäseneen, johon hän ammattinsa puolesta kuuluu, on hän kiinnitetty asiallisilla syillä; toisien kanssa joutuu hän persoonallisiin suhteisiin, sillä niiden laitokset ovat sellaisessa suhteessa häneen ettei hän voi välttää joutumasta tekemisiin niiden kanssa. Kolmijakoinen on oleva ihmisestä erotettu, hänen elämänpohjansa muodostava yhteiskunnallinen elimistö; jokainen ihminen sellaisenaan yhdistää nuo kolme jäsentä toisiinsa.