Alkulause ja johdanto.

Tehtäviä, jotka nykyajan yhteiskunnallinen elämä eteemme asettaa, ei voida ratkaista keinotekoisten tulevaisuudenunelmien avulla. Jotkut mielipiteet ja tunteiden ilmaukset voivat tosin saada uskomaan, että nämä tahi nuo suunnitelmat, jotka aatteidensa pohjalle on rakentanut, saattaisivat luoda ihmiskunnalle onnentilan; tämä usko voi kasvaa voittamattomaksi vakaumukseksikin; mutta sittenkin on mahdollista ampua kokonaan harhaan siitä, mitä yhteiskunnallinen kysymys nykyään merkitsee, jos tahtoo sellaisen uskon saada toteutetuksi.

Tämän väitteeni voi seuraavalla tavalla kehittää näennäisesti aivan mielettömyyteen, osaten kuitenkin oikeaan. Voi olettaa jonkun löytäneen yhteiskunnalliselle kysymykselle tietopuolisesti aivan oikean "ratkaisun", mutta kuitenkin voisi hänellä olla peräti epäkäytännöllinen usko, jos hän tahtoisi ihmiskunnalle tarjota tätä ajattelemaansa ratkaisua. Sillä me emme elä enää sellaisena aikana, jolloin saisi uskoa voivansa tällä tavalla vaikuttaa julkisessa elämässä. Ihmisten mieliala ei ole sellainen, että he julkiseen elämään katsoen voisivat sanoa: tuolla näette erään, joka ymmärtää, mitkä yhteiskunnalliset laitokset ovat tarpeellisia; mitä hän tarkottaa, sen me tahdomme toteuttaa.

Tätä tietä eivät ihmiset laisinkaan halua ottaa vastaan yhteiskunnallisen elämän aatteita. Tämä kirjanen, joka jo on saavuttanut jokseenkin laajan levikin, tahtoo ottaa huomioon tämän tosiasian. Ne, jotka ovat leimanneet sen utopistiseksi (haaveilevaksi), eivät ole ollenkaan käsittäneet sen perimmäistä tarkotusta. Enimmän ovat sitä utopistiseksi soimanneet ne, jotka itse tahtovat itse utopistisesti ajatella. He näkevät muissa sen, mikä on varsinainen piirre heidän omassa ajatustavassaan.

Käytännöllisesti ajattelevat ovat nykyään jo saaneet sen kokemuksen julkisesta elämästä, että utopistisella aatteella, näyttäköönpä kuinkakin vakuuttavalta, ei ole lainkaan menestystä. Ja kuitenkin tuntuu useista, että heidän esim. taloudellisella alalla tulisi lähestyä lähimmäisiään sellaisella. Mutta heidän täytyy saada itselleen selväksi, että he puhuvat turhaan. He eivät silloin lainkaan hyödytä lähimmäisiään esityksellään.

Tämä pitäisi ottaa huomioon kokemuksen opetuksena. Sillä se viittaa erääseen tärkeään tosiasiaan nykyaikaisessa julkisessa elämässä. Tarkotan sitä elämälle vierasta katsanto kantaa, jolla suhdautaan kaikkeen, mitä esim. taloudellinen todellisuus vaatii. Kuinka sitten saattaisi toivoakaan voivansa selviytyä julkisen elämän sekavissa olosuhteissa, kun niitä lähestyy elämälle vieraalla ajatustavalla?

Tämä kysymys ei ole suinkaan mieluisa. Sillä se pakottaa tunnustamaan ajattelevansa elämälle vieraalla tavalla. Ja kuitenkin se tunnustus on tehtävä, jollei tahdota pysyä vieraana "yhteiskunnalliselle kysymykselle". Sillä ainoastaan käsittelemällä tätä kysymystä yhtenä nykyaikaisen sivistyksen tärkeimmistä puolista, voi päästä selvyyteen, mitä yhteiskunnallinen elämä tarvitsee.

Tämä kysymys viittaa nykyaikaisen henkielämän muodostumiseen. Uudenaikainen ihmiskunta on kehittänyt henkielämän, joka on suuresti riippuvainen valtiollisista laitoksista ja taloudellisista voimista. Ihminen pannaan jo lapsena valtion kasvatuksen ja opetuksen alaiseksi. Hän voi saada ainoastaan sellaisen kasvatuksen, kuin hänen ympäristönsä taloudelliset olosuhteet myöntävät.

Tästä voisi helposti johtua uskomaan, että juuri sentähden ihmisen pitäisi olla hyvin mukautunut nykyaikaisiin olosuhteisiin. Sillä valtiolle on mahdollista muodostaa kasvatus- ja opetuslaitokset ja sen kautta julkisen henkielämän oleellinen puoli tavalla, joka parhaiten tyydyttää inhimillistä yhteiskuntaa. Ja senkin saattaisi helposti uskoa, että ihmisestä sen kautta tulisi mahdollisimman paras jäsen inhimilliseen yhteiskuntaan, että hänet kasvatetaan niitä taloudellisia mahdollisuuksia silmällä pitäen, joiden piirissä hän kehittyy, ja että hän tämän kasvatuksen kautta joutuu siihen asemaan, jonka nämä taloudelliset mahdollisuudet hänelle osottavat.

Tämän kirjasen täytyy ottaa suorittaakseen tähän aikaan vähemmän miellyttävä tehtävä, näyttää, että julkisen elämämme sekavuus johtuu henkielämän riippuvaisuudesta valtiosta ja talouselämästä. Ja sen täytyy voida näyttää, että henkielämän vapautus tästä riippuvaisuudesta muodostaa osan niin polttavasta yhteiskunnallisesta kysymyksestä.

Tämän kautta kääntyy kirjaseni laajalle levinneitä harha luuloja vastaan. Että valtio on ottanut hoitoonsa opetus laitoksen, sitä on kauvan pidetty ihmiskunnan kehitykselle terveellisenä. Ja sosialisesti ajattelevat voivat tuskin muuta kuvitellakkaan, kuin että yhteiskunnan on kasvatettava yksilö palvelukseensa omien menettelytapojensa mukaisesti.

Ei tahdota mielellään ottaa oppiakseen, mikä tähän aikaan on aivan välttämätöntä tällä alalla. Sitä, että ihmiskunnan kehityksen myöhäisempinä aikoina voi olla erehdystä, mikä aikaisemmin on ollut oikeata. Ihmiskunnan nykyaikaisten olosuhteitten kehitykselle oli välttämätöntä, että opetuslaitos ja sen kautta julkinen henkielämä joutui pois niiden piirien käsistä, jossa se keskiaikana oli ollut, valtion huostaan. Mutta tämän asiantilan edelleen jatkaminen on raskas yhteiskunnallinen erehdys.

Sen on tämä kirjanen ensimäisessä osassaan osottava. Valtiolaitoksen puitteissa on henkielämä saavuttanut vapautensa; se ei voi tästä vapaudestaan oikein hyötyä, ellei sille suoda täydellistä itsehallintoa. Henkielämän olemukseen kuuluu saada olla täydellisesti itsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä. Kasvatus- ja opetuslaitos, joista koko henkinen elämä on lähtösin, on jätettävä niiden hallittavaksi, jotka kasvattavat ja opettavat. Tässä hallituksessa älköön saako sanan- eikä toimivaltaa kukaan, joka toimii valtiollisella tahi taloudellisella alalla. Jokaisen opettajan on käytettävä ainoastaan niin paljon aikaa opetukseen, että hän voi myös ottaa osaa alallaan hallinnolliseen toimintaan. Hän on silloin huolehtiva hallituksesta yhtä paljon, kuin hän huolehtii itse kasvatuksesta ja opetuksestakin. Ei kenkään ole oikeutettu antamaan määräyksiä, joka ei samalla itse ole mukana varsinaisessa opetuksessa ja kasvatuksessa. Ei mikään parlamentti, ei mikään henkilö, vaikkakin hän ehkä joskus olisi ottanut osaa opetukseen, mutta ei sitä enää tee, saa sananvaltaa. Mitä kokemuksia opetuksessa välittömästi saavutetaan, ne hyödyttävät myös hallintoa. Luonnollisesti sellaisessa laitoksessa asiantuntemus ja ammattitaito pääsevät korkeimmassa mahdollisessa määrässä vaikuttamaan.

Tässä tietysti voidaan väittää vastaan, ettei sellainenkaan henkielämän itsehallinto kaikessa ole täydellinen. Mutta se ei todellisessa elämässä ole tarpeellistakaan. Ainoastaan paras mahdollinen pyritään saavuttamaan. Ihmislapsessa kytevät kyvyt tulevat todella yhteiskunnan hyväksi, kun niiden kehityksestä saavat huolehtia ainoastaan ne, jotka henkisten tarkotusperien nojalla pystyvät antamaan niistä ratkaisevan arvostelun. Kuinka kauvas siihen tahi tähän suuntaan lapsi on kasvatettava, siitä voidaan arvostelu antaa ainoastaan vapaassa hengenyhdyskunnassa. Ja mitä on tehtävä antaakseen pontta tällaiselle arvostelulle, siitä voidaan päättää ainoastaan tällaisessa yhdyskunnassa. Sieltä voivat valtio ja talouselämä ammentaa voimia, joita ne eivät voi itselleen antaa, jos muodostavat henkielämän omien näkökohtiensa mukaisesti.

Sopusoinnussa sen kanssa mitä tässä kirjasessa on esitetty, on myöskin, että valtiota ja talouselämää palvelevista opetuslaitoksista ja siitä, mitä niissä opetetaan, huolehtivat vapaan henkielämän toimitsijat. Lakimieskoulut, kauppakoulut, maataloudelliset ja teollisuusoppilaitokset muodostuvat vapaan henkielämän mukaisesti. Tämä kirjoitus on välttämättömästi löytävät vastustusta monissa ennakkoluuloissa, jos siitä vetää tämän — oikean — johtopäätöksen. Mutta mistä johtuvat nämä ennakkoluulot? Niiden yhteiskuntavastaisen hengen oppii käsittämään kun ottaa huomioon, että ne pohjaltaan ovat peräisin siitä itsetiedottomasta uskosta, että kasvattajien tulee olla elämälle vieraita, epäkäytännöllisiä, ihmisiä. Heiltä ei voida odottaakaan, että he itsestään loisivat laitoksia palvelemaan elämän käytännöllisiä tarkotuksia. Sellaisia laitoksia pystyvät luomaan ainoastaan ne, jotka itse seisovat keskellä käytännöllistä elämää, ja kasvattajien tulee noudattaa niitä suuntaviivoja, joita heille annetaan.

Näin ajatteleva ei huomaa, että kasvattajat, jotka eivät itse kykene antamaan itselleen suuntaviivoja pienimmästä suurimpaan juuri sen kautta vieraantuvat elämästä ja tulevat epäkäytännöllisiksi. Heihin voidaan silloin istuttaa periaatteita, jotka ovat peräisin näennäisesti hyvinkin käytännöllisistä ihmisistä; he eivät pysty kasvattamaan oikeita käytännön miehiä elämää varten. Yhteiskuntavastainen tilanne on sen kautta syntynyt, ettei käytetä yhteiskunnallisen elämän palvelukseen ihmisiä, joissa kasvatuksen kautta on herännyt yhteiskunnallinen tunne. Yhteiskunnallisen tunteen elähyttämiä ihmisiä voi ainoastaan sellainen kasvatustapa tuottaa, jota yhteiskunnallisesti tuntevat johtavat ja määräävät. Yhteiskunnallista kysymystä ei milloinkaan saada oikein ratkaistuksi, jollei kasvatus- ja henkikysymystä käsitellä sen oleellisena osana. Yhteiskuntavastaista mielialaa ei kasvateta ainoastaan taloudellisten laitosten kautta, vaan myös sen kautta, että ihmiset näissä laitoksissa käyttäytyvät yhteiskuntavastaisesti. Ja se on yhteiskuntavastaista, että nuorison kasvatus ja opetus jätetään henkilöille, jotka sen kautta jäävät elämälle vieraiksi, että heidän toimintansa suunta ja sisällys määrätään ulkoapäin.

Valtio perustaa lainopillisia oppilaitoksia. Valtio vaatii niissä opetettavaksi sen sisältöistä lakitiedettä, jonka se omia tarkoitusperiään silmälläpitäen on valtiomuotonsa ja hallituksensa perustaksi omistanut. Laitokset, jotka ovat kokonaan lähtösin vapaasta henkielämästä, ammentavat lakitieteensä sisällyksen itse tästä henkielämästä. Valtion on odottaminen, mitä sille tämä vapaa henkielämä on tarjoava. Se on hedelmöityvä niistä elävistä aatteista, jotka voivat lähteä ainoastaan sellaisesta henkielämästä.

Tämän henkielämän piiriin taas kuuluvat ne ihmiset, jotka vapaasta vakaumuksestaan antautuvat käytännölliseen elämään. Mutta siitä ei tule käytännöllistä elämää, mikä on lähtöisin kasvatuslaitoksista, joita paljaat "käytännönmiehet" järjestävät ja joissa elämälle vieraat henkilöt antavat opetusta, vaan yksistään siitä, joka on lähtösin kasvattajista, jotka omalta näkökannaltaan ymmärtävät elämää ja käytäntöä. Miten vapaan henkielämän hallinta on yksityiskohtaisesti järjestettävä, siitä tullaan tässä kirjasessa antamaan joitakin viittauksia.

Haaveilijat tulevat tämän kirjasen johdosta tekemään kaikenlaisia kysymyksiä. Huolestuneet taiteilijat ja muut henkisen työn tekijät tulevat sanomaan: niin, onkohan sitten lahjakkuus paremmin menestyvä vapaassa henkielämässä, kuin nykyisessä valtion ja taloudellisten voimain ylläpitämässä? Tällaisten kyselijäin pitäisi ottaa huomioon, ettei tämä kirjanen missään suhteessa tahdo olla utopistinen. Siinä ei siis lainkaan tulla teoreettisesti päättelemään: tämän tahi tuon asian tulee olla niin tahi näin. Vaan se tahtoo olla innostajana perustamaan ihmisyhdyskuntia, joiden yhteiselämä on omiaan luomaan yhteiskunnallisesti arvokasta. Ken ei arvostele elämää teoreettisten ennakkoluulojen, vaan kokemusten perustuksella, hän on itselleen sanova: jokainen luontaisten lahjojensa mukaan vapaasti työskentelevä saa toivoa saavansa oikeudenmukaisen arvostelun vapaassa henkiyhdyskunnassa, jota ei mikään estä omien periaatteidensa mukaan ohjaamasta elämäänsä.

"Yhteiskunnallisen kysymyksen" ei voi sanoa vasta nyt ihmisten keskuuteen ilmestyneen eikä se ole asia, jonka pari ihmistä tahi parlamentti voisi ratkaista ja joka sitten olisi lopullisesti ratkaistu. Se on alkeellinen osa koko uudemmasta kulttuurielämästä ja on kerran ilmestyttyään, edelleen pysyvä. Se on maailman historiallisen kehityksen jokaisena hetkenä yhä uudelleen ratkaistava. Sillä ihmiselämä on uusimpana aikana joutunut sellaiseen tilaan, jossa yhteiskuntaa tukevista laitoksista vähitellen tulee yhteiskunta vastaisia. Nämä on yhä uudelleen kukistettava. Niin kuin elimistö jonkun aikaa kylläisyyden jälkeen alkaa tuntea nälkää, samoin yhteiskunnallinen elimistökin joutuu asiain säännöllisestä tilasta epäsäännöllisen. Yhteislääkettä yhteiskunnallisten olojen järjestämiseksi löytyy yhtä vähän, kuin ravintoainetta, joka ainaiseksi poistaisi näläntunteen. Mutta ihmiset voivat yhtyä sellaisiksi yhdyskunniksi, että heidän elävän yhteistoimintansa kautta olevaiset olot aina uudelleen saadaan muuttumaan yhteiskunnallisiksi. Sellainen yhteiskunta on itseään hallitseva yhteiskunnallisen elimistön henkinen jäsen.

Samoin kuin nykyaikaisista kokemuksista seuraa yhteiskunnallisena vaatimuksena henkielämän alalla vapaa itsehallinto, samoin talouselämän alalla assosiatiivinen (yhteistoiminnallinen) työ. Talouselämään kuuluu nykyisessä ihmiskunnassa tavaraintuotanto, tavarainkiertokulku ja tavarainkulutus. Näiden kautta tulevat inhimilliset tarpeet tyydytetyiksi; ja kaikissa niissä ovat ihmiset itse tavalla tahi toisella toiminnallaan osallisina. Jokaisella on niissä erikoisharrastuksensa; jokaisen täytyy omalta mahdolliselta osaltaan olla niissä mukana. Mitä kukin todella tarvitsee, sen hän ainoastaan itse tietää ja tuntee; mitä hänen on toimitettava, siitä hän saa selvän kiinnittämällä tuomionsa ympärillään vallitseviin olosuhteisiin. Näin ei ole aina ollut eikä tänä päivänäkään ole vielä kaikkialla maan päällä; nykyisen ihmiskunnan sivistyneen osan keskuudessa on asianlaita kuitenkin niin.

Talouselämän rajat ovat ihmiskunnan kehityksen kuluessa laajentuneet. Suljetusta kotitaloudesta kehittyi kaupunkitalous, tästä valtiotalous. Tänään ollaan maailmantalouden kynnyksellä. Vanhasta tosin jää vielä huomattava osa uuteen; paljon merkkejä uudesta saattoi jo nähdä vanhassa. Mutta ihmiskunnan kohtalo riippuu siitä, että kehitys on määrätyissä olosuhteissa noudattanut pää-asiallisesti yllä kuvattua astejärjestystä.

On mieletöntä koettaakaan järjestellä taloudellisia voimia abstraktisessa maailmanyhdyskunnassa. Yksityistaloudet ovat kehityskulun aikana laajalti sulautuneet valtiotalouteen. Kuitenkin ovat valtiollisten yhdyskuntien muodostumiseen vaikuttaneet muutkin kuin taloudelliset voimat. Seurauksena siitä, että niistä tahdottiin muodostaa taloudellisia yhdyskuntia, on uusimman ajan yhteiskunnallinen sekasorto. Taloudellinen elämä etsii omia valtiollisista laitoksista ja valtiollisesta ajattelutavastakin riippumattomia muotojaan. Tämä käy sille mahdolliseksi ainoastaan siten, että muodostetaan puhtaasti taloudellisia näkökohtia seuraten yhtymiä kuluttaja-, kauppias- ja tuottajapiireistä. Olosuhteiden pakosta on sellaisten yhtymien laajuus järjestyvä itsestään. Liiaksi pienten yhtymien toiminta kävisi liian kalliiksi, liiaksi suurten toimintaa kävisi liian vaikeaksi taloudelliselta kannalta silmällä pitää. Kukin yhtymä on löytävä elämäntarpeittensa pakosta tien säännölliseen vuorovaikutukseen toisten samallaisten kanssa. Ei tarvitse olla huolissaan, että kukaan, jonka toiminta vaatii tiheätä asuinpaikan vaihdosta, tulisi siitä estetyksi sellaisten yhtymien kautta. Hän voi helposti siirtyä yhtymästä toiseen, jos siirtymisen vaikuttimena ovat taloudelliset edut eikä valtiollinen järjestelmä. Tällaisen yhtymän keskuudessa voidaan suunnitella laitoksia, jotka toimivat yhtä keveästi, kuin rahaliike.

Yhtymän keskuudessa on ammattitaidon ja asiantuntemuksen perustukselle vallitseva laajakantoinen yhteisetujen sopusointu. Tällöin eivät lakimääräykset säännöstele tavarain valmistusta, kiertokulkua ja kulutusta, vaan ihmiset suoranaisten tietojensa nojalla ja oman etunsa tähden. Ottaen persoonallisesti osaa yhteistoiminnalliseen elämään voivat ihmiset tällaisen välttämättömän taidon saavuttaa; sen kautta taas, että etujen täytyy keskinäisen sopimuksen nojalla pysyä tasapainossa, tulevat tavarat kiertämään todellisessa arvossaan. Tällainen yhteenliittyminen taloudellisten näkökohtien nojalla on vallan toista, kuin esim. ammattiliitot. Niiden toiminnassa seurataan periaatteita, jotka uudempina aikoina ovat muodostuneet valtiollisessa ja poliitillisessa elämässä. Niissä parlamenteerataan; ei sovita taloudellisten näkökohtien nojalla siitä, mitä yhden on suoritettava toiselle. Assosiatsioneihin ei kuulu palkkatyöläisiä, jotka valtaansa turvautuen vaativat työnantajalta mahdollisimman korkeita palkkoja, vaan niissä käsityöläiset ovat tuotannon henkisten johtajien ja tuotteiden kuluttajien kanssa yhteistoiminnassa määrätäkseen hintojen järjestelyn kautta suorituksien vasta suoritukset. Se ei voi tapahtua parlamenttaamalla kokouksissa. Niitä on varottava. Sillä kuka tekisi työtä sillä aikaa, kun lukemattomat ihmiset kuluttavat aikansa keskustelemalla työstä. Mutta sopimalla ihmiset keskenään ja assosiatsionit keskenään sujuu kaikki muu työn ohessa. Siihen tarvitaan vaan, että yhteenliittyminen vastaa työntekijäin tietoja ja kuluttajain harrastuksia.

Tätä älköön kutsuttako utopiaksi. Sillä emmehän ole sanoneet: tämä on järjestettävä niin tahi näin. Olemme vaan viitanneet siihen, kuinka ihmiset itse järjestävät asiansa, jos he tahtovat toimia liitoissa, jotka vastaavat heidän käsityskykyään ja harrastuksiaan.

Että he sellaiseen yhteistoimintaan liittyvät, siitä pitää huolen luonto niin pian kun valtio ei aseta heidän eteensä esteitä; sillä luonto synnyttää tarpeet. Toiselta puolen voi siihen vaikuttaa vapaa henkielämäkin, sillä se kasvattaa tietoisuuden, jonka tulee vaikuttaa yhteiskunnassa. Joka kokemuksen nojalla ajattelee, hänen täytyy myöntää, että sellaisia yhteistoiminnallisia liittoja voi nousta joka hetki ja ettei niissä ole mitään utopistista. Niiden syntymiselle ei ole esteenä mikään muu, kuin se, että nykyajan ihminen tahtoo järjestellä taloudellisen elämän ulkoapäin siinä merkityksessä, kuin järjestö-ajatus häneen on tullut ulkoapäin. Vastakohtana tälle järjestelmälle, joka tahtoo ulkoapäin liittää ihmiset toisiinsa tuotannon tähden, on se taloudellinen järjestelmä, joka perustuu vapaaseen assosioitumiseen. Assosioituessa liittyy ihminen toiseen vapaaehtoisesti ja suunnitelmanmukaisuuden antaa kokonaisuudelle yksityinen järki. — Voitanee sanoa: mitä hyötyä siitä sitten on, että varaton assosioituu varakkaan kanssa? Voihan olla parempi, sanotaan, että kaikki tuotanto ja kulutus järjestellään ulkoapäin. Mutta tällainen järjestely sitoo yksilön vapaan luomisvoiman ja riistää talouselämältä sen lisätuotannon, joka voi lähteä ainoastaan tästä vapaasta luomisvoimasta. Kokeiltakoonpa vaan kerrankaan, kaikista ennakkoluuloista huolimatta, assosioimalla tänäpäivänä varaton varakkaan kanssa. Jolleivät asiaan puutu muut kuin taloudelliset voimat, silloin täytyy varakkaan välittömästi korvata varattoman palvelus vastapalveluksella. Nykyään ei tällaisia asioita käsitellä kokemusperäisten elämän vaistojen perustuksella; vaan luokka- ja muista ei-taloudellisista eduista johtuvien tunteiden nojalla. Nämä saattoivat kehittyä sentähden, ettei nykyisempinä aikoina, jolloin juuri taloudellinen elämä on käynyt yhä monimutkaisemmaksi, ole jaksettu pysyä tämän rinnalla puhtaasti taloudellisilla aatteilla. Henkielämän epävapaus on tämän estänyt. Taloutta harjoittavat ihmiset ovat perinnäistapojen sokaisemat; he eivät näe talouselämätä muuntelevia sisäisiä voimia. He työskentelevät kiinnittämättä huomiota ihmiselämän kokonaisuuteen. Assosiatsiooneissa oppii toinen toiselta, mitä hänen välttämättä tulee tietää. Siten saavutetaan taloudellinen kokemus siitä, mikä on mahdollista, kun ihmiset, joilla kullakin on tietoja ja kokemusta omalta alaltaan, saavat yhteisesti asioita päättää.

Kuten vapaassa henkielämässä ainoastaan siinä itsessään piilevät voimat vaikuttavat, samoin assosiatiivisesti muodostetussa talousjärjestelmässäkin ainoastaan taloudelliset arvot, jotka kehittyvät assosiatsioonien kautta. Mitä yksilön on talouselämässä tehtävä, se seuraa yhteiselämästä niiden kanssa, joiden kanssa hän on taloudellisesti assosioitu. Sen kautta on hänellä juuri niin paljon vaikutusvaltaa yleiseen talouteen, kuin mikä vastaa hänen tuotantoaan. Kuinka tuotantokyvyttömät kiinnitetään talouselämään siitä tulen tässä kirjoituksessa tekemään selvää. Suojelemaan heikkoa voimakasta vastaan kykenee ainoastaan talouselämä, joka on kehitetty omista voimistaan.

Näin voi yhteiskunnallinen elimistö jakautua kahteen itsenäiseen jäseneen, jotka juuri sen kautta tukevat toisiaan, että molemmilla on ominainen hallintonsa, joka perustuu sen erikoisiin voimiin. Mutta molempien näiden väliin täytyy mahtua kolmannen. Se on yhteiskunnallisen elimistön varsinainen valtiollinen jäsen. Siinä pääsee kuuluviin kaikki se, jonka tulee riippua kunkin täysi-ikäiseksi päässeen ihmisen arvostelusta ja tunteista. Vapaassa henkielämässä toimii kukin erikoisten kykyjensä mukaan, talouselämässä taas täyttää kukin paikkansa sen mukaan, mikä rengas hän on assosiatsionissa. Julkisessa valtiollis-oikeudellisessa elämässä tunnustetaan hänen puhtaasti inhimillinen merkityksensä, sikäli kun se on riippumaton hyvinvoinnista, joilla hän vaikuttaa vapaassa henkielämässä, ja riippumatta siitä, minkä arvon hänen valmistamansa tavarat assosiatiivisen talouselämän kautta saavat.

Tässä kirjassa tullaan näyttämään, kuinka työ laatuunsa ja siihen käytettyyn' aikaan nähden on tärkeä asia tässä valtiollisoikeudellisessa valtioelämässä. Siinä ovat kaikki toistensa vertaisia, koska siinä neuvotellaan ja toimitaan aloilla, joilla jokainen ihminen on yhtä arvostelukykyinen. Ihmisten oikeudet ja velvollisuudet säännöstellään tässä yhteiskunnallisen elimistön jäsenenä.

Koko yhteiskunnallisen elimistön yhtenäisyys syntyy sen kolmen jäsenen itsenäisestä kehityksestä. Kirja on osottava, kuinka liikkuvan pääoman ja, tuotantovälineiden vaikutus, maan ja mannun käyttö voivat muodostua näiden kolmen jäsenen yhteistoiminnan kautta. Joka tahtoo "ratkaista" yhteiskunnallisen kysymyksen edeltäpäin harkitun tahi jotenkin muuten syntyneen talousmuodon avulla, hän ei ole tässä kirjoituksessa löytävä käytännöllisyyttä; mutta joka elämän kokemuksiin nojaten tahtoo innostaa ihmisiä sentapaisiin yhteenliittymisiin, joissa he parhaiten oppivat tuntemaan yhteiskunnalliset tehtävät ja niihin antautumaan, hän ei kuitenkaan kieltäne kirjantekijällä olleen todella käytännöllisen elämän harrastusta.

Kirja on ensikerran julkaistu vuoden 1919 huhtikuussa. Silloisia lausuntojani olen täydentänyt aikakausilehdessä "Dreigliederung des sozialen Organismus" julaistuilla kirjoitelmillani, jotka sittemmin ovat kootut kirjaseksi "In Ausführung der Dreigliederung des sozialen Organismus".

On helppo havaita, ettei näissä molemmissa teoksissa niinkään paljon puhuta yhteiskunnallisen liikkeen päämääristä, kuin teistä, joita myöten yhteiskunnallisessa elämässä olisi kuljettava. Ken elämänkokemusten nojalla ajattelee, hän tietää, että yksityiset päämäärät voivat esiintyä erilaisissa muodoissa. Ainoastaan sille, joka elää abstraktissa ajatuksissa, kaikki näyttää yhden kaavan mukaan valetulta. Sellainen moittii usein elämässä opittua käytännöllisyyttä, koska se ei hänen mielestään ole kyllin täsmällinen, kyllin "selvästi" esitetty. Monet, jotka luulevat olevansa käytännönmiehiä, ovatkin juuri sellaisia kaavojenmiehiä. He eivät ota huomioon, että elämä voi pukeutua moninaisimpiin muotoihin. Se on juokseva elementti. Ken tahtoo sen mukana mennä, hänen täytyy mukautua ajatuksillaan ja tunteillaan juoksevaan pohjavirtaan. Yhteiskunnallisiin tehtäviin voidaan käydä käsiksi ainoastaan näin ajatellen.

Elämän varrella tehdyistä havainnoista ovat aatteet tähän kirjoitukseen ammennetut; tältä kannalta ne myös soisin ymmärrettävän.