II. Elämän vaatimia ja todellisuuden mukaisia yhteiskunnallisten kysymysten ja tarpeitten ratkaisukokeita.

Sen, mikä on antanut nykyajan yhteiskunnalliselle kysymykselle erikoisen leiman, voi sattuvimmin lausua seuraavasti: teollisuuteen perustuva talouselämä ja uudenaikainen kapitalismi, ne ovat vaikuttaneet jonkinlaisella itsestään ymmärrettävällä luonnonmukaisuudella ja tuottaneet uudenaikaiselle yhteiskunnalle eräänlaisen sisäisen järjestyksen. Samalla kun inhimillinen luomakyky on kiintynyt siihen, minkä tekniikka ja kapitalismi ovat aikaansaaneet, on se laiminlyönyt muut haarat, muut yhteiskunnallisen elimistön jäsenet. Mutta näille on inhimillisen itsetietoisuuden välttämättömästi myöskin osotettava oikea toimiala, jos yhteiskunnallinen elimistö tahdotaan terveenä pysyttää.

Antaakseni tässä luonteenomaisen kuvan yhteiskunnallisen kysymyksen kaikinpuoliseen tarkasteluun kehoittavista vaikuttimista sallittanee minun selvyyden vuoksi käyttää vertausta. Mutta on huomattava, ettei tällä vertauksella tarkoteta mitään muuta, kuin juuri vertausta. Sellainen voi olla avuksi inhimilliselle käsityskyvylle ohjatakseen sitä juuri siihen suuntaan, mikä on välttämätön, jos tahtoo saada oikean kuvan yhteiskunnallisen elimistön tervehtymisestä. Kenen tältä kannalta on pakko tarkastella yhtä monimutkaisemmista elimistöistä, ihmisellistä elimistöä, hänen täytyy kiinnittää huomionsa siihen, että tässä ihmisellisen elimistön olemuksessa ilmenee kolme rinnakkain, mutta joltisen itsenäisesti toimivaa järjestelmää. Nämä kolme rinnakkain toimivaa järjestelmää voidaan kuvata jokseenkin seuraavalla tavalla. Ihmisellisessä elimistössä toimii ensinnäkin se järjestelmä, joka käsittää hermo- ja aistielämän. Voisipa sitä tärkeimmän elimensä mukaan, johon hermo- ja aistielämä ovat keskitetyt, nimittää pää-elimistöksi.

Toisena ihmisellisen rakenteen jäsenenä on tunnustettava, jos tätä rakennetta todella halutaan ymmärtää, mitä minä tahtoisin nimittää rytmilliseksi järjestelmäksi. Se käsittää hengityksen ja verenkierron, se on kaiken, mikä ilmenee ihmisellisen ruumiinrakenteen rytmillisinä ilmiöinä.

Kolmantena järjestelmänä on vihdoin pidettävä kaikkea, mikä on elintä ja niiden toimintaa varsinaisen aineenvaihdon yhteydessä.

Näihin kolmeen järjestelmään sisältyy kaikki, mikä tarkoituksen mukaiseen vuorovaikutukseen sovitettuna ylläpitää ihmisellisen elimistön säännöllisen kokonaistoiminnan.[2]

Minä olen koettanut sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mitä luonnontieteellinen tutkimus jo tällä haavaa voi sanoa, ainakin suurin piirtein kuvailla tätä ihmisellisen elimistön luonnollista kolmijakoisuutta kirjassani "Sielunarvoituksista". Minulle on käynyt selväksi, että biologia, fysiologia, koko luonnontiede, mitä ihmiseen tulee, kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa on omaksuva sellaisen käsityskannan ihmisellisestä elimistöstä, että nämä kolme jäsentä pääjärjestelmä, verenkiertojärjestelmä tahi rinta-järjestelmä ja aineenvaihto-järjestelmä sen kautta ylläpitävät koko ihmisellisen elimistön toimintaa, että niiden toiminta on joltisenkin itsenäistä ja että täydellistä elintoiminnan keskitystä ihmisellisessä elimistössä ei löydy, vaan että jokainen näistä järjestelmistä on erikoisessa suhteessa ulkomaailmaan. Pää-järjestelmä aistineen, verenkierto- eli rytmillinen järjestelmä hengitystoimintoineen ja aineenvaihto ravinto- ja liikuntoelimineen.

Luonnontieteellisiin menettelytapoihin katsoen ei vielä olla tultu aivan niin kauas, että varsinaisissa luonnontieteellisissä piireissä annettaisiin sille, mitä tässä olen esittänyt ja henkitieteelliseltä pohjalta lähtien koettanut luonnontieteeseen sovittaa, niin yleinen tunnustus, kuin tiedon edistämisen kannalta olisi suotavaa.

Mutta se on vain merkkinä siitä, että tottumuksemme ajatella ja koko tapamme kuvailla itsellemme maailmata ei vielä ole täydellisesti sopusoinnussa sen kanssa, mikä esim. ihmisellisessä elimistössä ilmenee luonnon toiminnan sisäisenä olemuksena. Tässä voitaisiin kyllä sanoa: no niin, antaa luonnontieteen tulla perästä, se on askel askeleelta saavuttava ihanteensa, se on vielä kerran tunnustava teidänkin katsantokantanne. Mutta yhteiskunnallisen elimistön tarkasteleminen ei siedä lykkäystä. Ei ainoastaan ammattimiehen, vaan myöskin jokaisen ihmissielun, — sillä jokainen ihmissieluhan on osa yhteiskunnallisen elimistön toiminnasta — tulee ainakin vaistomaisesti tietää, mitä tämä yhteiskunnallinen elimistö välttämättömästi tarvitsee. Terve ajattelu ja tunne, terve tahto ja halu ottaa osaa yhteiskunnallisen elimistön uudistamiseen voi ainoastaan sikäli kehittyä, kuin ollaan vaikkapa vain vaistomaisesti tietoisia, että tämän yhteiskunnallisen elimistön ollakseen terve tulee olla yhtä kolmijakoinen kuin luonnollinen elimistö sitä on.

Siitä saakka, kun Schäffle kirjoitti kirjansa yhteiskunnallisen elimistön rakenteesta, on etsitty vertauskohtia luontoppaleen — sanokaamme ihmisellisen elimistön — ja ihmisellisen yhteiskunnan välillä. On tahdottu määrätä, mikä yhteiskunnallisessa elimistössä vastaa soluja, mikä solustoa, mikä kudosta j.n.e. Onpa äskettäin ilmestynyt teos Mereyltä "Maailmanmuunnoksista", jossa eräät luonnotieteelliset tosiasiat ja luonnontieteelliset lait ilman muuta — kuten arvellaan — sovitetaan ihmiselliseen yhteiskuntaelimistöön. Kaiken tämän, kaikkien näiden vertailuleikkien kanssa, ei sillä, mitä tässä kirjoituksessa tarkotetaan, ole kerrassaan mitään yhteyttä. Vaan ken luulee näissäkin tarkasteluissa samallaista vertailuleikkiä luonnollisen ja yhteiskunnallisen elimistön välillä harjoitettavan, hän vain todistaa olevansa kykenemätön tämän esityksen henkeen syventymään. Sillä eihän tässä pyritä mitään luonnontieteellisiin tosiasioihin soveltuvia totuuksia istuttamaan yhteiskunnalliseen elimistöön; vaan vallan toista: että inhimillinen ajattelu, inhimillinen tunne oppisi luonnonmukaista elimistöä katsellessaan erottamaan elinkykyisen ja sitten sovittamaan tämän tutkistelutavan yhteiskunnalliseen elimistöönkin. Sovelluttaessa ilman muuta yhteiskunnalliseen elimistöön se, minkä luulee oppineensa luonnollisesta elimistöstä, kuten usein tapahtuu, osotetaan, ettei tahdota oppia pitämään yhteiskunnallista elimistöä yhtä itsenäisenä ja omien lakiensa alaisena, mikä kyllä pidetään tarpeellisena luonnollisen elimistön ymmärtämiseksi. Siinä silmänräpäyksessä, jolloin asetutaan yhtä objektiiviselle (ulkokohtaiselle) kannalle yhteiskunnallisen elimistön itsenäisyyteen nähden, kuin luonnontutkija asettuu luonnolliseen elimistöön nähden, käsittääkseen sen — yhteiskunnallisen elimistön — lakeja, siinä silmänräpäyksessä häipyvät tutkimuksen vakavuuden tieltä kaikki vertailuleikit.

Saattaisi myöskin ajatella tämän tutkimuksen perustuvan siihen uskoon, että yhteiskunnallinen elimistö pitäisi rakentaa "harmaiden", luonnontieteestä lainattujen teoriiojen nojaan. Tämä käsityskanta on esityksestämme niin kaukana, kuin mahdollista. Tarkoitamme aivan toista. Ihmiskunnan nykyinen sairaudentila vaatii, että kussakin yksityisessä ihmisessä herää määrätyt tunteet ja että tämä herätys aikaansaadaan kasvatus- ja opetuslaitoksissa samalla tavalla, kuin niissä opetetaan neljä laskutapaa. Mikä tähän asti on itsetiedottomasti ihmissieluun vanhat yhteiskunnallisen järjestyksen muodot istuttanut, sillä ei tule olemaan merkitystä tulevaisuudessa. Uudenaikaisen kehityksen vaatimuksiin, jotka nyt ihmisille asetetaan, kuuluu, että kukin yksityinen pitää äsken mainituita tunteita yhtä tarpeellisina, kuin tähän asti määrättyä koulusivistystä. Tästä lähtien vaaditaan ihmisiltä oikea tunne siitä, kuinka yhteiskunnallisen elimistön voimien tulee toimia, että tuo elimistö pysyisi elinkykyisenä. On opittava tuntemaan, että on epäterveellistä ja yhteiskuntavastaista yrittääkään antautua tämän elimistön jäseneksi ilman tällaisia tunteita.

Nykyaikana saa kuulla puhuttavan "yhteiskunnallistuttamisesta" muka ajan vaatimuksena. Tämä yhteiskunnallistuttaminen ei tule merkitsemään yhteiskunnallisen elimistön parannusta, vaan päinvastoin sen puoskaroimista, vieläpä ehkä sen turmelemistakin, ellei ihmisten sydämissä, ihmisten sieluissa herää ainakin vaistomainen tieto yhteiskunnallisen elimistön kolmijakoisuuden välttämättömyydestä. Tämän yhteiskunnallisen elimistön täytyy voidakseen terveenä toimia säännönmukaisesti synnyttää kolme sellaista jäsentä.

Yksi näistä jäsenistä on talouselämä. Alottakaamme tutkistelumme tällä, koska se silminnähtävästi halliten kaiken muun elämän, uudenaikaisen tekniikan ja uudenaikaisen kapitalismin kautta on kehittynyt inhimillisessä yhteiskunnassa. Tämän talouselämän tulee saada olla itsenäinen jäsen yhteiskunnallisessa elimistössä, suhteellisesti yhtä itsenäinen, kuin hermo-aistijärjestelmä on suhteellisesti itsenäinen inhimillisessä elimistössä. Talouselämään kuuluu kaikki, mikä on tavarain tuotantoa, kiertokulkua ja kulutusta.

Toisena yhteiskunnallisen elimistön jäsenenä on meillä julkinen oikeuselämä, varsinainen poliitinen elämä. Siihen kuuluu, mitä vanhan oikeusvaltion merkeissä voitiin nimittää varsinaiseksi valtioelämäksi. Kun talouselämän alaan kuuluu kaikki se, mitä ihminen käyttää luonnosta ja omista valmisteistaan, tavarat, tavarain kiertokulku ja kulutus, voi tämän yhteiskunnallisen elimistön toisen jäsenen piiriin kuulua ainoastaan kaikki se, mikä puhtaasti inhimillisistä syistä koskee ihmisten suhteita toisiinsa. Ymmärtääkseen yhteiskunnallisen elimistön jäsenten merkitystä on tärkeintä tuntea erotus julkisen oikeusjärjestelmän ja talousjärjestelmän välillä, joista edellisen asiana on ainoastaan valvoa inhimillisiin syihin perustuvaa ihmisten suhdetta toisiinsa, jota vastoin jälkimmäiselle kuuluu ainoastaan tavarain tuotanto, kiertokulku ja kulutus. Nämä seikat on elävästi tuntien pidettävä mielessä, että sitten seurauksena tästä tunteesta talouselämä ja oikeuselämä pysyisivät toisistaan erillään, kuten ihmisen luonnollisessa elimistössä keuhkojen toiminta ulkoilman käsittelyssä eroaa hermo-aistielämän toiminnasta.

Kolmantena molempien edellisten rinnalla yhtä itsenäisenä jäsenenä on yhteiskunnallisessa elimistössä pidettävä kaikkea sitä, mikä kuuluu henkiseen elämään. Kosk'ei ehkä nimitys "henkinen sivistys" tahi kaikki, mikä henkistä elämää koskee, ole aivan tarkka, voisi vieläkin tarkemmin sanoa: kaikki se, mikä riippuu yksityisen inhimillisen yksilön luonnollisista lahjoista ja mikä näiden luonnollisten sekä henkisten että ruumiillisten lahjojen nojalla on hyödyttävä yhteiskunnallista elimistöä. Ensimmäiseen, talousjärjestelmään, kuuluu kaikki, mikä tarvitaan, että ihminen voi järjestää aineelliset suhteensa ulkopuolella häntä olevaan maailmaan. Toiseen järjestelmään kuuluu, mikä tarvitaan yhteiskunnallisessa elimistössä ihmisten keskinäisten suhteitten tähden. Kolmanteen järjestelmään kuuluu kaikki minkä täytyy saada alkunsa inhimillisestä yksilöstä ja tulla yhteiskunnallisen elimistön hyväksi.

Niin totta kuin onkin, että uudenaikainen tekniikka ja kapitalismi oikeastaan vasta nykyaikana ovat lyöneet leimansa yhteiskunnalliseen elämäämme, yhtä välttämätöntä on, että siltä puolen välttämättömästi inhimillistä yhteiskuntaa kohtaavat vauriot sillä tavalla korjataan, että ihminen ja inhimillinen yhteiskunta saatetaan oikeaan suhteeseen noihin yhteiskunnallisen elimistön kolmeen jäseneen. Talouselämähän on yksinkertaisesti omasta itsestään nykyaikana luonut varsin määrätyt muotonsa. Se on yksipuolisella vaikutuksellaan inhimilliseen elämään noussut varsin mahtavaan asemaan. Molemmat toiset jäsenet yhteiskunnallisessa elämässä eivät tähän asti ole olleet tilaisuudessa saavuttamaan heille lakiensa mukaan kuuluvaa yhtä tunnettua asemaa yhteiskunnallisessa elimistössä. Heidän tähtensä on välttämätöntä, että ihmiset ylempänä mainituita tunteita noudattaen kukin paikallaan toteuttavat yhteiskunnallisen jaottelun. Sillä siinä mielessä, kuin yhteiskunnallisia kysymyksiä tässä teoksessa koetetaan ratkaista, on jokaisella yksilöllä yhteiskunnallinen tehtävänsä niin nykyaikana kuin lähimmässä tulevaisuudessa.

Sillä, mitä kutsumme yhteiskunnallisen elimistön ensimmäiseksi jäseneksi, talouselämällä, on luonnollinen perustuksensa, kuten yksityinen ihminenkin on riippuvainen henkisen ja ruumiillisen elimistönsä taipumuksista siihen nähden, miksi hän aikoo opintojensa, kasvatuksen ja elämänsä kautta päästä. Tämä luonnollinen perustus lyö ensi sijassa leimansa talouselämään ja sitä tietä koko yhteiskunnalliseen elimistöön. Mutta tämä luonnollinen perustus on sellaisenaan olemassa ilman, että sitä millään yhteiskunnallisilla järjestelyillä tahi millään yhteiskunnallistuttamisella voitaisiin sinne tahi tänne muuttaa alkuperäisestä muodostaan. Se on otettava yhteiskunnallisen elämän perustukseksi sellaisenaan, kuten ihmisen kasvatuksen täytyy perustua niihin taipumuksiin, ruumiillisiin tahi henkisiin kykyihin, joita hänessä eri aloilla voi löytyä.

Jokaisessa yhteiskunnallistuttamisessa, jokaisessa yrityksessä uudistaa ihmisten taloudellista yhteiselämää on otettava huomioon luonnollinen perustus. Sillä kaiken tavarakiertokulun, kaiken inhimillisen työn, jopa kaiken henkisen elämänkin perustuksena ja alkuelementteinä on se, mikä sitoo ihmisen määrättyyn kohtaan luonnossa. Yhteiskunnallisen elimistön suhde luonnolliseen perustukseensa on käsitettävä juuri samaten, kuin yksityisen ihmisen opetuksessa on huomioon otettava hänen taipumuksensa. Tämän voi itselleen parhaiten selvittää esimerkeillä äärimmäistapauksista. Ei tarvitse muuta, kuin esim. ajatella, että eräillä seuduilla maapalloa, jossa banaani on helpoimmin saatavissa oleva ihmisravinto, koko inhimillinen yhteis-elämä supistuu siihen työhön, joka tarvitaan banaanien kuljettamiseen kasvupaikoiltaan määräpaikkoihinsa ja niiden valmistamiseen ravintoaineeksi. Verratessa sitä ihmistyötä, joka vaaditaan banaanien tekemiseen inhimillisen yhteiskunnan ravintoaineeksi, siihen työhön, joka tarvitaan, sanokaamme keski-Euroopassa, vehnän valmistamiseen ravinnoksi, niin on banaanin vaatima työ, alhaisen laskun mukaan, kolmesataa kertaa pienempi vehnän vaatimaa työtä.

Tämä on tosin äärimmäisiä tapauksia. Mutta tällaisia luonnollisesta perustuksesta riippuvia eroavaisuuksia työn määrässä esiintyy tuotantoaloilla Europankin yhteiskunnissa — ja jolleivät vastakohdat olekaan niin jyrkät, kuin banaanista ja vehnästä puhuttaessa, niin ne ovat kuitenkin olemassa. Niin seuraa itse talouselimistön luonteesta, että ihmisen suhteesta hänen taloutensa luonnolliseen perustukseen riippuu se työmäärä, jolla hänen täytyy ottaa osaa taloudelliseen kiertokulkuun. Eikä tarvitse muuta kuin verrata: Saksassa, keskisatoisilla seuduilla, antaa kylvö 7 tahi 8 kertaisen sadon; Chilessä 12 kertaisen; Pohjois-Amerikassa 17 kertaisen, Perussa 20 kertaisen (kts. Jentsch, Volkwirtschaftslehre, siv. 64).

Tämä yhtäjaksoinen kiertokulku eri asteineen, joka alkaa ihmisen suhteella luontoon jatkuen hänen toiminnallaan saadakseen luonnontuotteet käyttökelpoisiksi, kaikki tämä ja ainoastaan tämä muodostaa terveen yhteiskunnallisen elimistön taloudellisen jäsenen. Se on yhteiskunnallisessa elimistössä samassa asemassa, kuin pääjärjestelmä, josta yksilölliset taipumukset riippuvat, inhimillisessä elimistössä. Ja niinkuin pääjärjestelmä on riippuvainen keuhko-sydän järjestelmästä, niin on talousjärjestelmä riippuvainen inhimillisestä työnteosta. Mutta kun nyt pää ei yksin voi ohjata hengitystä, ei myöskään pitäisi talouselämässä vaikuttavien voimien saada ohjata inhimillistä työjärjestelmää. Ihminen ottaa harrastuksineen osaa talouselämään. Hänen harrastuksensa johtuvat hänen sielullisista ja henkisistä tarpeistaan. Kuinka nämä harrastukset voidaan parhaiten tyydyttää yhteiskunnallisessa elimistössä, niin että kukin yksilö tämän elimistön avulla saa parhaalla mahdollisella tavalla tarpeensa täytettyä ja että hän myös edullisimmalla tavalla voi ottaa osaa talouteen, tämä kysymys on käytännöllisesti ratkaistava taloudellisissa laitoksissa. Ja se voi ainoastaan siten tapahtua, että kaikille harrastuksille annetaan täysi tunnustus ja että myös hyvää tahtoa ja tilaisuutta löytyy saada ne toteutetuiksi. Piiri, jossa harrastukset heräävät, sijaitsee talouselämän rajojen ulkopuolella. Ne kehittyvät rinnan ihmisen sielu- ja henkiolennon kanssa. Talouselämän velvollisuus on järjestää laitoksia niiden tyydyttämiseksi. Näillä laitoksilla ei saa olla mitään muuta tehtävää, kuin valmistaa ja vaihtaa tavaroita, joiden arvo riippuu ihmisten kysynnästä. Tavaran arvon määrää se, joka niitä kuluttaa. Sen kautta että tavaran arvon. määrää kuluttaja, on sen merkitys yhteiskunnallisessa elimistössä aivan toinen, kuin paljon muun, jota ihminen tämän elimistön jäsenenä pitää arvossa. Talouselämää, jonka piiriin tavarantuotanto, vaihto ja kulutus kuuluvat, on tarkastettava ilman ennakkoluuloja. Silloin tullaan näkemään se oleellinen erotus, — johon paljas tarkastelu ei riitä — mikä vallitsee ihmisten välillä silloin kun toinen valmistaa tavaroita toiselle, ja taas toisaalta silloin, kun he ovat oikeussuhteissa keskenään. Tällainen tarkastelu on johtava siihen käytännölliseen vaatimukseen, että yhteiskunnallisessa elimistössä oikeus- ja talouselämä on kokonaan pidettävä erossa toisistaan. Niiden laitosten toiminta, jotka tarkottavat tavarain valmistusta ja vaihtokauppaa, ei voi kehittää niin hyviä oikeussuhteita ihmisten kesken, kuin pitäisi. Sillä taloudellisessa elämässä lähestyvät ihmiset toisiaan sentähden, että he palvelevat toistensa etuja; perinpohjin toisenlainen on se suhde, jossa ihmiset ovat toisiinsa oikeuselämässä.

Nyt voisi uskoa, että tämä olevien olojen vaatima erotus olisi jo aikaan saatu sillä, että laitoksissa, jotka palvelevat talouselämää, pidettäisiin huolta oikeuksista, joiden tulee vallita tähän talouselämään sidottujen ihmisten keskinäisissä suhteissa. — Sellainen usko ei saa tukea elämän todellisuudesta. Ihminen voi vasta silloin sisimmässään kokea oikean oikeussuhteen vallitsevan itsensä ja muiden ihmisten välillä, kun hän tätä kokemusta ei saavuta taloudellisessa elämässä, — vaan aivan toisissa oloissa. Sentähden tulee terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä talouselämän rinnalla ja omassa vapaudessaan kehittyä elämä, joka synnyttää ja ylläpitää ihmisten keskeisiä oikeussuhteita. Mutta oikeuselämä onkin varsinaisesti politillista, valtiollista elämää. Siinä määrin kuin ihmiset sovelluttavat ne harrastukset, joita he palvelevat talouselämässä, oikeusvaltion lainsäädäntöön ja hallitukseen, ilmaisevat näin syntyneet oikeusolot ainoastaan heidän taloudellisia harrastuksiaan. Milloin oikeusvaltio itse harjottaa taloutta, kadottaa se kokonaan kykynsä ohjata ihmisten oikeuselämää. Sillä sen toimenpiteet ja laitokset palvelevat silloin pakostakin inhimillisiä tavara-pyyteitä; eikä niitä elähytä sellaiset vaikuttimet, jotka tarkottavat parannuksia oikeuselämässä.

Terve yhteiskunnallinen elimistö kaipaa toisena jäsenenä talouselämän rinnalla itsenäistä politillista valtioelämää. Itsenäisessä talouselämässä johtavat siinä vallitsevat voimat ihmisiä laitoksiin, jotka mahdollisimman hyvästi palvelevat tavarain valmistusta ja vaihtoa. Politillisessa valtioelämässä luodaan sellaisia laitoksia, jotka järjestelevät ihmisten ja ihmisryhmien keskenäisiä suhteita tavalla, joka tyydyttää ihmisten oikeustunnetta.

Se näkökanta, jolta tässä esitetty vaatimus oikeusvaltion täydellisestä erottamisesta talouselämästä lähtee, perustuu todelliseen ihmiselämään. Sellainen näkökanta on vieras jokaiselle, joka tahtoo yhdistää oikeuselämää ja talouselämää keskenään. Taloudellisessa elämässä toimivilla ihmisillä on luonnollisesti myös oikeustunne; mutta he tulevat seuraamaan ainoastaan sitä eikä taloudellisia harrastuksia huolehtiessaan oikeudenmukaisesta lainsäädännöstä ja hallinnosta, kun heillä tässä asiassa on päätösvalta oikeusvaltiossa, joka sellaisenaan ei ole missään tekemisissä talouselämän kanssa. Sellaisella oikeusvaltiolla on omat lainsäädäntö- ja hallintoelimensä, molemmat laaditut uudemman ajan oikeustajunnan mukaisille periaatteille. Sellainen oikeusvaltio syntyy ihmistunnossa elävistä vaikuttimista, joita nykyään nimitetään demokratisiksi. Talousjärjestelmä luo lainlaadinta- ja hallinto-elimensä talouselämän vaatimusten mukaisesti.

Välttämätön vuorovaikutus oikeus- ja talouselinten johtojen välillä tulee tapahtumaan likimain samalla tavalla, kuin nykyään itsenäisten valtioalueiden hallitusten välillä. Tämän jaottelun kautta tulee se, mikä yhdessä järjestössä kehittyy, tarpeenmukaisesti vaikuttamaan siihen, mitä toisessa tapahtuu. Tämä vaikutus taas estyy sen kautta, että yksi järjestö kehittää itsenäisesti sen, mitä sille pitäisi tulla toiselta.

Kuten talouselämä yhdeltä puolen on luonnollisen perustuksensa (ilmaston, alueen maantieteellisen laadun, mahdollisten luonnonrikkauksien perustuksensa y.m.) edellytyksistä riippuvainen, samoin on se toiselta puolen riippuvainen niistä oikeus-suhteista, jotka valtio luo taloutta harjoittavien ihmisten ja ihmisryhmien välille. Näihin rajoihin sisältyy kaikki se, mitä talouselämän toiminta voi ja saa käsittää. Samoin kuin luonto asettaa ehdot, jotka ovat talouspiirin ulkopuolella ja jotka taloutta harjoittavan ihmisen täytyy käyttää hyväkseen taloutensa perustuksena, samoin tulee oikeusvaltion terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä järjestää ihmisten väliset talouselämässä esiintyvät oikeussuhteet, vaikka kohtakin se talouselämän vastapainona elää omintakeista elämäänsä.

Siinä yhteiskunnallisessa elimistössä, joka on syntynyt ihmiskunnan tähänastisen kehityksen kuluessa ja jossa koneitten aikakausi ja uuden aikainen kapitalistinen talousmuoto ovat antaneet yhteiskunnalliselle liikkeelle sen erikoisen leiman, käsittää talouselämä enemmän, kuin sen terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä pitäisi käsittää. Nykyaikaiseen taloudelliseen kiertokulkuun, jonka pitäisi käsittää ainoastaan tavaroita, ovat sekottuneet myös inhimillinen työvoima, jopa inhimilliset oikeudetkin. Nykyaikaisessa työnjakoon perustuvassa talousjärjestössä harjotetaan vaihtokauppaa ei ainoastaan tavaralla tavaraa vastaan, vaan myös tavaralla työtä ja työllä oikeuksia vastaan. (Nimitän tavaraksi jokaista ainetta, joka inhimillisen toiminnan kautta on tullut käyttökelpoiseksi missä tahansa sitä ihmisille tarjottaneekin. Olkoonpa että tämä nimitys monesta taloustieteilijästä tuntuu loukkaavalta taikka vähemmän tarkalta, luulisin sen auttavan ymmärtämään talouselämässä esiintyviä ilmiöitä).[3] Kun joku ostamalla hankkii itselleen maakappaleen, on tätä pidettävä maakappaleen vaihtamisena tavaroihin, joiden vastineena kauppasumma on. Maakappale itse sitävastoin ei talouselämässä käy tavarasta. Sen paikka yhteiskunnallisessa elimistössä on vain sen oikeuden kautta, mikä ihmisellä on sen omistamiseen. Tämä oikeus on oleellisesti jotakin toista, kuin se suhde, jossa tavaran valmistaja on tavaraansa. Jälkimmäiseen suhteeseen sisältyy oleellisesti se, että se ei ollenkaan koske sitä vallan toisenlaista suhdetta ihmisten välillä, joka syntyy, kun joku on saanut yksinomaisen käyttöoikeuden maakappaleeseen. Tämän omistaja alistaa muut ihmiset, jotka toimeentulonsa tähden antautuvat hänen työhönsä tällä maakappaleella tahi ovat pakotetut sillä asumaan, riippuvaisuuteen itsestään. Sen kautta taas, että keskenään vaihdetaan taloudellisia tavaroita, joita valmistetaan ja kulutetaan, ei synny tällaista riippuvaisuussuhdetta.

Ken näihin elämäntotuuksiin ilman ennakkoluuloja syventyy, hänelle on selviävä, että niiden täytyy kuvastua terveen yhteiskunnallisen elimistön laitoksissa. Niinkauvan kun tavaroita vaihdetaan tavaroihin talouselämässä, ei tavaroiden arvioiminen riipu henkilöiden ja henkilöryhmien välisistä oikeussuhteista. Mutta niinpian kun tavarat vaihdetaan oikeuksiin, kosketetaan itse oikeussuhteisiin. Vaihdolla sinään on oma arvonsa. Se on välttämätön elämän aines nykyisessä työnjakoon perustuvassa yhteiskunnallisessa elimistössä; kysymys on vaan siitä, että vaihtamalla oikeus tavaraan oikeudesta itsestään tehdään tavara, milloin oikeus saa alkunsa talouselämästä. Se voidaan estää ainoastaan siten, että yhteiskunnallisessa elimistössä toiselta puolen luodaan sellaisia laitoksia, joiden ainoa tarkotus on ohjata tavarain kiertokulkua tarkoituksenmukaisimmalla tavalla; toiselta puolen taas sellaisia, jotka järjestävät tavaroita valmistavien, kauppaavien ja kuluttavien henkilöiden oikeudet. Nämä oikeudet eivät olemukseltaan ensinkään eroa toisista oikeuksista, joiden tulee vallita tavarainvaihdosta kokonaan riippumattomissa henkilösuhteissa. Jos minä vahingoitan tahi hyödytän kanssaihmisiäni tavarainkaupalla, kuuluu se samaan alaan yhteiskunnallista elämää, kuin vahingoittaminen tahi hyödyttäminen sellaisellakin toiminnalla, joka suoranaisesti ei kuvastu tavarain vaihdosta.

Yksityisen ihmisen elämässä yhtyvät oikeuslaitosten vaikutukset puhtaasti taloudellisesta toiminnasta johtuvien vaikutusten kanssa yhteen. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä täytyy niiden tulla kahdelta eri taholta. Taloudellisessa järjestelmässä tulee eri taloudenhaaroissa kasvatuksen ja kokemuksen kautta saavutetun perehtymyksen antaa johtaville henkilöille tarvittavat näkökohdat. Oikeusjärjestelmässä toteutetaan lakien ja hallinnon kautta mitä oikeudentunne yksityisten ihmisten ja ihmisryhmien keskinäisissä suhteissa vaatii. Talousjärjestelmässä annetaan samoja ammatti- ja kulutusharrastuksia edustaville tahi muissa suhteissa yhtäläisiä pyrintöjä ajaville tilaisuus muodostaa yhtymiä, jotka keskinäisellä vuorovaikutuksella aikaansaavat yleistalouden. Tämä järjestelmä perustuu assosiatiiviselle pohjalle ja assosiatsioonien yhteistoimintaan. Assosiatsioonien toiminta saa olla vain puhtaasti taloudellista laatua. Oikeusperusteen, jolla ne työskentelevät, määrää oikeusjärjestö. Kun tuollaiset talousassosiatsioonit tahtovat saada taloudelliset harrastuksensa kuuluviin talousjärjestön edustaja- ja hallintoelimissä, silloin ei niiden tarvitse pyrkiä tunkeutumaan oikeusvaltion lakiasäätävään tahi hallitsevaan johtoon (esim. maanviljelijäin liittona, teollisuudenharjoittajain puolueena), saadakseen siellä toteutetuksi, mitä he eivät voi saavuttaa talouselämässä. Ja kun oikeusvaltio ei sekaannu mihinkään talouselämän alaan, silloin se on ainoastaan luova laitoksia, jotka perustuvat sen asukasten oikeudentuntoon. Ja vaikkapa oikeusvaltion eduskunnassa, niinkuin luonnollista, istuvatkin samat henkilöt, jotka talouselämässä toimivat, estää kuitenkin talouselämän ja oikeuselämän jako edellistä vaikuttamasta jälkimmäiseen ja turmelemasta yhteiskunnallisen elimistön terveyttä, kuten voisi käydä, jos valtiojärjestö itse huolehtisi talouselämän haaroista ja jos siinä talouselämän edustajat laatisivat lakeja omia etujaan silmällä pitäen.

Kuvaavan esimerkin talous- ja oikeuselämän yhteen sulautumisesta tarjosi Itävalta yhdeksännentoista vuosisadan kuudennella vuosikymmenellä itselleen laatimalla valtiosäännöllään. Tämän valtakunnan valtioneuvoston valitsivat talouselämän neljä haaraa: suurtilojen omistajat, kauppakamarit, kaupungit, kauppalat, teollisuuskeskukset ja maalaiskunnat. Kuten näkyy ei valtakunnan edustuksen kokoonpanossa ajateltu etusijassa muuta, kuin että taloudellisista oloista huolta pidettäessä oikeuselämä kukoistaisi itsestään. Totta kyllä ovat Itävallan nykyiseen hajoamistilaan tuntuvasti vaikuttaneet sen eri kansallisuuksien ristiriitaiset pyrinnöt. Mutta yhtä varmana voi pitää, että talousjärjestelmän rinnalla toimiva oikeusjärjestelmä olisi puhtaaseen oikeustunteeseen perustuen kehittänyt sellaisen yhteiskunnallisen elimistön, jossa kansojen yhteiselämä olisi käynyt mahdolliseksi.

Julkiseen elämään nykyaikana innostunut ihminen luo silmänsä tavallisesti asioihin, joilla vasta toisessa sijassa on tälle elämälle merkitystä. Sen hän tekee siitä syystä, että hän on tottunut ajattelemaan yhteiskunnallista elämää yhtenäisenä muodostumana: mutta sellaista muodostumaa varten ei voi löytyä vastaavaa vaalitapaa. Sillä jokaisen vaalitavan kautta täytyy taloudellisten harrastusten ja oikeudellisten vaikutinten häiritä toisiaan. Ja mikä seuraus tästä häiriöstä on yhteiskunnalliselle elämälle, se on pakostakin järkyttävä yhteiskuntajärjestystä. Julkisen elämän päämääränä tulee sentähden ennen kaikkea nykyaikana olla pyrkimys talouselämän ja oikeusjärjestyksen perinpohjaiseen erottamiseen. Kun tämä erotus on läpisuoritettu, tulevat erotetut järjestelmät kyllä löytämään parhaan tavan valita lainsäätäjänsä ja hallintonsa. Niiden kysymysten joukossa, jotka tällä haavaa odottavat ratkaisuaan, voivat kysymykset vaalitavasta, niin perin tärkeitä kuin ovatkin, vasta toisessa sijassa tulla huomioonotetuiksi. Missä vanhat olosuhteet vielä vallitsevat, olisi niistä lähdettävä uuteen jakoon pyrittäessä. Missä vanhat olot jo ovat hajonneet tahi ovat hajoamassa, pitäisi yksityisten henkilöiden tahi henkilöryhmien tehdä yllämainittuun suuntaan tähtääviä uudistusalotteita. Pyrkimystä julkisen elämän uudestaluomiseen kädenkäänteessä pitävät järkevät sosialistitkin haaveilemisena. He odottavat tarkottamansa olevien olojen tervehtymisen tapahtuvan vähittäisen, asianmukaisen muuttumisen kautta. Että sen sijaan ihmiskunnan historialliset kehitysvoimat nykyaikana vaativat järkevätä pyrkimystä yhteiskunnalliseen uudistustyöhön, sen voi jokainen ennakkoluuloton oppia kauvas näkyvistä tosiasioista.

Ken pitää "käytännöllisesti mahdollisena" ainoastaan sitä, mitä hän on tottunut näkemään oman ahtaan näköpiirinsä sisäpuolella, hän on pitävä tässä esitettyä "epäkäytännöllisenä". Jos hänen on mahdotonta tehdä kääntymys ja jos hänellä on jollakin elämän alalla vaikutusvaltaa, silloin hän ei toiminnallaan edistä yhteiskunnallisen elimistön tervehtymistä, vaan jatkuvaa sairastamista, kuten samaa mieltä olevat henkilöt ovat vaikuttaneet nykyisten olojen luomisessa.

Niiden pyrkimysten, joihin ihmiskunnan johtavat piirit ovat panneet alun ja joiden seurauksena on muutamien taloushaarojen (postin, rautateiden y.m.) ottaminen valtion haltuun, täytyy väistyä vastakkaisen pyrkimyksen, kaiken talouden poliitillisesta valtiolaitoksesta irroittamisen, tieltä. Ajattelijat, jotka tahtovat uskoa työskentelevänsä terveen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi, osaavat vetää viimeiset johtopäätökset tähänastisten johtopiirien valtionhalttuunottamispyrinnöistä. He tahtovat yhteiskunnallistuttaa kaikki talouselämän välikappaleet, sikäli kuin ne kuuluvat tuotantovälikappaleisiin. Terve kehitys on myöntävä talouselämälle sille tulevan itsenäisyyden ja poliitilliselle valtiolle tilaisuuden vaikuttaa oikeusjärjestyksen avulla talousjärjestöön, ettei yksityinen ihminen tuntisi olevansa sidottu yhteiskunnalliseen elimistöön vastoin oikeudentuntoaan.

On helppo havaita, kuinka tässä esitetyt ajatukset ovat lähtöisin ihmiskunnan todellisesta elämästä, kun luo silmäyksensä työhön, jonka ihminen yhteiskunnallisen elimistön hyväksi suorittaa ruumiillisella työvoimallaan. Kapitalistisen talousmuodon rajoissa on tämä työ sillä tavalla tullut yhteiskunnallisen elimistön hyväksi, että työnantaja ostaa sen, niinkuin tavaran, työnottajalta. Toimitetaan vaihto rahan (tavaran edustajan) ja työn välillä. Mutta tällainen vaihto ei ensinkään voi todellisuudessa tapahtua. Se vain näyttää tapahtuvan [4]. Todellisuudessa ottaa työnantaja vastaan työn tekijältä tavaroita, jotka voivat valmistua ainoastaan siten, että työntekijä uhraa työvoimansa niiden valmistamiseen. Näiden tavarain vasta-arvosta saa työmies osansa, työnantaja toisen osan. Tavarain valmistus tapahtuu työnantajan ja -tekijän yhteistoiminnalla. Vasta molempien yhteistoiminnan tulos joutuu talouselämän kiertokulkuun. Työntuloksen aikaansaamiseen tarvitaan oikeussuhdetta työmiehen ja työnteettäjän välillä. Mutta tämä oikeussuhde voi kapitalistisen taloustavan vallitessa saada muodon, jonka määrää työnantajan taloudellinen ylivalta työntekijän ylitse. Terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä täytyy käydä selväksi, ettei työtä voida maksaa. Sillä ei tavaraan verrattuna voi olla taloudellista arvoa. Sellainen on vasta työn kautta valmistuneella tavaralla verrattuna toisiin tavaroihin. Millä tapaa ja minkä verran ihmisen tulee työskennellä yhteiskunnallisen elimistön ylläpitämiseksi, tulee järjestää ottamalla varteen hänen kykynsä ja inhimillisen olemassa-olon ehdot. Tämä voi tapahtua ainoastaan silloin, kun politillinen valtio ottaa huostaansa järjestelyn riippumatta talouselämän hallituselimistä.

Sellaisen järjestelyn kautta luodaan lisäksi tavaralle arvoperuste sen rinnalle, jonka luonnon ehdot muodostavat. Niinkuin tavaran arvo toiseen verrattuna kasvaa sen kautta, että toisen raaka-aineiden saanti on vaikeampi kuin toisen, niin tulee tavaran arvon riippua siitä, minkä verran ja millaista työtä oikeusjärjestyksen mukaan saadaan käyttää tavaran valmistukseen[5]

Talousjärjestelmä tulee tällä tavalla kahdelta puolelta tarpeenmukaisesti -rajoitetuksi: toiselta puolen luonnonpohjalla, joka ihmisten on pakko ottaa sellaisena, kuin se on; toiselta puolen oikeudenpohjalla, jonka oikeudentunteen talouselämästä riippumattomassa poliitillisessa valtiossa tulee luoda.

On helppo nähdä, että yhteiskunnallisen elimistön näin valvoessa taloudellisen hyvinvoinnin täytyy kohota ja laskea aina sen työmäärän mukaan, mikä oikeudentunnon mukaisesti suoritetaan. Tällainen kansantaloudellisen hyvinvoinnin riippuvaisuus on terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä välttämätön. Se yksin voi estää käyttämästä ihmistä talouselämässä niin, ettei hän enää voi pitää olemassaoloaan ihmisarvoisena. Ja sellainen epätoivon tunne ihmisissä olemassaolon arvottomuudesta onkin todenmukaisesti syynä kaikkiin hämminkeihin yhteiskunnallisessa elimistössä.

Taloudellisen hyvinvoinnin liiallinen rajotus oikeuden taholta voidaan samalla tavalla korvata, kuin on tapa parantaa luonnonpohjaa. Teknillisillä keinoilla voidaan saada laihempi maanlaatu runsaamman sadon antavaksi; voidaan, siihen pakotettuna varallisuuden liiallisen vähenemisen vuoksi, muuttaa työtapaa ja — määrää. Mutta nämä muutokset eivät saa suoranaisesti lähteä talouselämän kiertokulusta, vaan siitä kaukonäköisyydestä, joka kehittyy talouselämästä riippumattoman oikeuselämän pohjalla.

Kaikkeen siihen, mitä talouselämä ja oikeustunne yhteiskunnallisen elämän järjestämisestä aikaansaavat, on mukana vaikuttamassa eräs seikka, joka saa alkunsa kolmannesta lähteestä: yksityisen ihmisen yksilöllisistä taipumuksista. Tämä ala käsittää kaiken korkeimmasta henkisestä tuotannosta aina siihen, minkä suurempi tahi vähempi ruumiillinen sopivaisuus yhteiskunnallisen elimistön palvelukseen ihmistöissä aikaansaa. Mikä tästä lähteestä saa alkunsa, se täytyy aivan toisella tavalla johtaa terveeseen yhteiskunnalliseen elimistöön, kuin se, mikä liikkuu tavarain kiertokulussa tahi voi virrata valtioelämästä. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta terveellisellä tavalla tätä vastaanottoa järjestää, kuin jättää se riippuvaiseksi ihmisten omasta vastaanottavaisuudesta ja vaikuttimista, jotka johtuvat yksilöllisistä taipumuksista. Jos talouselämän tahi valtioelinten annetaan keinotekoisesti sekaantua tällaisten taipumusten kannustamaan ihmistoimintaan, silloin heiltä suurimmaksi osaksi riistetään heidän elämänsä todellinen perustus. Tämä perustus voi löytyä ainoastaan siinä voimassa, joka panee ihmisten teot omasta itsestään kehittymään. Jos heidän toimintansa tehdään suoranaisesti riippuvaiseksi taloudellisesta elämästä taikka jos valtio tahtoo sitä järjestellä, silloin on vapaa työhalu herpaantuva. Mutta se on yksin kykenevä ohjaamaan toiminnan hyödyksi yhteiskunnalliselle elimistölle. Henkielämälle, josta myös muiden yksilöllisten taipumusten kehitys ihmiselämässä lukemattomilla siteillä riippuu, voidaan tarjota terve kehitysmahdollisuus ainoastaan, kun se saa luomistyössään nojautua omiin vaikuttimiinsa ja kun se löytää ymmärtämystä ihmisissä, jotka sen työt ottavat vastaan.

Mitä tässä henkielämän terveen kehityksen ehtoina esitetään, sitä ei nykyaika käsitä sentähden, että siihen tarvittava selvä näkökyky on sumentunut tämän elämän sekaantumisesta politiseen valtioelämään. Tämä sekaantuminen on tapahtunut viimeisten vuosisatojen kuluessa ja siihen on vähitellen totuttu. Tosin puhutaan "tieteen ja opetuksen vapaudesta", mutta kuitenkin pidetään luonnollisena, että poliitinen valtio määräilee "vapaata tiedettä" ja "vapaata opetusta". Ei olla tietääkseenkään, kuinka tämä valtio sen kautta tekee henkielämän omista valtiollisista tarpeistaan riippuvaiseksi. Ajatellaan että valtio kyllä hankkii paikat, joissa opetetaan; sitten voivat ne, jotka näihin paikkoihin pääsevät "vapaasti" levittää henkielämää. Tällaiseen katsantokantaan tottuneina ei havaita, kuinka läheisesti kiintynyt henkisen elämän sisällys on ihmisen sisäiseen olemukseen, jossa se kehittyy, ja kuinka tämä kehitys ainoastaan silloin voi tapahtua vapaasti, kun sitä muut vaikuttimet eivät pakota yhteiskunnallisen elimistön palvelukseen, kuin sen omat sisäiset. Sekaantuminen valtioelämään ei ole lyönyt leimaansa ainoastaan tieteiden ja sen yhteydessä olevan henkielämän hallintoon, vaan myös sisällykseen. Tosin kyllä ei valtion suoranainen vaikutus ulotu matematiikkaan eikä fysiikkaan, mutta ajateltakoon historiaa ja muita kultuuritieteitä. Eivätkö ne kuvasta juuri sitä mikä on tuloksena niiden edustajain osanotosta valtioelämään tämän elämän tarpeiden tyydyttämiseksi. Juuri tämän niille vieraan ominaisuutensa kautta vaikuttavat nykyaikaiset tietoperäiset, henkielämää vallitsevat käsitykset proletariaattiin haaveiluilta. Tämä havaitsi, kuinka valtioelämän vaatimukset painavat ihmisajatuksiin määrätyn leimansa, joka vastaa johtavien luokkien harrastuksia. Proletaarisesti ajatteleva näki vallitsevissa mielipiteissä ainoastaan aineellisten harrastusten ja etukysymysten kuvastuvan. Se herätti hänessä tunteen, että kaikki henkielämä olisi haaveilua, kuvastusta taloudellisesta järjestelmästä.

Tällainen ihmisen henkiselle elämälle turmiollinen katsantokanta katoaa, kun se tunne pääsee heräämään, että henkisellä alalla vallitsee ulkonaisen aineellisen elämän yläpuolelle ulottuva todellisuus, jolla on oma sisällyksensä. Tällaisen tunteen on mahdotonta herätä, ellei henkinen elämä saa yhteiskunnallisessa elimistössä itsenäisesti kehittyä omien sisäisten vaikutelmiensa mukaisesti. Ainoastaan sellaisilla henkielämän edustajilla, jotka itse seisovat sellaisen kehityksen keskellä ja sitä johtamassa, on voimia hankkia tälle elämälle sille kuuluva vaikutusvalta yhteiskunnallisessa elimistössä. Taide, tiede, maailmankatsantokanta ja kaikki, mitä niihin kuuluu, tarvitsevat tällaisen itsenäisen aseman inhimillisessä yhteiskunnassa. Sillä henkinen elämä yhdistää kaikki toisiinsa. Yhden vapaus ei voi menestyä ilman toisen vapautta. Vaikkakaan valtion tarpeet eivät suoranaisesti määrää matematiikan ja fysiikan sisältöä, kuitenkin niistä vedetyt johtopäätökset, mitä ihmiset ajattelevat niiden arvosta, mikä vaikutus niiden viljelemisellä voi olla koko muuhun henkielämään ja paljon muuta riippuu näistä tarpeista, kun valtio määräilee henkielämän eri aloja. On yksi asia, kun alkukoulun opettaja seuraa valtioelämän vaikutelmia; toinen on asia, kun hän saa nämä vaikutelmat henkielämästä, jolla on perustus omassa itsessään. Sosialidemokratiakin on tällä alalla saanut perinnökseen vain johtavien luokkien ajatustottumukset ja tavat. Se pitää ihanteenaan istuttaa henkinen elämä talouselämän pohjalle rakennettuun yhteiskuntaruumiisen. Jos se saavuttaisi tämän päämääränsä, se voisi jatkaa samaa tietä, kunnes henkielämä menettäisi kokonaan arvonsa. Se on yksipuolisesti ilmaissut oikean tunteen vaatimuksellaan: uskonnon tulee olla yksityisasia. Sillä terveessä yhteiskuntaelimistössä tulee kaiken henkisen elämän valtion ja talouden rinnalla olla "yksityisasia" tarkottamassamme merkityksessä. Mutta sosialidemokratia siirtäessään uskonnon yksityiselle alueelle ei lähde siltä näkökannalta, että henkisesti arvokas siten asetettaisiin yhteiskunta-elimistössä sellaiseen asemaan, jossa se pääsisi paremmin ja korkeammalle kehittymään, kuin valtion vaikutuksen alaisena. Se tarkottaa, että yhteiskunta-elimistön tulee omilla keinoillaan hoidella vain sellaista, mikä sille itselleen on elämäntarve. Mutta sitä ei uskonto sen mielestä ole. Näin yksipuolisesti julkisesta elämästä eristettynä ei henkisen elämän yksi haara voi menestyä, kun muu henkinen elämä on kahleissa. Uudenaikaisen ihmiskunnan uskonnollinen elämä on yhdessä koko vapautuneen henkisen elämän kanssa kehittävä sieluja kohottavaa voimaansa ihmiskunnan hyväksi.

Ei yksistään tämän henkisen elämän luomisen, vaan sen vastaanottamisenkin tulee riippua ihmiskunnan vapaasta sieluntarpeesta. Opettajat, taiteilijat y.m. jotka yhteiskunnallisessa asemassaan yksin ovat välittömässä yhteydessä henkisestä elämästä itsestään lähtevän ja sen kohottavien vaikutelmien alaisen lainsäädännön ja hallinnon kanssa, voivat toimintatavallaan kasvattaa ymmärtämystä työlleen ihmisissä, joita itsenäisesti toimiva politinen valtio vain varjelee työpakon alaisiksi joutumasta, mutta joille oikeus myös sallii levon, joka herättää käsittämään henkisesti arvokasta. Henkilöissä, jotka ovat olevinaan "käytännön miehiä", mahtavat nämä ajatukset herättää uskon, että ihmiset tulevat kuluttamaan vapaa-aikansa juomisessa ja että maailma tulee taantumaan lukutaidottomuuden tilaan, kun valtio ottaa huolehtiakseen sellaisesta lepoajasta ja kun koulunkäynti jää ihmisten vapaan valinnan varaan. Moiset "pessimistit" voivat odottaa, miksi maailma muuttuu, kun se ei enää ole heidän vaikutuksensa alaisena, jonka liiankin usein määrää eräs tunne, joka heille hiljaa kuiskaa, kuinka he lepoaikansa käyttävät ja mitä he tarvitsevat saadakseen hiukan "sivistystä". Sitä sytyttävää voimaa, jollainen löytyy todella itsenäisessä henkisessä elämässä, he luonnollisesti eivät ota lukuun, sillä se kahlehdittu, jonka he tuntevat, ei ole milloinkaan voinut vaikuttaa heissä sellaista sytyttävää voimaa.

Sekä politinen valtio että talouselämä saavat tarvitsemansa määrän henkistä elämää oman hallintonsa alaiselta henkiseltä järjestöltä. Myöskin talouselämää varten tarvittava käytännöllinen sivistys pääsee täydessä voimassaan kukoistamaan vasta vapaassa yhteistoiminnassa henkisen elimistön kanssa. Tarkotuksenmukaisen pohjasivistyksen saaneet henkilöt tulevat elvyttämään talouselämän alalla saavuttamansa kokemukset sillä voimalla, joka heihin virtaa vapautuneesta henkisestä elämästä. Talouselämän alalla kokemusta saavuttaneet henkilöt voivat siirtyä henkiseen järjestöön ja siellä vaikuttaa hedelmöittävästi siihen, mikä hedelmöittämistä tarvitsee.

Politisen valtioelämän alalla pääsevät siten kehittymään terveet mielipiteet tällaisen vapaan henkisen vaikutuksen kautta. Ruumiillinen työntekijä on löytävä sellaisesta henkisestä aarteesta itseään tyydyttävän tunteen asemastaan yhteiskunnallisessa elimistössä. Hän on huomaava, kuinka yhteiskunnallinen elimistö ei voi kannattaa häntä ilman johtoa, joka tarkotuksen mukaisesti järjestää ruumiillisen työn. Hän voi vapaasti tuntea oman työnsä yhteenkuuluvaisuuden niiden voimien kanssa, jotka ovat peräisin ihmisten yksilöllisten taipumusten kehityksestä. Hän on politisen valtion pohjalla kehittävä ne oikeudet, jotka takaavat hänelle osan niiden tavarain vaihdosta, jotka hän valmistaa; ja hän voi vapaasti luovuttaa saavuttamalleen henkiselle omaisuudelle sen osan, jonka se tarvitsee syntyäkseen. Henkisen elämän alalla käy henkisen työn tekijöille mahdolliseksi eläminen työnsä tuloksista. Mitä joku henkisen elämän alalla uurastaa, on hänen yksityinen asiansa; millä hän taas hyödyttää yhteiskunnallista elimistöä, siitä voi toivoa vapaan korvauksen niiltä, jotka henkistä hyvää tarvitsevat. Sen taas joka ei henkisessä järjestössä tällä korvauksella voi tulla toimeen, on siirryttävä politisen valtion tahi talouselämän alalle.

Talouselämä on käyttävä hyväkseen henkisen elämän alalla heräävät teknilliset aatteet. Niiden alkulähde on henkinen elämä, kaikki ne lähinnä tulevat valtio- ja talouselämän aloilla toimivista henkilöistä. Sieltä lähtevät kaikki järjestävät aatteet ja voimat, jotka taloudellista ja valtiollista elämää hedelmöittävät. Korvaus tästä molemmille yhteiskunnallisille aloille tulevasta lisähyödystä, joka suoritetaan niiden vapaalla yhteissopimuksella jotka, siitä lähinnä hyötyvät, tahi järjestetään se oikeussäännöksillä, jotka luodaan politisen valtion alalla. Mitä tämä politinen valtio pystyssä pysyäkseen tarvitsee, se kerätään verotusoikeudella, joka luodaan tasapuolisesti huomioonottamalla oikeudentunnon ja talouselämän vaatimukset.

Politisen ja talousalan rinnalla tulee terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä itsenäisen henkisen elämän saada vaikuttaa. Tähän yhteiskunnallisen elimistön kolmijaksoon viittaavat uudenaikaisen ihmiskunnan kehitysvoimat. Niinkauvan kun yhteiskunnallista elämää pää-asiassa ohjasivat ihmiskunnan enemmistön vaistomaiset voimat, ei tunnettu tämän kolmijaon tarpeellisuutta. Mutta itsetiedottomasti ja sokeasti vaikutti yhteiskunnallisessa elämässä voima, joka alunperin aina lähtee kolmesta lähteestä. Uusi aika vaatii ihmisiltä itsetietoista antautumista yhteiskuntajärjestöön. Tämä tietoisuus voi antaa ihmisen käyttäytymiselle ja koko elämälle terveen muodon ainoastaan silloin, kun se on selvillä kolmesta suunnasta. Uudenaikainen ihmiskunta pyrkii itsetiedottomasti löytämään nämä kolme suuntaa ja se mikä ilmenee yhteiskunnallisena liikkeenä, se on vain hämärä heijastus tästä pyrkimyksestä.

Aivan toisissa olosuhteissa kuin ne, joissa me elämme, kohosi inhimillisen luonnon syvyyksistä 18 vuosisadan lopulla vaatimus inhimillisen yhteiskunnan uudistuksesta. Silloin kaikuivat ikäänkuin tämän uudistuksen tunnussanat: veljeys, tasa-arvoisuus, vapaus. Ken ennakkoluulottomasti ja tervein ihmistuntein syventyy inhimillisen kehityksen todellisuuteen, hän luonnollisesti on myötätuntoinen kaikelle, mitä nämä sanat tarkoittavat. Kuitenkin löytyi teräväpäisiä ajattelijoita, jotka 19:n vuosisadan kuluessa ottivat vaivakseen osottaa, kuinka mahdotonta on toteuttaa yhtenäisessä yhteiskunnallisessa elimistössä nämä kolme aatetta, veljeys, tasa-arvoisuus ja vapaus. He olivat vakuutettuja, että jos näitä vaikuttimia koetettaisiin toteuttaa yhteiskunnallisessa elimistössä, ne joutuisivat ristiriitaan keskenään. Terävästi on todistettu kuinka mahdotonta esim. olisi saattaa täysiin oikeuksiinsa jokaisessa ihmiselämässä elävä vapaudentunne, jos tasa-arvoisuus toteutettaisiin. Eikä muuta voikaan, kuin myöntää, että sellainen risti-riita syntyisi; ja kuitenkin täytyy jokaisen näistä kolmesta ihanteesta herättää meissä myötätuntoisuutta.

Äskenmainittu ristiriitaisuus johtuu kuitenkin siitä, että näiden kolmen ihanteen todellinen yhteiskunnallinen merkitys tulee ilmi vasta yhteiskunnalliselle elimistölle välttämättömän kolmijakoisuuden oikeasta ymmärtämisestä. Näitä kolmea jäsentä ei saa ajatella jossain yleisessä, teoreetisessa valtiopäiväin tahi muun kokonaisuuden, merkityksessä yhdistettyinä ja keskitettyinä. Niiden täytyy löytyä elävässä todellisuudessa. Jokaisen näistä kolmesta jäsenestä tulee olla itseensä keskitettynä; ja vasta niiden elävästä rinnakkais- ja yhteistoiminnasta voi syntyä yhteiskunnallisen kokonaiselimistön yhtenäisyys. Todellisessa elämässä vaikuttaa juuri näennäisesti ristiriitainen yhdistävästi. Sentähden voikin vasta sitten päästä ymmärtämään yhteiskunnallisen elimistön elämän, kun on päässyt tajuamaan tämän yhteiskunnallisen elimistön muodostumisen taloudellisessa ja missä suhteessa veljeys, tasa-arvoisuus ja vapaus ovat tähän muodostumiseen. Silloin näemme, että ihmisten yhteistoiminta talouden alalla perustuu siihen veljeyteen, joka syntyy assosiatsiooneissa. Toisessa jäsenessä, julkisen oikeuden järjestelmässä, jossa käsitellään ihmisten persoonallisia suhteita keskenään, on pyrittävä toteuttamaan tasa-arvoisuuden aate. Ja henkisellä alalla, jolla on suhteellinen itsenäisyytensä yhteiskunnallisessa elimistössä, on vapauden vaatimusta kuultava. Tältä kannalta katsottuna on kullakin noista kolmesta ihanteesta arvonsa todellisuudessa. Ne eivät pääse toteutumaan järjestymättömissä yhteiskuntaoloissa, vaan ainoastaan terveessä kolmijakoisessa yhteiskuntaelimistössä. Vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden ihanteita ei voida sikinsokin toteuttaa päällispuolisin keskitetyissä yhteiskuntaoloissa, vaan jokainen noista kolmesta yhteiskunnallisen elimistön jäsenestä voi ammentaa voimansa yhdestä noista aatteista. Ja on sitten toimiva hedelmällisessä yhteistyössä toisten jäsenten kanssa.

Ihmiset, jotka 18:n vuosisadan lopulla kohottivat äänensä vaatien näiden kolmen ihanteen, vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljeyden toteuttamista, ja myöskin ne, jotka saman vaatimuksen myöhemmin ovat uudistaneet, saattoivat hämärästi aavistaa, mihin suuntaan uudenaikaisen ihmiskunnan kehitysvoimat tähtäsivät. Mutta he eivät samalla voineet luopua uskostaan yhtenäiseen valtioon. Sen kanssa ovat heidän ihanteensa ristiriidassa. He pysyivät ihanteissaan ristiriitaisuudesta huolimatta, koska heidän sielussaan eli itsetiedoton kaipaus yhteiskunnallisen elimistön kolmijaosta, jossa heidän kolme ihannettaan vasta voivat saavuttaa korkeamman yhteyden. Nykyajan selvää kieltä puhuvat yhteiskunnalliset tosiasiat vaativat, että uudenaikaisen ihmiskunnan kehityksessä kolmijakoon suuntautuvat kehitysvoimat saavat muuttua itsetietoiseksi yhteiskunnalliseksi tahdoksi.