TOINEN OSA

"Ja tapahtui, koska Jesus oli lopettanut nämät puheet, että kansat hämmästyivät hänen oppiansa. Sillä hän opetti heitä voimallisesti ja ei niinkuin kirjanoppineet."

Math. 7: 28, 29.

Ensimmäinen luku.

Kun Konrad vihdoin oli päässyt takaisin kadulle, asteli hän samoilla tunteilla kuin ihminen jolla on puujalat. Hänen käyntinsä oli niin kokonaan tunnotonta. Hänen kuulonsa oli aivan välinpitämätön muun maailman menolle, hän ei luullut kuulevansa kuin omat askeleensa. Ihmiset, jotka lakkaamatta riensivät hänen ohitsensa, näyttivät olevan nukkia, joita ääneti siirreltiin eteenpäin ja joiden joukossa hän oli ainoa elävä olento lihaa ja verta.

Hän asteli kuin unessa, muistamatta matkansa määrää. Hänen täytyi häiritsemättä saada antautua ajatustensa valtaan. Hänen ympärillään olisi saattanut tapahtua vaikka mitä hullutuksia — hän ei olisi niitä huomannut. Koko hänen olentonsa keskittyi niihin vaikutuksiin, joita hän vasta oli saanut; ne kulkivat edestakaisin, karkoittivat toinen toisiaan ja liikkuivat vihdoin sekavassa hyörinässä niinkuin sairaan houreet. Lopullisesti rupesi hän kuvittelemaan, että hän tulikin teaatterista, jossa kappale niin mahtavasti oli vaikuttanut häneen, että rakkauden, vihan ja epätoivon sanat vielä kaikuivat hänen korvissaan. Hän ei saanut rauhaa noilta henkilöiltä; näkymättöminä ne häntä seurasivat, itkivät, nauroivat, kirkuivat ja ajoivat häntä takaa.

Vasta vähitellen kävi hänelle kokonaan selväksi mitä juopunut poika oli tarkoittanut sanoillaan, jotka hän oli lausunut hänelle suoraan silmiin. Se tunne, joka hänet valtasi, ei tietysti ollut pelkoa; mutta hän ei olisi luullut ihmistä kykeneväksi sellaiseen pirullisuuteen. Hänen ajatuksensa olivat puhtaat niinkuin itse kristillisyyden aate, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ja nyt laskettiin hänen niskoilleen tapahtuneena tekona jotakin, joka ei milloinkaan ollut edes juolahtanut hänen mieleensäkään; hänen, papin, jonka kilven täytyi säilyä puhtaampana kuin jokaisen muun kuolevaisen. Tuossa syytöksessä oli jotakin kamalaa, käsittämätöntä. Kun hänen siitä piti tehdä viimeisiä johtopäätöksiä, teki siveellinen itsetieto pystyn.

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Josefan omituista käytöstä, nimittäin sitä pelkoa, jolla hän oli koettanut piiloutua, kun hän Bläselin näki. Salaman nopeudella lensi hänen päähänsä ajatus, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kävi hänelle niin eläväksi, että hänen täytyi pysähtyä tuijottamaan eteensä maahan. Tosin hän seuraavana hetkenä asteli eteenpäin, mutta ajatus ei häntä heittänyt, vaan vallitsi hänet kokonaan.

Yhä selvemmäksi hänelle kävi, että Josefa mahtoi tuntea rappiolle joutuneen kandidaatin. Sen oli todistanut hänen äkillinen huudahduksensa ja vavistus, joka oli pöyristyttänyt hänen ruumistaan. Sellaiseen tilaan joutuu ihminen ainoastaan silloin, kun hänen eteensä odottamatta astuu vihollinen, joka ei hänessä saata herättää muuta kuin inhoa. Mutta juopunutkin varmaan tunsi tytön; olihan hän sitäpaitsi sen selvään sanonut. Ja juuri siksi, että hän juopumuksen tilassa oli sen tehnyt, saattoi hänen sanoihinsa uskoa.

Niin, missä nuo molemmat olivat tutustuneet? Uudestaan Konrad pysähtyi. Hän oli kanavan rannalla, joka kulkee kaakkoisen esikaupungin läpi. Mutta miten hän sinne oli tullut, sitä hän ei tietänyt. Pyhän Mikaelin kirkontorni oli vaistomaisesti mahtanut vetää häntä puoleensa. Hän nojautui ristikkoa vastaan ja katseli alas mustaan veteen, joka hiljaa liikkuili. Heijastus kaasulyhdystä muodosti pinnalle ikäänkuin pitkän jonon aalloilla kiikkuvia lastuja, jotka valkeassa hohtivat. Hetkisen hän siinä välinpitämättömästi katseli niiden leikkiä. Todellisuudessa hän siis oli tuolla hiljaisella kadulla, mutta mielikuvituksessaan hän istui huoneessaan kirkon takana, levottomasti silmäilen ulos ikkunasta ja kuunnellen emäntänsä lörpötystä; tämä oli, tuodessaan sisään aamukahvia, käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kääntänyt keskustelun Josefaan.

Mutta eikö rouva Brennerlein juuri tänä aamuna ollut kertonut, että tytöllä illoin, pimeän tultua oli ollut tapana istua talon ulkoportailla; että hän jo kahden vuoden aikana oli pitänyt erästä sen nurkkaa makuupaikkanaan? Ja eikö talossa ennen Konradia ollut asunut Oskar Bläsel, josta rouva Brennerlein oli tietänyt kertoa niin kauniita asioita? Jos tuo kunnoton poika pahana hetkenä olisi ryhtynyt tavottelemaan sitä, mitä kelvottomammankin olisi täytynyt pitää pyhänä; jos hän olisi käyttänyt hyväkseen tytön väsymystä, avuttomuutta ja kurjuutta? Ehkä hän oli juottanut hänet juovuksiin… Ja jollei Jumala ollutkaan tullut hänestä karkoittamaan pahaa henkeä ja pelastamaan kahta sielua yhtaikaa?

Hänen mielikuvituksessaan jakautuivat vedet ja äkkiä oli hänen edessään syvyys, josta hänen kauhulla piti kääntyä pois, jatkaakseen matkaansa. Selvänä ilmestyi hänen eteensä kuva eilisillasta: kuinka tyttö häntä seurasi, ikäänkuin se itsestään olisi ollut selvää, kuinka hän hitaasti häntä likeni ja arasti jäi seisomaan oven eteen; kuinka hän kummastuneena silmäili ympärilleen huoneessa, ikäänkuin hän joskus ennen olisi käynyt siellä, kuinka hän nälkäisen innolla nieli ruuan ja sitte tultuaan kylläiseksi hymyillen ja puolustukseen valmiina katseli eteensä… Nyt vasta kävi Konradille selväksi mitä kaikkia tuo katse sisälsi: tahdotonta köyhyyttä, joka ei odota armahtavaisuutta.

— Lapsi raukka, pääsi Konradilta ehdottomasti.

Seuraavana hetkenä muisti hän, mitä Jannusch oli kertonut Josefan syntyperästä. Hänen ajatuksensa tekivät nykyään sellaisia hyppyjä, että hänen väkisin piti suunnata niitä toisaalle, jotteivät ne uudestaan ja uudestaan joutuisi Julius-nimen yhteyteen. "Pastori pääkaupungissa tai sen ympäristössä", oli ukko sanonut. Konrad ei voinut selittää, miksi hän heti oli tullut ajatelleeksi veljeään. Mutta miksi sitte ei? Julius oli ihminen niinkuin kaikki muut, vieläpä ihminen, jolla muutamassa suhteessa oli tavattoman suuria heikkouksia. Parhaan todistuksen antoi siitä Klaudinan vaikutusvoima häneen. Lieneekö hänellä ollut aavistusta asiain keskinäisestä yhteydestä? Tai ehkä Klaudinalla? Ainakaan ei Julius Klaudinalta salannut mitään. Mutta oli se sentään omituista, että juuri hän oli esittänyt, että Josefa pidettäisin talossa — hän, joka ensi kerran nähdessään tytön, oli näyttänyt niin tyytymättömältä, ja joka epäluulolla katseli jokaista uutta tulijaa. Itse Juliuskin oli suuresti hämmästynyt, kun hän oli ruvennut puhumaan Josefan puolesta. Mutta ehkä he molemmat jo edeltäkäsin olivat sopineet asiasta? Ei, se ei sentään voinut olla mahdollista. Sellaiseen teeskentelyyn ei Julius olisi antautunut, siitä hän oli varma. Mutta tänään iltapäivällä oli hänen isänsä lausunut: "Jos neiti Schaff tekee jotakin epätavallista, niin hänellä on erityiset syynsä siihen."

Sekavaksi tämä kaikki jäi Konradille, mutta hän päätti perinpohjin tutkia asiaa ja ensinnäkin tehdä tarkkoja huomioita. Kun hänen vihdoin piti lähteä kotiin, huomasi hän kääntyneensä aivan väärälle tielle. Tosin hän isälleen oli luvannut, jos mahdollista, tulla heille jo samana iltana, mutta nyt ei hän tuntenut vähintäkään halua siihen; hän pelkäsi kohtaavansa maalaispastorin. Eikä hän ollut siinä mielentilassa, että hän jo tänään olisi voinut esittää tuota vanhaa kertomusta tuhlaajapojasta mitä synkimmillä toisinnoilla. Hän läksi siis ravintolaan, söi — paremmin tottumuksesta kuin nälkää sammuttaakseen, selaili noin tunnin ajan eri sanomalehtiä saadakseen ajatuksensa suunnatuiksi toisaalle ja läksi sitte vaatimattomaan kotiinsa, jossa aikaiseen panihe maata. Mutta kauvan viipyi ennenkuin hän sai unta, jota hän juuri tänä iltana niin hartaasti halusi.

Vasta seuraavana iltapäivänä tuli hän käyneeksi isänsä luona. Maalaispastorista ja Agatasta ei heidän ensimmäisen käyntinsä jälkeen ollut kuulunut mitään. Vanhus ja Hedvig ottivat Konradin riemulla vastaan. He tiesivät jo kaikki mitä eilen oli tapahtunut. Vanha pastori oli tunti sitte ollut Juliuksen luona, joka oli kertonut Josefan tiedonannoista.

Tyttö oli siis todellakin palannut! Konrad koetti tiedustella, oliko hän maininnut Bläseliä. Mutta kumma kyllä, ei hän hänestä ollut maininnut sanaakaan; hänen kertomuksensa oli vain keskittynyt Konradin tuomaan apuun.

— Hän ei saanut lakatuksi itkemästä, virkkoi vanhus. — Jumala siunatkoon hyviä töitäsi, poikani, lisäsi hän ja sulki hänet toistamiseen syliinsä.

— Olisinpa tahtonut nähdä sinut lapsenpiikana, huudahti siihen Hedvig, ja jatkoi hetken kuluttua: — Voi taivas, miten ne lapsiraukat ovat mahtaneetkaan kärsiä huonosta hoidosta!… Koko päivän elää vesisopalla! Mutta nyt tulee sinun sisaresikin rakkaus tekemään jotakin puolestaan.

Hänen tuumansa oli valmis. Hän oli päättänyt ensi tilassa käydä Josefan kodissa. Ja tätä tarkoitusta varten oli hän kaivanut esiin kokonaisen koperon vanhoja vaatekappaleita, joita hän nyt suurella tyydytyksellä näytti veljelleen.

— Muutahan ei tällainen köyhä pappilan-tytär voi tehdä, virkkoi hän hymyillen, johon Konrad vastasi painamalla sydämmellisen suudelman hänen huulilleen.

Sitte hän itsekseen mietti, pitikö hänen isälleen uskoa, mitä Jannuschilla oli tapahtunut, varsinkin mitä tuli Josefan syntyperään. Vihdoin hän sentään huomasi parhaaksi olla pääasiaan koskematta ja ainoastaan kertoa kohdanneensa Oskar Bläselin noissa mitä omituisimmissa oloissa. Eihän hän sitäpaitsi vielä ollut mistään varma, jonkatähden ei hän tahtonut tehdä vanhusta levottomaksi. Kuka saattoi tietää, miten aika sitäpaitsi asiat kehittäisi. Mitä taas tuli vanhimman pojan julkeuteen, niin hän olisi hävennyt sanallakaan siihen edes viitata.

Pastori ja Hedvig hämmästyivät äärettömästi. Varsinkin vanhus, joka muutamaksi hetkeksi kävi vallan sanattomaksi. Ensinnäkin hän ajatteli, miten hirveästi pojan rappiotilan täytyi koskea hänen maalaiseen virkaveljeensä.

— Etkö sinä ensinkään puhunut hänen kanssaan? kysyi hän.

— En, niinkuin jo sanoin, vastasi Konrad. — Hän oli juovuksissa niinkuin pölkky. Olisi ollut turhaa lausua hänelle järkevää sanaa. Minun oli vaikea edes tuntea häntä, niin hän on muuttunut, eikä suinkaan edukseen… Sinä tiedät etten moneen vuoteen ollut häntä nähnyt. Muuten ei hänellä näyttänyt olevan aavistusta siitä, kuka minä olin. Lähtiessäni makasi hän pitkällään permannolla ja kuorsaili.

— Voi pyhä Pietari! huudahti vanha Baldus melkein leikillisesti. — Niin, hän kuuluu pitäneen hullua peliä, asuessaan tuolla Marta-kirkon luona. Mutta se saatiin vasta myöhemmin selville. Harvoin hän aamusin oli palannut kotiin ennen kello neljää. Hänestä kerrottiin mitä likaisimpia juttuja. Torin toisella puolen on kapakkaluola, jonkinlainen yökahvila, johon hän säännöllisesti oli mennyt, kun muut kapakat jo olivat suljetut. Saattaa ajatella kummoisessa seurassa hän siellä oli… Konjakki oli tullut hänelle oikein himoksi. Sitä hänen sanotaan juoneen tavattomia määriä. Jonkun ajan kuluttua oli hän käynyt kuuluisaksi kuin kirjava koira. Tyttöletukat kuuluivat kutsuneen häntä "herra pastoriksi"… Sanotaan hänen juopuneena pitäneen koesaarnansakin. Kirkon perällä oli istunut muutamia hänen juomakumppaleistaan; kun hän sitte alkoi puhua tämän maailman synnillisyydestä, nauroivat nämät ääneen. Superintendentti Thürmel oli vallan vimmoissaan. Hän teki asiasta lopun, käyttämällä kirkonkuria… Mutta seurakunta ei pitkiin aikoihin voinut unohtaa tuota onnetonta juttua. Hulluuden vanhus teki kun määräsi poikansa papin-ammattiin. Ja päävika oli, että hän kotoa sai liian runsaasti varoja.

Lopuksi huomautti pastori pitävänsä velvollisuutenaan paikalla toimittaa tiedon maalaispastorille, joka pappilassa oli sanonut, missä hän olisi tavattavissa. Konrad olisi kyllä mielellään jutelleet yhtä toista asiaa koskevaa, jollei hän olisi pelännyt sittenkin joutuvansa tuohon arkaan kohtaan. Hän siis ainoastaan lisäsi, että hän likeisinä päivinä toivoi voivansa antaa lähempiä tietoja Oskarista, ja sanoi jäähyväiset.

Loppuosan iltapäivää oli hän ahkerasti työssä. Oli pitänyt ruveta toimittamaan uutta painosta hänen kirjaansa vuorisaarnasta ja hän oli päättänyt kirjoittaa esipuheen, jossa hän asiallisella ja arvokkaalla tavalla torjuisi oikeauskoisen sanomalehdistön hyökkäyksiä. Kello kuusi oli hän ilmoittanut käyvänsä Pyhän Marta-seurakunnan ensimmäistä pappia tervehtimässä. Myöhemmin aikoi hän käydä Juliusta puhuttelemassa, sillä varkausjuttu oli taas juolahtanut hänen mieleensä. Hän tahtoi persoonallisesti vakuuttautua, miten paljon siinä oli perää jo senkin tähden, että Klaudina oli vakuuttanut kadottaneensa rannerenkaansa. Salaperäinen hämäryys, joka varjosi Josefan olentoa, herätti yhä enemmän hänen myötätuntoisuuttaan.

Lähdettyään talosta ja käydessään tietä kirkon ta'atse, näki hän Brennerleinin, joka jo hyvän matkan päässä nosti lakkiaan, antaen harvojen hiussuortuviensa liehua tuulessa. Hengästyneenä, niin paljon kuin hän lyhyiltä norsunjaloiltaan pääsi, kiiruhti Nikolaus suoraan häntä kohti.

— Hyvä, että vielä tapaan herra tohtorin, sanoi hän basso-äänellään, joka tällä kertaa oli viritetty hyvin syvältä. — Monet terveiset herra pastori Holtmannilta… joka pyytää, ettette tänään kävisi hänen luonaan… Herra pastori on äkkiä tullut pahoinvointiseksi. Hän pyytää teitä huomenna juomaan kahvia luonaan. Suokoon vain hyvä Jumala, että hän pian parantuisi, päätti Nikolaus tekopyhästi puheensa ja loi katseen kirkontornin huippuun.

— Kiitoksia paljon, hyvä Brennerlein, vastasi Konrad. Hetkeksi hän neuvotonna seisahtui, kysyen itseltään mihin hän nyt lähtisi? Sanoma tuli niin odottamatta ja viime hetkessä.

— Meneekö herra pastori ehkä takaisin kotiin? kysyi Nikolaus nöyrästi. — Muuten minä voisin… jos herra pastorilla olisi jotakin toimitettavaa äidille… menen nimittäin nyt hänen luokseen, lisäsi hän samassa kiireesti, ikäänkuin sovittaakseen tunkeilevaisuutta kysymyksessään.

— En vielä tiedä… mutta luultavasti en mene kotiin, vastasi Konrad hajamielisenä. Sitte hän asteli eteenpäin, sillä hänen piti viedä pari kirjettä postiin. Hän päätti vielä kerran tavata isänsä, ennenkuin hän menisi Juliuksen luo. Ehkä sitäpaitsi maalaispastori samana iltana tulisi ystävänsä tykö käymään; tulisi Agatan kanssa, — lisäsi Konrad ajatuksissaan. Hän ei voinut itselleenkään selittää, minkätähden tuon nuoren naisen kasvot yhtämittaa sukelsivat hänen eteensä.

Vaistomaisesti hän likeni pappilaa. Päästyään noin kahdenkymmenen askeleen päähän siitä, näki hän hämmästyksekseen hovisaarnaajan ja seminaarintirehtorin tulevan pihan portista; heidän seurassaan oli myöskin vaaleatukkainen kandidaatti, joka toissapäiväisen kokouksen istunnossa oli toimittanut kirjurin virkaa. Kaasulyhdyn valossa tunsi Konrad heidät paikalla. Bock ja Kickert tekivät vilkkaita liikkeitä käsillään, jotavastoin kaitainen kandidaatti suorana kuin kynttilä ja kantaen kainalossaan laukkua, asteli heidän takanaan.

Koska he juuri tulivat Konradia kohti, ja hän tahtoi heitä välttää, poikkesi hän erääseen taloon, päästääkseen heidät ohitse. Hän olisi katsonut noita kolmea aivan välinpitämättömin silmin, jolleivät he olisi sattuneet tulemaan juuri sieltä, jonne hän muutama minuutti sitte oli aikonut ohjata askeleensa. Epäilemättä he tulivat Holtmannilta. Hänelle oli aivan yhdentekevä, miksi he olivat siellä käyneet, olihan syynä saattanut olla joku virkatoimi. Ensi hetkessä hän ainoastaan punnitsi, oliko hänen tulevan virkaveljensä pahoinvointi todellinen vaiko keksitty. Ei sitä ihminen niin äkkiä sairastu, juuri kun hän päästää luotaan kolmea vierasta ja odottaa neljättä. Alla mahtoi piillä vissi tarkoitus. Eikä muuta syytä saattanut olla kuin se että piti estää häntä ja hovisaarnaajaa törmäämästä yhteen.

Seuraavassa hetkessä astelivat kaikki kolme herraa hitaasti ohitse. Ainoastaan harvoja ihmisiä oli näkyvissä, joten Bock saattoi puhua vapaasti. "Mutta kuulittehan mitä Holtmannkin arveli", sanoi hän. "Hänen vaalinsa olisi onnettomuus. Seurakunta on sokea… meidän täytyy kääntyä korkeampaan paikkaan. Juutalaisystävät ne ovat vihoviimeisiä… kaikkihan he tahtovat kumota… Ja sitte tämä likainen juttu… saammepa nähdä…"

"Voi sitä turmeltunutta nuorisoa! Uusi nuoriso meidän täytyy luoda", puuttui Kickert puheeseen. Enempää ei Konrad voinut kuulla. Mutta nyt hän tiesi millä kannalla asiat olivat, sillä sen hän paikalla oivalsi, että keskustelu oli tarkoittanut häntä. Hänen asemaansa aiottiin siis tehdä mahdottomaksi. Sinä hetkenä hänelle selveni, että hän Bockista oli saanut leppymättömän vihollisen, joka panisi liikkeelle kaikki voimansa häntä vahingoittaakseen. Tämä tieto täytti hänen mielensä tunteella, jota hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja hän kiitti sattumaa, joka niin odottamattomasti oli avannut hänen silmänsä. Nyt hän myöskin ymmärsi Holtmannin äkillisen sairastumisen; tämänkin arvoisan herran hän siis pian oli oppinut tuntemaan.

Hän oli saapunut likeisimmälle postitoimistolle, mutta pysähtyi ennenkuin hän astui sisään. Hän tuli ajatelleeksi hovisaarnaajan viime sanoja. Mitä hän mahtoi tarkoittaneen "likaisella jutulla?" Eihän toki…? Ei, ei; niin pitkälle ei panettelu ollut saattanut kehittyä. Äkkiä valtasi hänet sama tunne, joka eilen oli vavistuttanut hänen ruumistaan, kun August Jannusch mustan sielunsa paljasti. Eikö poika sitäpaitsi ylvästellen ollut kertonut isälleen, että hänellä oli suosituskirja hovisaarnaajalle? Miksei hän juuri tänään olisi voinut saattaa perille kirjettään? Hehän tahtoivat valloittaa kirkon puolelleen, niinkuin he omituisesti kyllä olivat toivomustaan nimittäneet. Tietysti vain voidakseen hurskauden varjon alla viettää laiskanpäiviä. Mutta mitä tuossa kirjeessä seisoi, kuka sen oli kirjoittanut?

Miettien tätä uutta arvoitusta, astui hän luukulle toimittamaan asiaansa.

Sillaikaa oli Nikolaus Brennerlein vallan mielenliikutuksissa saapunut kotiin. Jo hänen kiireestään huomasi Ulrika että jotakin erinomaista mahtoi olla tekeillä. Hän unohti kokonaan haukkua portaita ja "ah" ja "oh" jäivät häneltä lausumatta. Muuten Ulrika selvään saattoi kuulla hänen voivotuksensa talon hiljaisuudessa. Tänään kaikuivat vain hänen tanakat askeleensa: raskas kopina, ikäänkuin joku olisi kanniskellut sentneripainoa.

— Mutta Niilo, mitä on tapahtunut? huusi Ulrika hänelle jo kaukaa. — Niinhän sinä hyppelet kuin kaksitoistavuotias poika. Sitä sinun ei pitäisi tehdä. Muista toki hengenahdistustasi.

— Voi taivas…! Äiti… hovi… hovi, ähki hän vaivalloisesti. Hän näytti niin rasittuneelta, että Ulrika oikein huolestui. Yksin kissojakaan ei "herra-kulta" tänään ensinkään huomannut; sillä kun Missi ja Mirri tutunomaisesti juoksivat häntä vastaan, niin hän vihaisesti pudisti ne luotaan; Mirriltä pääsi oikein äänekäs valitushuuto ja Missi, joka oli järkevämpi, pysytteli arvokkaasti etäisyydessä.

— Pitääkö noiden elukoiden nyt aina olla tiellä, ärisi Nikolaus.

— Mutta Niilo… elukoiden! Kuka nyt sillä tavalla puhuu… Onko lukkari Magner taas sinua suututtanut?… Mutta eihän hän kuitenkaan koskaan voi vetää vertoja sinulle, lisäsi hän sovittavasti. Sitte riisui hän päällystakin hänen yltään, niinkuin hän olisi ollut pieni lapsi ja silitti hyväellen hänen kaljua päälakeaan.

— Ei, ei tänään. Tänään hän oli erittäin hyvällä tuulella, jopa tarjosi minulle nuuskaakin. Ihmisiä mahtoi eilen kuolleen niinkuin kärpäsiä. Silloin hän aina nauraa. Ilmoitettiin suuri joukko ensimmäisestä ja toisesta luokasta… ja se on hyvä, sillä kirkonkin täytyy elää… Ja tänään iltapäivällä kuoli muuan kauppaneuvos, rouva kävi itse ilmoittamassa… ja siitä… olehan hyvä ja vedä vasen saapas jalastani… ja siitä hyödyin minäkin hiukkasen, piti minun sanoa… Pois mennessään pisti hän taalerin käteeni. Ja se tekee hyvää… kyllä sen heti huomaa, mikä on rikas ruumis. No niin. Ja ole nyt hyvä ja anna kengät… mutta pian… sillä hovisaarnaaja… sai hän vihdoinkin sanotuksi.

— Mitä, onko hän kuollut? Taivaan tähden, se olisi kamalaa!

— Ei. Herran uskolliset sotilaat ovat sitkeitä niinkuin ihmiset terveen vuodenajan kestäessä. Niinkuin Magner-aasin on tapana sanoa, kun hän laskee leikkiä, mikä muuten harvoin tapahtuu… Herra hovisaarnaaja tulee tuossa tuokiossa tänne… seminaarintirehtori Kickertin kanssa… He tahtovat kysellä sinulta jotakin herra pastorista, joka asuu meillä.

— Mutta mies, Niilo, nyt vastako sinä sen sanot?!… Ja minkä näköinen minä olen! Minun pitää uudestaan kammata hiukseni… Herra hovisaarnaaja tulee omassa persoonassaan! Mikä kunnia meille. Niilo, tiedätkö, se pitäisi panna evankeeliseen viikkolehteen… Missi ja Mirri, pysykää siivolla, sanon minä! Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee että hovisaarnaaja Bock tulee meille? Se tahtoo sanoa, että olemme hyviä kristityitä ja hänen seuransa arvoisia. Missi, uskallatko mutista? Minäpä sinut opetan! Hus kyökkiin! Äläkä puhu mitään… Viemmehän toki herrasväet vieraskamariin, kysyi hän Nikolaukselta, ajettuaan kissat kyökkiin.

— Kyllä… tämä kaikki pitää pidettämän salassa. Sopii erittäin hyvin, ettei tohtori ole kotona… Ethän toki sanonut minulle liikaa, äiti?

Vasta nyt näkyi Ulrika alkavan käsittää, mistä oli kysymys. Suuresti hän hämmästyi.

— No, mitä hän sitte tahtoo tietää minulta? kysyi hän.

Nikolaus oli istuutunut. Nyt hän nousi ja kammersihe vaivalloisesti huoneen läpi.

— Hm… se on ikävä juttu, virkkoi hän. — Mutta täytyyhän sinun se parhaiten tietää. Sanotaan että taloomme olemme saaneet uuden syntisen vanhan sijaan, joka ansaitulla rangaistuksella muutti tiehensä. Ja kaikkien syntisten pitää lankeemaan, jos he nimittäin nousevat kymmeniä käskyjä ja lakia ja kirkkoa vastaan… Kunhan eivät viipyisi kauvan… Minun on niin nälkä.

Äkkiä kävi hän levottomaksi, avasi kyökin oven ja nieli ruuanhajua.

— Äiti, voinpa lyödä vetoa, että tänään olet ajatellut minua.

— Häh, senkin pieni viekastelija, kaikki sen pitääkin arvata! Niin, niin, on paistettua kalaa. Lupasinhan sinulle… Juutalaisryökäleestäkö tässä siis on kysymys? Mutta kyllä minä paikalla ajattelin, ettei neiti Schaff asiaa rupee salaamaan. Ja Bockhan seurustelee heillä… Kun se neiti puuron keittää, niin maun tuntee pitkät ajat jälkeenpäinkin.

— Voitko sinä äiti, todellakin hyvällä omallatunnolla antaa hovisaarnaajalle apuasi? Muista, ettemme ole tekemisissä kandidaatti Bläselin kanssa.

Nikolaus näytti epäilevän ja istuutui huolestuneena sohvaan, kädet ristissä.

— Miksen voisi? vastasi Ulrika. — Tietysti voin sanoa mitä tiedän. Kuulinhan selvään kuinka hän tyttöä suuteli.

— Suuteliko? Tiedätkö varmaan? Se olisi hirveää! Että kristitty pappi kulettaa huoneeseensa juutalaisen katutytön ja suutelee häntä… vieläpä ihmisrakkauden varjon alla. Eihän hänen rippikouluunsa voi uskoa mitään naisoppilaita.

Hän nousi taaskin ja haisteli pitkän aikaa kyökkihajua. Sillaikaa puhui Ulrika:

— Minä kuulin loksahduksen. Ja eroittaahan toki sen, mikä on suudelma. Ja loput saattaa ajatella… Sitäpaitsi emme seurakunnassamme rupea kärsimään mitään vapaamielisiä. Se on vissi se. Eikö hän tässä hiljan kohdellut minua, niinkuin olisi hän Herra Jumala itse! Sellainen nuori pappi! Ja minä olen neljäkymmentä vuotta ollut seurakunnan palveluksessa… Herrajestas, tuossa ne tulevat!

Kello soi kimakasti.

— Ota lamppu, Niilo, huusi hän ja kiirehti hänen saattamanaan ulos etehiseen, vetääkseen nyöriä, joka oli yhteydessä alaoven lukon kanssa.

Se oli todellakin hovisaarnaaja. Molempien toisten herrojen seurassa astui hän ylös portaita.

— Hyvää iltaa, virkkoi hän kovalla äänellä, ennenkuin hän vielä oli päässyt ylös asti. Nöyryydessään meni Ulrika miltei kaksinkerroin.

— Mikä kunnia, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi hän syvästi kumartaen. — Olkaa hyvät, astukaa likemmä.

Hän oli vuosien kuluessa oppinut, miten tuollaista herrasväkeä tuli kohdella. Bock ojensi hänelle ystävällisesti kätensä, nyökytti armollisesti päätään, antaen tavallisen hymynsä välkähtää kasvoille ja astui sitte edellimmäisenä vieraskamariin. Nikolaus pani lampun pöydälle ja poikkesi muutamia askeleita taappäin, kunnes Bock ja Kickert olivat istuutuneet sohvaan. Ulrika asetti kandidaatille tuolin ja silmäili sitte odottaen hovisaarnaajaan.

— Poikanne on varmaan teille kertonut, miksi olen tullut tänne, alkoi Bock. Ulrika antoi siihen myöntävän vastauksen ja Bock jatkoi: — voimme siis muitta mutkitta käydä asiaan käsiksi… Mutta istukaa, hyvä rouva… Ja ehkä te, Brennerlein, toimitatte meille mustetta ja kynää.

Nikolaus läksi, palatakseen muutaman hetken kuluttua.

— Kas niin. Kiitos…

— Mutta istukaa toki tekin, Brennerlein, kääntyi Bock alentuvasti Nikolauksen puoleen. — Ja te, hyvä rouva, tulkaa likemmä, jotta voin katsoa teitä silmiin. Nyt on hyvä… Eihän minun tarvinne sanoa teille, että jokaisen jumalaapelkääväisen ihmisen pitää pysyä totuudessa. Totuus on ennen kaikkia välttämätön… Eihän herra Baldus toki lie kotona? Ainakaan en nähnyt valoa ikkunoissa, keskeytti hän oman puheensa ja jatkoi sitte rauhoittuneena: — Totuus on ennen kaikkia kirkolle välttämätön ja hyödyllinen, ymmärrättekö rouva Brennerlein? Sanon sen vieläkin kerran: hyödyllinen. Kertokaa siis tästä asiasta ainoastaan se, mikä kirkolle saattaa olla hyödyksi. Edellytän ettette unohda, mistä kaikesta olette kirkolle kiitollisuuden velassa.

— Aivan niin, uskalsi seminaarintirehtori huomauttaa. Tapansa mukaan oli hän laskenut lasisilmänsä punertavan nenän päähän ja tutki niiden päällitse tarkkaavaisesti Ulrikan kasvoja. Akka oli kytkenyt kätensä ristiin syliinsä ja kalvennut.

— Tiedän, teidän korkea-arvoisuutenne, mistä kaikesta minun on kirkkoa kiittäminen, vastasi hän vapisevin äänin.

Mutta Nikolaus istui käsivarret rentoina, lausumatta sanaakaan. Mieluinten olisi hän ollut kyökissä.

— No, siis… Hovisaarnaaja nojausi mukavasti sohvaan, loi silmänsä kattoon ja leikitteli lasisilmillään. — Kirjoittakaa, herra kandidaatti, virkkoi hän: — Kirkonpalvelijan-leski Brennerleinin todistus pastori Baldus nuorempaa vastaan.

Kandidaatti oli avannut laukkunsa ja riensi kiireen kautta noudattamaan käskyä. Sitte alkoi kuulustelu.

Toinen luku.

Samaan aikaan istui Klaudina huoneessaan Josefan kanssa. Se oli hauska, keskinkertaisen suuri huone, jonka ikkunat olivat pihalle päin. Klaudina oli sinne koonnut kaikki, mikä hänestä näytti saattavan sulostuttaa yksinäisyyden hetkiä. Kodikkaisuuden tunne oli hänelle sitä suurempi, koska huonekalut olivat hänen omansa. Ne olivat hiukan vanhanaikaiset, mutta tanakat ja raskaat ja kotoisin erään pastorin kodista hänen syntymäkylässään. Se oli pieni kaupunki Schlesiassa ja pastori oli hänkin ollut poikamies, jonka talouden järjestystä Klaudina oli hoitanut viisi vuotta ja joka vähää ennen kuolemaansa oli lahjoittanut huonekalunsa hänelle, koskei hänellä ollut mitään omaisia. Klaudina piti tavattomasti papeista. Kun hän pian senjälkeen muutti Berliiniin ja tuli Juliuksen taloon, niin hän jo muassaan toi ikäänkuin oikean hengen; sillä tunsihan hän naimattoman papin tarpeet perinpohjin, eikä siis ollut neuvomisen puutteessa. Miehelle, joka niinkuin Julius rakasti mukavuutta, oli se erittäin edullista.

Tietysti Klaudina oli pitänyt parhaana kertoa, että huonekalut olivat olleet hänen isänsä, erään alemman virkamiehen, omat, jonka kuoleman jälkeen hänen oli täytynyt ruveta viettämään elämäänsä taloudenhoitajattarena. Sillä jos kuultiin poikamiehen lahjoittaneen tavaraa nuorenpuoleiselle naiselle, niin siitä tavallisesti jouduttiin kaikenlaisiin johtopäätöksiin. Olivathan ne kyllä varsin oikeutetut, mutta oliko hänen velvollisuutensa heti ensimmäiselle seuraajalle mennä antamaan aihetta epäilyksiin? Se olisi vain pannut uskon hänen hyveisiinsä horjumaan ja jokainen nainenhan tahtoo loppuun asti säilyttää hyveensä edes näennäisesti.

Julius katseli siis huonekaluja jonkinlaisella kunnioituksen tunteella, kun Klaudina hänelle kertoi miten hänen äitinsä oli niistä pitänyt, varsinkin telttakattoisesta vuoteesta. Tuo mahtava laitos, joka täytti miltei koko seinän, saavutti aina hänen täydellisen ihailunsa; se näytti olevan tehty vartavasten sellaista jättiläisnaista varten kuin Klaudina.

Olisipa Julius tietänyt, että siinä kaksi pappispolvea yöksi oli laskenut levolle väsyneet päänsä! Ehkä hän silloin olisi katsonut sitä vieläkin suuremmalla kunnioituksella — mutta mahdollisesti myöskin ei.

Klaudina istui tuolilla uunin ääressä. Hänen edessään oli avattu kirja. Lamppu seisoi niin likellä, että se heleästi valaisi hänen kasvonsa. Josefa, joka istui etempänä, jäi puolihämärään.

— Mutta älä toki enään itke, sanoi Klaudina ja nosti harmistuneena katseensa. — Täytyyhän meidän kaikkien kuolla ja sisaresihan oli vain pieni lapsi. Ja sinä pääset nyt hautajaisiin… Sitäpaitsi sinun pitää muistaa mitä pastori sanoi: että pikku Maria nyt on onnellinen, sillä nyt hän paratiisissa saa leikkiä enkelien kanssa.

— Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi saanut leikkiä Eemilin ja Fransiskan kanssa, vastasi Josefa nyyhkyttäen.

— Johan minä olen sanonut sinulle, ettet saa epäillä sitä mitä pastori sanoo, alkoi Klaudina ankarasti. — Jos pastori on sitä mieltä, että pikku sisaresi taivaassa on onnellinen, niin sinun ehdottomasti täytyy uskoa se. Tahdothan sinä tulla kristityksi ja silloin sinun ennen kaikkea tulee olla kuuliainen eikä panna vastaan.

— Saanhan minä mustan leningin? uskalsi Josefa arasti kysyä, pyyhkien silmiään nenäliinalla. Saatuaan tämän lupauksen, oli hän lakkaamatta miettinyt sitä, että hän surupuvussa esiintyisi hautausmaalla. Hänellä ei pitkiin aikoihin ollut ollut uutta sunnuntaileninkiä ja ajatellessa sellaisen omistamista, tunsi hänen surunsa jonkinlaista lievennystä. Hän oli jo miettinyt sitäkin, kuinka olisi hauska, jos molemmat toisetkin sisaret saisivat samallaiset tamineet. Hän päätti ensi tilassa lausua pyyntönsä, jos neiti Schaff vain pysyisi yhtä hyvällä tuulella kuin hän koko aamupäivän oli ollut.

Josefa ei ehkä ensinkään olisi palannut, jollei hän olisi toivonut, että pastori ja Klaudina häntä auttaisivat. Ihme kyllä että he niin ystävällisesti olivat ottaneet hänet vastaan. Varsinkin kun juuri ennen hänen lähtöään Klaudina oli ollut vihoissaan ja ankarin sanoin oli ajanut häntä työhön.

Muutos oli tapahtunut siitä syystä, että Klaudina oli löytänyt rannerenkaansa ja pastori senjohdosta oli tullut huomanneeksi kuvan itse asiassa olleen vähäarvoisen kappaleen. Sitäpaitsi ei Josefa vielä milloinkaan ollut käynyt etehisessä. Klaudina oli äkkiä ruvennut puhumaan hänen puolestaan ja arvellut, että joku toinen yhtä hyvin oli saattanut ottaa kuvan; ehkä se jo oli ollut useita päiviä poissa, vaikkei sitä ollut huomattu. Ja ehkä pastorin rippikoululaisten joukossa oli sellaisia, joihin ei ollut luottamista. Tämä kaikki oli pastorillekin selvinnyt. Hänessä oli päässyt voitolle hänen virkansa velvollisuus: älä tuomitse vierasta palvelijaa.

Kummallista kyllä, ettei hänen epäluulonsa langennut August Jannuschiin; tosin hän pari kertaa tuli ajatelleeksi häntä, mutta poika oli tehnyt häneen niin erinomaisen vaikutuksen, että hän paikalla kumosi epäilyksensä; jo sekin olisi ollut ikävää, jos hän olisi tuhlannut hyvyyttään arvottomaan esineeseen.

— Tietysti sinä saat leningin, vastasi Klaudina — Ja kyllä sinun hyväksesi vielä tehdään paljonkin, jos osoitat sen ansaitsevasi… Mitä sinä sitte pidät tuosta hameesta?

Eilen oli hän nimittäin Juliuksen suostumuksella ostanut halvan jokapäiväisen leningin, joka tänään ensi kertaa oli Josefan yllä. Se oli sinisestä, kukillisesta karttuunista ja muistutti suuresti orpolapsien pukuja. Josefa oli siitä äärettömästi ilostunut.

— Hirveän paljon. Ja nyt minä vanhasta leningistäni voin laittaa jotakin Fransiskalle, vastasi hän.

— Kastamisesi päiväksi sinä saat kultaisen ristin, sanoi Klaudina taas. — Herra pastori aikoo jo huomenna mennä hankkimaan isäpuoleltasi lupaa että saat tulla kristityksi. Hänhän kuuluu olevan hurskas mies, joten ei hänellä suinkaan mahtane olla mitään sitä vastaan.

— Isä Jannuschko hurskas?! Kuulisipa hän sen, niin ei itsekkään uskoisi.

Se oli Josefan mielestä niin hullunkurista, että hänen hiljaa piti naurahtaa, vaikkeivät kyynelten jäljet vielä olleet kuivaneet.

— Kas, lapsi kulta, siinä se sinun valheellisuutesi taas tulee ilmi, josta velipuolesi eilen pastorille kertoi niin kauniita juttuja. Se ei minua hämmästytä, sillä odotin jo sitä. No, toivottavasti meidän onnistuu karkoittaa sinusta pois pahe. Ainakin olet viimeisen kerran sitä käyttänyt minun läsnäollessani. Kyllä minä vielä tiet ja keinot keksin… Mutta ruvetaanpa nyt lukemaan.

Hänen kasvoissaan oli hetken ajan viipynyt ystävällisyyden välähdys, mutta se katosi äkkiä, ja sijaan tuli jonkinlainen ilkkuva julmuus, joka loisti hänen silmistään. Hän oli lausunut sanansa korkealla äänellä, mutta hitaasti ja tyynesti. Josefa hämmästyi niistä niin, ettei hän saanut sanaakaan suustaan. Liikkumatonna kuin vahakuva tuijotti hän Klaudinaan, joka ilman minkäänlaista sisällisen liikutuksen merkkiä oli kumartunut selailemaan kirjaa, Sentähden siis August eilen oli tullut pastorin puheille! Josefa oli arvellut hänen tulleen itseään hakemaan. Ja nyt hän aika lailla oli panetellut häntä. Veri oli karannut hänen kasvoilleen. Minä en milloinkaan valehtele, oli hän vimmastuneena huutamaisillaan, mutta Klaudina virkkoi samassa:

— Toivon ettet toki aio ruveta itseäsi puolustamaan, sanoi hän tyynesti, katsettaan kohottamatta. — Sillä sinä vain pahentaisit asiaa. Sinussa piilee vielä äitisi henki ja se pitää hävittää juurta jaksain… Kuuntele nyt tarkkaavaisesti.

Josefa pysyi yhä sanattomana. Kaikki mitä hän vasta oli kuullut, tuntui hänestä niin käsittämättömältä, että hän miltei oli kuin pahojen voimien vallassa. Hän sortui tuon pirullisen naisen taikakeinojen alle; ja niin oli ollut siitä asti kuin hän joutui hänen käsiinsä. Tänä hetkenä oli hän ikäänkuin tahdotonna. Tuska, suuttumus kärsitystä nöyryytyksestä, se tieto, että hänen pitää tulla kristityksi ja alkaa uutta elämää — kaikki pyöri hänen päässään. Jo kahtena päivänä hän oli huomannut olevansa aivan sekaisin ja nyt hänen siitä huolimatta piti koota ajatuksensa ja oppia "uusi uskonto", niinkuin hän sitä nimitti.

Klaudina aikoi tänään alkaa valmistaa häntä kasteeseen, selittämällä hänelle pyhiä sakramentteja. Hän tunsi sellaiset asiat erittäin hyvin, sillä kun ihminen saman vuosikymmenen aikana on palvellut kahta pastoria, niin onhan hän silloin tällöin tullut vilkaisseeksi hänen ammattiinsakin. Sitäpaitsi Klaudinan elämään sillä tavalla tuli vaihtelua ja hänen siveellinen voimansa pantiin koetuksen alaiseksi. Ja lopuksi: hän tahtoi Juliukselle näyttää, että hän henkisessäkin suhteessa saattoi olla hänen arvoisensa. Mutta pääasiallisesti häntä johti kunnianhimo: hän tahtoi taivuttaa lapsen täydellisesti valtansa alaiseksi; sotkea sen kuin savikappaleen, voidakseen sitte muodostella siitä mitä tahtoi. Hän ei ollut ruvennut Josefan uskonnonopettajaksi sentähden, että hän olisi ollut niin vakuutettu kristillisen opin totuudesta tai rakastanut kirkkoa, vaan saadakseen tytöstä aseen Konradia vastaan.

— Kristityn ensimmäinen velvollisuus on kirota kaikki epäkristilliset teot ja pysyä kirkolle uskollisena kuolemaan asti, alkoi hän, katsoen Josefaa suoraan silmiin. — Kaikki kirkon viholliset ovat samalla kristittyjen vihollisia; tekisit siis suuren synnin, jos puolustaisit tuollaista vihollista, sensijaan että sinun kaikin voimin pitäisi koettaa vahingoittaa häntä. Ymmärrätkö?

— Luulen että ymmärrän. Kaikkien ihmisten, jotka vastustavat kirkkoa, tulee olla vihollisiani, vastasi Josefa, joka pelosta koetti kuunnella niin tarkkaavaisesti kuin suinkin.

— Sinä et näy olevan ollenkaan tyhmä, sanoi Klaudina, huomattavan ystävällisesti. — Tiedätkö mitä kiirastuli on?

— Kai se on helvetti, vastasi taas Josefa.

— Aivan oikein. Tässä kiirastulessa poltetaan kerran kaikki syntiset ja kirkon viholliset elävältä. Niin käy sinunkin, jollet pane sanojani sydämmellesi ja tee kaikkia, mitä sinulta vaadin. Tarkoitanhan vain parastasi… Mutta jotta saisit oikean käsityksen helvetin piinasta ja tuskasta, niin minä näytän sinulle millaista siellä on.

Hän nousi, astui huoneen toiseen päähän ja palasi takaisin suuren laukun kanssa, jonka hän avasi ja josta hän otti esiin kuvan. Se oli vanha kuparipiirros Breughel nuoremman eli niinkutsutun Helvetti-Breughelin taulusta, ja esitti kaikki kiirastulen kauhut, joita mielikuvitus yleensä saattaa luoda. Josefa katseli sitä tunteella, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi kummastusta. Tuollaista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt, yhtä vähän kuin hän oli luullut, että sellaista saattoi löytyä. Ja nyt hän selvästi, omin silmin näki kaikki helvetin hirviöt. Hän tahtoi kääntää pois kasvonsa, mutta hänen katseensa riippui kuin naulattuna kiinni kuvassa. Suorana seisoi Klaudina hänen edessään, tarkastellen jokaista hänen kasvojensa liikettä; hän näki tytön kauhistuneen hartauden, näki suupielten värisevän ja silmien levottomasti liitävän yhdestä ryhmästä toiseen. Jokainen piirre hänen kasvoissaan osoitti uteliaisuutta ja lapsellisuutta.

— Olkoon kuva sinulle julmana varoituksena, alkoi Klaudina taasen. — Näetkö tuon tytön pitkine hiuksineen, joka riippuu mestauspyörällä? Hän oli elämässään valheellinen olento, joka ei koskaan käynyt kirkossa ja joka salaa varasti hyväntekijöiltään. Ja tuo toinen tuolla, jonka kurkkuun kaadetaan sulatettua lyijyä ja joka niin hirveästi huutaa, oli nuoruudessaan viettänyt synnillistä elämää erään papin kanssa; mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä ja kärsii nyt oikeutettua rangaistusta. Tuo mies, joka niin kovasti ponnistelee vastaan, kun häntä aiotaan heittää tuleen, on sama pappi… Sanoppas, eikö hän ole erään nuoren papin näköinen, jonka sinä tunnet… erittäin hyvin tunnet… ja joka vietteli sinut ensimmäiseen syntiin?

Hän äänsi hitaasti sanansa. Silmät tähtäytyivät Josefaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea lapsen sydämmen ajatukset.

— Katso minuun, virkkoi hän samassa. Josefa totteli ja pudisti kieltäen päätään. Hänen kasvoillaan oli niin luonnollinen hämmästys, että Klaudina tuli hiukan hämilleen. Multa se saattoi olla pelkkää teeskentelyä.

— Ajattele vain tarkemmin, jatkoi Klaudina. — Ajattele toissapäiväistä iltaa.

Josefa yhä vaikeni, antaen katseensa riippua Klaudinan kasvoilla. Hän ei tietänyt mitä vastaisi, sillä kysymykset tuntuivat vieläkin niin käsittämättömiltä. Klaudina suuttui.

— Joko sinä olet tyhmä tai hirveän paatunut, virkkoi hän ankaralla äänellään, jota Josefa suuresti pelkäsi. — Sitä nyt ei ole ensinkään vaikea ymmärtää.

Äkkiä hän muutti äänensä. Sillä hän tuli ajatelleeksi, että hyvällä ehkä saisi aikaan enemmän.

— Ole hyvä ja koeta ajatella. Etkö ollut puoleksi tainnoksissa, kun tohtori Baldus sinut löysi?

— Olin. En ensinkään tietänyt mitä oli tapahtunut.

— Vai niin. No kas, se on jo paljon. Mutta kai sinä toki muistat, että hän kävi sinuun kiinni…

— Niin, kyllä kai. Niin minusta ainakin tuntui… olin äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että tuskin pysyin pystyssä.

— Entä sitte, kun olitte päässeet huoneeseen? Siellä hän suuteli sinua, eikö niin?

— Suuteliko herra pastori minua? En todellakaan tiedä.

Tyttö tuijotti eteensä, koettaen väkisinkin koota ajatuksensa.

— Totisesti hän sen teki. Älä sinä siinä koeta kieltää ettei se olisi totta! Muut ihmiset sen kuulivat. Minä huomaan jo, että tahdot minua aika lailla pettää. Ajattele kiirastulta. Lopulta sinut varmaankin täytynee viedä laitokseen, missä pakkopaita opettaa sinulle tottelevaisuutta. — Tämän lausui Klaudina niin pontevasti ja ääneen, että Josefa säpsähti. — Ajattele vielä kerran tarkkaan asiaa, jatkoi hän samaan tapaan. — Eikö tämä pappi kuvassa ole ihan tohtori Balduksen näköinen?

— Taitaa olla, vastasi Josefa, uudestaan tarkasteltuaan kidutettua miestä.

— Ajattele nyt, että sinä olet synnillinen tyttö, ja riiput tuossa pyörällä. Ja sitte kai ymmärtänet asiat.

Josefa pudisti päätään.

— Ei minua kuitenkaan ripusteta pyörään, sanoi hän vihdoin hymyillen. Mutta Klaudina suuttui niin, että hän pöydälle antoi aika kolauksen. Hän tunsi rintaansa ahdistavan.

— Ehkä sinulle vielä tehdään jotakin muuta, jos yhä pysyt tuossa paatumisen tilassa. Minä annan sinulle ajatusaikaa huomiseen… Mutta toivokaamme, että Jumala jo ennemmin sinua valaisee sanansa kautta.

Ja menkäämme nyt ensimmäiseen pääkappaleeseen.

Siinä puhutaan pyhästä kymmenestä käskystä. Minä luen ja selitän ne ensin ja sitte saat jo tänä iltana oppia ne ulkoa.

Kirja joka oli avoinna hänen edessään, oli katkismus. Kovalla, yksitoikkoisella äänellä rupesi hän lukemaan käskyjä, tuontuostakin lisäten jonkun huomautuksen. Päästyään kahdeksanteen, virkkoi hän:

— Ei sinun pidä väärää todistusta sanoman sinun lähimmäistäs vastaan. Se on: sinä et saa asettua herra pastoria tai minua vastaan missään tilaisuudessa; sinun pitää tehdä kaikki mitä me sinun itsesi tähden sinulta vaadimme ja auttaa meitä kaikessa, millä voimme olla hyödyksi kristilliselle kirkolle. Jos esimerkiksi herra tohtori Baldus on tehnyt jotakin väärää ja kirkko julistaa hänet vihollisekseen, niin sinä teet itsesi vikapääksi verisyntiin, jollet ole avuliaana häntä kiroomassa. Kirkon tulee olla sinua likinnä. Paina se mieleesi.

— Onko herra pastori sitte tehnyt jotakin väärää? uskalsi Josefa kysyä.

— Sen kai sinä parhaiten tietänet, puuttui Klaudina lyhyesti puheeseen. — Voimme sitte puhua siitä… Mennään nyt eteenpäin.

Josefa oli niin peloissaan, että hän päätti vastata vain siihen mitä häneltä kysyttäisiin. Keskeltä lukemistaan Klaudina äkkiä virkkoi:

— Tiedätkö, kuka oikea isäsi oli? kysyi hän aivan odottamatta ja katsahti Josefaan.

— Sain vasta eilen kuulla, että hän oli kristitty pappi.

Kummallinen muutos tapahtui Klaudinassa. Ensinnä hän ei sanonut mitään, vaan tuijotti Josefaan kuin ihmeeseen. Sitte hän nousi ja kurkisti ulos ovesta.

— Oletko varma siitä? kysyi hän hiljaa ja istuutui. — Toivottavasti tämä ei taas ole sinun omia keksintöjäsi, lisäsi hän, pysyäkseen uskollisena periaatteelleen, ettei tuolle lapselle pitänyt osoittaa liian suurta kunnioitusta.

Josefa kertoi, kuinka hän oli saanut sen tietää.

— En ennen tietänyt siitä mitään, sanoi hän, — mutta kummalliselta minusta aina tuntui, kun äitini minulle sanoi: jollei kirkkoja olisi, niin ei sinuakaan löytyisi maailmassa.

— No, jättikö äitisi mitään jälkeensä, joka voisi todistaa kuka isäsi oli?… Ehkä jotakin? Ajatteleppa tarkkaan.

Hänen käytöksensä oli kokonaan muuttunut. Selitys, jonka hän juuri oli saanut, oli muuttanut hänen mielialansa. Hän nousi taas tuolistaan ja asteli levottomana huoneen läpi. Äkkiä hän seisahtui; eräs seikka oli juolahtanut hänen mieleensä.

— Mutta sanoppa… minun piti jo eilen sitä kysyä. Kun sinä eilen illalla tulit tänne, niin sinä käyttäydyit juuri kuin joskus ennen olisit käynyt täällä… Onko sinulla ennen ollut jotakin tekemistä herra pastorin kanssa?

— Ei, ei koskaan. Se oli minustakin hullua. Mutta kaikki tuntui kummallisen tutulta. En tiedä miksi.

Samassa hetkessä oli Klaudina kiireellä, joka oli hänelle omituinen, tehnyt päätöksen. Hän ei enään kysellyt, vaan istuutui, otti katkismuksen ja luki tyynesti käskyt loppuun, ikäänkuin koko hänen huomionsa olisi keskittynyt vain niihin. Sitte hän pani kirjan kiinni ja antoi sen Josefalle, sanoen:

— Kas niin, nyt riittää tältä päivältä. Huuda sitte Liina tänne, vain pariksi hetkeksi.

Liina oli kyökkipiika, joka sangen kauvan oli pysynyt palveluksessa pastorilla; hän oli nimittäin tullut taloon neljä viikkoa ennen Klaudinaa. Samaten oli hänen edeltäjänsä palvellut monta vuotta ja Klaudina muisti pastorin joskus maininneen, että hän oli ollut mukana, kun muutettiin uuteen pappilaan; siihen aikaan piti neiti Baldus vielä taloushallituksen ohjia käsissään.

— Liina, tottahan te tunsitte sen tytön, joka palveli täällä ennen teitä, alkoi Klaudina, kun tyttö oli tullut sisään. — Mitähän hänestä sittemmin on tullut?

— Neiti tarkoittaa kai Huldaa… Kyllähän minä hänet tunnen… Hän erosi palveluksesta siksi, että hän tahtoi mennä naimisiin. Siitä ei ole kauvan kuin yhtenä sunnuntaina tapasin hänet… Hän elää hyvin onnellisesti miehensä kanssa… Heillä on pieni kauppa. Minun piti mennä heitä tervehtimään, kirjoitin oikein osoitteenkin muistiin… Jos neiti hetkisen tahtoo odottaa, niin minä paikalla…

— Antakaa vaan olla, ei sillä niin kiirettä ole, keskeytti hänet Klaudina; hän antoi hänelle muutamia tehtäviä ja lähetti hänet pois. Sitte hän nojausi tuoliinsa, laski kädet ristiin ja vaipui syviin ajatuksiin, joista hän vasta heräsi kun ovikello soi ja hänen piti mennä avaamaan.

— Otatko vastaan? kysäsi hän puoliääneen ja pisti sivumennen päänsä sisään ovesta.

— Odotan Bockia, vastasi Julius, kohottamatta katsettaan kirjoituspöytänsä äärestä. — Jos se on hän, niin pyytäisin ettei minua häirittäisi.

— Hyvä. Kyllä pidän siitä huolen.

Se oli todellakin hovisaarnaaja, joka sisään astuessaan toivotti hänelle "hyvää iltaa". Hänen seurassaan ei enään ollut kuin Kickert, sillä kandidaatille oli tiellä sanottu armolliset jäähyväiset.

Vissien ajatusten yhtäpitäväisyyksien tähden ei Klaudina yleensä voinut kärsiä Bockia, mutta hän käyttäytyi aina tavattoman kohteliaasti häntä kohtaan ja osoitti hänen läsnäollessaan entistä enemmän olevansa vain pastorin palvelijatar. Hän tiesi, että Julius, joka suuresti ihaili Bockia, ei milloinkaan olisi antanut anteeksi vähintäkään huomaamattomuutta häntä kohtaan. Mutta sitä välinpitämättömämmin kohteli hän seminaarintirehtoria; hänen oli tapana kutsua häntä hovisaarnaajan luteeksi.

Bockin riisuessa päällystakkia auttoi hän häntä kauvemmin kuin tarve oikeastaan vaati — päästäkseen auttamasta Kickertiä.

— No miten tytön nyt on? kysyi Bock. — Onko hänestä taas ollut ikävyyksiä?… Joko herra pastorin veli tänään on käynyt täällä?

Klaudina mietti pari silmänräpäystä, mitä hän vastaisi; sitte huomasi hän parhaaksi vapaaehtoisesti väistyä taistelukentältä. Hän ripusti välinpitämättömän näköisenä takin naulaan ja virkkoi:

— Ei, herra tohtori Baldus ei vielä tänään ole käynyt täällä… Onko herra hovisaarnaaja ehkä kuullut jotakin pahaa tytöstä?

Tämä tutunomainen kysymys suututti Bockia.

— Ajatelkaa rouva Brennerleiniä, neiti! Neljännestunti sitte sanoi hän pitäneensä velvollisuutenaan käydä teille huomauttamassa muutamia asianhaaroja.

Niillä sanoilla käänsi hän hänelle selkänsä ja astui, seminaarintirehtorin seuraamana, työhuoneeseen.

Tämä kohtelu suututti suuresti Klaudinaa, varsinkin koska hän huomasi tehneensä tyhmyyden. Viime sanat sitäpaitsi häntä hämmästyttivät. Epäilemättä hovisaarnaajaa oli käynyt Ulrikalta urkkimassa tietoja. Sitä jota hän vihasi, sitä hän myöskin vainosi, varsinkin jos hän häntä oli julkisesti loukannut, niinkuin tohtori Baldus.

Klaudina kuvitteli paikalla, mitä nyt seuraisi. Oikeastaan hänen ilolla olisi pitänyt huomata saaneensa hovisaarnaajasta salaisen liittolaisen, mutta häntä harmitti, että toinenkin asteli samaa pimeyden tietä, jonka hän yksin oli luullut keksineensä. Nyt hän ymmärsi, minkätähden Bock oli tullut, ja päätti muitta mutkitta astua hänen perässään. Sekä pastori että hovisaarnaaja puhuivat yleensä hyvin ääneen; viereisessä huoneessa saattoi siis täysin kuulla, mitä he sanoivat. Klaudina astui rippikouluhuoneen läpi ja asettui odottamaan.

Päivällisaikaan oli Julius saanut kirjeen, jonka sisältö oli seuraava:

"Berliini lokakuun 20 p. 1888.

Rakas veli! Juuri sain August Jannuschin kautta vastaanottaa arvoisan kirjeenne. Vilpitön kiitos tästä teidän luottamuksenne osoituksesta. Nuori mies teki minuun erittäin hyvän vaikutuksen; hän näyttää ansaitsevan osanottoamme ja kristillistä apuamme. Minä tulen noudattamaan ehdotustanne. Suokoon Jumala, että olisimme saaneet laumaamme uskollisen sielun.

Vielä pyytäisin, että tänä iltana noin seitsemän aikaan uhraisitte minulle puolen tuntisen. Minulla on erittäin tärkeä asia kerrottavana. Tulen siis.

Sydämmellisesti tervehtien näkemiin asti Teidän

Bock."

Julius oli utelias tietämään, mikä tärkeä asia tuo saattaisi olla. Hän oli moneen kertaan lukenut kirjeen ja iloinnut pojan onnesta; se oli häntä suuresti tyydyttänyt, sillä hän piti hovisaarnaajaa ihmistuntijana, jota ei helposti petetä; nyt ei hänen tarvinnut pelätä, että edesvastuu mahdollisesti väärästä ihmisrakkaudesta lankeisi yksin hänen niskoilleen.

Hän oli juuri valmistamassa puhetta, jonka hänen tulevan viikon alussa piti pitää erään tunnetun seurakuntalaisen haudalla. Vainaja jätti jälkeensä huomattavan omaisuuden, joka ei aina ollut ansaittu aivan rehellisellä tavalla. Mutta jälkeenjääneet tahtoivat pitää komeat hautajaiset ja toivoivat vilkasta osanottoa, sillä vainaja oli aina ymmärtänyt antaa sekä seurakunnalle että köyhille lahjoja, jotta pahat puheet hänen raha-ansioistaan taukoisivat. Koska Julius jo vuosien kuluessa oli toimittanut kaikki perheessä esiintyvät kirkolliset toimitukset, niin hän sangen tarkkaan tunsi olot. Ei ollut suinkaan helppoa peittää miesvainajan paljoja pahoja ominaisuuksia hänen harvojen hyveittensä kustannuksella. Mutta vihdoin oli hän vanhojen konseptien avulla saanut kokoon innostuneen puheen, jonka tekstinä oli "rakkaus ei koskaan lakkaa". Hän toivoi sen tyydyttävän kaikkia.

Juuri kun Klaudina ilmestyi ovelle, oli hän sangen ärtyneessä mielentilassa. Hän oli nimittäin juuri silmäillyt läpi työtään ja huomannut, että vainajan äiti, joka vielä eli, oli jäänyt häneltä puheessa mainitsematta. Siitä huolimatta oli hänen kasvoillaan tavallinen ystävällinen hymy, kun hovisaarnaaja ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi.

— Eihän teillä ole mitään sitä vastaan, että tuon Kickert-ystävän mukaani, sanoi Bock.

— Mutta, arvoisa herra hovisaarnaaja… tiedättehän toki, kuinka paljon pidän seminaarintirehtoristamme… Sydämmellisesti tervetuloa!

Näillä sanoilla ojensi hän Kickertille oikean kätensä ja pyysi herroja istumaan.

— Te pysytte aina entisellänne, herra pastori, huomautti seminaarintirehtori. — Kesken töitänne aina vain hyvällä tuulella… Tiedättekö, sen jälkeen kuin ei minulla enään ole varsinaista virkaa, tunnen joskus olevani niin tarpeeton maailmassa. Ihanteeni oli nuoriso… aina vain nuoriso! Joka ihanteeni ei tosin tänäkään päivänä ole kuollut rinnastani. Ei vähääkään! Antakaa minulle vain tarpeelliset varat, niin lupaan kasvattaa teille sukupolven, josta helposti saattaa löytää sata Bismarckia… Saisinko pyytää teiltä lasillisen vettä… jollei se nimittäin tuota vaivaa.

— Ei vähääkään, vastasi Julius ja astui ovelle, — Mutta minkätähden vettä? Enkö saa tarjota olutta?

— Olutta… näin aikaiseen?… Hyvä… siis olutta. Olisinhan epäkohtelias, jollen ottaisi tarjoustanne vastaan.

Klaudina, joka oven taakse kuuli joka sanan, riensi heti paikalle kuulemaan pastorin käskyä, mikä oikeastaan oli tarpeetonta.

— Älkää valittako, rakas Kickert, sanoi Bock alentuvan ystävällisesti, kun Klaudina oli lähtenyt. — Mikä ihana tehtävä teillä on kaupunginlähetyksessämme. Ensiksi täytyy ravistaa täysikasvaneita, jotta he heräävät. Kirkkojen tarpeet etupäässä.

— No niin, niin, onhan se totta, virkkoi Kickert, — mutta, hyvät herrat, täytyy teidän myöntää, etteivät kirkot myöskään saa pysyä tyhjinä. Olisi se sentään ihanaa jos voisimme muodosta kirkkoyleisön nuorisosta. Vanhuus kallistuu aina epäilyyn. Pitäisi kerran koettaa päinvastaista tapaa ja antaa lasten vaikuttaa vanhempiin.

— Omituinen uudistustapa, huomautti Julius.

— Mutta samalla erinomainen, jatkoi Kickert vilkkaasti. — Epäilemättömänä tosiasiana pysyy, että tuhansissa perheissä lasten äly on paljon suurempi kuin vanhempien. Ja siitä huolimatta on valta viimeksimainittujen käsissä. Mitä taas kurituskeinoihin tulee, niin totisesti… On totuttu pitämään sitä hyvin pahana, jos nuoriso antaa vanhoille hyviä opetuksia. Minä pidän tätä katsantokantaa poroporvarillisena, sillä se, joka on oppinut enemmän, saattaa myöskin antaa parempaa esimerkkiä. Monet lapset saattaisivat vaikuttaa vanhempiin, niin että he kävisivät kirkossa. Ja se se juuri on minun ohjelmani.

— Ei se niin hullu ole, mutta hirveän vallankumouksellinen. Ja vallankumouksellisilla ei päästä eteenpäin, sanoi hovisaarnaaja.

— Niinkö luulette… Kickert heitti häneen kummastuneen katseen. — Niin, korkeasti kunnioitettu herra hovisaarnaaja, jatkoi hän, — jos te tahdotte nimittää jokaista parempaa aatetta vallankumoukselliseksi, silloin voisi sovittaa juutalaisvainonkin…

— Se on aivan toista, keskeytti hovisaarnaaja kiivaasti ja heitti ystäväänsä katseen, joka sinä hetkenä pani hänet ajattelemaan. Kickert päättikin ensi tilaisuudessa sovittaa sen kolauksen, joka häneltä oli päässyt hänen korkea-arvoisuutensa mielipiteitä vastaan. Onneksi toi Klaudina samassa olutta sisään, joten hän syvään kulaukseen saattoi hukuttaa kaiken mieliharminsa.

Kolmas luku.

Hetkisen he vielä keskustelivat vähäpätöisistä asioista, kunnes Bock äkkiä rupesi puhumaan tulonsa tarkoituksesta.

— Tiedättehän rakas herra Baldus, alkoi hän, mukavasti nojaten sohvaan, että ystävien aina tulee puhua suoraan. Ja minun tietääkseni ei meillä molemmilla koskaan ole ollut syytä valittaa siinä suhteessa, vaikka jo kauvan olemme pyrkineet samaan päämaaliin.

— Ei totisesti, arvoisa herra hovisaarnaaja, vastasi Julius. — Olkoon mitä tahansa, niin puhukaa suunne puhtaaksi. Ette voi osoittaa minulle suurempaa kunniaa. — Uteliaasti odottaen hän häneen silmäili. — Herra seminaarintirehtori kuuluu kai myöskin uskottuihin? lisäsi hän, kääntyen Kickertin puoleen.

— Kyllä. Hän teki minulle vasta suuren palveluksen puheena olevassa asiassa.

Ensin Kickert myöntävästi oli nyökäyttänyt päätään; nyt teki hän kieltävän liikkeen, otti sitte lasisilmät nenältään ja rupesi puhdistamaan niitä punasilkkisellä nenäliinallaan. Hän teki sitä niin tarkkaan, ikäänkuin ei hänellä seuraavina päivinä tulisi olemaan ensinkään aikaa tähän toimeen. Hän pelkäsi tulevia hetkiä ja luuli siten voivansa peittää mielenliikutustaan.

— No niin, rakas veli, Kristuksen nimeen siis, jatkoi Bock tyynesti. — Sopiiko teidän mielestänne veljenne katsantokanta apostolisen uskontunnustuksen opettajalle?

— Olen iloissani, että kosketatte juuri näitä asioita, virkkoi Julius hiukan pettyneenä. Hän oli odottanut jotakin aivan tavatonta.

— Sitä parempi, niin ymmärrämme toisemme jo edeltäkäsin, lausui Bock.

— Te tiedätte, herra Bock, mielipiteeni kirkostamme, jatkoi Julius. — En hetkeäkään haikailisi äänestää veljeni vaalia vastaan… hänen omaksi hyväkseen. Mutta minä olen siinä voimaton. Hän on liiaksi vakuutettu mielipiteittensä oikeudesta, tai oikeammin sanoen: hän on liiaksi uponnut niihin, jotta minä menestyksellä voisin vaikuttaa häneen. Asettukaa sitäpaitsi minun asemaani: hän on ja pysyy kaikesta huolimatta veljenäni. Sellaisten luonteiden täytyy antaa astua omia teitään; joko he lankeevat itsestään tai heräävät oikeaan aikaan ja mukautuvat valmiisiin uomiin.

— Totta, totta, puuttui Kickert puheeseen, sillä hän piti velvollisuutenaan jollakin lailla ilmaista läsnäoloansa.

— Löytyy ihmisiä, jotka virkansa ulkopuolella puhuvat vallan toista, jatkoi Julius; — he juuri tahtovat ratsastaa keppihevosellaan… Se riippuu aivan siitä, mitä seurakunta tulee hänestä pitämään. Meidän päivinämme ei saarnastuolista rankaisematta julisteta asioita, jotka saattavat panna pyörälle kehittymättömät päät.

— Niin, siitä on pidetty huolta, etteivät puut kasva taivaaseen, keskeytti Bock, johon Kickert moneen kertaan nyökäytti päätään.

— Mutta en myöskään voi olla mainitsematta, jatkoi Julius, — että veljelläni, vioista huolimatta, on hyvä sydän.

— Vai niin.

Tällä kertaa nosti Bock hämmästyneenä katseensa ja Kickertin kasvot pitenivät. Mutta kun ei myrskyä pitkiin aikoihin kuulunut, niin hän asetti silmälasit sinne missä niiden oli määrä toimittaa virkaansa.

— Arvelette siis, rakas Baldus, että ihminen saattaa olla kristittynä pappina, vaikka hän asettuukin David Straussin kannalle, lausui hovisaarnaaja kovemmalla äänellä kuin tähän asti. Hänen sanoissaan oli pieni ivan välähdys, jolla hän aina koetti peittää suuttumustaan.

— Pyydän ettette vain käsitä minua väärin arvoisa herra hovisaarnaaja, koetti Julius sovittaa. — Persoonalliset ominaisuudet pysyvät samoina, vaikka ne asetettiinkin huonon asian palvelukseen… Se mitä veljessäni varsinkin pidän arvossa on hänen luonnollisuutensa; hän esiintyy sellaisena kuin hän on Ymmärrän kyllä, että hän sillä on hankkinut itselleen monta vihollista… vaikka tietysti myöskin monta ystävää, lisäsi hän, tahallisesti pannen painoa viime sanoihin.

— Hm, niin… Tuo luonnollisuus näyttää miltei rajoittuvan raakuuteen… Mitä te sitte ajattelette veljenne siveellisyyden laadusta?

Samassa erottautui likeisimmän oven takaa humahdus, ikäänkuin joku hiljaa olisi naurahtanut. Koska herrat kaikki vaikenivat, kuului se aivan selvään.

— Mikä se oli? kysyi Bock. — Olisi hyvä, että tämä keskustelu jäisi vain meidän keskemme.

Julius nousi ja avasi oven; oli pimeä eikä ketään näkynyt. Rippikouluhuonekin, jonka ovi, niinkuin tavallisesti, oli auki, tuijotti mustana häntä vastaan. Koska Klaudina tarkkaan oli eroittanut joka tavun, niin hän kiireesti oli lähtenyt käpälämäkeen.

— Ei se ollut mitään… kuului ehkä ulkoa, rauhoitti Julius, palaten takaisin ja istuutuen. — Miten te tarkoitatte, herra hovisaarnaaja? jatkoi hän. Bockin kysymys oli herättänyt hänessä vastenmielisen tunteen. Kickert istui käsivarret ristissä rinnalla ja tarkasteli pöydän jalkoja; hänen vakaumuksensa mukaan vallitsi huoneessa pahaa ennustava hiljaisuus.

— Kysymykseni saattaa ehkä tuntua teistä tunkeliaalta, herra pastori; mutta minulla on erityiset syyt, jotka sen selittävät… Totuus ennen kaikkia, rakas herra Baldus! Ette ehkä vielä tiedä, että useiden kesken täällä liikkuu tavattoman huono huhu veljestänne…

— Herra hovisaarnaaja!

Julius kohotti yläruumistaan ja tuijotti aivan muuttuneena virkaveljeensä; hän ei olisi uskonut voivansa tuntea sellaista mielenliikutusta, joka hänet tänä hetkenä valtasi. Veri nousi hänen päähänsä ja sydän sykki kiivaasti. Hän ajatteli itse asiassa vähemmin veljeään kuin nimeä Baldus, jota ehkä uhkasi häpeällinen vaara. Seminaarintirehtori oli hirveässä odotuksen tilassa. Vasta kun hän huomasi, että huoneessa kaikki pysyi paikoillaan, uskalsi hän arasti nostaa silmiään ja tarkastaa molempien herrojen kasvoja.

— Velvollisuuteni, ei ihmisenä, mutta pappina, on sanoa teille kaikki, herra pastori; vaikka siten haavoittaisinkin lihaanne, joka samalla on veljenne lihaa, jatkoi Bock kylmästi ja varmasti. — Virkaani ei kuulu sekaantua toisen seurakunnan asioihin, mutta palvelemmehan me evankeeliset papit kaikki samaa kirkkoa. Ja tehtävämme on siveellisen tietomme tulisoihdulla valaista kaikkia niitä paikkoja, joissa on lokaa… Se huhu, joka oli tullut korviini, on todistettu todeksi. Olkaa hyvä, lukekaa… Kickert ystävä voi todistaa sen.

— Valitettavasti, valitettavasti! lausui seminaarintirehtori syvällä huokauksella. Hän tunsi näyttelevänsä sangen arvotonta osaa, jota hän oli pakoitettu näyttelemään loppuun asti.

Paperi, jonka Bock asetti Juliuksen eteen, oli Ulrika Brennerleinin luona tehty pöytäkirja. Aluksi pastori ainoastaan kiireesti silmäili neljää tiheästi kirjoitettua sivua; hän otti vain yksityisiä lauseita, eikä niistä saanut selville sisältöä. Mutta puna, joka vähitellen nousi hänen kasvoilleen, osoitti sisällistä myrskyä. Vihdoin selveni hänelle sisältö; hänen huulensa pusertuivat kokoon ja kädet rupesivat vapisemaan. Tässä mielentilassa alkoi hän vieläkin kirjoituksen ja luki sen yhtämittaa loppuun asti. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi huoneessa; liikahtamatta tuijottivat Bock ja Kickert hänen kasvoihinsa.

— No, mitä sanotte, herra pastori? kysyi hovisaarnaaja vihdoin, kun Julius päästi paperin helmaansa ja totisena, ääneti jäi katselemaan eteensä.

— Panettelua — eikä mitään muuta… Mutta saatanako tuolla sitte on?

Hän luuli taaskin kuulleensa naurua viereisestä huoneesta, jonkatähden hän uudestaan avasi oven. Tällä kertaa astui hän aina rippikouluhuoneeseen asti, voimatta nytkään huomata mitään. Mielikuvitus mahtoi tehneen hänelle aika kepposen; entistä pahemmalla tuulella palasi hän takaisin.

— Mutta rouva, joka on antanut tämän todistuksen, on erittäin hyvämaineinen.

— Kyllähän minä Brennerleinin lesken tunnen, virkkoi Julius.

— Hän on jo neljäkymmentä vuotta ollut tunnettu kirkon keskuudessa, jatkoi Bock. — Ja koko ajan on hän asunut seurakunnan talossa; pastori Holtmann antoi hänestä mitä parhaat suositukset. Ei siis ole mitään syytä epäillä hänen sanojaan… Hänhän se myöskin toimitti konsistorille todisteet kandidaatti Bläseliä vastaan — vai mikä hänen nimensä nyt oli?… Ainakin minä niin kuulin.

— Sehän sen juopporentun nimi oli. Minä tunnen hänet persoonallisesti. Sanomalehdet tiesivät kertoa palstanpituisia häväistysjuttuja hänestä, puuttui puheeseen Kickert, joka kauvan oli odottanut hetkeä, jolloin hän tunkeilematta saattaisi yhtyä keskusteluun. — Te mainitsitte juuri suoruuden, arvoisa herra Bock, puhui Julius taaskin. — Tahdon olla suora, niinkuin tekin. Ne asiat, joista pöytäkirja puhuu, ovat niin kamalat, etten ensi hetkessä saata niitä käsittää. Ymmärrättehän sen… Ystävyytemme ja korkean kunnioitukseni tähden teitä kohtaan en voi epäillä hyvää tarkoitustanne; mutta älkää unohtako, että veljeni elämänonni ja nimemme kunnia ovat kysymyksessä. "Älkäät tuomitko ettei teitä tuomittaisi"… Kaikki se mikä tähän on kirjoitettu ei vielä tarpeeksi oikeuta syyttämään ihmistä niin alhaisesta ilkityöstä…

— Niin, todistuksia, todistuksia! huudahti Bock harmistuneena. — Tällaisessa ikävässä jutussa niitä aina on vaikea esiintuoda… Muuhun ei voi nojautua kuin siihen, mitä rouva Brennerlein on kuullut ja nähnyt. Se nyt on varma, että hän selvään kuuli suutelemisen, ja paljon muuta lisää. Luittehan te… Niin, ja oven tapasi hän lukittuna. Eikö siinä nyt ole tarpeeksi todistuksia? Rouva vakuutti sen sielunsa autuuden kautta.

— Niin, sen hän teki, ja kovalla äänellä. Ja koko ajan piti hän katsettaan tähdättynä suoraan herra Bockin kasvoihin, huomautti Kickert.

— Mutta siitähän nyt näette mimmoinen ruma tapa on kuunnella ovien takana; eihän sellaista tee kelpo ihminen, sanoi taas Julius, joka ei ensinkään katsonut tarpeelliseksi jättää taistelukenttää.

Sinä hetkenä tuntui Klaudinasta sangen ilkeältä seisoa oven takana. Hän painoi huulensa kokoon ja uhkasi etusormellaan; mutta jäi paikoilleen.

— Myönnän, ettei se juuri ole kaunista, jatkoi Bock, mutta meidän täytyy ottaa huomioon, että hän sen teki parhaassa tarkoituksessa. Tiet totuuteen ovat usein hyvin kierot ja hämärät. Ja jos me tahdomme päästä ijäiseen valoon, niin emme saa kammoa kulkea niitä… Se puhdistaa minun silmissäni täydellisesti rouva Brennerleinin.

Hyvillään Klaudina rupesi hymähtelemään yksinään pimeässä; hän huomasi äkkiä, että hovisaarnaajan mielipiteet olivat vallan järkevät.

— Olisi ehkä paras kerran oikein perinpohjin kuulustaa tyttöä, huomautti seminaarintirehtori. — Tietysti siinä pitäisi olla hyvin varoillaan. Ryhtyä asiaan niinsanoakseni pedagoogisella vakavuudella.

— Luuletteko todellakin, että lapsi sanoisi meille totuuden? puhui Bock. — Mitä siihen asiaan tulee, niin hänen velipuolensa tänään aamupäivällä kertoi minulle erittäin koreita juttuja.

— Vai niin, kertoiko hän siitä teillekin? kysäsi Julius hajamielisenä.

— Mutta sanokaa, rakas herra Baldus, jatkoi Bock taasen, — mitä te ajattelette lapsen tulevaisuudesta?

Kysymys suuntasi äkkiä Juliuksen ajatukset toisaalle.

— Ajatelkaa, hän tahtoo antaa kastaa itsensä… Neiti Schaff kertoi sen juuri; hän seurustelee hyvin paljon lapsen kanssa. Minulla ei vielä ole ollut aikaa. Eikö ole kummallista, että lapsi oikein halajamalla halaa päästä kristinuskoon? Hän tuskin jaksaa odottaa. Neiti Schaff kertoi sen juuri.

— Onko se mahdollista? huudahti Bock. — Sitte voi ehkä vielä pelastaa sieluraukan… Niin, ja pääasia on, että ehkä vielä kristillisen tunteen vaikutuksesta… tarkoitan että voitaisiin vaikuttaa häneen…

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan astui huoneen toiseen päähän, liikuttaen ruumistaan tavalla, joka oli hänelle omituinen: se muistutti paljon merimiehen epävarmaa käyntiä. Hän oli saanut päähänsä tuuman, joka kokonaan hänet valtasi.

— Tahtoisitteko hetkeksi tuoda tytön tänne? kysyi hän palaten takaisin päin.

— Puolustatteko siis tekin kastamista, herra hovisaarnaaja? kysyi Julius, joka oli utelias kuulemaan hovisaarnaajan mielipidettä. Samalla hän toivoi voivansa antaa keskustelulle toisen käänteen, voittaakseen takaisin mielenmalttinsa.

— Tietysti puolustan, vastasi Bock. — Lapsille aina; mutta täysikasvaneille on toista. En luule sen siinä paljonkaan auttavan. Tiedättehän, että minä pidän perinpohjaisista muutoksista. Haava täytyy polttaa: juutalaisuus täytyy tappaa tulella ja miekalla… Mutta tahtoisitteko nyt näyttää meille lapsen.

Julius nousi heti, valmiina niinkuin aina, täyttämään hovisaarnaajan pienintäkin toivomusta. Koko ajan kuin Josefa oli ollut talossa, oli hän tahallaan välttänyt tavata tai puhutella häntä. Hän kerrassaan pakeni häntä, jopa pelkäsi hänen ääntään, niinkuin ihminen välttää sitä, mikä hänessä herättää vastenmielisiä muistoja ja karkoittaa hänen hyvän tuulensa. Hirveä tunne valtasi hänet, kun hän vain kaukaa kuuli tytön äänen, tai kun Klaudina hänestä puhui hänelle; hän käänsi silloin pois kasvonsa, oli olevinaan välinpitämätön ja koetti päästä yksinäisyyteen niin pian kuin suinkin. Ennen oli hän tuontuostakin pistänyt päänsä kyökkiin; mutta kahtena viimeisenä päivänä ei hän jalallaankaan ollut käynyt siinä osassa asuntoaan; kaikkialla luuli hän näkevänsä Josefan kasvot. Jo edellisen päivän aamuna oli hän tahtonut ajaa hänet pois talosta. Ja kun äkkiä oli huomattu hänen karanneen, oli hän hengittänyt oikein keveästi; mutta kun tyttö palasi takaisin, niin ei hänellä sittenkään ollut voimaa kieltää häneltä kattoaan. "Hyvä on", oli hän vain sanonut Klaudinalle ja kääntynyt pois, ikäänkuin ei asia enään kuuluisi hänelle.

Taas tunsi hän tuon omituisen pelon ja tahdottomuuteen valtaavan itsensä. Hän ei olisi levollisena saattanut istua siinä Josefan läsnäollessa kuuntelemassa Bockin hävyttömiä kysymyksiä. Hän tunsi verensä kuohahtavan samalla tavalla kuin lukiessa pöytäkirjaa, joka oli hänen edessään. Äkkiä hän keksi keinon.

— En tiedä olisiko hyvä juuri nyt ruveta kuulustelemaan tyttöä. Emmeköhän vastaiseksi välttäisi kiusallista kohtausta lapsen kanssa. Emmehän ole tuomareita… Sitäpaitsi on epävarma, saisimmeko häneltä yhtään järkevää vastausta. Jos hän on viaton, niin hän vain hämmästyy, jos hän taas on paatunut, niin hän pettää meitä… Minä esittäisin, että kysyisimme neuvoa neiti Schaffilta; hänhän voi kertoa meille huomionsa. Pyydän, ettette tietysti mainitse veljeni nimeä. Hän oli noussut ja, tehdäkseen vastalauseen mahdottomaksi, painanut kellon nappulaa. Kesti tavallista kauvemmin, ennenkuin Klaudina tuli sisään; hän oli tahallaan viipynyt, jottei hän vain joutuisi epäluulon alaiseksi.

— Mitä herra pastori käskee? kysyi hän viattomasti ja vaatimattomasti jääden seisomaan oven suuhun; sillä tavalla hän käyttäytyi aina kun oli vieraita ja hänen piti ottaa vastaan käskyjä.

— Tulkaa likemmäksi, neiti, vastasi Bock Juliuksen puolesta. Muutamassa minuutissa kuuli Klaudina nyt toiseen kertaan sen, minkä hän juuri oli kuullut oven takana. Suorana, itsetietoisena kuin luostarin johtajatar, joka aikoo langettaa tuomiota syntisestä sisarestaan, hän seisoi siinä, kädet ristissä vatsan päällä, silmät pelvotta tähdättyinä hovisaarnaajaan.

— Tytössä ei enään ole mitään pahennettavaa, vaan kaikki pelastettavana, virkkoi hän hitaasti venytellen ja nyökäyttäen päätään joka sanalta. — Hän on jo tunnustanut minulle melkein kaikki.

— Onko hän todellakin sen tehnyt? — Onko se mahdollista? huudahtivat Bock ja Kickert yhtaikaa.

Klaudina seisoi yhä samassa asennossa, sillä hän ei tahtonut katsoa Juliusta silmiin. Julius taas oli siitä hyvin tyytyväinen, sillä hänellä ei sinä hetkenä olisi ollut voimaa kohdata hänen katsettaan. Mitä kaikkia hän on hänelle tunnustanut? ajatteli Julius, kumartuen alas hypistelemään pöytäliinaa. Sinä hetkenä hän vihasi Klaudinaa, tietämättä oikeastaan miksi.

— Niin, ainakin pääasian. Se maksoi tietysti paljon vaivaa, mutta Jumalan sana auttoi minua. Lapsi ei ole niin turmeltunut, ettei häneen vaikuttaisi rakkaus ja hyvyys.

— Oikein tehty, neiti kulta. Olette antanut kauniin todistuksen luonteenne laadusta. Rakkaudella kaikki voitetaan. Istukaa toki hetkeksi… tietysti herra pastorin luvalla…

Klaudina hämmästyi suuresti, kun hän näiden sanojen jälkeen nousi ja ojensi hänellä kätensä. Julius nyökäytti päätään ja teki kädellään myöntävän liikkeen. Klaudinan piti juuri noudattaa kehoitusta, kun kuului kova koputus oveen. "Sisään", vastasi pastori ja huoneeseen astui aivan odottamatta — Konrad. Tyttö oli avannut hänelle oven, koska hänen heikkoa soittoansa ei ollut kuultu pastorin kamariin.

Kaikki hämmästyivät äärimmilleen, paitsi Klaudina. Omituisella häijyydellään oli hän juuri oven takana tullut ajatelleeksi, miten hauskaa olisi, jos hän äkkiä ilmestyisi heidän joukkoonsa. Ja nyt hän todellakin oli tullut. Mutta hänen mielenmalttinsa ei tänäkään hetkenä pettänyt häntä, sillä tuskin oli Konrad, "hyvää iltaa" toivottaen likennyt veljeään, kun hän kysäsi:

— Sitte kai voin lähteä, herra pastori?

Vastausta odottamatta kumarsi hän molemmille herroille, kääntyi ja kahahti ulos huoneesta.

Bock kirosi häntä mielessään; sillä hänen poistuttuaan tuntui kohtaus hänestä kaksinkerroin kiusalliselta; mutta hän koetti pysyä niin levollisena kuin mahdollista. Kohteliaan kylmästi hän vastasi Konradin tervehdykseen ja jäi sitte liikkumattomana istumaan. Samat ajatukset liikkuivat Kickertissä. Molemmat punnitsivat itsekseen, olisiko parempi lähteä pois, vaiko pysyä täällä. Hetkisen katselivat he kysyvinä toisiinsa, ikäänkuin arvatakseen toinen toisensa ajatukset.

— Pyydän anteeksi, jos olen häirinnyt, alkoi Konrad, joka näytti olevan erinomaisella tuulella, kääntyen Juliuksen puoleen; — mutta olen viaton, sillä tyttö vakuutti minulle, että olit yksin. Ja kun kerran olin tullut sisään, niin…

— Ei, ei, — tervetuloa! keskeytti Julius kiireesti. Hän ei pitkiin aikoihin ollut hengittänyt niin helposti kuin nyt, hän ei oikein tietänyt miksi.

— Ettehän toki vielä lähde? kysyi hän sitte, nähdessään Bockin ja Kickertin yhtaikaa nousevan. Häneen koski, että hänen täytyi käyttää tuota lausetta, joka oli kuin kehoitus jäämään; mutta kohteliaisuus vaati sen.

— Kyllä meidän täytyy lähteä. Mutta ehkä jonakin päivänä ensi viikolla tahdotte suoda minulle kunnian… Ehkä ilmoitatte minulle kirjeellä, vastasi Bock, ottaen pöytäkirjan ja pistäen sen taskuunsa.

— Aiotteko näin äkkiä lähteä, herra hovisaarnaaja… juuri minun tuloni jälkeen? puuttui Konrad tavattoman kohteliaasti puheeseen. — Näyttää melkein siltä kuin minä olisin siihen syypää. Siinä tapauksessa olisin kovin pahoillani. Sillä en voi salata, että erittäin ilostuin, kuin teidät täällä tapasin. Ja olisin kovin kiitollinen, jos vielä hetken istuisitte… Kuulin juuri, että te kello kuuden aikaan olitte käynyt Holtmannilla. Ajatelkaa — olimme tapaamaisillamme siellä! Mutta vähää ennen lähtöänne oli hän äkkiä sairastunut. Päätin siis heittää käyntini toiseen kertaan… Voitteko ehkä antaa minulle tietoa arvoisan virkaveljen terveydentilasta?

— Mitä, onko Holtmann kipeä? kysyi Julius hämmästyneenä. — Tapasinhan minä hänet juuri ennen päivällistä. Hän oli terve kuin kala… Kas ettette minulle ennen maininneet mitään siitä…

— Vai, kertoiko herra hovisaarnaaja sinulle käyneensä siellä? kysäsi Konrad taaskin. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän Bockin puoleen. — Katsokaa, herra hovisaarnaaja, nyt olette herättänyt veljenikin osanottavaisuuden. Teidän täytyy välttämättömästi meille kertoa… vaikka teillä olisi kuinkakin surullisia uutisia. Ajatelkaa toki, miten likeisesti asia meihin koskee!

Tämä melkein tunkeileva rakastettavuus hämmästytti Bockia siihen määrään, ettei hän parhaimmallakaan tahdolla viisastunut Konradista. Hän oli pitämäisillään häntä auttamattomana lurjuksena, joka liukkaalla käytöksellään koetti peittää halpamaisuuttaan; mutta seuraavassa hetkessä tuli hän toisiin johtopäätöksiin. Tieto siitä, että vastustettava henkilö on sellainen, antaa aina rohkeutta paljastamaan häntä; mutta sitä rohkeutta Bock ei tavannut. Aivan odottamatta huomasi hän äkkiä olevansa tuskallisessa mielentilassa, joka teki hänelle mahdottomaksi katsoa Konradia silmiin; sitäpaitsi hän täysin tunsi, että hänen sanansa sisälsivät peittämätöntä ivaa.

— Niin, hän voi huonosti; hänen piti juuri paneutua vuoteen omaksi, virkkoi hän vihdoin ojentaen Juliukselle kätensä jäähyväisiksi. — Siis näkemiin asti.

— Se tuli aivan äkkiarvaamatta. Hän kalpeni ja valitti päänkipua… Hyvää iltaa, herra pastori… Hyvästi, herra tohtori, sanoi Kickert. Hänestä tuntui kohtaus niin kamalalta, että hän seisoi kuin kuumilla hiilillä.

Hetken kuluttua läksivät molemmat.

— Niin sitä pitää lyödä vihollisensa. Olen varma siitä, että minä heidät karkoitin, naurahti Konrad, heidän jäätyään kahdenkesken. — Minä sain nimittäin tuon totisen miehen kiinni suuresta valheesta. Hän tietää aivan hyvin, ettei Holtmann ole kipeä… Ehkä sinua huvittaa kuulla, että minua vastaan on tekeillä suuri salaliitto…

— Vai niin. Sanoinhan sinulle, että avomielisyytesi tulee sinua vahingoittamaan.

— Niin, se on monelle ihmiselle myrkkyä… Eikö hän kantanut vastaani jotakin syytöstä? Kun astuin sisään, näytti minusta salaliitto olleen täydessä työssä. Vahinko kyllä; ehkä olisin voinut auttaa neuvoillani.

— Ei. He kävivät molemmat yhdistyksen asiassa, vastasi Julius, asettaen lampun takaisin kirjoituspöydälle ja istuutuen sen ääreen. Ryhtyäkseen johonkin työhön ja saadakseen kasvonsa tuon valheen jälkeen vähemmin näkyviksi, tarttui hän paperiliuskoihin, joille oli kirjoittanut ruumissaarnansa ja koetti syventyä niiden sisältöön; mutta siinä hän ei onnistunut, sillä Konradin varma käytös oli pannut hänet hämille. Muutaman minuutin kuluessa ei kuulunut muuta kuin suuren seinäkellon hidas tikutus. Siinä istui kaksi ihmistä, jotka ajattelivat samaa asiaa, ja joista kumpikaan ei ensin uskaltanut ruveta siitä puhumaan. Vihdoin otti Konrad yhden paperiliuskoista, silmäili sitä ja virkkoi:

— Ai, sinä olet vaikeassa työssä… Hyvin kaunista… hyvin mietittyä, se minun täytyy myöntää! Tästä päättäen pääsee vainaja taivaaseen… Mutta tiedäthän, että hän oli suuri koronkiskuri, jonka rahoihin liittyi paljon kyyneleitä.

— Kuolleista ei pidä puhua kuin hyvää, vastasi Julius, nostamatta katsettaan.

— Varmaankin tämä kelpo mies saa kauniin muistopatsaan, johon kultaisilla kirjaimilla piirretään hänen hyveensä, puhui Konrad eteenpäin.

— Mitä suuremman, sitä parempi, sanoi Julius entiseen välinpitämättömään tapaansa. — Kirkko voittaa siitä, valitettavasti ei sentään meidän kirkkomme, sillä hän haudataan toiseen hautausmaahan… perhehautaan… tuonne Riksdorfiin.

— Todellako? Koska hän haudataan?

— Tiistaina iltapäivällä kello neljä.

— Miten kummallista, lausui Konrad vilkkaasti; — ehkä me sitte tapaamme. Minä menen nimittäin samaan aikaan sinne, mutta paljon edemmäksi… uudelle hautausmaalle.

— Niinkö? Kuka sitte on kuollut? ja ensi kerran käänsi hän uteliaasti kasvonsa Konradiin.

— Ehkä jo olet kuullut sen: Josefan nuorin sisar. Kävin eilen siellä katsomassa, miten hänen siskojensa olisi. Siellä vallitsi hirvein kurjuus. Lapsi kuoli käsivarsilleni… Opin muuten retkelläni tuntemaan aika kummallisia ihmisiä.

Konrad oli juuri kertomaisillaan kaikki mitä hän oli nähnyt, mutta pidättyi; sen vaikutti eräs hänen tarkoituksensa, joka oli likeisessä yhteydessä Juliuksen hyvän tuulen kanssa.

— Aion puhua muutaman sanan lapsen haudalla, jatkoi hän. — Sinun olisi pitänyt nähdä sen raukan katse. Et sitä milloinkaan unohtaisi. Ijäinen kysymys: miksi? ja minkätähden? kuvastui yhdessä ainoassa katseen vilahduksessa…

Tätä ajatellessa valtasi hänet sellainen mielenliikutus, että hänen piti kääntyä pois ja pari kertaa astua huoneen läpi. Äkkiä hän seisahtui ja kysyi:

— Olen jo koettanut auttaa… niin paljon kuin olen voinut; mutta paljon puuttuu. Lapsi pitää toimittaa maan alle. Sinä tiedät, ettei kirkko kristillisyydessään anna lainoja. Sen kosto on köyhäin hautausmaa. Kuolema on köyhille oikeastaan kallein kustannus… Sitä paitsi eräs toinenkin perhe on kääntynyt pyytämään apuani; siellä näyttää yhtä surkealta. Varani ovat vähät… ikävä kyllä! En ole koskaan voittanut raha-arpajaisista… Sano siis, rakas Julius… voitko lainata minulle sata markkaa?

Pastori katsahti häneen hämmästyneenä.

— Kokonaista sata markkaa? kysyi hän ja hänen kasvojensa ilme osotti, ettei kysymys ollut hänelle laisinkaan mieluisa. — Jos heti alat tällä tavalla, niin et pääse pitkälle, jatkoi hän. — Mistä minä nyt silmänräpäyksessä otan sata markkaa?

— No, no! Kai sinun varoillasi kannattaa pitää kotona sellaisen pikku-summan!

— Niinkö luulet!… Mutta olet sinä kummallinen ihminen: niin sinä menettelet, kuin se olisi luonnollisin asia maailmassa.

— Niinhän se oikeastaan onkin, vastasi Konrad levollisesti; — jos nimittäin edellytämme, että pappi itse seuraa sitä oppia, jonka palveluksessa hän on ja jota hän saarnaa muille… Matteuksen viides luku, neljäskymmenestoinen värssy.

Julius vaikeni; hän ei sinä hetkenä muistanut tuota värssyä. Hän oli yhä lukevinaan ruumissaarnaa. Mutta kun Konrad taas astui huoneen toiseen päähän, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja etsi Uudesta Testamentista puheenalaisen kohdan. "Anna sille joka sinulta anoo äläkä käännä sinuas siltä pois, joka lainan pyytää", luki hän. Seuraavana hetkenä hän nousi, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti sieltä rahat.

— Älä pidä tätä velkana, vaan ota avuksi hyvään tarkoitukseen, sanoi hän.

— Kiitän sinua sydämmeni pohjasta, vastasi Konrad ja painoi hänen kättänsä.

Neljännestunnin he vielä viettivät yhdessä, puhellen vähäpätöisemmistä asioista. Ihmettä kyllä, ettei kumpikaan koskettanut siihen, mikä liikkui heidän molempien mielessä. Jäätyään yksin, Julius sitä oikein kummasteli. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hän tuon lyhyen ajan kuluessa oli voinut unohtaa kaikki, mitä Bock oli sanonut hänelle. Puolen tuntia hän istui ajatuksiin vaipuneena, muuta tekemättä kuin tuijottaen lamppuunsa. Konrad oli antanut hänelle paljon ajattelemista…

Neljäs luku.

Kolme päivää myöhemmin, samana päivänä, jolloin Josefan sisar piti haudattamaan, oli Konrad juuri matkalla isänsä luo, kun hänet pidätti eräs seurakunnan neuvoston jäsen, vanha herra, joka jo neljännesvuosisadan oli tehtailijana asunut tässä osassa kaupunkia ja jonka sydämmen hyvyyttä ja rehellisyyttä yleisesti pidettiin kunniassa. Konrad tunsi hänet jo ennestään ja oli hänelle jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa, koska juuri tämä arvoisa herra erittäin innokkaasti oli puolustanut hänen vaaliaan ja eräänä kauniina päivänä vaivautunut Pommeriin asti, kuullakseen hänen saarnaavan. Kun Konrad sitte heti Berliniin tultuansa oli käynyt häntä tervehtimässä, oli hänet vastaanotettu niin ylenpalttisella ystävyydellä, että hän oikein ilostui, kun taas tapasi vanhan herran.

— Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän takanaan. — No mitä te arvelette kirjoituksesta? Totta kai olette lukenut?… Mutta älkää ensinkään välittäkö sellaisista hyökkäyksistä. Me pysymme lujasti ja uskollisesti puolellanne.

Konrad hämmästyi suuresti; koskei hän tietänyt mistään, niin hän pyysi selitystä. Silloin hänelle ojennettiin sanomalehti, huomautuksella, että hän saattoi pitää sen, jos tahtoi. Sitte herrat erosivat, sillä molemmilla oli olevinaan kiire, eikä katu sitäpaitsi ollut sopiva paikka selitysten pitämiseen.

Konrad oli hyvin utelias. Päästyään muutaman askeleen päähän asunnostaan, kääntyi hän, aukaisi sanomalehden ja huomasi, että hänen käsissään oli viimeinen iltanumero junkerpuolueen ja oikeauskoisen papiston äänenkannattajaa.

Tultuaan huoneeseensa, heittäytyi hän kiihkeästi lukemaan sen palstoja. Siinä oli ärtyisä arvostelu hänen kirjastaan ja sen yhteydessä pitempi mietintö hänen kutsumuksestaan Pyhän Martan papiksi. Pääpontena sisällössä oli kysymys: saattoiko henkilö, jolla oli sellaiset mielipiteet, olla Jumalan palvelijana evankeelisessa kirkossa, vaikuttamatta siihen pahaa; senlisäksi mies, joka ei persoonallisessa seurustelussaankaan salannut valtion auktoriteetin kanssa ristiriidassa olevia mielipiteitään, vaan päinvastoin sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa veti niitä esiin. Lopuksi valitettiin eri seurakuntien itsevalitsemisoikeutta, vapaamielisyyden eripuraisuutta tuottavaa vaikutusta ja maistraatin vaalioikeutta turmiollisiksi evankeelisen kirkon hengelle. Koko kirjoitus, joka tähdellä merkittynä oli pantu näkyvälle paikalle lehteä, teki syytöksen vaikutuksen. Huomasi heti että persoonaa oli tahdottu vetää esiin niin paljon kuin suinkin.

Konrad luki kirjoituksen moneen kertaan, käsittääkseen sen täydellisesti. Hänen ensi levottomuutensa asettui kokonaan kun hän sai myönnetyksi, että hän itse oli antanut aihetta hyökkäykseen; sillä eihän hänen paljoakaan tarvinnut ajatella ymmärtääkseen, että Bock oli sen alkuunpanija. Hovisaarnaajan suhde tuohon lehteen oli yleisesti tunnettu; ja jollei hän itse ollutkaan kirjoituksen tekijä, niin hän ainakin oli lainannut sille henkensä.

Konrad merkitsi muutamia kohtia sinisellä kynällä ja mietti, mitä hänen piti vastata siihen. Hän ei pelännyt — päinvastoin hän iloitsi siitä, että vihollinen oli astunut julkisuuteen —; mutta samassa hän käsitti, että seuraukset saattaisivat olla arvaamattomat, sillä ensi sijassa oli kirjoituksen tarkoitus tietysti kiinnittää konsistoorin erityinen huomio häneen. Sinä hetkenä hän tunsi veljensä olleen oikeassa, kun hän hänelle oli muistuttanut tulevaisuutta. Hän oli köyhä, ja sen vähän mitä hän saattoi odottaa isältään, oli hän, niinkuin Juliuskin, jo aikoja sitte luovuttanut Hedvigille, jos tämä nimittäin jäisi naimattomaksi. Hänen virkansa oli hänen toimeentulonsa. Mutta se oikea ja siveellinen tieto, ettei hän tähän päivään asti ollut tehnyt mitään, joka olisi sotinut jumalallista tai inhimillistä lakia vastaan, antoi hänelle voimaa pystyssä päin ja vapain katsein ryhtymään alkavaan taisteluun ja jatkamaan sitä loppuun asti.

Sillaikaa oli kello soinut. Konrad aikoi jatkaa lukemistaan, kun hän kuuli emäntänsä huudahtavan ja sitte puhuvan jonkun miehen kanssa; Konrad luuli kuulleensa nimeäänkin mainittavan. Samassa koputettiin hänen oveensa ja sisään astui Oskar Bläsel. Ensi hetkessä hämmästyi hän siihen määrään, ettei hän tietänyt, mitä hänen piti sanoa. Sitä kiihkeämmin puhutteli häntä hänen vieraansa.

— Päivää, vanha veikko, alkoi Oskar ujostelematta, heittäen pöydälle lakkinsa, ikäänkuin joku palveleva henki olisi ollut sitä vastaanottamassa. — Hyvä, että sinut tapaan… Ennen kaikkia pyydän, ettet pane pahaksesi ulkoasuani. Tiedän kyllä, etten ole gentlemannin näköinen, mutta se on inhimillistä; ja sitäpaitsi anteeksi annettavaa… kun vain ottaa huomioon elämäni kulun… Muuten myöntänet, että ne ovat sivuseikkoja, joilla on sangen vähän tekemistä ihmisen minuuden arvon kanssa. Voisin siitä luetella sinulle useita raamatun kohtia, jos vain vielä muistaisin ne. Ei uskoisi miten pian ne asiat unohtuvat, joita väkivallalla on ajettu päähän… Mutta annahan toki ensin minulle kätesi. Ja pidä sitte vaikka katuvaisena syntisenä.

Tämä kaikki tuli niin odottamatta, ettei Konrad voinut muuta kuin vastata hänen meluavaan tervehdykseensä, vaikka se hänelle oli kuinkakin vastenmielistä. Mutta kun hän oli tointunut hämmästyksestään, rupesi hän pitämään tätä toista odottamatonta kohtausta kohtalon viittauksena, jota hänen piti käyttää hyväkseen, mikäli mahdollista, jo maalaispastorinkin tähden. Sillä Oskar oli äkkiä kummallisella tavalla kadonnut näyttämöltä eikä Jannusch enempää kuin hänen poikansakaan ollut voinut antaa tietoja hänen olinpaikastaan.

— Istu… minulla oli tilaisuus nähdä sinut jo muutama päivä sitte, sanoi Konrad, antaen hänelle tuolin ja tehden kädellään liikkeen sitä kohti. Bläselin kyynillinen avomielisyys, josta näytti puuttuvan kaikki häpeän tunne, saivat inhon ja säälin taistelemaan Konradin sydämmessä.

— Niin, kuulin siitä jälkeenpäin… Sinä mahdoit saada korean käsityksen minusta. Mutta minä en sinä iltana ollut täysissä järjissäni. Seuraavana aamuna en ensinkään tietänyt, missä olin ja miten olin sinne tullut… Sitä joutuu usein kummallisiin tuttavuuksiin. Hätä ja juoppous saattavat yhteen mitä erilaisimpia ihmisiä. Ja vielä enemmän minä hämmästyin, kun kuulin, että kristillisyys oli tuonut sinut sinne. Voin vannoa tuhat valaa, etten sinua tuntenut. Näin edessäni sata ihmistä vähintäin, mutta minusta tuntui siltä kuin en olisi nähnyt muita kuin pienen kaupustelijatytön, jolta usein kapakoissa olin ostanut. Mutta on hyvin mahdollista, että senkin olen nähnyt unissani.

— Vai niin.

Muuta Konrad ei voinut vastata; hän olisi kyllä tahtonut sanoa enemmänkin, mutta hänen mieleensä juolahti ajatus, joka sai hänet vaikenemaan. Keskustelu oli äkkiä ruvennut häntä suuresti huvittamaan. Viisaasti jatkamalla saattoi hän ehkä päästä vissien asiain perille.

— Mutta sanoppas, jatkoi Oskar, istuutumatta, — kai se sitte on sama tyttö, jonka veljesi on ottanut luokseen. Olen kuullut siitä. Sinähän olet näytellyt oikein laupiaan samarialaisen osaa… Ovatko nämät sinun sikariasi?… Ovatko?… Kai sinä sitte sallit… Näen etteivät ne ole huonoa lajia. Kiitos!… Tiedätkö, se on omituista, mutta minkä sille mahtaa, että sikareista aina tuntee ystävän. Ahdasmieliset ihmiset eivät koskaan jätä laatikoltansa noin avonaisina kuljeksimaan pöydille.

Hän oli astunut sohvapöydän ääreen ja sytytti siinä hitaasti ja miettivänä sikaria. Kun hän sitten mielihyvällä oli vetänyt nenäänsä ensimmäiset savupilvet, rupesi hän katselemaan ympärilleen ja virkkoi:

— Täällä ei ole paljonkaan muuttunut sen jälkeen kuin minä heitin ammattini. Tuossa riippuu yhä superintendentti Thürmelin kuva ilman lasia. Syylät hänen suurella nenällään ovat minun ajoiltani. Ne eivät ole tehneet häntä viisaamman näköiseksi… Niin, niin, minä vietin täällä hauskojakin hetkiä. Se minua sentään eninten kummastuttaa, että kirkko vielä seisoo tuossa paikallaan. Minulle vakuutettiin aina, ettei se voisi sietää sitä elämää, jota vietin… Mutta palataksemme asiaan, keskeytti hän äkkiä itsensä, — ennen, kun minä asuin täällä, niin portailla aina asusteli tyttö… joka melkein aina makasi… muistan hänet vallan hyvin.

— Todellako? virkkoi Konrad äkkiä niin ääneen, että Oskar hämmästyneenä kääntyi ympäri.

— No miksen muistaisi? Onko se sitte sinusta niin ihmeellistä?… Mainitsen sen vain siksi, että arvelen tytön olevan saman, jonka sinä nyt tahdot johdattaa paremmille teille. Minun siunaukseni saat!

— Sinä tunsit hänet siis sinä iltana, vaikka olitkin juovuksissa, eikö niin? sanoi Konrad kiireesti. — Ainakin minusta tuntui siltä. Ja sanoithan sinä itsekin sen.

— Vai niin… todellako? huomautti Oskar, välinpitämättömästi kääntyen pois ja upottaen päänsä suureen savupilveen. — Minä, niinkuin sanottu, en ensinkään muista yksityisseikkoja. Mutta koska kerran sinä sanot, niin se kai on sillä tavalla. Turkanen ties, kummoisessa sumussa olinkaan… Mutta eihän se niin kummallista olisi, jos kerran oikein juopuneenkin päähän valo välähtäisi. Se muisto minulla vain on, että tajuntani viimeiseen hetkeen asti oli kellarikapakassa. Tietysti sitte seurasi pettymys — hirveä pettymys.

Tätä puhuessaan kiersi hän pitkin huonetta ja tarkasteli, päätään nyökytellen, esineitä, ikäänkuin uudistaakseen tuttavuuttaan niiden kanssa. Konrad saattoi häntä silloin tarkastaa kantapäästä kiireeseen asti. Mies, muinoin niin kukoistava, isänsä ylpeys ja onni oli nyt rauniona. Tauti oli kalvanut häntä ja tehnyt hänen liikkeensä laahaaviksi, niinkuin ihmisten on, jotka tuskin päässeinä sairashuoneen ilmasta vapauteen tuntevat suonissaan elämänhalun, voimatta noudattaa sen kehoitusta. Hän kävi jo kyyryselkäisenä ja se teki hänet lamautuneen ukon näköiseksi. Hän oli puettu kesäpalttooseen, joka oli käynyt hänelle suureksi kuin säkki ja josta terävät olkapäitten luut vain pistivät esiin, mikä ei suinkaan kaunistanut. Miellyttävät olivat hänen profiilinsa hienot piirteet ja läpikuultavat siniset silmät, joitten lempeä ilme merkillisesti soti koko hänen muuta käytöstään vastaan. Konradin oli mahdoton käsittää, miten mies oli joutunut niin rappiolle; rietas elämä ei yksinään saattanut olla siihen syynä. Hän tahtoi sitä kysyä, samoin kuin tämän käynnin tarkoitusta; mutta vaistomaisesti seurasi hän sitte aletun keskustelun lankaa.

— Kummallista oli, että tyttö nähdessään sinut, osoitti suurta pelkoa, ikäänkuin hänessä olisi herännyt ilkeä muisto, alkoi hän, heidän vaiettuaan hetkisen ajan.

— Mitä kummaa! Sanoiko hän jotakin, vai onko tämä oma huomiosi? huudahti siihen Oskar, joka seisoi ikkunassa, kädet selän takana katsellen kirkkoon päin.

— Hän pyysi minua varjelemaan itseään sinulta. Äkkiä Oskar kääntyi ja kysyi voimalla, johon ei Konrad olisi uskonut hänen tänä hetkenä kykenevänkään:

— Sinun kysymyksilläsi näyttää olevan erityinen tarkoitus. Siinä tapauksessa täytyy minun pyytää sinua luopumaan tutkinnostasi. Olen tosin kerjäläisenä tullut tänne, tai rehellisemmin sanoen: langenneena herrasmiehenä, joka vanhan ystävyyden nojalla aikoo pyytää sinulta jonkinlaista rakastettavuutta. Mutta tämä kaikki ei ole siihen määrään saanut minua pois suunniltani, etten ymmärtäisi, mihin sinä tähtäät… Etkö luule minun ymmärtäväni mitä tämä kaikki tarkoittaa? Sinun niskoillesi lasketaan paljon, jopa sangen ilkeitä juttuja, jotka sinä nyt valtioviisailla tempuilla aiot syytää minun syykseni. Minä tiedän kaikki… Mutta ulkonainen rappiotilani ei oikeuta sinua epäilemään sisäistä ihmistäni… Pois minä siinä tapauksessa lähden.

Hän likeni todellakin pöytää ja tarttui hattuunsa, mutta ei lähtenyt, vaan painoi sen oikealla kädellään vyötäistä vastaan ja katseli innokkaasti sohvan yläpuolella olevaa kuvaa.

Tämä käänne tuli niin äkkiä, että Konrad sanattomana jäi häneen tuijottamaan. Hän aavisti paikalla mitä viittaus oli tarkoittanut. Mitä erilaisinten vaikutusten pyörre kiehui hänen päässään. Ensimmäinen, mitä hän ajatteli, oli, että hän oli epäillyt nuoruutensa ystävää, sillä loukatun siveellisyystunteen vimma, jonka hän vasta oli kuullut, ei ollut jäänyt häneen vaikuttamatta; se oli tullut siksi välittömästi. Mutta seuraavassa hetkessä heräsi hänessä vanha epäluulo. Hän oli nähnyt niin kummallisia asioita, kuullut Oskarista niin paljon pahaa ja nähnyt hänet niin huonossa seurassa, että hän oli valmis pitämään kaikkea teeskentelynä. Eihän hänen muuta tarvinnut ajatella kuin että hän oli nähnyt hänen astelevan käsikädessä August Jannuschin kanssa. Kuka tiesi vaikka he keskenään olisivat päättäneet pyyhkiä hänet pois vaalisijalta? Tämä päivä oli hänelle tuottanut paljasta pahaa. Ja kuitenkin hän koettamalla koetti edellyttää pahinta. Kun hän ajatteli Oskarin kanssa viettämäänsä poika-aikaa, noita aurinkoisia päiviä, jolloin nuoruuden ylpeys liitti heidät yhteen samaksi sieluksi ja sydämmeksi… Vuodet vierähtivät takaisin, hän näki äkkiä edessään toisen miehen, jolle täytyi puhua toista kieltä. Hän nousi, likeni häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Bläsel, katsahda ulos ikkunasta, virkkoi hän. — Tuo vanha, harmaantunut kirkko muistuttaa meille mitä muinoin olimme. Tällä avonaisella paikalla me leikimme, tuolla vanhan kadun takana me illoin kävelimme, emme ystävinä, vaan veljinä, jotka hellästi rakastavat toisiaan. Yöt, jolloin kuu oli täytenä, herättivät meissä runollisia tunteita. Mielikuvituksessamme elpyi tuo osa vanhaa Berliniä eloon, hengissä näimme menneitten vuosisatojen nousevan haudoistaan. Me kerroimme ja uneksimme suuria urostöitä. Ne olivat minun vahva puoleni, kun taas sinä sukkeluuksillasi voitit minut… Tuolla ovat vielä akkunat hautaholveihin; niistä me niin usein pimeässä heitimme kiviä ruumisarkuille, vakuuttautuaksemme, että ne todellakin olivat siellä… Ja niin totta kuin nämät kaikki vielä ovat olemassa, yhtä totta on että tänäkin hetkenä tunteeni sinua kohtaan ovat ystävän tunteet. Bläsel, katso minuun… Minun ei tarvitse puolustautua sitä vastaan, mitä pahaa selkäni takana puhutaan, sillä paras todistajani on omatuntoni, Ja se, joka meidän kaikkien edestä on kuollut, on minullekin jättänyt todistuksen "autuaat ovat puhtaat sydämmistä…" Mutta minä kysyn sinulta Bläsel: jos olet tullut tänne syyttämään minua pahuudesta ja viekkaudesta, niinkuin muut, niin lausu se suoraan. Minä olen silloinkin valmis rakkaudella sinua palvelemaan.

Hän päästi hänet irti, astui takaperin ja nojausi, kädet ristissä rinnalla, uunia vastaan; siitä saattoi hän katsella häntä suoraan kasvoihin. Oskar oli hyvin hämillään, niinkuin ihminen joka melulla on alkanut ja jolla äkkiä ei ole mitään sanomista. Hän ei uskaltanut katsoa Konradia silmiin, vaan käänsi hänelle selkänsä, astui ikkunan ääreen ja katseli vaieten ulos, ikäänkuin hän tietämättään olisi seurannut äskeistä kehoitusta. Siten kului muutamia hetkiä; silloin hän kääntyi ja virkkoi hiljaa:

— En ole tullut edistämään perikatoasi enkä luule sinua kykeneväksi alhaiseen tekoon. Mutta katso, se oli tämän huoneen syy. Täällä puhalsi vastaani mädännyt henki, en tiedä kuinka sen toisin lausuisin. Tulin ajatelleeksi entistä elämää täällä… Kai sinä pidät sitä tyhmänä ja hulluna, mutta niin se on: minun on vaikea käsittää, että täällä todellakin saattaa asua kelpo, siveellisesti puhdas mies. Kai se on luulottelua, mutta minulle tavallaan oikeutettua. Kun minä ajattelen mitä rietasta elämää minä täällä vietin… kerrassaan siveetöntä. Teoloogina sitäpaitsi!… Tuo elämä on mahtanut imeytyä seinäpapereihinkin, sillä minusta ne haisevat. Ja pääasia on se tieto, että tein kaikki huumautuakseni, koettaakseni tehdä itsestäni lopun. Pahekin on huumausta — mutta sellaista huumausta, jolla ei ole loppua. Ja minä olen ollut paheiden ihminen, olen sitä vielä tänäkin päivänä. Ei pidä määrätä hurskaaseen kutsumukseen miestä, joka rakastaa kauniita naisia enemmän kirkon ulkopuolella kuin sen sisässä… Tämä kaikki taitaa sinua huvittaa sangen vähän, mutta kosken saarnoissani saanut puhua totta, niin minut tuontuostakin valtaa halu etsiä korvausta toisaalta. Sinulle minä sen voin lausua — sinähän myöskin olet kirkon hylkyjä… Näyt jo lukeneen uusimman vastustusepistolan. Minä tein sen jo eilen illalla… kristillisten nuorten miesten yhdistyksessä. Siellä on monta sanomalehteä, kauniita rukouksia ja kenraalisuperintendentin puoluelaisia. Niin minä olin mielestäni kuin susi lammaslaumassa. Onneksi olin aivan selvä, muuten olisivat ajaneet minut ulos.

— Sinun avomielisyydessäsi on paljon kyynillisyyttä, vastasi Konrad, johon tämän itseään soimaavan miehen tunnustus teki miltei julman vaikutuksen.

— Kyynillisyyttä, kyynillisyyttä! keskeytti hänet kiireesti Oskar ilkkuvalla äänellä. — Kyynillisyys hallitsee maailmaa, sillä lopullisesti se sentään on se, joka voittaa. Jos ihminen joskus uskaltaa julkisesti lausua oikean nimensä, niin teillä paikalla on valmiina oikea nimitys hänelle. Muuten pyydän ettei minua verrattaisi samannimiseen lahkoon vanhassa Kreikassa. Kai sinä tiedät mitä laatua he olivat… En ole paljoakaan kyynillisempi kuin tuon kirjoituksen kirjoittaja, joka lisäksi ei uskalla esiintyä kuin salanimellä. Minä olisin aivan suoraan sanonut mielipiteeni kirjastasi… olen nimittäin lukenut sen. Olet tehnyt suuren hulluuden.

— Niinkö arvelet?

— Tietysti, varmaan. Eikö ole hulluutta koettaa tehdä ihmisiä paremmiksi? Minusta jokainen pisarainen mustetta, joka on käytetty siihen tarkoitukseen, on heitetty hukkaan. Sillä nuo olennot, jotka joka suhteessa ovat alempia kuin eläimet, eivät totisesti ansaitse, että joku heidän tähtensä vaivaa päätänsä.

— Onko se itsetuntoa? kysäsi Konrad hiukan kärsimättömästi. Hän ei ollenkaan ollut halukas jatkamaan tätä elämän filosofiaa.

— Johan minä sinulle sanoin, puhui Oskar entiseen kylmään tapaansa, — etten minä kärsi tuota tapaasi. Kyllä minä jo näen että sinä tähtäät vissiin pisteeseen… sillä kun sinä minua syytät eläimellisistä taipumuksista, niin se on aivan selvää. Äsken puhuit hyvin kauniisti — oikein se minua liikutti. Mutta jos luulet minun ihailevan tuollaisia hartaussaarnoja, niin suuresti erehdyt. Me pysymme molemmat kaikesta huolimatta ihmisinä, jotka sortuvat luonnonlakien alle. Siinä suhteessa en usko tahdonvoimaan… Älä siis koetakkaan näyttää siveellisemmältä kuin minä olen. Tilaisuus on aina tahtoa väkevämpi. Ja vaikka kirkkoja olisi tuhat kertaa enemmän ja vaikka kymmenen tuhatta kertaa useammalla kielellä saarnattaisiin syntisiä vastaan — niin maailman likaisuus pysyisi entisellään. Siis vielä kerran: kiellän sinua tekemästä viittauksia siihen suuntaan… Tiedäthän.

— Mutta mikä sinun on…? Konrad ei saattanut selittää tätä liikutuksen tilaa; hän kallistui vakavasti siihen luuloon, että juominen tai tauti oli jättänyt jälkiä Oskarin järkeen. Häntä näytti melkein vaivaavan vissi ajatus, joka pani hänen mielensä raivoon. Suurin askelin hän juoksi edestakaisin huoneessa niinkuin ihminen, joka ei vielä voi kaikkia käsittää, vaan joka hakee sanoja mieliharminsa purkamiseen. Kohtaus oli Konradille kaikin puolin vastenmielinen, sillä hän ei ymmärtänyt koko keskustelun tarkoitusta. Ja eihän se sitäpaitsi tuottanut hänelle erityistä kunniaa, että tuo rappiolle joutunut herra siinä vertasi häntä itseensä.

— Mikäkö minun on? huusi Bläsel äkkiä ja astui hänen eteensä. — Ja sitä sinä vielä kysyt?… Olet yhä vielä vakuutettu siitä, että loukkasin tyttöä, kun vuosi sitte toin hänet tänne huoneeseeni ja annoin hänelle ruokaa, juuri niinkuin sinä. Kai hän kertoi sinulle kaikki… tietysti! Ei minua niin äkkiä petetä… Aivan niin kuin sinä, tapasin minä hänet, kun yöllä tulin kotiin… Minä olin aika juovuksissa, mutta luulen, että hän oli sitä vielä enemmän. Ainakin minusta näytti siltä. Ehkä joku oli juottanut hänet juovuksiin… tai ehkä se oli vain väsymystä, sillä hän pysyi tuskin pystyssä. Oli kylmä. Minun tuli tyttöä sääli.

— Sen luulen, keskeytti Konrad hänet levollisesti, vaikka hän vaivalla sai mielensä hillityksi.

— Onko tämä kummallinen keskeyttäminen taas merkitsevinään jotakin? Sinuun ei koskaan voi luottaa, huusi Bläsel hänelle kovalla äänellä; sitte hiljensi hän taas sanansa ja jatkoi: — Tähän uunin ääreen hän ensin istuutui, sitte hän asettui pöydän luo ja nielasi loput illallisestani, joka oli jäänyt. Kirjoituspöytäni äärestä silmäilin häntä. En pitkiin aikoihin ollut nähnyt sellaista nälkää.

Konradiin teki kertomus kamalan vaikutuksen. Kaikki soveltui yhteen sen kanssa, mitä muutama päivä sitte oli tapahtunut samassa huoneessa. Ehdottomasti tuli hän kääntäneeksi katseensa uuniin päin ja sieltä pöytään. Hän luuli näkevänsä tytön kasvot… niin selvästi oli kaikki muuttautunut hänen silmiensä eteen. Eninten kiinnitti hänen mieltään odottamaton tunnustus. Hän oli sitä aavistanut, vaikkei hän hienotunteisuudesta ollut tahtonut kysyä sitä Josefalta. Nyt kertoi Oskar hänelle koko jutun vapaehtoisesti — ehkei sentään kokonaan vapaehtoisesti, vaan pahan omantunnon vaatimana, vapautuakseen syyllisyyden luulosta. Jos Bläsel siis luuli Konradin jo tietävän jotakin, niin oli ehkä paras antaa hänen olla siinä luulossa. Mutta Konrad ei sittenkään käsittänyt häntä kokonaan. Joko hän oli mainettaan parempi, tai oli hän todellakin muuttunut alhaiseksi ihmiseksi, joka kiertelemisellä ja verukkeilla koetti peittää paheitaan. Konrad päätti ottaa asiasta selon.

— No, eikö sinulla ole muuta kerrottavaa? kysyi hän, kun Oskar sitte vaikeni, ikäänkuin ei hänellä enään olisi ollut mitään lisättävää.

— On jotakin, jonka unohdin, vastasi Oskar tavattoman levollisesti. — Minun piti vain sanoa, ettei ole syytä uskoa tuollaista rafineerattua naikkosta, kun hän vakuuttaa, että hän muka pelkää minua — Oskar pani erityisen koron kahdelle viime sanalle —; sinun ei ainakaan pitäisi olla niin arkatuntoinen vississä suhteessa, koska minulla juuri ennen sinua oli onni — tosin epäilyttävä — ruokkia häntä… Eihän meillä kummallakaan ollut todistajia…

— Vait, kurja! kiivastui Konrad. Viime sanojen aikana hän hitaasti oli ojentaunut suoraksi; puna oli noussut kasvoille ja huulet värisivät. Mutta hän hillitsi itsensä samassa ja jatkoi tyynellä, hiljaisella äänellä: — menkää, meidän välillämme ei enään ole muuta yhteyttä kuin kristillinen. Sanokaa yhtä avomielisesti kuin tähän asti olette puhunut, millä voin teitä palvella. Koko omaisuuteni on käytettävänänne.

Oskar ei tälläkään kertaa lähtenyt; ei hän myöskään heti vastannut; mutta ikäänkuin ei tuo kylmyys olisi vähääkään vaikuttanut häneen, asteli hän edestakaisin huoneessa, antaen savun sikaristaan mieluisasti nousta kattoon.

— Pyydän anteeksi, jos niinkuin liian suoraan olisin käynyt asiaan käsiksi, sanoi hän sitte. — Mutta se tuli kun tulikin… Kun ihmistä vastaan tehdään hyökkäys, niin hän luonnollisesti puolustautuu. Ja se ei edes juolahdakkaan mieleeni, että rupeisin sinua teitittelemään. Sinä olet ehkä ainoa ystävä, joka vielä olet jäänyt minulle. Sinä olet "Vuorisaarnassasi" niin erinomaisesti ymmärtänyt selittää ihmisyyden Kristuksessa, että tälläkin hetkellä varmaan tulet ottamaan sen huomioosi. Minkätähden sinä olisit minua väkevämpi? Päinvastoin pidän sinua hyvin heikkona ihmisenä, sentähden että sinä olet niin sääliväinen… Sääliväisyys on aina heikkoutta. Kokemuksesta olen tullut siihen vakuutukseen.

— En kadehdi sinulta sitä kokemusta, vastasi Konrad, joka sinä hetkenä syvästi tunsi, miten vanhat ystävyyden siteet hänet kahlehtivat tuohon ihmiseen. Hän epäili vieläkin, eikö hän sittenkin ollut saattanut erehtyä, sillä Oskarin äkillinen välinpitämättömyys pani hänet vallan hämille. Bläsel oli istuutunut vastapäätä häntä.

— Katso — itse sinä annat parhaan todistuksen siitä, alkoi hän taasen. — Jollei luonteesi olisi heikko, mikä aina on hyvän sydämmen seuraus, niin jo aikoja sitte olisit heittänyt minut ulos ovesta. Mutta sinä olet juuri sellainen, kuin sanoin. Minua pidetään rappiolle joutuneena teologian kandidaattina, mutta minä luulen ymmärtäneeni kristinopin sisällisen luonteen paljon paremmin kuin sinä. Mitä koko Kristuksen kärsimyksen historia on muuta, kuin seuraus hänen heikkoudestaan, hänen tyhmästä säälistään ihmiskuntaa kohtaan. Väkivalta tulee aina säilyttämään oikeutensa… Minä kiellän sen, että maailma hänen ristiinnaulitsemisensa, tai vielä enemmän hänen uhrautumisensa kautta ristiinnaulittavaksi, olisi voittanut jotakin. Hän antoi ainoastaan esimerkin muiden noudatettavaksi. Näytä sinä ihmisessä piilevälle eläimelle jotakin uutta, niin se pian tekee siitä kaikenlaisia toisintoja, vaikkapa kastelemalla ne muitten ihmisten vereen. Ihmiset ovat joko lapsia tai rosvoja, heikkoja tai vaarallisia olentoja. Molempia vastaan täytyy taistella väkivallalla. Hulluutta olisi meidän päivinämme antautua ristiinnaulittavaksi. Se olisi vaan pahaa sille, joka sen kärsisi… Heikkomielinen ihmisjoukko pysyisi samana kuin ennen… Sanoppa, eivätkö miltei kaikki ne ihmiset joudu perikatoon, jotka rakastavat lähimmäistään enemmän kuin itseään?

— Niin, mutta miksi kysyt sitä minulta? kysyi Konrad, joka oli seurannut hänen ajatustensa hyppyjä.

— Siksi, että tahdon antaa sinulle todistuksen ystävyydestäni. Minusta olisi ikävä, jos hyvät ominaisuutesi vaikuttaisivat perikatoosi. Silloin sinun kävisi niinkuin minun.

Hän oli tullut niin surulliseksi, että Konrad vallan hämmästyi.

— Sinunko? Miten se on ymmärrettävä?

— Niin, minun. Heikkouteni, vaikka tosin hiukan toisellaisena — oli onnettomuuteni. Minä sirottelin kourien täydeltä ja ystäväni käyttivät sitä hyväkseen. Ei yksikään olisi minua tukenut tai kehoittanut kääntymään… Mutta jättäkäämme se.

— Hyvä, jättäkäämme se, sanoi Konrad, joka äkkiä tuli muistaneeksi, ettei hyvää tilaisuutta pitänyt päästää käsistään. — Mutta palataksemme vanhaan aineeseemme, jatkoi hän, — mitä muuta sitten tapahtui sinä iltana? Pitelitkö Josefaa pahoin… ehkä löit tai loukkasit? Ethän ollut aivan selvänä.

— Äh, en minä enään tiedä mistään. Jätä koko juttu. Se on parasta. Usko mitä tahdot.

Hän nousi ja kävi levottomaksi, mutta ei sentään suuttunut.

— Täytä nyt mieluummin pieni pyyntö, alkoi hän taasen. — Tarvitsen hiukan liinavaatetta… ehkä sinulla sitäpaitsi on joitakuita vaatekappaleita, joita et tarvitse. Ja hiukkasen käsirahaa ja muutamia sikariahan sinä jo pyytämättäkin annat… Mutta tiedätkö — ihmisen suurin onnettomuus on sentään onneton rakkaus, huoahti hän äkkiä. Konrad oli sillaikaa avannut kaapin, täyttääkseen hänen vasta lausuttua toivomustaan. — Oikeastaan on serkkuni syypää kohtalooni.

— Hän on täällä, niinkuin isäsikin, virkkoi Konrad äkkiä. — Se minun oikeastaan jo aikoja sitte olisi pitänyt sanoa sinulle, mutta en tullut sitä ajatelleeksi… He etsivät sinua kuin nuppineulaa.

— Mitä…? Ja sen sinä nyt vasta sanot. Tunnet siis Agatan, olet häntä ehkä puhutellut, oletko?

Hän oli muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi. Silmät kiilsivät ja heikko puna peitti laihtuneet posket; hänen käytöksensäkin oli tänä hetkenä paljon kohteliaampi.

— Olen kyllä häntä puhutellut… hän on kaunis tyttö. Tiedäthän, että isäni ja sinun isäsi ovat vanhat ystävät. On siis luonnollista, että hän heti tuli isälleni kertomaan asiastaan.

— Puhuiko Agata paljon minusta? Ja miten hän sen teki? kysyi Oskar kiihkeästi. — Vai on hän mielestäsi kaunis… uskonpa hyvinkin!

— Hän kertoi vain vähäpätöisiä asioita nuoruutesi ajoilta, vastasi Konrad, yhä tarkastellen vaatekaappiaan. — Käsitäthän toki, ettei hienotunteinen tyttö paikalla rupee vieraalle ihmiselle kertomaan, kuka mies häntä rakastaa… Muuten ei minulla tähän asti ole ollut aavistustakaan siitä, että sydämmessäsi kannat serkkusi kuvaa.

— Minkä vaikutuksen hän yleensä teki sinuun?

— Aivan erinomaisen. En voi muuta sanoa kuin että hänessä on paljon viehättävää. Hän tuntuu aivan toisellaiselta kuin useimmat muut tytöt. Paljon luonnollisuutta ja vähän teeskentelyä. Sitäpaitsi on neiti Held varmaankin lukenut paljon.

— Vai niin. Näytpä paikalla urkkineen kaikki. Sinulla on tarkka silmä, sitä ei voi kieltää… Ja äkkiä, hän epäluuloisasti katsahti Konradiin, joka kuitenkaan ei sitä huomannut, koska hän seisoi selinpäin. — Olitteko kauvankin yhdessä? kysäsi hän samassa, odottamatta vastausta edelliseen kysymykseen, ja asettui Konradin eteen. — Sanoppas, onko sinulla joitakin erityisiä tarkoituksia tämän neidin suhteen?

— Mikä oikeus sinulla on sitä kysyä?… Näytätpä aikovan ruveta itsevaltiaaksi tässä.

Konrad huomasi, ettei viime kysymys ollut hänelle ensinkään yhdentekevä, jonkatähden hän uudestaan pisti päänsä kaappiin, peittääkseen miten hämillään hän oli.

— Älä sinä kiertele, uhkaili Oskar. — Minun pitää myöntää, että vastaustesi takana piilee kaikkea muuta kuin välinpitämättömyys. Sinä olet ulkonaisesti aivan toisellainen mies kuin minä; sinä uiskentelet pinnalla… Sitäpaitsi sinussa juuri on tuota kirottua ihanteellisuutta, joka hurmaa naiset. Ja juuri Agatan… minä hänet tunnen; hänen käsityksensä miehestä olivat aina epätavalliset. Taivaita tavottelevat, jotka vivahtivat uskonnollisuuteen…

— Mutta sinun pitäisi todellakin ottaa selvää isästäsi ja muista asioista… se olisi paljon parempi, keskeytti hänet Konrad, joka mielellään vaihtoi puheainetta.

— Jos todellakin niin olisi, niin olisi hyvin paha, jatkoi Oskar varmasti. — Minä en soisi sinulle sitä tyttöä, en mistään hinnasta; juuri sinulle en! Se on tyhjää lorua, kun vakuutetaan, että ystävillä on etuoikeuksia… Siinä suhteessa vähinten… Sinä et tiedä, mitä tämä tyttö on ollut ja yhä vieläkin on minulle. Usein tarvitaan niin äärettömän vähän pelastaakseen ihmistä perikadosta. Ainoa hänen sanansa olisi ollut minulle tarpeeksi; olisi vielä tänäkin päivänä.

— Vai niin. Sinä luulet todellakin, että silloin muuttuisit toiseksi ihmiseksi… Nyt käsitän sinut täydellisesti. Mutta rakkautta ei voi pakoittaa… Katsoppa nyt näitä kapineita…

Konrad kääntyi häntä kohti ja asetti muutamia vaatekappaleita tuolille. Hän näytti totiselta ja vakavalta, vaikka omituiset ajatukset vasta olivat kiertäneet hänen päässään. Oskar ei enään vastannut; hän seisoi ikkunassa, katsellen ulos.

Seuraavassa hetkessä kuului portailta askeleita ja syvä ääni puhui.

— Isäsi! huudahti Konrad. — Jäätkö tänne? tietysti… kai se on parasta.

Ennenkuin Oskar oli ehtinyt tointua pelästyksestään, kuului kova koputus oveen; samassa avautui ovi.

Viides luku.

Se oli todellakin maalaispastori, joka äänekkäästi toivottaen "hyvää huomenta" astui huoneeseen; hänen takanaan etehisessä seisoi Agata, joka nähtävästi ei aikonutkaan astua edemmäksi.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra tohtori jos häiritsen, virkkoi hän, odottamatta että Konrad vastaisi hänen tervehdykseensä, mitä tämä tuskin saikaan tehdyksi, niin hämmästynyt hän oli; — mutta me astuimme juuri tästä ohi… tahtoisin vain tehdä teille muutamia kysymyksiä… aivan sivumennen… Hän seisoi toisella jalallaan kynnyksellä, ovenkääkä vielä kädessään. Siitä hän kääntyi puhumaan etehiseen: — Muutama minuutti vain, lapseni, vaikkei itse asiassa olisi vaarallista, jos sinä… Sisarentyttäreni tahtoo nimittäin odottaa ulkopuolella, kääntyi hän taas huoneeseen. — Ei koskaan voi tietää, tuleeko poikamiehen luo sopivaan aikaan. Enkä tahtonut jättää häntä kadulle… eihän tämä kauvan kestä. — Ai, huomaan, että teillä jo on vieras… sitte kai on parasta…

Nyt vasta huomasi hän, että puoleksi uutimien peitossa seisoi pitkä mies. Hän oli selinpäin, joten ei hän heti tuntenut häntä. Oskar ei liikahtanut. Hän oli painanut otsansa ikkunaruutua vastaan ja tuijotti kadulle. Hän vapisi, sillä vaikka hän aina oli pelännyt tätä kohtausta, niin hän oli kuvitellut sen helpommaksi; hän oli kammonut sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi katsoa isäänsä silmiin. Mutta nyt ei hän hävennyt yksin vanhusta, vaan vielä enemmän sitä naista, jonka edessä hän kaikista vähinten olisi tahtonut näyttäytyä rappiotilassaan. Ensi kerran eläissään juolahti hänen mieleensä ajatus: eikö olisi paras hypätä ulos ikkunasta ja ainoassa silmänräpäyksessä päästä kaikista selityksistä.

Konradiin vaikutti kohtaus erinomaisen kiusallisesti; mutta sitä ei voinut välttää. Hän ei kauvan miettinyt, vaan ojensi kätensä maalaispastorille ja kuiskasi:

— Se on poikanne… puhukaa hänen kanssaan.

Minä pidän sillaikaa seuraa neiti Heldille.

Sen sanottuaan läksi hän ulos tervehtimään Agataa. Käytävässä näki hän rouva Brennerleinin, joka samassa aikoi kadota. Mutta hän astui hänen luokseen, vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan ja kysyi sitte Agatalta, eikö hän tahtoisi olla hyvä ja hetkisen ajan istua hänen emäntänsä huoneessa? Agata suostui ja istuutui samaan sohvankulmaan, jossa hovisaarnaaja muutamia päiviä sitte oli istunut. Konrad asettui tuolille hänen viereensä.

— Minun täytyy pyytää, että toistaiseksi tyydytte minun seuraani, sanoi hän, kun hän huomasi Agatan hämmästyksen. — Tuolla huoneessani on ikävä kohtaus… ehkä arvaatte, jos sanon teille, etten ollut yksinäni, kun enonne astui sisään.

— Minä kuulin sen… Agata katsahti häneen kysyväisesti, nousi sitte seisomaan ja virkkoi: — Jumala, minä arvaan… Oletteko te hänet löytänyt? Oliko hän huoneessa? Ehkä samassa tilassa kuin silloin!

— Ei, ei — hän on aivan selvänä. Olkaa hyvä, istukaa vain… Älkää suotta hermostuko. Toivottavasti kaikki käy hyvin.

— Niin, sen te voitte sanoa noin… kunhan eno vain ei joutuisi pois suunniltaan. Oskar on itsepintainen ihminen, joka ei koskaan ole ottanut vastaan hyviä neuvoja. Ja hänen isänsä saattaa kiivastua aika lailla, vaikka hän on niin hyväluontoinen. Voi, minkä näyn hän on mahtanutkaan nähdä! Tottahan hän on samallainen kuin silloin, kun ensi kerran näitte hänen. Sanokaa, menisinkö sinne sisään? En tiedä miten minun pitää menetellä. Sillä kuulihan hän varmaankin, että olen täällä… ja se häntä ehkä suututtaa, etten näyttäydy. Mutta… Voi, minä en tiedä… Minä vakuutan teille, että suuresti häntä säälin.

Hän kävi niin levottomaksi, että hänen piti astua ovelle kuuntelemaan, eikö siellä jo nousisi se myrsky, jota hän pelkäsi.

— Pyydän teitä jäämään tänne, sanoi Konrad, joka myöskin oli noussut. — Pelkään että teidän välityksenne vaan pahentaisi asiaa. Minunkin oli vaikea tulla toimeen hänen kanssaan. Olkaa siitä varma, neiti, että tulen tekemään kaikki saattaakseni Oskarin paremmalle tielle ja palauttaakseni entiset hyvät suhteet. En minä vielä usko hänen kadotustaan.

— Voi, te olette niin hyvä, herra pastori, vastasi tyttö ja palasi takaisin hänen luokseen. Keveä puna oli peittänyt hänen poskensa; silloin vasta hän huomasi, että hänen mielenliikutuksensa mahtoi kummastuttaa tohtoria. — On syitä, jotka tekevät, että serkkuni kohtalo minuun koskee erittäin likeisesti. Voitte siis ymmärtää, että olen huolissani, jatkoi hän.

— Tiedän kaikki, hyvä neiti, keskeytti hänet Konrad.

— Tiedättekö…? Onko hän teille kertonut?

— On. Hän rakastaa teitä vieläkin niin intohimoisesti, että hän pitää sitä syynä perikatoonsa.

— Vai niin. Hän on siis kertonut teille sen.

Tyttö otti likeiseltä hyllyltä käteensä simpukankuoren ja katseli sitä tarkkaan; hän ei tahtonut katsoa häntä silmiin.

— Niin. Sentähden neiti, riippuu teistäkin paljon, tahdotteko hänestä todellakin tehdä toisen ihmisen. Varmaankin suostutte siihen mielellänne.

— Tietysti, niin paljon kuin voin. Lupaan sen teille varmaan, herra tohtori, vastasi hän, likentäen kuorta korvaansa, kuullakseen sen huminaa. Äkkiä hän kääntyi ja kysäsi: — mutta miten te tarkoitatte?

— En tiedä, uskallanko olla teille oikein suora, neiti Held. Tahdon vain edeltäkäsin kysyä, jottei näyttäisi siltä kuin käskemättä tahtoisin sekaantua asioihin, jotka eivät minuun kuulu.

— Minä teitä oikein pyydän olemaan sitä! Miksi tekisitte minulle poikkeuksen, kun muuten niin usein käytätte hyväksenne tätä erinomaista ominaisuutta. Olenhan niin paljon siitä kuullut.

Hän silmäili häntä hämmästyneenä ja tuli likemmäksi. He istuutuivat molemmat ja Konrad, joka oli tullut hiukan hämilleen, alkoi taas puhua, tytön häntä kiihkeästi kuunnellessa.

— Olkaa siitä varma, neiti, etten tahtoisi muuta kuin saada aikaan hyvää. Katsokaa — Oskar sanoi minulle, että kokonaan riippuu teistä, tuleeko hän toiseksi ihmiseksi, vaiko ei. Sanalla sanoen: hän toivoo yhä voittavansa teidän vastarakkautenne.

— Pitääkö minun siis mennä naimisiin hänen kanssaan? pääsi tytöltä, joka jo rupesi kadottamaan totisuutensa.

— Vaikkei juuri heti. Te voittaisitte paljon jo sillä, että rakkaudella likenisitte häntä ja osoittaisitte että hänellä vielä saattaa olla toivoa.

— Mutta herra tohtori! Minä en teitä ymmärrä!… Tuota ihmistäkö, josta isänne kertoi, että aivan kurjassa seurassa olitte nähnyt hänet, juopuneessa tilassa, niin ettette itsekkään uskaltanut häneen kajota.

— Niin, tein siinä oikeastaan väärin, mutta siitä ei sinä iltana olisi ollut mitään hyötyä. Mutta minun olisi kuitenkin heti pitänyt ottaa hänet huostaani, jo enonnekin tähden. Minä häpeän todellakin tänä hetkenä, etten sitä tehnyt. Mutta koettakaa ajatella, että silloin olin mielentilassa, jolloin en aivan selvästi voinut ajatella. Asianhaarat saattavat olla niin monenlaiset… Mutta minä lupaan, etten toista kertaa tule tekemään itseäni syypääksi sellaiseen laiminlyömiseen.

— Luotan teihin… Mutta en ymmärrä minkätähden annatte minulle sellaisen kehoituksen. Vaikkei hän vielä olisi minulle välinpitämätönkään; vaikka tosin tarvittaisiin paljon, jotta hänestä saattaisi pitää kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.

— En teitä suinkaan kehoita, neiti, vastasi Konrad, katsettaan kohottamatta. — Koetin vain jalolle tytölle huomauttaa, etteivät kevytmieliset ihmiset aina ole huonoja ihmisiä. Enkä suinkaan luule että Oskar kuuluu viimemainittujen joukkoon. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen anteeksi antaessaan on suurin. Ennenkuin tuomitsemme, pitäisi meidän koettaa ymmärtää syyt eri tekoihin. Silloin olisi tuomiomme paljon lempeämpi. Meidän ei pitäisi unohtaa, että kaikella on ollut alkunsa. Ja rakkauden, tarkoitan sitä rakkautta jolla Kristus kohteli kaikkia ihmisten heikkouksia, pitäisi aina välähtää silmiemme edessä, silloinkin kun kirouksen sana jo on huulillamme. Olen tullut siihen kokemukseen, että rakkauden sana vaikuttaa raaimpaankin luonteeseen; ehkä juuri sentähden, ettei sitä sanaa ennen ole hänelle lausuttu. Viime seurakunnassani jouduin usein tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa. Ensi kerralla he hämmästyivät ja vaikenivat, sitte he osoittivat, etteivät luota rauhallisiin keinoihin ja pysyivät välinpitämättöminä; mutta kolmannella kerralla he häpesivät ja kunnioittivat lempeyttä… Mutta jos palaamme takaisin serkkuunne ja edellytämme, että onneton rakkaus on tehnyt hänet niin heikoksi ja tahdottomaksi, niin onhan siinä lieventävä asianhaara.

— Pitääkö hänelle sitte antaa anteeksi koko se kurja elämä, jota hän täällä vietti?

— Epäilemättä. Teillä olisi kaunis tehtävä palauttaa hänet entiselleen, semmoiseksi kuin hän oli, kun hän työkykyisenä, täynnä elämänhalua, tänne tuli, rinnassaan varma toivo saada teidät omakseen. Vasta myöhemmin hän muuttui.

— Te menette anteeksiantamisen periaatteessa hyvin pitkälle, herra tohtori, vastasi tyttö, häneen katsomatta.

— Mutta minun täytyy myöntää, että kaikissa tapauksissa pysytte johdonmukaisena. Ainakaan en minä ole huomannut, että kertaakaan olisitte poikennut siitä, mitä seisoo kirjassanne.

— Ettekö te sitte koskaan voisi saavuttaa samaa katsantokantaa? kysyi Konrad äänellä, joka oli niin hellä, että tyttö ehdottomasti käänsi silmänsä häneen. Samassa hetkessä rupesivat hänen poskensa hehkumaan, sillä hänen päähänsä lensi ajatus, että pappi ehkä vaan koetellaksensa häntä oli pitänyt koko keskustelun. Hän painoi alas silmänsä, sydän alkoi kiivaasti lyödä ja hehku kasvoilla eneni; mutta hän hillitsi mahtavan mielenliikutuksen, joka oli virrannut hänen ruumiiseensa ja säilytti levollisuutensa.

— Ansaitsisinko minä sitte kiitollisuutenne, herra tohtori, jos ainakin koettaisin saavuttaa sen, minkä te jo olette saavuttanut? alkoi hän, koettaen peittää mielenliikutustaan. — Ja jos minä nyt paikalla lähtisin tuonne ja seuraisin neuvoanne, niin etteköhän te koskaan saisi aihetta katumaan seurauksia?

Silmät selällään, henkeään pidätellen katseli Agata häneen. Hän ei voinut käsittää mikä tunne se oli, joka ikäänkuin elähytti koko hänen olentoaan, samalla häntä kiduttaen ja kiusaten, ikäänkuin hän olisi ollut astumaisillaan hirveää tulevaisuutta kohti. Hän näki värin vaihtuvan tohtorin kasvoilla, näki hänen taistelevan levollisuutensa voittamiseksi ja voidakseen kestää hänen katsettaan. Sinä hetkenä olisi Agata ollut valmis antamaan mitä tahansa, kunhan olisi voinut arvata hänen ajatuksensa; mutta noissa kasvoissa ei värekään liikahtanut.

— En tule milloinkaan unohtamaan jalomielisyyttänne, neiti, Te tulette ihmishengen pelastajaksi… Tulkaa, niin liitän yhteen kätenne. Oi, te saatte nähdä hänen silmänsä…

He nousivat molemmat. Veri oli hitaasti virrannut Agatan kasvoille; surullisesti silmäili hän Konradiin.

— Ei, ei! Eihän se käy, sillä minä en häntä rakasta! kirkasi hän, lyöden kätensä kokoon ja kääntyen pois. Kun Konrad sitte häntä likeni, näki hän suurten kyynelten vierivän hänen silmistään ja pidätetyn tuskan täristyttävän koko ruumista; ja kun hän tarttui hänen käteensä lausuakseen hänelle rauhoittavia sanoja, niin ei hän enään voinut hillitä itseään, vaan purskahti hiljaiseen itkuun.

— En tiedä millä olen ansainnut, että suotte minulle onnettomuutta, sai hän sanotuksi.

— Olkoon se kaukana minusta, neiti Agata, vastasi Konrad nöyrästi. — Rauhoittukaa; jätän teidät nyt yksin.

Hänet valtasi voimakas halu levittää sylinsä vetääkseen tyttö rintaansa vastaan, mutta hän ei sitä tehnyt. Hän tarttui vain molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi suudelman hänen otsalleen. Äkkiä hänestä tuntui siltä kuin Agata olisi ollut horjahtamaisillaan. Silloin hän avasi sylinsä, veti hänet luokseen ja päästi hänet hellästi tuoliin istumaan. Sitte vasta hän läksi, taakseen katsomatta.

Tultuaan huoneeseensa, tapasi hän Oskarin aivan lamaantuneena. Vanhus, joka synkän näköisenä asteli edestakaisin lattialla, oli mahtanut antaa hänelle aika läksytyksen. Pastorin kasvot olivat tavallista punaisemmat; hän aikoi juuri uudestaan päästää vihansa valloilleen, kun Konrad häntä ehkäisi; silloin hän piti velvollisuutenaan näyttää ystävällisemmältä ja tuolilla lepäävien vaatteitten johdosta kiittää Konradia hänen hyvästä tahdostaan. Hänen poikansa oli juuri kertonut koko asian; nyt ei niitä tietysti enään tarvittu.

— Niin paljon hyvyyttä, rakas herra tohtori, sanoi hän, ojentaen Konradille kätensä. — Taivas sen teille palkitkoon… Nyt viivymme täällä vielä muutamia päiviä ja lähdemme sitte takaisin kotiin. Mutta mihin olette jättänyt sisarentyttäreni? kysäsi hän äkkiä.