ENSI OSA (continued 2)

Epäilemättä veljesten väli siis oli käynyt kireäksi Se oli selvää, sillä Konrad seisoi ikkunan luona, katsellen verhojen välitse ulos kadulle.

Klaudina ei vielä ollut asettanut tarjotinta pöydälle, kun pastori lyhyesti ilmoitti, että saisi korjata ruuat pois; hän ei enään söisi.

— Niinkuin herra pastori tahtoo. Hitaasti rupesi nainen kokoomaan astioita ja yhtä vitkalleen pani hän kokoon pöytäliinan ja servietin. Hän odotti selittävää sanaa, mutta kun ei sitä tullut, niin hän omituisen liitelevällä tavalla, joka hänen vartalolleen muodosti mitä huutavimman vastakohdan, rupesi etenemään huoneesta.

Ovessa hän vielä kerran kääntyi.

— Onko herra pastorilla ehkä aikaa muutaman hetken puhua kanssani?

— Mitä te haluatte, neiti Schaff? kysyi kovalla äänellä Julius, jolle tämä muodollinen keskustelu, hänen suuttumuksestaankin huolimatta, oli sangen tervetullut, veljen läsnäolon tähden.

— Puhuisin köyhästä tyttöraukasta, joka on kyökissä.

Hänen äänensä oli käynyt oikein pehmeäksi.

— No —?

Konrad kääntyi ja jäi odottaen katsomaan Klaudinaa, jonka kasvoilta tällä haavaa loisti todellinen nöyryys.

— Olisi ehkä hyvä, jos jonkun aikaa pitäisimme tytön täällä meillä,

— Mitä te tarkoitatte, neiti? kysyi Julius, joka ei luullut kuulleensa oikein.

— Tarkoitan, herra pastori, että ehkä jonkun aikaa voisi käyttää häntä apuna pienissä taloudentoimissa. Hän näyttää olevan ahkera ja opinhaluinen. Saattaahan olla, että petyn, mutta…

— Mutta…?

— Mutta pitäähän rupisiakin lampaita hoitaa, niinkuin herra pastorilla on tapana sanoa.

Julius seisoi kirjoituspöydän ääressä, aiheettomasti selaillen papereita. Hän oli välttänyt katsoa Klaudinaa silmiin; hämmästyneenä hän nyt kohotti katseensa. Hän ei vielä milloinkaan ollut kuullut hänen puhuvan näin suopeasti.

Konradiinkin Klaudinan osanotto teki mitä miellyttävimmän vaikutuksen. Olisiko hän jo edeltäkäsin tuntenut perusteetonta vastenmielisyyttä tuota naista kohtaan? Ehkä isäkin tuomitsi liian ankarasti.

— Ajattelen vain että siten auttaisimme vanhaa herraa isäänne, jatkoi Klaudina; — sillä herra pastorin isä ei varmaankaan ollut punninnut asiaa, kun hän niin äkkiä ilmoitti olevansa valmis ottamaan puolivillin tytön taloonsa. Ajatelkaa vain, herra pastori, mitenkä vaikeaksi se kävisi vanhalle herralle, joka ennen kaikkea rakastaa lepoa… Ensinnäkin täytyy nyt koettaa saada tytön katsantokanta hyväntapaiseksi. Ja siihen tarvitaan voimakasta kättä. Minä hänet kyllä pitäisin kurissa, siihen pastori voi luottaa. Minä häntä opettaisin käsitöissäkin. Hän tahtoo mielellään jäädä tänne… Sitäpaitsi taitaa hän kyllä olla taipuvainen kääntymään kristinuskoon. Edellyttäen tietysti, ettei isäpuoli pane vastaan. Ja sen juopporentun kai helposti saa taivutetuksi. Herra pastori saattaisi siis siinäkin suhteessa olla huoleti.

Viime sanat tulivat niin odottamatta, että sekä Julius että Konrad yhtaikaa päästivät hämmästyksen huudahduksen.

— Onko hän todenteolla sanonut, että hän antaisi kastaa itsensä?

— On, herra pastori. Hyvänen aika, mitä sellainen lapsi uskosta ymmärtää? Olisihan se siunattu asia jos vastaiseksi saisi tuon olennon pelastetuksi ja kasvatetuksi kristillisessä rakkaudessa. Punnitkaa tarkasti asiaa herra pastori. Mitä taas minuun tulee, tekisi herra pastori minulle erittäin suuren ilon, jos tyttö jäisi taloon.

Julius ei ollut hämmästyksestään päästä. Hän ajatteli paikalla itseään ja hovisaarnaajaa, kuinka he korkeaksi päämääräkseen olivat ottaneet juutalaiskysymyksen ratkaisemisen. Minkä ansion hän nyt voittaisikaan, jos hänen huolimattomasti pidetystä lapsesta onnistuisi tehdä uskovainen kristitty. Siinä oli totisesti arvokas tehtävä evankeelisen kirkon sielunpaimenelle. Samalla hälvenisi eilisiltainen kiusallinen kohtaus ja sovinto Bockin ja Konradin välillä kävisi mahdolliseksi. Sillä nythän saattaisi vääntää ja kääntää kaikki asianhaarat hänen veljensä ja kristillisyyden eduksi. Tuo Klaudina sai sentään päähänsä aika järkeviä tuumia! Miten erinomaisessa valossa hän oli osannut näyttäytyä Konradille! Hänen parhaimmat ajatuksensa tulivat aina niin sopivaan aikaan.

— Minä ajattelen asiaa tarkemmin, neiti Schaff, sanoi hän. — Puhumme sitte siitä enemmän.

Klaudina läksi.

Seitsemäs luku.

Hänen mentyään kääntyi Julius veljensä puoleen.

— Mitä sinä siitä ajattelet?

Hänen hyvä tuulensa oli palajamaisillaan. Myhäellen hymyili hän jo lempeää hymyä, jolla pappi on tottunut sovittamaan kaikki tilaisuudet. Tänä hetkenä hän suuresti pahoitteli, että oli lähettänyt Klaudinan viemään pois ruuan, sillä hänen ruokahalunsa oli tullut takaisin. Mutta hän ei tahtonut tehdä itseään naurettavaksi.

— Hän on todellakin oikeassa, jatkoi hän, — vanha isämme olisi vain ottanut kuorman niskalleen. Ja mitä tyttö siellä tekisi? Hedvig on tottunut toimittamaan kaikki itse. Tyttö olisi vain tiellä.

— Se on aivan totta ja minä olen sinulle sangen kiitollinen siitä että vastaiseksi pidät lapsesta huolta, vastasi Konrad. — Olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi: isä olisi vapaaehtoisesti ottanut kuorman niskoilleen. Kuitenkin tahtoisin vielä kysyä, etkö etupäässä ajatellut tämän juutalaislapsen kastamista, kun niin äkkiä suostuit taloudenhoitajattaresi esitykseen?

— Ja entä sitte?

— Silloin en voisi pitää hyvää tekoasi niin kokonaan epäitsekkäänä kuin papilta tulisi odottaa.

— Minun täytyy huomauttaa, etten kärsi sinun kohtelevasi minua samalla raa'alla tavalla kuin eilen illalla suvaitsit loukata vieraanvaraisuutta.

Juliuksen ruokahalu katosi yhtä pian kuin se oli tullut. Sovituksen lempeää piirrettä ei enään saattanut nähdä hänen kasvoissaan. Suurin askelin astui hän edestakaisin.

— Pyydän tuhansin kerroin anteeksi, jos olisin tehnyt itseni syypääksi vieraanvaraisuuden loukkaamiseen, vaikken sitä tiedä tehneeni. Tiedän vain että vapaan mielipiteen rohkeus on kaksiteräinen miekka ilman kahvaa, jonka käyttäjä eninten loukkaa itseään. Tämän mielipiteen suuria etuja on sitäpaitsi se, ettei sen kannattajia mielellään kärsitä. Sekä pienissä että suurissa asioissa. Juuri samoin käy yhteiskuntamme muutamissa piireissä: rakkaus totuuteen heitetään pois yhtä helposti kuin päällysvaatteet ovenvartijan haltuun. Koeta vain kahdesti moittia emännän valmistamaa keittoa, niin ei sinua enään kutsuta päivällisille. Sinä, joka niin erinomaisesti ymmärrät arvostella kasteketta, mahtanet myöskin pitää hyvästä keitosta, ja tietää, että huono keitto joskus saattaa tärvellä maun koko illaksi. Kohautat olkapäitäsi melkein ärtyisästi… Se minua suuresti hämmästyttää, nyt kun juuri puhun ruuista. Mutta leikki sikseen!… Paljon, paljon enemmän täytyy tämän vapaan mielipiteen tietysti loukata ihmisiä, kun on kysymys heidän korkeimmasta hyvästään, heidän uskostaan, heidän Jumalastaan; tai siitä mitä tuhannet sydämmessään kantavat, uskaltamatta sitä lausua… Juuri meillä, kristinuskon papeilla pitäisi totuuden olla ylinnä kaikkea. Ajasta, paikasta, ihmisistä riippumatta pitäisi meidän sitä julistaa. Eikä vanhan tavan, vaan oman sisimmän, syvimmän vakuutuksemme mukaan; työskennelläksemme tämän totuuden palveluksessa, voittaaksemme tai kaatuaksemme sen kanssa, emme saisi pelätä saarnata mahtavien ja rikkaitten väärinkäytöksiä, aatelisylpeyttä ja rahavaltaa vastaan. Ja tätä totuutta tulisi johtaa sen tunnon, että me aina puhumme Kristuksen nimessä; että me sen perustamme siihen täydellisimpään siveysoppiin, jonka Hän niin ihmeellisen ihanasti on ilmoittanut vuorisaarnassaan. Emmekö muutoin itsemmekin mielestä olisi teeskentelijöitä, jotka toimivat sitä vastaan, josta he ovat vakuutetut?

— Tulet pitämään hyviä saarnoja, rakas veli.

Juliuksen levottomuus oli kasvanut. Siitä huolimatta hymyili hän sangen ylenkatseellisesti, tosin käännettyään kasvonsa pois veljestään; sillä toistamiseen oli hänet vallannut sama vastenmielinen tunne, jota hän edellisenä iltana oli tuntenut.

— Sinä unohdat kokonaan kristillisyyden historiallisen kehityksen, sanoi hän sitte. — Ei ole ensinkään varma, saavutetaanko parhaat tulokset siten, että totuus aina lausutaan. Tulet ehkä vuosien kuluttua ajattelemaan asiasta toisin. Mutta pysykäämme alkuperäisessä aineessamme. Mitä sinulla olisi sitä vastaan että minä juutalaislapsesta tahtoisin tehdä uskovaisen kristityn? Onhan, käyttääkseni omia sanojasi, ylin tehtävämme joka tilaisuudessa levittää kristinoppia.

— Levittää kristinoppia! Tekemällä proselyyttejä! Todellakin kaunis tehtävä! Niinkuin usko olisi kappale, jota hansikkaiden lailla vaihdetaan!

Konrad nauroi niin ääneen, että Julius hämmästyneenä jäi häneen katsomaan.

— Olisit mieluummin sanonut: kristillistä kirkkoa, jatkoi Konrad. — Et vieläkään näy minua ymmärtäneen, jonkatähden minun vielä kerran tarkasti täytyy selittää sinulle kantani. Pidän kristinoppia ja uudenaikaista kristillistä kirkkoa perin erilaisina aineksina, joilla pohjaltaan ei ole mitään yhteistä. Kirkko on niinsanoakseni ornamentti, koristava osa siitä yksinkertaisesta ja vaatimattomasta rakennuksesta, jonka Jesus Natsarealainen rakensi. Ja tämä ornamentti on aikojen kuluessa tullut niin suureksi ja komeaksi, että se kokonaan on muuttanut tuon yksinkertaisen rakennuksen muodon. Siten se on sokaissut tuhansien tuhannet, niin että he nyt pysähtyvät tuota ulkopuolista muotoa katselemaan. Tyytyväisinä lähtevät he sitte kotiin, sillä ovathan he nyt todellakin nähneet ihanan rakennuksen. Niin, tyydyttäähän se, kun taas on rukoillut hyvää Jumalaa ja sitte seitsemän päivän kuluessa, hamaan seuraavaan sunnuntaihin asti, saa olla kaikkien toimiensa rajaton herra… Iloitaanhan siitäkin, kun katsellaan kullatulta joulupähkinöitä, joita säästäväiset äidit taas seuraavana vuonna ripustavat kuuseen sekä suurille että pienille lapsilleen iloksi. Ydin on aivan sivuasia.

— Kuule Konrad, sinä lausut mielipiteitä, jotka eivät laisinkaan ole sopusoinnussa virkasi kanssa evankelisena pappina, ja jotka pakoittavat minua pyytämään, että ainakin minun läsnäollessani pidät ne itseäsi varten.

— Sinä pelkäät niitä ajatella.

— En, en niitä, mutta tulevaisuuttasi. Olemme kahdenkesken; saatan siis olla suora. Jollen erehdy, niin hovisaarnaaja Bock tulee käyttämään koko vaikutusvaltaansa — ja se on sangen suuri — konsistoorissa, jottei vaaliasi vahvistettaisi. Sinä sanoit eilen asioita, vaikkei suorastaan hänelle, joita hän ei tule antamaan anteeksi.

— Olisin iloissani, jos hän todellakin olisi minut ymmärtänyt… Ja olen sinulle kiitollinen siitä, että olet minulle selittänyt tämän suvaitsevaisen miehen luonteen. Tiedän nyt miten menettelen.

Äkkiä Julius likeni veljeään ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. Sinä hetkenä näytti hän todellakin tarkoittavan hyvää. Äänen soinnustakin sen huomasi. — Kas, rakas Konrad, minä olen kuusitoista vuotta sinua vanhempi. Jo se oikeuttaa minua varoittamaan sinua ajattelemattomuudesta. Tosin toimisin parempaa tietoani vastaan, jollen tunnustaisi mielipiteitäsi jaloiksi. Sinussa on paljon ihanteellisuutta, liiankin paljon, elääksesi tässä elämässä, sellaisena kuin se on: velvollisuuksien täyttämistä esivaltaa ja lakia kohtaan.

— Entä lähimmäiseni ja oma itseni? Unohdatko sinä meidät?

— Kuule nyt eteenpäin. Sinä epäilet, että nykyajan kirkko kykenee julistamaan veljenrakkautta sellaisena kuin Herramme Jesus Kristus tarkoitti. Sinussa elää vallankumouksellinen henki, niinkuin kirjasi vuorisaarnastakin selvään osoittaa. Sivumennen mainitsen, että tämä henki on sangen naiivinen; se onkin sen paras puoli. Sinä saarnaat kristillistä toimintaa ja näet siinä hyvän voiton pahan yli…

— Sentähden, että Kristus sanoi valtakuntansa maan päällä lähestyvän vain silloin, kun hänen oppinsa täytetään. Se on minun mielipiteeni, keskeytti hänet Konrad. — Ajattele toki apostolien historiaa. Lainlaatijat saattaisivat siitä nähdä erehdyksensä.

— Myönnettäköön. Mutta tämän kaiken ohessa unohdat, ettet ole tullut Berliiniin kääntääksesi maailmaa nurinnarin, etkä taistellaksesi kirkkoa vastaan, vaan kirkon puolesta. Sekä ennen kaikkia hankkiaksesi itsellesi varman, miellyttävän toimeentulon. Ihanteista, vaikka olisivat kuinka suuret ja jalot, ei saata elää; vielä vähemmin, kun ne ovat sellaiset, ettei niitä käytännössä voi toteuttaa. Ja epäilen todellakin, että sinun ihanteitasi saattaisi panna käytäntöön.

— Mutta onhan minulla itselläni oikeus toimia niiden mukaan.

— Tietysti; niinkauvan kuin et joudu ristiriitaan lakien kanssa.

— Mutta onko sitte varma, että lait aina ovat osanneet oikeaan?

— Se ei kuulu minun tutkimusalaani. Ainakin niitä tulee kunnioittaa.

— Muuten minun täytyy sanoa, jatkoi Konrad, huomaamatta veljensä viime sanoja; — että sinä ajattelet papin toimen aivan käytännölliseksi ammatiksi.

— Herranen aika, kyllä sinä vielä kerran myönnät minun olevani oikeassa. Sinä astut kyllä nyt täynnä innostusta saarnastuoliin, mutta pidä vain joka sunnuntaina ehtosaarna, niin saat nähdä ajan koittavan, jolloin et muuta toivo kuin että rauhassa saat syödä leipäsi. Ja tämä toivo enenee vuosi vuodelta.

— Siis niin, että papista tulee täydellinen kone.

— Olkoon menneeksi, jos tahdot häntä siksi nimittää… Odotahan vain kunnes muutamana kauniina päivänä saat halun mennä naimisiin, saat perheen ja saat — jos sinulla siihen on taipumusta — vatsan. Silloin elät tyytyväisenä ja onnellisena, vaikket olisikaan ihmiskunnassa ja kirkossa pannut aikaan uudistavia parannuksia. Sillä synnissä on ihminen syntynyt ja tottumus on ollut hänen imettäjänsä, niinkuin Schillerimme sattuvasti sanoo.

— Näytpä puhuvan kokemuksesta.

Julius oli jo aikoja sitte päästänyt veljensä kädet ja asteli edestakaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli. Viime sanojen jälkeen karttoi hän katsoa Konradia silmiin. Mutta hän tunsi avomielisyydellään tehneensä tyhmyyden, joka mitä pikimmiten oli korjattava; sillä mielikuvituksessaan luuli hän jo taas kuulleensa viittauksia suhteestaan Klaudinaan. Sentähden hän paikalla alkoi puolustautua:

— Poikamiehenäkin saattaa nimittäin tulla samoihin kokemuksiin… Minulla on talossani sama järjestys kuin naineella miehellä. Ja jota mukavammin ihmisen elämä on asetettu, jota enemmän hän on kellon kaltainen, joka ajallansa vedetään, sitä vähemmin häntä haluttaa ruveta muuttamaan almanakkaa ja joskus alkamaan viikkoa lauvantaista.

— Sanoppas Julius — etkö koskaan ole epäillyt, niinkuin minä; tarkoitan: etkö koskaan, niinkuin minä ole tuntenut ihanteen ja todellisuuden välistä ääretöntä ristiriitaa?

— Epäillytkö? kysyt. Tietysti. Kaikki jumaluusoppineet epäilevät, kun ovat nuoret, mutta vihdoin lyö usko kuoliaaksi epäilykset.

— Usko toimeentuloonko?

— Ei, sitä en tarkoita, sillä onhan paljon jumaluusoppineita, jotka eivät koskaan saa toimeentuloa.

— Mutta he ovatkin sitte keskinkertaisia kykyjä.

— Ei. Sitä he eivät ole. Keskinkertaisista kyvyistä tulevat parhaimmat sielunpaimenet, sillä he saarnaavat hyvin, sanomatta paljoa, menevät hyviin naimisiin, kasvattavat terveitä lapsia, pitävät huolta siitä, ettei saarna tule liian pitkä, eivätkä ajattele kristinuskon sisintä syvyyttä niin tarkasti kuin sinä. Pääasia on, että he riippuvat kiinni sanassa, eivätkä hengessä… Tätä uskoa tarkoitin vasta. Ei pidä kirjoittaa Jumalan sanaa viidellä kirjaimella, jos neljä riittää.

— Niin… he ovat siis hyvin onnellisia ihmisiä, nuo keskinkertaiset pastorit.

— Tietysti. He ovat valtion uskollisimmat palvelijat.

— Vai niin… ja kummoisiksi nuo ihmiset kuvittelevat töittensä hedelmät?

— Miten sinä tarkoitat?

— No — otaksukaamme, että suurinta osaa näistä keskinkertaisista kyvyistä saattaisi verrata käsityöläisiin, jotka rehellisellä ja kunnon ihmisten tavalla ansaitsevat leipänsä, niin täytyisi heidän kaikkien toimintansa kuitenkin pyrkiä jotakin maalia kohti. Sillä täytyyhän työllä olla tarkoitus. Täytyyhän virkavuoden kuluttua näyttäytyä joku tulos.

— Vai niin… Tahdot niinsanoakseni luettelon pelastetuista ja herätetyistä sieluista.

— Tai kadotetuista. Huomaan, että olet käsittänyt minut erinomaisesti.

— Tämä tulos näkyy kirkonkirjoista, siten että lukkari saattaa sanoa kirkollisten vihkimisten ja ristiäisten enenneen; että halu kuulla papin lohduttavia sanoja on käynyt elävämmäksi; että viini, pyhiä sakramentteja jakaessa, on vähentynyt, sekä että yleensä halu käydä kirkossa on tullut vilkkaammaksi.

— Ja tuleeko tämä vuositulos aina tyydyttävä?

— Ei, Jumala paratkoon, ei. Vuosi vuodelta vähenee näitten pyhien toimitusten tarve; tietysti katsoen Berliinin kasvamiseen. Saattaa sanoa suurimman osan kansaa katsovan kirkollisia asioita kamalalla välinpitämättömyydellä.

— Niin, mutta täytyyhän tähän olla joku syy.

— Se on materialismi, joka hallitsee aikaa. Sosiaalidemokratiian vaikutus alempaan kansaan, vapaamielisen kirjallisuuden ateismi ja muut sellaiset, joista hovisaarnaaja juuri eilen puhui. Kansa on tyhmää. Se tahtoo vain elää ja nauttia.

— Minusta sivistyksen kehitys kansassa päinvastoin on ylenemässä. Kirkko on jäänyt etäälle siitä suuresta sosiaalisesta mullistuksesta, joka täristyttää kaikkia uudenajan yhteiskunnan niitoksia. Tosi-kristilliseltä kannalta katsoen olisi kirkon pitänyt olla ensimmäisenä astumassa julkiseen sotaan köyhiä ja sorretuita puolustamaan. Silloin ei se olisi joutunut syrjään työnnetyksi suuresta kehitysliikkeestä. Meidän vuosisatamme suuri hävittämistaistelu koskee ihmisten ruumiin ravintoa, eikä heidän henkiensä ja sielujensa autuutta. Jumalan sana ei enään meidän aikanamme muuta kiviä leiviksi. Ja kuitenkin tulee kaikkia Kristuksen ihmetöitä käsittää yksin sillä edellytyksellä, että hänen apuunsa ja oppiinsa uskotaan. Sillä joka ei usko, se ei myöskään saa apua. Tässä suhteessa tuntuu minusta köyhien ja kurjien usko sellaiseen valtakuntaan, jossa kerran kristillisyyden aate on toteutuva, kumoamattomalta. Saattaa tehdä meihin pappeihin huonon vaikutuksen, kun näemme edessämme tyhjän kirkon. Mutta paljoa huonompaa ja lohduttomampaa on tyhjä vatsa. Sillä siitä nousee rakkaalle lähimmäiselle verivihollinen… Mutta minä lähden nyt. Kaikki nämät selitykset eivät kuitenkaan saata meitä samalle katsantokannalle.

— Joko sinä todellakin lähdet?

— Kyllä. Odottavat minua kotona. Ehkä tulet sinäkin hetkiseksi vähän myöhemmin?

— Se olisi turhaa. Joutuisimme samaan vanhaan aineeseen ja minä saisin taistella kolmea vastaan, sillä Hedvig on nykyään aivan samaa mielipidettä kuin sinä.

— Todellako?

— Muuten tänään on perjantai, jatkoi Julius, — ja niinkuin tiedät on minulla iltapäivällä työtä. Tuletko sunnuntaina kirkkoon?

— Kyllä, tahtoisin tulla, enhän ole pitkiin aikoihin kuullut sinun saarnaavan, mutta käyn ehkä Josefan kotia tervehtimässä jollen enään tänään ehtisi. Täytyyhän minun toki saada tietää miltä siellä näyttää. Muuten en edes vielä tiedä missä se on.

— Vai niin, aiot käydä siellä. Ehkä sitte kerrot minulle. Ja sano minulta terveisiä isälle ja Hedvigille.

— Kiitos, toimitan kaikki.

Juliusta suututti, että hänen veljensä niin keveästi kosketti huomista saarnaa, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Konrad oli noussut ja veti päällystakkia ylleen.

— Ethän pahastu, jollen tulisi?

— Jumala varjelkoon! Olisihan se aivan johdonmukaista mielipiteillesi, jos sunnuntaina harjoittaisit sosiaalisia tutkimuksia.

Konrad ei vastannut. Veljekset seisoivat hetken ajan ääneti. Heidät valtasi molemminpuolinen vastenmielisyyden tunne, sama joka aina astui heidän välilleen kun he joutuivat sellaiseen kohtaan, jossa heidän sisimmät tunteensa pamahtivat yhteen.

He ojensivat toisilleen kätensä ja lausuivat jäähyväiset. Ovessa kääntyi Konrad vielä ja sanoi:

— Kiitän sinua vieläkin suoruudestasi. Olet tänään näyttänyt minulle osan itsestäsi, joka saa minut monessa suhteessa ymmärtämään sinua paljon paremmin kuin ennen. Sinä olet ainakin niitä pappeja, jotka eivät antaudu tuulentupia tekemään ja jotka sen peittelemättä myöntävät.

— Minä olen ihminen, jolla ei ole mitään ihanteita. Siinä kaikki.

Hän painoi veljensä kättä ja kääntyi lyhyesti pois. Tällä julmalla itsetunnustuksella katkaisi hän keskustelun. Samassa kuului neiti Schaff ulkona huutavan:

— Mihin sinä sitte tahdot? Sinun pitää pysyä täällä!

Kaikesta päättäen juoksi hän jonkun perässä. Oven avattua näkivät veljekset Klaudinan pitelemässä Josefaa käsivarresta.

— Hän aikoi juuri karata, herra pastori. Tämä on jo kolmas kerta. Meidän täytyy sulkea hänet lukkojen taa. Hän sanoo kovasti kaipaavansa pieniä sisariaan, joilla muka ei ole ruokaa ja jotka häntä yhtämittaa huutavat luokseen.

Josefa nojausi seinään ja katseli häpeillään alas eteensä. Hänen poskensa hohtivat ja suupielissä vavahteli. Kyyneleet uhkasivat ensi hetkessä purskahtaa esiin. Mutta hän pidätti ne väkivallalla. Pitkässä viitassaan, joka ylettyi maahan asti ja joka luultavasti oli täysikasvaneelle tehty, näytti hän vanhemmalta ja suuremmalta. Ensi näkemältä olisi ollut mahdoton päättää hänen ikäänsä. Ovesta lankeava valo sattui hänen kasvoilleen ja tapetin kaistaleelle hänen päänsä takana. Salaperäisessä valaistuksessa muistutti hän Murillon kirkastettuja kerjäläisolentoja. Noissa värisevissä huulissa, noissa pitkissä ripseissä, jotka härmän lailla varjosivat silmät, ikäänkuin sielu olisi ollut haudattu niiden alle, koko hänen olennossaan oli jotakin liikuttavaa, mieltä täristyttävää. Se oli elämän murhenäytelmää.

Pastori Juliuksen häntä siinä katsellessa, näytti hän hänestä merkillisen tutulta; ei eilisillasta, vaan kaukaisilta ajoilta. Tyttö kasvoi hänen silmissään, hänen piirteensä tulivat koviksi, hän räpäytti silmiään, hän hymyili viettelevästi ja näytti valkeita hampaitaan. Sitte pieneni koko olento, kasvot nuorentuivat ja ruumiin muodot kävivät hentoisiksi. Hän oli kokonaan, kantapäästä kiireeseen asti kääritty ilmojen haalluttamaan, sateitten piiskaamaan saaliin. Yksin hienot läpikuultavat kasvot olivat vapaat ja säteilivät kuin alabasteri.

Missä hän oli nähnyt nuo kasvot?

Äkkiä vieri suuria kyyneleitä hänen poskilleen ja ainoa pitkä nyyhkytys tunki hänen kurkustaan. Siinä kaikki.

Sellaisena Konrad kerran oli hänet nähnyt. Ja kuitenkaan ei hän tänä hetkenä luullut tuntevansa häntä. Puolipimeäkö käytävässä lienee pettänyt silmää vai koko tämä omituinen kohtaus soaissut, vai hourailuko piti häntä vallassaan —: tänä hetkenä ei Josefa hänen mielestään ensinkään ollut se, mitä hän oli. Kaikki tuntui olevan pilaa, naamioilvettä. Tyttö mahtoi elää kaksoiselämää, esiintyä valepuvussa ja näytellä. Noista kasvoista ei saattanut löytää mitään, joka olisi muistuttanut alhaista syntyperää. Isä oli varmaankin kuulunut ylhäiseen säätyluokkaan ja ollut kristitty, jos äiti kerran oli juutalainen, niinkuin tyttö oli tunnustanut. Vasta nyt huomasi Konrad hienon itämaalaisen piirteen hänen nenässään. Ennen ei hän olisi tullut sitä ajatelleeksikaan.

Äkkiä muistui hänen mieleensä outo, pyytävä katse, jonka tyttö, edellisenä iltana syötyään hänen huoneessaan, oli häneen luonut. Tuo katse oli seurannut häntä koko yön ja kun hän tänä aamuna oli noussut ja astunut työhuoneeseensa, niin se vieläkin hänen mielikuvituksessaan oli tuijottanut häntä vastaan tuolista, jolla tyttö oli istunut. Hän vertasi tuota katsetta ja tätä lasta toisiinsa!

— Älä ole huolissasi sisaruksistasi. Me tulemme pitämään heistä huolta ja vielä tänään saat kuulla miten he voivat, lausui Konrad lempeästi ja silitti hellästi hänen poskeaan kädellään. Sitte hän kysyi hänen asuntoaan ja puhui vielä hetken aikaa hänen kanssaan, koettaen häntä rauhoittaa.

Kun hän päätään nosti, kohtasivat häntä sattumalta Klaudinan silmät. Muutaman sekunnin viipyi Konradin katse hänen kasvoillaan. Se ei ollut tuo sattuma, joka häntä hämmästytti, vaan se huomio, että Klaudina oli mahtanut seurata hänen sanojaan pilkallisella hymyllä; jälkiä siitä saattoi vielä selvästi huomata. Koko nuo kasvot näyttivät Konradin mielestä olevan pahan hengen irvistys. Mutta ehkä hän erehtyi, sillä Klaudina alkoi samassa puhua:

— Lakkaa pois itkemästä, sillä näethän, että kaikki tarkoittavat parastasi. Varsinkin nuori herra pastori! Sen sinä toki parhaiten tietänet! Sensijaan että itket, pitäisi sinun valmistaa hänelle iloa ja kauniisti pysyä työssä… Älkää pahastuko, herra pastori, mutta kun ajattelee mitä te vasta olette tehnyt tytön hyväksi!

Hänen kasvoissaan ei jännerkään liikahtanut. Kankeana, kunnioitusta herättävänä, totisena katseli hän pappiin.

— Mene nyt kyökkiin ja tuota kunniaa tälle talolle!

Hän vei hänet käytävän läpi ja katosi, taakseen katsomatta, kyökkiin hänen kanssaan. Vasta vähitellen vaikeni Josefan pidätetty itku.

— Näkemiin asti siis vieläkin kerran, rakas veli.

— Näkemiin asti, Konrad. — No, kuka siellä nyt tulee?

Ovikello soi heikosti, kaksi kertaa perätysten. Siellä mahtoi olla joku, joka tahtoi esiintyä hyvin vaatimattomasti tai joka ei tuntenut koneen vaikutusta. Kolmannen kerran vedettiin metallilankaa voimakkaasti, jotta kello hyvän aikaa kimakasti soi.

Konrad oli juuri ovessa, jonkatähden hän avasi. Keski-ikäinen poika pujahti hänen ohitsensa sisään. Hän piti häntä lähettinä ja läksi, likemmin häntä tarkastamatta, talosta.

Pastori Julius seisoi yhä odottaen, samalla paikalla.

— No, mitä sinä, poikani, tahtoisit? Etsitkö lukkaria? Silloin sinun täytyy vaivautua toiseen porttikäytävään.

— En, tahtoisin tavata herra pastoria.

— Vai niin. Astu sitte likemmä.

Puolipimeässä piti Julius häntä jonakin rippikoululaisistaan. Mutta pieneen etuhuoneeseen päästyä huomasi hän erehtyneensä, sillä kasvonpiirteitä hän yleensä muisti vallan erinomaisesti. Tätä henkilöä, joka kirkkaassa päivänvalossa teki likaisen-komean vaikutuksen, ei hän milloinkaan ollut nähnyt; kasvoista päättäen saattoi poika olla kuudentoista vanha, mutta oli senikäiseksi paremmin pieni kuin suuri. Puku oli omituisesti kokoonpantu. Kapeat, vaaleat housut saattoivat olla keikarilta lainatut; punasenruskea, uusmuotinen takki muodosti selkään suuria poimuja, joista helposti saattoi päättää sen alkuperäisesti olleen valmistetun täysikasvaneelle henkilölle; kauniisti erottautui siitä haaltunut, taivaansinervä kaulaliina, johon oli pistetty mahtava, hevosenkengänmuotoinen neula. Korkea paperinen pystykaulus, jonka uutuus oli kieltämätön, täydensi tätä pukua. Se oli sekä teeskennelty että huomiota herättävä. Varsinkin teki tukka narrimaisen vaikutuksen: se oli keskeltä jaettu, voideltu pomaadalla ja kiilsi tavattomasti.

Poika tunsi epäilemättä olevansa syntynyt johonkin korkeampaan asemaan ja koetti hoitaa ulko-asuaan päivän maun mukaan. Yksin kankea, kulunut muotihattukin, jota hän kömpelösti piti molemmin käsin, osoitti sitä.

— No, mitä sinä tahdot? kysyi Julius, silmäiltyään häntä tarkasti, kantapäästä kiireeseen asti.

— Tahdon tulla hurskaaksi, herra pastori, vastasi hän rohkeasti.

— Miksi sinä tahdot tulla?

Baldus ei heti ymmärtänyt häntä.

— Hurskaaksi tahdon tulla, herra pastori, niinkuin sisareni.

— Vai niin. Kuka sitten on sisaresi?

— Josefa, jonka herra pastori on ottanut luokseen.

— Vai oletko sinä hänen velipuoliaan?

— Kyllä. Me olemme aina eläneet hyvässä sovussa. Toinen joka on kotona, on paha, mutta isä on kyllä hänelle siitä antanut.

Hänen pienet silmänsä kiertelivät pitkin permantoa ja oikea käsi kosketti keikaillen neulaa kaulahuivissa.

— Mikä sinun sitte on nimesi?

— August Jannusch.

— Mitä ammattia sinä sitte tähän asti olet harjoittanut?

— Hoitanut yksityisasioitani.

— Mitä olet tehnyt?

Pastori luuli taaskin kuulleensa väärin.

— Olen elänyt isän kukkarolla.

— Niinkö? Toisin sanoen: olet laiskotellut.

— Ei, ei sinnepäinkään, herra pastori. Aamupäivällä olen talutellut vanhaa, sokeaa miestä; siitä tietysti en ole saanut mitään. Ja iltapäivällä olen lukenut raamattua; siitä tietysti myöskään en ole saanut mitään, mutta se on tehnyt minulle hyvää. Sillä jollei pitkiin aikoihin saa työtä, niin pitää lukea raamattua, sanoo isä aina. Silloin tulee muka apu, sillä eihän hyvä Jumala anna uskovaisten ihmisten kuolla nälkään. Mutta mitä ovat kaikki rukoukset auttaneet? Tähän päivään asti ei ole tullut apua!

Syntyi hetken hiljaisuus. August Jannusch muodosti suunsa surullisen näköiseksi ja räpäytteli silmiään osoittaakseen, että niihin nousi kosteutta. Hänen kurkulleen näkyi käyvän liian ahtaaksi, sillä hän pisti oikean etusormensa kaulan ja kauluksen väliin, alkaen sitä raappien liikuttaa. Kun Julius muutamaksi hetkeksi käänsi hänelle selkänsä, lennähti hänen naamalleen tyytyväinen irvistys, joka sitte samassa katosi, nopeasti kuin salama taivaalta.

— Se on oikein että isäsi antaa sinulle sellaista oppia. Kai sinä tunnet vanhan sananparren: "Ken itsens uskoo Herralle, ei rakenna se hiedalle." Ja toinen sananlasku sanoo: "Kun hätä on suurimmillaan, on Jumala likinnä"… Olethan kaiketi tullut tänne pyytämään apuani.

Pastori oli astunut edestakaisin lattialla. Nyt hän seisahtui tuon omituisen pyhimyksen eteen ja katseli häneen ankarasti; sinä hetkenä hän nimittäin epäili, oliko mies hänen edessään katuvainen syntinen vaiko teeskentelijä, joka käyttääkseen hyväkseen papin sääliväisyyttä, siinä valehteli.

Jannusch kesti hänen katseensa, käänteli hämillään hattua käsissään ja vastasi rehellisen näköisenä:

— Älkää, herra pastori, luulko, että heti aion kerjätä. En, sellaiseen minä en ryhdy. Onhan tavallista että ihmiset aina edellyttävät pahinta, varsinkin jollei heille esiinny isomahaisena kuin pormestari; eikä sitäpaitsi käy ihan hyvissä vaatteissa. Sydämmeen eivät ihmiset voi katsoa…

— No, no, poikani, enhän minä pahaa tarkoittanut, puuttui Julius ystävällisesti puheeseen, huomatessaan pojan nöyrät kasvot. Se näytti koskeneen Jannuschiin. Hän pyyhkäsi kiireesti molemmat silmänsä estääkseen näkymättömiä kyyneleitä vuotamasta.

Julius piti nyt velvollisuutenaan tarjota hänelle tuolin ja Jannusch istuutui sangen vaatimattomasti yhdelle kulmalle. Pastorissa taas pääsi voitolle Jumalan palvelija, jonka velvollisuus on hoitaa katuvaisia lampaita, kun ne hänen tielleen sattuvat.

— Hauska, että jo edeltäkäsin puolustaudut sitä otaksumista vastaan, että olisit kerjäämässä. Sillä joka kerjää, hän osoittaa, ettei hänen sielunsa ole puhdas, virkkoi hän juhlallisella äänellä, näyttääkseen että hän vakavalta kannalta katseli asiaa. Tuo poika herätti todellakin hänessä vilkasta osanottoa.

— Mutta niiden kadotettujen sielujen joukossa, jotka tahtovat tulla uskovaisiksi ja etsivät meiltä pelastusta, löytyy niin paljon arvottomia, että täytyy punnita, ovatko heidän sanansa todet. Sinun sanasi tuntuvat olevan sitä.

— Siihen voi herra pastori luottaa. Se joka valehtelee, se varastaa ja pettää samalla, on isällä tapana sanoa. Se on aina painunut sydämmeeni. Siihen toiseen siellä kotona, ei se ole vaikuttanut. Emme ymmärrä, keneen hän tullee.

— Vai niin. No, siitä voimme ehkä puhua myöhemmin… Mutta sano minulle nyt ensinnäkin, mimmoiseksi sinä kuvittelet hurskaaksi-tulemisen. Käsitä minut nyt oikein. Olet kai lausunut ajatuksesi väärin sanoin. Sillä kaikkien uskovaisten kristittyjen tulee olla hurskaita, eikä vasta tulla siksi. Ja sanoithan sinä itse minulle juuri, että raamatusta olet etsinyt ja löytänyt lohdutusta… Oletko sitte käynyt kirkossa?

— Joka sunnuntaina, herra pastori. Itku-Jaakon… herra pastori Schulzen saarnatessa, Simeon-kirkossa.

August Jannusch näkyi pelästyneen ja katseli silminnähtävästi hämillään lattiaan.

— No, no, ei sinun tarvitse pelästyä! Tiedänhän minä, että kansa yleisesti kutsuu rakasta herra virkaveljeäni sillä tavalla. Mutta se tulee siitä, että hän puheellaan niin liikuttaa sydämmet.

— Niin, siinä ei kauvankaan voi pidättyä. Siinä ei yksikään silmä pysy kuivana. Naiset itkevät ja tytöt itkevät. Kaikki ihmiset tulevat liikutetuiksi.

August Jannusch oli tänä hetkenä niin vakuutettu sanoistaan, että hän syvällä totisuudella nyökäytti päätään. Pastori oli istuutunut vastapäätä häntä.

— Palataksemme siis asiaan takaisin: määrätyn tarkoituksen on sentään täytynyt tuoda sinut tänne. Tahdotko minun välitykselläni jotakin tointa, tai pitääkö minun suosittaa sinua jollekin… Tai tahdotko minulta jotakin neuvoa?

Jannusch tuli taas hämilleen, sillä hän oli huomannut, että se pastorin silmissä kaunisti häntä; koetettuaan olivatko hänen takkinsa napit paikoillaan, alkoi hän:

— Tahtoisin mielelläni ruveta jäseneksi kristillisten nuorten miesten yhdistykseen, jotta kehittyisin eteenpäin. Sillä isä sanoo aina, että olen sivistyneeksi syntynyt. Sellaiset nuoret miehethän aina sitte saavat hyviä paikkoja, sillä heillä on uskontoa jo veressä. Sitte rupeisin mielelläni lukkariksi.

Pastori hymyili sydämmellisesti pojan avomielisyyttä, jota hän piti aivan luonnollisena.

— Vai lukkariksi, vai lukkariksi, poikani! Siksi rupeaisivat useat. Mutta se ei ole niin helppoa kuin luulet. Tosin en tiedä mitä kykyä sinussa saattaa piillä. Pääasia on, että vakavasti pyrit eteenpäin kristillisyyden asiassa. Sitte kyllä selviät muista. Ja mitä tulee kristillisten nuorten miesten yhdistykseen, niin…

— Olen myöskin käynyt kaikissa hovisaarnaaja Bockin kokouksissa, puuttui Jannusch rohkeasti puheeseen, kun ei pastori heti lopettanut lausettaan.

— Hyvä, hyvä. Silloin voisin ehkä suosittaa sinua herra hovisaarnaajalle, lausui Julius innokkaasti. — Ehkä kaupunginlähetyksen töissä voisi ilmaantua toimi sinulle.

— Palkitkoon hyvä Jumala herra pastorin vaivan. Minä en tule sitä koskaan unohtamaan, vaan tahdon aina olla ahkera ja kelpo ihminen.

— No, toivotaan, toivotaan. Sinä et tee huonoa vaikutusta! Kuka sinut on päästänyt ripille?

— Pastori Schulze.

— Onko sinulla todistuksia koulusta?

— On, hyvät, herra pastori. Rehtori Dumke sata seitsemännessä seurakuntakoulussa arveli minun olleen hänen parhaan oppilaansa.

— No, sehän on erinomaista… Minulla ei tällä kertaa ole aikaa. Mutta odota hetkinen.

Julius läksi työhuoneeseensa. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun August salaman nopeudella nousi. Silmänräpäyksen ajan hän kuunteli; sitte hän pitkin askelin, miltei ääneti, hiipi ikkunan luo. Nurkkahyllyllä seisoi kaikenlaisia pieniä kaluja. Ainoalla iskulla pisti hän yhden niistä housujensa taskuun.

Kun pastori kolmen minuutin kuluttua palasi, tapasi hän Jannuschin istumassa aivan niinkuin hänen mennessään: hattu polvilla, jalat vaatimattomasti tuolin alla ja katse nöyrästi tähdättynä lattiaan.

— Kas tästä saat suosituskirjeen herra hovisaarnaaja Bockille. Paras on käydä siellä kymmenen ja kahdentoista välillä. Toivon saavani tilaisuutta puhua sinusta arvoisalle virkaveljelleni. Paras olisi, että heti ottaisit mukaasi todistuksesi.

Näillä sanoilla ojensi hän hänelle suljetun kirjeen, jonka Jannusch, noustuaan seisomaan, kiittäen ja syvästi kumartaen, otti vastaan ja pisti takkinsa taskuun.

— Parin päivän perästä saat vielä kerran käydä minua tapaamassa, tähän aikaan. Sitte puhumme myöskin veljestäsi. Ja johtakoon sinua nyt Jumala tielläsi!

Jannusch viivytteli. Hän oli tehnyt puolen käännöksen ja näkymättömällä liikkeellä vakuuttaunut siitä, että kapine vielä oli tallella.

— No, onko sinulla vielä jotakin sydämmelläsi? Puhu vaan pelkäämättä.

— Kotona vallitsee suuri köyhyys, herra pastori. Isällä ei ole ollut työtä kahdeksaan päivään. Josefa ansaitsi aina avuksi, mutta kun ei hän eilen tullut kotiin, niin… Mutta ei, ei! Herra pastorin ei suinkaan pidä ajatella, että aijon kerjätä… Kunhan vain kerran saisin syödä tarpeekseni.

Julius veti kukkaron esiin taskustaan.

— Siinä saat hiukan.

Hän ojensi hänelle taalerin, jonka Jannusch otti vastaan, kumartaen kaksi kertaa yhtäperää.

— Palkitkoon Jumala sen teille tuhansin kerroin, herra pastori. Kylläpä isä nyt tulee iloiseksi. Sitä hän vaan ei saa uskoa että olen kerjännyt… Mutta se nälkä, se kurjuus! Ja kun tahtoo pysyä siivona, hurskaana ihmisenä! Isä kehoittaakin aina menemään pappien luo, he auttavat aina… Hyvästi herra pastori, hyvästi.

Kahdeksas luku.

Hän heilahutti hattuaan niinkuin liehuvaa nenäliinaa ja likeni — takaperin ja kumarruksiaan yhä uudistaen — ovea. Tällä kertaa pastori pysäytti hänet.

Josefan nimeä mainitessa, oli Juliuksen mieleen muistunut asia, jota hän juuri oli ajatellut, vaikkei hän ollut tullut siitä puhuneeksi. Oikeastaan se juuri oli hänelle pääasia. Se se oli taivuttanut hänet tavallista nopeammin avaamaan kukkaronsa ventovieraalle pojalle.

— Miten sinä muuten olet saanut kuulla, että sisarpuolesi on täällä?

Pastorista tuntui erittäin kummalliselta, että Jannusch yhden yön ja muutaman tunnin kuluttua saattoi tietää kaikki.

Niinkuin juuri mainittiin, oli Josefalla tapana säännöllisesti joka ilta istuutua kirkon takana olevan vanhan talon kiviportaille laskemaan ansiotaan. Siinä hän erotti roposet, jotka hyvät ihmiset hinnan yli olivat hänelle antaneet, siitä ansiosta, jonka hänen piti viedä kotiin. Nämät roposet muodostivat salaisen pääoman, jonka hän käytti itsensä ja pienten siskojensa hyväksi. Usein tapahtui että velipuolet ajoivat häntä takaa lakkaamatta, lepäämättä, kunnes Josefa, päästäkseen heistä vapaaksi, pisti käden taskuunsa ja uhrasi viisikymmenpennisen. Keskellä katua panivat he sitte toimeen ilkeitä näytelmiä, kunnes ohikulkijat heltyivät puolustamaan kidutettua ja ahdistettua tyttöä, jota usein uhkasivat nyrkiniskutkin.

Silloin pojat läksivät pakoon, harjoittaakseen vanhoja temppujaan toisaalla. Kaikissa tapauksissa oli Josefan vaikea, sillä jos hän kieltäytyi heidän vaatimustaan täyttämästä, niin seurasi kotona lyömistä kaksinkerroin. Sentähden hän mieluinten antoi, jos suinkin voi. Joksikin aikaa kadottivat vainolaiset sitte hänet näkyvistään: hän oli jättänyt entisen piilopaikkansa.

Kaksi päivää sitte oli Augustin vihdoin onnistunut löytää hänen uusi olopaikkansa. Edellisenä iltana oli hän lähtenyt etsimään Josefaa, ryöstääkseen häneltä saaliin ja pitääkseen sen tällä kertaa yksinään.

Hän oli juuri saapunut paikalle, kun Konrad ryhtyi harjoittamaan samarialaistyötään. Painuneena kirkon muuria vastaan, jättiläisrakennuksen varjossa saattoi hän näkymättömänä seurata asiain kulkua. Hän näki ylhäällä sytytettävän tulta ja huomasi valaistujen ruutujen läpi selvästi saman miehen haamun, joka oli vienyt taloonsa hänen sisarpuolensa.

Sateesta huolimatta, vilusta väristen, jäi hän puoleksi tunniksi vahtimaan, miten kävisi. Hän ei tietänyt mitä Josefalle sitä ennen oli tapahtunut; hän oli ainoastaan kuullut hänen itkunsa ja nyyhkytyksensä. Tämän ajatteli hän seuraukseksi miehen menettelystä.

Kuka tuo herra oli ja mitä hän tytöstä tahtoi? August olisi mielellään antanut viimeisetkin jäännökset sielunsa autuudesta, jos hän olisi saanut heittää silmäyksen uutimien taakse. Rullakartiinit eivät olleet alhaalla. Olisi siis ollut helppoa nähdä sisään huoneeseen, kunhan vain olisi päässyt ikkunan tasalle.

Hän katsoi kirkkoon päin. Mutta mahtavana vallina tuijottivat häneen vanhat muurit. Kissa ei olisi saanut kynsiään pysymään niissä kiinni.

Hän meni kadun toiselle puolelle ja tutki ränniä talon katolla; se oli sateesta käynyt liukkaaksi kuin ankerias ja tuntui muutenkin hauraalta ja täpärältä. Sitte hän hiljaa tarttui oven kääkään ja huomasi sisäänkäytävän suljetuksi. Samassa näki hän myöskin nimen ruostuneen kellonuoran vieressä. "Nikolaus Brennerlein, kirkonpalvelija pyhän Martan seurakunnassa", luki hän kaasulyhdyn valossa.

Nyt hän siis ainakin tiesi, kuka täällä asui. Mutta silinteripäinen herra ei varmaankaan ollut kirkonpalvelija, vaan nuori mies, joka asui tuolla ylhäällä; — tulta oli vain kahdessa ikkunassa.

Vihdoin hän kiersi kulman, tarkastaakseen taloa toiselta puolelta; siellä oli toinen sisäänkäytävä, mutta sekin oli suljettu. Pimeinä, synkkinä väijyivät epäsäännöllisesti rakennetut ikkunat; tämä osa mahtoi olla aivan kylmillä. Kun hän vihdoin oli palannut entiselle tähystyspaikalleen, sammutettiin ylhäältä valkea. Hetkisen kuluttua näki hän Josefan saman herran seurassa lähtevän talosta. Samassa avasi pieni paksu mies ulkoa oven. August kuuli vielä sanat: "hyvää iltaa, herra pastori" ja läksi sitte määrätyn matkan päässä hitaasti seuraamaan herraa ja Josefaa. Hän oli erittäin utelias siitä, mihin tie nyt veisi.

Herra oli siis pappi! Nyt hän muuten huomasi, että tuo hyvä mies olikin juuri papin näköinen. Olisihan hänen heti pitänyt oivaltaa, että kirkoista ja kirkonpalvelijoista eivät papitkaan saata olla kaukana.

Olipa sillä Josefalla seikkailuja! Tuossa tuokiossa hän oli tehnyt papin tuttavuuden. Sen hän mahtoi perineen äidiltään. Niinkuin ei isä, liiaksi juotuaan, olisi tehnyt kaikenlaisia viittauksia, joist'ei tosin paholainen itsekään voinut viisastua!

August vainusi paikalla, että tässä saattaisi tehdä hyvät kaupat. Ja sinä hetkenä päätti hän pyhästi, tarpeen vaatiessa esiintyä kunniallisena nuorena miehenä, joka ei mistään hinnasta sallisi sisarelleen tapahtuvan pahaa. Tietysti kolmannen läsnäollessa. Kunhan hän vain taas pääsisi hänen kanssaan kahdenkesken, lukisi hän kyllä hänelle lain. Sitte ei olisi tytön hyvä panna vastaan, kun hän, isä-ukon tietämättä tahtoi jotakin itselleen. Aijai kotiväkiä sitte, kuinka saisivatkaan suuret silmät!

Näitä ajatteli August, viluisena, kädet syvällä housuntaskuissa ja katulaulua vihellellen, silmillään seuratessaan molempia otuksiaan. Äkkiä lakkasi vihellys. Hän hämmästyi suuresti: herra ja Josefa seisahtuivat naapurikirkon pappilan edustalle ja astuivat sisään.

Tämän talon tunsi hän tarkalleen. Sokeakin olisi ohikulkiessaan sen nähnyt ja sen merkityksen tuntenut. Kaikki alakerran ikkunat olivat valaistut; siellä mahtoi siis tapahtua jotakin erinomaista.

Mutta mitä tekemistä sisarpuolella oli kirjavien ruutujen takana! Nyt ei asiasta todellakaan saanut mitään tolkkua! Puoli tuntia hän siinä turhaan odotti jonkun ihmeellisyyden tapahtumista, mutta luhjusteli sitte tyytymättömänä kotiinsa.

Varhain seuraavana päivänä uskalsi hän soittaa kirkonpalvelija Brennerleinin kelloa. Hän esiintyi silloin veljenä joka on sisarpuolestaan huolissaan ja joka sattumalta on saanut kuulla, että eilen kadonnut sisar viimeksi on nähty tämän talon kiviportailla. Ulrika oli aina valmis juttelemaan. Ja koska nuori mies, varsinkin Josefasta puhuessa, osoittautui erittäin nöyräluontoiseksi, niin hän tarjosi hänelle tuolin ja kertoi, mitä tiesi. Varmaankin lapsiraukalle nyt koittaisi parempi elämä. Hän toivoi piakkoin saavansa likempiä tietoja hänestä. Mutta kun ei Jannusch lakannut vaikeroimasta hyvän sisarensa kohtaloa, niin ei hän enään luottanut häneen. Ja lopussa oli hän hänelle hyvin lyhyt. Jos hän tahtoo tietää enemmän, niin menköön sinne, missä sisar on.

Vieläkin kerran läksi August kotiin ilmoittamaan asiaa ukko Jannuschille, ja seurasi sitte Ulrikan neuvoa.

Pastorille ilmoitti hän ainoastaan sen, mikä hänestä tuntui edulliselta.

— Voi, missä tuskassa olemme olleet! Isä ei koko yönä saattanut nukkua.

— Tehän näytätte olleen Josefasta hyvin huolissanne. Omituista vaan, että hän vakuuttaa aivan päinvastoin. Te kuulutte kohdelleen häntä hyvin pahasti.

Jannusch vaikeni hetkeksi, jolloin hänen kasvonsa tulivat sangen surullisiksi.

— No, tämä näkyy käyneen omaantuntoosi.

— Ei laisinkaan, herra pastori… Se on vain siksi… että… En tiedä teenkö Josefalle palveluksen, jos… hän nimittäin kovasti valehtelee, lisäsi hän kiireesti, ikäänkuin ei hän seuraavassa hetkessä enään olisi rohjennut lausua sanojaan.

— Vai niin sanot! Sit'en olisi odottanut… Sitä vaikutusta ei hän tähän asti ainakaan ole tehnyt.

Pastori ei saanut hämmästystään salatuksi. Hän tunsi äkkiä vissin tyydytyksen ajatellessaan, että hän nyt veljelleen saattaisi todistaa tämän ihmisrakkauden olleen yhtä tarpeettoman, kuin siitä johtuneen ikävän kohtauksen eilen illalla. Samalla saisi hän rehellisen syyn vapauttaa talonsa tyttöpahasesta. Hänet oli edellisenä iltana vallannut epämääräinen, synkkä aavistus, joka ei enään häntä päästänyt vapaaksi ja joka uhkaavana vaarana häntä painoi. Se pakoitti häntä tänä hetkenä tarkasti tiedustelemaan pojalta.

— Siksi, että hän niin osaa teeskennellä, jatkoi Jannusch kehoittamatta, kun hän huomasi pastorin hämmästyksen. Hänen rohkeutensa kasvoi ja vaistomaisesti tunsi hän, että hän tässä saattaisi voittaa enemmän kuin oli toivonutkaan. Tämä hurskas mies näytti todella olevan hyväluontoinen herra, joka arvosteli ihmisiä raamatunlauseitten mukaan.

— Niin, hän osaa olla niin tekopyhä, niin ulkokullattu, kun hän vain luulee voittavansa etuja. Totisesti, niin se on… Hän menee paikalla tainnoksiin, kun hän tahtoo herättää säälivien ihmisten armahtavaisuutta. Usein hän on tehnyt samalla tavalla kuin eilen. Syötyään, juotuaan tarpeeksi, lähtee hän tiehensä, niin että helähtää! Ja nauraa kepposelleen… Hänet pitää tuntea! Ja kuinka hän osaa kuljeksia!… Pimeässä ja pakkasessa!… Kerrankin viipyi poissa kolme päivää ja kolme yötä yhtäperää, niin että isä Jannuschin piti panna liikkeelle koko poliisilaitos! Yksin ruumishuoneessakin kävimme häntä hakemassa… Ja sitte… sitte hän tuli kotiin tyytyväisenä ja iloisena ja nauroi meidät pataluhiksi. Senkin mukula! Kuka tietää kenen luona oli ollut!… Kunhan ei isä vain olisi hänelle niin lempeä, tarkoitan niin sääliväinen! Hän on todellakin liian hyvä! Ja sitte hän vielä sanoo, että häntä pahoin kohdellaan!… Tarvitsisiko hänen koppa kainalossa kulkea kaupustelemassa? Mutta hän ei tahdo muuta… Siksi ettei hänellä ole muuhun halua. Se kuuluu juutalaisiin… Niinhän hänen äitinsäkin kuuluu tehneen. Hänhän kauvan piti romukauppaa. Niin sanoo ainakin isä…

Samassa koetti August taas housuntaskuaan. Se herätti hänessä uuden tuuman.

— Niin, mutta pahin kaikesta, herra pastori, on, että hän varastaa. Sitä ei uskoisi, kun näkee hänen kasvonsa. Mutta niin se totisesti on! Rangaiskoon minua hyvä Jumala, jos olisin valehdellut!… Kyllä meidän on pitänyt kaikennäköistä kärsiä. Kerrankin hän tuli kotiin, taskussaan miehen kultakello. Löysin sen keskeltä katua, sanoi hän. Isä ja minä löimme kätemme yhteen. Ajatelkaa, herra pastori, kultainen miehen kello vitjoineen! Eihän sitä kukaan lähde ilman aikojaan kadottamaan kadulle… Voi, sinua kelvoton, sanoo isä, menenpä heti poliisiin. Isä on nimittäin siinä suhteessa rehellisin mies maan päällä, herra pastori. Isä menee siis todellakin poliisiin ja vie kellon. Sinne olikin juuri ilmoittaunut herra, joka yöllä oli ollut juovuksissa ja silloin luuli kadottaneensa kellon. Tietysti isä jätti hänet siihen luuloon, pelastaakseen meidät häpeästä. Isä sai palkkioksi kaksikymmentä markkaa löytäjäisiä…

— Se oli oikein tehty, aivan oikein, keskeytti hänet Julius, joka oli istuutunut ja kuunteli, kädet ristissä.

— Mutta siinä ei vielä ole kaikki, jatkoi Jannusch. — Kerran tuli hän kotiin ja toi tullessaan kynityn kanan, jonka sanoi saaneensa lahjaksi ja tahtoi antaa sisarilleen seuraavaksi päiväksi. Ne ovat nimittäin hänen äitinsä omia lapsia. Vai, vai, sanoi isä, sen asian jo tunnen. Minua vain hämmästyttää ettet kadulta löytänyt tätä kynittyä kanaakin! Me olemme köyhää väkeä emmekä tarvitse kanoja ravinnoksemme, kaikista vähinten kun ne ovat varastetut. "Rehellisyys maan perii" ajatteli isä taaskin ja läksi poliisiin viemään kanaa, tietysti löytötavarana. Mutta siellä sanottiin, ettei kukaan ollut ilmoittanut kadottaneensa kynittyä kanaa. Sitäpaitsi oli elukka jo hiukan vanha. No, isä sitte rauhoittui, ja minä ja Anton — se on toinen meistä, se paha poika — me paistoimme kanan ja söimme sen hyvällä omallatunnolla. Tietysti emme voineet antaa mitään siitä pienille lapsille, sillä liha haisi jo kovasti. Isä arveli heidän tulevan kipeiksi siitä… Josefa ulvoi, mutta varma on, että hän oli varastanut kanan. Ties miten paljon hän jo lienee näpistellyt meidän tietämättämme. Aina hänellä oli rahaa taskussa ja makeisia hän söi mielellään… Olkaa vain hyvin varoillanne, herra pastori. Silmänne tulevat piankin aukenemaan. Mutta se tulee siitä, ettei se mörökölli koskaan ole ottanut rukouskirjaa kouraansa.

— Minkä kamalan kuilun tässä lapsen sielussa oletkaan minulle avannut, poikani. Kiitän sinua siitä, sanoi Julius, joka tarkasti oli tutkinut puhujan kasvoja, huomaamatta niissä mitään epäilyttävää. — Aikomuksemme oli pitää tyttö talossamme ja kasvattaa hänestä uskovainen kristitty. Mutta nyt tutkimme ennenkuin toimimme.

Tämän sanottuaan, hän nousi, käänsi Augustille selkänsä ja astui huolestuneesti pudistaen päätään ikkunan luo. Äkkiä hän kääntyi.

— Sanoitko jotakin, poikani?

Hänestä tuntui nimittäin sillä kuin joku hänen takanaan olisi tehnyt huomautuksen.

— En, herra pastori.

Huomaamatta oli Jannusch avannut suunsa selkosen selälleen ja nauranut äänetöntä naurua. Jokunen ääni oli siinä päässyt kuuluviin. Mutta samassa hän taas seisoi paikallaan totisena ja arvokkaana kristittynä, jolla ei ole mitään tekemistä tämän maailman viekkauden kanssa.

— Sinulla näkyy olevan huonot saappaat, poikani, sanoi Julius kun hän taaskin antoi silmänsä tarkastaa pojan olentoa.

— Niin, jos herra pastorilla ehkä olisi pari vanhoja saappaita…

Häpeillään katsahti hän kurjiin suippoisiin saappaisiinsa, jotka eivät suinkaan enään olleet sopusoinnussa sinisen kaulaliinan kanssa.

— No, minäpä toimitan että katsovat. Tule vaan perässä.

Pastori kävi edellä ja käski hänen odottaa käytävässä. Sitte hän meni kyökin puolelle. Tätä tilaisuutta käytti Jannusch pudottaakseen takkinsa takataskuun hiusharjan, joka oli etehisen peilipöydällä ja joka häntä erittäin miellytti. Heti sen jälkeen avautui vasemmalla ovi ja Josefa tuli näkyviin. Nähdessään hänet, kauhistui tyttö niin, että hän liikkumattomana, suu auki, jäi häneen tuijottamaan. Eikö hänellä siis missään ollut rauhaa, ajoivatko nuo julmurit häntä takaa tänne asti?

— Hiljaa, kuiskasi August, — tule hetkeksi tänne. En minä sinulle mitään tee. Minulla on hyvin tärkeää sanottavaa.

Hän viittasi häntä niin itsepintaisesti luokseen, ettei Josefa voinut vastustaa. Uteliaisuus ja pelko ajoivat häntä eteenpäin.

— Mitä sinä täällä teet? Miten olet tullut tänne? Mitä pienokaiset tekevät? kysäsi hän samassa hengenvedossa. — Sano heille terveisiä minulta ja sano heille, että heistä kyllä pidetään huolta. Minä tulen heitä tervehtimään. Ehkä jo huomenna.

— Jäätkö tänne ainiaaksi?

— Mitä se sinuun kuuluu? Yleensä teihin kaikkiin. Teiltä olen saanut osakseni vain lyömistä.

— Sinä tiedät ettei meillä ole mitään syömistä.

— Voittehan mennä työhön.

— Etkö siis tahdo?

— Se on minun asiani. Olen jo tarpeeksi kauvan kärsinyt entistä elämääni. Rupean palvelustytöksi; otan pois lapset ja vien ne jonnekin muualle asumaan. Me tahdomme rauhassa syödä leipämme.

— Sano mieluummin, että poliisit korjaavat sinut, juutalaiskakara!

Hän oli käynyt niin raivoihinsa, että hän pusersi kätensä nyrkiksi ja heilutteli sitä tytön kasvojen edessä.

Tämä naurahti, kohautti olkapäitään ja puhui välinpitämättömästi:

— Hauku vain niinkuin ennenkin. Se ei minuun koske. Minä olen sentään teistä ainoa, joka aamusta iltaan, tuulessa ja sateessa olen rehellisesti tehnyt työtä… Jos nyt tulet minua liian likelle, niin huudan herra pastoria. Hän sinulle kyllä neuvoo tien kotiin.

— Herra pastori! sanoi August ivallisesti. — Hän tietää enemmän kuin luulet. Olen kertonut hänelle, että sinä eilen illalla vietit kokonaisen tunnin tuolla ylhäällä kandidaatin huoneessa… Minä näin, miten sinä häneltä kerjäsit. Sitte sinä vapaasta tahdostasi läksit hänen mukaansa. Senkin tyttöretkale!

— Sinä kurja ihminen! Hyi, noin ilkeäksi en sinua vielä milloinkaan ole luullut!

Tyttö sylkäsi hänen eteensä ja astui useita askeleita taappäin. Epätoivo ja raivo olivat tehneet hänen kasvonsa hehkuvan punaisiksi.

— Sanoppas vielä sana, niin minä huudan apua, sinä kelvoton!

Hän oli tukahtumaisillaan, sellaisella voimalla oli mielenliikutus hänet vallannut.

— Se olisi sinun onnettomuutesi… Tiedäthän sentään vallan hyvin… Viime vuonnakin juotti sinut muuan herra juovuksiin. Oli kova pakkanen… Puoleksi paleltuneena sinut sitte löydettiin portailta. Itsehän sen olet kertonut… Olisiko tämä sitte niin kummallista?

— Minä en tiedä mistään. Korjaa luusi, sinä. Kaikki on valetta. Sinä ja veljesi, te minut juovuksiin juotitte. Silloinkin te varastitte minulta rahat.

Kyyneleet olivat purskahtamaisillaan esiin. Hän nojasi seinää vastaan samassa paikassa, missä kerran tänään jo oli seisonut. Äkkiä muutti August ääntään.

— Tule pois mukaani, pyysi hän hiljaa, miltei rukoillen. — Et sinä tässä talossa saa rauhaa etkä löydä onnea. Taivasalla olet sinä vapaa ja voit tehdä mitä tahdot… Täällä tekevät sinusta kristityn, panevat laulamaan hurskaita lauluja. Se se on lystiä! Et sinä siinä liho… Tiedäthän sinä sentään, miten aina olen sinusta pitänyt. Tule pois! Karatkaamme täältä, kulta karitsaiseni!

Hän likeni tyttöä. Hämärtävässä valossa säihkyivät hänen silmänsä kuin kissan silmät.

— Koskeppas minuun! Minä sanon sen, minä kiljasen sen kerran kaikkiaan, että jään tänne. Minulla ei enään ole mitään tekemistä teidän kanssanne.

Hän astui peremmälle, silmät yhä täynnä inhoa ja pelkoa tähdättyinä velipuoleensa.

— No, jää vain minun puolestani! Mutta kyllä sinut siihen pakoitetaan. Ei omena putoa kauvas puusta. Sinä et vielä mahda tietää, että olet papin avioton lapsi. Vasta tänään isä sen kertoi. Siksihän ei sinusta heti pistä silmiin juutalaisnainen. Jommoinen äiti, sellainen tytär. Toivotan onnea!

Puna oli paennut Josefan kasvoilta. Posket näyttivät olevan melkein verettömät. Hämmästys karkoitti häneltä sanat. Hän tiesi pojan kykenevän suurimpaankin valheesen, mutta tuntui niin mahdottomalta, että ihminen olisi keksinyt sellaista valhetta kuin mitä hänen viime sanansa sisälsivät, että hän oli vakuutettu niiden totuudesta. Vallan ällistyneenä tuijotti hän poikaan, joka taas nautti pelästyksestä hänen kasvoillaan. Kauhu oli miltei jäykistyttänyt hänen jäsenensä.

Harvoin oli äiti puhunut hänen isästään. Hän kun kerran hänestä kysyi, niin hän sai kuulla hänen kuolleen heti hänen syntymänsä jälkeen. Lapsellisessa mielikuvituksessaan näki hän hänet sadassa eri muodossa, ja kun hän retkillään kohtasi kauniin miehen, joka häntä erittäin miellytti, niin hän heti itsekseen ajatteli: sellainen olisi isäsi saattanut olla.

Pappi! Kummallista, että hän aina niin oli pitänyt kirkoista ja että kellojen soitto aina oli ollut hänestä niin ihanaa. Varsinkin tuo harmaantunut satavuotinen temppeli tuolla vastapäätä! Kiviportailla istuessaan piti hänen uudestaan ja uudestaan kääntää katseensa pyhää rakennusta kohti. Vaikka hän olisi ollut kuinka etäällä ja kuinka väsyneenä, niin hänen mielensä aina halasi sinne, tuohon kulmaan, jossa vallitsi hautausmaan hiljaisuus. Ja kun seurakunnan kirkon kellot soivat ja tuuli selvästi kantoi hänen korviinsa nuotin virrestä "Jesus onnen', osan' oma", silloin hän ehdottomasti nosti katseensa taivasta kohti, sulki kädet ristiin ja kuunteli syvässä hartaudessa, kunnes viimeinen sävel oli kajahtanut loppuun.

Muutamassa sekunnissa virtasi kaikki tuo hänen mieleensä. Hänet valtasi äkkiä kamala sekamelskan tunne, vaikutukset riistivät hänet mukaansa. Hän oli kadottamaisillaan tajuntansa. Sinä hetkenä oli kaikki hänelle yhdentekevää: hänen kohtalonsa, koko talo, pastori, poika tuossa, hän itse, yksin kotona olevat pikku siskotkin. Hän halusi vain paikkaa, johon saattaisi kallistaa päänsä, jossa painaa kätensä kuumaa otsaa vastaan ja olla ypöyksin ajatuksineen.

Jo kuului pastorin ääni. Silloin hän sai voimansa takaisin, läksi pois ja katosi oven taa, josta oli tullut.

Julius tuli samassa paikalle, kyökkipiian seuraamana, joka kantoi saapasparia. Heidän takanaan oli Klaudina.

— Tässä poikani. Nyt saatat lähteä.

Pastori alentui sormenpäillään painamaan Jannuschin kättä, josta tämä tuli niin liikutetuksi, että hän suuteli hyväntekijänsä oikeaa kättä.

— Nepä ovat vahvat, niilläpä tulen herrastelemaan. Hyvästi herra pastori, hyvästi arvoisat naiset, hyvästi.

Hän painoi saappaat lujasti vasempaa housuntaskuaan vastaan, kumarsi moneen kertaan Juliukselle, piialle, Klaudinalle ja kiirehti, takaperin astuen ja pastorin katseitten seuraamana, pois.

Niin kauvan kuin hän asteli samaa katua, ei hän muuttanut nöyrää käytöstään. Vasta kun hän oli kääntynyt seuraavasta kulmasta, ojentui hän suoraksi ja varmaksi ja oikaisi takkiaan, jotta poimut vähemmin näkyisivät. Muotikaupan akkunaan hän pysähtyi peilautuakseen muutaman minuutin. Kun hän näki, että hattu oli kunnossa eikä kaulaliinakaan vielä ollut kadottanut muotoaan, rauhoittui hän ja astui eteenpäin. Sitte hän mielihyvällä tarkasti taaleria, jota hän yhä suonenvedontapaisesti likisti vasemmassa kourassaan. Vihdoin hän luki vuosiluvun, jolloin se oli tehty ja pahoitteli kovasti, ettei se ollut muistoraha kuninkaan kuoleman johdosta vuodelta kuusikymmentä. Sitte hän päänpäätteeksi tavasi koko päällekirjoituksen: Fredrik Wilhelm IV, Preussin kuningas.

Muutamaksi hetkeksi vaipui hän syviin ajatuksiin. Saappaat vaivasivat häntä. Hän astui tokeen poikki ja kääntyi oikealla olevalle Parochial-kadulle. Tällä kaltaisella, ikivanhalla kadulla oli ammoisista ajoista asunut ääretön liuta suutareita, jotka kellarikerroksissa, vierekkäin, avoimien oviensa ääressä kalkuttelivat töitään. Saman palveluksen, jonka kuuluisa Mühlendamm toimitti vanhoille vaatteille, toimitti tämä kunnianarvoisa katu kuluneille jalkineille. Suurimmatkin ihmetyöt saatiin siellä aikaan. Käsityöläiset sieltä enimmäkseen ostivat tarpeensa; mutta moni köyhä Apollonkin poika hiipihe pimeällä pitkin seinävieriä, täällä uudistaakseen vähästä maksusta pukunsa alimman puolen.

Kolmannen talon eteen kadun oikealla puolella Jannusch seisahtui ja astui portaita alas puotiin.

— Hyvää päivää, mestari Kubisch, sanoi hän tullessaan sisään ja kumarsi päätään, jottei joutuisi tekemisiin saappaiden kanssa, jotka riippuivat katossa.

Perällä paloi pieni lamppu, valaisten vanhan miehen kasvoja, joka juuri oli syömäisillään päivällistä pienen pöydän ääressä. Hän oli työntänyt suuret lasisilmänsä otsalle ja näytti senkautta hiukan hullunkuriselta; mutta niin pian kuin hän nousi, pudotti hän ne pään liikkeellä takaisin nenälleen. Hän viskasi perunat, joita hän juuri oli ollut kuorimaisillaan, takaisin vatiin, pyyhki kädet esiliinaansa ja tuli etupuolelle puotia.

— Kas, herra Jannusch. Hyvää päivää! Ette pitkiin aikoihin ole käynyt luonani. Mitä hyvää te minulle tuotte? kysyi hän, sitte kun hän oli häntä tarkastanut. — Istukaa toki. Tässä puodissa ei kauvan voi seisoa.

Hän ojensi hänelle kätensä, korjasi puutuolilta pois kenkiä ja tarjosi sen hänen istuakseen.

— Nyt tehdään kauppaa, mestari Kubisch.

— Toivottavasti. Mutta eiköhän ensin vähän nuuskattaisi? Kas tässä aivan tuoreeltaan… Tuleeko tästä sikamaisesta ilmasta loppua? Kuivalla ilmalla sitä ansaitaan. Märällä kaikki ihmiset säästävät jalkineitaan.

Hän istuutui kolmijalkaiselle jakkaralle, veti esiliinansa rintapeitteen alta esiin suuren rasian ja ojensi sen ostajalle. Hänen kasvonsa piirteet olivat omituiset. Molemmilla poskilla oli kaksi suurta syylää. Karkea tukka oli pystyssä kuin venäläisellä kasakalla ja suuri harmaa parta lankesi rinnalle. Tätä partaa hän erittäin näytti rakastavan, sillä puhuessaan hän oikealla kädellään lakkaamatta silitti sitä suurella hellyydellä.

— Tahtoisin vaihtaa teiltä nämä saappaat sopiviin wieniläisiin: tiedättehän… tarkoitan suippeakärkisiin.

— Kyllä, kyllä. Hienosto käyttää nykyään pelkästään suippeakärkisiä. Se on ilkeä muoti! Tiedättekö, herra Jannusch, olen ollut suutarina neljäkymmentäseitsemän vuotta, mutta en olisi luullut sellaisen tulevan… Ennen ei voinut tehdä korkoja kyllin korkeiksi… Ja nyt taas nuo herneliskot…

— Niin, sitä täytyy aina seurata muotia, keskeytti August. — Joka tahtoo olla keikari, sen täytyy käyttää suippokärkisiä saappaita… Arvaatteko, mestari Kubisch, kenen nämät saappaat ovat olleet? jatkoi hän heti, nähdessään ukon huolellisesti tarkastavan pastorin saappaita joka puolelta.

— Ne ovat hyvin pidetyt ja hyvää tekoa, vastasi suutari. — Teille ne ovat aivan liian isot. Olen aina ihmetellyt teidän pientä jalkaanne.

August tuli tästä hyvilleen ja naurahti.

— Juuri siks' en voi niitä käyttää. Paha kyllä, paha kyllä!… Ajatelkaa… kuuluisa mies on niitä käyttänyt, pastori, todellinen pastori, joka vielä sen lisäksi on setäni.

— Hei, onko teillä setä joka on pastori? Sitä en vielä ensinkään ole tietänyt.

— Kyllä, tuolla maalla. Hän kävi täällä käymässä… Tiedättekö, hän on aika saituri, mutta saarnata hän osaa, niin että itse Jumalan täytyy pelästyä…

— Niin, niin ne herrat aina tekevät, jotka ovat ahneimmat… Tiedättekö, ei sitä luulisi, herra Jannusch — mutta kun nyt katselen noita saappaita, niin ne silmissäni esiintyvät aivan toisessa valossa. Kapineet tulevat paikalla pyhemmiksi ja arvokkaammiksi, kun kuulee, että suuret ihmiset ovat niitä käyttäneet.

— Tietysti, herra Kubisch. Sentähden minä heti teille kerroinkin mistä nämät saappaat ovat kotoisin.

— Hei vaan, herra Jannusch, sitä en tarkoittanut. En maksa rahtustakaan enemmän, kuin taksani on. Mutta tarkoitan että ajatuksissa asia on niin, hengissä niinsanoakseni. Kapineet ovat minulle sen kautta suurempiarvoiset. Itse asiassa tietysti nahka sentään aina pysyy nahkana. Minulle on pääasia, että päällysnahka ja resoori vielä kelpaavat… Mutta sanokaappas, herra Jannusch, puuttui hän äkkiä omaan puheeseensa, — rupeatteko tekin lukemaan jumaluusoppia niinkuin setänne? Sanoittehan kerran niin… Ja kun teitä katselee, niin te hyvin olette tulevan kandidaatin näköinen.

August oli täällä olevinaan vallan toista kuin hän oikeastaan oli. Kubischin puodissa käydessään oli hän aina kertonut olevansa parempia ihmisiä: kymnaasin oppilas, joka tilapäisten asianhaarojen johdosta oli pakoitettu tekemään ostoksensa tältä kurjalta kadulta. Suuruudenhalu oli hänessä suorastaan synnynnäinen. Koska hän sitäpaitsi oli sukkela berliiniläinen, joka helposti oivalsi kaikki asiat ja luuli syntyneensä paljon suuremmaksi mieheksi kuin hän todella oli, niin hän pian osasi asettua näyttelemään mitä osaa tahansa. — Papiksi kai tarkoitatte, mestari?

— Niin, herra Jannusch, tietysti… Saisitte siten monta ateriaa ilmaiseksi.

Niin, se on kyllä varma. Mutta sanovat vatsan siinä joutuvan epäkuntoon. Tulen vielä tarkemmin ajattelemaan asiaa… Tiedättekö miksi mieluinten rupeisin?

— Te teette minut uteliaaksi, herra Jannusch… Olkaa hyvä, koettakaappa näitä!

Kubisch oli noussut paikaltaan ja etsinyt parin sopivia saappaita. Jannuschin niitä koettaessa ja tarkastellessa, hän jatkoi:

— Upseeriksi tahtoisin ruveta… Nämät näyttävät todellakin sopivan paremmin.

— Nouskaappa oikein seisomaan, jotta jalka tulee eteen… Siis upseeriksi. Hohhoh, sen kyllä luulen. Ehkä hevosmieheksi, ratsuväkeen… Miltä tuntuu? Koettakaappa näitä. Muuan näyttelijä on käyttänyt niitä vain pari päivää.

— Näyttelijäkö? Antakaas tänne. Äh, vähän ahtaat, mutta taitavat käydä päinsä.

— Niin, sillä miehellä on pieni jalka kuin lähettiläällä. Odottakaappa, niin sirotan niihin pulveria. Kunhan nyt hetken ajan niillä käytte, niin venyvät.

Jannusch ponnisteli yhä päästäkseen päämaaliinsa ja jutteli siinä:

— Tietysti ratsuväkeen. Tietysti hevosen selkään, niin näkisi kuinka muut saavat juosta. Ja tiedättekö, jollei siitä tulisi mitään, niin tahtoisin ruveta kokiksi ruhtinas Bismarckille… Kas, nyt sopii oikeakin.

— Niinkuin jalkaanne juotettuna, herra Jannusch! Näillä te totta totisesti voitte astua vaikka tanssisaliin… Mutta mitä te sanoittekaan — miksi te tahtoisitte ruveta juuri kokiksi ruhtinas Bismarckille? Onpa teillä jos jonkinlaiset tuumat!

— Niin nähkääs, mestari Kubisch, silloin voisin useasti pilata keiton Bismarckilta. Isä sanoo monasti, että pitäisi sylkeä Bismarckin keittoon, sillä hän on syypää kaikkeen.

— Kuinka rumasti te osaattekin puhua, herra Jannusch! Jos joku kuulisi! Teidän täytyy pitää piilossa tuollaiset sukkeluudet, varsinkin jos tahdotte ruveta lukumieheksi.

— Kas niin. Mutta älkää nyt säälikö saapasmustettanne. Tehkää oikein kiiltävää!

Pari kertaa hän vielä polki jalkaansa ja asteli sitte tyytyväisenä ahtaan huoneen halki.

— Tietysti, herra Jannusch. Asettakaa jalka tuohon jakkaralle… Mutta kuulkaas, mainitsitte juuri isäänne. Joku aika sitte te kuitenkin kerroitte, ettei teillä enään ole vanhempia, vaan että elätte sukulaisten luona, jatkoi hän, asettuen lattialle polvilleen ja innokkaasti alkaen harjata.

— Todellako? Olenko kertonut teille sillälailla? Mutta enhän tarkoittanutkaan kuin isäntääni. Me kutsumme kaikki häntä isäksi… Kas, tuosta täytyy vielä voidella.

— Niin, tuosta paikasta… Vai sillä lailla te tarkoititte. Sitte pyydän anteeksi… No, tottapahan nyt tyydytte. Ne jo kiiltävät kuin sula rasva.

Kubisch oli saanut työnsä valmiiksi ja sitte alkoi kaupanteko. Mestari lupasi tyytyä kolmen markan välimaksuun.

— Mitä? huudahti Jannusch äkkiä ääneen. Tahdotteko te vielä kolme markkaa? Sitä en lainkaan ole osannut ajatella. Katsokaa toki noita saappaita, nehän ovat kaksi kertaa paremmat kuin nämät kengät, jotka tuskin ulottuvat nilkan yli. Ja ajatelkaa sitäpaitsi — että ne ovat olleet pastorin! Sellainen pastori kuin setäni käyttää ainoastaan kalleimpia tavaroita. Ei hän ole käynyt niillä kuin kahdesti kirkkoon ja kerran hautajaisiin. Johan sen näkee pohjista… Ajatelkaa toki, kun saappaita on käytetty vain kolme kertaa! Tiedän varmaan, että vielä voitatte niillä kahdeksan markkaa. Neulokaa niihin vain uudet korvat. Sillä ne pistävät silmiin.

— Ei, ei, tämä ei käy laatuun. Ne ovat halvasta paikasta.

— Mutta olkaa toki järkevä! Johan te ihan sivumennen ansaitsette sata prosenttia… Kokonaista kolme markkaa. Se ei voi olla mahdollista!

Hän kerrassaan suuttui ja kierteli keikaellen kädessään kovaa taaleria, jotta kauppias huomaisi hänen kyllä voivan maksaa tuon vähäpätöisyyden. Äkkiä pisti hän kätensä taskuunsa ja veti esiin siellä olevan kalun.

— Katsokaappa tätä kalua, mestari Kubisch. Mitä te pidätte tästä kapineesta? kysyi hän tyynesti, ikäänkuin hän olisi mukautunut vaatimukseen ja pitänyt riidan päättyneenä. Hän oli istuutunut ja käänteli kädellään esinettä joka puolelle ilmassa. — Ymmärrätte kai taidetta? lisäsi hän. — Kuinka ette ymmärtäisi! Niin tottunut mies kuin te… Tiedättekö, että teitä aivan voisi pitää taiteilijana, jollei tietäisi mitä ammattia te harjoitatte?

— Todellako, herra Jannusch? Niin, kuka tietää, miksi ihminen olisi voinut kyetä, kun vain olisi ollut varaa… Kaunis kuva, täytyy myöntää!

— Ja, mikä on pääasia: kallisarvoinen. Uskotteko, että se on kuuluisa taideteos? Olen vakuutettu, ettei museoissamme ole mitään sen kaltaista. Sellaisia ei tavata joka päivä.

Kubisch oli istuutunut jakkaralleen ja katseli nyt kaikilta kulmilta kuvaa. Sade oli taaskin alkanut. Yksitoikkoisesti pisarrellen rapisteli se katukäytävällä. Senkautta oli holvi käynyt vieläkin pimeämmäksi, jonkatähden mestari asetti pienen lampun työpöydälleen.

— Miten hienosti se on tehty! Kas nyt silmiä, nenää, suuta, puhui hän yhtämittaa… Mistä olette saanut tuon kalun?

— Senkin on setäni, pastori, lahjoittanut. Hän oli saanut sen isältäni. Olen jo ollut äärimmäisessä hädässä, mutta uskotteko, että olisin saanut myydyksi tuon taideteoksen? Ja nyt minun kuitenkin täytyy se tehdä.

— Täytyy se tehdä, herra Jannusch, todellako?… Ehkä tahdotte olla hyvä ja sitte — sivumennen — kertoa, mitä olette saanut siitä? Olen hyvin utelias.

— Kuulkaa, äännähti Jannusch, ottakaa te koko kapine ja antakaa minulle kuusi markkaa, niin olemme kuitit.

— Taivaan nimessä, herra Jannusch! Kuinka olisitte niin kevytmielinen.

— Siksi vain, että minusta on ilkeää kulkea kaikkialle. Älkää kauvan tuumiko. Minä tarvitsen rahaa.

— Ei, ei, herra Jannusch. Teidän täytyy mennä oikeaan kauppaan. Tiedättehän sitäpaitsi, etten tee kauppaa tällaisilla tavaroilla.

— No, antakaa sitte viisi markkaa. Jollen olisi niin pahassa pulassa, niin pyytäisin siitä kymmenkertaisen hinnan.

Äkkiä kävi Kubisch epäluuloiseksi, ainakin päättäen siitä silmäyksestä, jolla hän vieraaseensa katsahti. Sitäpaitsi rupesi hän oikean käden etusormella koputtelemaan kalua, ikäänkuin hänen tutkittavanaan olisi ollut kuparinen kattila.

Tämän keskustelun aikana astui pitkä, risaisen näköinen mies puotiin, lausui kovalla äänellä "hyvää päivää", ja istuutui tutunomaisesti jonkinlaiselle kyökkituolille, joka oli vasemmalla sisäänkäytävästä. Ostaja luultavasti. Kasvoista päättäen oli hän vielä nuori, mutta posket olivat sisäänpainuneet niinkuin taudin jäleltä ja luonnottoman punaiset. Hento, punertava parta peitti leuvan. Kun hän otti hatun päästään, näyttäytyi samanvärinen upea tukka, joka huolellisesti oli jaettu keskeltä. Jo ensi näkemältä huomasi hänen olevan rappiolle joutuneen henkilön paremmasta säätyluokasta.

Kubisch pyysi häntä hetkisen odottamaan, johon vieras puolestaan, hiukan kankeasti, vastasi, ettei pitänyt antaa hänen häiritä; hänellä oli kyllä aikaa.

Mestari ja Jannusch eivät aluksi välittäneet hänestä vähääkään, vaan keskustelivat siitä, ketä kalu mahtoi kuvata. Joku pyhimys se varmaankin oli; siitä he olivat yksimieliset.

— Luuletteko että se on apostoli Paavali? kysyi Jannusch. — Jos niin olisi, niin totisesti voisitte antaa kuusi markkaa. Sillä Paavali oli varmaankin hyvä apostoli. Sen verran muistan vielä.

— Ei. Paavalin parta oli aivan toisellainen. Tiedän sen aivan varmaan! Mutta odottakaappa… se saattaa olla Johannes Kastaja.

— Mitä te puhutte, Johannes Kastaja! huudahti Jannusch innoissaan. — Sitte hän olisi Kristuksen näköinen. Johannes kuuluu olleen Kristuksen näköinen.

Vierasta näkyi keskustelu suuresti huvittavan, sillä hän veti äkkiä tuolinsa aivan työpöydän ääreen, mikä sai molemmat toiset hämmästyneinä nostamaan silmänsä.

— Se voi sentään lopuksi olla evankelista Luukas, alkoi mestari taas. — Hän se varmaan on. Luulen kerran nähneeni hänen valokuvansa… Muuten häntä saattaisi pitää Nikodemuksena, joka yöllä kävi Kristusta tervehtimässä… Pitäisi teidän toki paremmin tuntea pyhät miehenne, herra Jannusch, koska kerran tahdotte ruveta tutkimaan jumaluustiedettä, virkkoi Kubisch vihdoin vihoissaan, kun he vielä hetkisen olivat kiistelleet.

Vieras oli useita kertoja itsekseen naurahdellut. Kun Jannusch sattumalta katsoi häneen, pusersi hän kokoon vasemman silmänsä, ikäänkuin sanoakseen: sinä se kanssa näytät hyvältä linnulta! Häntä nähtävästi huvitti nuo molemminpuoliset arvelut. Viimeisten sanojen johdosta hän kehoittamatta sekaantui keskusteluun ja kääntyi Augustin puoleen.

— Aiotteko tutkia jumaluusoppia? Älkää tehkö sitä tyhmyyttä, nuori mies.

— Kas, senhän minäkin aina olen teille sanonut, puuttui Kubisch puheeseen.

— Koska jumaluusoppineet aina ovat suurimmat pässinpäät tässä kiittämättömässä maailmassa, jatkoi vieras varmasti, jolloin myöskin ilmeni, että hän oli ryypännyt. — Tiedättekö mitä kirkko on? Minä teille kerron. Kirkko on rakennus, joka ottaa tilaa. Sitä eivät loogikot enempää kuin kaikki kirkkoisät, sellaiset oppineet kuin Athanasius, Chrysostomus, Aquino ja keitä kaikkia heitä lieneekään, saata kieltää. Puhumattakaan herroista virallisista päälliköistä, jotka kuulevat ruohon kasvavan… Noudattakaa minun sanojani eikä minun töitäni, kuuluu evankeliumin kirjoittamaton sana. Ja se se on kirkko. Sanokaappas, hyvät herrat, onhan varma, että Kristus oli Jumalan poika. Hän riippui ristillä ja huusi: Jumalani, miksi minut ylenannoit? Mutta Jumala ei tullut häntä auttamaan. Eikö se ollut petomainen isä?… Sillä joka lastaan rakastaa, pelastaahan se hänet kuolemasta… Sallikaa minun esitellä itseni. Olen kandidaatti Bläsel. Dietrich Oskar Bläsel.

Kubisch ja Jannusch menivät vallan ymmälle. Se oppi, jonka he edellyttivät löytyvän tuossa herrassa, teki heidät joksikin aikaa sanattomiksi. He nousivat melkein yhtaikaa ja kumarsivat suurimmalla kohteliaisuudella. Jannusch lausui nimensä hänkin. Äkkiä otti Bläsel kuvan käteensä ja sanoi:

— Tiedättekö kuka se on? Se on pyhä Krispinus, suutarien suojeluspyhä. Ostakaa te kuva!

— Ai, se, joka varasti rikkailta nahkaa tehdäkseen köyhille kenkiä, huudahti Kubisch innostuneena.

— Aivan niin. Katsokaahan — hänhän kädessäänkin pitää nahkakappaletta.

Tuntematon pyhimys pusersi todellakin nyrkkiinsä jotakin, josta ei varmaan saattanut sanoa, oliko se kirja vaiko taulu. Kubisch oli kaikissa tapauksissa vakuutettu siitä, että hän oli pyhän Krispinuksen kanssa tekemisissä. Tämän suojeluspyhän hän jo kauvan oli toivonut omistavansa jossakin muodossa. Varmaankin oppinut herra kandidaatti mahtoi tuntea asian paremmin kuin ylioppilaskokelas. Ja kun Jannusch samassa pontevasti rupesi kehoittamaan häntä joko kuudella markalla ostamaan arvokkaan Krispinuksen tai jättämään hänelle saappaat, niin hän todellakin taipui avaamaan nahkakukkaroaan ja panemaan pöydälle kaksi kovaa taalerin kappaletta, jotka Jannusch paikalla korjasi. Hän olisi sinä hetkenä ollut valmis ilosta suutelemaan tuota vanhaa tyhmyriä.

Hän odotti sitte kunnes herra kandidaatti oli tehnyt kauppansa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista kunnioitusta kuin nyt tuota miestä kohtaan, joka oikeaan aikaan oli rientänyt hänen avukseen petkuttamaan ukkopahaa.

Kymmenen minuutin kuluttua he molemmat läksivät puodista, kumpikin sydämmensä pohjasta tyytyväisinä siitä että kuivin jaloin saivat herrastella keskellä sadetta.

Ensi kulmassa osti Jannusch heti venäläisiä paperossia ja kohteli hyvin ylpeästi puotipalvelijaa, kun ei, tämä tarpeeksi pian häntä totellut. Kadulle tultuaan, ojensi hän kohteliaasti kotelon toverilleen.

— Nyt te kai tarjootte lasin olutta, virkkoi Bläsel tutunomaisesti, ikäänkuin he olisivat olleet vanhat ystävät. — Teitte hyvät kaupat.

— Oliko se todellakin pyhä Krispinus? kysyi Jannusch.

— En tiedä. Luulen että se oli hyvä Jumala itse. Kuka ne pyhät kaikki tuntisi! Mutta ajatelkaamme, että se niin oli. Luulo yksin tekee onnelliseksi.

Jannusch nauroi "onnistunutta pilaa". He olivat likenneet Kirkkokatua, jolla Konrad asui. Jannusch tahtoi kulkea sitä, mutta Bläsel pani vastaan.

— Mennään mieluummin täältä. Tuolle kadulle kadotin kerran kultakellon perineen. Silloin en vielä ollut sellainen juopporenttu kuin tänään.

— Kultakellon perineen, niinkö te sanoitte? ja Jannusch tuijotti häneen kuin ulkomaan elävään. — Ettekö saanut sitä takaisin?

— En, vaikka paikalla ilmoitin asian. Kukaan ei tullut tuomaan.

Hämillään Jannusch raappi korvansa taustaa.

— Tuolla ylhäällä minä muuten asuin kokonaisen vuoden. Kirkonpalvelija Brennerleinin luona. Katsokaa — nuo kolme ikkunaa.

— Tekö — tuolla ylhäällä? Jannusch oli suuresti hämmästyksissään.

— Niin. Minun piti nimittäin kerran ruveta papiksi. Kerron paikalla teille lisää.

— Ja minä kerron teille, mitä eilen siellä näin. Tulkaa, tuolla on hauska kapakka.

Käsikädessä he astuivat torin poikki vanhaa, rappeutunutta taloa kohti, jonka oven taa he katosivat.

Yhdeksäs luku.

Juliuksen tyköä meni Konrad isänsä luo. Vanha pappila teki mitä miellyttävimmän vaikutuksen; tosin se oli hiukan piilossa kirkon takana, mutta sitä suurempaa rauhaa nauttivat asukkaat. Keskellä pieniä, vinoja taloja mataline, huonoine kauppapuotineen, näytti se olevan oikein ylhäisön asunto. Vanha lehmus, jota uusi aika oli armahtanut, korotti oksiaan aina katon yläreunaan asti; se oli kyllä tähän vuodenaikaan paljas, mutta loi sentään kodikasta eloa taloryhmien hiljaisuuteen.

Yleensä näyttäytyi tämän temppelin ympäristö hyvin edullisessa valossa Marta-kirkon likiseudun rinnalla. Siellä oli kaikki yksitoikkoista, mustaa, lahonnutta: vuosisadat puhuivat kieltään, menneisyys seisoi koskemattomana. Täällä olivat uusi ja vanha elämä yhtyneet: kaikki näytti ystävälliseltä, hauskalta; huolellisuutta, puhtautta huomattiin kaikkialla. Teitä kulki ristiin rastiin nurmikkokentällä, jonka peräpuolta rajoitti sakaristo. Kentän keskellä ja molemmin puolin pääporttia oli puu- ja pensasryhmiä. Itse kirkko kiilsi ja hohti; muurit olivat hyvin säilyneet ja hiljan vernissatut, ja kaksoistornit nostivat nuorekkaasti kaulojaan taivasta kohti.

Konrad astui portaat yläkerrokseen ja meni oven ohi, joka alakerrassa vei toisen papin asuntoon. Hän astui kaksi porrasta kerrallaan, eikä voinut vastustaa omituista liikutuksen tunnetta. Mielikuvitus muutti hänet siihen aikaan, jolloin hän, kainalossaan koulukirjat, kevein mielin oli kulkenut tätä tietä. Keskellä portaita hän seisahtui. Oikealla seinällä oli komero, jossa joskus taka-aikoina lienee seisonut kuva. Saattoi vielä nähdä paikan, mihin jalusta oli ollut muurattu. Niinkauvan kuin hän muisti, oli komero ollut tyhjänä. Koulupoikana oli hän käyttänyt sitä piilopaikkana, josta pelästytti sisartaan, tämän astuessa ohitse.

Samaan komeroon liittyi sitäpaitsi muisto, joka tähän päivään asti tuoreena oli säilynyt hänen mielessään. Kesäisenä iltapäivänä, hämärän langetessa, seisoi hän useiden leikkitoverien kanssa portailla. Pitkä poika, aika velikulta, asettui komeroon saarnaamaan, koettaen suurin liikkein jälitellä Konradin isää. Tämä tapahtui niin sanomattoman hullunkurisesta, että kaikkien piti ääneen nauraa ja Konradkin nauroi joukon mukaan.

Äkkiä ilmestyi portaitten alapäähän pastori itse; huomaamatta katseli hän hetkisen leikkiä. Kun hän sitte, hattu kädessä, niinkuin hänen tapansa oli, hitaasti astui ylös portaita, hajosivat pojat, häpeillään ja pelästyneinä parvesta. "Jääkää tänne! Kukaan älköön liikkuko paikalta!" huusi hän sellaisella voimalla kuin jos hän olisi puhunut kirkossa. Sitte pisti hän käden taskuunsa ja virkkoi nuorelle saarnaajalle: "siinä saat viisipennisen. Teit asiasi erinomaisesti. Ja koska se poikaani niin suuresti huvitti, niin täytyy hänen saada kymmenen penniä." Toisille pojille nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja astui eteenpäin. Konrad ei uskaltanut katsoa isäänsä silmiin. Hänen joka jäsenensä vapisi, kun hän nojasi käsipuuhun. Tulena poltti rahakappale hänen kädessään; sitte hän alkoi käsittää miten pahoin hän oli käyttäytynyt. Äkkiä taivutti hän pilkkaajan selän ja rupesi sitä voimiensa takaa hutkimaan. Sinä hetkenä tuntui hänestä kuin hän olisi ollut Simson, joka löi Filistealaiset aasin leukaluulla; sillä toisetkin toverit saivat kärsiä hänen käsivoimiaan. Lopuksi ajoi hän heidät kaikki ulos kirkon eteen, kolmen minuutin perästä heittäysi hän isänsä jalkojen juureen ja rukoili itkien anteeksi. Ei hän enään milloinkaan tekisi sillä tavalla. Sattumalta tuli äiti paikalle; nuorimman pojan sanat liikuttivat häntä niin, että hänenkin silmänsä kostuivat. Pastori nosti hellästi ylös lapsensa ja suuteli häntä, vaieten, huulille.

Tänä hetkenä astui tuo tapaus niin selvänä Konradin silmien eteen, että hän ihka elävinä luuli näkevänsä nuorten leikkitoverien kasvot. Komeron hämärässä luuli hän kalpean koulutoverinsa, pitkän "harmaan luostariveljensä" Oskar Bläselin seisovan. Hän oli varakkaan maalaispapin poika ja asui erään vanhan Balduksen virkaveljen luona. Isä tahtoi välttämättömästi tehdä hänestä kelpo papin. Senjälkeen kuin Bläsel sitte todellakin oli lähtenyt Giesseniin tutkimaan jumaluusoppia, oli Konrad saanut hänestä aivan vähän tietoja; rouva Brennerlein sensijaan oli antanut niitä runsaalla mitalla.

Hän oli päässyt portaitten viimeiselle asteelle ja oli juuri vetämäisillään kelloa, kun hän oven takaa kuuli sisarensa äänen: "Mutta viipykää nyt sentään vielä, herra pastori, veljeni tulee aivan varmaan." Siihen lisäsi isä: "Rakas veli Bläsel, ettehän toki vielä —? Konrad on aivan varmaan luvannut… Kas siinä hän jo onkin!"

Tohtori Baldus oli nimittäin juuri samassa soittanut; hetken kuluttua sulki hän isän ja sisaren syliinsä. Hedvigin poskille valui kirkkaita ilonkyyneleitä. Hän ei ollut kuin kolme vuotta nuorempi veljeään, mutta hän ei laisinkaan ollut vanhanpiian kaltainen. Päinvastoin oli hän erittäin nuorekas. Kasvot olivat pitkähköt ja tuoreet, suupielissä liiteli yhtämittaa leikkisä hymy, joka teki hänet paljon nuoremman näköiseksi; jota vanhemmaksi hän tuli, sitä kauniimmaksi näytti hän kehittyvän. Konradin piti oikein lausua hämmästyksensä siitä.

— Se on sentähden, että minä niin paljon laulan ja nauran, vastasi hän iloisesti, näyttäen terveitä hampaitaan.

— Olet siis yhäkin sama kotoinen satakieli, jatkoi Konrad, pitäen käsissään hänen päätänsä ja katsellen kirkkaisiin silmiin.

— Niin, hän livertelee kaiken päivää, virkkoi isä. — Kellarissa, kyökissä, soittokoneen ääressä — kaikkialla. Leivonen lentää aina ylöspäin.

— Olkaa onnellinen, rakas veli, että vanhoilla päivillänne kuulette sitä soittoa. Pahat ihmiset eivät laula, kuului samassa syvä basso-ääni.

— Herra pastori, osaattepa te sanoa komeita kohteliaisuuksia, naurahti Hedvig. — Sentähden tulenkin päivällispöydässä kohtelemaan teitä paremmin kuin muita. Ettehän toki enään kieltäne meiltä kunniaa…?

Maalaispastori Ulrik Bläsel oli pieni, pyöreä herra, kuudenkymmenen keskivaiheilla. Tulipunaiset, hyvin ruokitut kasvot, leveä, ystävällinen nenä, pienet, pyöreät silmät, jotka vilkkaasti liikkuivat edestakaisin, kaikki hänessä todisti herttaisuutta ja suurta hyvällaisuutta, niinkuin myös sitä, että ukko rakasti hyvää ruokaa ja voimakasta juomaa. Tämän kunnianarvoisan miehen tukevaa vaikutusta korotti vielä tiheä, miltei musta, lyhyeksi leikattu tukka, jonka sänki muistutti harjaa.

Hän näkyi hiukan näpsäyttäneen aikaa nenälle. Hän oli puettu niinkuin tavallisesti maalaispapit, jotka jo ympäristönsä tähden ovat pakoitetut astumaan muotien tieltä: tummat liivit, jotka ulottuivat kaulukseen saakka ja pitkä, musta takki, joka hellästi ja vakavasti sulkeutui mahtavan vatsan ympärille. Kahden alimman napin kohdalla riippuivat epämuodikkaat, kultaiset pantsarivitjat, joitten leveällä kivellä kiilsi valkea kyyhkynen. Erityiseksi tavaksi oli maalaispastorille tullut pitää hopeista nuuskarasiaansa ja punaista silkkinenäliinaa vasemmassa kädessään, siten säästääkseen käsivarsiensa liikkeitä, mikäli mahdollista.

Surullinen tehtävä oli tuonut Ulrik Bläselin Berliiniin; hänen piti pelastaa kevytmielinen poikansa, joka oli perikadon partaalla. Vuoden kuluessa oli hän hänestä kuullut paljasta pahaa; joku kuukausi takaperin oli hän kokonaan kadottanut hänen jälkensä. Kolme päivää sitte oli hän kuullut, että heittiö poika makasi sairashuoneessa. Lyhyesti oli hän silloin tehnyt päätöksensä, hankkinut seurakunnaltaan virkavapautta ja lähtenyt pelastamaan Oskaria, niin paljon kuin hänessä yleensä saattoi olla pelastettavaa. Koska hän kaupungissa oli miltei ventovieras, mutta sensijaan vanhan Balduksen nuoruudentuttava, niin hän äkkiarvaamatta noin tunti sitte oli ilmestynyt tämän kotiin, saadakseen hyviä neuvoja.

Hän ei ollut yksin, vaan oli tuonut mukaansa sukulaisen, sisarvainajansa ainoan tyttären, jonka hän vanhempien kuoleman jälkeen, monta vuotta takaperin oli ottanut luokseen asumaan. Kun ensi tervehdykset olivat vaihdetut ja isäntä aikoi pyytää vierastaan sisähuoneisiin, sukelsi sisarentytär esiin hänen selkänsä takaa.

Tämän Agata Heldin kauneus oli omituista laatua; vasta vähitellen ilmeni hänen sulonsa katsojalle. Hän oli hiukan pitempi keskikokoa, iho läpikuultava kuin alabasteri, silmät suuret, tummat, nenä hieno ja lapsellinen, suu suurehko ja huulet upeat, punaset. Värit hänessä olivat kuin vasta maalarin siveltimestä lähteneet. Mielikuvitus ja todellisuus ilmenivät sekaisin hänen kasvoillaan. Ne olivat taiteilijan ensi luonnos ihanteelliseksi naisenpääksi. Kun hän Hedvigin pyynnöstä otti päästään matkahatun, näkyivät upeat, tummat hiukset kiharoina ympäröimässä otsaa ja höllänä solmuna valumassa niskaan. Ja kun hän sitte oli riisunut yltään päällystakin, näyttäytyi vartalo tavattoman siroksi, jopa niin harvinaisen sopusuhtaiseksi, että Konrad häntä katseli pitemmän aikaa, kuin oikeastaan ensi näkemältä olisi sopinut.

— Toin hänet mukaani, jotta illalla taas löytäisin kotiin, sanoi Bläsel, sitte kun esitteleminen oli tapahtunut ja oli istuuduttu sohvapöydän ääreen, tuoleille, jotka olivat hiukan kuluneet. Kuuroille ihmisille mahtoi maalaispapin ääni olla oikein virkistys. Istuessaan näytti hän sangen hullunkuriselta. Hän ei voinut kärsiä pehmeitä istuimia, jonkatähden hän oli kavunnut korkealle tuolille. Jalat heiluivat ilmassa, varpaitten tuskin ulottuessa permantoon.

— Eno on nimittäin äärettömän hajamielinen eikä sitäpaitsi tahdo nähdä paljon ihmisiä, huomautti Agata selitykseksi.

— Paitsi kirkossa, puuttui Bläsel kiireesti puheeseen. Kaikki purskahtivat nauruun ja maalaispastori itse nauroi niin että huoneessa jymisi.

— Niin, hajamielisyys! Se on jo tehnyt minulle monta kepposta, jatkoi hän, ottaen hyppysiinsä nuuskaa ja katsoen eteensä niin vakavasti, kuin jos hänellä olisi ollut käsillä suuri tehtävä. — Katsokaahan, kuinka tyttö tirkistelee syrjään. Hän vihaa nuuskaamista, ärjäsi hän. — Entä muut herrasväet…?

— Se on minusta niin kamalaa, eno. Ja niin paljon yhtaikaa!… virkkoi Agata.

— Mutta rakas Bläsel!… vastasi pastori Baldus nuhdellen… Meidän tähdemme saatatte huoleti. Minä nuuskaan myöskin. Se oli vaimovainajani suurin suru.

— Ehkä se johtunee verekkäisyydestäni, tarkoitan nimittäin hajamielisyyttäni, alkoi maalaispappi taasen. — Liian vilkas mielenlaatu nostattaa veren päähän… Lyhyesti on asian laita niin, että usein aivan unohdan olemassaoloni… Se on jonkinlainen unen tila. Tiedän että monet lampaat seurakunnassani sitä nauravat. Mutta se ei muuta asiaa… Uskotteko, rakkaat veljet, että kerran sekoitin oman kirkkoni vieraan kirkon kanssa.

— Onko se mahdollista, herra pastori, huomautti Konrad, jota tuon avomielisen miehen leikki suuresti miellytti.

— Niin, eno, se sinun pitää kertoa, se oli omituista.

Mikä heleä ääni hänellä on, ajatteli Konrad itsekseen, kuullessaan Agatan sanat ja nurkastaan tarkastellessaan häntä. Entä nuo pienet, valkeat kädet, ja kuoppanen poskessa…!

— Sanotko sitä omituiseksi, rakas lapsi? Jumalan johtoa se oli! Sillä hän johtaa askeleitamme kaikkialle. Ajatelkaa siis, rakkaat veljet…

Hedvigin oli pitänyt käydä poissa välillä. Nyt hän palasi, tuoden tarjottimella pari viinipulloa ja tarpeelliset lasit.

— Meillä on vain yhtä lajia, sillä vähänhän meillä käy vieraita… Teidän pitää siis suoda anteeksi, neiti kulta, lausui ukko, vapisevin käsin täyttäessään laseja, — ja ennen kaikkia teidän, rakas Bläsel… Teillä kyllä on parempi kellari.

Työ oli häntä rasittanut. Silminnähtävästi väsyneenä lankesi hän takaisin sohvankulmaan istumaan.

— Mitä te puhutte, rakas veli… köyhä maalaispappi niinkuin minä, huudahti Bläsel, niin hyvin teeskennellyllä totisuudella, että Agata ääneen rupesi nauramaan ja Hedvig ainoastaan kohteliaisuudesta oli sitä tekemättä.

— Eno, sinä näytät olevan jo aivan nälkään kuolemaisillasi, puhui sisarentytär niin leikillisesti, että hänen sanojaan tervehdittiin yleisellä naurulla. — Sinä et todellakaan saata valittaa… Herrasväen pitää nimittäin tietää, että enolla todellakin on erinomainen viinikellari. Erittäin hyvät merkit. Olen ne kaikki tarkastellut.

— Mutta lapsi! nuhteli Bläsel, hullunkurisen varovaisesti katsellen ympärilleen. Pyörivissä silmissä osottautui tänä hetkenä todellinen tuska.

— Mutta eno, eiväthän seurakuntalaiset nyt ole kuulemassa, virkkoi Agata taas niin avomielisesti, että Konrad sinä hetkenä omisti hänelle kaiken ihailunsa.

— Älkää panko pahaksenne, tuon tavan on hän perinyt isältään, keskeytti hänet maalaispappi ystävällisesti. — Hän oli eläinlääkärinä piirissämme ja tunsi kaikki elukat niin tarkkaan kuin me ikinä viinin mehun. Kun me hauskasti jutellen yhdessä vietimme pitkiä talvi-iltoja ja minun piti lähteä tuomaan uutta pulloa, niin hän aina sanoi aivan samaa. Muuten erittäin kelpo mies… Paransi ilmaiseksi monen köyhän talonpojan lehmän… Mutta hirveä demokraatti. Tiedättekö, oikein noita vanhoja, vuodelta neljäkymmentäkahdeksan, joka kesät talvet käytti samaa suurta lupsuhattua.

— Onko se vika, setä? ja Agatan kasvoihin tuli loukkaantunut ilme.

Mutta ennenkuin Bläsel ehti vastata, tarttui vanha Baldus lasiinsa ja lausui:

— Juokaamme iloisen tapaamisemme malja. "Prosit", rakas ystävä! "Prosit", neitiseni!

Lasit kilahtivat vastatusten. Maalaispastori maistoi varovaisesti, haisteli ja otti sitte suuren kulauksen.

— Erittäin hyvää viiniä, erittäin hyvää viiniä! Se täytyy myöntää, huomautti hän tyytyväisenä, juodakseen sitä taaskin runsaalla mitalla.

Konrad oli noussut liketäkseen vieraita. Puolitiessä tuli Agata häntä vastaan. Koskettaessaan lasillaan hänen lasiaan, katsoi hän häntä silmiin ja virkkoi hänen viime sanojensa johdosta:

— Se ei ole vika, neiti. Päinvastoin — minä pitäisin sitä hyveenä.

Hän ei oikein tietänyt minkätähden hän tuolle nuorelle naiselle sen lausui; sanat olivat päässeet häneltä ennen kuin hän ehti ajatella.

— Toivottavasti ette siinä lausu pelkkää tyhjää kohteliaisuutta, herra tohtori, vastasi tyttö niin reippaasti, että Konrad joutui hiukan hämilleen.

Hedvig pyysi anteeksi, että hänen hetkeksi piti jättää vieraansa: hänellä oli kyökissä työtä, mutta hän tulisi pian takaisin. Ystävällisesti hymyillen veljelleen ja Agatalle, hän läksi; jälkimmäistä oli hän oikein oppinut rakastamaan.

Vanha Baldus otti taaskin viinipullon, täytti Bläselin lasin ja lausui:

— En ensinkään ihmettele, että teette elämänne niin mieluisaksi kuin suinkin. Teillähän on sangen hyvä paikka.

— Onhan se, tuli vastaukseksi, — kaikki muu on hyvin, rakas veli, mutta yksi puuttuu… Mutta kerronpahan nyt vihdoinkin tuon hajamielisyysjutun, joka itse asiassa on hyvin mieltä ylentävä.

Hän nousi ja sivalsi kädellä otsaansa, karkoittaakseen vastaiseksi mielestään sen surullisen tehtävän, joka hänet oli tuonut Berliiniin. Hän asteli huoneen läpi, heilutti nenäliinaansa ilmassa ja seisahtui lasikaapin eteen, jossa oli puolitusinallinen pastorin piippuja. Siinä hän ojensi kaulansa, ihaili ääneen piippuja ja teki eri kysymyksiä niiden johdosta. Vihdoin hän sentään ryhtyi kertomaan juttuaan.

— Ajatelkaa siis… Eräänä sunnuntai-iltapäivänä olin kävelyretkelläni. Herra kandidaatin piti pitää saarna. Meillä oli todellakin yhteen aikaan kandidaatti… Astelen hitaasti tietäni niittyjen ja vainioiden poikki, poimiskelen kukkia ja hyräelen virttä Herran kunniaksi. En tiedä miten kauvan sillä tavalla lienen kulkenut. Äkkiä kuulen kellojen soittavan kirkkoon. Nostan silmäni ja näen edessäni kirkontornin. Herra Jumala, ajattelin itsekseni, kello on jo kuusi ja iltajumalanpalveluksen pitää alkaman. Näen useiden talonpoikien kiiruhtavan sisään Jumalan huoneen ovesta… Riennän sakaristoon. Kirkonpalvelija, vanha Ebel, nostaa hyvin kohteliaasti minulle lakkiaan. Mitä kummaa, ajattelen, kuinka tuo vanha Ebel on minun kirkossani! Sukasen kiireesti puvun ylleni ja ihmettelen, miten se yöllä on käynyt niin pitkäksi. Sitte astuin saarnastuoliin. Kirkonmeno oli juuri alkanut. Raamattu oli auki ja sen päällä kirjoitettu saarna. Tekstinä oli Johanneksen yhdestoista luku, kahdeskymmenesviides ja kahdeskymmeneskuudes värssy. En eläessäni ole niin kauniisti saarnannut. Vanhan talonpojan silmistä saarnastuolin alla valuivat kyyneleet. Vasta kun olin saarnannut loppuun, huomasin erehdykseni. Missä veli Krause sitte on? kysyin Ebeliltä. Tämä katsoo minuun hämmästyneenä ja vastaa: mutta tietäähän herra pastori toki — että herra Krause tunti sitte on saanut halpauksen. Mehän lähetimme hakemaan herra pastoria… Minä tietysti en tietänyt mistään… Niin, rakkaani, ihmeitä tapahtuu! Se oli niinsanoakseni Jumalan sormi, joka minua johti.

— Tai ehkä mieluummin sattuma, herra pastori, keskeytti hänet Konrad, — tai niinkuin jo itse mainitsitte hyvä seuraus hajamielisyydestänne.

— Kuinka te, herra tohtori, voitte puhua sattumasta! Kaikkia teitämme johtaa Jumalan käsi. Ja Hän se oli, joka vei minut orvoksi jääneen seurakunnan luo juuri silloin, kun siellä sielunhätä oli suurimmillaan. Hän joka vaikutti Kristuksen ihmetyöt, vaikutti minunkin ihmetyöni!

Viime sanat lausui hän niin lujalla totisuudella, että kaikki hymy, joka kertomuksen kestäessä oli noussut kuulijoiden kasvoille, paikalla katosi.

Vanha Baldus, joka tunsi Bläselin lapsellisen hurskaan luonteen, tahtoi jo edeltäkäsin estää keskustelun syntymisen asiasta. Hän antoi sentähden pojalleen viittauksen ja virkkoi kiireesti:

— Älkäämme tutkiskelko noita viimeisiä tapahtumia, älkäämme ruvetko niin julkeiksi, että luulemme voivamme ne ratkaista.

Maalaispappi loi äkkiä Konradiin epäluuloisen katseen. Hän oli pannut painoa "sattumaan" ja se sai hänet miettimään. Konrad taas ajatteli itsekseen: hänkin kuuluu tuohon joukkoon, jonka ainoana soihtuna on sana; mutta hän on niitä yksinkertaisia, jotka ovat yhtä herttaiset kuin vaarattomat.

Bläselin hyvä tuuli palasi piankin. Hän kertoi pilajuttuja talonpojista, kuvaili heidän hyveitään ja paheitaan, selitti suhdettaan erääseen maatilanomistajaperheeseen, kreivilliseen herrasväkeen; puhui sitte eräästä riidasta, joka hänellä oli ollut konsistoorin kanssa ja vihdoin jänisjahdista, jossa hän ensi ja ainoan kerran eläissään oli ollut mukana.

— Niin, uskotteko rakkaani — minäkin sain yhden hengiltä. En tosin ampumakoneella. Herra varjelkoon sellaisilta! En koskaan ole saanut murha-asetta laukaistuksi. Mutta espanjalaisella ruo'ollani sen löin kuoliaaksi… Se oli nimittäin jo haavoitettu ja linkutti vastaani, niinkuin mikäkin raukka. Silloin pidin velvollisuutenani vapauttaa sen vaivoistaan. Se lahjoitettiinkin sitte minulle muistoksi. Mutta sitä ei kestänyt kauvan, eikö totta Agata?

— Kyllä, eno kulta. Urotyösi sai paistinpannussa viimeisen kolauksensa… Mutta tämän merkillisen elävän nahka säilytetään meillä vielä tänäkin päivänä, vastasi hän leikillisesti.

Kaikki nauroivat, eninten tietysti maalaispappi; hajamielisyydessään hän samassa tarttui Hedvigin lasiin, joka vielä oli aivan täynnä ja vei sen viattomasti huulilleen. Vanha Baldus, joka tämän huomasi, käytti ensi tilaisuutta poistaakseen erehdyksen, ennenkuin se tuli ilmi.

— Apteekkari häijyydessään julisti minut päivän sankariksi, päätti Bläsel metsästysmuistelmansa. — Sellaista se on kun ihminen poikkeaa Herran tieltä.

Kaikesta päättäen, oli viini hiukan noussut hänen päähänsä. Hän istuutui sohvaan talon isännän viereen ja pian olivat molemmat vaipuneet keskustelemaan menneistä ajoista. Voimakkaana kaikui maalaispapin bassoääni. Vihdoin tuli hän puhuneeksi pojastaan — siihen asti oli hän tahallaan karttanut sitä: hän ei ollut tahtonut häiritä mielialaa.

— Kaksi vuotta sitte hän kirjoitti minulle ja kertoi tappelevansa onnettoman rakkauden kanssa. Se kalvoi hänen sydäntään. Ei hän koskaan saisi asettuneeksi rauhalliseen pappilaan… Hän on aina ollut rauhaton sielu. Naisella on sentään suuri valta ihmisten yli.

Silloin nousi Agata, ja astui huoneen toiseen päähän, jossa kulmapöydällä oli joukko isoja valokuva-albumeja.

— Sallittehan, herra pastori? kysyi hän, ottaen yhden niistä käteensä ja istuutuen pieneen nojatuoliin.

— Tietysti, neiti, vastasi Baldus. — Jos tahdotte, niin voi poikani teille selittää sisällön.

Konrad oli kiiruhtanut avaamaan lukkoa, jota Agata turhaan oli koettanut saada auki. Sitte hän istuutui vastapäätä häntä ja ryhtyi innokkaasti asiaan.

Maalaispastori loi heihin katseensa ja virkkoi matalalla äänellä:

— Hän, tyttö tuolla se on, johon hän on pikiintynyt… mutta hän ei koskaan ole voinut kärsiä häntä… Mitäs sille mahtaa.

Hän laski kädet ristiin vatsansa päälle, ja sulki, viinistä ja matkasta väsyneenä, silmänsä, kunnes hän äkkiä rupesi aivastamaan sellaisella voimalla ja kestävyydellä, että kolminkertainen "kost' Jumal'" kaikui häntä vastaan. Tämä sai hänet taasen hyvälle tuulelle.

Albumissa, jota Agata selaili, oli suurimmaksi osaksi pappeja. Konrad mainitsi hänelle muutamia nimiä, mutta huomasi, että häntä oikeastaan vähän huvitti koko tuo hurskas seura.

— Ei ainoitakaan hauskoja kasvoja, huomautti hän kerran. — Minusta ei saarnaaminen oikeastaan näy kaunistavan ihmisiä… Onko teidän kuvanne täällä? lisäsi hän kiireesti ikäänkuin hämmentääkseen sanojaan, koskei hän tietänyt minkä vaikutuksen ne tekisivät. Konrad näytti hänelle muutamia kuvia itsestään miehenä, ylioppilaana ja poikana. Agata katseli niitä tarkkaan, mutta ei sanonut mitään. Näiden kuvien rinnalla oli kalpean, laihan pojan valokuva; katse oli kirkas ja suun ympärillä taistelunhaluinen piirre. Varsinkin herättivät uljaasti kaartuvat huulet katsojan huomion.

— Hänet te kai tunnette, neiti, sanoi Konrad. — Serkkunne, jota juuri olette etsimässä.

— En, en häntä ensinkään tunne, vastasi neiti välinpitämättömästi ja niin tahallisen kylmästi, että Konradin täytyi se huomata.

— Omituista, että tuolla portailla juuri tulin häntä ajatelleeksi, puhui Konrad taasen. Sitte hän, hänen kehoittamattaan, kertoi kohtauksen komerossa.

— Se on aivan hänen kaltaistaan, virkkoi neiti lyhyesti, selaillen lehtiä. — Kyllä hän osasi jos jotakin!… Kun hän oli ylioppilas ja tuli lomalle kotiin, olin silloin vielä lapsi, mutta muistan vallan hyvin kuinka hän saarnasi koko maailmalle. Yksin karja ja paimenet niityllä eivät saaneet olla rauhassa häneltä. Meille tytöille hän usein näytteli saatanaa. Paimenille lupasi hän synninpäästön ja siunasi heidät, kunhan he vain antoivat hänelle perunoita, joita olivat paistaneet hiiloksessa… Usein teki hän tilapäisiä runojakin. Ja kerran kun kaivettiin perunoita, niin hän aukealla pellolla vihki piian ja rengin ja piti heitä sitte miehenä ja vaimona ja käski lähtemään kotiin… Hän oli todellakin aika heittiö ja sopi yhtä hyvin papiksi, kuin minä nunnaksi.

— Vai ettekö sopisi siksi, naurahti Konrad, jonka mielestä siinä suoruudessa, jolla hän kaikki kertoi, oli jotakin kietovaa.

— En, en laisinkaan, vastasi hän hiljaa hymyillen ja sulki albumin. — Teillä on kai hyvin vapaat mielipiteet, herra tohtori? kysyi hän äkkiä ja odottamattomasti.

— Mistä te sen päätätte? Mitä te yleensä kutsutte vapaaksi?… Tarkoitatte kai pappina?

— Tietysti pappina! — Agata tuli hiukan hämilleen ja jatkoi sitte: — ajattelin vain siksi että te puolustitte sattumaa enoani vastaan. Olen nimittäin samaa mieltä kuin te… Sitäpaitsi en usko ihmeisiin. Se on sentään vain mielikuvitusta ja mielikuvitus pettää meidät kaikki. Kuinka usein jo olen enoni kanssa riidellyt Jumalan käden viittauksista, mutta hän vannoo uuden testamentin kautta… Kas, minä huomasin juuri äsken kuinka hän hajamielisyydessään joi viinin sisarenne lasista. Nyt hyvä Jumala rankaisee häntä vaivuttamalla hänet uneen. Onhan se ihan luonnollinen asia.

Maalaispappi oli todellakin nukkunut, pää kallellaan ja kädet ristissä. Pastori Baldus ei häirinnyt häntä, hän oli ottanut sanomalehden ja syventynyt sitä lukemaan.

Konrad ja Agata jatkoivat keskusteluaan, alennetuin äänin.

— Mutta palataksemme asiaan, alkoi neiti. — Isänne kertoi meille eilisiltaisesta menettelystänne. Ja Hedvig neiti kertoi minulle kaikki mitä siellä tapahtui. Se teki minuun suuremmoisen vaikutuksen.

— Todellako?

— Aivan varmaan… Te mahdatte ajatella hirveän vapaasti, kun uskalsitte käyttäytyä sillä tavalla. Nimittäin herra hovisaarnaajaa vastaan! En häntä persoonallisesti tunne, mutta hän näyttää minusta niin kauhealta. Jumalan palvelijan pitää toki opettaa rakkautta. Ainakin minun mielestäni… Tiedättekö, olisin tahtonut nähdä heidän kasvonsa, kun tyttöraukka tuotiin esiin. Siitä tulisi hyvä kuva — minä nimittäin maalaan, lopetti hän juttunsa, jonka hän yhdessä hengenvedossa oli ladellut. — Mutta katsokaappa, isänne on seurannut enon esimerkkiä.

Vanha Baldus ei ollut kestänyt raskasta viiniä, jota ei pitkiin aikoihin ollut ollut hänen pöydällään. Sanomalehti oli pudonnut hänen kädestään, turhaan oli hän taistellut vanhuutta ja heikkoutta vastaan.

— Voi noita hyviä sieluja! Antakaamme heidän levätä rauhassa! kuiskasi Agata. — Täällä teidän kanssanne on aika hauska, alkoi hän, jotakin sanoakseen, kun keskusteluun oli syntynyt ikävä vaitiolo.

Suuri kolmiakkunainen huone oli salin kaltainen ja teki todellakin mitä miellyttävimmän vaikutuksen. Siellä vallitsi menneitten vuosikymmenten henki. Eriskummallisilla arabeskeilla kirjaellut tapetit olivat haaltuneet, malli uutimissa vanhanaikainen, huonekalut epämuodikkaat, kömpelöt; kuvat olivat kapeissa kehyksissä ja värittömälle matolle oli kirjaeltu paimenleikki Watteau'n tyyliin. Mutta kaikki esineet kuuluivat mitä likeisimmin yhteen, toista ei saattanut ajatella ilman toista. Yksin laatikontapainen soittokonekaan takaseinällä ja sohvan yläpuolella riippuvat kankeat öljymaalaukset, jotka kuvasivat pastoria ja hänen rouvavainajaansa nuorena avioparina, eivät voineet kuin kohottaa viehätystä tuossa kokonaisuudessa.

Hetken pakinoivat Konrad ja Agata vähäpätöisistä asioista. Kun he vaikenivat, kuului ainoastaan suuren seinäkellon tasainen tikuttaminen ja molempien nukkuvien hengitys. Silloin tällöin vieri kadulla vaunut, saattaen talon heikosti vapisemaan. Tuohon kulmaan oli Hedvigin tapana vetäytyä, kun hän oli pahoilla mielin. Ikkunan ääressä seisoi englantilainen keinutuoli; Agata istuutui siihen ja alkoi hiljaa sitä liikutella.

— Kuinka hyvä tässä on kiikkua. Minun pitää pyytää, että eno minullekin hankkii tällaisen, sanoi hän, painaen silmiään umpeen ja nojaten päätään taappäin. Muutaman hetken saattoi Konrad silloin häiritsemättä ihaella hänen vartalonsa hienoja piirteitä. Koko hänen olentonsa henki iloisaa nuoruutta. Ja kuitenkin tuntui hän olevan paljon kehittyneempi ja naisellisempi kuin tytöt tavallisesti ovat hänen iässään. Korkeintain saattoi hän olla kahdenkymmenenkolmen vanha. Äkkiä Konradista tuntui siltä, kuin hän jo kauvan aikaa olisi katsellut noita kasvoja, kuin hän jo monta päivää tällä tavalla olisi istunut hänen rinnallaan — eikä vasta neljännestunnin.

— Jos tietäisitte, kuinka meillä nyt on ikävää, katkasi Agata vaitiolon. — Ne muutamat ihmiset joitten kanssa seurustelemme ovat oikeita poroporvareita. Ja minä niin rakastan seuraelämää. Älkää käsittäkö minua väärin. En tarkota suurta seuraa, vaan pientä piiriä, jossa voi viihtyä… Järjellinen keskusteleminen on sentään verrattoman hauskaa. Isäni siitä paljon piti… Huh, kuinka tyhmiä ihmisiä olenkaan oppinut tuntemaan tanssiaisissa ja iltamissa! Kaksi vuotta sitte asuin nimittäin Dresdenissä tätini luona, joka nyt myöskin on kuollut. Kuusi vuotta olin siellä.

Hän kertoi sitte kasvatuslaitoksesta, jonka johtajatar täti oli ollut, perheistä, joissa hän oli seurustellut ja kaikellaisista muista asioista. Tämän kaiken hän teki erittäin hauskasti, äänellä, joka hyväili korvaa.

Äkkiä hän vaihtoi puheainetta.

— Joko olette pitänyt tulosaarnanne? Isänne kertoi, että teidät vasta hiljan on kutsuttu tänne.

— Huomisesta kahden viikon taa tulen astumaan saarnastuoliin.

— Silloinhan minäkin olen tilaisuudessa kuulla teitä.

— Viivyttekö todellakin täällä niin kauvan? kysyi Konrad hämmästyneenä.

— Minulla on nimittäin vielä serkku, isän puolelta, joka on täällä naimisissa… Hän on kauvan sitte jo pyytänyt minua luokseen.

— Voisittehan muuten asua täällä isäni luonakin… Sisareni varmaankin koettaisi tehdä kaikki jotta aika kuluisi teiltä niin hauskasti kuin suinkin. Olen vakuutettu siitä, ettette voisi tehdä hänelle suurempaa iloa.

Kiireesti oli hän sanansa lausunut. Hänet oli vallannut halu vielä nähdä tuo tyttö, usein jutella hänen kanssaan yhtä lapsellisen hauskasti kuin tänään.

Agata kiitti ystävällisesti pyynnöstä, mutta sanoi valitettavasti jo luvanneensa sinne. Seuraavassa hetkessä astui Hedvig huoneeseen, löi kätensä yhteen ja huusi kovalla äänellä:

— Saisinko pyytää herrasväkeä…

Kun hän huomasi nukkujat, katui hän varomattomuuttaan, tosin liian myöhään. Vanha Baldus hieroi jo silmiään ja maalaispappi hypähti niin korkealle ilmaan kuin hänen ruumiinsa vain salli; hämmästyneenä katseli hän ympärilleen.

— Luulenpa olleeni niin hävytön, että nukahdin. Pyydän anteeksi… Mutta siinä näette, mitä hajamielisyys saa aikaan! Luulin todellakin istuneeni kotona omassa nojatuolissani ja nöyränä sulkeneeni silmäni Jumalan edessä. Niin, antakaa anteeksi, rakas Baldus, jos voitte… Herra Jesukseni! Tekin taisitte nukahtaa. Silloinhan minä vain puoleksi olen loukannut vieraanvaraisuutta.

— No, vähemmin olemme ehtineet tehdä syntiä, lausui vanhus.

He hymähtivät molemmat tyytyväisesti, nousivat ja oikaisivat jäseniään. Kaikki muutkin olivat mitä parhaimmalla tuulella. Pöytä oli katettu viereiseen huoneeseen. Vierasten kunniaksi oli Hedvig ottanut esille hopea-astiat ja järjestänyt kaikki erittäin kauniisti; hän istui molempien vanhojen välissä, Konrad oli Agatan vasemmalla puolella. Tyhjä tuoli oli Agatan ja hänen enonsa välissä. Keitto oli jo pöydällä ja Bläsel oli vasta päässyt lausumasta sanoja: "Jumala, siunaa ruokahalumme", jonka hän teki kädet ristissä, kun kuului kova soitto. Julius tuli todellakin, vaikka hän ensin oli kieltäytynyt. Mutta Hedvig olikin voittanut vastenmielisyytensä ja itse lähtenyt kutsumaan häntä. Viime aikoina oli Julius käynyt täällä hyvin harvoin, ja kuitenkaan ei kukaan ollut niin kiitollinen hänen tulostaan kuin isä. Ukko nousi vaivalloisesti ja painoi sydämmellisesti hänen kättään. Hänen kasvoiltaan loisti todellinen riemu.

Julius ja Bläsel olivat ennestään tutut. Kun he olivat tervehtineet toisiaan ja Agata oli esitetty pastori Juliukselle, istuuduttiin taas pöytään. Maalaispappi ei kauvan kursaillut, vaan kävi rohkeasti ruokien kimppuun ja ylisteli paistin hyvyyttä niin että Hedvig oikein tuli hämilleen. Se vaikutti Juliukseen niin, että hän, vaikka vasta oli syönyt vahvan suuruksen, seurasi Bläselin esimerkkiä. Kaikessa hiljaisuudessa täytyi hänen myöntää, ettei Hedvig ollut paljoakaan jälellä Klaudinan kyökkitaidosta.

Keskustelu liikkui vähäpätöisissä asioissa, kunnes se äkkiä kääntyi Josefaan. Konrad ei ymmärtänyt, miten se oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä hänen veljensä kurottautui pöydän yli ja virkkoi hänelle kovalla äänellä, suoraan silmiin:

Se oli valheellinen, kiittämätön olento, jonka kuletit taloomme! —… Ajattele, hän on jo ehtinyt varastaa.

— Johdattakoon hänet hyvä Jumala oikealle tielle… Onko se mahdollista, onko se mahdollista, herra pastori! huudahti Bläsel. Hän pelästyi niin, ettei hän ollut saada niellyksi sitä suurta palaa, jonka hän juuri oli ottanut.

— Niin se on, jatkoi Julius, kiihkeästi leikellen hanhenjalkaa. — Ja sitäpaitsi on hän niin paatunut, ettei hän myönnä sitä. Se on pahin kaikesta.

— Mitä hän sitte on varastanut? kysyi Konrad, joka, hämmästyneenä veljensä sanoista, oli jäänyt häneen katsomaan.

— Emme vielä tiedä mitä kaikkia. Minulta puuttuu pieni kuva. Eihän se ollut suuriarvoinen, mutta se suututtaa sentään… Ja neiti Schaff sanoo kaipaavansa rannerengasta. Tietysti emme ole mitään löytäneet! Kuka tietää mihin hän on kätkenyt tavarat!… Muuten olen saanut hänestä mitä huonoimpia tietoja.

— Voi tämän maailman synnillisyyttä! virkkoi taaskin maalaispastori kohottaen lasinsa ja juoden Hedvigin maljan.

— Mutta voimmehan kahdenkesken puhua siitä enemmän, sanoi Julius uudestaan.

Konrad oli niin kummissaan, ettei hän voinut muuta kuin ääneti nyökäyttää päätään; hän pysyi harvapuheisena, yksin vieruskumppanittarelleenkin. Vihdoin katosi häneltä ruokahalu. Olisiko hän niin kokonaan erehtynyt? Äkkiä muistui Klaudina hänen mieleensä. Kunhan ei hän vain olisi vaikuttanut asiain kulkuun? Konrad ei häneen luottanut, vaikka veli olisi kehunut häntä tuhat kertaa enemmän kuin tänään aamupäivällä.

Kun oli noustu pöydästä, kävi hän taas puheliaammaksi. Kahvit juotiin suuressa huoneessa. Maalaispappi poltti sikaaria ja keskusteli Juliuksen kanssa kaupunginlähetyksestä. Hedvig ja Agata istuivat Hedvigin lempinurkassa, jutellen puvuista; he olivat jo tulleet hyviksi ystäviksi.

Vanha Baldus veti äkkiä Konradin syrjään ja kuiskasi hänelle:

— Uskotko sinä nyt tuota?… Se naishenkilö siellä, se on keksinyt koko jutun.

— Saattaa olla, isä. Asiaa täytyy likemmin tutkia.

Hän odotti hetkeä, jolloin Julius lakkaisi keskustelemasta maalaispapin kanssa. Mutta kun se vihdoin tapahtui, niin Juliukselle äkkiä tuli kova kiire: hänen täytyi välttämättömästi lähteä pois, niin paha kuin olikin, ettei hän nyt voinut jatkaa keskustelua tuosta ikävästä asiasta; hän pyysi Konradia seuraavana päivänä heti jumalanpalveluksen jälkeen tulemaan luokseen: hänellä oli tärkeä asia kerrottavana. Mahdotonta oli olla huomaamatta, että hänen käytöksensä oli kylmä: hän ojensi tuskin kätensä veljelleen jäähyväisiksi. Jotakin erinomaista oli mahtanut tapahtua.

— Mihin lapsi sitte nyt joutuu? kysyi Konrad vihdoin.

— Hän jää, kaikesta huolimatta, meille. Jota suurempi synti, sitä suurempi velvollisuus koettaa sitä voittaa, vastasi Julius. Sitte lausui hän kaikille jäähyväiset, kehoitettuaan sentään ensin Bläseliä käymään itseään tervehtimässä.

Sinä hetkenä Konrad todellakin ällistyneenä katsoi häneen; hän ei ymmärtänyt veljensä sanoja enempää kuin hänen menettelyänsäkään, puolen tunnin kuluttua hänkin lausui jäähyväiset "näkemiin asti".

Hänellä oli tärkeä mentävä.

Kymmenes luku.

Tohtori Baldus läksi eteläistä etukaupunkia kohti. Taivaalle kerääntyi synkkiä pilviä; se pani ihmiset kiiruhtamaan. Mutta hän ei ajatellut uhkaavaa ilmaa, vaan astui erityistä kiirettä pitämättä katujen halki; hän oli ajatusten vallassa, jotka suuresti häneen koskivat. Eilispäivästä oli hän kokenut paljon ja oppinut tuntemaan ihmeellisiä ihmisiä!

Suuret sadepisarat alkoivat kostuttaa maata, hän ei sitä huomannut; ne suurenivat ja enenivät, mutta yhä hän hitain askelin asteli, kädessään kokoonkääritty sateenvarjo ja ajattelematta silinterihattuaan. Oli vielä valoisaa. Taivaanrannalta lankesi kalpea hohde vastapäätä olevalle taloriville, tehden rakennukset ja ohikulkijat oudon värisiksi. Tuo vihreähtävä valo näytti tulevan tänne vieraasta maailmasta. Äkkiä särki aurinko päättäväisesti pilvet: kylmä valo katosi ja lämmin hohto peitti talot, kadut ja ihmiset. Kaikki päilyi punertavassa valossa, sadepisarat kiilsivät sulan hopean lailla.

Ja niinkuin Berliini, joka päiväkausia oli kahlannut harmaassa liassa, muutamassa minuutissa taaskin alkoi hymyillä, niin Konradkin äkkiä ilomielin silmäili eteensä. Hän ajatteli maalaispappia ja Agataa. Vanha Bläsel oli epäilemättä erinomainen ihminen — suuri lapsi, jolle täytyy antaa kaikki anteeksi ja joka pitää uskoa makoisena mantelina, josta ihminen vielä vanhoilla päivilläänkin saa virvoitusta. Hän teki kaikki Jumalan nimessä: saarnasi, makasi, söi, joi, nuuskasi. Ja oli talonpoikiensa luona onnellinen ja tyytyväinen. Viatonta kristinuskoa — viatonta kuin lapsen laverteleminen! Jumalan ainainen avuksihuutaminen vakuutti synninpäästön jo edeltäkäsin…

Ja kuitenkin hänkin keskitti kaikki sanaan. "Puhu talonpojille Kristuksen ihmetöistä, uhkaa heitä iankaikkisella kadotuksella, anna heille määrätyllä ajalla Herranehtoollista ja mene sitte kotiin, juo viiniäsi, syö tarpeeksi paistia, polta piippuasi ja nauti sielusi rauhaa". Sama ammatti kuin kaupungissa! Sillä erotuksella vain, että siellä puhtaassa, voimakkaassa ilmassa tuli paljon terveemmäksi. Henkisessä elämässä ei saattanut huomata mitään erotusta; se pysyi aina epäilyttävänä. Sitä johti sama vanha tunnussana, jota käyttivät kaikki Herran viinitarhassa toimivat: "Jumala, anna minulle leipää, niin rupean palvelijaksesi". Se oli siis lopultakin sama vatsakysymys, jonka sanottiin villinneen nuo jumalattomat ateistit ja vapaa-ajattelijat.

Mutta tuolla leikkisällä maalaispastorilla, joka ei koskaan ollut oppinut tuntemaan elämänsä murhenäytelmää, oli muuan etu, joka tosin ei millään tavalla kuulunut hänen ammattiinsa: hänellä oli soma sisarentytär, jonka Konrad tänä hetkenä tunnusti ihanaksi tytöksi. Hänessä oli huumoria, ja se merkitsee paljon, kun sitä on naisessa; sitäpaitsi tuntuivat hänen mielipiteensä sangen järkeviltä, hän piti pienistä seurapiireistä: hänestä saattoi ehkä tulla erinomainen — papin-rouva.

Äkkiä Konrad omasta mielestäänkin tuntui eriskummalliselta ihmiseltä: hänhän kulki ajatuksissa, jotka eivät suinkaan olleet kaukana naurettavuudesta. Ei puuttunut paljonkaan ennenkuin hän oli joutumaisillaan samalle koneentapaiselle tielle, jota hänen veljensä niin levollisin, kylmin sanoin oli kuvaellut. Vaikkakin vain ajatuksissa! Mutta ajatukset vaativat tavallisesti kiinteän muodon. Siksi tuli pappis-onnen korkein määrä: avioliitto, lapset ja viisikymmentäkaksi sunnuntaisaarnaa; lukuunottamatta ristiäisiä, vihkimyksiä ja ruumissaarnoja. Alku isoon vatsaan kyllä jonakin kauniina päivänä ilmestyisi itsestään; tietysti edellyttäen että siihen oli taipumusta.

Äkkiä hänen huomionsa kääntyi ulkonaisiin asioihin. Siinä missä komea Leipzigkatu yhtyy Spitteltoriin, piti hänen pysähtyä. Täällä, missä seitsemän katua ikäänkuin solmeutuvat yhteen, vallitsi todellakin huumaava elämä. Pitkissä riveissä vieri vaunuja lakkaamatta ohitse; jalkamiehet tuuppautuivat ja tungeskelivat niinkuin muurahaiset; varsinkin sillä puolen toria, josta Gertraudtenkatu jatkuu, venyi ihmisjoukko pitkäksi, taukoamattomaksi ketjuksi. Ei näkynyt kuin pitkä liikkuva katto, jonka sateenvarjot muodostivat.

Lyhtypatsaan ääressä seisoi köyhännäköinen vanha akka, turhaan koettaen nostaa selkäänsä raskasta säkkiä. Sadat sen näkivät, mutta astuivat välinpitämättöminä ohitse. Kaksi nuorta, narrimaisesti puettua herraa oli miltei juoksemaisillaan hänet nurin; he törmäsivät säkkiä vastaan, mutta jatkoivat matkaansa. Toinen heistä puhdisteli suuttuneena päällystakkiaan. Konrad ei aikaakaan viivytellyt; voimakkain käsin tarttui hän säkin alapäähän, mutta tottumaton työ ei hänelle onnistunut; vasta kolmannella kerralla hän sai painon nousemaan. Hämmästyneenä tuijotti akka häneen. Se oli nähtävästi silinterihattu, joka häntä kummastutti. Soperreltuaan muutamia sanoja kiitokseksi, läksi hän kammertamaan tietänsä. Tapaus oli tietysti herättänyt huomiota. Useita henkilöitä, joiden joukossa muutama keski-ikäinen poika, pysähtyi töllöttämään Konradia, naista ja säkkiä, tuolla liikuttavalla uteliaisuudella, johon berliiniläinen aina on valmis, kun hänen tielleen vaan joutuu jotakin, joka ansaitsee katselemista. Tällä kertaa se ei ollut kompastunut hevonen eikä juopunut — sitä enemmän kannatti tässä kuluttaa aikaansa.

Useat ohikulkevista katsoivat hämmästyneinä taakseen. Näytelmä mahtoi siis olla tavallisuutta erinomaisempi. Nuori, hieno neiti tuuppasi vanhempaa seurakumppaniaan käsivarteen ja virkkoi: "katso nyt, äiti, tuota herraa ja naista. Kuinka hullua!" —"Varmaankin englantilainen", tuli kuivaksi vastaukseksi.

Molemmat nauroivat ja läksivät tyytyväisinä tiehensä. Muuan mies pudisti päätään, tuli katuojaan asti ja tarkasteli siinä Konradia kantapäästä kiireeseen asti, poliisivirkamiehen ankaruudella: hän ei mitenkään saanut auttajan ulkomuotoa ja äskeistä tapausta sopimaan yhteen. Mutta Konradin poistuessa huusi muuan pojista suurella äänellä: "tuo ei ollut täkäläisiä!" — "Taikka oli akka hänen isoäitinsä", lisäsi siihen toinen. Hetkisen he vielä tarkastelivat paikkaa, jossa säkki oli seisonut, alkoivat sitte korvia särkevällä voimalla viheltää ja marssivat juhlallisesti asfaltin poikki.

Konrad astui tyynesti eteenpäin. Omasta mielestään oli hän tehnyt aivan luonnollisen työn ja kuitenkin oli se hänen ympärilleen saattanut kummastuneita naamoja; hän ei tuota ihmetellyt sillä vahvistihan nykyajan yhteiskunta siten vain hänen mielipiteensä. Sen kristillisyys esiintyi glasee-hansikkaissa. Yksinkertaisin ihmisvelvollisuus, lähimmäisrakkauden ensimmäinen käsky, kaikki se mitä Kristus oli käskenyt tekemään vaivaisille ja kärsiville, oli loukannut noita ihmisiä, sentähden että se oli tapahtunut aukealla kadulla. Siksi, että sen oli tehnyt henkilö, joka oli paremmissa vaatteissa kuin naisraukka.

Astuessaan eteenpäin, rupesi hän äkkiä miettimään seuraavaan tapaan: jos Kristus nousisi ylös ja paljain jaloin, risaisessa, köyhässä puvussa, orjantappurakruunu väsyneellä, pitkien hiusten peittämällä päällään, vaatimattomana ja nöyränä astuisi joukkojen halki koputtamaan ovea, jonka takaa löytäisi lepoa…

Konrad kuuli jo mielikuvituksessaan joukon kiljunnan, pilkan ja räikeän naurun; näki ihmisten kokoontuvan heittämään pilapuheita ja solvauksia tuota kummallista olentoa kohti. Ruoskiminen ei tosin tapahtuisi piiskalla, eikä kohtaisi ruumista, mutta sensijaan sielua, mikä oli tuhat kertaa kamalampaa. Sitte seuraisi retki — ei Golgatalle, vaan poliisiin. Huudot yksin olisivat samat kuin silloinkin: "jos sinä olet Jumalan poika, niin auta itseäsi!"

Siinä sato tuhannestayhdeksästäsadasta vuodesta!

Tuo joukko se ei enään uskonut ihmeisiin. Ja kuitenkin niitä opetettiin sille joka päivä, joka hetki; niille perustettiin uskonnon taivaallinen rakennus; väitettiin maailman tulleen paremmaksi, viisaammaksi, siveellisemmäksi. Vihdoin vedottiin kulttuuriinkin.

Niin, kulttuuriin! Oliko se tehnyt ihmiset onnellisemmiksi?… Kurjia olentoja kulki hänen ohitsensa. Heillä oli kaikilla vain yksi maali: päästä lähimmäisen ohi ja jokunen askel korkeammalle.

Konrad olisi varmaankin vielä hyvän aikaa antanut ajatustensa kehittyä samaan tapaan, jollei hän olisi huomannut, että piti ruveta etsimään taloa, jonne hän aikoi. Hän ei itse asiassa enään ollut kaukana maalistaan. Käännyttyään seuraavasta kulmasta, tuli hän pienelle kadulle, jossa lapsia kerrassaan vilisi; harvoin vain ajettiin siitä rattailla. Ja tuo varmuus houkutteli lapset pois pihamailta. Koko ajopenger oli kuin julkinen leikkikenttä. Nuo nelikerroksiset, samalla värillä sivelletyt, yksitoikkoiset ja ikävät hyyrykasarmit näyttivät suovan suojaa tuhansille pienille olennoille. He telmivät, huusivat, juoksivat ja painiskelivat ikäänkuin oikein nauttiakseen syksyn viimeisestä valonkatseesta, ennenkuin varustautuivat lepäämään talviunessaan kivilaatikkojen sisällä.

Hän seisahtui leveän, siivottoman porttikäytävän eteen. Paljaat, likaiset seinät täydensivät heti talon tekemää vaikutusta; sisäänkäytävällä oli husinhasin joukko kylttejä osoittamassa asujainten mitä erilaisimpia ammatteja. Siinä oli rohkeasti maalattu saapas ja kenkä, joitten vieressä kohoili räikeän valkeiksi maalattuja päällyspaitoja ja kauluksia. Varsinkin pistivät silmiin jättiläiskokoiset sakset, jotka olivat maalatut keskelle paljasta seinää.

Alkoi jo hämärtää, jonkatähden Konradin oli vaikea löytää. Vihdoin kysyi hän pieneltä pojalta, asuiko täällä muuan Jannusch? Lapsilauma ympäröi hänet paikalla ja apua tarjoavia ääniä sinkoili hänen ympärillään.

"Vai Jannuschilaiset? Ne asuvat tuolla toisen pihan perällä, kellarissa"… "Hevostallin takana"… "Oikealla"… "Eihän, kuin vasemmalla! Senkin kana siinä, minä sen paremmin tiedän!"

Keskenkasvanut tyttö tarjoutui viemään häntä. Ensimmäinen piha oli hirvittävän likainen ja huonosti kivitetty. Ei ollut minkäänlaista lyhtyä ja alakerran ikkunasta tunki valo vain pienestä lampusta, joten tarkasti täytyi katsoa eteensä, ettei astuisi vesilätäkköihin, joita oli suuri määrä. Toinen piha oli alamaata. Siellä näytti vieläkin lohduttomammalta; kaksi suurta huonekaluvaunua oli tiellä. Vaivaloisesti Konrad pujottelihe niiden sivutse; siinä hän vallan tarttui likaan, ja jäi hetkeksi hämmästelemään miten ihmiset siitä yleensä saattoivat kulkea. Vasemmalla oli todellakin hevostalli, jonka avonaisesta ovesta tulvi inhoittavaa hajua. Lyhdyn himmeässä valossa seisoi mies kiilloittamassa valjaita ja vihelsi siinä laulua. "Ol' ennen mulla toveri, jonk' ei oo vertaista." Surumielisenä kaikui sävel iltapimeällä. Tukevan hevostallin takana seisoi matala talo, ikäänkuin rakennusmestarin köyhänä kaupanpäällisenä; kellarikerroksen ikkunat olivat syvällä; yhdestä loisti heikko valo.

— Kiitos, lapseni, sanoi Konrad ja astui alas portaita. Niissä oli niin pimeä, että hänen kesken kaikkia piti sytyttää tulitikku, jottei vahingoittaisi itseään. Vasemmalla näytti olevan jonkinlainen pesutupa, sillä päällettäin oli ladottu joukko astioita. Etehinen, joka ei ollut edes kalkittu, teki niin kylmän ja epäterveellisen vaikutuksen, että Konrad ehdottomasti kauhistui. Oikealla oli ovi, jolle sangen epäsäännöllisin piirtein oli kirjoitettu nimi "Jannusch". Nähtävästi oli se asianomaisen oman käden työtä, sillä alkukirjainta koristi suuri kiehkura.

Hän koputti oveen. "Se on auki", kuului heleä lapsenääni, jonka jälkeen hän astui sisään. Asuntoon kuului kaksi huonetta, joista toinen suurempi, toinen pienempi; ensimmäinen oli pimeä, permannolla yksin oli valoviiva, joka tunki kamarin avoimen oven läpi. Liketessään tätä ovea, kuuli hän kovaa kuorsaamista. Nukkuva mahtoi olla täysikasvanut henkilö. Siitä välittämättä astui hän suoraan eteenpäin.

— Hyvää iltaa, lausui hän puoliääneen, sulkien oven sisäpuolelta. — Älä pelkää, lapseni, minä tulen Josefan luota katsomaan, kuinka te voitte. Hän lähettää teille paljon terveisiä.

Nämät sanat lausui hän pienelle tytölle, joka saattoi olla seitsenvuotias, ja joka vanhalla pöydällä, peitetyn ikkunan ääressä krihvelitaululle koetti piirustaa malliksi kirjoitettujen kirjainten mukaan. Kynttilänpätkä oli pistetty pullon suuhun. Tyttö pelästyi, karkasi tuoliltaan ja pakeni huoneen etäisimpään kulmaan. Äänetönnä, suu auki, silmät tuskaa täynnä tähdättyinä Konradiin, pysytteli hän siellä; hänen piti uudestaan häntä rauhoittaa, ennenkuin hän ujosti ojensi hänelle hentoisan, kuihtuneen kätensä. Tuo pieni olento kapeine, läpikuultavine poskineen teki kummallisen vaikutuksen; hänessä oli jotakin pikkuvanhaa, hän näytti rientäneen vuosiensa edelle. Mutta ei kurjuuskaan ollut voinut himmentää hänen piirteittensä hienoutta. Ikäisekseen oli hän tavattoman iso: kasvanut korkeaksi kuin ansarin kukka, joka vähitellen uhkaa menehtyä samalla paikalla. Hänen köyhä pukunsa ilmaisi jonkinlaista puhtautta.

— Kutsunko minä isää? kysyi hän, tultuaan hiukan tutunomaisemmaksi.

— Hänkö se tuolla kuorsaa?

— Niin, hän oli juonut liian paljon ja selviää nyt pohmelostaan.

— Entä molemmat toiset? Tarkoitan velipuolesi?

— August meni etsimään Josefaa ja Anton meni viemään isän takkia panttilaitokseen. Emme ole syöneet mitään sitte kuin tänä aamuna.

— Entä te kolme?

Konrad kääntyi katsomaan molempia pienempiä lapsia, jotka makasivat perällä.

— Minä keitin meille vesisoppaa. Oli vielä vanhaa ruis- ja vehnäleipää.

— Sinäkö keitit? Aivan yksin?

Hänen piti nauraa tuota täysikasvaneen ihmisen totisuutta, jolla tyttö lausui tunnustuksensa, vaikka se häntä niin syvästi liikutti.

— Niin, minä yksin, spriikeittiöllä. Josefa on opettanut. Sitäpaitsi minulla vielä oli jauhoja ja maitoa. Maidon lainasin. Ja jollette sitä kellenkään kerro — hän alensi äkkiä äänensä kuiskaukseksi — niin kerron teille, että minulla vielä oli kaksi sokeripalaakin, joista toinen oikein suuri. Eilen lähtiessään Josefa ne minulle antoi. Kenenkään näkemättä… Noille muille ei sitä saa sanoa. Mutta minä olinkin hyvin piiloittanut ne. Vanhan romun alle. Olisivat kauvan saaneet hakea.

Tyytyväisesti hän itsekseen naurahti. Pieni urostyö näytti tuottavan hänelle suurta huvia.