TOINEN OSA (continued 2)

Konradin vastatessa tapahtui Oskarissa, joka oli istunut vallan kokoonpainuneena, omituinen muutos. Hän nousi ja nosti ylpeästi silmälasit nenälleen.

— Niin, mutta miksei hän tule sisään? Onhan isäni täällä, virkkoi hän kovalla äänellä ja niin tahallisen epäkohteliaasti, että pastori hämmästyneenä kääntyi häneen katsomaan. — Sinä olet mahtanut häntä estää. Muuten sinä tavattoman kauvan annoit meidän istua täällä yksin. Tai ehkä sinua huvitti antaa hänelle minusta tarkka kuvaus. Tietysti vaan kristillisestä rakkaudesta!

Viime sanoille pani hän erityisen painon. Hänen kasvoihinsa tuli sama vastenmielinen ilme kuin silloin, jolloin hän ensi kerran oli kuullut Agatan nimeä mainittavan. Näkyi selvästi, että mustasukkaisuus hänessä raivosi, ajaen veren päähän.

— Ole hyvä, kysy neiti Heidiltä itseltään, vastasi Konrad tyynesti. Hän tahtoi niin kauvan kuin suinkin olla ystävällinen. — Hän kyllä voi sinulle vastata.

Pastori vimmastui.

— Miten sinä käyttäydyt minun läsnäollessani! huusi hän. — Oletko sinä todellakin niin villiytynyt, ettet tiedä sivistyneitten ihmisten tapoja? Luuletko sinä todellakin, että tyttö sinusta, tuollaisesta ihmisretkaleesta, vielä välittää…

— Mutta herra pastori! keskeytti hänet Konrad.

— Antakaa minun olla, herra tohtori, jatkoi vanhus entiseen tapaansa. — Hän on minun poikani, sydämmeni on vuotanut verta hänen tähtensä. Hänen äitinsä täytyy kääntyä haudassaan. Ja minä olen kunnialla harmaantunut, Jumalani käskyjä rikkomatta… Ja eikö minun sinulle, pitkä roikale, ole täytynyt lukea läksyjä, joita sinun koko elämäsi ajan olisi pitänyt muistaa?

Hänen äänensä jymisi huoneessa ja suuttuneena heilutti hän kävelykeppiään, katsellen poikaansa.

— Mutta älkää toki minun läsnäollessani soimatko häntä, kuiskasi hänelle Konrad, joka huomasi, että asia siitä vain pahenisi.

— Tarkoitatte kyllä hyvää, herra tohtori, jatkoi vanhus. — Te puolustatte aina rakkautta — mikä kyllä on kaunista! Mutta löytyy vielä toinenkin kasvatuskeino ja se on väkivalta. Ja sitä täytyy käyttää, kun ei rakkaus enään auta. Kyllä minä monasti olisin pulassa talonpoikieni kanssa, jollen uhkaisi heitä raekuuralla taivaasta.

Kiihkeydessään pudotti hän rasiansa, jotta suurin osa nuuskaa levisi matolle.

— Se vielä puuttui, mutisi hän suuttuneena ja kumartui pelastamaan kallista maustintaan, mikäli mahdollista. Konrad tuli avuksi ja sai paperiliuskan avulla vahingon korvatuksi.

— Sillä sinä et enään mitään voita, huomautti Oskar välinpitämättömästi.

— Mitä sinä uskallat sanoa? ja maalaispastorin kasvot paisuivat tulipunaisiksi; hänen vihansa näytti nousseen ylimmilleen.

— Se sinun olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, silloin, kun annoit minun olla niinkuin tahdoin. Nyt on liian myöhäistä.

Hän otti hattunsa ja likeni, enempää sanomatta, ovea.

— Jää tänne! jymisi pastori ja asettui hänen tielleen. Konrad piti parhaana mennä makuusuojaansa. Bläsel tarttui poikansa käsivarteen ja veti hänet keskelle huonetta; sitte hän katseli ympärilleen ja huomattuaan viereisen huoneen oven olevan kiinni, alkoi hän hiljaisella äänellä, joka muodosti omituisen vastakohdan hänen äskeiselle menettelylleen: — Poika, poika — tätä moitetta en sinulta ansaitse. Sinä olet ollut ainoani ja kaikkeni… sinun tähtesi yksin olen säästänyt… Ehkä oli väärin tehdä sinua siksi mitä minä olen. Mutta äitivainajasi tahtoi; hän oli hyvä, hurskas nainen… Pastori pyyhkäsi oikealla kädellä silmiään ja jatkoi: — Ajattele häntä äläkä enään jätä isääsi… Vielä on aikaa alkaa uutta elämää. Karta tätä synninpesää ja ryhdy johonkin muuhun. Rupea maanviljelijäksi… vapaa luonto tulee sinua virkistämään. Kaiken mitä minulla on panen alttiiksi sinun tähtesi. Oskar, poikani!… Onhan miehellä korkeampikin maali, kuin hullusti ikävöidä naista: se on voima, jolla hän voittaa heikkoutensa. Luota itseesi, niin löydät luottamuksen Jumalaankin. Hän se kerran tulee tuomitsemaan sekä hyvät että pahat tekosi. Mutta mikä sinun on?

Hänen poikansa oli heittäytynyt tuolille ja peittänyt kasvot käsillään. Äkkiä alkoi koko hänen ruumiinsa vavista ja suuret kyyneleet valuivat sormien lomitse. Vanhus kietoi takaapäin käsivartensa hänen ympärilleen, pusersi ylivuotavan tunteen valtaamana hänen päänsä rintaansa vastaan ja suuteli häntä moneen kertaan otsalle. Hänenkin silmänsä olivat kostuneet. Sitte hän huolestuneesti vilkaisi oveen ja virkkoi: — sisällinen ääni sanoo minulle, että minä tänä hetkenä olen saanut sinut takaisin. Sillä, joka saattaa vuodattaa kyyneleitä, hän ei vielä ole paatunut… Olemme yksin — tuossa on rahaa… mene ja hanki itsellesi paikalla vaatteet. Iltapäivällä tapaamme vanhan Balduksen luona. Tie on sinulle valmiiksi raivattu… rakkaudella sinut siellä vastaanotetaan, ei kukaan muistuta entistä elämääsi. Poikani, tulethan…

Konrad palasi takaisin, kun hän huomasi mikä omituinen tyyneys huoneessa vallitsi. Hän tapasi heidät molemmat samassa asennossa. Silloin hän aikoi vetäytyä takaisin, mutta pastori pyysi häntä tulemaan likemmä.

— Kaikki on järjestyksessä, herra tohtori, virkkoi hän iloisesti, vaikkeivät silmät vielä olleet kuivaneet.

— Onnittelen sydämmeni pohjasta… Toivottavasti mekin molemmat sitte olemme niinkuin ennenkin… lausui Konrad, ojentaen kätensä entiselle nuoruutensa ystävälle.

Oskar vaikeni. Hän pisti taskuunsa setelin, jonka vanhus oli pannut pöydälle ja lausui jäähyväiset, isälleen erittäin hellästi, Konradille ystävällisesti, mutta huomattavalla kylmyydellä. Agata, jolle aika oli käynyt pitkäksi ja joka itse tahtoi saada tietoa asiain kulusta, astui juuri porstuaan. Sekä hän että Oskar säpsähtivät ja pysähdyttivät askeleitaan. Agata tahtoi häntä puhutella, lausua hänelle ystävällisen sanan, sillä nähdessään hänen yksin poistuvan, luuli hän isän ja pojan tehneen sovinnon mahdottomaksi, mutta Oskar itse ei antanut hänelle tilaisuutta siihen: hiukan nyökäyttäen päätään astui hän sanatonna, silmät maahan tähdättyinä hänen ohitsensa ja alas portaita. Äkkiä hän seisahtui; Agata saattoi nähdä hänen päänsä ja hartiansa. Hän aavisti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja likeni käsipuita. Mutta silloin näki hän hänen astuvan alas asti ja oven lisahtavan lukkoon hänen jälkeensä. Hän ei ollut edes taakseen katsonut.

Levottomana koputti Agata työhuoneen oveen ja huudahti enoaan. Hänen sydämmensä oli vielä niin täynnä suloisia tunteita, ettei hän uskaltanut astua sisään. Vihdoin piti maalaispastorin väkisin ottaa hänet mukaansa. Kun hän Konradin näki, lensi polttava puna hänen kasvoilleen ja hänen hämmennyksensä väheni vasta sitte, kun hän kuuli asiain kääntyneen parhain päin.

— Me tapaamme siis myöskin tänä iltana, herra tohtori, virkkoi Bläsel, ottaen hattunsa ja keppinsä. — Mutta katsokaappa tyttöstä. Muuten hän on kalpea kuin kermapytty ja nyt hän on kuin ruusu… Sellaista se Berliini tekee!

Onnellisessa mielentilassaan ei hän aavistanut mitään.

— Se on vain heijastus sinun maallisesta kauneudestasi, vastasi Agata hymyillen; hän teki sen säilyttääkseen mielenmalttinsa, mutta tunsi kuinka veri yhä karkasi poskille.

— Hän tarkoittaa jokapäiväistä naamaani, rakas herra tohtori, nauroi pastori. — Tämä puna on jo antanut minulle paljon työtä, mutta minkäs sille mahtaa. Talonpoikiini tekee se mahtavan vaikutuksen, sillä he pitävät minua mahdottomana olemaan kaupunginpappina. Se on pääasia… Hyvästi nuori ystävä. Minä vien paljon mukaani täältä.

He erosivat. Agata tunsi vielä kauvan Konradin sydämmellisen kädenpuristuksen; ainakin mielikuvituksessaan.

Sillaikaa oli Oskar hitaasti astellut torin poikki. Vaikkei hänellä pitkiin aikoihin ollut ollut niin paljon rahaa taskussa, niin hän pysyi aivan välinpitämättömänä; se hämmästytti häntä itseäänkin; mutta minkä sille mahtoi. Odottamaton kohtaus isän kanssa oli häntä syvästi liikuttanut; ja vielä enemmän Agatan näkeminen. Tuhannet muistot olivat äkkiä heränneet hänessä. Kaikki oli tullut niin odottamatta, että hänen ennestään heikot hermonsa kovasti olivat siitä kärsineet.

Tuon tytön kylmyys oli ennen saattanut hänet hulluuden rajoille. Ja nyt hän äkkiä, pitkien aikojen kuluttua hänet kohdatessaan, oli tuntenut pelkkää välinpitämättömyyttä. Vielä silloin, kun hän viereisestä huoneesta oli kuullut hänen äänensä, oli hänessä herännyt hurja halu saada hänet omakseen. Ja sitte kun hän oli päässyt häntä niin likelle, että hän oli saattanut kuulla hänen hengähdyksensä, niin hän kylmänä oli astunut hänen ohitsensa. Oliko hän hävennyt, vai oliko tyttö niin muuttunut, ettei vanha kuva enään ollut vastannut hänen odotustaan? Hän ei tietänyt, enempää kuin hän sitä saattoi selittääkkään itselleen. Sen hän vain tunsi, että hänen sydämmensä, joka muutama minuutti sitte oli lyönyt niin valtavasti, tänä hetkenä sykki aivan levollisesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkä todellisuus oli häntä jäähdyttänyt, niin että kaiho hänet vielä kerran nähdä nyt oli tullut tyydytetyksi. Jos todellakin oli niin, silloin olivat totisesti hänen tähänastiset tuskansa olleet aivan turhat.

Hän oli jo pitämäisillään itseään ihmisenä, joka on tehnyt suuren tyhmyyden. Saattoiko tässä maailmassa todellakin löytyä kääntyminen, jonka herätti se tunnustus että ihminen kokonaista kaksi vuotta oli elänyt narrina? Tänä hetkenä piti hän itseään todellakin enemmän naurun kuin myötätuntoisuuden arvoisena.

Mutta niinhän aina käy, että ihminen muuttuu saatuaan toiveensa täytetyksi, mutta vastakkaiseen suuntaan. Tieto siitä että omistaa haluamansa esineen, tekee välinpitämättömäksi sitä kohtaan. Vielä eilen oli hän toivonut omistavansa muutamia penniä, voidakseen istuutua johonkin kapakkaan; nyt hänellä oli taskussa sata markkaa, mutta vakavana kuin raittiusapostoli, astui hän punasten lyhtyjen ohitse, jotka sekä oikealta että vasemmalta houkutellen häntä viittasivat luokseen.

Tästä ajatustensa filosofisesta kulusta herätti hänet kova ääni:

— Hei, päivää, herra kandidaatti. Mihin matka?

Hauska että teidät tapasin.

Se oli August Jannusch, joka paketti kainalossa seisoi hänen edessään, epäkohteliaasti puhallellen hänen silmiinsä savupilviä sikarista, joka tuntui erittäin hyvältä. Kaksi päivää sitte oli hänet otettu "kaupunginlähetyksen kauppaan". Hänen suuret tuumansa kirkon valloittamisesta olivat siis toteutumaisillaan. Hän oli lähettinä, kantamassa kotiin sikareja, joita vapaaksi päästetyt kuritusvangit valmistivat ja joita kaupunginlähetyksen hyväksi myytiin halvemmasta hinnasta kuin kilpailijat saattoivat. Tämän kaiken hän uskoi Bläselille ja lisäsi vielä siihen, että hän tässä virassa on vain väliaikaisesti, hän panee sentään nyt jo kassaan, ja joutuu tekemisiin monien ylhäisten herrasväkien kanssa.

— Sytyttäkää vaan paikalla pois yksi ja pistäkää loput taskuunne, jutteli hän eteenpäin. — Ne ovat hienoa Manillaa… Me nimittäin kutsumme niitä sillä tavalla!

Hän kertoi sitte, vastausta odottamatta, kuinka halvalla saattoi saada sikaria, kun sisään pakatessa aina jokaisen kimpun keskeltä otti yhden. Tavallisesti ostajat eivät sitä huomanneet.

Kun ei Oskar käyttänyt hyväkseen hänen tarjoustaan, hämmästyi hän suuresti ja vielä enemmän hänen naamansa piteni, kun Oskar käski häntä menemään tiehensä ja olemaan ihmisiä pettämättä.

— Mitä te puhutte? Ajatelkaa toki pyhää Krispinusta, sanoi hän, toinnuttuaan ensimmäisestä hämmästyksestään. — Olettepa te aika elävä!… Kai nyt olette voittanut arpajaisista ja nostatte nokkanne pystyyn, huusi hän hänen jälkeensä niin kovalla äänellä, että ihmiset pysähtyivät. — Mikä kandidaatti te olette… muuten te kyllä polttaisitte sikaria, niinkuin muutkin hurskaat herrat tekevät. No hyvä… kunhan nyt tästä taas toisen kerran maksan oluenne!

Hetken ajan hän siinä seisoi, syvästi loukkaantuneena, ja jatkoi sitte matkaansa.

Tänä hetkenä tunsi Oskar todellakin langenneensa syvälle. Omatunto soimasi häntä ja mieleen johtui asia, jonka pojan sanat olivat herättäneet. Neljännestunnin kuluttua astui hän mestari Kubischin kauppapuodista, taskussaan Valekrispinus, jonka hän kaikenlaisten tekosyitten nojalla, kaksinkertaisesta hinnasta oli ostanut takaisin. Sitte vasta hän meni räätälipuotiin, vaihtamaan vanhoja vaatteitaan uusiin.

Kuudes luku.

Iltapäivällä olivat lapsen hautajaiset. Paitsi Josefaa ja hänen molempia sisaruksiaan ei perheestä ollut läsnä muita kuin vanha Jannusch. Hän oli eräältä ystävältä lainannut vanhanaikaisen silinterihatun, joka hänelle oli aivan liian pieni, ja astunut jalkaisin koko pitkän matkan hautausmaalle. Molemmat tytöt ja poika olivat ajaneet ruumisvaunuissa. Velipuolet eivät olleet näyttäytyneet; vanhus kertoi, että Augustin koko päivän täytyi olla kaupungilla; Pikulla taas ei ollut vaatteita; siitä hän ei maininnut mitään, että hänen vanhin poikansa oli edustamassa perhettä kirkkoraadille. Hän teki sen erityisistä syistä; jo senkintähden, että August tulevaisuudessa aikoi perustaa sikarikaupan, josta hän jo edeltäkäsin uneksi.

Konrad oli siitä hyvin iloissaan, sillä hän ei todellakaan uskonut kummankaan lupaavan nuorukaisen osaavan surra, enempää kuin hän sitä uskoi vanhuksestakaan; mutta eihän hän voinut estää hänen tuloaan. Ensin hän oli aikonut istuutua lasten kanssa samoihin vaunuihin, mutta viime hetkessä otti hän sentään eri ajurin itselleen ja ajoi heidän jälessään. Hän teki sen kahdesta eri syystä: ensinnäkin siksi, ettei ruumissaatto näyttäisi niin köyhältä ja toiseksi siksi, ettei hän tahtonut istua Josefan vieressä tai vastapäätä häntä. Häntä johti selittämätön pakko, jota vastaan hän turhaan taisteli. Hän pelkäsi Josefan katsetta, mutta ei sitä, joka ennen niin kummallisesti oli häntä seurannut, vaan toista, joka häneen vaikutti mahtavasti ja josta hän luuli näkevänsä veljensä silmäyksen. Tänään oli hän ensi kerran huomannut tuon yhtäläisyyden, ja se ajatus, että hän ehkä todellakin oli Juliuksen lapsi, seurasi häntä koko matkan hautausmaalle asti. Hän painautui selkänojaa vastaan ja mietti, mitä Julius tekisi, jos todellakin niin olisi ja hän jonakin kauniina päivänä saisi siitä tiedon. Mutta ehkä hän sen jo aavisti, ehkä juuri sentähden oli ottanut onnettoman lapsen taloonsa.

Konrad luuli huomanneensa suuren muutoksen tapahtuneen veljensä luonteessa: hän oli käynyt lempeämmäksi samalla kuin painava vaiteliaisuus näytti häntä vaivaavan; se todisti sisällistä taistelua. Ehkä se oli parempi minuus, joka vähitellen nousi voittamaan itsekkäisyyttä. Konrad tunsi nyt olevansa valmis osoittamaan hänelle jonkinlaista myötätuntoisuutta.

Paluumatkalla tapasi hän sattumalta Juliuksen. Komeat maahanpaniaiset, joitten kunniaksi pastori oli valmistanut erinomaisen puheensa, olivat koonneet suuren ihmisjoukon hautausmaalle. Oikeastaan se oli soitto, joka oli houkutellut sekä nuoret että vanhat paikalle. Juhlallisuus oli loppunut ja surevat riensivät uteliaitten kanssa kadulle. Tämä hautausmaa oli hyvin vanha; se sijaitsi aivan Berliinin aluskunnan vieressä. Juuri kun pastori oli nousemaisillaan vaunuihinsa, huomasi hän veljensä ja rupesi viittaamaan häntä luokseen, ajaakseen yhdessä hänen kanssaan. Ja koska ajoneuvot seisahtuivat aivan rinnakkain, astui Konrad pois ja istuutui Juliuksen viereen.

— No, kuinka oli? kysyi hän, kun vaunut olivat lähteneet liikkeelle. — Miestä mahdettiin hyvin rakastaa… ainakin hautaussaatosta päättäen. Toivottavasti eivät kaikki olleet sukulaisia, joitten silmiin ilo perinnön saamisesta oli heruttanut kyyneleitä. Hänhän kuuluu jättäneen paljon jälkeensä.

Pastori ei heti vastannut. Hän oli vilpittömästi ilostunut tavatessaan veljensä ja vielä enemmän iloitsi hän siitä, että tämä köyhälle kansan lapselle oli osoittanut viimeisen palveluksen. Mutta sitäpaitsi liikkui hänen mielessään tänä hetkenä toinenkin ajatus: tieto siitä, että hän vainajan haudalla oli puhunut sisintä vakuutustaan vastaan. Konradin sanat olivat taaskin sen herättäneet. Hän ei voinut kärsiä niiden ivaa, ja kuitenkin hän tunsi, että ne olivat todet. Hetkisen hän äänetönnä katseli ulos vaunun ikkunasta. Sitte hän omia ajatuksia tukahduttaakseen tai estääkseen niitä arvaamasta, itsetietoisesti virkkoi:

— Sen mukaan mitä minä näin, olivat he minuun hyvin tyytyväiset. He itkivät kovasti ja se vahvistaa edellytystäni, että osasin oikeaan. Luulen jo kerran selittäneeni sinulle, mikä mielipiteeni on tässä suhteessa… Entä kävikö sinun toimituksesi hyvin?

— Kiitos kysymästäsi. Siellä oli enimmäkseen lapsia… siitä talosta missä Jannuschilaiset asuvat, mutta sitä puhtaammat ja vastaanottavammat olivat heidän sielunsa. Sitäpaitsi ei ollut musiikkia, joka tavallisesti on niin huonoa että se voi kuolleetkin herättää. Paras kaikesta oli, etteivät surevat poikenneet ensi kapakkaan huoliaan huuhtomaan, niinkuin tätä jaloa tapaa tavallisesti nimitetään.

— Syntyi hetken hiljaisuus; sitte Julius äkkiä kysyi:

— Oliko Josefa siellä?

Ensi kerran kutsui hän veljensä kuullen häntä nimeltä; muuten kutsui hän häntä vain "tytöksi". Konrad tarkasti häntä pitkään, voidakseen hänen katseestaan päättää jotakin; mutta se oli kylmä ja välinpitämätön niinkuin ennenkin. Hän kertoi sitte saatosta ja aikoi juuri tehdä kysymyksen, kun Julius hänet ehkäisi.

— Niin, vanhin poika on nyt saanut paikan kaupunginlähetyksessä… minun välitykselläni… Hän on muuten herännyt poika, ja tekee erinomaisen hyvän vaikutuksen. Hovisaarnaaja Bock on ottanut hänet siipiensä suojaan. Tänään aamupäivällä kävi isäukkokin luonani. Koetanpa tehdä jotakin hänen hyväkseen.

Ensin Konrad hämmästyi, mutta sitte hän joutui niin iloiseen mielentilaan, että sitä oli oikein vaikea vastustaa. Se arvokkaisuus, jolla Julius puolusti isää ja poikaa, vähintäkään aavistamatta mitä väkeä he itse asiassa olivat, huvitti häntä niin, että hän oli purskahtamaisillaan nauruun. Mutta ohikulkijain tähden, jotka tietysti eivät voineet ajatella papillisessa puvussa olevaa pastoria muuta kuin vakavana, oli hän sitä tekemättä.

— Sinua siis tarkoitettiin — pässinpäällä, oli hän lisäämäisillään, mutta nielasi ajoissa viime sanan.

— Mitä sinä sanot? kysyi Julius, joka ei oikein ollut kuullut, vaunut kun jyrisivät huonolla kivityksellä.

— Hän kertoi minulle siitä, lausui Konrad kiireesti. Hän aikoi vielä jatkaa samaa keskustelua, mutta jätti sen ja vaipui ajatuksiin, koskei Juliuskaan näyttänyt olevan puhetuulella. Hänelle selveni monta asiaa, joita ei hän tähän asti ollut voinut selittää. Siitä ei ollut epäilystä, että Bock oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja August Jannuschilta urkkinut kaikellaisia tietoja, saadakseen lisää aineksia häntä vastaan. Silloin Bock totisesti oli saanut käsiinsä oikean miehen. Vihdoin ei Konrad voinut pidättyä.

— Vanha Jannusch ja hänen poikansa ovat yhtä suuria laiskureita kuin pettäjiä, alkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

— Miten sinä sen voit todistaa? kysyi pastori, joka ei voinut salata hämmästystään.

Konrad antoi muutamia viittauksia, joista ei Julius juuri näyttänyt ilostuvan. Hän suututteli jo sitä, että hän mahdollisesti Bockille oli suosittanut kelvottoman ihmisen. Sentähden hän suuttuneena katkaisi keskustelun ja huomautti, että ihminen joskus voi erehtyä; pääasia olisi, miten August Jannusch käyttäytyisi; eihän Konrad sitäpaitsi saattanut tietää eikö hän ehkä vielä pahemmin ollut erehtynyt Josefan suhteen. Ne olivat muuten vain tyhjiä lauseita.

Viime sanoja ei Konrad täysin käsittänyt. Hän rupesi ajattelemaan että hänen veljensä niillä ehkä oli tarkoittanut jotakin erityistä. Samassa Julius pitkän vaitiolon jälkeen alkoi puhua oikeauskoisessa sanomalehdessä olleesta kirjoituksesta. Se oli hänen äänenkannattajansa ja hän sen tilaaja. Konrad oli jo odottanut tätä. Hän kysyi, eikö Julius ajatellut niinkuin hänkin, että kirjoitus oli syntynyt Bockin toimesta. Pastori kohautti olkapäitään; varmaa vastausta hän ei voinut antaa. Mutta eihän se olisi ollut kummallista, jos niin olisi ollut.

— Jokaisella puolueella on oma mielipiteensä siitä, mikä on kansalle parhaaksi, jatkoi hän. — Ja sanoinhan minä sinulle heti, että vielä saisit pelätä Bockia. Hänen vaikutuksensa ulottuu aina korkeimpiin piireihin.

Vaunut seisahtuivat Juliuksen asunnolle.

— Sinun sijassasi en ottaisi vastaan vaalia, vaan kieltäytyisin vapaaehtoisesti. Ainahan sitä jonkun syyn löytää. Näkemiin asti.

Hän ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja nousi, astuakseen alas vaunuista.

— Oikeinko sen sanot täydellä todella? kysyi Konrad, joka, vaikka hän tiesikin heidän mielipiteensä vastaisiksi, ei tänä hetkenä voinut pitää veljensä sanoja järkevinä.

— Tietysti, vastasi Julius, joka jo seisoi kadulla. Sitte hän vielä kerran pisti päänsä sisään vaunujen ovesta ja kysyi: — kai Josefa jo tänään tulee meille?

Koska Konrad vain päätään nyökäyttämällä vastasi siihen, heitti pastori oven kiinni, antoi kuskille juomarahaa ja käski häntä ajamaan eteenpäin.

Pastori oli viipynyt monta tuntia poissa kotoa. Tätä aikaa oli Klaudina käyttänyt hyväkseen ja toimittanut muutamia asioita. Erittäin hyvä oli myöskin, ettei Josefa ollut kotona. Ennen lähtöään oli Klaudina kieltänyt Liinaa puhumasta mitään ja huomauttanut, että hän muka aikoi valmistaa odottamattoman ilon, jota ei talon isännän edeltäpäin pitänyt saada tietää. Siinä suhteessa oli Julius tavattoman utelias, eikä hän todellakaan tietänyt, mitä selityksiä hänen olisikaan täytynyt käyttää. Tiesihän hän, etteivät kuolleet äkkiä rupea elämään, mutta joku sattuma olisi sentään voinut tuoda pastorin välillä kotiin.

Ensi työkseen läksi Klaudina sen tytön luo, joka ennen Liinaa kauvan aikaa oli palvellut pastorilla. Matkalla oli hän ostanut leivoksia ja muutamia pieniä kapineita lapsia varten, koska hän tiesi niitä olevan. Päästyään matkansa määrään, erääseen maitokauppaan, oli pieni, pyöreähkö nainen suurimmalla ystävällisyydellä ottanut hänet vastaan ja istuttanut hänet kunniapaikalle, kammarin sohvaan. Pikku rouva oli vallan riemuissaan eikä kulunut aikaakaan, ennenkuin pääasia jo alkoi selvitä. Se tapahtui ikäänkuin leikinteolla; kansannaisena ei rouva ymmärtänyt epäillä, vaan iloitsi suuresti siitä, että häntä muistettiin. (Klaudina oli tuonut pastorilta paljon terveisiä ja viitannut siihen, että tämä jo kauvan oli kehoittanut häntä käymään täällä.) Rouvan sydän heltyi ja samalla hänen kielensä. Tosin siinä lausuttiin asioita, jotka eivät juuri olisi miellyttäneet pastorin korvaa. Mutta sitähän Klaudina oli tarkoittanutkin.

— Miksen minä muistaisi Barbara Sinaa, oli puhelias nainen sanonut. — Hänhän kävi talossa yhtämittaa kuuden vuoden aikana ja kuului aika tavalla pettäneen pastoria. Sillä myöhemmin tuli ilmi, että hän oli juutalainen. Kukaan ei voinut sitä nähdä hänen ulkomuodostaan, mutta luulen minä sentään, että pastori sen tiesi… Näin minä hänen pienen tyttönsäkin, niin se oli kaunis kuin kuva. Ja kun se oppi kävelemään, niin se tuli mukaan ja oli kyökissä. Lapsen isästä puhuttiin kaikenlaista, sillä Barbara ei ollut naimisissa, vaikka hän sanoi olevansa; hän luuli muka siten paremmin saavansa paikkoja. En minä tahtoisi pahaa puhua, mutta meidän pastoriammekin epäiltiin. Ajatelkaa: pappia!… Kristitty se ainakin oli mahtanut olla. Kerran luultiin hänen varastaneen, kaksi viikkoa hän oli poissa talosta. Silloin kävi pastori itse noutamassa hänet takaisin, sillä siivotessa olikin kadonnut seteliraha löytynyt… Kummallista oli, että hän sitte äkkiä perusti pienen ramukaupan ja meni naimisiin kristityn työmiehen kanssa. Kummallakaan heistä ei ollut mitään. Huhuttiin, että herra pastori… Mutta se oli varmaankin vain kristillistä rakkautta…

Klaudina lahjoitti sitte rahan jokaisen lapsen säästölaatikkoon ja lausui jäähyväiset, luvaten pian tulla takaisin. Nyt hän ymmärsi, minkätähden Josefa heti oli löytänyt tien kyökkiin.

Sieltä suuntasi hän kulkunsa Bockin luo. Hovisaarnaaja hämmästyi suuresti, kun hän äkkiä näki hänen astuvan eteensä. Ensin luuli hän hänen tulleen pastorin asialle, mutta sai pian tarpeelliset selitykset.

Tietysti ei puhuttu muusta kuin Konradista. Tämä retki oli Klaudinalle ollut aika vaikea, mutta hänen pirullinen halunsa herättää riitaa ja loppuun saakka jatkaa alotettua työtä, oli vihdoin hajoittanut kaikki arvelut. Hänellä ei enään ollut jälellä kuin vähän aikaa, joten hänen aivan lyhyesti oli täytynyt toimittaa asiansa; mutta siitä huolimatta oli Bock hänen lähtiessään painanut hänen kättään ja luvannut ankarinta vaitioloa. Sen kautta oli hän saanut varman vakuutuksen siitä, että hän asteli kirkon ja oman onnellisuutensa tietä.

Juliuksen tullessa kotiin, meni hän niinkuin tavallisesti hänen mukaansa työhuoneeseen, auttaakseen häntä riisumaan yltään papinpukua. Sitä tehdessään katsahti hän kelloa: pastori oli viipynyt poissa tasan neljä tuntia. Ei mistään olisi voinut huomata Klaudinan olleen kaupungilla, mutta hän huomasi paikalla, että Julius oli huonolla tuulella. Sentähden piti hän velvollisuutenaan kohdella häntä niin rakastettavasti kuin suinkin. Kummallista oli, ettei hänen ulkomuotonsa vastannut hänen käytöstään; hän kysyi, niinkuin tavallisesti, oliko jotakin tapahtunut sekä sanoi tahtovansa kahvia ja jatkoi sitte samassa:

— Meidän taitaa täytyä auttaa Josefan sisaruksia jollakin tavalla… Se johtui tiellä mieleeni. Vanhus ja hänen poikansa eivät näy kelpaavan mihinkään. Ainakin olen kuullut heistä asioita, jotka asettavat huonoon valoon koko joukon.

— Mitä sinä puhut! Sitäpä ei olisi heistä uskonut, huudahti Klaudina, laskeutuen maahan ja pannen hänen jalkaansa tohvelit. Hänen oli nimittäin vaikea itse saada ne ylleen ja hänen mielensä kävi sitä iloisemmaksi, jota mukavampi hänen oli olla.

— Niin, kristillistä rakkautta pitäisi muutamissa tilaisuuksissa käyttää suurella säästäväisyydellä, virkkoi hän taaskin. Vaikkei hän olisi tahtonut myöntää veljensä olevan oikeassa, niin hän, vastoin tahtoaankin, oli luottamaisillaan hänen sanoihinsa. — Sinä voit joskus käydä heitä katsomassa, jatkoi hän. — Tai ehkä he tulevat tänne… Puhutaan sitte siitä tarkemmin.

Klaudinaa kummastutti suuresti tämä äkkiä herännyt huolenpito. Hän ei sentään millään tavalla sitä näyttänyt. Mutta nuolen nopeudella lensi hänen päähänsä ajatus, että hän ehkä alusta asti oli tietänyt, että Josefa oli hänen lapsensa, ja että hän nyt vain kourin kynsin pyrki sitä salaamaan maailmalta. Klaudina ei milloinkaan ollut tuntenut sellaista tyydytystä kuin tänä hetkenä ja oikein hänen oli vaikea näyttää tyyneltä. Hänen salaisuutensa oli kuin harvinainen myrkky, jota pitää säilyttää piilossa, jotta se sitte vaikuttaisi oikein kamalalla voimalla. Vastaiseksi päätti hän jättää asian sikseen, vaikka tosin saattoi olla hyvä joskus koetellakin pastoria.

— Sepä oikein hauska, lausui hän lempeästi ja ystävällisellä äänellä. — Minusta on tavattoman hyvä, että niin pidät huolta pienokaisista… Entä Josefa, tuleeko hän jäämään meille sen jälkeenkin kun hän on kastettu? lisäsi hän hitaasti ja koetti syrjästä tarkastaa hänen kasvojaan.

— Miksi sinä sitte sitä kysyt? sanoi Julius, avatessaan muutamaa kirjettä pöydän ääressä.

— Odota hetkinen, virkkoi Klaudina, otti hänen saappaansa ja virkapukunsa ja katosi. Muutaman minuutin kuluttua palasi hän takaisin ja toi kahvia.

— Palataksemme takaisin asiaan, alkoi hän sitte, — niin tyttö oikeastaan pitäisi lähettää Siloahiin [langenneitten lasten koti Pankovassa likellä Berliiniä]… Hän oli odottanut, että hänen sanansa tekisivät suuren vaikutuksen, mutta kääntymättä tai edes katsettaan kohottamatta leikkasi pastori auki kotelon, joka oli hänen kädessään, ja avasi tyynesti kirjeen.

— Tyhmyyksiä, virkkoi hän kirjeensä äärestä. — Lapsi näyttää yhtä hyvältä ja viattomalta kuin tuhannet muut lapset, jotka kauneissa puvuissa äitiensä rinnalla astelevat katuja. Siihen ei tarvita suurtakaan ihmistuntemista; sen huomaa heti ensi katseelta. Ei pidä köyhistä ja kurjista heti paikalla uskoa pahinta… Mutta mikä sinut panee ajattelemaan juuri sitä?

Hän laski kirjeen kädestään, nousi ja astui sohvapöydän ääreen, seisoalta kaataakseen itselleen kahvia.

— No, no — eihän se niin kummallista olisi… sellaisessa kaupungissa kuin Berliini; tyttöhän on noita olentoja, jotka isättöminä saavat elää koko elämänsä. Äidin hairahdus kantaa tavallisesti aikaiseen hedelmiä. Hän seisoi aivan likellä pastoria ja tarkasti häntä taaskin terävin katsein; mutta tälläkään kertaa ei hänessä saattanut huomata mitään erityistä. Sen hän näki, että hän kerran pisti kätensä ottamaan sokeria, vaikka hän juuri oli maustanut kahvinsa; mutta se saattoi olla hajamielisyyttäkin.

— Niin no, tapahtuuhan sellaista. Oppineet nimittävät sitä perinnöllisyydeksi… Mutta vain erityisissä tapauksissa, lisäsi hän, hörpättyään muutamia kulauksia.

— Mutta jos se nyt tässä tapauksessa olisi totta, jos minä sinulle sanoisin, että se on varma…

— Niin sitä kuitenkin epäilisin.

— Ja millä oikeudella?

— Uskoni sanoo sen minulle. Lopettakaamme tämä keskustelu.

Hän sanoi sen niin varmasti ja käskevästi ja niin vieraalla äänellä, ettei Klaudina uskaltanut ruveta kyselemään enempää. Tänä hetkenä hän todellakin herätti hänessä kunnioitusta; mutta samalla hän ymmärsi, että Josefa polveutui pastorista; sillä hänen sanansa eivät olleet tyhjää puhetta: isän vakuutus oli niissä noussut lastaan puolustamaan. Jollei Klaudina olisi ollut nainenkaan, niin hänen paikalla olisi täytynyt se ymmärtää ja käsittää. Pastori seisoi suorana; kupin hän oli laskenut tarjottimelle. Hän kääntyi Klaudinaan päin, katseli häneen vakavana ja varmasti ja lausui:

— Toistan sen vieläkin: uskoni. Ymmärrätkö?… Jätä minut nyt yksin.

Niin kirkkaina ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt hänen kasvojaan. Silmät loistivat, poskilla, jotka tavallisesti olivat verettömät, viipyi hieno, punertava hohto; hän näytti ikäänkuin nuorentuneen. Klaudina katseli häntä hämmästyneenä. Äkkiä hän hänen piirteissään huomasi jotakin, jota ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt: niissä oli jotakin, joka kummallisesti muistutti erästä ilmettä, joka tuontuostakin näyttäytyi Josefan kasvoilla; sieramet laajenivat samalla tavalla, huulet värähtelivät samalla tavalla; molemmilla oli sama suuri katse. Pastorin käyrä selkäkin näytti tällä hetkellä oienneen; nuorteana ja notkeana yleni hänen vartalonsa. Mutta kiivas verenkierto oli matkaansaattanut muutoksen; sitä ei kestänyt kauvan; seuraavassa hetkessä hän jo oli vanha ukko, joka vanhan tapansa mukaan hitaasti istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, vitkastellen ojensi jalkansa suoraksi ja suurella varovaisuudella teki kaikki, mitä teki.

Klaudina ei tahtonut lähteä ennenkuin hän oli saanut edes jonkinlaista tyydytystä; sillä hän oli hänelle tällä kertaa enemmän suuttunut kuin hän häntä pelkäsi. Hänen vakuutuksensa mukaan tämä oli vain moraalinen puuska, joka pian asettuisi.

— Uskosi on kaunis todiste mielesi jaloudesta; minä nyt en mistään hinnasta tahtoisi ryöstää sitä sinulta, alkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. — En minä tarkoittanut kuin hyvää — tämän talon kunniaa, jonka palveluksessa olen… Oletko lukenut, mitä kirjoitetaan veljestäsi? virkkoi hän äkkiä. — Joko saan ottaa pois kahvivehkeet?… Julius nyökäytti siihen päätään ja Klaudina jatkoi: — minusta se on ikävää jo sinun nimesi tähden. Mutta jos oikein ajattelee asiaa…

— Älä sinä huolehdi veljeni puolesta… Mene nyt, puuttui Julius ärtyisästi puheeseen.

Nyt Klaudina todellakin hämmästyi, sillä hän oli juuri toivonut sillä tavalla palauttavansa Juliuksen hyvän tuulen; ja sensijaan hänelle selvästi osoitettiin, että pastorin mielipiteet tässäkin suhteessa olivat muuttuneet. Hän ei enään sanonut mitään, mutta ovea kohti astuessa, saattoi selvästi lukea vastauksen hänen kasvoistaan.

Kun Josefa tunnin kuluttua saapui kotiin, otti Klaudina hänet ystävällisesti vastaan ja antoi hänelle kahvia ja kakkua, niinkuin oli luvattu, jos hän pian palaisi. Uutta surupukuaankin hän vielä sai pitää yllään. Hänelle oli todellakin ostettu sellainen, jotakin halpaa kangasta. Sitte Klaudina, niinkuin tavallisesti tähän aikaan, vei hänet huoneeseensa opettaakseen häntä.

Seuraavan viikon alussa piti kastamisen tapahtua kirkossa vastapäätä. Julius oli itse päättänyt suorittaa toimituksen. Aamupäivällä oli Jannusch antanut aikomukselle isällisen siunauksensa, tietysti sillä hiljasella edellytyksellä, että kirkko ymmärtäisi antaa tarpeellista arvoa tälle, hänen käsityksensä mukaan, erinomaiselle jalomielisyydelle, ja pitää huolta hänen, isänkin, ruumiillisesta toimeentulosta: sielun tilasta välitti hän vähemmin. Hänelle oli vallan yhdentekevää, minkäuskoinen hänen tytärpuolensa oli. Pääasia oli kirkon voittaminen.

Augustin tulevaisuus oli turvattu; nyt täytyi vain hankkia hänelle itselleen ja Antonille yhtä hyvä ja helppo toimeentulo. Hän oli jo ajatellut, että "paha poika" olisi pitänyt toimittaa yhteen niistä kahdeksasta kulkevasta kööristä, jotka kiertelevät Berliinin ristiin rastiin ja pihoissa laulavat kokoon rahaa kaupunginlähetykselle; mutta hän pelkäsi, ettei Anton osaisi pysyä kurissa, sillä Pikku oli hyvin kateellinen muitten etuoikeuksille ja tuppasi kovasti tappelemaan. Itse ajatteli ukko Jannusch jotakin johtajantointa, jossa hän arvokkaasti saattaisi edustaa kirkkoa. Mieluinten hän olisi ruvennut toimittamaan hurskaan kaupunginmatkustajan virkaa. Silloin hän olisi saanut haeskella kastamattomia lapsia ja vihkimättömiä aviopareja, pakoittaakseen heitä taipumaan kirkollisten tapojen alle.

Miten korkea tehtävä hänellä silloin olisi ollut ja miten arvokkaasti hän olisi koettanut kantaa mustaa pukua valkeine kaulaliinoineen! Silloin hänen puhelahjansa olisivat paisuneet, mieltä täristyttävin sanoin hän olisi paljastanut tämän kaupungin syntisyyden. Ja virkatoimien lomassa olisi silloin tällöin ilmestynyt hetkinen, jolloin olisi voinut pistäytyä kapakan ystävälliseen kulmaan, vaipumaan mietteisiin oman sielunsa tilasta.

Josefa oli Klaudinan mielestä suuresti edistynyt siitä kuin he alkoivat lukea. Edistys ilmaantui pääasiallisesti siinä, että tarkkaavainen oppilas virheettömästi osasi kaikki ulkoläksyt ja väsymättömyydellä koetti osoittaa kuuliaisuutta ja täyttää kaikki käskijättärensä toiveet. Hän istui puoliyöhön asti siinä huoneessa, jossa hänen vuoteensa seisoi, pienen lampun ääressä syventymässä katkismuksen henkeen. Kaikki tuntui hänestä niin uudelta ja käsittämättömältä, että hän kyllä sanoja lukiessaan oppi ne ulkoa, mutta sisältöä ymmärtämättä. Sitä ei hän itse asiassa pyytänytkään. Lapsellinen kunnianhimo tahtoi vain näyttää, että hän osasi olla kiitollinen: hän tahtoi illalla, painaessaan väsyneen päänsä tyynylle, tuntea, että hän oli täyttänyt velvollisuutensa, josta seuraavana päivänä saattoi odottaa kiitosta.

Henkinen väsymys, joka oli ruumiillista paljon suurempi, uuvutti hänet vihdoin uneen, mutta unessa alkoi jälkivaikutus, ja kaikki mitä hän päivällä oli oppinut, hyöri ja pyöri hänen mielessään. Pää raskaana kuin lyijy hän heräsi, yön kummitusten yhä ajaessa takaa. Koko päivän hän sitte koneentapaisesti teki työtä, edellisen illan vaikutusten huumaamana. Ja häärätessään pienissä askareissaan vaivasi hän muistoaan ja pakoitti ajatuksiaan aina samaiseen läksyyn, joka oli annettu hänelle opittavaksi. Hän sopersi ja puheli puoliääneen itsekseen, niin että Liina kyökissä kummastuneena kääntyi katselemaan häneen tai tuontuostakin naurahti ja virkkoi: "kun eivät vielä tekisi häntä hulluksi". Hänen henkiset voimansa eivät riittäneet niihin tehtäviin, joita hänelle annettiin. Jo muutamien päivien kuluttua kävi hän kummallisen hajamieliseksi. Se oli seuraus yksinomaan siitä taivaallisten hurskaiden asiain sekasotkusta, jota keinotekoisesti tyrkytettiin hänen päähänsä.

Koko hänen aikaisempi kasvatuksensa, vapaa, kahleeton elämä, jota hän oli viettänyt, vastustivat nykyisiä uskonnollisia vaikutuksia, ja kuitenkaan ei hän päässyt niistä vapautumaan. Oli ikäänkuin opiumihuume vähitellen olisi juovuttanut hänet ja saattanut hänen olentonsa tahdottomuuden tilaan. Raamatunlauseet, virret ja uskontunnustukset tuottivat hänelle sitäpaitsi tavattoman paljon työtä, sillä oppiminen oli hänelle vaikeaa, koskei hänellä ollut laisinkaan myötäsyntynyttä taipumusta noihin asioihin: äidin veri ja uskonto olivat perintönä kulkeneet lapseen. Ainoina yllykkeinä olivat pelko ja se luulo, että jos hän on kristitty, niin sekä hänen että sisarusten käy paremmin.

Ensinnäkin antoi Klaudina hänen kertoa, miten hautajaisissa oli ollut ja minkä vaikutuksen Konradin puhe oli tehnyt.

— Vai puhui hän kauniisti… Ja katseli välillä sinuun?

— Kyllä, jopa useinkin ja silloin hänen sanansa aina niin koskivat minuun, että minun taas uudestaan piti ruveta itkemään, vastasi Josefa, asettaen kätensä ristiin pöydälle, niinkuin oli käsketty.

— Hyvä. Mutta tiedäthän sinä, että hän vaan teeskentelee eikä oikeastaan ole ensinkään kristillismielinen. Pian tulee olemaan niin, ettei hän enään kuulukkaan kirkkoon.

— Niin, minä tiedän sen. Te olette jo usein kertonut sen minulle, neiti Schaff. Kaikki, jotka siellä olivat, sanoivat etteivät he pitkiin aikoihin olleet kuulleet niin kauniisti puhuttavan haudalla. Hän sanoi, että Herra Jesus niin rakastaa lapsia ja että hän aina on ollut köyhien ystävä.

Klaudina ei voinut panna siihen mitään vastalausetta, vaan sanoi kiireesti:

— No, ja sinä katselit häneen yhtä usein, eikö niin?… Mitä sinä silloin ajattelit?… Katso minua silmiin ja mieti mikä asia se on, joka sinun pitää teroittaa mieleesi…

Hänen silmänsä tuijottivat läpitunkevalla katseella tytön kasvoihin.

— Se, että hän huoneessaan minua suuteli. Olihan se niin?

— Hyvä on, että pysyt totuudessa… No, saneleppa sitte läksysi… Ensinnä siis: mikä kaste on?

Josefa rupesi sujuvasti ja kiireellä latelemaan ensi lauseita. Niissä ei ollut korkoja eikä äänen painoja, mutta hän ei jättänyt pois sanaakaan. Kädet olivat yhä ristissä pöydällä, silmät kääntyivät vuorotellen oikealle, vuorotellen vasemmalle, huulet sopottelivat lakkaamatta. Hän teki siinä omituisen vaikutuksen. Puute, köyhyys, suru ja valvotut yöt olivat kyllä ennenkin häntä kalventaneet, mutta vielä kalpeammalta näytti hän nyt mustassa puvussaan. Hän leperteli läksyään melkein yhtä välinpitämättömästi kuin henkisesti takapajulle jäänyt lapsi, jonka oppiminen kuulijassa herättää yhtä paljon sääliä, kuin se loukkaa hänen korvaansa.

Käsivarret ristissä kuunteli Klaudina, kunnes hän oli lopettanut.

— Sinä osasit hyvin, virkkoi hän sitte. — Huomisillaksi saat läksyksi viidennen pääkappaleen. Ja sitte saat virren… Ehkä sinua huvittaa kuulla, että sisaristasi myöskin pidetään huolta. Herra pastori tahtoo niin… Nimittäin sillä ehdolla, ettet sinä taas rupea itsepintaiseksi, lisäsi hän kiireesti, kun Josefalta samassa oli päässyt ilonhuudahdus. — Siis vieläkin kerran, alkoi hän hetkisen kuluttua: — huomaa, mitä sinulle eilen sanoin: jos sinut kutsutaan tuonne sisään ja siellä on paljon väkeä, muitten muassa myöskin tohtori Baldus; ja jos herra hovisaarnaaja — se on se herra, joka samana iltana kuin tulit taloon, kysyi, oletko käynyt kirkossa — jos tämä herra siis tarttuu käteesi ja kysyy: kuka niistä, jotka ovat tässä huoneessa, on tehnyt sinulle pahaa… Mitä sinun silloin tulee vastata?

Josefa ei sinä hetkenä edes katsonut Klaudinaan. Hänen silmänsä harhailivat pitkin huonetta, ikäänkuin apua anoen. Hän koetti ikäänkuin voimien ponnistuksella johdattaa mieleensä jotakin, joka oli unohtunut.

— No… sepä kestää. Jos sinä taas lankeat entisiin tapoihisi, niin pikku siskojen täytyy nähdä nälkää kotona. Senkötähden olet oppinut ulkoa pyhät sakramentit, ettet edes tietäisi, että kiitollisuus on kristityn velvollisuus? Sano, ketä sinun silloin pitää osoittaa?

— Herra tohtori Baldusta, vastasi tyttö viivytellen.

— Entä mitä sinun samalla pitää sanoa?

— Hän.

— Niin, se on oikein. Suokoon Jumala, ettet tuottaisi häpeää tälle talolle. Sitte saat anteeksi kaikki omat syntisi, ja äiti-vainajasikin synnit tulevat anteeksi annetuiksi. Mutta sitä sinun ei tarvitse itkeä…

Josefa itki todellakin; äitiä muistaessa herui hänen silmiinsä kyyneleitä, jotka tänä päivänä olivat tavallista kuumemmat. Kaikki hänen aivojaan kiduttavat luvut ja läksyt olivat synnyttäneet häneen kiusallisen tunteen, joka kyynelten mukana suli lieventäväksi tuskaksi. Silmät vielä kosteina otti hän kirjan, suuteli Klaudinan kättä, niinkuin oli käsketty ja läksi huoneeseensa.

Pastori tuli samassa käytävään mennäkseen kyökkiin. Hän näki Josefan, vaikkei tyttö huomannut häntä, ja seisahtui. Pelkäsikö hän menneisyyden varjoja, aikoiko hän väistyä niiden tieltä, vai eikö hän enään uskaltanut katsoa lasta silmiin, sitte kun hänen rinnassaan oli liikahtanut tuo ensi tunne? Äkkiä hän kääntyi takaisin ja meni sinne, mistä oli tullutkin.

Seitsemäs luku.

Samaan aikaan huomasi Konrad, että hänen persoonansa oli tullut julkisen taistelun — jossa tosin taisteltiin yksin henkisillä aseilla — keskipisteeksi. Useimmat lehdet olivat painattaneet tuon häntä vastaan tähdätyn kirjoituksen, ja liittäneet siihen muistutuksia, kukin poliittisen ja kirkollisen katsantokantansa mukaan. Muutamat lehdet olivat siihen viitanneet aamunumerossaan, ottaakseen iltanumerossa asian tarkemman tutkimuksen alaiseksi. Uteliaisuudesta oli Konrad mennyt erääseen kahvilaan, jossa hän suurella tyyneydellä oli syventynyt sanomalehdistöön. Vilkkaasta erimielisyydestä päättäen, näytti hänen nimensä vielä seuraavinakin päivinä joutuvan monin kerroin mainittavaksi. Nämät hyökkäykset eivät itse asiassa osottaneet muuta, kuin että mielipiteiden luku aina oli yhtä suuri kuin henkilöidenkin; ja jokainen vaati omalle mielipiteelleen suurinta tunnustusta. Se oli samaa vanhaa, tuhatvuotista uskonsotaa, joka muuttaa rakkauden vihaksi; uskonnon verinen Kainin-merkki leijaili yhä kansojen päiden päällä, antaakseen viimeisen kirkon raunioilta merkkiä uuden taistelun alkamiseen.

Kotiin tultuaan tapasi Konrad kirjeen erään arvossa pidetyn lehden toimitukselta, jossa häntä pyydettiin julkisesti esittämään, mikä hänen kantansa oli asiassa; hänelle luvattiin lehden palstoilla tilaa niin paljon kuin hän tahtoi. Hän vastasi paikalla, ettei hänen periaatteensa valitettavasti sallinut hänen ryhtyä sanomalehtiväittelyihin. Uskonoppi oli omantunnon asia; hänelle oli tarpeeksi se tieto, ettei hän koskaan ollut rikkonut kristinoppia vastaan. Häntä johti yksin periaate: tee oikein, äläkä pelkää ketään.

Oli hänelle tullut vielä muitakin kirjoituksia. Muutamat seurakunnan-neuvoston jäsenet sekä pari hyväntahtoista seurakuntalaista olivat hänelle vakuuttaneet myötätuntoisuuttaan sekä kehoittaneet häntä pysymään kiinni vaalissaan. Eräs postikortti oli täynnä solvauksia ja alla seisoi "vartija". Konradin onnellinen luonne sai hänet hymyilemään koko asialle ja kristillisen suvaitsevaisuutensa osoitteeksi heittämään kirjoitukset paperikoriin.

Hänen isänsä ja Hedvig tiesivät kaikki. Käydessään vanhassa pappilassa sai hän sen kuulla. Hedvig suri ja murehti, että asiat olivat kääntyneet niin epäsuotuisiksi ja että Konrad ehkä taas heiltä riistettäisiin. Hän näytti kalpealta, sillä hän oli koko päivän harmitellut ja ollut levoton. Konrad koetti hellästi häntä rauhoittaa ja kun hän katseli hänen suruisiin silmiinsä, huomasi hän hänen salaa vuodattaneen kyyneleitäkin tähtensä. Mutta vanhus sulki poikansa syliinsä ja rohkaisi häntä. Maalaispastori oli vasta poikineen käynyt heillä; he olivat lähettäneet paljon terveisiä Konradille. Agata ei ollut tullut, sillä hän oli tahtonut säästää serkkuansa kiusallisesta kohtauksesta; mutta hän toivoi pian taas saavansa ilon viettää täällä hauskan illan Konradin seurassa.

Oskar oli todellakin pitänyt sanansa ja tullut pappilaan, jopa aivan siistin ihmisen näköisenä. Hän ei ollut voinut olla heti uudistamatta uutta pukuaan, koska hänelle sitäpaitsi vielä oli jäänyt jälelle kaksikymmentä markkaa. Tuntiessaan taas olevansa gentlemanni, oli hän paikalla hankkinut pullon viiniä ja sen kanssa niellyt muutamia tusinoita ostereita; se ruoka oli kyllä ennen ollut hänelle rakkaampi kuin Jumalan kymmenet käskyt. Syynä tähän hänen suureen tuhlaavaisuuteensa oli osaksi ollut palava halu taas kerran nähdä kyypparien juoksevan, osaksi se, että hän tahtoi koota voimaa pappilanretkeen. Käytyään sitte vanhan parturinsa luona, jolle hän esitteli itsensä maatilanomistajana, ilmestyi hän näyttämölle sangen onnellisessa mielentilassa, mikä hänen edellisen elämänsä jälkeen tuntui sitä suloisemmalta. Vanhan ulkoasun kanssa oli hänen käytöksensäkin niin varmistunut, ettei hän astunut sopivaisuuden rajojen yli.

Tämän kaiken huomasi maalaispastori paikalla. Se häntä suuresti harmitti, mutta hän alistui arvokkaasti välttämättömyyden alle, koskei talon isäntä enempää kuin hänen tyttärensäkään siitä loukkaantuneet, vaan päinvastoin kaikin voimin koettivat unohtaa menneisyyden ja osoittaa ainoastaan rakastettavuutta. Mutta Oskar oli sitte ruvennut voimaan pahoin, jonkatähden he molemmat olivat lähteneet pois aikaisemmin, kuin aikomus oli.

Hedvig oli joksikin aikaa jättänyt huoneen; silloin vanha Baldus aivan äkkiarvaamatta virkkoi:

— Jos sinä olisit varakas, niin minä antaisin sinulle sen neuvon, että kokonaan luopuisit kirkon palveluksesta.

Konrad hämmästyi. Niitä sanoja ei hän koskaan olisi odottanut isältään.

— Minkätähden? kysyi hän ja lisäsi samassa: — päinvastoin pitäisin silloin velvollisuutenani koettaa kärsiä vielä enemmän, jotten sortuisi rahan vallan alle. Vanhus nousi äkkiä ja astui hitain askelin, vaivalloisesti, ovea kohti, joka vei etehiseen. Hän avasi sen ja katsahti ulos. Sitte hän yhtä murtuneen näköisenä palasi takaisin paikalleen. Keuhkot olivat kuuluvassa työssä.

— Ei koskaan voi tietää, eikö siellä ehkä joku…

Yskäkohtaus esti häntä lopettamasta lausettaan. Se oli onttoa, kumeaa yskää, joka tuli hänen rinnastaan, koukistaen koko ruumista. Tämä yskä oli viime aikoina ollut hänen hiljaisena huolenaan. Vasaraniskujen lailla kalkutteli se kulunutta koneistoa, jatkaen hävitystyötä. Konrad tuki häntä ja soimasi häntä hellästi turhasta liikkumisesta.

— Minä tahdon kertoa sinulle jotakin, alkoi vanhus taasen; — olen tullut siihen vakuutukseen, että kokonaisen ihmisiän aikana olen uhrannut parhaat voimani turhaan asiaan. Ja minä pelkään, että sinun käy samoin. Vieläpä pahemmin. Minä olen vasta haudan partaalla saavuttanut vakaumukseni, mutta sinä astut vakaumuksesi johtamana elämään ja saarnastuoliin… Sitä suurempi on pettymyksesi kerran oleva. Sillä sinä et tule voittamaan mitään, vaikka tahtosi olisi kuinka väkevä ja sydämmesi kuinka suuri. Kaikki ihmiset, joitten tunteet ovat epätavalliset, ovat onnettomia ihmisiä, sillä heitä ei koskaan ymmärretä. Niinkuin muinoin Kristusta, vastustaa heitä koko maailma ja ilman osanottoa astuu tämä sama maailma heidän ohitsensa, vaikka heidän tuhastaan sitte nousisikin tuhatkertainen kostaja.

Kun hän siinä tapansa mukaan, kädet ristissä ja silmät kiinni istui vaipuneena tavattoman suureen ja leveään nojatuoliinsa, niin hän näytti sangen pieneltä ja kutistuneelta. Sitä omituisemman vaikutuksen teki hänen voimakas, hyvin säilynyt äänensä, ainoa, mikä ei ollut sopusoinnussa hänen vanhuutensa kanssa. Vaieten Konrad häntä katseli. Hän kuuli nyt jatkoa siihen, josta hänelle oli tehty viittauksia ja jota oli koetettu selittää vissiksi, kummalliseksi luuloksi. Ja kuitenkin puhui vanhus niin selvästi, niin järkevästi, niin tyynesti, että häntä täytyi ihaella. Tänä hetkenä saattoi huomata, kuinka hän nautti, saadessaan toiselle uskoa, mitä hän niin kauvan aikaa oli kantanut povessaan.

— Sanalla sanoen: en ole tehnyt mitään, joka olisi ollut ihmiskunnalle hyödyksi, jatkoi hän entisellä hitaalla äänellään. — Tänään haudattiin mies, jonka maalliset jäännökset veljesi siunasi viimeisellä siunauksella. Minä olin hänet kastanut, päästänyt ripille ja hänen avioliittonsa vahvistanut kirkon siunauksella. Ja kuitenkin hän kuoli kurjana koronkiskurina… Sadat ja tuhannet ovat nuoruudessaan seisoneet edessäni puhtain mielin lausumassa uskontunnustustaan; he ovat luvanneet pysyä Jumalalleen uskollisina ja täyttää pyhimmät velvollisuutensa Jesuksen nimessä. He ovat tulleet vanhemmiksi, lähteneet maailmalle ja unohtaneet kaikki. Heistä on tullut sitä ja tätä, he ovat varastaneet ja ryöstäneet, pettäneet lähimmäistään, rikkoneet avioliittonsa, he ovat nostaneet kätensä tekemään väärää valaa. He ovat lähteneet sotaan murhaamaan, he ovat pilkanneet Jumalaa ja julkisesti häväisseet samaa temppeliä, jossa he kerran hartaina seisoivat. He ovat pahoin pidelleet isää ja äitiä, saattaneet oman veljensä talottomaksi, tavarattomaksi ja nauraen yllyttäneet omia lapsiaan syntiin… Ja yhtä sukupolvea on seurannut toinen ja minun rakkauteni on yhä pysynyt entisellään, ja aina on maailman hyörinä tappanut sen, mitä kirkossa Jumalan kunniaksi julistin. Pitäisikö tämän kaiken rauhoittaa kuoleman hetkellä, poikani? Pitäisikö sen muodostaa lopun siihen, joka alkoi Golgatan tuskilla? Ei, minä olen pettänyt itseäni ja tuhansia muita. Minä saarnasin pimeydessä enkä muistanut etsiä valkeutta. Minä näin vain puolikkaan ihmisyydestä, enkä kokonaisuutta. Näin vain heikomman puolen; väkevämpi oli muualla: se virui kurjissa asunnoissa, puutteessa ja surussa, himojen ja paheiden keskellä, riippuvaisena itsekkäisyydestä ja raa'asta väkivallasta. Antakoon Jumala, johon minä vakaasti ja horjumattomasti uskon, siks'etten voi asettaa mitään muuta hänen sijallensa, minulle anteeksi tämän suoruuteni. En voi menetellä toisin.

Tämä uskontunnustus oli enemmän kuin pelkkä tyhjä lause: se oli kidutetun sielun viimeinen epätoivoisa huuto, sielun, joka nöyrästi oli kärsinyt elämän tuskat ja nyt hartaasti rukoili vapahdusta. Hauta oli auennut ja siitä nousi häntä vastaan toisen maailman kauhu: suuri tuntemattomuus, joka muuttui hiljaiseksi liekiksi; se yleni taivasta kohti ja loihti äärettömään avaruuteen valoisan ihmemaan, joka iäisenä totuutena liiteli pois maailmasta.

Vanhus ei vieläkään liikahtanut; Konrad katseli häntä vaieten, syvällä mielenliikutuksella. Äkkiä avasi hän silmänsä ja tähtäsi ne poikaansa, ikäänkuin hän uudestaan olisi tahtonut palata elämään.

— Olen viime aikoina paljon lukenut Darwinia, alkoi hän sitte. — Hän se on luonut uuden raamatun, jonka kautta ihmiskunta tulee vannomaan, ja hänen tunnustajansa tulevat vielä kerran seisomaan kirkossa meidän sijoillamme.

He keskustelivat vielä jonkun aikaa samaan tapaan, kunnes vanhus äkkiä rupesi puhumaan kuolemastaan, jonka likeisyyden hän aavisti. Hänen hartain toivonsa oli saada olla läsnä kun Konrad vihittiin virkaansa. Konrad koetti voimiensa mukaan poistaa hänen pahoja ajatuksiaan, kunnes Hedvig tulollaan katkaisi heidän puhelunsa. Konrad ei enään viipynyt kauvan. Hän läksi pois syvästi liikutettuna.

Seuraavat päivät kuluivat häneltä miltei yksinomaan tulevan viran valmistuksiin. Hänen täytyi tutustua seurakunnan sisäisiin asioihin, jotapaitsi hän nykyisten olosuhteitten vallitessa huomasi tarpeelliseksi käydä tervehtimässä useita henkilöitä; sillä taistelu sekä häntä vastaan että hänen puolestaan oli leimahtanut jo itse seurakunnan keskuudessakin. Julkisuudessa sitä tosin saattoi huomata sangen vähän, mutta salaa, perheissä, ravintolapöytien ääressä ja pappispiireissä agiteerattiin sitä innokkaammin.

Kirkonvanhinten joukossa oli hänellä muutamia tavattoman ärtyneitä vihamiehiä; nämät olivat kiireen kautta antaneet painattaa ylipainoksia häväistyskirjoituksesta häntä vastaan, ja jakaneet niitä seurakuntalaisille. Jollei hänen vaaliaan enään voitukaan ehkäistä, niin se ainakin voitiin saattaa epäilyksen alaiseksi seurakunnassa; sitäpaitsi voitiin ikäänkuin keinotekoisesti, kiertämällä, kaartamalla herättää tyhmissä ihmisissä se luulo, ettei uuden pastorin kirkollinen vaikutus lapsiin olisi siunausta tuottava. Täytyi siitä, vanhan sananlaskunkin mukaan, jäädä jotakin jälkiä.

Tällä kaikella oli tietysti tarkoituksena antaa asianomaiselle kirkolliselle virastolle aihetta ryhtymään asiaan. Konrad sai kiertoteitä tiedon tästä, samoinkuin myös siitä, että hovisaarnaaja, jolla seurakunnassa oli paljon ystäviä ja valtiollisia liittolaisia, koetti persoonallisesti kaikkialla yllyttää mielet häntä vastaan. Hovisaarnaajahan oli tuon lentokirjasenkin levittäjä.

Niin olikin todella asian laita. Bock oli väsymättä toimessa saadakseen kokoon allekirjoituksia anomukseen, joka jätettäisiin konsistooriin valituksena vaalia vastaan. Tässä toimessa auttoi häntä uljaasti seminaarintirehtori Kickert, joka vain ani harvoissa tapauksissa unohti esittää ohjelmansa uuden nuorison muodostamisesta.

Myöskin Adam Simmer oli ruvennut tämän, hänen vakaumuksensa mukaan aivan oikean asian palvelukseen, mutta koskaan unohtamatta viitata viiniensä hintaluetteloon ja niiden erinomaiseen hyvyyteen. Nämät tässä yhteydessä tehdyt tarjoukset käänsivät vielä enemmän huomiota puoleensa, kun Simmer vetosi luetteloonsa niistä jumalanpalvelijoista, jotka jo olivat hänen uskollisia kauppatuttaviaan ja niihin seurakuntiin, jotka hänen varastostaan tilasivat ehtoollisviininsä. Muutamat näistä nyt hankittavista ostajista tulivat kuitenkin päätöksissään jotenkin horjuviksi, nähdessään, että korollaaneläjällä oli auttamaton taipumus häikäilemättä avata aivan tuntemattomienkin ihmisten kirjakaappeja, laajentaakseen tietojansa niiden siteistä ja selkäkirjoituksista.

Tässä agitatsioonissa karttoi Bock kuitenkin lausua kaikkea sellaista, jota olisi voitu selittää persoonalliseksi panetteluksi, mitä nimittäin moraaliseen puoleen tulee. Tietysti hän sangen mielellään olisi koskettanut tuohon tuttuun mustaan pilkkuun, mutta varovaisena miehenä, jonka julkiset puoluetaistelut ovat tehneet epäluuloiseksi, tiesi hän vallan hyvin mitä seurauksia tuollaisesta epäluulosta saattaa olla. Sitäpaitsi hänen uskotuittensakin joukossa löytyi ihmisiä, joihin ei voinut luottaa ja joita ei puoluekiihkokaan ollut saanut niin hurjiksi, että he olisivat sallineet tahrata vastustajansa kunniaa. Juliuksen osanotto oli myöskin hämmästyttänyt häntä ja perinpohjin mietittyään asiaa, oli hänen täytynyt myöntää, etteivät todistukset sentään olleet sellaiset, että niiden nojalla olisi voinut tehdä täydellistä syytöstä.

Klaudinan käynti oli vasta laajentanut hänen näköpiiriään ja osoittanut mitä tietä oli astuttava, jotta asia saataisiin päättymään kirkolle arvokkaalla tavalla. Koska kaikki tässä tapauksessa riippui Josefasta, niin Klaudina oli esittänyt hänelle suunnitelman, jota vastaan ei voinut tehdä mitään muistutuksia; jo siitäkin syystä, että Klaudina varmaan oli vakuuttanut Josefan itsensä tahtovan julkisesti todistaa Konradia vastaan. Tämä Klaudinan vapaaehtoinen avuliaisuus oli herättänyt hovisaarnaajassa suurta kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä; sillä senkautta tuli asia paljon luonnollisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi, eikä tutkintoja tarvinnut jatkaa. Hovisaarnaajasta oli jo ollut sangen vastenmielistä antautua tekemisiin niin ala-arvoisan henkilön kanssa kuin rouva Brennerlein, eikä hän olisi sitä tehnytkään, jollei hän aina kirkollisissa asioissa olisi suosinut vanhaa periaatetta: tarkoitus pyhittää keinot.

Mutta tällä asiain käänteellä oli toinenkin hyvä puolensa; se säästi hänet toisen kerran näyttäytymästä pastori Baldukselle sangen huonossa valossa. Tulevaisuudessa sitte kyllä itsestään ilmaantuisi tilaisuus, jolloin hän saisi puhdistua pastorin silmissä.

Tämä kaikki teki, että hän, koettaessaan vaikuttaa mahtavimpiin seurakunnan jäseniin, ei vetänyt esiin muuta kuin Konradin uskonnollisen kannan; hän sanoi häntä ateistiksi, jumalallisen opin väärentäjäksi ja valtiollisen auktoriteetin viholliseksi, jonka mielipiteet epäilyttävässä määrässä kallistuivat sosiaalidemokraattien puolelle. Hän ei vedonnut yksin kirjaan vuorisaarnasta, vaikka kyllä sekin hänen mielestään oli vaarallinen kirja, vaan ennen kaikkia siihen, mitä hän Konradin omasta suusta oli kuullut. Aivan sivumennen hän huomautti, että odotettavissa oli muuan paljastus, josta ei vielä saanut puhua, mutta joka tulisi panemaan koko seurakunnan hämmästyksiin.

Suurimmalla menestyksellä vaikutti Bock samanmielisiin virkaveljiinsä sekä muutamiin kirkollisiin herroihin. Niihin kuului ensi sijassa superintendentti Thürmel, jonka hallussa oli tämän piirin korkein valvonta, ensimmäinen pappi Holtmann ja lukkari Magner. Viimemainittu oli suuri juutalaisvihollinen, pääasiallisesti siitä syystä, että tässä kaupunginosassa oli tavattoman paljon juutalaisia, joka vaikutti kirkollisten verojen vähyyteen. Hän oli muutamia lukukausia lukenut jumaluusoppia, mutta sitte jostakin syystä jättänyt lukunsa. Myöhemmin oli hän antautunut Pyhän Martan palvelukseen, jolloin tuo samainen yliopistoaika oli luettu hänelle suureksi ansioksi. Vaikka Konrad oli hänen esimiehensä, niin ei se estänyt häntä salaa toimimasta häntä vastaan, siten ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta Bockilta.

Holtmann oli kunnon mies, mutta hänellä oli se heikkous, ettei hän rinnallaan voinut kärsiä ketään itseään etevämpää henkilöä. Jo heti ensi kerran tavattuaan Konradin oli hänet vallannut tuo epämiellyttävä tunne, jota ihminen aina tuntee, kun hän luulee tähän asti pienessä piirissään koskematonta merkitystään uhattavan. Ensi kerran keskusteltuaan Konradin kanssa hän jo väkisinkin oli huomannut, että tämän tohtori Balduksen tiedot olivat melkoiset, eikä yksin jumaluusopissa, vaan monessa muussakin asiassa. Sitäpaitsi tuon tulevan virkaveljen levollisuus ja usein ilmaantuva iva olivat häntä suututtaneet. Ja näistä syistä oli hän taipunut Bockin vaikutuksen alaiseksi pikemmin kuin ehkä muutoin.

Nikolaus Brennerlein, joka aina luuli joka paikassa tarvittavan sanojaan, oli tällä kertaa päättänyt asettua puolueettomalle kannalle ja ainoastaan kaukaa katsella tämän "kirkkoriidan" kulkua, niinkuin hän äidilleen nimitti koko liikettä; sen hän teki jo Magnerinkin tähden, jota hän päivä päivältä yhä enemmän toivotti sinne, missä pippurit kasvavat. Sitäpaitsi hän oli ruvennut katselemaan kaikkia kirkollisia asioita suurimmalla välinpitämättömyydellä. Hän oli sitä mieltä, etteivät hänen tulonsa olleet minkäänlaisessa suhteessa hänen työhönsä (josta Ulrika syytti hänen tavatonta ruokahaluaan); sentähden hän jo kauvan oli aikonut ottaa vastaan erään toimen, jota hänelle oli tarjottu, nimittäin illoin olla piletintarkastajana likeisessä huvipaikassa, jota hänen oli tapana nimittää "tanssisaliksi". Eihän sellainen virka tosin oikein sopinut kirkon palvelijan arvolle, mutta lopullisesti oli raha sentään pääasia tässä maailmassa. Hän iloitsi jo edeltäkäsin siitä, että hän sitte näkisi siellä ylioppilaita, joitten naamoista heti saattoi huomata, että he olivat teoloogeja. Ja hän kuvitteli miten hauskaa olisi, kun hän valssin sävelten soidessa valaistussa salissa itsekseen voisi huudahtaa: onhan kirkkokin täällä!

Kaikki nämät vehkeilyt eivät sentään voineet estää konsistoria, vastoin kaikkien luuloa, vahvistamasta Konradin vaalia. Itse hän pysyi aivan levollisena, sillä hän piti parhaana vastauksena arvokkaasti odottaa, mitä tulisi. Ja vielä suuremmaksi kävi hänen levollisuutensa, kun hän kuuli, ettei kukaan sentään ollut uskaltanut ahdistaa hänen persoonaansa, niinkuin hän oli odottanut. Vähitellen hänestä aivan katosivat ne ajatukset, jotka hiljan olivat tuottaneet hänelle niin levottomia hetkiä. Hän saattoi taas vapaasti pyrkiä ainoaa korkeaa päämääräänsä kohti: tulla seurakuntansa rakastavaksi sielunpaimeneksi, joka ei tahtonut kuin hyvää ja jaloa eikä kehoittanut ihmisiä kuin tekemään oikein. Sanalla sanoen: hänen ensimmäinen esiintymisensä kirkossa näytti muodostuvan tapaukseksi, johon sekä ystävät että vihamiehet samalla hartaudella ottivat osaa.

Samalla koetti hän, aina kun tilaisuus ilmaantui, ottaa selvää seurakuntansa köyhistä ja sorretuista. Hän lupasi auttaa missä suinkin voi, tai auttoi heti paikalla jos vain oli mahdollista, ja toimitti usein apua muiden kautta. Aina hän osoitti olevansa lempeä ihmisystävä, joka kaikkien tekojensa ojennusnuorana pitää todellista kristityn velvollisuutta ja koettaa löytää syyt pahimpiinkin seurauksiin. Siten hän sai ystäviä sielläkin, missä elämän kurjuus helpointen synnyttää vihaa. Hänellä oli suuria tuumia, jotka hän aikoi toteuttaa, kunhan hän vain oli varma asemastaan: hän tahtoi saarnata sisällisesti ja toimia ulkonaisesti, herättää välinpitämättömiä, kehoittaa varakkaita lähimmäisrakkauden töihin ja koettaa rakentaa siltaa köyhien ja rikkaiden välille. Siten hän varmaan parhaiten voittaisi vihollisensa ja kostaisi heille sen, minkä he hänelle olivat tehneet. Ja jos kohta hän siten hankkisi heitä vain enemmän, jos hän erehtyisikin, niin päätti hän sittenkin aina pysyä samana. Hyvän täytyi lopullisesti voittaa pahan.

Näiden alkavien virkatoimien tähden oli hän miltei unohtanut Josefan. Ja olihan se anteeksiannettavaa, koska hän tiesi hänen olevan hyvässä turvassa veljensä luona, tai ainakin luuli, että niin oli. Kerran vain hän pikipäin oli käynyt siellä; ja silloin oli hän kuullut, että Josefa oli tottelevainen ja ahkera, sekä että Julius oli auttanut ja tulevaisuudessa aikoi auttaa hänen pieniä siskojaan.

Tästä oli Konrad niin ilostunut, ettei hän ensinkään ollut tullut ajatelleeksi Juliuksen ja Josefan välisen sukulaisuuden mahdollisesti vaikuttaneen hyvään tekoon. Hänen ajatuksensa olivat vallan toisaalla. Klaudinan läsnäollessa hän kiireesti oli tervehtinyt Josefaa ja silloin luullut huomanneensa, että merkillinen muutos oli tapahtunut koko hänen olennossaan; hän oli moneen kertaan luonut neiti Schaffiin ikäänkuin kysyvän katseen, mutta Konradiin hän tuskin oli vilkaissut. Hänen käytöksessään oli ollut jotakin selittämätöntä, kamalaa; jotapaitsi hän Konradin mielestä oli näyttänyt hyvin kärsivältä ja sekaantuneelta. Hän oli tuskin ojentanut hänelle sormensa päät ja hänen kysymykseensä, mitä kuului, oli hän ainoastaan vastannut ääneti nyökäyttämällä päätään. Sinä hetkenä oli hän selittänyt tuon omituisen käytöksen tulevan siitä, että hän suri pientä sisartaan, mutta jälkeenpäin oli hän ruvennut sitä ajattelemaan.

Eräänä aamupäivänä hän taas läksi veljensä luo puhumaan jostakin vähäpätöisestä asiasta. Pastori oli juuri opettamassa rippikoululaisiaan, jonkatähden hänellä oli aivan vähän aikaa. Hämmästyksekseen Konrad silloin kuuli, että Josefa makasi sairaana huoneessaan. Hän valitti päänsärkyä, hänellä oli kuumetta ja Klaudina oli lähettänyt noutamaan perhelääkäriä. Asia näytti Juliukselle olevan vastenmielinen, mutta hän pysyi tyynenä; jopa tuntui hänen kasvoissaan olevan jotakin surumielistä.

Asia oli hänelle kiusallinen siitä syystä, että kastaminen oli määrätty seuraavaksi päiväksi ja useita ystäviä ja virkaveljiä oli kutsuttu olemaan läsnä tilaisuudessa. Konrad sen kyllä tiesi, mutta hän hämmästyi, että aika oli kulunut niin pian. Hän ei enään ollut yrittänytkään vastustaa Josefan kastamista, sillä olisihan se ollut turhaa, koska Julius sitä tahtoi ja koska hän lisäksi saattoi vedota Josefaan ja hänen isäpuoleensa. Hänestä tuntui vaan kummalliselta, että Josefa, joka varmaankaan ei selvästi ymmärtänyt juhlallisen toimituksen tarkoitusta, vapaaehtoisesti olisi suostunut siihen. Kunhan hän vaan tuli onnelliseksi, silloinhan pyhän veden päämaali oli saavutettu.

— Neiti Schaff on hyvin huolissaan Josefasta ja tekee kaikki mitä hän suinkin voi, jatkoi Julius. — Hän poistuu tuskin hetkeksi hänen vuoteensa äärestä. Toivokaamme nyt, että kaikki päättyy hyvin. Ikävä vaan että kutsutuille täytyy lähettää kielto.

Konrad tahtoi itse nähdä miten Josefan oli ja sanoa hänelle edes muutamia ystävällisiä sanoja. Mutta käytävässä tapasi hän Klaudinan, joka pyysi, ettei hän häiritsisi sairasta, koska tämä juuri oli vaipunut virkistävään uneen. Hän lausui sen niin ystävällisesti ja näytti todellakin olevan niin huolissaan, että Konrad vaan toivotti pikaisia parantumista, lähetti Josefalle terveisiä ja samassa kääntyi takaisin. Hän oli sinä hetkenä valmis tuomitsemaan häntä paljon myötätuntoisemmin kuin hän ja hänen isänsä siihen asti olivat tehneet.

Itse teossa Josefa ei ensinkään nukkunut, vaan istui vuoteessaan, kuumottavin kasvoin odottaen Klaudinaa. Tässäkin tilassa piti hänen lukitun oven takana sanella hänelle ulkoa opittu virsi, "jottei opintoihin syntyisi häiriötä vaan henki pysyisi terveenä", niinkuin Klaudina sanoi. Saadakseen kastamisen siirretyksi eteenpäin, oli hän esittänyt tämän taudin, jonka puhkeamiseen hän itse etupäässä oli syypää, vaarallisemmaksi kuin se itse asiassa oli.

Konrad tuli monena päivänä peräkkäin kysymään mitä Josefalle kuului, mutta ei saanut häntä nähdä eikä kuulla hänen parantuneen; vihdoin häntä rauhoitettiin sillä tiedolla ettei mitään pahaa ollut odotettavissa.

Sen sijaan hän usein oli tavannut Agatan sisarensa luona; he olivat viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä ja hänen oli tarkkaan pitänyt kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut Agatan poissaollessa. Joka kerta, kun tyttö autuaallisin katsein ja sydämmellisesti lausuttuaan "näkemiin asti" oli lähtenyt, tunsi Konrad sanomatonta tyhjyyttä. Molemmat olivat siitä sisällisesti vakuutetut, että kerran hiljaisuuden hetkenä vapahduksen sanan täytyi päästä ilmoille, ja nauttivat siitä jo edeltäkäsin, rakkautensa yhä vahvistuessa. Tuo autuas aavistus, että heidän sydämmissään vallitsi sama, vielä lausumaton kaiho teki heidät onnellisiksi jo ennenkuin he olivat siitä vakuuttautuneet. Heidän sopusointuisa ja epäitsekäs onnensa oli kahden suoran, samoin-ajattelevan luonteen onnea; he olivat eroittamattomat toverit, ja heidän salaista sopimustaan vahvisti jokainen katse, jokainen kädenpuristus.

Agatalta, joka nyt asui naimisissa olevan serkkunsa, luona, kuuli Konrad myöskin, ettei maalaispastori poikineen vielä ollut lähtenyt Berliinistä. He oleskelivat päinvastoin yhä hotellissaan. Oskar näytti todellakin aikovan pysyä pinnalla. Mutta äkkiä oli maatalous ruvennut häntä kyllästyttämään, vaikka hänen isänsä joka päivä kuvaili sen viehätystä, niinkuin mikäkin siveydensaarnaaja, joka kaikin voimin tahtoo niittää työstään hedelmiä. Päinvastoin oli Oskar sanonut tahtovansa jäädä Berliiniin ja siellä antautua johonkin toimeen. Vanhus tuli silloin vallan onnettomaksi, suuttui ja käytti joka kerta sanoja "synnin pesä", kun puhe kääntyi siihen aineeseen.

Mutta varoitukset eivät auttaneet. Ja kun Oskar sitte pyhästi oli vannonut parantuvansa, koska rakkauden perkelekin nyt oli lähtenyt hänestä (niinkuin maalaispastori kuvannollisesti sanoi), niin ei isä ollut voinut muuta kuin taipua ja ruveta etsimään sopivaa toimialaa.

Päivät kuluivat ja päätökseen ei päästy, mutta kaupunki katsottiin tarkkaan ja kaikenlaisissa huveissa käytiin, sillä Oskar tiesi joka päivä esitellä uusia, joten ei pastorin kukkaro koskaan ehtinyt levätä. Lopulta miellytti virkistävä pääkaupungin-elämä itse maalaispastoriakin siihen määrään, että hän seurakunnaltaan pyysi virkavapautensa pidentämistä. Isän ja pojan tuli aina nälkä samaan aikaan, molemmat pitivät he oikeasta oluesta ja hyvästä viinistä; ei siis kumma, jos he käsi kädessä astellessaan äkkiä ikäänkuin sisällisestä sopimuksesta seisahtuivat ja yhtaikaa kysyivät toisiltaan: "mennäänkö?" Koskei kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, niin he pian olivat astuneet sisään kapakan ovesta — mutta myöhään astuakseen siitä ulos.

Kahdeksas luku.

Kahdenkymmenennen kolminaisuussunnuntain aamupäivänä, ennenkuin kellot olivat soineet, alkoi kansaa rientää Marta-kirkolle, tuota leveää, jättiläiskokoista ovea kohti, joka puolen vuosituhatta itsepintaisesti oli vastustanut ajan hammasta. Sitte rupesivat vaskiset kielet korkealla tornissa liikkumaan. Niiden kirkas, heleänterävä soitto pani metallin väräjämään ja lakkaamattoman jyminän humistessa ilmassa tiheni ihmisjoukko, joka taajana virtasi kuluneita rappusia myöten oviholvista sisään. Heti ovensuussa oli haaltunut, keskiajan lapsellista yksinkertaisuutta huokuva kuva, joka esitti luurankojen tanssia. Tuonnempana oli melkein koko seinän täyttävä hautamerkki, rautainen korkokuva, entisten aikain mestarityötä. Tämän ohi veivät leveät raput kuoriin ja lehtereille.

Tänä kylmänä, kuivana marraskuupäivänä loisti aurinko tavattoman voimakkaasti. Sen valo oli ilostuttanut ihmismieliä, pukenut maailman ihanaan kirkkauteen ja valanut ystävällistä hohtoa kirkkoon. Sen mahtava, ylevästi vaikuttava keskus, joka muuten yksitoikkoisine pilareineen ja värittömine seinineen teki paljaan ja runottoman vaikutuksen, näyttäytyi tänään palmujen, kukkien ja seppelten koristamana. Kirkon ilma oli ikäänkuin pyhitetty: siinä liiteli vihitty tuoksu murhelavasta, jolta puuttuu ruumis.

Sisäovet olivat avatut selälleen ja kynnyksen yli astuivat kirkon mahtimiehet, maistraatin valiokunta ja seurakunnan etevimmät edustajat, sekaantuakseen ihmisjoukkoon, joka vaieten, hiljaa tungeksi eteenpäin ja uteliaasti katseli ympärilleen. Sanattomina tuttavat nyökäyttivät toisilleen päitään tervehdykseksi, sieltä täältä kuului hiljaista kuisketta, jonka äänen voitti kolehtirahojen kilahteleminen torniholvin seinään kiinnitetyssä tinarasiassa. Silloin tällöin pysähtyi joku hurskas ihminen taivuttamaan päätään hiljaiseeen rukoukseen, ennenkuin hän astui pyhitettyyn huoneeseen.

Koko seurakunta näytti kokoontuvan pitämään hartautta Herran päivänä. Siinä oli ihmisiä jotka saapuivat sisällisesti tarpeesta, saadakseen sydämmilleen ylennystä, tavanmukaisia kirkonkävijöitä, hurskaita kirkonpaimenia, joitten kasvot olivat parrattomiksi ajetut, ja sirosti puettuja, elämäniloisia miehiä, jotka olivat tulleet katselemaan saarnaajan ensimmäistä esiintymistä, niinkuin mitäkin teaatterinäytäntöä. Eninten oli sentään naisia, varsinkin rippikoulutyttöjä; hyväntapaisina ja itsetietoisina nämät nuoret neitoset pastorinsa käskystä, virsikirjat kainalossa joka sunnuntai saapuivat kirkkoon, pitkinä riveinä koristamaan penkkejä.

Vähitellen kirkko täyttyi. Perhepenkit ja muut paikat olivat jo aikoja sitte otetut, mutta yhä vieläkin lisääntyi ihmisvirta; se käytti hyväkseen jokaista lovea, tunkeutui sivuille, sulki käytävät ja pakkautui aina perälle, pääalttarin portaille asti, josta "Kristuksen ylösnouseminen" kalpeana, aaveentapaisena kuvana loisti esiin kivisen kastemaljan takaa. Samallaiselta näytti lehtereillä: penkit täynnä ja istuvien takana satoja seisojia, jotka kurottivat päitään alas kirkkoon tai pilareilla oleviin tauluihin.

Saarnastuolin vieressä istuivat kirkonvanhimmat ja seurakunnan kirkkoneuvoston jäsenet; virkamiehiä, kauppamiehiä ja muita kaupunkilaisia, joitten kasvoilla kuvastui päivän koko merkitys. Sitäpaitsi toisten seurakuntien pappismiehiä, sekä vapaamielisiä että oikeauskoisia herroja ja tunnettuja henkilöitä, joiden valokuvia saattoi tavata näytteillä vissien kirjakauppojen ikkunoissa. Sitten eri synodien, sekä arvonimellisiä että arvonimettömiä jäseniä, kirkollisia ammattioppineita, kaupunkilähetyssaarnaajia, kristillisten yhdistysten puheenjohtajia, ja kunniasijalla, kaikkien nähtävänä, kenraalisuperintendentin ja erään kultusministeristön esittelijäneuvoksen välissä kirkon korkeimpana edustajana konsistoriaalipresidentti, mies kuuluisaa sukua.

Vähän matkan päässä istui Julius, joka tänään oli luovuttanut pääsaarnansa toiselle, ja hiukan kauvempana Klaudina. Hän saattoi paikaltaan nähdä suoraan saarnastuolille, mutta toistaiseksi liitelivät hänen silmänsä pitkin kirkkoa, etsien tuttavia. Ikävä vain ettei kirkossa sopinut käyttää teaatterikiikaria. Minkä vaikutuksen nuori pappi tulee tekemään? Miten hän käyttäytyy, mistä hän puhuu? ajatteli Klaudina.

Ylenkatseellinen hymy pujahti hänen huulilleen, kun hän etupenkin päässä huomasi vanhan Balduksen, sekä hiukan taempana hänen tyttärensä muutamien ystävättärien seurassa. Ukko näytti olevan niin onnellinen, niin täynnä suloista turvallisuutta, ikäänkuin hän olisi ollut varma siitä, että hänen poikansa virkaanastuminen tänään vahvistetaan iankaikkisuuden sinetillä ja seppelöidään laakereilla. Adam Simmer istui myöskin kirkossa ja toisella puolen näki Klaudina hänen rouvansa onnettoman selibaattineidin kanssa. Hän tuli ajatelleeksi, ettei täältä enään puuttunut muuta kuin Josefa; mutta tyttö, joka tuskin oli tointunut taudistaan, istui nyt huoneessaan yksin, surullisena, ajatellen huomispäivän kastamista.

Kirkonmeno alkoi ja ovet suljettiin. Hiljaa, juhlallisesti rupesivat urut soimaan, soitto paisui voimakkaaksi, kirkkaaksi ja ääniaallot täyttivät pauhinallaan koko kirkon Nuo urut olivat kuin kokonainen orkesteri ja niitä soitti taiteilija; hän oli noita suuria urkureita, joita tuskin kukaan tuntee, siksi että he tavallisesti vain kirkkokonserteissa osoittavat mestariuttaan.

Kirkkokööri yhtyi soittoon ja heleät pojan-äänet lauloivat aamuvirren, joka mahtavasti kaikui pilariholveissa ja pani kuulijat syvään hartauteen. Temppelin ihanissa suojissa kuului jokainen tavu, sanat ja urkujen säestys sulivat ihmeelliseksi kokonaisuudeksi, joka miltei yliluonnollisena soittona kaikui taivaan valoisilta mailta. Katto ja seinät tuntuivat laajenevan äärettömäksi kuvuksi, jossa "kunnia Isälle" saattoi vieriä aivan rajoja tuntematta.

Tuontuostakin avautui vielä ovi ja varpaillaan hiipi joku myöhästynyt, ääneti, johonkin nurkkaan. Ja äkkiä astui sisään myöskin Bock Kickertin seuraamana. Kaikkien nähtävänä asteli hän pääkäytävää myöten, kumarsi presidentille ja istuutui, nöyrän kirkonpalvelijan opastamana, mahtimiesten joukkoon.

Seurakunta oli laulanut virren ensi värssyt, urkujen soitto lakkasi ja kaikkien silmät suuntautuivat sakaristoon päin. Sieltä astuikin esiin Konrad; suorana, hitaasti, tekstikirjat kainalossa, hännystakkiin puetun Brennerleinin saattamana likeni hän saarnastuolia. Hiljainen kuiske kuului kirkossa ja tuhannet päät silmäparineen kurottautuivat odottamaan komean miehen ilmaantumista saarnastuoliin.

Äkkiä Konrad siinä seisoikin kaikkien edessä. Hän asetti tekstikirjat viereensä, peitti kasvot käsillään, painoi päänsä syvästi alas ja toimitti äänettömän rukouksen. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi ympärillä. Se oli itseensä vaipuneen ihmisen sanatonta kieltä, joka aina herättää myötätuntoisuutta. Mikään ei häirinnyt hartautta. Ainoastaan kadulta kuului hiljainen, kumea humu kuin myrskyisen meren kaukaiset mainingit: iloinen Berliini siellä jatkoi herkeämätöntä elämäänsä; nämät vahvat muuritkaan eivät voineet sitä estää kuulumasta.

Sitte alkoi Konrad voimakkaalla, sointuvalla äänellä:

— Olen tämän päivän tekstiksi valinnut sanat, jotka löytyvät Mateuksen evankeliumin viidennessä luvussa, värssystä kolmekymmentäkahdeksan värssyyn neljäkymmentäneljä: "Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan: vaan joka sinua lyö poskelle, niin käännä hänelle myös toinen. Ja joka sinua tahtoo oikeuden eteen ja ottaa sinun hamees, niin salli myös hänelle muukin vaate. Ja joka sinua vaatii peninkulman, niin mene hänen kanssansa kaksi. Anna sille joka sinulta anoo: ja älä käännä sinuas siltä pois, joka lainan pyytää. Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä jotka teitä sadattavat: tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat: ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat."

Tässä saarnastuolissa, joka oli kokonaan valkeasta marmorista, oli seisonut suuria jumaluusoppineita, miehiä, joiden maine eroittamattomasti liittyi Berliinin historiaan ja tähän kirkkoon. Sitä kannattivat symbooliset, palmujen ja lehvien koristamat kuvat Uskosta ja Toivosta, ja kattona oli pilviä, joilla liiteli enkeleitä, pitäen käsissään Jumalan kymmenten käskyjen tauluja. Näitä ryhmiä kultasi tänä hetkenä häikäisevällä valollaan aurinko.

Nousten yhä ylemmäksi, valoi se pääalttarin kapeitten, maalattujen ikkunoiden läpi säteitään pilarikäytäviin, lehtereille ja marmorikoristeille, sirotellen kaikkialle punertavia ja vihriähtäviä kielekkeitä.

Konrad alkoi selityksensä. Alussa ei hän löytänyt niitä sanoja, joita hän olisi tahtonut: epävarmoina, kankeina tulivat lauseet hänen huuliltaan. Odottamattoman suuri ihmisjoukko, joka ei päästänyt häntä silmistään ja monet vihamiehet, joitten hän tiesi sydämmiensä pohjasta suovan hänelle pahaa, tuo kaikki herätti hänessä toivottomuutta.

Hänellä oli tapana kääntyä milloin oikealle, milloin vasemmalle katselemaan kuulijoitansa ja hillityillä liikkeillä merkitsemään sitä, mikä hänestä oli tärkeää. Tuolla alhaalla näki hän Bockin, käsivarret ristissä rinnalla, huulet puserrettuina kovasti yhteen ja katse vilkkumatta tähdättynä häneen; ja siellä se istui konsistoriaalipresidentti ja muut etevät hengelliset herrat, joitten oikeauskoiset mielipiteet hän niin hyvin tunsi. Näiden ihmisten läsnäolo rajoitti hänen tunteitaan, laimensi hänen henkistä voimaansa ja esti hänen puhettaan tulvimasta koko voimallaan. Ajatus toimeentulosta, rakkaus isään ja sisareen taistelivat hänessä tarpeen kanssa vapaasti julistaa omantuntonsa oppia.

Mutta hän voitti ristiriidan ja koetti yhä kehittää ja muodostella johtavaa juonta.

Hän puhui rakkaudesta vihollisiin, lähimmäisen auttamisesta, nöyryydestä ja vaatimattomuudesta. Koko kristinoppi, ristinkuolema Golgatalla, kaikki mitä Kristus vaati ajallisen autuuden voittamiseksi sisältyi tämän tekstin sanoihin. Kristusta saattaa ymmärtää ainoastaan silloin, kun on oppinut ymmärtämään itsensä. Kristus oli köyhien ystävä sentähden että hän oli heikkojen ystävä ja siitä syystä hylkäsi hän kaiken väkivallan. Sillä hän tiesi, että väkivaltaa harjoittivat maan suuret, voimakkaat ja mahtavat valtiaat. Väkivalta ja vääryys olivat hänestä samaa, sillä vasta väkivallan kautta oli vääryys syntynyt. Hän, joka ei monasti tietänyt kuhun hän päänsä kallistaisi, hänhän juuri oli lausunut: antakaa keisarille, mitä keisarille tulee. Mutta sitä hän ei ollut sanonut loukatakseen köyhiä ja tarvitsevia, vaan siksi, että hän tiesi, ettei väkivallalla ja uhalla mitään saada aikaan. Kun Kristus sanoi: ei minun valtakuntani vielä ole tullut, niin hän sillä tarkoitti: ei ole vielä tullut se aika, jolloin viha muuttuu rakkaudeksi, väkivalta nöyryydeksi, vääryys oikeudeksi; jolloin mahtavat astuvat alas valtaistuimilta ja rikas likenee köyhää, siten vapaaehtoisesti täyttääkseen minun oppiani… Sillä Kristuksen valtakunta oli aina itsekieltäymyksen valtakunta.

Ennenkuin ihminen siis ryhtyi väkivaltaiseen tekoon, niin hänen tuli asettaa itselleen kysymys: auttaako se? Ja sen piti tapahtua sekä yksityisten että kansojen elämässä. Jokapäiväinen kokemus todisti, että kun pahaan sanaan vastasi samalla mitalla, niin ei sillä voittanut muuta kuin pahennusta: se joka hyökkäsi toisen päälle, se sai takaisin nyrkiniskuja, ja se joka verta vuodatti, sen verta vuodatettiin. Kristuksen opin vapahtava voima oli juuri siinä, että se piti voittona itsekieltäymystä, eikä pahan kostamista pahalla. Sillä hän tiesi että löytyi voima, jonka heikoinkin omisti ja jolla hän saattoi voittaa väkevämmän; tuo voima oli siinä että hän sai hänen häpeämään: häpeän tunne se langenneimmankin ihmisen rinnassa sytytti eloon paremman minuuden viimeisen kipinän, sai hänet kääntämään pois kasvonsa ja nolona luomaan silmänsä maahan.

Selvästi saattoi huomata, että Jesus aina oli pitänyt nöyryyttä täydellisimpänä siveellisenä voimana sekä itselleen että muille. Sentähden hän ilomielin, anteeksiannon harras hymy huulilla oli mennyt kuolemaankin — sillä tiesihän hän, ettei voitto ollut niiden, jotka väkivallalla ristiinnaulitsivat hänen, vaan yksinomaan hänen omansa, joka oli alistunut välttämättömyyden alle ja sammuvien silmiensä viime säteillä julistanut anteeksiantoa, pannen vihollisensa häpeämään. Sillä tiesihän hän, että ihmisen korkein hyve oli pysyä periaatteilleen, opilleen ja teoilleen uskollisena viimeiseen hengenvetoonsa asti.

Konrad oli puhunut noin kymmenen minuuttia, tosin selvään ja ymmärrettävästi, mutta yhä vielä tuntien samaa pakollisuutta, joka tuontuostakin esti häntä kehittämästä ajatustaan niin, kuin hän oli toivonut. Äkkiä huomasi hän Agatan, joka kalpeana istui isänsä vieressä, katsellen häneen sanomattoman merkitsevästi. Hän tunsi, kuinka hänen sydämmensä rupesi lyömään, kuinka koko hänen olentonsa virkistyi ja sai ikäänkuin uutta elämää. Tieto hänen läsnäolostaan, hiljainen rakkaus häneen antoi hänen sanoilleen voimaa, intoa ja sujuvuutta. Hänen ajatuksensa ja tunteensa muuttuivat kuin taikasauvan kosketuksesta, hänet valtasi autuaallinen huumaus. Hänen mieleensä palasi kaikki, mitä hän edellisenä yönä oli tuntenut yksinäisessä työhuoneessaan; ja hänen äänensä laajeni, se kävi helläksi, sointuisaksi. Lauseet muodostuivat taiteellisiksi, niiden sisällys tuli kirkkaaksi ja läpikuultavaksi kuin kristalli ja pääjuoni kehittyi yhä enemmän hiotuksi ja täydelliseksi kokonaisuudeksi. Hän ei saarnannut, vaan hän piti syvämietteisen puheen, joka kahlehti ajatukset ja liikutti sydämmet. Teksti oli vain perustuksena, jolle ajatusten rakennus nousi, pyrkiäkseen yhä korkeampaan tietoisuuteen.

Seurakunnan harrasta hiljaisuutta ei häirinnyt muu, kuin kova, ilkeä yskä, joka tuontuostakin pääsi vanhan Balduksen rinnasta ja tunki kirkon kaukaisimpaankin soppeen. Konrad jatkoi:

— "Mutta minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat…" Niin, rakkaat ystävät, mitä me muuta voimme kuin tuntea kasvoillamme häpeän punaa, iloita heränneestä omastatunnosta ja koettaa virvoittaa ja parannella polttavaa haavaa, jonka lempeys rintoihimme iski. Sillä iankaikkinen totuus on, ja iankaikkisena totuutena tulee pysymään niin kauvan kuin ihmisiä maan päällä vaeltaa, että viha synnyttää vihaa ja rakkaus rakkautta. Niin suuri ei ihmisen kostonhimo saata olla, ettei se joskus löytäisi tyydytystä uhrinsa nöyrästä ystävällisyydestä; eikä niin valheellista ihmistä saata olla, ettei hän kerran lausuisi itselleen totuuden sanoja: sinä olet pettänyt itsesi. Sillä olisiko mahdollista, ettei ihminen, joka on sadatellut, vainonnut ja vahingoittanut, kerran yksinäisenä hetkenä pakostakin tunnustaisi, että hänen sadattelunsa, vainoomisensa ja vahingoittamisensa oli turhaa; joka ei, katsellessaan uhrinsa hiljaisia, kärsiviä piirteitä, tuntisi tarvetta puhjeta sanoihin: "minä pidin sinua heikkona pelkurina, mutta nyt näen, että sinä olet väkevämpi minua, sillä sinä olet kestänyt ja kärsinyt. Mutta se on juuri sitä Jesuksen Kristuksen iankaikkista rakkautta, joka sisältyy sanoihin: joka minuun uskoo, hän saa avun. Tässä ei ole kysymys uskosta kuolleitten herättämiseen, sillä se, jonka elämän valo on sammunut, se ei palaja takaisin; eikä myöskään uskosta synnittömän Vapahtajan yliluonnolliseen syntyperään; hän vaelsi ruumiillisessa muodossa maan päällä, hän vuodatti verensä — kuinka hän muuten olisikaan voinut kärsiä ja kuolla aivan inhimillisesti, niinkuin kurjin meistä…"

Sinä hetkenä syntyi eri haaroilla kirkossa omituinen liike: päitä nyökäytettiin ja käänneltiin, kasvoihin tuli harmistunut ilme, ikäänkuin yleinen vastalause olisi ollut tekeillä. Sitte seurasi entinen hiljainen hartaus, jota ei häirinnyt muu kuin vanhan Balduksen yskiminen.

— Ei, tässä on kysymys uskosta siihen, että hyvät työt yksin luovat sieluun sen rauhan, joka tekee ihmisen todellakin onnelliseksi. Se, joka voi sanoa, ettei hän ole ollut pahaa vastaan, vaan että hän köyhälle ja kurjalle on antanut hameensa, että hän on rakastanut vihollistansa, siunannut sitä, joka häntä on sadatellut, tehnyt sille hyvää, joka häntä vihasi ja rukoillut niiden edestä, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat; ja että hän vihdoin, niinkuin Kristus, on kääntänyt toisen poskensa sille, joka häntä löi toiselle: yksin sillä, joka omistettuaan nämät hyveet ja täytettyään tämän opin on tehnyt itsensä Jumalan kaltaiseksi, on sama oikeus kuin Kristuksella, nimittäin kutsua itseään Jumalan pojaksi, joka hyvänä, rakkaana lapsena uskaltaa puhua isästään, jonka kasvoja ei hän tosin koskaan ole nähnyt, mutta joka ylevyyden ja oikeuden perikuvana elää hänen ajatuksissaan.

Toistamiseen syntyi alhaalla kirkossa levottomuus, joka tällä kertaa sai ikäänkuin virallisen vahvistuksen sen kautta, että konsistorialipresidentti epäillen kallisti päätään, ensin yhdelle, sitte toiselle puolelle.

— Sanoin teille juuri, ettei teidän pidä toimia, ennenkuin olette tehneet itsellenne kysymyksen: onko siitä apua? Sanoin myöskin, että teidän siihen pitää antaa kieltävä vastaus, niin pian kuin intohimo on ojamaisillaan teitä tekemään jotakin, joka sotii kristillistä käskyä vastaan. Ja vielä sanon teille: älkää luottako sanaan, jonka täältä viette mukaanne kotiin; älkää palatko kotiin siinä luulossa, että käymällä täällä kirkossa olette täyttäneet kristityn-velvollisuutenne ja että sitte rauhallisin mielin voitte astua takaisin maailmaan; sekä että teistä viikoksi eteenpäin olisi tullut hyviä ihmisiä, koska olette kuulleet Kristuksen sanaa julistettavan saarnastuolista. Ja älkää kuvitelko, että silloin jo olette voittaneet lähimmäisen rakkauden, kun koetatte vastustaa pahaa. Sillä Kristus ei yksin kärsinyt, ei antanut pelkkiä hyviä opetuksia, vaan hän toimi niiden mukaan. Harjoittakaa siis kristillistä rakkautta töissäkin. Luokaa ja enentäkää onneanne luomalla ja enentämällä toisten onnea. Ravitkaa isoovia ja janoovia. Astukaa yksinäisen kanssa kaksi peninkulmaa, jos hän pyytää teitä astumaan yhden; toisin sanoen: älkää säästäkö askeleitanne, jos siten voitte saattaa hänet takaisin hänen omaistensa luo; viekää väsynyt katon alle, kun hän sortuu ovenne eteen ja älkää surkeilko rahojanne, kun niillä voitte pelastaa lähimmäisenne perikadosta. Vaikka se tapahtuisi sinäkin hetkenä jolloin ohjaatte askeleitanne tätä Jumalan temppeliä kohti. Sillä kymmenen kertaa parempi on, että todellisessa elämässä seuraatte kristillisyyden käskyjä kuin että ne laiminlyötte tullaksenne tänne harjoittamaan hartautta, pettämään itseänne ja rikkomaan Kristuksen oppia vastaan.

Viime sanojen jälkeen syntyi alttarin ympärillä istuvassa joukossa tavaton levottomuus. Hengelliset herrat heittelivät toisilleen merkitseviä katseita, joista ei mitenkään saattanut päättää, että he olisivat olleet samaa mieltä saarnaajan kanssa. Levottomuus valtasi myös osan suurta, välinpitämätöntä joukkoa. Hämmästyneet, uteliaat katseet kääntyivät saarnastuolista sinne päin, missä äänetön vastustus oli saanut alkunsa. Mutta suuri enemmistö kuunteli yhä liikkumattomana ylhäältä tulevia sanoja.

— Kuvitelkaa, rakkaani, että te eläisitte ylellisyydessä ja ovenne takana asuisi ruumiillinen ja henkinen kurjuus; ja te kuulisitte kuinka siellä itketään leipää ja lohdutuksen sanaa. Te laskeutuisitte levolle, mutta ette saisi rauhaa sen onnettomuuden takia, joka tunkee luoksenne oven takaa. Nouskaa silloin, menkää naapurin huoneeseen ja tasatkaa omastanne sitä, mitä siellä puuttuu. Silloin te olette luoneet onnea muille ja voitte tyytyväisinä laskeutua levolle, sillä te olette omaa onneanne enentäneet. Ja jos te, rakkaat ystävät, kaikki jotka tänäpänä olette täällä koolla, itse teette niin ja koetatte saattaa ystäviännekin tekemään samoin, silloin voitte antaa myöntävän vastauksen kysymykseen: onko siitä apua? Silloin te todellisuudessa olette täyttäneet tämänpäiväisen tekstin sanat ja silloin tekin tulette näkemään Jumalan valtakunnan. Amen.

Samassa valautuivat auringonsäteet voimakkaina ikkunoiden pyhien kuvien läpi, pitkin kolmiosaisia ruutuja kukkineen, koristuksineen, upottaen sekä saarnastuolin että saarnaajan taivaankaaren värimereen. Heikko humu kuului koko kirkossa: ihmisjoukko oikaisihe, istuttuaan kauvan yhdessä kohdin. Luettuaan tavanmukaiset kuulutukset, astui Konrad alas ja asettui saarnastuolin alla olevan rukousalttarin ääreen. Hän luki siinä isämeidän rukouksen, esirukoukset sekä viittasi ehtoollistoivon täyttymiseen. Sitte alkoi virkaanasettaminen. Kirkossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Superintendentti Thürmel täydessä messupuvussa, nousi paikaltaan eturivissä ja astui arvokkaasti alttarille. Sanoilla "Jesus Kristus sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti" antoi hän pappismies tohtori Konrad Balduksen kirkon ja seurakunnan haltuun.

Juhlallisuus tapahtui tavanmukaiseen kaavaan, tavallisella ajalla ja paikalla. Äkkiä kysyi superintendentti korkealla äänellä seurakunnalta, oliko sillä jotakin muistuttamista. Hetkisen ajan vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, jolloin Konradin kasvot kalpenivat ja kaikkien silmät tähtäytyivät alttarilla seisovaan ryhmään. "Kyllä!"… "Jopa paljonkin!" kuului sitte eri tahoilta. Ja äänet enenivät, kenenkään tietämättä mistä ne tulivat, Tiheästä ihmisjoukosta ei voinut huomata muuta kuin että kasvot olivat levottomat ja että jokainen olisi tahtonut pyrkiä niin likelle alttaria kuin suinkin. Sivuilta ja syrjäkäytäviltä tunkeutuivat kaikki pääkäytävään; ne, jotka istuivat kauvempana, nousivat paikoiltaan, naiset ja tytöt näyttivät pelästyneiltä. Odottamaton, ennen kuulumaton kohtaus oli tapahtunut; se pani ihmiset unohtamaan paikan pyhyydenkin.

Äkkiä kajahti lehteriltä ääni, joka voitti kaikki muut. "Ateisti!" huusi sieltä joku keuhkojensa täydeltä. Konrad kävi kalmankalpeaksi, mutta pystyssä päin ja pelotonna hän yhä katseli eteensä kirkkoon. Seuraavassa hetkessä tunki sadasta kurkusta yhtaikaa huuto: "ei, meillä ei ole mitään sitä vastaan!"… "Hänen pitää jäädä seurakuntaamme!" Nämät äänet kasvoivat ja voittivat vastapuolueen huudot, kunnes ei jättiläisrakennuksessa kuulunut muuta kuin ainoana pauhinana: "Pastori Baldus on valittu!"

Urut alkoivat soittaa loppusointuja, pääjumalanpalvelus oli lopussa ja Konrad astui virkaveljiensä kanssa sakaristoon. Hän tahtoi päästä pois hajaantuvan ihmisjoukon näkyvistä. Sinne tänne kirkkoon muodostui ryhmiä. Maalaispastori, Agata ja Hedvig seisoivat yhdessä, kääntyneinä sakaristoon päin ja hiljaa puhellen keskenään.

— Tämä ei tiedä hyvää, sanoi Bläsel. — Ja kuinka varomatonta, että veljenne kielsi kolmiyhteisen Jumalan.

— Tekikö hän sen?

— Kyllä. Hän puhui Kristuksesta vain ihmisenä ja vältti kaikkea, mitä olisi saattanut ymmärtää jumalalliseksi auktoriteetiksi… Se oli tavattoman rohkeaa.

— Mutta eno, puhuihan hän niin ihanasti, niin mieltä liikuttavasti ja ylentävästi, huomautti Agata.

— Lapsi, sitä sinä et ymmärrä, keskeytti hänet ukko, urkujen yhä soidessa. — Virkaan asetettaessa vihitään pappi ja valansa hän tekee kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Se joka ei sitä voi pitää, sen ei ensinkään pidä antautua kirkon palvelukseen.

Heihin liittyi samassa Oskar, joka istuttuaan lehterillä piilossa, suurella varovaisuudella uskalsi tulla alas. Kirkonpalvelijoita vältti hän mikäli mahdollista. Viime päivinä oli hän Agatan kanssa ollut tavattoman ystävällisissä väleissä, sillä hänellä oli niinkuin muillakin periaatteettomilla ihmisillä, paksu selkänahka, joten hän helposti unohti vastenmieliset asiat.

— Se se oli saarna jota kelpasi kuunnella, sekaantui hän kuiskaten heidän keskusteluunsa. Tämä oli suorastaan ihmeellinen tapahtuma. Muuan, joka istui vieressäni, huusi "ateisti"… Olisimmepa olleet kahdenkesken. Hän oli aivan pinttyneen kvääkarin näköinen… Superinntendentti Thürmel oli muuten tänään ihan kuin Brennerlein pappispuvussa…

— Pidätkö kiinni jumalattoman suusi, ärjyi hänelle vanhus, joka samassa huomautti tahtovansa mennä tarkastamaan pääalttarin takana olevia hautamerkkejä ja vanhoja öljymaalauksia.

Konrad oli sill'aikaa sakaristossa vilkkaassa keskustelussa virkaveljiensä kanssa. Juliuskin oli heidän joukossaan. Hänellä ei ollut kuin vähän aikaa, jonkatähden hän otti Konradin kahdenkesken ja sanoi hänelle:

— Tulethan huomenna kastamistilaisuuteen… Ja mitä tulee saarnaasi, niin siinä… oli liian paljon tunnetta; enempää en tällä kertaa voi sanoa, lisäsi hän kiireesti.

Kirkon pääkäytävällä kohtasivat Bock ja Kickert Simmerin rouvineen.

— No, herra hovisaarnaaja, mitä arvelette? kysyi koroillaaneläjä kohteliaasti ja vaatimattomasti.

— Se on häpeä… sillä tavalla väärinkäyttää kirkkoa vastasi Bock. — Sanoinhan minä heti, että niin se käy. Tietysti asiaa täytyy tutkia… Näkemiin asti huomenna.

— Niin, niin, sellaista se on meidän aikamme nuoriso, huudahti Kickert. Mutta samassa tuli ero, sillä Bock otti ajurin ja meni menojaan.

Kirkko oli jo melkein tyhjä, mutta vanha Baldus istui yhä kumarruksissa ensimmäisen penkin äärimmässä kulmassa. Neljännestuntiin ei hänen yskäänsäkään ollut kuulunut. Hän näytti nukkuneen. Maalaispastori teki siitä huomautuksen, jolloin Hedvig meni hänen luokseen. Hän oli luullut, että ukko, päästäkseen tungoksesta, oli odottanut ihmisten poistumista.

— Isä, lausui hän, kevyesti laskien kätensä hänen olkapäälleen. Samassa tuli Konrad sakaristosta pääalttarille, jonka ääreen oli jäänyt pari henkeä. Virkansa tähden ei hän saattanut liketä omaisiaan, mutta hän seisahtui katselemaan heihin. Isän heikkous tuntui niin kummalliselta.

Ukko pysyi yhä liikkumattomana samassa asennossa. Äkkiä valtasi Hedvigin kamala aavistus. Hän tarttui hänen käteensä: se oli kylmä. Hänen hengityksensä seisahtui ja avoimin huulin kumartui hän katsomaan hänen kasvojaan. Silmät olivat auki, niissä oli julma, lasinen ilme; liikkumatta ne tuijottivat eteenpäin. Hedvig ei enään voinut pidättyä, hän puristi häntä käsivarresta ja huusi, jotta kirkko kaikui:

— Isäni!

Sitte hän lankesi polvilleen ja purskahti hillitsemättömään itkuun.

Konrad riensi paikalle, muut astuivat kauhistuneina syrjään ja uskovaiset, jotka seisoivat pääalttarin luona, kallistivat päänsä vastatusten.

Vanha Baldus oli kuollut. Poikansa lukiessa isämeidän rukousta oli sydämmenhalpaus lopettanut hänen maallisen elämänsä. Sitä hän aina oli toivonutkin: Jumalan sanaa kuullessaan, hiljaa ja tuskattomasti saavansa vaipua kuolon uneen.

Syvästi tapaus koski läsnäoleviin. Tytöt itkivät hiljaa ja Konradin valtasi ääretön iäisyysikävä. Hän painoi kiinni kuolleen silmät. Sitte nostivat palvelijat varovaisesti kankean ruumiin, kantaakseen sen sakaristoon.

Urut olivat aikoja sitte vaienneet. Kirkossa vallitsi äänetön, ylevä rauha. Puolen tunnin kuluttua piti lastenjumalanpalveluksen alkaman. Arasti astui kaksi pientä tyttöä esiin. Kädet ristissä he silmäilivät kuolleen vanhuksen kasvoihin…

Yhdeksäs luku

Seuraavana aamupäivänä lepäsi ruumis paareilla vanhan pappilan esihuoneessa. Omituinen kuolemantapaus oli herättänyt suutta huomiota ja monet pitivät sitä pahana enteenä Konradille; uskovaisinten mielestä oli se oikein Jumalan sormen viittaus. Ensin aiottiin pitää surujumalanpalvelus kirkossa, mutta sitte heitettiin tuuma, koska vainajan viime toivomus oli ollut, että hautajaiset tulisivat aivan yksinkertaiset. Mutta Julius, joka rakasti kirkollista komeutta, arveli, että seurakunnan arvo sitä vaati sekä ettei vainajan viimeiselle toivomukselle tulevaa kunnioitusta loukattaisi, jollei tätä toivomusta noudatettaisikaan. Koska hän oli ottanut haltuunsa koko asian, samoin kuin sen kustannukset, niin eivät Konrad ja Hedvig asettuneet sitä vastaan, vaan päinvastoin iloitsivat nähdessään, millä kiihkolla heidän veljensä koetti sovittaa sen, että hän ennen oli erkaantunut perheestään. Se oli tosin tullut vasta tämän surullisen tapahtuman johdosta, mutta saattoi sentään toivoa, että seuraisi muutos, joka turvaisi Hedvigin tulevaisuuden. Sillä mielenliikutuksen tilassa oli Julius todellakin lausunut Konradille, että hän Hedvigin hyväksi järjestäisi taloutensa toisin. Sisaren kyyneleet olivat häntä siihen määrään liikuttaneet, että hän hyvänä hetkenään teki lupauksia, joitten täyttämiseen ei hänellä seuraavana päivänä ollutkaan voimaa. Mutta tällä kertaa näytti hän itsekkin olevan asiastaan varma. Ja hän miettikin vakavasti, eikö jo olisi aika ikipäiviksi erota Klaudinasta. Olihan hänellä nyt niin erinomainen syy ja hän toivoi, että Klaudinakin hänet ymmärtäisi. Hedvig oli varsinaisena pakoittavana voimana, itse hän saattoi vetäytyä syrjäiseksi katsojaksi.

Kun hautauspäivä oli määrätty, ilmoitti Julius tahtovansa pitää ruumissaarnan. Vaikka hän vanhimpana poikana ja ensimmäisenä pappina seurakunnassa, jonka sielunpaimenena vanhus kokonaisen ihmisiän oli ollut, sitä pitikin vallan luonnollisena, niin hän sentään suurella mahtipontisuudella ilmoitti tahtonsa veljelleen. Hän nimittäin pelkäsi, että Konrad itselleen tahtoi tämän kunnian ja siitä ei hän ensinkään olisi pitänyt. Hänellä oli kyllä ollut suuret luulot veljestään, mutta sellaista saarnaa kuin eilinen, ei hän ollut häneltä odottanut. Hän oli ollut pappina tarpeeksi kauvan tunteakseen useiden virkaveljiensä hyveet ja heikkoudet — omistaan puhumattakaan — ja tietääkseen valtaavan saarnan vaikutuksen. Ja nyt hänen turhamielisyytensä vaati häntä isän haudalla panemaan parastaan ja veljelleen näyttämään, että hänelläkin oli sana vallassaan. Tässä toivoi hän sitäpaitsi apua sisällisiltäkin voimilta: varmaankin auttaisivat muistot lapsuuden ajoilta ja elämästä vanhempien kodissa, sekä kaikki mitä vainaja hänen hyväkseen oli tehnyt.

He olivat pitkän aikaa puhelleet vainajasta. Julius silloin huomautti, että tuollainen tuskaton loppu aina oli parempi kuin pitkällinen kituminen henkisessä yössä. Hän oli yhä vieläkin sitä mieltä, että isä usein viime aikoina oli ollut sekaisin päästään.

— Mutta älä toki, keskeytti hänet Konrad, — kunhan vain joka ihminen kuolemaansa saakka pysyisi yhtä täysissä järjissä… Muuten minä kerran perinpohjin keskustelin hänen kanssaan asiasta.

Ja Konrad kertoi vanhuksen viimeisen sydämmenpurkauksen. Tarkkaavasti Julius kuunteli.

— Saippuakuplia, pelkkiä saippuakuplia, sanoi hän sitte kylmästi. — En käsitä, miksi te aina vedätte esiin tuota tietoisuutta. Paras tietoisuus on toki se, että ihminen tyytyy maailmaan sellaisena kuin se on. Ainakin siten pääsee kauvimmaksi… Sellaista ei valtio edes vaadi tai edellytä, että meidän pappien pitäisi luoda siveellisesti täydellisiä ihmisiä. Kirkon tehtävä on jonkinlaisen tasapainon ylläpitäminen sekä lohdutuksen antaminen niille, jotka meiltä lohdutusta etsivät. Me emme pakoita ketään käymään jumalanpalveluksissamme; mutta joka tahtoo tulla, sille ovat ovet auki. Sinä puhuit epäilemättä eilen erittäin kauniisti, mutta järki sortui tunteellisuuden alle. Oliko esimerkiksi tarpeellista ruveta kieltämään Kristuksen jumaluutta? Sinä olisit ilmankin saavuttanut saman voiton… Kai sinä nytkin taas heti olet valmis vetämään esiin tietoisuuttasi, mutta saammepa nähdä, mitä se sinulle vielä tuottaa.

— Mutta olethan toki itsekkin siksi järkevä, että huomaat ristiriidan vallitsevan teologisessa dogmassamme, virkkoi Konrad innokkaasti.

— Kyllä. Omalta persoonalliselta kannaltani, vastasi Julius levollisesti; — sillä olisihan naurettavaa nykyisten luonnontieteellisten tutkimusten aikana uskoa sellaista tarua, kuin että Kristus olisi siinnyt pyhästä hengestä. Mutta suuren joukon täytyy pysyä tässä uskossa ja siinä on kirkolla tehtävä. Hallitus käskee ja me tottelemme.

— Siis petos totuuden varjon alla.

— Sinun kanssasi ei koskaan näy voivan puhua! Aina sinulla on valmiina vastalause, sanoi Julius, tällä kertaa oikein suuttuneena. — Täytyyhän ihmisellä toki olla jotakin johon hän uskoo, jotakin joka pysyy hänelle käsittämättömänä. Eihän maailma voi olla valistuneita olentoja täynnä. Keskustelu kävisi silloin vallan tarpeettomaksi ja me saisimme istua kuuntelemassa pelkkää professoriviisautta. Jo ilmankin siinä on kärsimistä… Ei, minä pidän kaikkea päänvaivaa siinä suhteessa mielisairautena… ja sitä tautia sairastat sinäkin.

Hetkisen perästä hän jatkoi:

— En ymmärrä mistä isävainaja sai päähänsä nuo ajatukset. Eihän häneltä puuttunut mitään. Hänellä oli hyvä paikka, huoleton elämä ja arvossa häntä pitivät kaikki. Näyttää siltä kuin sinun kirjasi olisi tuottanut hänelle ainoat ristiriitaisuudet, sillä se väänsi hänen ajatuksensa nurin narin.

— Tai antoi hänelle aihetta siihen tilintekoon, josta jo kerran puhuimme, vastasi Konrad. — Hän tuli vain toisiin johtopäätöksiin kuin tavallisesti tullaan. Hän tiesi, ettei ehtoollisviinillä ole muuta vaikutusta kuin viinillä jokapäiväisessä elämässä.

Julius ei siihen vastannut mitään, joten keskustelu loppui.

Kuolemantapauksesta huolimatta piti Josefan kastamisen tapahtua seuraavana iltapäivänä. Olihan Julius muuttamattomasti sen määrännyt. Kun Konrad kuuli, että Bockin tulee, niin aikoi hän jäädä pois koko juhlallisesta tilaisuudesta, mutta meni sentään sitte mukaan, koskei hänellä itse asiassa ollut mitään syytä välttää hovisaarnaajaa. Paitsi tätä viimemainittua olivat läsnä Kickert, Simmer rouvineen, kalpea kandidaatti, superintendentti Thürmel, kirkon toinen pappi sekä muutamia muita virkaveljiä, jotka pitivät tätä kääntymistä kristinuskoon tärkeänä tapauksena.

Seuran kokoonnuttua astui Klaudina sisään Josefan kanssa. Pari minuuttia myöhemmin ilmestyi näyttämölle myöskin onneton selibaattineiti, joka nyt oli pukeutunut uuteen huntuun. Se teki hänen kasvonsa niin mustiksi, ettei voinut eroittaa muuta kuin sen kohdan, missä nenänpää oli.

Kaikki olivat jo kokoontuneet kastemaljan ympärille, kun vanha Jannusch astui esiin. Hän oli varmaankin jo kauvan ollut kirkossa odottamassa, sillä hänen esiintymisensä tuli niin äkkiä, kuin hän siinä hetkessä olisi kasvanut ylös maasta. Hän oli puettu samaan pitkään mustaan takkiin ja kädessään hän kantoi samaa silinterihattua kuin lapsipuolensa hautajaisissa. Tämän arvokkaan puvun lisäksi oli hän vetänyt käsiinsä kudotut, valkeat villakintaat, jotka tekivät hänen suuret kouransa kummallisen näköisiksi. Tuontuostakin teki hän syviä kumarruksia, koettaen sovittaa ne niin, että jokaisen läsnäolijan osaksi lankesi yksi. Eikä siitä tullut loppua, ennenkuin Julius alentuvalla kädenliikkeellä sai hänet taukoomaan. Erityisen huomionsa esineeksi otti Jannusch Bockin; hän päätti nyt ensi tilassa vihdoinkin valloittaa kirkon puolelleen. Vastaiseksi pysytteli hän kauvempana, katsellen sieltä asiain kulkua nöyrän näköisenä kuin ainakin hurskas mies.

Konradia oudostutti paikalla Josefan kummallinen katse. Levottomana, arkana piti hän sitä koko ajan tähdättynä taivasta kohti, ikäänkuin velvollisuudentunteesta. Sisään astuessaan oli hän pannut kätensä ristiin ja sillä tavalla hän piti niitä loppuun asti. Ahdistava pyhyyden tunne näkyi hänet vallanneen. Sairauden jäleltä olivat posket vielä kalpeat ja kuopalla. Hän muistutti noita yliluonnollisia, rukoilevia naisolentoja, joita vanhat mestarit muinoin maalasivat.

Kun Julius hänen otsaansa kastellen laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui siunausta, niin hän omituisesti säpsähti ja pää painui niin syvälle alas, että pastorin yhä enemmän ja enemmän täytyi antaa kätensä vaipua sen mukaan. Kamala vastenmielisyys oli äkkiä vallannut tytön, eikä hän muulla kuin tuolla liikkeellä voinut päästää sitä ilmoille. Julius taisteli hänkin turhaan mielenliikutustaan vastaan. Hänen äänensä oli epävarma ja Konrad huomasi mitä voimienponnistuksia hän teki ennenkuin sai toimituksen tapahtumaan tavanmukaisella juhlallisuudella.

Omituisen vaikutuksen se muuten teki tuossa suuressa, autiossa suojassa, jossa kaiku vahvensi joka sanan kolminkerroin. Pieni ihmisjoukko katosi mahtavan holvikaton alla miltei näkymättömäksi. Siellä vallitsi tänään ilkeä, kylmä ilma.

Juhlallisuuden loputtua ojensivat läsnäolijat Josefalle kättä, onnittelivat häntä ja lausuivat hänelle rohkaisevia sanoja. Hän vastasi kaikkeen, mutta omituisella välinpitämättömyydellä. Näytti miltei siltä kuin ei hän laisinkaan olisi tietänyt, mistä oli kysymys. Bock teroitti varsinkin hänen mieleensä, ettei hän milloinkaan unohtaisi tätä päivää, sekä että hän nyt koko elämän läpi kantaisi mielessään Vapahtajan kuvaa. Jannuschin liketessä katseli hän häneen suurin, tutkivin silmin, ikäänkuin hänen edessään olisi seisonut vieras henkilö. Vihdoin hän sitte hymyillen nyökäytti päätään, mutta hymy oli hallaista ja kummallista. Konrad, joka koko ajan oli seurannut hänen liikkeitään, hämmästeli suuresti tätä miltei tylsämielistä käytöstä.

Ja yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli tullut, asteli hän Klaudinan ja huntupäisen neidin välissä ovea kohti. Etehisessä onneton neiti äkkiä sulki hänet syliinsä ja painoi lämpöisen suudelman hänen huulilleen.

— Jollei sinulla enään olisi ketään muita maailmassa, niin tule minun luokseni, lapseni, lausui hän sydämmellisesti.

— Jos Jumala suo, niin ei hänen kai tarvitse käyttää hyväkseen ystävällisyyttänne, vastasi siihen Klaudina. — Kyllä hänestä pidetään huolta.

Josefan kasvoihin tuli taaskin entinen välinpitämätön hymy ja se viipyi niillä vielä heidän astellessaan kadun yli pastorin asunnolle.

Sillaikaa odotti Jannusch kirkon ovella Bockia mutta turhaan, sillä hovisaarnaaja oli niinkuin kaikki muutkin mennyt sakariston kautta. Vielä ovien suljettua vanhus siinä odotti; sitte hän moneen kertaan kiersi kirkon ympäri ja katseli ylös torneihin ikäänkuin apua anoakseen. Vasta sitte kun hän huomasi, miten vähän arvoa hänen läsnäololleen oli annettu, läksi hän pois. Mutta matkalla hänessä heräsi se vakaa aikomus, että hän julistaa sodan kirkkoa vastaan, jollei se tule hänen avukseen. Ainoana lohdutuksena olivat enään kaupunginlähetyksen sikarit. August oli sullonut koko kyökkikaapin alaosan niitä täyteen.

Jo kirkossa oli Konrad huomannut, että superintendentti ja useat hänen likeisistä virkatovereistaan olivat kohdelleet häntä melkein vältellen. He olivat ikäänkuin tarkoituksella paljon enemmän puhutelleet hänen veljeään kuin häntä, sentään loukkaamatta kohteliaisuutta. Yksin Bock oli monta kertaa tahallaan kääntänyt hänelle selkänsä ja käyttäytynyt yhtä sopimattomasti kuin epäkohteliaasti.

Julius oli kutsunut vieraat luokseen kahvia juomaan, mutta koskei Konrad heti tahtonut lähteä heidän kanssansa, niin hän välillä pistäysi surutaloon. Siellä tapasi hän Hedvigin ystävättärien keskellä. He olivat tuoneet palmunoksia ja koettivat lohduttaa voimiensa takaa. Useimmat olivat vainajan rippilapsia, monet hän sitäpaitsi oli vihkinyt.

Puolen tunnin kuluttua Konrad, lupauksensa mukaan, läksi veljensä luo.

Hänen astuessaan työhuoneeseen, loppui keskustelu äkkiä. Varmaankaan ei kukaan enään ollut odottanut hänen tulevan, tai oli puhelu koskenut juuri häntä. Seurasi sama kiusallinen mieliala kuin silloin, kun Josefa äkkiä oli tuotu sisään ja kaikki olivat odottaneet ilkeää kohtausta. Kummallista kyllä, istuivat melkein kaikki silloisilla paikoillaankin. Luthertuolissa vain ylvästeli tällä kertaa koko mahtavuudessaan Thürmel, nuuskien kaksiosaisella nenällään ympärilleen kuin jahtikoira. Oikeanpuoleisen ikkunan luona istui sitäpaitsi toinen pappi ja pari vierasta virkaveljeä.

Pitkä kandidaatti, joka Bockin puoltolauseella oli päässyt mukaan, oli asettunut pienen pöydän taakse; hän katseli lakkaamatta kahvikuppiaan ja purekseli laihojen viiksiensä toista päätä, koska toinen jo oli langennut hänen pureksimisraivonsa uhriksi; Simmer seisoi perällä, kirjakaapin edessä, luoden lupaavia katseita ympärilleen; Kickert veti jalat alleen kuin koulupoika; onneton neiti oli ottanut käteensä lentokirjasen ja rouva Simmer istui sohvassa liikkumattomana kuin jättiläisnainen, joka odottaa yleisön suosionosoituksia, kaula peittyneenä vallan kolminkertaisen leuvan sisään. Tämän kaiken huomasi Konrad silmänräpäyksessä. Se oli uusi näytös kappaleesta, jonka edellisessä osassa samat henkilöt jo olivat esiintyneet samoissa asennoissa. Juliuskin seisoi kirjoituspöydän luona, Bockin vieressä, joka istui pitäen oikeaa kättään suorana pöydällä. Ja tuskin oli Konrad ehtinyt sisään, kun Klaudinakin tuli katsomaan, olivatko vieraat tulleet kestitetyiksi. Siinä tilaisuudessa ehti hän Bockin kanssa vaihtaa merkitsevän katseen.

— No kas siinähän sinä nyt olet! huudahti Julius, kääntyäkseen samassa Klaudinan puoleen: — kuppi lisää, neiti Schaff.

— On jo, herra pastori, vastasi Klaudina kuivasti, osoittaen suurta pyöreää pöytää ja samassa lisäten: — ehkä herra tohtori suvaitsee istua tässä.

Hän oli asettanut tarjottimen pöydälle ja aikoi juuri lähteä, mutta kääntyi vielä ja kysyi:

— Saako Josefa hetkiseksi tulla sisään, herra pastori? Hän tahtoisi mielellään kiittää lahjoista.

Melkein kaikki läsnäolijat olivat tuoneet hänelle jotakin pientä, enimmäkseen hyödyllisiä kapineita, — ainakin antajien mielestä. Sattuman kautta oli hän kolmelta taholta saanut virsikirjan, ja sille asialle oli hiukan naurettu. Mutta Julius oli antanut lupaamansa kultasen ristin, joka näytti erittäin kauniilta ja arvokkaalta.

Klaudinan sanat vaikuttivat häneen sangen epämiellyttävästi, sillä hän muisti Bockin ja veljensä ensi tapaamisen ja pelkäsi silloisen kohtauksen jostakin syystä uudistuvan. Hän oli koko iltapäivän ollut levoton ja Konradin tullessa hänen levottomuutensa vain lisääntyi; hän suututteli jo sitä, ettei hän ollut antanut kastamisen tapahtua vieläkin ahtaammassa piirissä. Mutta äkkiä tuli hovisaarnaaja väliin, huomauttaen mahtipontisella tavallaan, jota ei käynyt vastustaminen, ettei lapselta saattanut kieltää sellaista pyyntöä. Julius ei uskaltanut panna vastaan.

Kului viisi minuuttia, mutta keskustelu ei tahtonut päästä vauhtiin. Julius ja superintendentti juttelivat vähäpätöisistä asioista, samoin tekivät muutamat muutkin, paitsi Bock, joka tarkkaavaisesti katseli oveen, ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut jotakin tavatonta. Kaikki näyttivät koettavan huomata Konradia niin vähän kuin suinkin. Syntyi hetken hiljaisuus, jota seurasi tavaton kolina. Simmer oli pudottanut maahan suuren kirjan ja se oli onnettomuudeksi sattunut Kickertin vasemmalle jalalle.

— Mutta kuulkaa toki… mitä te teette? ärjäsi seminaarintirehtori puoliääneen ja heitti vihaisen katseen Simmeriin, joka hämillään pyysi anteeksi. Mutta Julius tarttui silminnähtävällä mielikarvaudella kirjaan ja tarkasteli sitä joka haaralta. Tuo kirjainto rupesi todellakin käymään sietämättömäksi.

Sitte kääntyi kaikkien huomio onnettomaan neitiin, joka oli noussut ja rientänyt Konradin viereen istumaan.

— En ole teitä vielä kiittänyt siitä kauniista saarnasta, jonka eilen piditte, lausui hän kovalla äänellä ja tarttui hänen käteensä, pitääkseen sitä omiensa välissä koko ajan kuin hän puhui. Hänen huntunsa oli tällä kertaa niin paksu, ettei hän ollut voinut kestää sen takana, vaan oli turbaanin tavoin kietonut sen otsansa ympäri, mikä teki hänet hyvin hullun näköiseksi. — Metterbach puhui kyllä hirveän kauniisti (se oli hänen katoolilainen nuoruutensa rakastettu), jatkoi hän, — mutta te puhuitte vielä kauniimmin. Te ette ensinkään maininnut pyhää henkeä ja siitä minä pidin. Nimittäin saarnastuolissa. Muu kaikki on vähäpätöisempää. Jos löytyisi pyhä henki, niin ei hän kärsisi selibaattia. Antoihan Vapahtajammekin anteeksi syntiselle vaimolle, mutta paavi luulottelee olevansa enemmän. Hän ei kärsi edes avioliittoa… Jollei Kristus olisi ollut ihminen niinkuin mekin, niin ei hän olisi antanut anteeksi lähimmäisensä heikkouksia.

Hän puhui niin yhtämittaa, ettei Konrad voinut muuta kuin antaa kuuran kaatua päälleen. Mutta Bock heitti neitiin ärtyisän katseen, ja seurasi häntä sillä vielä sittenkin, kun hän, istuutuneena vanhalle paikalleen, koetti herättää rouva Simmerissä myötätuntoisuutta tunteilleen. Julius olisi mielellään suonut hänet sinne missä pippurit kasvavat, mutta hän oli hiljan lahjoittanut hänen seurakuntansa turvattomille lapsille sievän summan ja sentähden täytyi häneen nyt tyytyä sellaisena kuin hän oli.

Äkkiä kuului kova koputus oveen ja maalaispastori astui huoneeseen mitä kiihoittuneimmassa mielentilassa. Useimmat läsnäolijoista eivät tunteneet häntä, joten hänen omituista olentoaan katsottiin suurella uteliaisuudella.

— Anteeksi, rakas virkaveli, että näin mullin mallin työnnyn huoneeseen, mutta minulla on teille tärkeä asia, alkoi hän hengästyneenä ja ojentaen yhtäperää kätensä sekä Juliukselle että Konradille ja ystävällisesti kumartaen joka taholle. Hän oli mahtanut tulla aika kiivaasti, sillä vaikka ulkona oli talvinen ilma, niin kirkas hiki pisaroi hänen otsaltaan.

— Tietysti, herra pastori. Minä olen kokonaan valmis teitä palvelemaan, vastasi Julius. — Mutta tehän olette aivan sulamaisillanne…

Hän piti nyt velvollisuutenaan esitellä hänet muille läsnäoleville. "Erittäin hauska", äänteli Bläsel yhtämittaa, ottamatta superintendenteistä tai hovisaarnaajista enemmän selkoa kuin muistakaan. Sen sijaan jymisi hänen bassonsa pian huoneessa:

— Jaa, jaa, kyllä se osaakin suututtaa! Kyllä tämä p… ijakkaan Berliini on minua harmittanut! Miltei olin kutsumaisillani sitä oikein sen oikealla nimellä. Tässä kaupungissa vaeltelee synti sadoissa eri muodoissa.

Hän pyyhki kasvonsa ja käyttäytyi muuten ikäänkuin hän olisi ollut kahdenkesken pastorin kanssa.

Hän oli tuonut mukaansa raikkaan tuulahduksen luonnon helmasta; se ikäänkuin elostutti koko taloa. Thürmelkään ei voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleen, mutta Bock tarkasteli ylpeästi tuota yksinkertaista pappia, joka, vaikka hän paremmin oli kuin kansakoulun-opettaja, oli uskaltanut jättää hänet huomaamatta.

Anteeksi pyytäen jätti Julius hetkeksi vieraansa ja vei vanhuksen viereiseen huoneeseen. Vihdoin siirtyivät he sieltä rippikouluhuoneeseen, sillä Bläsel tahtoi olla aivan häiritsemättä. Hän oli niin haltioissaan, ettei hän malttanut istuutua ennenkuin hän sanoilla: "odottakaa hetkinen, herra pastori, täällä on vielä joku odottamassa", oli käynyt etehisessä ja sieltä palannut takaisin Oskarin seurassa. Hämillään nuori mies pysähtyi oven ääreen.

— Tämä on poikani, jonka luultavasti muistatte entisiltä ajoilta. Ei minun kai tarvitse kertoa, mitä kaikkia hänen kauttaan olen kokenut… Mutta kuulkaa nyt, herra Baldus.

Julius ei voinut aavistaakkaan mistä oli kysymys. Kylmästi vastattuaan Oskarin tervehdykseen ja suljettuaan oven, kuunteli hän suurella uteliaisuudella.

— Minun täytyy vielä kysyä, alkoi pastori, istuuduttuaan, — onko poikani joskus käynyt luonanne pyytämässä jonkinlaista apua? Se ei olisi mahdotonta, sillä hän oli jo joutunut hyvin rappiolle. Mitä minä siitä salaisin, sillä veljennehän…

— Ei koskaan, herra pastori, vastasi Julius kiireesti, sillä hän näki Oskarin etenevän perälle päin huonetta.

— No, siinä on jo ensimmäinen rauhoitus, jatkoi maalaispastori. — Mutta minun täytyy vielä antaa teille selitys. Te mainitsitte kerran, että teiltä oli kadonnut joku kuva. Onkohan se tämä?

Samassa hän taskustaan veti esiin Valekrispinuksen ja kietoi sen auki paperista. Oskar oli aamupäivällä kaikessa viattomuudessaan näyttänyt hänelle kuvan, joka oli jäänyt hänen kesäpalttoonsa taskuun. Ja tarkemmin asiaa ajattelematta oli hän sen yhteydessä tullut maininneeksi pastorin nimen. Hän oli muka muutamalla pennillä ostanut kapineen eräältä henkilöltä, joka oli sanonut saaneensa sen pastorilta. Mutta samassa Oskar niin oli kietoutunut omiin sanoihinsa, että isän oli täytynyt ruveta epäilemään koko asiaa. Lorun lopuksi Oskar sitte oli kertonut kaikki, josta pastorin epäluulo vain oli lisääntynyt. Ne asianhaarat, joitten vallitessa hänen poikansa, omaatuntoaan rauhoittaakseen oli ostanut takaisin kuvan, tuntuivat hänestä todellakin ansaitsevan likempää tarkastusta, jonkatähden hän heti päivällisen jälkeen oli lähtenyt tänne. Oskar oli joko vielä pelastettavissa, tai oli hän kokonaan mennyt mies. Siitä täytyi pastorin saada ratkaiseva varmuus. Ja sentähden hän Oskarin seurassa oli tehnyt tämän retken, vaikeimman eläessään.

— Kyllä se on juuri se, vastasi Julius äärimmilleen kummissaan ja silmäili vuorotellen isään vuorotellen poikaan.

— Poikani sanoo juuri tulleensa paikalle, kun muuan Jannusch, ylpeillen teidän tuttavuudestanne, oli myymäisillään sen jonnekin. Asia tuntui pojastani epäilyttävältä, jonkatähden hän itse osti kuvan.

Sinä hetkenä lausui vanhus valheensa niin taitavasti, että hän jälkeenpäin itsekin ihmetteli. Mutta tahtoihan hän nyt sovittaa kaikki, mitä oli syydetty Oskarin niskoille.

— Olen teille hyvin kiitollinen, herra pastori, kun sellaisella huolella olette ajanut asiaa, vastasi Julius, jolle paljastus itse teossa oli tavattoman vastenmielinen. — Samalle Jannuschille olen minä osoittanut paljon hyvyyttä ja kiitokseksi hän… Miten te herra pastori saatoittekaan epäillä poikaanne sellaisesta. Mutta tulettehan nyt sisään?

Tyytyväisenä maalaispastori nousi.

— Neljännestunniksi, herra pastori. Lähdemme tänä iltana. Olemme löytäneet paikan pojalleni, mutta vasta ensi kuusta. Hän saattaa siis nyt käydä kotiakin katsomassa. Hän pyytää paikalla lausua teille jäähyväiset.

— No, onnea sitte, herra kandidaatti, sanoi Julius ja ojensi Oskarille pari oikean kätensä sormea.

— Mutta ehkä hän tässä viereisessä huoneessa voisi odottaa? huomautti maalaispastori äkkiä. — Meillä on nimittäin vielä vähän asioita toimitettavana yhdessä.

Hän ei moneen päivään ollut päästänyt Oskaria silmistään ja nyt hän pelkäsi, että Oskar, jolla oli rahaa taskussa, karkaisi, jos hän jättäisi hänet yksin.

— Mieluinten minä jo paikalla lähtisin mukaan, mutta olisi ehkä epäkohteliasta… huomautti hän.

Oskar pani tosin ensin hiukan vastaan, mutta rauhoittui vihdoin, sillä hän käsitti, että hänen läsnäolonsa sekä hänelle itselleen että seuralle olisi ollut sangen kiusallinen. Hän istuutui siis viereiseen huoneeseen, valitsi niin mukavan asennon kuin suinkin ja syventyi katselemaan Kristusta ja syntistä vaimoa.

Kymmenes luku.

Samana hetkenä kuin maalaispastori ja Julius yhdestä ovesta astuivat työhuoneeseen, tuli Klaudina Josefan kanssa sisään toisesta. Josefa suuntasi paikalla askeleensa Thürmelin luo, ojensi hänelle kätensä ja lausui niiaten:

— Minä saan kiittää kauniista lahjasta. Juliuksen täytyi kääntyi pois, niin häntä nauratti, sillä superintendentti oli ainoa, joka ei ollut tuonut mitään lahjaa. Mutta superintendentti keksi pian keinon; hän hymähti väkinäisesti ja virkkoi:

— Se tulee huomenna, lapseni. Se jäi minulta kotiin.

Klaudina oli syypää siihen, että Josefa ensin oli kääntynyt hänen puoleensa, sillä Klaudina oli tahallaan tahtonut nolata superintendenttiä.

Josefa kulki miehestä mieheen, tehden saman tempun; hän hymyili jokaiselle, mutta hymy katosi paikalla, kun hän oli lausunut kiitoksensa. Klaudina oli mahtanut mättää kaikki hänen päähänsä — niin koneentapaiset olivat hänen liikkeensä, niin vähän ystävällisyyttä hänen katseessaan, niin kylmästi, lyhyesti lausui hän sanansa.

Maalaispastori oli istuutunut pyöreän pöydän ääreen Konradin viereen.

— No vai niin, huudahti hän, — tämä on nyt kai se pikku tyttö, josta olen kuullut niin paljon… Tuleppa nyt tänne, lapseni. Onnittelen sinua oikein sydämmellisesti… Tottahan herra pastori sallii, että pistän pikkusen säästölaatikkoon…? (Juliuksella ei tietysti ollut mitään sitä vastaan ja maalaispastori jatkoi:) — Kas, tuossa saat oikein kiiltävän… Se on onnentaaleri, joka jo kymmenen vuotta on ollut minulla, lisäsi hän kääntyen seuran puoleen. Sitte avasi hän suuren kukkaronsa ja ojensi tytölle rahan, sanoen; — se tuottaa sinulle onnea.

Tyttö otti taalerin ja kiitti hiljaisella äänellä. — Mutta lapseni, miltä sinä näytät? virkkoi vanhus taputtaen häntä leuvan alle. — Pää pystyyn vaan! Ei tuollaisilla hautajaiskasvoilla saa astua kristilliseen elämään. Mikä sinun on?… Hän ei näytä olevan oikein terve, kääntyi hän samassa Juliuksen puoleen. Kaikkien katseet suuntautuivat maalaispastoriin, joka siten, aivan tietämättään tuli keskipisteeksi koko seurassa. Hänen voimakas äänensä näkyi ikäänkuin estävän kaikkia muita korottamasta ääniään. Kääntyen pois naisista veti hän esiin nuuskarasiansa ja vahvistautui aika "priisillä". Sitte lähetti hän rasian kiertämään miehestä mieheen.

— Ettekö tekään, herra hovisaarnaaja? kysyi hän, kun kaikki olivat kieltäytyneet. Bock kiitti kohteliaalla, kylmällä kumarruksella. Maalaispastorin vapaa tapa ei laisinkaan miellyttänyt häntä, eikä hän myöskään kärsinyt sitä, että Bläsel yhtämittaa veti esiin ystävälliset suhteensa Konradiin. Äkkiä heitti hän katseensa Klaudinaan, joka liikkumattomana seisoi ovessa, ja virkkoi Juliukselle:

— Niin, hän näyttää todellakin sairaalta, minusta myöskin. Tuleppa tänne lapseni, lisäsi hän sitte Josefalle. Ja kun tyttö oli saapunut hänen eteensä, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja jatkoi korkealla äänellä: — onko täällä huoneessa ketään, josta sinä et pidä… tarkoitan, joku, joka on kohdellut sinua pahoin? Puhu vain vapaasti ja näytä, kuka se on.

— Mutta herra hovisaarnaaja! keskeytti hänet Julius niin kovalla äänellä, että kaikki hämmästyivät. Ja hämmästys oli sitä suurempi, kun ei kukaan ymmärtänyt keskustelun tarkoitusta.

— Antakaamme tytön puhua, herra pastori, vastasi Bock rakastettavalla hymyllä ja kääntyi takaisin tytön puoleen. — Katseleppa nyt ympärillesi.

Josefa totteli. Hänen silmänsä harhailivat pitkin huonetta, kunnes pysähtyivät Konradiin. Hetkisen ajan seisoi hän siinä liikkumattomana, mutta kaikki näkivät, kuinka hän säpsähti. Sinä hetkenä teki hän oikein surkean vaikutuksen. Vähitellen muuttui kalpeus hänen kasvoillaan tummaksi punaksi, mutta yhä vieläkin pysyi hän liikkumattomana. Konradin valtasi kamala tunne: oli kuin veri olisi pysähtynyt hänen suonissaan, hän liiteli pohjattomien syvyyksien yli; hän ei saanut sanaa suustaan. Hän kävi kalmankalpeaksi, mutta hillitsi itsensä ja loi tyttöön tyynen katseen.

— Puhu toki, lapseni, kehoitti Bock.

— Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee? kysyi maalaispastori, nousten pöydän äärestä ja astuen hiukan syrjään. Muutkin läsnäolijat näyttivät levottomilta ja äärimmilleen hämmästyneiltä. Kickert vain pysyi tyynenä ja Klaudina seisoi ovessa liikkumattomana kuin kivipatsas, uskaltamatta edes hengittää. Äkkiä kohtasi hän Josefan katseen. Se oli hetken työ ja muut sitä tuskin huomasivatkaan, mutta Josefa ymmärsi hänen päänsä keveän liikkeen ja uhkaavan katseen. Hän nosti hitaasti oikean kätensä ja viittasi sanatonna Konradiin.

— Tuo herra siis, sanoi Bock nousten. — Te kuulitte sen kaikki, rakkaat ystävät. On tapahtunut asioita, joita ei täällä voi mainita, mutta jotka tekevät, että tätä tyttö raukkaa täytyy suuresti sääliä. Ja sitte sitä vielä ylpeillään jumalattomista mielipiteistä!… Voitteko, herra tohtori, puolustautua tämän tytön syytöstä vastaan? Näiden kunnioitettavien henkilöiden läsnäollessa vaadin teitä tekemään sen.

Hän oli asettunut aivan kiinni pöytään ja nojaten molempia käsiänsä levyyn, tuijotti hän uhkaavasti Konradiin.

Maalaispastori otti Juliuksen erilleen, kysyäkseen, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi. Ja saatuaan selityksen, ilmoitti hän, ettei se ollut muuta kuin häpeällistä panettelua. Jotakin niin odottamatonta kuin tuo suoranainen syytös, ei Julius pitkiin aikoihin ollut kokenut. Hän ei enään ymmärtänyt hovisaarnaajaa, enempää kuin veljeäänkään tai Josefaa. Mutta kun hän vihdoin johonkin määrään oli tointunut ja huomasi kaikkien muitten olevan aivan suunniltaan poissa, niin hän katsoi velvollisuudekseen ruveta välittäjäksi.

— Mutta sano toki jokunen selityksen sana, lausui hän Konradille.

Klaudinan viittauksesta olivat rouva Simmer ja onneton neiti nousseet ja hänen seurassaan lähteneet käytävän puolelle. Klaudina palasi sentään parin minuutin perästä takaisin.

Bock vilkaisi tuontuostakin Thürmeliin, jolta hän oli odottanut moraalista tukea, mutta superintendentti ei liikahtanut, vaan istui kankeana ja arvokkaana paikallaan, kädet rinnalla ristissä. Hän oli päättänyt jättää asian kokonaan hovisaarnaajan haltuun.

Konrad ei vieläkään ollut vastannut. Kun vihdoin maalaispastorikin ystävällisesti rupesi häntä kehoittamaan puolustautumaan, niin hän odottamattoman lempeällä äänellä virkkoi:

— Jos olisin samalla kannalla kuin herra hovisaarnaaja, niin minun pitäisi vastata samallaisella solvauksella. Mutta täytyisihän minun halveksia itseäni, jollen itse voisi täyttää sitä, mitä muilta vaadin. Minä en milloinkaan kosta pahaa pahalla, siksi suon teille sydämmeni pohjasta kaikki anteeksi, herra hovisaarnaaja, kääntyi hän suorastaan Bockin puoleen. — Ja vaikka te nyt avaisitte ikkunat taikka rientäisitte ulos julistamaan koko maailmalle, mitä minusta ajattelette, — niin minun anteeksiantoni pysyisi entisellään. Sentähden pidän puolustautumista arvolleni alentavana.

— Kauniita sanoja, ilkkui Bock ja käänsi hänelle selkänsä.

Konrad nousi; hänen silmänsä leimusivat samalla tavalla kuin kerran silloin, kun hän oli asettanut rouva Brennerleinin aisoihinsa.

— Niin, kauniita sanoja kyllä, herra hovisaarnaaja, mutta teidän pitäisi ennen kaikkia panna ne mieleenne. Teidän ei pitäisi kantaa Vapahtajan nimeä yksin huulillanne, vaan teidän pitäisi koettaa pyrkiä hänen kaltaisekseen. Ja jos te tiedätte, ettette voi, niin teidän ainakin tulee korvata rakkaudenpuutteenne sillä, että koko maailman edessä uskallatte luopua papillisesta puvustanne ja ilmoittaa ettette enää ole sen arvoinen. Ehkä kyllä moni sinä hetkenä soimaa teitä heikkoudesta, mutta tuo heikkous on itse asiassa suurin väkevyytenne. Sillä silloin te olette lannistanut vihan ja seisotte nöyränä voittajana tuomarienne edessä… Herra hovisaarnaaja, katsokaa tuonne, jatkoi hän yhä kiihtyneempänä ja viittasi sohvan yläpuolella riippuvaa kuvaa "Alasottaminen ristiltä", — ja katsokaa sitte minua suoraan silmiin: Kristuksen veren nimessä minä teiltä kysyn, uskotteko että olen syypää siihen tekoon, josta jo viikkokausia olette minua syyttänyt… Käännätte pois kasvonne. Minä kiitän teitä! Katsokaa nyt tätä tyttöä. Eikö hän puhunut pahojen voimien vaikutuksesta?