ENSI OSA (continued 3)

— Vai niin. Sinähän sitte oletkin aika kyökkitaiteilija, puhui Konrad iloisesti, asettaen hattunsa ja sateenvarjonsa pöydälle. — Muuta ette siis ole syöneet? lisäsi hän.

— Eikö sitä ole siinä? hämmästeli tyttö. — Minä jaoin sen kolmeksi kerraksi. Ja jälellä on vielä aika joukko. Herätän heidät pian, nimittäin Emilin ja Marian — ennenkuin toiset tulevat kotiin ja isä herää. Sitte saatte nähdä kuinka sitä syödään.

— Mutta etkö mielelläsi söisi jotakin muutakin? kysyi Konrad, joka oli istuutunut tuolille ja ottanut tytön polvelleen.

— Kyllä. Ja onhan meillä aina muutakin syömistä, kun Josefa taas tulee. Ja hän tulee varmaan, minä sen tiedän.

— Kuinka sinä sen sitte niin varmaan tiedät?

— Olen rukoillut hyvää Jumalaa — äsken kun pikku Maria oli suonenvedossa. Hänelle tulee nimittäin hampaita ja silloin minä häntä kanniskelen sylissäni, kunnes tuska on ohitse. Niin, ja silloin minä rukoilin hyvää Jumalaa, että hän oikein pian antaisi Josefan tulla. Ja minä tiedän, että hän hänet meille lähettää. Miksi Josefa sitte meidät jättäisi? Emmehän ole tehneet mitään hänelle.

Konrad tuli hyvin liikutetuksi. Tuossa pienessä olentoraukassa oli jotakin, jota turhaan olisi saanut hakea tuhannesta täysikasvaneesta. Hätä ja raakuus, nuo köyhien huonot kasvattajattaret, eivät olleet saaneet ryöstetyksi uskoa lapsen mielestä; kokeneen henkilön lailla hän ruokki ja hoivaili pienokaisia. Sinä hetkenä kuvitteli Konrad hänen olevan kolme kertaa vanhemman henkilön, jota hänen piti kohdella kunnioituksella, niinkuin oikeaa emäntää. Puhdas jumalanpelko noiden paljaiden seinien sisäpuolella vahvisti häntä. Hän tarttui molemmin käsin lapsen päähän ja painoi suudelman sen otsalle.

— Rukouksesi on kuultu, lausui hän hellästi. — Te saatte pian nähdä Josefan.

— Kuka te sitte olette? kysyi lapsi äkkiä.

— Olen pappi.

— Oi, pappiko? — Hän astui muutamia askeleita taappäin ja katseli häneen, kädet ristissä, suurin, tarkkaavaisin silmin. — Oikea pappi kirkosta? jatkoi hän.

— Niin, oikea pappi, vakuutti Konrad, jota kysymys suuresti huvitti. — Mutta minä olen sitäpaitsi satujen hyvä haltia, joka aina tuo ihmisille jonkun lahjan. Kas, tuossa saat kokonaisen taalerin. Sillä sinä heti voit ostaa mitä tahdot, tarkoitan leipää, kahvia, sokeria, makkaraa, kinkkua… Tottahan sinä tunnet paikat, mistä saa. Otappa nyt koppa ja lähde. Minä hoidan sillaikaa pikku siskoja. Kunhan isäpuolesi nyt herää, niin puhun järkevästi hänen kanssaan. Sitte sinun ei enään tarvitse piiloittaa sokeriasi.

Tyttö ei liikahtanut paikalta; hetken hän silmillään seurasi hänen kätensä liikkeitä: kuinka hän avasi kukkaron ja otti rahan peukalon ja etusormen väliin, laskeakseen sen sitte pöydän kulmalle. Sitte hän kummastunein silmin taas katseli häntä itseään. Konrad luuli tuon arvaamattoman rikkauden tehneen hänet niin sanattomaksi. Mutta äkkiä hän hätäisesti virkkoi:

— Jos te olette pappi, niin te kai olette Josefan isä?

Erityisellä mielenkiinnolla Konrad nyt silmäili lasta; hän tahtoi tietää, oliko tuo pelkkä mielikuva, sellainen joita lapsilla usein on.

— Kuinka sinä sitä ajattelet? alkoi hän taas. — Onhan isänne jo aikoja sitte kuollut… Lähde nyt vaan, äläkä viivy kauvan.

— Ei, ei, jatkoi tyttö varmasti, huomaamatta hänen käskyään. — Koko aamupäivän ovat he tuolla jutelleet siitä, että Josefan isä oli pappi. Anton huusi sen korvaani, suututtaakseen minua. Hän sanoi, että jos Josefa hänet löytäisi, niin meille kaikille koittaisi hyvät päivät… August läksi silloin paikalla liikkeelle etsimään hänen isäänsä. Mutta isä Jannusch sanoi, että meidän kaikkien nyt hyvin ahkeraan pitää lukea raamattua, niin ihmiset tulevat tuomaan meille leipää… Mutta ehkä Josefa todellakin on löytänyt isänsä, eikä tulekkaan takaisin. Voi voi, voi voi!

Itku nousi hänen kurkkuunsa, mutta hän tukahdutti sen. Hän kaivoi sormet syvälle silmiin; pari kertaa värähti huulet suonenvedontapaisesti.

Konrad ei tietänyt, minkätähden kummallinen ajatus äkkiä karkasi hänen päähänsä; naurettava ajatus! Mutta se oli tullut niin välittömänä, ettei hän päässyt siitä vapaaksi; se oli tullut salamana ja sattunut häneen. Lapsi oli varmaankin kertonut vain sen, minkä se oli kuullut. Ja sen viime sanat eivät tietysti olleet kuin pelkkää mielikuvitusta; se oli ilmaissut pelkonsa siitä, että Josefa nyt todellakin olisi löytänyt isänsä ja siten jättäisi heidät. Mutta sanottiinhan usein, että lapset tietämättään lausuvat totuuden. Kuinka kummallista! Ja samalla, kuinka tyhmää uskoa siihen!

Hän nousi ja alkoi astella edestakaisin. Köyhyys löyhkäsi tuossa kurjassa huoneessa. Mutta vasta herännyt ajatus oli pannut hänen mielensä niin kuohuksiin, että hän miltei unohti ympäristönsä ja täällä maan alla, kaukana Berliinin loistosta, muutamaksi hetkeksi vaipui itseunohduksen mielentilaan, joka aina seuraa odottamattomia tapauksia. Mielikuvitus ja todellisuus sulivat yhteen ja synnyttivät hänen silmiensä eteen ruman kuvan, joka oli puoleksi totta, puoleksi valhetta.

Äkkiä kuului viereisestä huoneesta pitkiä, äänekkäitä haukotuksia; heti senjälkeen puhui käheä ääni.

— Fransiska, tokko riisut kenkäsi, mitä sinä niissä kengissä siinä vaellat, ettei minuuttiakaan saa rauhassa maata… Tule sitte sanomaan, etteivät pohjat enään ole eheät! Jaa, jaa, ääh… häh… Eikö kukaan poikanulikoista vielä ole tullut takaisin? kirkasi hän, uudestaan haukoteltuaan. — August lupasi sentään tulla ja Anton, senkin heittiö… Ties missä taas renttuilee! Senkin jumalaton veikele! Ja minä olen sentään heille sanonut, että heidän pitää muuttua, jos tahtovat tulla hurskaiksi. Muuten emme voita kirkkoa puolellemme. Aaah… No, missä sinä viivyt! Tule pian ja tuo valkea tänne.

Konrad oli jäänyt seisomaan. Kun tyttö kysyen häneen katseli, niin hän vain osoitti rahaa ja viittasi hänelle, että hän lähtisi. Hän otti kopan käsivarrelleen ja katosi viereiseen huoneeseen. Samassa alkoi Jannusch taas:

— Mene puotiin ja lainaa kaksi litraa potaattia ja pane ne kiehumaan… Samalla voit tuoda sillin, mutta sellaisen, jossa on mätiä. Tiedäthän kuinka mielelläni minä niitä syön. Sano, että huomenna maksan kaikki. Voi, voi, kunhan vaan voittaisimme kirkon puolellemme… Kuules sinä, voit samalla tuoda kaksi. Ja ryypyn. Mutta sano, että jollei se ole hyvä, niin tuot sen takaisin. Emmehän mekään anna sinne haisevaa rahaa… Vieläkö siellä aina vaan sataa? Augustilla ei ole sateenvarjoa. Pilaa vielä pahanpäiväiseksi sunnuntaitakkini… No, siinähän sinä olet. Mutta tuoppas nyt se kynttilä… Ehkä eukko vielä sinulle antaa lainaksi happaman kurkun.

Samassa mahtoi Fransiska kuiskata hänelle jotakin, sillä heti paikalla muuttui hänen äänensä:

— Mitä sinä sanot? Pastoriko? Hengellinen herrako? Oi Jumala, Jumala, mikä odottamaton onni, mikä kunnia!… Ja sinä tyhmeliini annat minun vain nukkua. Mitenkä minä sen korjaankaan! Mutta kaksi tuntia minä luin raamattua ja ne minut väsytti. Luin koko Johanneksen ilmestyksen kannesta kanteen… Mutta nyt kiireesti ylös!

Olkisäkki narisi hänen noustessaan ja kun hän sitte pukeutui, puhui hän vuorotellen hiljaisella äänellä lapselle, ja äänekkäästi viereiseen huoneeseen:

— Anna pian tohvelini, ne ovat kaapissa… Antakaa anteeksi, herra pastori, tulen paikalla… Anna sitte huivi ja kampa, ne ovat ikkunalaudalla… Olkaa hyvä, istukaa sillaikaa, herra pastori… Missä takkini on? Tuleppas Fransiska, en löydä sitä. Tuohonhan minä sen ripustin Anna nyt jo! Et löydä?… Parin minuutin perästä, herra pastori. Pyydän tuhansin kerroin anteeksi… Etkö sinä vieläkään löydä? Voi, nyt minä tiedän. Anton, se heittiö, lupasi pantata. Mutta odotahan, kun kotiin tulet!… Meillä on köyhää, herra pastori, mutta olen raamatussa lukenut, ettei Jumala siihen katso… Anna pian vanha saali, niin menen sillä… Kas niin. Nyt tulen, herra pastori.

Jannusch ryki ja yski vielä pari kertaa, sitte esiintyäkseen oven kehyksiin. Fransiska taas kiirehti ylös portaita.

— Toivotan monin kerroin hyvää iltaa, herra pastori, monin kerroin. Aijai, jos olisin aavistanutkaan… niin olisin pukeutunut sunnuntaitamineisiin. Ja antanut pestä permannot. Meillä näyttää vähän huolimattomalta, mutta se tulee siitä, että täällä kaiken päivää on niin pimeä, ettei näe omaa nenäänsä. Niin pimeä on.

Hän oli haudasta nousseen Latsaruksen näköinen. Pimeässä oli Fransiska erehtynyt ja saalin asemasta antanut hänelle lakanan, joka kerran lienee ollut valkea, mutta nyt oli liankarvainen. Koska sitä, vieraita ollessa, käytettiin pöytäliinana, niin kaikkialla näkyi kyökkiastioitten ja patojen jälkiä; tuollainen musta ympyrä upeili keskellä Jannuschin rintaa, niinkuin mikäkin kunniamerkki. Hän oli muuten asettanut tämän vaatteen erittäin taiteellisesti, jotta pitkät päät ulottuivat maahan asti ja takana muodostivat jonkinlaisen laahustimen. Kiireessä oli hän unohtanut kiinnittää paitansa kaulan kohdalta, joten paljas rinta näkyi. Pörröinen täysiparta ja tukka, joka vielä enemmän olisi ollut saksien puutteessa, paistoivat kuin tuli. Koska hän senlisäksi oli tavattoman vaalea, niin hän todellakin muistutti ruumista.

Hän teki hyvin syvän kumarruksen ja puhui taas:

— Mutta istukaa toki, herra pastori. Pyydän, olkaa niin hyvä. Tämä tuoli on tosin vähän… Mutta minä heti… Fransiskan piti jo eilen viedä se nikkarille, mutta kun ei itse toimita kaikkia…!

Pari kertaa hän nyrkillään koputti selkänojaa ja pyyhki sitte voimakkaasti istuinta yhdellä vaippansa kulmista.

— Niinkuin sanottu… meillä on vähän köyhää… mutta sydän… Kun Jumala vain katsoo sydämmeen, niin… Olen lukenut, ettei Vapahtajamme monasti tietänyt, mihin päänsä kallistaisi. Silloin ajattelin itsekseni: Jannusch, jos sinä olisit elänyt ja hän olisi tullut luoksesi, niin kyllä olisit valmistanut hänelle vuoteen. Niin, niin! Sunnuntaivaatteeni olisin pannut hänen päänsä alle… Kas, niin, nyt ovat viimeisetkin pölyt poissa. Pyydän, herra pastori, istukaa, ettei talon rauha mene!

Hän oli nyt tarpeekseen siivonnut tuolia ja teki kädellään kohteliaan liikkeen. Palkitakseen hänen vaivaansa, istuutui Konrad, vaikkei hänen mielentilansa tosin ollut valoisa. Mutta häntä samalla suuresti huvitti Jannuschin esiintyminen.

— Olette varmaankin hurskas mies, Jannusch? kysyi hän.

— Ja jumalaapelkääväinen, hyvin jumalaapelkääväinen. Niin, sitä me kaikki olemme. Raamattu ei ensinkään ehdi poistua pöydältämme. Joka aterian jälkeen se otetaan käsille. Saatte nähdä, rakas herra pastori.

Hän katosi pimeään huoneeseen, kopisteli siellä ja palasi takaisin tuoden mukanaan tavattoman paksun kirjan, jota hän kantoi molemmin käsin, kuin mitäkin kuormaa.

— Tässä se on. Mitähän meistäkään olisi tullut, jollei sitä olisi ollut! Rakas vanha raamattu, joka vielä on isoisä-vainajan peruja, virkkoi hän, laskettuaan jättiläiskokoisen perintönsä pöydälle. Luiseva käsi kosketti hyväellen kulunutta kantta.

— Luulenpa, Jannusch, että erinomaisesti osaatte teeskennellä, sanoi Konrad äkkiä. — Taidatte katsoa hurskaaksi-tulemista välikappaleena, joka ainiaaksi voi sammuttaa ryyppäämishalunne. Älkää minulle näytelkö narrinäytelmiä. Ei ole ensinkään sanottu, että ne ihmiset, jotka aina pitävät raamattua käsillä, ovat parhaimmat. Tehkää ensin työtä, kyllä rukoukseenkin sitte jää aikaa.

— Mutta, hyvä herra pastori… Jannusch oli kuin pilvistä pudonnut. Nämät nuhteet tulivat niin odottamatta, että hänen kasvoihinsa tuli mitä tyhmin ilme.

Seuraavassa hetkessä kuului huoneen perältä nurkasta puoleksi tukahdutettu yskä, jota seurasi kuliseva ääni; lapsi oli taaskin suonenvedossa. Konrad nousi ja kiirehti vuoteelle. Madonsyömä sänky oli arvokkain huonekalu koko talossa. Hän nosti hellästi käsivarrelleen tytön, joka oli punaiseen liinaan kääritty. Se saattoi olla kolmivuotias. Hän kantoi sitä kiikutellen pitkin huonetta, katse tarkkaavasti tähdättynä nyrkeiksi puserrettuihin käsiin ja hytkiviin kasvoihin. Samassa heräsi poikakin, joka makasi vuoteen toisessa päässä; hän nousi, katseli hetkisen hämmästyneenä vieraaseen mieheen ja rupesi sitte ääneen itkemään.

Kohtaus meni ohi ja Konrad asetti lapsen takaisin vuoteelle. Se oli heikko olento, kädet puoleksi kuivuneet ja silmät suuret, yliluonnolliset. Vielä kerran ne tuijottivat Konradiin, sitte väsyneesti sulkeutuakseen, Pappi ojensi pienelle pojalle kätensä, istuutui vuoteen laidalle ja koetti häntä rauhoittaa.

— Ettekö sitte ole kysynyt neuvoa keneltäkään lääkäriltä, Jannusch? kysyi hän. — Minusta näyttää siltä kuin jättäisitte lapset aivan oman onnensa nojaan. Älkää muuten koettakokaan itseänne puolustaa, minä tiedän kaikki.

— Mutta, hyvä herra pastori… Menenkö heti vanhan Stahnin luo? Hän ei asu kaukana ja antaa lääkkeitä ilmaiseksi. Mutta eihän suonenvetoon mikään auta. Se on heikko ja hento lapsi.

— Siihen on syynä huono ruoka… Tietysti, koska te olette sellainen juopporenttu, ettette mistään välitä!

Jannusch seisoi yhä liikkumattomana samalla paikalla. Hän oli niin peloissaan, että hän ehdottomasti oli pannut kätensä ristiin, osoittaakseen nöyryyttään. Nyt vasta kysyi hän itseltään, mikä tuon papin tänne oli tuonutkin? Ensin hän luuli, että August nyt todellakin oli valloittanut kirkon puolelleen ja tämä nuori pappi oli tullut ottamaan selvää siitä, oliko apu todellakin tarpeen. Sillä heti kun August tänä aamuna oli tuonut sen tiedon, että pappi oli ottanut Josefan kasvattaakseen, niin kotona oli pidetty suuri neuvottelu, jossa päätettiin tarpeellisessa määrässä käyttää petosta, jotta saataisiin hurskaat herrat taivutetuiksi. Augustin piti alkaa, puhumalla isän ja veljen puolesta. Tämä ajatus oli Jannuschin mielestä tuntunut niin ihanalta, että hän paikalla oli hakenut esille vanhan raamatun ja kiihkeästi alkanut sitä lukea. Koskei hän aivan hyvin ollut ymmärtänyt pyhän Johanneksen ilmestystä, niin hän tuontuostakin oli ottanut avukseen ryyppypullonsa. Vihdoin olivat kirjaimet ja pyhä Johannes itse ruvenneet tanssimaan hänen silmäinsä edessä; hän oli langennut pitkään uneen, uneksiakseen pahoja unia viimeisestä tuomiosta ja kiirastulesta.

Jollei tuo herra nyt kuulunut vissiin komiteaan, niin kuka hän sitte oli? mitä hän tahtoi? Äkkiä häämöitti hänelle ajatus. Olisiko August ehkä löytänyt Josefan isän, olisiko tuo herra…? Tuossapa hän hoiteli noita retkaleita ikäänkuin olisivat olleet hänen omia lapsiaan. Paraikaakin otti hän taskustaan nenäliinaa ja niisti pojan nenää.

— En ole tätä ansainnut, hyvä herra pastori, virkkoi Jannusch hetken kuluttua. — Arvaan jo, kuka te olette. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta siitä mitä minä hänen hyväkseen olen tehnyt, näkyy Josefa aika tavalla haukkuneen minua. Ehkette vielä tiedä, että hän on juutalainen, nimittäin noin puoleksi. Hän on kasvatettu äitinsä uskossa, mutta hänen todellinen isänsä oli kristitty, pappi, täältä pääkaupungista. Barbara, hänen äitinsä, oli jonkun aikaa siellä palveluksessa, ja silloin hurskas herra oli tehnyt erehdyksen. Onhan se inhimillistä… Barbara oli kotoisin Puolasta, mutta ei juuri näyttänyt juutalaiselta. Sentähden hän olikin mahtanut saada tuon paikan. Sitte hän meni naimisiin kristityn kanssa ja nuo lapset ovat siitä avioliitosta. Ja kun hän kuoli, otin minä hänet, koska hän oli kaunis ihminen… Kyllä hän kertoi minulle koko jutun, mutta nimeä hän ei koskaan maininnut. Hän ei tahtonut tuottaa ikävyyksiä miehelle, sanoi hän. Olihan hän Barbaralle antanut jonkun verran, mutta se oli jo kaikki mennyttä, kun hän minulle tuli.

Konrad oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut kertomusta. Hyvä oli, että Jannusch käskemättä kertoi asiat, sillä muutenhan Konradin olisi pitänyt pyytää häneltä tietoja, koska hän kerran oli päättänyt ottaa asioista selvän. Entinen levottomuus valtasi hänet taaskin. Hänen piti päästää irti lapsen käsi ja nousta; mitä erilaisimmat ajatukset risteilivät hänen päässään.

Hänen piti juuri tehdä Jannuschille kysymys, kun Fransiska suurella kiireellä ja hädällä juoksi huoneeseen.

— He tulevat, isä, muuan vieras on mukana, huusi hän hengästyneenä, alkaen asettaa pöydälle kopan sisältöä. — He ovat niin juovuksissa, että tuskin pysyvät seisomassa. Pikkukin niin, etten koskaan ole nähnyt häntä sellaisena… (Hän tarkoitti "pahaa poikaa", Antonia, jota isä kutsui "Pikuksi"). — Kaikki lapset juoksevat heidän perässään. He kävivät käsikoukussa kaikki kolme ja vieras mies seisahtui välistä ja puhui kaikenlaista roskaa, niin että kaikki nauroivat… Aijai kuinka juoksin!

— Voi niitä heittiöitä poikia, mitä surua minulle tuottavatkaan! vaikeroi Jannusch. — Hyvä herra pastori, ummistakaa silmänne. Kyllä minä heti… — Hän veti kokoon pukuaan ja aikoi mennä viereiseen huoneeseen, mutta seisahtui samassa päättämättömänä: — mutta mitä minä teen…? panisin oven kiinni, mutta siinä ei ole avainta… Mutta mitä kaikkia sinä olet tuonutkaan? virkkoi hän äkkiä, käännettyään päänsä pöytään päin. — Siinähän on kinkkua, makkaraa ja voitakin…

Hän astui likemmä ja aukoi sieramiaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että August oli mahtanut voittaa kirkon ja kadulla jo antaa Fransiskalle rahaa. Mutta kun tyttö hänelle kertoi, miten asian laita oli, niin hän vaikeni, sitte tuhlatakseen kiitossanojaan; kahdeksaan päivään eivät he olleet syöneet oikeaa ruokaa, joten tämä kaikki tuli erinomaiseen aikaan.

— Mutta menkää sentään, isä, heitä vastaan ja rauhoittakaa heitä, sanoi Fransiska, ottaen kopasta kynttilän, jonka hän sytytti. Hän meni viereiseen huoneeseen, pani vanhan petroolilampun kuntoon, sytytti sen ja tuli sitte takaisin, asettaaksensa kynttilän pullon suuhun. Ulkoa kuului raakaa laulua, jota lapsijoukon huudot säestivät.

— Niin, sen minä teen. Saavat oppia minut tuntemaan sanoi Jannusch rohkeasti. Äkkiä kuului porstuassa kova räjähdys ja lasten hurraa-huudot; joku oli mahtanut langeta pitkäkseen. Heti sen jälkeen työnnettiin ovi auki ja August ja Bläsel horjuskelivat sisään käsi kädessä; heidän takanaan tuli "Pikku", punatukkainen poika viidentoista ijässä, joka hyvin oli isänsä näköinen. Pari tuntia sitte oli hän tavannut molemmat toiset, mitä parhaimmalla tuulella, ja liittäytynyt heihin; hänellä oli paha omatunto, jonkatähden hän vastaiseksi koetti piiloutua isänsä näkyviltä.

— Hiljaa, hiljaa, ei niin ääneen; täällä on vieraita, kuiskasi Jannusch, heti kun he olivat päässeet sisään ovesta. Mutta Bläsel, joka näkyi saaneen niin tarpeekseen, että hän tuskin saattoi pitää silmiään auki, ei kuullut sillä korvallakaan.

— "Augsburgiss' on viinikrouvi, Krouvin tyttö henttuni. Ja hei sutariisutarallallaa Ja hei sutarallalla!"

mylvi hän, jotta ikkunaruudut tärisivät. — Mutta missäs sitä nyt oikeastaan ollaan, veliseni? Onkos olutta? Hei, krouvista tahdon olutta! huusi hän kankein kielin, laulettuaan laulun loppuun.

Augustin täytyi asettaa hänet istumaan, sillä hän horjui sinne tänne niinkuin linnunpelätin.

— Hyvä herra, te olette täällä vieraitten ihmisten luona, sanoi Jannusch vihoissaan. — Ja sinä heittiö, kääntyi hän puoliääneen Augustin puoleen, — et käyttäydy ensinkään paremmin. Onko tuommoinen juominen nyt laitaa, ja olet ehkä vielä muitakin vietellyt mukaasi?

Äärimmästä nurkasta kuului hiljaista naurua. "Paha poika" siellä huvittelihe sen johdosta, että lakana oli pudonnut isän olkapäiltä.

— Äh sinä senkin lontti, joka luvatta menit panttaamaan takkini. Odotas, kun otan kepin. Onko se nyt laitaa, että pojat käyttävät parhaat vaatteet ja isän pitää istua kotona paitahihasillaan?… Miten paljon sinä sitte sait siitä? lisäsi hän rauhoittavasti.

— Mutta älä toki, isä, siitä välitä, sammalsi August, joka ei vielä kokonaan ollut kadottanut järkeään.

— Mitä sinä minulle annat, jos kerron, että olen valloittanut kirkon? Nyt meidän käy hyvin… Tiedä se, että minä puhuin komeasti, paljasta yläsaksaa. Pastorilta menivät silmät pystyyn. Sellaista pässinpäätä en vielä eläissäni ole tavannut.

— Pässinpäät ovat hyvät, mutisi Bläsel, joka, pää käsien varassa, taisteli unta vastaan.

— Hiljaa, kuiskasi Jannusch taaskin, katsahtaen oveen päin, mutta August ei huomannut sitä. Hän oli istuutunut vuoteelle ja katsoa tuijotti lamppuun.

— Minulla on suosituskirje hovisaarnaajalle, sammalsi hän eteenpäin. — Ja Josefan kanssa puhuin… Se retkale on jo varastanut pastorilta. Se pannaan putkaan… Voitko arvata, isä, kuka tuo herra on? Hän on herra kandidaatti, joka ennen aikoi ruveta papiksi… Eikö niin, herra Bläsel?

— Tyhmyyttä, pelkkää tyhmyyttä. Olutta minä tahdon, jymisi tämä, asentoaan muuttamatta.

— Oikea kandidaattiko? kysyi Jannusch, joka äkkiä rupesi ylpeilemään poikansa tuttavista. Olipa tänään sattunutkin tulemaan ylhäisiä herroja: pappi ja kandidaatti. Silloinhan kirkko jo itsestään heitä seuraa!

Bläsel kohotti muutamaksi minuutiksi päänsä, hapuili lasisilmiään ja asetti ne suurella vaivalla nenälleen. Sitte tuijotti hän tylsästi Jannuschiin.

— Hahhah, pyhä Krispinus on noussut ylös kuolleista, nauroi hän vetelästi; lasisilmät putosivat nenältä ja pää vaipui uudestaan alas.

— Mitä sinä isä, pidät näistä saappaista? kysyi August ja nosti ujostelematta jalkansa vuoteelta pöydälle. Muistaessaan Krispinusta, olivat hänen ajatuksensa johtuneet saappaisiin. — Kuuluisa näyttelijä on käyttänyt niitä vain yhden päivän ja kirkko on ne maksanut. Eivätkö istu mainiosti?… Fransiskan pitää joka aamu kiilloittaa ne oikein kiiltäviksi… Mutta mitä sinä yhtenään katselet tuota ovea? Kuka siellä sitte on?

Jannusch tahtoi pidättää häntä, mutta hän oli jo ovessa, joka ei ollut suljettu. Konrad oli kuullut joka sanan; Fransiskalle, joka istui tuolilla, oli hän antanut merkin, että tämä pysyisi hiljaa. Poika oli nukkunut, joten huoneessa ei kuulunut muuta kuin nukkuvien hengitys. Kohtaus viereisessä kamarissa oli miltei jäykistyttänyt Konradin. Hän ymmärsi nyt kaikki, mitä Josefa noista ihmisistä oli kertonut; hän sovitti yhteen kaikellaisia asioita, joitten alkuperää hän ei tuntenut. Korkeimmilleen hänen hämmästyksensä nousi, kun hän kuuli Bläselin nimen. Miten hän oli tänne joutunut? Hän oli mahtanut joutua niin rappiolle, ettei hän enään valinnut seuraansa. Kerran Konrad jo oli astumaisillaan sisään, saadakseen hänet nähdä, mutta uteliaisuus kuulla enemmän, pidätti hänet.

Äkkiä August, vanhuksen seuraamana, seisoi hänen edessään. Matkan päässä pysyttelihe "Pikku".

— Antakaa anteeksi, herra pastori, kyllä minä paikalla ajan ulos hänet, lausui Jannusch. Ensin August vaikeni, mutta sitte hän nousi seinää vastaan, pisti kädet housuntaskuihin ja katseli julkeasti Konradiin.

— Kuules isä, alkoi hän, vaivoin pysyen pystyssä — miten tuo herra on tänne tullut?… Sehän on sama mies, joka eilen illalla kokonaisen tunnin piti Josefaa huoneessaan… Vietellä lasta… hyi pahus!… Korea pappi… Tulitte kai nyt hakemaan toistakin täältä? Hyi olkoon… vieläkin kerran.

Hän sylkäsi eteensä ja päästi kätensä alas.

— Pidätkö kiinni jumalattoman suusi, kirkasi Jannusch koettaen vetää häntä ulos huoneesta; mutta juopunut työnsi hänet luotaan.

— Anna minun olla… niin on asian laita… Omin silmin sen olen nähnyt… Huomenna menen yleistä syyttäjää puhuttelemaan.

Jannusch näki jo hengissä koko kirkollisen onnensa särkyneenä.

— Sinä heittiö, sinä ilkiö, saatat vielä vanhan isäsi hautaan, haukkui Jannusch vaikeroiden. — Voi hyvä herra pastori, armahtakaa miesraukkaa! Hän ei tiedä mitä puhuu, kääntyi hän sitte Konradin puoleen. Sillaikaa nauroi "paha poika" yhtämittaa hänen takanaan, josta syystä hän kääntyi ja raivoissaan läjähytti poikaansa korvalle. Anton alkoi ulvoa ja heittäysi vuoteelle.

— Isäntä, heittäkää ulos tuo mies, puhui Bläsel liikkumatta paikaltaan.

Vasta lausuttu epäluulo oli Konradille niin odottamaton, että hän kävi kuolonkalpeaksi ja vavistus tuntui koko ruumiissa. Ensin hän ei ollut saada sanaa suustaan, mutta sitte lausui hän varmasti:

— Olet juovuksissa poika, siksi annan sinulle anteeksi!

— Oi, kiitoksia tuhansia, hyvä herra pastori. Huomenna hän saa tulla pyytämään anteeksi, sanoi vanhus.

— Älkää valehdelko… selvänähän minä olen, puuttui August julkeasti puheeseen. Mutta tuskin oli hän sanansa lausunut, kun hän niin horjahti, että oli lankeemaisillaan isänsä syliin.

— Sinut pitäisi pistää putkaan, sinä peto, huusi Jannusch taaskin ja tuuppasi häntä.

Samassa seurasi kamala kohtaus. Pieni Maria rupesi ulisemaan ja kammersihe ylös vuoteelta. Tällä kertaa suonenveto ei mennytkään ohitse. Lapsen silmät kääntyivät nurin, hän kankeni ja oli muutaman hetken kuluttua kuollut. Konradiin koski tämä niin, että hän vaivoin saattoi pysyä levollisena. Hän kantoi hengettömän, vielä lämpimän ruumiin takaisin vuoteelle ja sivalsi kädellään silmiä ja otsaa. Tämän nähdessään, alkoi Jannusch aavistaa pahaa; hän tuli likemmä ja näki kalpeat kasvot.

— Voi se on kuollut, se on kuollut, huudahti hän.

— Jumala, Jumala, miten minä saan sen maan alle!

Hänen silmäänsä ei valunut kyyneltäkään. Perällä huonetta seisoi Fransiska, ääneti, liikkumattomana. Hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Hellästi Konrad laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui:

— Pikku sisaresi meni enkeleitten luo. Tule, ojenna hänelle vielä kerran kätesi.

Ujosti, yhä vielä äänetönnä seurasi tyttö häntä. Mutta tuntiessaan kädessään kylmät sormet aavisti hän jotakin kamalaa.

— Sisareni! kirkasi hän ja purskahti itkuun.

Anton tuli sisään ja pysähtyi uteliaana ja säälimättömänä ovelle seisomaan. Vanhus rupesi taaskin vaikeroimaan, kuinka hän saisi lapsen maan alle. Tuo huoli oli hänet kokonaan vallannut. Konrad koetti rauhoittaa häntä ja lupasi auttaa niin paljon kuin suinkin; ennen kaikkia piti heti noutaa lääkäri.

— Pitäkäämme hiljainen rukous, lausui hän sitte.

— Jumala olkoon tälle pienelle sielulle armollinen.

August seisoi yhä entisellä paikallaan seinään nojauneena. Odottamaton tapahtuma näytti selvittäneen häntä, sillä kokoonpuserretuin huulin hän lakkaamatta tuijotti vuoteelle. Kun Konrad näki, ettei hän liikahtanut, niin suuttumus leimahti hänessä ilmi tuleen.

— Poika, sanoi hän, — lieneepä tämä pieni olento ollut sinulle miten välinpitämätön tahansa ja lieneepä sydämmesi miten paatunut tahansa, niin löytynee sinussa sen verran tuntoa, että ymmärrät tämän hetken merkityksen. Muista, että sinunkin hetkesi kerran tulee. Virkani nojalla vaadin että panet kätesi ristiin.

Hän lausui sanat korkealla äänellä, astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa käski: poika veti hitaasti kädet housuntaskuistaan ja totteli; sitte hän kääntyi seinään päin, peittääkseen kasvonsa.

Muutaman hetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Pihalta kuului lasten hiljainen puhe. He olivat kokoontuneet ikkunoihin, koettaakseen nähdä sisään. Sitte alkoi Jannusch taas vaikeroida ja Fransiska itkeä. Heidän sitä tehdessään avautui kamarin ovi, joka oli suljettu, ja Josefa karkasi sisään. Hän oli siis kuitenkin onnellisesti päässyt karkuun ja kiiruhtanut tänne; hän tahtoi tietää miten siskot jaksoivat, sitte hän oli päättänyt heti palata takaisin. Hänen äkillinen tulonsa oli niin odottamaton, että kaikki hämmästyivät. Fransiska juoksi häntä vastaan ja syleili häntä. — Mitä on tapahtunut?

Josefa kirkasi sen pikemmin kuin kysyi. Pihaan kokoontuneet lapset olivat paikalla herättäneet hänessä ajatuksen, että jotakin erinomaista oli mahtanut tapahtua. Hän riensi huoneen perälle ja heittäysi huutaen ruumiin päälle.

Jannuschin täytyi väkivallalla pidättää hänet. Emil taas oli herännyt ja yhtyi hänkin puolestaan valitushuutoihin, vaikka tietämättä miksi. Hetken kuluttua sentään rauhoituttiin: välttämättömyyden alle täytyi alistua. Konrad lohdutti heitä voimiensa mukaan, antoi ukolle lisää rahaa ja lupasi palata takaisin seuraavana aamupäivänä.

Hän painoi lasten käsiä hyvästiksi, otti hattunsa ja sateenvarjonsa ja alkoi juuri lähteä, kun viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan omituista laulua, jota seurasi narina ja kopina, ikäänkuin joku vaivalla olisi koettanut nousta. Bläsel, jonka uni vihdoin oli voittanut, oli herännyt, mutta huomaamatta mitä oli tapahtunut, ilmestyi hän horjuen kynnykselle, paljain päin, päällystakki avoinna, jotta kaikki alimmaisen takin puutteellisuudet tulivat näkyviin. Hänen esiintymisensä teki läpeensä rappiolle joutuneen miehen vaikutuksen. Kun lasisilmät senlisäksi putosivat nenältä ja hän huonosti näki ilman niitä, niin hänen katseensa oli hyvin samea.

— No lapset, mitä tänne kuuluu?… Eikö täällä sitte ole mitään juotavaa?… Kaikki te olette pässinpäitä, sammalsi hän, pitäen kiinni ovesta.

Kun Josefa hänet näki, päästi hän huudon ja kätkeytyi Konradin taakse, tämän suureksi kummastukseksi.

— Auttakaa minua, herra pastori, minä pelkään häntä, pyysi hän, kauhusta vavisten. Konrad ei voinut ymmärtää, miksi hän pelkäsi.

— No, ei hän sinulle mitään saa tehdä, puuttui Jannusch asiaan, mikä taaskin nauratti "pahaa poikaa". Bläsel oli vihdoin onnellisesti saanut lasisilmät nenälleen.

— Hei pikkunen… mehän olemme vanhat tutut, virkkoi hän nähdessään Josefan ja rupesi tavottelemaan häntä, mutta kaatui samassa pitkäkseen lattialle. Jannusch ja August haalasivat, toinen pää-, toinen jalkapuolelta, hänet viereiseen huoneeseen. "Pahaa poikaa", joka ei sormensa päälläkään ollut auttanut, huvitti tämä suuresti. Juopuneen silmät menivät taas pian umpeen. Kun Konrad pois lähtiessään astui hänen ohitsensa, niin ei hän uskaltanut katsoa häneen, pelosta, että mitä suloisimmat muistot hänessä heräisivät; vasta päästyään ulkoilmaan pysähtyi hän muutamaksi hetkeksi ja veti syvältä henkeään.

Hän ajatteli maalaispastoria ja Agataa.