6 LUKU.

Kun nyt oikeuden pöytäkirjoihin oli saatu merkityksi että Sohviija tyytyy päätökseen eikä aijo valittaa sen yli hovioikeuteen, niin jäi nimismiehen toimeksi saattaa päätös täytäntöön. Sohviijaa ei enää vietykään Lieverin kaupungin vankilaan, vaan sai hän jäädä vanginkuljettajan huostaan siksi kunnes nimismies toimittaa hänet kerrassaan irti.

Nimismies kutsui nyt Matin puheilleen. Matti tuli kuten ennenkin, mutta ylpeämmän näköisenä kuin ennen, eikä ollut virkapukunsa päällään kuten ennen. Sentähden nimismies tekeytyi iloiselle tuulelle ja Mattia tervehtiessään jo huudahtaen sanoi:

— No, nythän meillä on taas yhteinen toimi suoritettavana. Se Kytölän leski tuomittiin saamaan ei vähemmän kuin kolmekymmentäkaksi paria raippoja.

— Tuomitkaa vaan, mutta, minä en lyö syytöntä, sanoi Matti ja keikautti päätään vielä merkiksi että hän ei ole tyytyväinen siihen päätökseen.

— No — mutta se kun on tuomittu niin meidän täytyy —

— Tuomitkoot, mitä tuomitsevat, mutta minä en lyö syytöntä, kuului Matin suusta yhä jäykempi sana, jonka sanottuaan Matti nipisti paksut huulensakin visumpaan kiinni, siten näyttääkseen että ei tule enempää.

— Se on juuri se että Sohviija on tuomittu ja tuomio täytyy meidän virkamme puolesta panna täytäntöön; me olemme virkamiehiä, eikö niin Matti?

— Ne ovat muut, jotka lukevat lakia ja tuomitsevat, vaan se olen minä, joka lain panen täytäntöön. Minä olen lain loppu ja sentähden minä korkeimpana lain haltijana en lyö syytöntä.

Matin viimeisissä sanoissa nimismies kuuli niin jyrisevän painon että hän tunsi olevan mahdotonta suorilla sanoilla saada Mattia taipumaan. Hän jäi sentähden miettimään hetkeksi.

Nimismies tiesi että paikkakunnalla tuskin löytyisi miestä joka rupeaisi Sohviijaa ruoskimaan, paitsi jotakin Simulaisen käskyläistä. Mutta kun Simulaisen käskyläisten käsiin ei nimismies tahtonut Sohviijaa panna niin kävi hän yhä Mattia taivuttelemaan.

— Mutta nyt, alkoi nimismies, on se ikävintä kun Matti on ollut kymmenen vuotta tässä virassa ja toimittanut tehtävänsä niin hyvin ettei kukaan paremmin, sen tietää Keisarikin, eikä Matti ole tästä saanut mitään palkintoa. Niinpä onkin viimeisten tietojen mukaan Keisari Matille, korkeimmalle lain haltijalle, päättänyt annettavaksi kymmenen vuoden kiitettävästä palveluksesta kunniamerkin, ihan ensimäisen luokan kunniamerkin, joka on aina kaulassa kannettava. Arvaan että se on jo tulossa ja saapuu minulle huomenaamuna tulevassa postissa sinulle annettavaksi. Vaan nyt jos tässä viime tingassa Matti ei taipuisi toimittamaan virkatehtäväänsä niin minä en voisi, enkä saisikaan, antaa sitä Matille. Tämä olisi minustakin sangen ikävä, jos nyt Matin täytyisi jäädä ilman sitä, kun kymmenen vuoden palvelemisellaan on sen hyvin ansainnut.

— Oli mitä oli vaan minä en lyö syytöntä, sanoi Matti yhä jyrkemmällä tavalla ja päällään nyökytti jokaisen sanansa mukaan.

Nimismies oli kauvan ääneti, mutta viimein sanoi hän hyvin ystävällisesti:

— No — mutta tulehan huomisaamuna tänne puettuna virkapukuusi, niin voimme kiinnittää sen postissa tulevan, juuri itsensä Keisarin antaman ensimäisen luokan kunniamerkin Matin kaulaan. Olen varma että Matti tulee mieltymään siihen ja alottaa toisen kymmenen-vuoden palveluksen yhtä suurella uskollisuudella kun tämän edellisenkin, ja uskonpa että Matti saa silloin ritarimerkin, jommoista eivät saa muut kuin kaikkein korkeimmat, kaiken ikänsä keisarin henkivartiaväessä palvelleet kenraalit.

Matti seisoi nyt kauvan ääneti, puoleksi kiinni puristetuin silmin katsoen kuvikkaaseen akkunan uutimeen ja partaisista kasvoista näkyi että ajatukset hapuilivat sitä tai tätä. Viimein hän kuitenkin sanaa puhumatta lähti ulos ja sille tielle katosi.

Nimismies uskoi kumminkin Matin huomisaamuna tulevan ja niinpä hän Matin lähdettyä meni sepän pajaan, jossa sepän kanssa yhdessä keksien valmistivat paksusta kuparipellistä noin korttelia yli laajan, pyöreän, kirkkaaksi ja sileäksi tahkotun lotikan, johon lyötiin monenmoisia merkkiä ja laitettiin kirkkaaksi hiotusta kuparilangasta tehtyihin, suurisilmukkaisiin vitjoihin. Näillä oli lotikka sidottava kaulaan niin että se tulisi riippumaan rinnalla.

Koko viime yötienoon oli Matti miettinyt miten pääsisi kiertymään, virkaansa menettämättä, ettei tarvitseisi ruveta Sohviijaa ruoskimaan, mutta asia ei kuitenkaan selvinnyt sen selvemmäksi.

Vaan huomenaamuna tuli Matti nimismiehen asuntoon täydessä virkapuvussaan, puhdaskasvoisena ja vitsakimppu kädessään, kuten ennenkin asiaan lähtiessä.

Nimismies, nähdessään Matin, ihastuneena huudahti:

— No nyt! Johan se Matti taas on entinen Matti. Mutta katsokaas minkälainen kuitenkin tuli postissa kuten ennustin. Katsoppas tätä! Tämänlaista ei ole kuin kolmella miehellä tässä valtakunnassa ja tämän saat nyt ihan paikalla kaulaasi, jos lupaudut lähtemään Sohviijan ruoskimiseen, ilman et tulisi sitä saamaan koskaan.

Matin koko ruumis hytkähti nähdessään sen lotikan ja suu sievässä mytyssä katseli hän lotikkaa ja ajatteli miten tuo sentään on sopiva uudeksi hupsunmerkiksi, se voi kerjätessä tuottaa suuriakin. Samalla mietti hän että jos hän ei hiljankaan taipuisi Sohviijan ruoskimiseen, johon ne sitten saisivat ehkä jonkun Simulaisen kätyrin, niin lopulta Sohviija joutuisi suden suusta karhun kitaan. Nyt Matti punalti päätään ja sanoi:

— No, kun saanen tehdä sen ruoskimisen niinkuin minä tahdon ja saanen tämän jo sinne lähtiessäni kaulaani, niin samapa tuo lienee.

— Mitenkäs muuten! huudahti nimismies. Enhän koskaan ole Mattia neuvonut virkansa työssä ja ainahan Matti on tehnyt työnsä ihan juuri niinkuin tehdä on pitänyt. Kuinkas minä nytkään tulisin ja tahtoisinkaan tulla neuvomaan… No nyt se pannaan kaulaan… Kas tässä… No, nyt se on Matti juuri sellaisessa hankkeessa kuin olen toivonut kerran näkeväni — oi ihme… Tuleppas tänne ison kuvastimen ääreen katsomaan kuvaasi, miten erinomaista on nähdä virkanutun päällä tuommoiset kultaketjut ja entäs tää kultainen kelles? Siinä ei ole kultaa säästetty. Koitappas itsekin. Ja tuo merkkien paljous, mitä he sitten lienevätkin, niitä ei ymmärrä meikäläiset, mutta kyllä niillä on merkityksensä siellä heidän kirjoissaan, niissä keisarin omissa kirjoissa.

Matti kun tunsi että nimismies pitää häntä kerrassaan niin hupsuna ettei hän ymmärrä sitä lotikkaa, mikä se on, niin varsin heittäytyi näyttämään että hän todella onkin niin hupsu. Hän katseli itseään nimismiehen suuren kuvastimen edessä, josta näki koko kuvansa, suki siinä partaansa, laitteli sitä ja hymyillen aina näpissään nosti sitä kaulassaan riippuvaa vaskilotikkaa ja hymähti:

— Niin se on että muut miehet ne lukevat lakia vaan minä sen panen käytäntöön.

Väliin aina Matti kävellä roikkaili nimismiehen salin lattialla ja sormellaan hiljalleen koputti siihen lotikkaan ja silloin tällöin aina hymähti:

— Ne ovat muut miehet ne jotka lukevat lakia, vaan minä olen se mies joka panen sen käytäntöön…

Rangaistuspaikalle tultuaan luuli Matti saavansa niillä tamineillaan ihmetyttää suurta kansan joukkoa, mutta siellä ei kuitenkaan ollut muita asiaan kuulumattomia kuin Simulan rengit Mikko ja Salomo, jotka isännältään saivat luvan mennä sinne katsomaan, kun hyvästi todistivat. Matti ei siitä kumminkaan välittänyt, oliko paljon tahi vähän näkijöitä, virallisesti takakeikkana vaan käveli vitsakimppu kainalossa sen hirsipuun vaiheella, jonka juuressa Sohviija rautapanta kaulassa vaaleana seisoi ja väliin korotti sameat silmänsä korkeuteen ja huulet liikkuivat…

Nyt oli kuitenkin Sohviijan rautakaulassa seisomistunti loppuun kulunut. Silloin sidottiin nuorat Sohviijan kalvosiin, riistettiin vaatteet että paljas selkä tuli näkyviin ja samassa kiskastiin nuorilla ylös maasta. Silloin Sohviijan suusta kuului sydäntä vihlaiseva parahdus:

— Herra, taivaan Jumala, ota jo henkeni! Rakas Jeesus, ota henkeni, ja Sohviija painoi päänsä olkapäähänsä, toivossa saada nukkua ijankaikkisuusuneen ennenkuin saa tuntea yhtään piiskan huimausta.

Matti seisoi nyt levällä-jaloin paikallaan ja vitsapari kourassaan odotti nimismiehen määräystä sekä oli valmis sitä tottelemaan.

Matti hujautti nyt kädellään vihaisemmin kuin tavallisesti, mutta vitsat putosivatkin Matin kädestä maahan, eikä yksikään niistä koskenut Sohviijaan.

Silloin nimismies punalti päätään ja huudahti:

— Noo — Matti! Ei sillä lailla!

Matti oikasi itsensä ryhdikkäämmäksi kuin koskaan ennen eläessään, siirtyi sitten nimismiehen eteen ja sormellaan koputtaen siihen kaulassaan riippuvaan vaskilotikkaan sanoi:

— Minua ei saa opettaa! Minä olen se joka panen lain käytäntöön enkä lyö syytöntä.

— Pitää edes vähän lyödä, kuului nimismiehen pyytelevä sana ja kun laissa määrätty väliaika oli loppuun kulunut, niin pitemmittä puheitta täytyi määrätä toinen isku, mutta Matti teki sen samalla tavalla.

Nimismies äsähti kiivaammin että ei sillä lailla. Mutta Matti poikasi suurella jalallaan multaiseen tantereeseen, että kauvas ympärille pölähti kuiva poro ja yhä kiivaammin sormellaan koputtaen siihen vaskilotikkaan äsähti:

— Se olen minä joka lain panen käytäntöön enkä lyö syytöntä!

Nimismiehen kasvoissa näkyi tuskainen ilme. Hän näki että Matista ei lähde enempää ja kun paikalla ei ollut miestä jonka siinä minuutissa olisi voinut saada Matin sijassa toimittamaan työn ja kun ei saanut rangaistavaa viivyttää puussa kauvemmin kuin laissa oli määrätty eikä laskea, jos se ei toimettomaksi ja kuolemankieliin pyörtyisi, niin täytyi taas määrätä uusi isku, vaan Matti teki samalla tavalla.

Nimismies näki nyt parhaaksi antaa Matin tehdä, miten tahtoi ja somalle se hänestä salaisesti tuntui, kun Matti oli miettinyt sellaisen kepposen — jos ei vaan olisi näkemässä ollut noita Simulaisen renkiä. Mutta näkiväthän ne että hän teki voitavansa ja että koko juoni on Matin syy. Hän antoi siis piiskuun mennä niinkuin Matti tahtoi, joten Sohviijan selkään ei yksikään vitsa hipaissut.

Sohviija ei ollut ikänään tuntenut niin ihmeellistä Jumalan varjelusta kun nyt riippuessaan siinä rangaistuspaalussa. Tuntui se aivan kuin Danielin jalopeurain luolassa olemiselta ja siitä laskettua varsin kuulijoihinkin muistuttaakseen huudahti:

— Suuri Jumala, ole kiitetty ihmeellisestä varjeluksestasi!

Hän pani sitten kätensä ristiin ja kirkon tornin huipussa seisovaan ristiin katsoi kauvan ja huulet liikkuivat. Nimismieskään ei tahtonut tätä häiritä, tuntuipa somalta että Sohviija Simulan renkien kuullen niin julkisesti kiitti Jumalaa, eikä näkynyt koston värettäkään hänen kasvoissaan eikä missään liikkeissä.

Viimein kuitenkin nimismies tarttui Sohviijan käsirautoihin, otti taskustaan avaimen, jolla pyöritti mutterit auki niin paljon että Sohviijan käsiterät sopivat solahtamaan pois, jolloin nimismies ystävällisellä tavalla sanoi:

— Kiirehtikää nyt lastenne luokse ja unohtakaa kaikki.

Tämän kuultua puhkesi Sohviijan sydämen syvimmästä niin valtava ilon puuska kyynelten kanssa että Sohviija ihan ääneensä parahti, jokainen jäsen rupesi vapisemaan ja kyyneleet juoksivat ihan roitonaan ja tuntui kun unennäköä olisi koko elämä.

Kohta syttyi Sohviijan ilo oikein raivoiseksi ja tarttuen syliksi nimismieheen huusi hän:

— Mitä tekisin teille tästä? Antakaa kun suutelen käsiänne, no antakaa, elkää kieltäkö.

Nimismies riisti kätensä Sohviijalta irti ja taas muistutti:

— Kiirehtikää lastenne luokse. Niillä on ikävä. Totelkaa minua ja hyvästi nyt!

Sohviijan herkästä olennosta menivät nimismiehen sanat "totelkaa minua" niin läpi että hän ihan lentämällä siirtyi nimismiehen luota ja lähti pitkillä askelilla astua huuhtomaan kotiinsa päin, mutta seisahtui kohta ja näkyi jotain muistelevan. Kun ei kumminkaan Sohviija tajunnut mikä se oli mielessä, niin lähti taas astua humuuttamaan. Mutta astuttuaan parikymmentä askelta, seisahtui hän taas ja oikein päänsä alas painaen muisteli ja tavoitteli mitä se oli. Ei hän sittenkään sitä tajunnut. Mieli meni yhtenä myllynä Jumalan ihmeellisestä varjeluksesta rangaistuspuussa ja nimismiehen sanoista "kiirehtikää lastenne luokse ja totelkaa minua" ja siitä että sydän kuohutti uusia ilon kyyneliä esiin.

Nyt lähti Sohviija taas kotiaan kohti ja tunsi jalkansa keveämmiksi kuin ikänään ennen. Tunsipa paikoin ikäänkuin ilmassa menevänsä, ettei pitkiin aikoihin jalat koskisikaan maahan. Ja vaikka matkalla muisti että hän ei niissä töpperyksissään muistanut hyvästelläkään kaikkia ketä olisi pitänyt, eipä edes vastata nimismiehen sanaan "hyvästi nyt", niin ei hän nyt joutanut enää palaamaan eikä seisottelemaan, eipä edes sitomaan irtaalleen liestyvää suurta pellavan kellahtavaa hiuspalmikkoaan, hartonapäin vaan päähuivi kourassaan juoksujalassa mennä hynttyytti kotiaan kohti vievää, mäntyjen suojaamaa kankaan tietä ja myötäänsä hoki:

− Kiitos Jumalan! Kiitos Jumalan!