2 LUKU.

Matti viipyi tällä tiellään tasalleen kolme vuotta. Tukkansa oli kasvanut niin pitkäksi että se puoliselkään yltävänä riippua leuhotti Matin leveillä hartioilla. Mutta tuuhea parta oli sitä vastaan kähertynyt leveän leuvan ympärille vanuttuneeksi turpeeksi, niin että Matin laaja muoto peittyi korvia myöten tuon mustantymperän turjoksen alle.

Mukavalle tuntui Matista ilmestyä tämmöisenä tattarilaisena kerjäläisenä, joksi ihmiset häntä itsestään päättelivät, kotinsa tienoille. Vaikea olikin tuntea Mattia entiseltä näöltä, sillä hän ei näinä kolmena vuotena ollut ainoatakaan kertaa pessyt itseään, joten hänen kasvoissaankin pinta kiilteli likaisuudesta kuni öljytty. Koko olentonsakin oli hän taivuttanut kurjan näköisen kumaraksi, että täyteläinen laukku killotti hartioilla kuin mäen rinteellä.

Kytölän Sohviijalta oli kuollut isä ja äiti. Ja ettei tarvitseisi muuttaa majaa, oli Sohviija ottanut miehen elämänsä tueksi ja vietti nyt ensimmäistä sunnuntaita uudessa avioliitossaan. Tämän oli Mattikin saanut sattumalta tietää. Sen vuoksi sai hän voittamattoman halun käydä Kytölässä näkemässä Sohviijaa hänen elämänsä ihanimpina päivinä.

Matti luuli saavansa tuntemattomana käydä Kytölässäkin ja Heinäkuun kauniina sunnuntaina, tasalleen kolme vuotta siitä kun hän kihlasi Sohviijan, lähti Matti Kytölään. Sohviijan mies oli kirkossa, jonkatähden hän nyt oli yksinään kotona ja pöytänsä takana istuessaan huvikseen oli saarnakirjasta lukemassa päivän saarnaa, mutta oven auvetessa keskeytti lukunsa ja samassa kasvot hulmahtivat hätäisen kauhistuneiksi. Suuret tummansiniset silmät kiiristyivät yhteenpäin puristuneiden kulmain pimentoon, josta läpitunkevasti katsoen silmäteräset seurasivat vieraan jokaista liikettä siksi, kunnes tämä oli istunut penkille.

Penkille istuttuaan Matti vilkasi salaisen silmäyksen Sohviijaan. Mutta auringon kirkkaassa valossa vilahti vieraan silmistä loiste, joka muistutti Matin katsetta. Tästä selvisi Sohviijalle huomio, että Matin mukavasti käyrä nenäkin nupotti entisellä paikallaan, vaikkapa sen hieman pörhöiset sieramet peittyivätkin kähertyneen parran sisään aivan umpipäähän.

Silloin Sohviija löi käsiään yhteen, hyppäsi seisaalleen ja huudahti:

— Herra ihme! Mattiko tuollaisessa tilassa? Jumala armahtakoon…! Enhän kumminkaan ole erehtynyt?

— Sinä tunsit… Toivoin ettet tuntisi, sanoi Matti värisevällä äänellä ja oikaisi itsensä yhtä suoraksi kuin ennenkin sekä siirtyi tarjoomaan kättä Sohviijalle.

— No ihmettä ja ihmettä! Miten voi ihminen päästä tuollaiseksi? No kaikkia sentään, jahkaili Sohviija puristaessaan Mattia kädestä ja katsellessaan häntä silmiin, joista nyt kiilti kolme vuotta kadoksissa ollut kirkkaus. Mutta kyyneleet kihosivat silmien nurkkiin. Silloinpa vettyivät Matinkin silmät juuri kun samasta lähteestä ja puheleminen katkesi siihen kumpaiseltakin. Sohviijalta katosivat sanat, ettei hän saanut suutaan auki ja Matti ei tahtonutkaan puhua mitään. Sanomattoman somalle tuntui hänestä niin vaiherikkaan kolmen vuoden perästä itkeä kyyneliä joita ei kukaan, paitsi Sohviija, saanut irti.

Sohviija sitten, hämmentääkseen tuota salamielistä tilaansa, hulmahti ulos ja heti palatessaan kantoi leipärovion, voilautasen ja viilihulikan pöydälle ja käski Mattia syömään.

Syödessään Matti ajatteli Sohviijallekin näyttäytyä mielipuoleksi ja näyttää siinä syöntinsä tavassa mielipuolen merkkejä, mutta samassa tunsi asettuvan kuni painon hartioilleen, ettei voinut mitään ilvennellä, vaan täytyi syödä niinkuin ilmoihmisen. Syömästä päästyään Matti puristi Sohviijan kättä ja kuiskasi: Tätä en unohda. Sen sanottuaan poistui hän ja meni rannan töyräälle mäntyjen siimekseen venymään ja miettimään, pitäisikö kuitenkin pysyä mielipuolena; olisiko todellakin vahinko Sohviijalta se salata. Mutta vaikka hän kauvankin mietti, niin aina löi mieleen että Sohviijalle täytyy olla mikä on ja muille mikä milloinkin tarvitaan. Niin hän mietti ja keloili mäntyjen viileässä siimeksessä puhallellessa lauhkean Heinäkuun tuulen ja somalle tuntui olo, somemmalle kuin yhtenäkään hetkenä viimeisten kolmen vuoden kuluessa, ja näkyi sieltä Matin ryysyinen olento vielä auringon aletessa mailleen.

Sohviijan mieskin siihen palasi kirkkoretkeltä. Silloin Sohviijan kehotuksesta kutsuttiin Mattikin pirttiin, jossa Sohviijan mies kirkkokuulemiaan ja näkemiään parhaallaan kertoi. Niistä kertomuksista Matti muun muassa kuuli, että oli tänä päivänä haudattu Kankku-Tuomas, joka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta oli piiskarin virkaa toimittanut.

Tämän kuultuaan Matti punalti päätään, silmät kirkastuivat ja ihastuneena sanoi hän:

— Jopahan minullekin aukesi virka!

— Hyi! Ottaisitko sen viran? kysyi Sohviija säpsähtäen, sillä salaman tavalla vihlasi Sohviijan ruumiin läpi, että piiskarin vaimoksiko olisin joutunut, jos olisin Matin kanssa tullut yhteen.

— Ihan kun luotu.

— Aivanko todella? uudisti Sohviija kysymyksensä tuokion vaiti oltuaan, ja tuntui kun olisi hänen povestaan karannut se lämmin, säälivä tunne, mikä hänellä oli ollut tähän saakka Mattia kohtaan.

— Aivan todella, kuului Matin suusta varma vakuutus ja likaisuudesta kiiltelevissä kasvoissakin kuumotti ihastuksen punastus.

— Mutta mitä ajattelisit Matti silloin kun rupeaisit lyömään ihmistä, joka voisi olla syyttömästi tuomittu, kuten usein tapahtuu, jos kertomuksissa lienee perää.

— Ajattelisin olevani ihmiskunnan korkeimpia olentoja. Aniharvoilla on valta lyödä toista ihmistä, sanoi Matti tyyneesti ja mieluinen hymy näkyi Matin likaisissa kasvoissa.

Sohviija ei enää rohjennut jatkaa keskustelua Matin kanssa, vaan kääntyi mieheltään kyselemään muita kirkkosatuja, joka niittenkin kyseleminen loppui vaikeaan jahkailemiseen kun kuuli että Koppilan muorille, hänen äitikummilleen, oli tehty kiitos. Muori oli viime perjantaina äkkiä kuolla pyyskähtänyt kaivotielle.

Tästä sanomasta tuli Sohviija tuskaisen levottomaksi, että oikein käsiään väännellen voivotteli ja päivitteli, kun ei enää kertaakaan saa nähdä Koppilan muoria ja kun se on kuollut niin äkkiä ettei edes pappia ole keritty käyttää. Siihen unohtui Sohviijan mielestä Matti ja Matin aikomukset piiskarin virkaan; katkeraa itkua hyrskien meni vaan makuuhuoneeseensa ja kytjähti vuoteelleen.

Sohviijan mies olisi vielä tahtonut puhella Matin kanssa, vaan kun Matti oli umpimielinen niin hänkin jätti Matin pirttiin ja poistui Sohviijan luokse viihdyttelemään tämän surua.

Matti sai nimismieheltä piiskarin viran, mutta sillä ehdolla että Matin täytyi virkatoimessaan esiintyä leikkotukkaisena ja harjatulla päällä sekä pestyillä kasvoilla.

* * * * *

Matti etsi metsästä kolme sukevata, hienoa koivunvesaa, leikkasi ne juuri niin pitkiksi kuin nimismies oli sanonut niitten pitävän lain mukaan olla, sitoi ne punaisella langalla kolmesta kohti kiinni ja ne piti hän aina kerjätessään mukanaan. Ja jos joku kysyi, mitä ne ovat, sanoi Matti päättävästi: Tässä on laki eikä evankeljumia, peljätkää tätä!

Matti asetti sitten itselleen kaksi kerjuupiiriä, joita kumpaakin kiertäessään viipyi aina puolen vuotta, joten hän aina käräjäajan tienoilla joutui kotikyläänsä, jos tuota niinkuin tarvittaisiin virkatoimeen, jonka perästä lähti aina kiertämään toista piiriä. Siten viipyi Matti tasaisen vuoden, ennenkuin joutui toisen kerran samaan taloon takaisin.

Vehmasjoen tiheälle kylälle, jossa talot olivat kahtapuolta isoa valtajokea, joutui Matti aina joka kesä keskellä heinänteko-aikaa tullen kerran eräänä kauniina luokopäivänä Kuokkalan hoviin pyytäen taas tapansa mukaan emännältä puolipäiväistä.

Emännän mustat silmät tulistuivat ja tiuskasten sanoi hän:

— En anna laiskalle. Kun menet niitylle, niin saat ruokaa ja palkkaakin ansion mukaan.

— En jouda, sanoi Matti tyyneesti. Apulaisen tarvitseisin itsekkin.

— Mitä tuhannen täytistä sinä sillä tekisit?

— Antaisin kerjätä tuota toista puolta jokea, ettei tarvitseisi aina pyytää saattajaa yli joen puolelle ja toiselle, sanoi Matti tyyneesti ja niin asiallisella painolla että emännältä purskahti nauru ja heti kantoi hän leipää, voita ja viiliä Matille puolipäiväiseksi. Ja Matti kun oli päässyt syömästä, niin emäntä itse saattoi hänet toisella puolen jokea olevan Kannilan rantaan. Siinä venheestä maalle astuttuaan Matti kättä puristaen hyvästeli emäntää ja sydämellisellä ystävyydellä sanoi:

— Tulen käymään teillä taas tulevana kesänä näillä ajoin.

Matti piti kerjätessään sen järjestyksen, että siinä piirissään hän ei jättänyt yhtään taloa käymättä, paitsi kotiaan Penttilää missä hän ei koskaan käynyt. Mutta ei hyvässä talossa, paremmin kuin huonossakaan, hän viipynyt kuin yhden ateria-ajan oli ilma minkälainen tahansa, eikä mitään tahtonut matkaansa. Rahaa ja vaatteita kun alkoi tehdä mieli, niin poikkesi kaupunkeihin niitä kerjäämään herrastaloista ja palasi taas radalleen.

Monta vuotta sai Matti turhaan kantaa raippavitsakimppuaan ja virkatakkiaan, ennenkuin sai kertaakaan toimittaa virkansa päätehtävää. Mutta nyt kumminkin oli Lieverin kaupungin linnassa Rahtulan Malakka tuomiotaan odottamassa ja tiesi nyt Matti vihdoinkin saavansa esiintyä miehenä jonka vertaista ei ollut toista siinä tuomiokunnassa.

Rahtulan Malakka oli suuri rosvo, ollut kymmeniä vuosia paikkakunnan kauhistuksena, mutta saanut aina tehdä tekonsa niin että nyt vasta joutui ensi kerran kiinni. Matti ajatteli antaa Malakalle aimo löylyn, että kerrallaan tulisi entistenkin varastuksien edestä. Senpä tähden Matti jo monta päivää poliisi Mikkosen kotona valmistautui virkaansa. Hän leikkautti tukkansa, pesi kasvonsa ja koetteli aina väliin virkanuttua, jota hän oli monta vuotta laukussaan kantanut. Sitä hän venytteli ja hujautteli aina kädellään koetteeksi, olisiko se virkapuku niin ahdas, ettei käsi sujuisi niinkuin mieli pitää. Ja kun tunsi että nuttu antaa perään, niin mahtavasti kohotellen turpeita olkapäitään lausui: Muut ne lukevat lakia, vaan minä olen se, joka sen panen käytäntöön.

Oli tullut se päivä jolloin Malakka oli piiskattava. Jo aikaiseen aamulla nähtiin Matti virkapuku yllään puhtain kasvoin ja harjatuin päin kävelevän poliisi Mikkosen tuvan lattialla edestakaisin ja taivuttelevan kättään ripsakammaksi ja ripsakammaksi.

Soppelan Tuomaalta oli Malakka kerran varastanut kymmenen leiviskää voita, josta ei Malakkaa saatu syyhyn. Tuomas mietti keinoa saadakseen Malakalle sen kostaa ja tuli Matin luokse poliisi Mikkosen tupaan ja kiireisesti, puoleksi hätiköiden sanoi:

— Tiedätkö sinä Matti, mitä minä tiedän?

— Mitä sinä enintä tiedät, sanoi Matti ryhdikkäänä ja suorana seisoen Tuomaan edessä ja silmät tuijottivat Tuomaan silmiin virallisen tuikeina.

- Että Malakan isä on suuri tietäjä, suunnaton velho joka lumoo metsämiesten pyssyt etteivät tapa otusta, laittaa painajaisen hääkansan rekiin etteivät jaksa hevoset vetää ja vieläpä tekee semmoisiakin, että herättää kuolleet haudoistaan kaahkailemaan ja kummittelemaan täällä elävien joukossa. Nyt hän on aivan kirveen silmään vannonut, että kun hän vaan saa Matin kiertää ympäriinsä ennen piiskaamaan rupeamista, niin ei pysty Matin vitsat hänen poikansa selkään, ei näy naarmua pojan selässä.

Silloin Matti kirautti hampaitaan yhteen, punalti tuimasti päätään, oikasi itsensä virallisen takakeikaksi, punalti taas päätään, hujautti kädellään ilmaan ja jyrisevällä äänellä sanoi:

— Muut ne lukevat lakia, vaan minä sitä olen se, joka panen sen käytäntöön. Mies ei ole melatta merellä.

Enempää ei Matti puhunut, käveli vaan takakeikkana poliisi Mikkosen tuvan lattialla, kasvoissa rohkea punastus. Käyrä nenä jakoi Matin partaiset kasvot kahteen osaan ja näytti sekin olevan paljoa korkeammalla entistään.

Matti uskoi Malakan isännän velhoksi ja arvasi kyllä että koettaa se jotakin tehdä poikansa eduksi, mutta Matilla oli tallessaan isoisältään saatu, sotatantereelta löydetty ja vihollisen läpi ammuttu kiväärin kuula, jossa näkyi vielä vihollisen mustanruskeaksi kuivunutta verta. Sen kaivoi nyt Matti kätköstään ja pani suuhunsa ajoissa, ennenkuin Malakan isä kerkiää häntä kiertää, ja uskoi vahvasti isoisänsä sanat, jotka tämä oli sitä kuulaa antaessaan sanonut, että eivät mitkään velhoamiset pysty mieheen kun tämä on suussa.

Hetki oli tullut. Kirkon edustalle sitä varten pystytetyssä pylväässä, jossa moni jo ennen oli roikkunut, riippui Malakka maan ja taivaan välillä. Malakka oli koko tuomiokunnan voimakkain ja ruumiiltaan vankin mies, vaan riippui nyt kuni kaksivuotias nyljetty härkä köysillä haalattuna ylös paaluun vankilan luona, jossa rippikirjoitusta varten kokoutunut tuhansiin nouseva kirkko väki katseli mikä surkutellen, mikä käsiään hykerrellen että viimeinkin on Malakka tuossa, vaikka vuosia ennen olisi sen jo ansainnut.

Matti seisoi vitsakimppuineen paikalla, pureskella karautteli suussaan kiväärinkuulaa muutamia kertoja, mutta muklautti sen suupuoleensa että leveä poski kuulan kohdalla pullistui terävälle massukalle. Siitä ei Matti pitänyt lukua, odotti vaan siksi kunnes lähellä seisova nimismies luki tuomion ja määräyksen, minkä ajan sisään ja minkä pituisilla väliajoilla on kaksikymmentäneljä paria lyötävä. Sitten nimismies otti kellonsa käteensä, voidakseen tarkemmin määrätä väliajat ja viittasi virkapukuista, hajalla jaloin seisovaa Mattia alkamaan työnsä. Silloin hulmahti Matin virkatakin helma ja kipeästi vinkasi nyt ilmassa Matin monta vuotta sitkistyneet kuivat vitsat, mutta kauvas katsojain silmille roiskahtikin mustanpunainen veri Malakan selästä jo ensimmäisen iskun saatua.

Kun kolmannen kerran oli Matti lyönyt aina eri kohtaansa ja joka kerralla oli Malakan selkään tulleet uudet, verta roiskuvat haavat, alkoi naisten joukosta kuulua haikeita siunailemisia ja kauhistuksen huutoja, mutta miesten joukosta kuului vaan: Hyvä, hyvä! Hyvä, hyvä! Hyvä, hyvä! Matti on mies paikallaan. Hänen nimensä ei ole suotta Vitsa-Matti. Niistä äänistä ei Matti välittänyt enempää kuin Malakankaan tuskaisista parkumisista ja katkeramielisistä armon rukoilemisista, purasi vaan aina väliin suupuolessaan olevaa kiväärinkuulaa, muklautti sen taas paikalleen poskeensa ja nimismiehen johdon mukaan teki työtään yhtä ankarasti, vaikka verimaksat ja lihapalat sinkoilivat kauvas ihmisjoukkoon, siksi kunnes viimeinen kerta oli lyöty. Silloin Malakka tajuttomaksi pyörtyneenä laskettiin alas ja syyskuun herttaisen auringon paistaessa hän multaisella kentällä toimetonna öristen köllötti ja höyryävä veri juoksi hiekalle mäskiksi hillotusta selästä.

Matin ympärille keräytyivät nyt kaikki joilta Malakka oli vähänkään varastanut riemuissaan kiittelemään Mattia. Jopa kuului ääniä, että nostetaan nyt Matti Vitsa-Matiksi. Nostetaan, nostetaan!

Matti ei heidän innostuksestaan perustanut, sanoi vaan, että paha ei punniten parane ja virallisen ryhdikkäänä siirtyi pois nostamaan aikovien keskestä. Mutta kaikki ne, keneltä ikänä Malakka oli varastanut, nyt nähdessään istumaan toinnuttelevan Malakan tuskaiset kasvot ja tynnyriksi ajettuvan, mäskiksi lyödyn selän tunsivat povessaan anteeksi antavan mielen ikäänkuin Malakka tällä olisi kaiken sovittanut…

Malakka ei tämän perästä varastanut keltään ei vähää eikä paljoa. Mutta muille pahantekijöille ei Matin ankaruus antanut mieltä, vaan tästä lähtien jokahisen käräjäajan jälkeen sai Matti ruoskia usein useampiakin, mitä enemmän, mitä vähemmän.