5 LUKU.

Matti vartoi läheisissä taloissa tänä päivänä ja piti korvansa ja silmänsä auki näkemään ja kuulemaan mitä Sohviijalle tapahtuu. Ja kun kuuli että Sohviija oli vankina viety Lieverin kaupunkiin niin kiirehti hän heti Kytölään katsomaan ja hyvittämään lapsia.

Matti kun oli sanonut että äiti ei tule ennenkuin kolmen viikon perästä, niin parahtivat lapset kohtikurkkuaan itkemään, paitsi pieni Matti, nähdessään toisten hädän, vaistomaisesti kierti kätensä Matin kaulaan. Ja kun ei muuta osannut sanoa, niin sanoi:

— Milloinka ne ovat ne kolme viikkoa, jolloin äiti tulee leipomaan meille rieskaa?

— Eikö teillä ole leipää? kysyi Matti kääntyen vanhempiin lapsiin.

— On kolme leipää, vaan niistä jauhoista, mitkä tuolla vakassa ovat, aikoi äiti tänä päivänä tehdä pyhäksi rieskaa, kuului lasten suusta surullinen sana.

Samassa näki Matti kun Simulainen talutti Kyyttöä navettakartanon taitse vievää kujaa kotiinsa päin. Oli löytänyt sen rantahaasta, johon Sohviija oli sen vienyt päiväksi. Tämän nähtyään Matti siirti selkänsä akkunan kohtaan etteivät lapset huomaisi Kyytön menoa.

Mattikin tuli tästä näystä puhumattomaksi. Olisi saattanut melkein itkeä yhdessä lasten kanssa, mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Pitkän äänettömyyden perästä sanoi Matti:

— Elkää kuitenkaan ikävöikö äitiä! kyllä Jumala teistä huolen pitää. Jumala antaa teille kaikkea mitä vaan tarvitsette.

— Antaako Jumala leipääkin? kuului pienen Matin kysymys, ja itse ajattelemattaan puristi hän vieläkin lujemmin Mattia kaulasta.

— Antaa. Jumala voi antaa mitä ikinä vaan tarvitsette, kuului Matin sydämellinen vastaus ja lämpimämmin kuin koskaan ennen silitteli hän pienen Matin pellavatukkaista päätä.

Vielä useita kertoja pyydettyään lapsia jättämään itkunsa, lähti Matti Kytölästä ja meni hänkin Lieverin kaupunkiin kuulemaan mihin Sohviija joutui ja kuultuaan että Sohviija oli joutunut vankeuteen niin kauvaksi kuin oikeus tutkii asian, meni Matti erääseen ruokakauppaan ostaen siitä taakan leipiä ja kaksi leiviskää voita. Näitten kanssa palasi hän elokuun pimeänä yösydämenä Kytölään, jossa lapset kyllikseen itkettyään olivat nukkuneet sikeimmilleen. Matti ei mennyt Kytölässä pirttiin, peläten että lapset voisivat häntä säikähtää, kun hän ei milloinkaan ollut yöllä Kytölässä käynyt. Sitä paitsi tuntui Matista muuten somalta olla hieman kujeellinen. Sen vuoksi hän ulkoapäin aukaisi pirtin karsinaseinässä olevan juoksulaudalla tukittavan akkunan ja pujotti siitä akkunasta sisään paksun leivän, jonka päälle asetti ison tökäleen voita, laski sen akkunan alla olevalle penkille ja veti juoksulaudan akkunan suulle kuten oli ollutkin.

Huomenna tuli Matti käymään Kytölässä ja tervehdittyään lapsia otti taas pienen Matin polvelleen ja kysyi:

— Onko Jumala teille lähettänyt mitään syömistä?

— On. Ette usko, Matti, kun tänä aamuna herättyämme näimme että penkillä, tässä juuri, oli suuri leipä ja sen päällä aikanen vänkäle voita, kiirehtivät lapset sanomaan ihastuksissaan ja näyttivät kokonaan unohtaneen surunsa.

— Johan minä sanoin eilen että kyllä Jumala teistä huolen pitää siksi kunnes äiti tulee.

— Mistä sillä Jumalalla on voita? Onko sillä lehmiä? kysyi pieni Matti sormea suussaan pyöritellen ja silmät pyörivät epätietoisina.

— No mitenkäs muuten. On kai sillä lehmiä. Aivanhan se voi oli samallaista kuin sekin jota äiti Kyytön maidosta kirnusi, keskeytti Siiri, pientä Mattia vanhempi tyttö.

— On sillä Jumalalla lehmiä, mukautti Matti kun kuuli vanhempain lasten käsittävän sen seikan siihen tapaan. Jumalanhan ne ovat kaikki lehmät. Hän antaa niitten vaan olla ihmisillä lainassa.

— Onko se Kyyttökin Jumalan lehmä'? keskeytti pieni Matti.

— On. On se Kyyttökin.

— Onko se Jumala vienyt sen pois, kun se eilen oli kadonnut meidän ranta-aituuksesta?

— Kyytön on vienyt ranta-aituuksesta paha ihminen, vaan senpä tähden Jumala teille lähettääkin leipää ja voita.

— Lähettääkö Jumala tulevana yönäkin leivän ja voita?

— Kyllä, jos vaan iltasella nukkumaan ruvetessa rukoilette Jumalaa ja olette tyytyväiset ja iloiset ettekä ikävöi äitiä.

— Miten me rukoilisimme Jumalaa että se kuulisi?

— Ruvetkaa iltasella nukkumaan ruvetessanne vuoteenne viereen polvillenne, pankaa kätenne ristiin ja lukekaa Isämeitä ja Herransiunaus! Osaatteko te ne ulkoa?

— Osaamme. Äiti on meille kaikille ne opettanut, mutta miten se Jumala sen kuulisi?

— Jumala kun asuu korkealla taivaassa niin se sieltä näkee ja kuulee kaikkien puutokset.

— Sielläkö sillä on lehmätkin korkealla taivaassa?

- Ei. Johan minä sanoin että Jumala antaa ihmisten pitää niitä lainassa täällä missä ihmiset asuvatkin.

Nyt huomasi pieni Matti tulleensa kyselemisessään entisille jälilleen, joten jäi sormeaan suussaan pyöritellen miettimään mitä hän vielä kyselisi.

Matti, kun näki että kaikki lapset melkein uskoivat samaa mitä pieni Mattikin, laski pienen Matin pois polveltaan ja lähti ulos, jolta tieltään hän sanan puhumatta meni kylään.

Leipäsäkkinsä ja voiämpärinsä kätki Matti erääseen niittylatoon, josta hän samalla tavalla kävi joka yö Kytölän lapsille toimittamassa annoksensa.

Kylälle lensi huhu että on joku ihminen, joka sillä tavalla on ruvennut Kytölän lapsia elättämään. Se herätti talojen emännissä erityistä lämpimyyttä Kytölän lapsiin ja toivat nekin puolestaan mikä mitäkin, mikä piimää, mikä maitoa, mikä valmisti keittoakin, sillä leipää ja voita eivät lapset tarvinneet, sen ihmeellisen antajan tuomiset riittivät siinä suhteessa yllin kyllin.

Matti kuuli salavihkaa että hän sillä teollaan oli saanut kylän emännät tavallista enemmän kiintymään Kytölän lapsiin. Hän ei siis käynyt Kytölässä kolmeen viikkoon, välttääkseen kaikkia luuloja. Ja somalle se Matista tuntui kun ei kukaan voinut arvata että se oli hän, joka yöllä aina kävi toimittamassa Kytölän pirttiin voita ja leipää. Ja vaikka Matti nyt nähtiinkin kerjäilevän kotikylällään kauvemmin kuin koskaan ennen, niin, kun Matti ei koskaan kerjännyt matkaansa leipää eikä voita, oli mahdotonta uskoakin että se Kytölän lasten ruokkija oli Matti. Kaikki luulivat vaan Matin vartovan Sohviijaa tuomittavaksi, päästäkseen ansaitsemaan sen kymmenen ruplaa, ja sen odottamisen takia viipyvän kylällä.

Kun Matti oli niistä asioista umpimielinen eikä kenellenkään puhunut sanaakaan, niin monet pelkäsivät Matin Sohviijalle kostavan pahana päivänä sen, kun Matti oli aikanaan saanut Sohviijalta rukkaset. Koettivat sen vuoksi aina Matin kuullen puhua Sohviijasta säälien, saadakseen siten vaikutetuksi Mattiin Sohviijan syyttömyyden tunnetta. Mutta Matti ei sitä ollut kuulevinaan, tapansa mukaan vaan joka talossa joka päivä mitteli mukanaan kulettamiaan raippavitsoja, että olivatko ne niin pitkät kuin niitten lain mukaan piti olla vai olivatko kuivaneet lyhemmiksi, tai oliko ehkä joku ylimielinen Matin nukkuessa leikannut ne lyhemmiksi kuten usein sattui, jolloin Matin aina täytyi lyhyen sijaan laittaa uusi vitsa. Sattuipa usein että vaikka Matti sitä vitsakimppuaan nukkuessaan säilytteli vieressään ja vaatteeseen käärittynä, niin huomasi hän herättyään että vitsat olivat kääreen kanssa leikatut lyhemmiksi. Silloin Matilla oli kiire työ saada ne laitetuksi uudestaan. Matti lähetteli jyrkkiä katseita niihin joiden työksi luuli vitsainsa leikkelemisen, mutta ei hän koskaan puhunut heille sanaakaan, haki vaan metsästä uudet vitsat, laittoi ne kuntoon ja oli taas levollinen kuten ennenkin…

Välikäräjät oli Sohviijan asian takia määrätty täksi päiväksi ja oli Sohviija jo tuotu käräjätaloon. Mitään tajuamattoman näköisenä istui Sohviija käräjätalon pirtin penkillä ja itkusta hämärtyneillä, kuoppaan painuneilla silmillään katseli helmassaan oleviin käsiinsä, jotka vankilan karkean sarkanutun väljistä hihoista pujottivat esiin, eikä huomannut monia säälien katselevia tuttaviaan pirtin molemmilla puolilla. Koko olento tuntui olevan ihan kuin turta puu. Ei tuntenut siinä häpeää siitä että oli vankina, ei arkuutta tuomion pelosta. Ainoa mikä hieman häämötti mielessä oli se ettei toivonut enää koskaan näkevänsä lapsiaan, vaikkapa noina kolmena viikkona linnassa ollessaan juuri lastensa tähden oli itkenyt itsensä niin kuivaksi ettei kyyneltäkään enää tullut esiin.

Syyskuun pilvinen päivä oli kuitenkin kulunut siksi että oikeus oli jo käräjähuoneessa sijoittunut istumaan. Vanginkulettajan johtamana astui nyt sisään Sohviija joka seisahtui uunin viereen, nojaten itsensä kylmältä tuntuvaan uunin rintaan ja polvensa tunsi hän vapisevan.

Harmaahapsinen tuomari, paksuna ja jäykkänä kuni patapölkky, istui keskellä huonetta seisovan ja kaikenmoisilla kirjoilla ja paperiluntilla täytetyn pöydän takana, jonka päässä nuori kirjuri kirjoittaa ratuutti ja väliin aina puhua muritti muutamia sanoja, joista Sohviija ei tajunnut, loitsuako se oli vai laulua. Mutta nyt korjasi tuomari kultasankaiset silmälasit paksun-töliskölle nenälleen, oikasi paksun olentonsa pystymmäksi tavallista ja katsahti huoneen kaikille suunnille oliko kaikki niinkuin olla piti. Vanki seisoi uunin vierellä, jonka takana oven puolella seisoivat poliisi ja vanginkulettaja. Vähän syrjässä taas seisoi nimismies yleisen syyttäjän sijalla. Toisaalla seisoi Simulaisen kanssa rinnakkain tuomarin varsinainen apulainen, pitkä kannekirja ja lehmän ruokkokirja sekä valtakirja käsissään, valmiina Simulaisen puolesta tekemään kannetta. Kun lautakuntakin istui paikallaan vastapäätä asiallisia, niin tuomari mitään puhumatta viittasi apulaisensa antamaan paperinsa hänelle.

Tuomarilla oli kauvan palvelleeseen apulaiseensa erinomainen luottamus, kun tämä koko viitenätoista vuotena, jonka ajan hän oli apulaisen kanssa ollut yksissä, ei ollut kertaakaan ollut väärältä puolen asiaa ajamassa. Niinpä tunsi hän nytkin lämpimän löyhäyksen povessaan niitä kirjoja käsiinsä ottaessaan ja puhtaudesta kimaltelevain silmälasiensa läpi vilkasi hän suopean silmäyksen apulaiseensa, ikäänkuin olisi sillä tahtonut sanoa että sinulla on oikein. Sitten hän leimasimellaan rusautti pari kertaa niihin papereihin ja rupesi ruotsinvoittoisella kielellään lukea tolittamaan, josta ei Sohviijan mieleen pystynyt yhtään sanaa.

Tuomari kääntyi sen jälkeen ja vilkasi tuiman katseen Sohviijaan päästä jalkoihin asti, muutti äänensäkin aivan jyriseväksi ja harmaan napin laisilla pienillä silmillään läpitunkevan-näköisesti tuijottaen kysyi:

— Oleko sine varastanu iso-Simula lehme?

— En, kuului Sohviijan värisevä sana.

— Ja sine ole varastanu iso-Simula lehme, kuului yhä äkäisempi ääni tuomarin paksuhuulisesta, melkein pyöreänä törröttävästä suusta ja yhä tulisempina paloivat syvälle pään sisään uponneet pyöreät silmät.

— En ole varastanut… Oli panttina… Kymmenen ruplaa olisin antanut — näki sen tämä nimismieskin, sai Sohviija suurella ponnistuksella sanotuksi, vaan viimeinen sana sortui kurkunperästä kohoavaan karvaaseen palaan.

Tämän kuultuaan tuomari jyristi kumpaisellakin kantapäällään lattiaan ja molemmilla nyrkeillään pöytään, jotta tärisi koko rakennus, ja säksenti että:

— Sine ole varastanu iso-Simula lehme!

Sohviija ei saanut enää suutaan auki sanomaan mitään, vaikka sydämensä tunsi halkeavan sanomisesta. Se kurkkuun kohonnut pala, ja se ettei linnassa kolmeen viikkoon oltu annettu kenenkään kanssa puhua yhtään sanaa, joten koko puhekykykin tuntui kadonneen, salpasi kielen niin ettei voinut ääntää mitään.

Tuomari toivoi ankaruudellaan voittavansa sen että Sohviija tunnustaisi rikoksensa ja selittäisi syynsä minkä tähden hän tuli sen tehneeksi, joten ehkä voisi saada asiansa hieman lievemmäksi. Mutta kun ei Sohviija sittenkään tunnustanut, niin kääntyi tuomari kantajien puoleen ja leppoisesti kysyi:

— Onko teillä todistajia?

— On Mikko Pyökäinen ja Salomo Kärppi, sanoi tuomarinapulainen, katsoen pieneen paperilappuun, jota sanoessa tuomarinapulaisen ääni kuului aivan rauhalliselta ja samalla sulavasti asialliselta.

Esillehuutaja näkyi tietävän itsestään että todistajat ovat huudettavat sisään; hän siis aukaisi oven ja samalla kuului kaikuva ääni:

— Mikko Pyökäinen ja Salomo Kärppi sisään!

Tämän kuultuaan syöksähtivät esillehuutajan edellä Simulaisen kaksi renkiä sisään, ne samat, jotka olivat Sohviijalta lehmää olleet hakemassa ja Kytölässä poliisitutkinnossakin. Heidän loistavista kasvoistaan näkyi jo selvään että he tietävät asiaan jotakin ja reippaina astuivatkin miehet pöydän ääreen, jossa auki rehottavan Raamatun lehdille laskivat sormensa.

Ja kun tuomari alkoi lukea: Mine Mikko Pyökeinen, niin Mikko Pyökäinen sanoi samalla tavalla, ja kun taas kuului tuomarin suusta: Mine Salomo Kerppi, niin Salomo Kärppi sanoi samalla tavalla ja koko valansa vannoivat Mikko ja Salomo samalla murteella, ihan kirjaimesta kirjaimeen, aivan kuin tuomarin suusta kuului. Tämä tuntui tuomarista vallan somalta. Hän uskoi nyt ilman muistuttamattakin heidän antavan valalle pyhän arvon, pyhemmän kuin yksikään entisistä todistajista joita hän oli vannottanut ja jotka eivät, olleet niin puhtaasti valaansa hänen murteellaan lukeneet. Mikon ja Salomon mielessä olivat kuitenkin isännän kehoitukset puhumaan niin ja niin ja toiseksi se lysti päästä näkemään Sohviijaa piiskattavan kun eivät olleet ennen sattuneet sellaista näkemään. He tahtoivat sen aatteen eteen tehdä parastaan, joten mieli valaa vannoessa oli Mikolla ja Salomolla kokonaan siinä ja valan sanat menivät vaistomaisesti sen mukaan kuin tuomarin sanat kuuluivat.

Tuomari kuitenkin varmuuden vuoksi hyvin kunnioittavalla tavalla sanoi: Muistaka vala! ja pyöreillä tuppisilmillään katseli poikia päästä jalkoihin asti ja alkoi kysellä mitä he tietäisivät.

Mikko ja Salomo olivat todistaneet jokaisen sanan niin tapahtuneeksi kuin kannekirjaan oli kirjoitettu, jonka tähden tuomarin povessa tuntui uusi kunnioitus vanhaa palvelijaansa kohtaan, joka oli taas kuten aina ennenkin oikeaa asiaa ajamassa ja saattamassa pahantekijää ansaittuun rangaistukseensa. Niinpä hän nyt ystävällisesti nyökäyttikin päätään apulaiselleen, kun tämä tuomiontekemisajaksi toiseen huoneeseen poistuessaan melkein kuiskaamalla sanoi:

— Kun on kanne näytetty toteen niin pyydetään vastaajan langettamista lailliseen edesvastaukseen.

Sohviija ei tästä kaikesta jaksanut käsittää mitään ja heräsi kuin unestaan, kun poliisi alkoi häntä olkapäästä nykiä lähtemään ulos. Eikä vielä ulostultuaankaan Sohviija huomannut mitään, vaikka väkijoukossa kuului miehestä mieheen kulkeva kuiske:

— Huomenna on Matilla työtä, huomenna on Matilla työpäivä. Huomenna on Matilla kymmenen ruplan päivä. Sohviijan korvissa vaan suhisi, pyörryttämään mieli päätä ja sydänalassa ellosteli niin ilkeästi että koko olento tuntui olevan aivan luhistumassa maan tasalle.

Pitkän tuokion perästä aukesi oikeushuoneen ovi, josta ihmisiä rupesi ihan kilvassa sumppuutumaan sisään niin paljon kuin heitä vaan oli siinä talossa, että läpi tungoksen täytyi poliisin vetää Sohviijaa kädestä juuri kuin elukkaa teuraspenkkiin. Rintimäiseksi tuomarin eteen seisautti poliisi Sohviijan jonka huomattuaan tuomari rupesi lukea tolkuttamaan:

— Kihlakunnanoikeus on temen asian ottanut tutkittavaks ja nekee toteen neytetyks, että Sohviija Siira on iso-Simulalta varastanut yhden lehmen, niin sentehden oikeus tuumitse Sohviija Siiran rautakaulas kansan edes seisomas yks tunti ja kolmekymmentekaks pari raippoja… Tyytykö hen tehen peetöksen?

Tätä viimeistä sanaa sanoessaan tuomari katsoi niin tuikeasti Sohviijaan kun vaan taisi ja paksuhuulinen suu jäi melkein pyöreäksi odottamaan Sohviijan vastausta. Mutta Sohviija ei huomannut tuomarin viimeistä sanaa enemmän kuin muitakaan, seisoa tökötti vaan kasvot tuhostuneen näköisinä ja pöheisillä silmillään katsoi tuomarin yli näkyvään suurilehtiseen fiikukseen, joka suuresta akkunasta tulevassa syyskuun auringon valossa mieluisen näköisenä seisoa lemotti. Ei hän siitäkään kuitenkaan mitään nähnyt, koko ajatus oli juuri kuin sammunut.

Tuomari tämän nähtyään jysäytti kantapäällään lattiaan ja äsähti:

— Tyytykö sine tehe peetökse?

Sohviijan koko ruumis hytkähti ja hän alkoi hätiköiden sommitella:

No olisinhan minä jo silloin sen kymmenen ruplaa… Siitä olen vähän kuluttanut. Panttinahan se lehmä oli. Eikä kymmenen ruplaa ole vähän puolesta tynnyristä. Minä olisin sen jo kokonaankin antanut. Näki sen tämä nimismieskin.

Nyt tulistuivat tuomarin pulleat kasvot ja kumpaisellakin kantapäällään jyristi hän lattiaan sekä kahdella nyrkillään pöytään ja vihasta sähisten säksenti:

— Ja mine kysy, tyytykö sine tehe peetökse?

Nyt poliisi kuiskasi Sohviijan korvaan:

— Sano, että tyydyn.

Sohviija kun ei muutakaan osannut sanoa niin sanoi, että tyydyn, vaikkapa ei rahtuistakaan tiennyt mitä se merkitsi. Hyvälle kuitenkin tuntui, kun sen sanan sanottuaan sai palata siitä tukahduttavasta tungoksesta ulos, jossa henkeen löyhähti mieluinen raitis ilma.