3 LUKU.

Kymmenen vuotta oli Matti ollut piiskarin virassa ja säännöllisesti kerjännyt mainituissa piireissään. Mutta Sohviija oli joutunut leskeksi ja elää kituroi neljän lapsensa kanssa entisessä Kytölässään.

Matti poikkesi keruumatkoillaan joka kerran kotikylään saavuttuaan Sohviijan luokse ja aina oli Matilla tuomista: vaatteita ja rahaa. Eivätkä koskaan Matin silmät loistaneet kirkkaammin kuin lahjojaan jaellessa Sohviijan lapsille ja puhutellessaan niitä lapsipuolikseen. Sohviijankin sydän tuntui ihan lämpenevän Mattia kohtaan sen antaessa niin perin tarpeellisia lahjoja. Niinpä kerrankin vierähtivät kyyneleet Sohviijan kasvoille ja hän kysyi:

— Mitä tarkoitat Matti, kutsuessasi lapsipuoliksesi lapsiani?

Matti oli kauvan aikaa ääneti ja ajatteli sanoakko tahi ei, mutta viimein aukaisi hän suunsa ja sanoi:

— Ovat mielestäni lapsipuoliani, kun näitten isä ei ollut sinun miehesi.

Sen sanottuaan painoi Matti päänsä alas ja piteli vaan kolmivuotiasta Matti-nimistä poikaa polvellaan ja silitteli sen valkeata päätä sillä aikaa kun se puisteli Matin antamaa, helisevää rahakukkaroa ja loistavin silmin aina vilkasi Mattiin.

— Herra Jumala! mitä puhut, Matti? Ei ollut minun mieheni…? Kukaan ei ole onnellisempi kuin olin hänen eläessään, sanoi Sohviija vastapainoksi Matin mietteelle ja ajatteli vielä lisätä, että en olisi Pekka-vainaata kahden kaulani edestä vaihtanut piiskariin; mutta kun tiesi sillä loukkaavansa Mattia niin jätti sanomatta. Somalle tuntui vaan oleminen riemuitsevain lasten keskellä, jotka kuitenkin Matti oli saattanut tänä hetkenä niin iloisiksi.

Matti oli taas kauvan ääneti, painoi päänsä vieläkin alemmas ja yhä vaan silitteli suurella kädellään pienen Matin hienotukkaista päätä. Mutta viimein hän rykäsi kuivan rykäyksen ja tyyneesti sanoi:

— Ei saa syötyä takaisin. Mutta onnellisemmat olisimme, sinä ja minä, jos olisimme yhdessä.

Sohviijan suussa taas pyörivät sanat: Onnellisemmatko ja minäkö sitten piiskarin vaimona, mutta kun pelkäsi sillä kuitenkin loukkaavansa Mattia, niin ei vieläkään sanonut, mietti sopivampaa sanaa ja hymyillen katseli Matin polvella istuvaa pulloposkista pientä Mattia, joka lakkaamatta puistaa kiluutti kirjavaa lanttikukkarotaan ja suu sievässä mytyssä aina väliin vilkasi Matin partaisiin kasvoihin.

Sohviija kun ei jatkanut puhetta, niin Matti tiesi Sohviijan jotakin miettivän hänen viimeisen sanansa johdosta. Tuokion vielä vaiti oltuaan katsoi Matti pirtin neliruutuisesta matalasta akkunasta ulos ja lisäsi:

— Minä jos olisin ollut tässä niin monta vuotta kun Pekka-vainaa niin etempänä olisivat nuo selkäaidat. Ei olisi leipä kylässä. Eipähän tässä halla panne tämmöisellä järven niemellä ja varmaan olisi korkeampi pirttikin ympärillä. Vaan ei saa katsoa jälelle mennyttä kiveä.

Tuossa viimeisessä lauseessa kuului hyvin lohduttavanmakuinen sointu. Sohviijasta tuntui kun Matti olisi sillä lauseellaan viitannut siihen, että voipihan kaikki vielä tulla korjatuksi. Tämä sulki Sohviijan suun vieläkin enemmän, niin että mitään asiallista hän ei saanut sanotuksi koko iltana. Ja Mattikin, joka aina oli harvapuheinen, ei hänkään jatkanut, jäi vaan ajattelemaan aamulla lähteäkseen taas kiertämään kerjuupiirinsä toista puoliskoa, jonka ohessa ajatteli sitäkin, että Sohviija kun vielä väsyy kinnaroidessaan lapsijoukkonsa kanssa, niin ehkäpä taipuu pitempiinkin puheisiin.

Viime kesänä oli tullut hyvin huono vuosi yli koko paikkakunnan, että senvuotisilla ohrilla ei kyennyt kukaan kylvämään, joten ohransiemenistä oli monella hyvin tiukka ja maksoivat ne moninkertaisen hinnan. Sohviija oli pannut Niemipellon ohria siemeniksi, luullen niitten itävän, jos ei kenenkään muitten, mutta kylvämisen edellä idättäissään huomasikin että ne eivät idä paremmin kuin muittenkaan ja että ruoste oli ne talvenaikana syönyt melkein akanoiksi. Nyt tuli Sohviijalle hätä käteen kun ei ollut siementä eikä rahaa, millä saada, sillä velaksi niitä ei kukaan antanut. Sohviija juoksenteli siemeniä tiedustellen ympäri kylää, josko saisi edes kapan tai puolen paikastaan, mutta turhaan.

Ison Simulan ukolla Sohviija kyllä tiesi olevan siemeniä, vaan tiesi niitten olevan semmoisten painoin alla, etteivät ne hänelle heltiä. Sitäpaitsi tiesi Sohviija Simulaisen kantavan hänelle salaista vihaa siitä kun hän kerran oli todistajana, kun Simulaa vaivattiin erääseen varkausjuttuun syylliseksi. Ja jos olisi ollutkin Sohviijanlainen toinen todistaja, niin olisi Simulainen tuomittu, vaan kun sitä ei ollut, niin jäi hän tuomitsematta. Kansa kuitenkin uskoi, mitä Sohviija oli todistanut, mikä enimmän harmitti Simulaista.

Kun ei mikään auttanut, niin täytyi Sohviijan kumminkin mennä koettamaan Simulaiselta saada siemeniä, eihän ota, jos ei annakkaan, yrittänyttä ei laiteta. Niinpä eräänä aamuna, kun Simulan ukko tuli pirttiin makuuhuoneestaan ja istui pöytänsä päähän, Sohviija meni isännän viereen istumaan ja surullisella tavalla sanoi:

— Tulin teitä, isäntä hyvä, rukoilemaan, kun peltotilkkuni jääpi kylvämättä, kun ei ole rahaa jolla saisin siementä. Olen juossut kuin hallilan hurtta ympäri kylää, vaan en keneltäkään ole niitä saanut. Viime yönä en saanut enää unta siitä huolesta. Ruvetkaa te nyt jollakin tuumalla auttamaan tästä siemenpulasta.

Isäntä oli kauvan aikaa ääneti, ruskeat, suuret silmät vaan pyörivät levottomina, josta voi huomata että isäntä mietti jotakin perinpohjaista.

Simulan isäntä oli mainittavan ahne mies ja otti tavaraa millä tavalla vaan sai. Tiedettiinpä, paitsi sitä juttua missä Sohviija oli ollut todistajana, hänestä kertoa että hän nuorella, miehuutensa ijällä oli ollut vuosikausia rosvojoukossa ja että hän erääseen postinkulettajan murhaankin oli ollut osallisena. Tästä hän nykyiselle rikkaudelleenkin lie pohjan pannut. Nämä kertomukset muistuivat isännän vastausta odottaessa Sohviijan mieleen ja tuntui aivan iilakalta istuminen hänen vieressään ja pelottavan kamalalta joutuminen sellaista ihmistä rukoilemaan.

Viimein kuitenkin isäntä oikasi itseään suoremmaksi ja päättävällä tavalla sanoi:

— Kun panet sen lehmäsi Perttuliin asti panttiin, niin saat puolen tynnyriä siemeniä ja vielä hevosen, millä saat ne maahan.

Sohviijan koko ruumis hytkähti, kasvot menivät tulehtuneen näköisiksi ja koko ruumiinsa tunsi hän hieman vapisevan ja sanat: Ainoa lehmäkö panttiin? pyörivät suussa.

Pitkän ajan perästä sanoi Sohviija:

— Kamalaa on aivan lasten ja itseni henkinikku panna panttiin, vaan jotakin täytynee tehdä. Viimeinen kaulanleikkaushan se on sekin, jos ei peltotilkkuaan saa kylvöön. Se on vielä kaikkein paras pelto siinä navetan alla.

— Eihän siinä lehmäsi pilaudu, lehmä saa olla omanasi Perttuliin asti ja silloin kun maksat ne siemenet, niin lehmä jää ainiaaksi itsellesi, sanoi isäntä hyvin lohduttavasti.

— No sillä lailla, huudahti Sohviija iloissaan. Minä huomasin, että tarkoititte ottavanne lehmän jo paikalla kotiinne.

— Ei, ei! Niinkuin sanoin, lehmän saat pitää luonasi, mutta Perttulina vasta lankeaa lehmä minulle jos ei muita tuumia väliin tule ja sen sanon että nätimmällä kaupalla et ohransiemeniä saa keneltäkään ja vielä hevosta panoon. Minä kun autan, niin minä autan enkä kummittele. Käy vaan hakemassa tuo siltavouti kirjan tekoon, niin asia ei ole ukisemisessa!

— No, hyvä, hyvä! No hyvä, hyvä! huusi Sohviija riemuissaan ja lähti juoksunhypäkässä mennä hynttyyttämään pyytämään siltavoutia kirjan tekoon. Ja vaikka mielessä tuntui kuin kylmä kivi se lehmänsä pantiksi paneminen, vieläpä kirjallisesti, niin sille vastapainoksi selvisi että Perttulinaikana tulee taas Matti kuten ennenkin. Se varmaan antaa apua, jopa niinkin paljon että palauttaa koko panttikaupan lapsipuoliensa iloksi, kuten hän aina sanoo lapsiani. Sitä paitsi voipihan Perttulinaikana olla jo ohra leikattava, josta tavalla tai toisella saa sen velan suorituksen.

Tästä ei kuitenkaan kammo lehmän pantiksi panemisesta mielen pohjalta hävinnyt, vaan tuntui se lakkaamatta ja aina väliin varisti koko ruumista.

Siltavouti tuli nyt Simulan taloon, meni pöydän päähän kuni ainakin asiamies, oikasi paperikäärönsä pöydälle, kaivoi taskustaan kirjoitusneuvonsa esille ja kysyi:

— Mitäs sitä nyt kirjoitetaan, kun tämä leski pyysi minut tänne tulemaan.

— Niin! Minä ohransiemenillä vaihdoin tältä leskeltä lehmän, vaan se jää Perttuliin asti itselleen, sentähden täytyy välillemme tehdä kirja.

— Se tulee pantiksi Perttuliin asti, muistutti Sohviija ja ääni hieman värisi.

— Niin, tuota, on sitten uudet tuumat. Tämä leski saa silloin lunastaa lehmänsä jos hän tahtoo. Sitten on meillä taas uudet tuumat. Mutta kirjan täytyy olla siihen tapaan kun minä sanoin, sanoi isäntä puoleksi liehakoiden.

— No — se kai tulee sitten niinkuin ruokkokirja, sanoi siltavouti ja katsoi terävästi silmiin isäntää jonka ruskeat silmät palkuilivat sitä ja tätä ja tummanpunakat kasvotkin läikkyivät levottomina.

— Niin, siihen tapaan se tulee, vakuutti isäntä ja vilkasi palavan silmäyksen Sohviijan tyrmistyneisiin kasvoihin.

— Mutta pantiksihan se vaan tulee, kuului Sohviijan vapiseva ääni.

— No johan minä olen seitsemän kertaa sanonut että Perttulinaikana on uudet tuumat, tikasi isäntä. Kirjan täytyy tulla niinkuin minä tahdon, eikä se asiaa pahenna, asia pysyy semmoisena kun minä olen sanonut.

— Saattaahan sen kumminkin panna kirjaan, että se on Perttuliin asti panttina, niinkuin oli puhekin, muistutti vielä Sohviija.

Isäntä kun näki että kirjantekijä ei huomannut tai ei tahtonut huomata Sohviijan viimeistä muistutusta, niin ei hänkään enää virkannut mitään, antoi vaan rauhassa kirjoittaa.

Kirjantekijä kohotti jonkun ajan kuluttua päätään, vilkasi isäntään ja Sohviijaan ja kysyi: Mikä nimi ja minkä näköinen lehmä on?

— Punakylkinen, kyyttöselkäinen ja Kyyttö sen on nimikin, kuului Sohviijan vapiseva, umpimielinen sana.

Nyt kääntyi kirjoitusmiehen pää taas työhönsä päin ja paperi alkoi rapista.

Sitten oikasi kirjoitusmies itsensä, otti kirjoitetun paperiarkin kahteen käteensä, vilkasi isäntään ja Sohviijaan ja sanoi:

— Pitiköön se olla tämmöinen?

Sen sanottuaan rupesi hän kovalla, oikeen kaikuvalla äänellä lukemaan:

— Leski Sohviija Siiralle Kytölän torppaan annan minä allekirjoittanut yhden lypsävän, punakylkisen, kyyttöselkäisen, Kyyttönimisen lehmän ensi Perttuliin asti ruokolle ilman mitään erityistä arentia. Pajusalmella kuun päivänä. Santeri Kärkkäinen, lehmän ruokolle antaja. Sohviija Siira, lehmän ruokolle ottaja.

- Pannaanko puumerkit?

— Semmoinen. Juuri semmoinen se pitää olla. Hyvä on! Pankaahan puumerkit, kiirehti isäntä puhumaan ja suuri suu jäi auki valmiiksi sanomaan, jos mitä vielä tarvittaisiin.

— Mutta minä en ole myönyt lehmääni, ainoastaan pantiksi pannut Perttuliin asti, kuului taas Sohviijalta puoleksi hätäillen.

— Kirjan täytyy olla tämmöinen kuin se on, muutoin eivät lähde ohransiemenet liikkeelle. Juonittele siihen katsoen, äsähti isäntä ja oli kääntyvinään pois koko asiasta, lähteäkseen muka ulos.

— No, mutta minähän kuitenkin saan Perttulinaikana lunastaa lehmäni pois, maksamalla ohransiemeniä puolen tynnyriä, sanoi taas Sohviija.

— Johan sen olet kymmenenkin kertaa kuullut, että Perttulinaikana ovat taas uudet tuumat, kuuluivat taas isännän kiivaat sanat, joista kaikui kolkko ylenkatse, kun ei muka ymmärretä vähemmällä hänen puhettaan.

— Niin! Ei suinkaan isäntä tahdo teidän lehmäänne, kun te maksatte ne ohransiemenet. Pää-asiahan on että pääsette kylvämään, lohdutteli siltavouti, kun näki että Sohviija kovin vaaralliseksi pelkäsi sitä kirjaa.

— Enhän minä muuta tahdokkaan kuin saada Perttulinaikana maksaa ne ohransiemenet ja jos minä en voisi maksaa, niin sen panttina on lehmä, toisti yhä Sohviija, varsin teroittaakseen siltavoudin mieleen, että lehmä tulee pantiksi eikä myödyksi.

— Teillähän on ihan sama tarkotus kuin isännälläkin, kuulen minä, lisäsi siltavouti.

— No niinhän se on, vaan nuo naiset ne ovat niin hitaita käsittämään, jatkoi isäntä siltavoudin puheeseen ja kääntyi asiaan päin ikäänkuin vielä viimeisen kerran, ettei olisi hänen syytään jos Sohviija jää siemenittä.

— Saanee tuohon sitten panna minunkin puumerkkini, arveli Sohviija hiljaisesti.

Tämän kuultuaan siltavouti raappasi pari kertaa paperia kynänsä kärjellä, kirjoitti sitten todistajaksi itsensä ja yhden renkipojan, jonka nimen isäntä sanoi. Sen tehtyään siltavouti kirjoitetun paperiarkin taittoi neljäksi ja salainen hymy kasvoissaan työnsi sen isännälle sanoen:

— Se on siihen asti valmista.

— No, nyt saat ne siemenet ja hevosen milloin vaan tarvitset, sanoi isäntä Sohviijalle, mutta pyörähti samassa ja viittasi siltavoutia seuraamaan perässään kamariinsa.

Sinne tultuaan isäntä hymyillen pani kauppakirjan kaappiinsa muitten kirjojen joukkoon ja porisi:

— Mitenkäs minä muulla hommalla hänen kanssaan rupeaisin asiaan, kauppa kuin kauppa. Täytyy olla kauppa kuin kauppa, jos mielii. Mikä se panttikauppa on, siihenkös minä rupeaisin, ikäänkuin en siemenilläni saisi tänä kevännä rahaakin, sitä enemmän lehmiä.

— No. Mutta lehmästään se akka nyt pääsee, eikä tule lehmä teille kalliiksi. Se on hyvä kirja teillä, se kirja. Silmästään se puree vaikkapa oikeuteen vietäneen. Ne panttipuheet eivät merkitse mitään, kirja se on joka pitää, huomautti siltavouti kesken isännän puheen, kun näki isännän ottavan täyteläisen pullon ja kaksi pikaria käsille.

Niin luulen minäkin. Saahan se kyllä lunastaa lehmänsä jollakin kahdellakymmenelläviidellä ruplalla, vaan niin uskon että ne eivät ole Perttulina hänen kourassaan, sanoi isäntä viinaa pikariin kaataessaan ja kasvoissa näkyi ihastuksen loiste.

— Sen uskon minäkin että ei ole Perttulina hänen kädessään kaksikymmentä viisi ruplaa… Kyllä te kuitenkin saitte kohtuhinnalla sen lehmän, vakuutti siltavouti. Kerrotaan olevan hyvän lehmän sen Kyytön.

Isäntä ruskeilla suurilla silmillään loihautti siltavoutiin iloisen silmäyksen ja melkein huudahtaen sanoi:

— Ihan pitäjän parhaita vaikka on vielä nuori vasta neljännen kerran kantanut. No otetaanpas tästä harjakkaita.

— Onneksi olkoon, Virkkoi siltavouti tarttuessaan täyteläiseen pikariin ja kilistäessään sitä isännän pikarin laitaan, samalla kun matalaotsaiset kasvot loistivat mieluisesta hyvästä ja pitkä, ylöspäin työntyvä alahuuli työntyi vieläkin pitemmälle lipille vastaan ottamaan kirkasta ryyppyä…