KAMALA HETKI (continued 2)

Minä vavahdin, astuin äkkiä taaksepäin ja painoin molemmin käsin luukun alas, niin että se paukahti.

— Oletko järjiltäsi, mies? huudahti ukko kavahtaen suoraksi ja astuen askeleen eteenpäin. — Mitä sinä häntä komennat? Mitä sinä käsket täällä, ja tietä häneltä suljet?

— Ei hän saa mennä ulos ja jättää puotia, sanoi edellinen paikaltaan siirtymättä, kuitenkin vähän hämillään.

— Saa hän kyllä mennä, jos hän tahtoo, ja hänellä on asiaa. Tule pois sinä siitä.

— Ei hän saa jättää puotia outojen ihmisten haltuun.

— Ei se ole sinun murheesi, kyllä hän itse asiansa tietää. Tule pois tänne sinä, heti!

Ukon ääni oli käskevä ja ryhti arvokas.

Kulkuri siirtyi myymäpöydän kulmaukseen taaskin, mutisten jotakin rehtiydestään itsekseen. Hän oli kuin läksynsä takaisin saanut koulupoika.

— Menkää te vain vapaasti minne tahdotte, jatkoi ukko minuun kääntyen; — kyllä minä takaan, että tässä pysyy mitä onkin.

— Niin, kyllä tässä pysyy, sanoi edellinenkin teeskentelevästi. Katsoin kiitollisesti ukkoon, joka taaskin oli siirtynyt kuvakaapin viereen, ja kiiruhdin ulos.

Kuinka vapaasti löikään sydämeni, kun astuin läpi porstuan leipomatupaan.

Siellä sanoin parilla sanalla Juholle, että hän heti tulisi sisään, koska siellä oli outo mies, jota minulla oli syy epäillä ja jota en saanut lähtemään pois. Oli siinä Jaskakin, joka oli oleskellut pirtissä alhaalla. Hänellekin huomautin, ettei hän ollut koko iltapuolella käynyt sisällä, ja käskin nyt hänenkin tulla. Tämä hymyili minun pelolleni, edellinen oli väsyneen näköinen, ja molemmat sanoivat: — Kyllä maar se sieltä menee, ei suinkaan se mikään semmoinen ole, eipä niitä ole kuulunut, mutta lupasivat kuitenkin tulla. Siihen tuli samassa Juhon eukkokin pienen poikansa kanssa sekä eräs nuori naapurin eukko. Heitä kutsuin kuvakaappia katsomaan. Kiirehdin kuitenkin itse edellä sisään.

— Joko nyt näitte sen Juhonne? ivasi kulkuri pahoin nauraen. — Joko käskitte hänen tulla?

— Jo.

— Taisitte sen Jaskannekin nähdä?

— Näin.

Hän alkoi tehdä poislähtöä, etsi vanhoja kintaitaan lattialta ja kiroili, kun toinen niistä oli joutunut piiloon. Aikoipa jo lähteä ilman sitä, sillä hänellä oli nyt kiire, mutta ukko kielsi sanoen:

— Kyllä nyt rasansa tarvitsee, mihin sinulle noin kiire nyt tuli? Etsitään nyt sitä. Ja katseli hänkin lattialle.

Vihdoin löysi hän itse sen, otti nopeasti kaapin selkäänsä ja aikoi lähteä.

Samassa avautui leipomatuvan ovi, ääniä ja askeleita kuului.

Kulkuri laski kuvakaapin, joka olisi ollut haittana, jos joku olisi tahtonut häntä hätyyttää, takaisin selästään myymäpöydälle, jota vastaan hän asettausi selin. Tukien itseään tarttui hän siihen käsin molemmin puolin kiinteästi ja käänsi kysyvästi katseensa minuun, mutta hänen silmänsä kipinöitsivät uhasta, ja kasvojen veltot piirteet kävivät lujiksi. Hän oli kuin hyökkäystä odottava.

Puodin ovi avautui ja sisään astuivat hymyssä suin Jaska ja Juho; näkyi, etteivät he uskoneet vierastani vaaralliseksi. Heidän jäljessään tulivat toisetkin, jotka olin kutsunut.

Kulkuri loi levottoman katseen heihin, mutta rauhoittui kun näki miesten naamat.

— No, mitä te nyt tänne noin paljon väkeä käskitte? sanoi hän äkisti. — Olenko minä mikään kummitus, että minua niin tarvitsee käskeä katsomaan? Minä lähden heti pois, koska minua niin katsomaan tullaan.

Nyt olisi mieleni tehnyt kysyä hänen todistuksiaan, jotta olisin nähnyt, olivatko "kirjat" niin puhtaat kuin hän kehui; ja tiesin, että se kysymys olisi ollutkin paikallaan. Mutta en tahtonut sitä tehdä, koska ei ollut mitään rikosta tapahtunutkaan. Kiitin, kun pääsin hänestä vapaaksi ja toivoin ainoastaan, ettei hän toiste sattuisi niin lähelle saalista, että joutuisi kiusaukseen. Ja olinpa minä sanonutkin hänelle, etten pahaa tarkoittanut. Mieleni teki kuitenkin estää häntä heti lähtemästä, koska huomasin, miten kiire hänelle tuli, kun hän tiesi miesten tulevan. Huomasin hänen käyvän araksi, kun hän näki nuo tanakat miehet edessään.

Hän tarttui taaskin kaappiin, nostaakseen sen selkäänsä ja sanoi: — Minä lähden heti pois.

— Ei, älkää vielä menkö, sanoin minä.

— Mitä minusta tahdotte? tiuskaisi hän.

— Minä olen kutsunut heidät kuvakaappiin kurkistamaan.

— Teettekö pilkkaa minusta? huudahti hän, luoden minuun kiukkuisen ja loukkaantuneen katseen. — Koko illan olette minua pilkannut! Pidätte minua hulluna, mutta hullu minä en ole.

— Onko pahoin tehty tuoda väkeä kurkistamaan kaappiinne? Ettekö anna katsoa siihen?

— En. Minä lähden pois ja etsin itselleni yösijan, minä en ole teidän hovinarrinne.

Hän tuli yhä rohkeammaksi, kun huomasi, ettei "kirjoista" kysymystä otettu.

Miehiä ja naisia huvitti tämä näytelmä, joka alkoi kääntyä naurettavaksi.

— Mutta minä olen heidät tänne kutsunut kuvakaappiin katsomaan — niin miksi ette sitä näytä, koska sitä kannatte? Minä maksan kaikkien puolesta, ei teidän sitä ilmaiseksi tarvitse tehdä. Viisi penniä hengeltä, se on vanha taksa, luullakseni. Minä katson itse ensimmäiseksi. Olkaa nyt niin hyvä.

Hän ei vastannut, katsoi ainoastaan kiukkuisesti minuun ja sovitteli selkäänsä.

— Ette saa mennä, sanoin minä painokkaasti, — minä tahdon katsoa kaappiinne! Eikö teidän mielenne nyt rahaa teekään?

Hän katsoi minuun kulmainsa alta, mutta ei vastannut, oli vain kuin kiukkuinen koira, johon ruoska oli letkahtanut ja joka sentähden ei uskalla purra. Ei laskenut kaappia alas, mutta ei lähtenytkään.

— Etkös nyt saa näyttää sitä kaappiasi, sanoi ukko, joka parhaiten käsitti tarkoitukseni ja jota asia myöskin alkoi huvittaa.

Hän kyllä näki, että kulkuri oli levoton kuin muurahaispesään kaatunut, eikä ainoastaan suutuksissaan.

— Noh, mitä siinä vehkeilet? sanoi Jaskakin. — Kuka sinusta pilkkaa tekee. Näytä kaappisi heti, rahaa siitä tulee, tottapa sitä siksi kannat, ettäs sinä näytät.

Hän katsahti synkästi puhujaan ja laski kaapin taaskin myymäpöydälle.

— Mitä te tämmöistä viitsitte katsoa, sanoi hän katkerasti hymyillen minulle, — te käytte kaupungissa teatterissa, kyllä teillä parempaakin katsomista on.

Minusta tuntui kuin hän olisi vaatinut, että olisin säälinyt häntä, kun ryöstön aie ei ollut onnistunut.

— Minua huvittaa nyt, vastasin ainoastaan, — tänä iltana katsoa kaappiin.

Hän valmistautui näyttämään.

— Tulkaa nyt vaari, ensimmäiseksi minun kanssani katsomaan. Minä sijoittauduin oikeanpuoleiselle kurkistusreiälle, jolla puolella kaapin omistaja seisoi. Tätä katsahdin silmiin. En voinut estää hymyä huuliltani. Hän näkyi käsittävän, että kiusallakin asetuin sille puolelle.

— No, saapa tuohon nyt kerran katsoa, sanoi ukkokin hymyillen ja astui rinnalleni kuvakaappiin kurkistamaan.

Nyt alkoi kulkuri vääntää kaapin väännintä niin kovaa, että kuvat tanssivat tulista vauhtia ohitse.

— Ei kelpaa, huudahdin minä, — ei siinä mitään ehdi näkemään. Vääntäkää hiljaa, ei kuvakaappia noin väännetä.

Hän väänsi nyt hiljempaa, joten hyvin ehti nähdä, että ne olivat vanhoja, likaisia ns. kuvapapereita. Huomasin kuitenkin, että hän oli varsin tottumaton tehtäväänsä, sillä oikea "kuvakaappimies" tekee pienen pysähdyksen joka kuvan kohdalla, jotta katsoja ehtii katsomaan ja sanoo samalla kuvan nimen ja pienen selityksen siihen. Tätä lukee hän tottumuksesta ulkoa, yksitoikkoisella äänellä kuin jotakin säveltä. Tämä sen sijaan väänsi yhtämittaisesti mitään puhumatta.

— Mutta ettehän te sano ollenkaan mitä ne ovat, huomautin hänelle, — olkaa hyvä ja sanokaa.

— Kyllä te itse ne paremmin tiedätte kuin minä, sanoi hän hyvänsävyisesti.

Hän oli nyt peräti muuttanut säveltä minua kohtaan.

— Mutta asiaan kuuluu, että te sanotte, mitä ne ovat.

Hän alkoi nyt höpistä niiden nimityksiä. Että hän niissä erehtyi, ei suuresti kummastuttanut minua, sillä tuskinpa hän osasi niitä lukeakaan, koska ne olivat enimmäkseen saksalaisia, ja kirjaimet siis vähän oudompia harjaantumattomalle silmälle. Oli niiden joukossa kuitenkin muutamia ruotsalaisiakin, esim. kuvat kaupungeista, jotka näyttivät muutamaa vuosikymmentä uudemmiltakin, mutta niiden nimissä hän erehtyi samalla tavalla, joko sitten välinpitämättömyydestä tai tiedonpuutteesta, tai ehkäpä hän teki sen tahallaan. Niinpä teki hän Tukholmasta Helsingin, Pietarista Konstantinopolin, Pariisista Pietarin jne. Annoin sen kuitenkin käydä täydestä. Näitä erehdyksiä ovat osaksi muutkin hänen virkaveljensä tehneet. Huvittavin niistä kuitenkin oli, että hän paavista [Pius IX] teki Turkin "keisarin". Ne olivat yleensä hyvin vanhoja ja karkeita sekä ajan tahrain mustaamia. Siinä oli esimerkiksi hallitsevia henkilöitä menneeltä vuosisadalta tai tämän alulta, mutta ei nuorempia, venäläistä ja saksalaista sotaväkeä samalta ajalta, hääväkeä, kasakoita, elefantti, Noan arkki, ritari, pyhä Yrjö lohikäärmeineen, eräs nainen huntuineen ja helminauhoineen. Joku purjelaiva, sotatykki ym. täydensivät kokoelman.

Sekä sisällyksensä ikään että oman alkuperäiseen ulkomuotoonsa katsoen olisi tämä kuvakaappi hyvin puolustanut sijansa jossakin museossa.

Kun Juho poikineen, eukot ja Jaskakin olivat kurkistaneet, maksoin näyttelemisen.

— Näettekö nyt, sanoin laskiessani lantit myymäpöydälle, voimatta pidättää pientä voitonhymyä, — kun saatte näin paljon rahaa yhtäkkiä, koko kolmenkymmentäviisi penniä, ja tahdoitte mennä pois kaappianne näyttämättä. Ei teidän nyt tarvitse katua täällä käyntiänne.

— Niin sain, sanoi hän kuivasti.

Hän kiinnitti minuun omituisen, viivähtävän, tarkan katseen, ikäänkuin painaakseen mieleensä kasvonpiirteeni, veti lakin paremmin otsalleen, otti sitten kuvakaapin selkäänsä ja onnenpöydän oven pielestä käteensä, meni sanaakaan lausumatta ovesta ja astui alas portaita.

— Oikein minä pelkäsin sitä, sanoi Juhon vaimo, — kun se oli niin pitkäkin.

— Ja niin kamala katse, sanoi naapurieukko, — silmät mulkoilivat päässä, mutta nauratti minua yhtäkaikki.

— Ei tuo mikään vaarallinen mies ollut, virkahti Jaska, — se oli hullu.

— Ei se hullu ollut, väitti ukko, — se oli ilkeä, kyllä sitä siinä oli, minä sen kuulin. Kylläpä olisi kannattanut kysyä sen kirjoja, mutta mikä viitsi? Ja mikäpä niiden kirjat tietää?

— Oli se hullu, toisti Jaska, — kyllä sen näki. Kun ei tahtonut näyttääkään, vaan vihastui, kun pyydettiin kaappiin katsoa. Eikö se sitten hullu ole, semmoinen?

— Kyllä sillä oli muuta nokassa, mietti edellinen.

— Hullulta kai se näytti, todisti Juhokin, — en minäkään sitä oikein järjelliseksi usko; mutta ei se niin hullu ole, että sitä pelätä tarvitsee.

Hän katsoi minuun kuin olisi mielinyt sanoa: suotta te olitte peloissanne.

— Mihin se mahtoi mennä? Menikö pirttiin, vai lähtikö kauemmaksi? sanoin minä, sillä johtui mieleeni, että hän yöllä voisi murtautua sisään ikkunasta, vaikka järkeni sanoi tämmöisen pelon turhaksi, koska hän kyllä ymmärtäisi minun nyt olevan varuillani.

— Minä menen katsomaan ulos, sanoi naapurieukko, joka seisoi ovea lähinnä.

Vähän aikaa oltuaan ulkona hän tuli taaskin sisään.

— Hyi, kun oikein pöyristyttää, sanoi hän, — kun se kiroo niin kauheasti mennessään ylös mäkeä tuolla pitkin tietä. Hyvä oli, ettei se tänne mihinkään pysähtynyt, tuommoinen kirokurkku.

— Mutta se oli paha, sanoi Jaska, — kun se lähti menemään, outo mies, näin huonoa keliä ja kantaa noin raskasta taakkaa. Kyllä se olisi tarvinnut viedä pirttiin sentään, se on hullu, kuten sanottu, ja synti oli sitä päästää. Onko se kummallista, että se nyt kiroo?

Hän katsoi puhuessaan nuhtelevasti minuun. — Ei se poika taida olla ensi kertaa taivasalla, sanoi ukko, — kyllä se tiensä osaa, ei sitä surra tarvitse.

Sinä yönä oli minun vaikea saada unta silmääni. Kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tämän illan tapahtumista olivat kuin tulikirjaimilla piirretyt muistiini ja kuvastuivat vasten tahtoani yön hiljaisuudessa uudestaan sieluni silmän eteen. Näin alituisesti hänen julman katseensa minuun tähdättynä ja kuulin hänen hirveän äänensä ärjyvän minulle.

* * * * *

Sunnuntaiaamuna kello seitsemän tuli myllärin emäntä maitokannu kädessään luokseni.

— Hyvää huomenta, sanoi hän alakuloisesti, ja hänen muotonsakin osoitti alakuloista mieltä.

Vastasin tervehdykseen ja pyysin istumaan.

— Lähdin tuomaan teille maitoa, sanoi hän, — se kannu on tuolla eteisessä.

— Kiitoksia, minä menen heti tyhjentämään astianne. Oletteko kipeä, kysyin, — näytätte niin alakuloiselta?

— En minä, Jumalan kiitos, kipeä ole, mutta olen koko yön valvonut teidän tähtenne.

— Minun tähteni…

Arvasin kuitenkin, että hänen sanansa olivat jossakin yhteydessä illallisten tapausten kanssa.

— Niin kyllä, ja täytyi minun oikein lähteä katsomaan. Mutta olen minä nyt iloinen, kun kumminkin olette hengissä ja terveenä. Jo minä ajattelin sitä, että ei kuitenkaan tainnut ollakaan mitään perää koko asiassa, kun näin savun kauniisti nousevan kamaristanne äsken.

— Te olette varmaan kuullut jotakin siitä oudosta miehestä, joka täällä oli eilen illalla.

— En minä ole kuullut yhtään sanaa keltään! Ei liikkunut ketään enää illalla täältä sillä puolen kosken, kun oli niin paljon lunta, eikä nyt aamullakaan vielä ole ketään kulkenut; ei tänne ollut yhtään jälkeäkään, kun tulin. Vai tuli se tänne kumminkin, se kuvakaappimies, kyllä meidän isä sitä sanoi, kun se tuli kotiin… Voi kuinka minä olen ollut pahalla mielellä.

— Älkää nyt, hyvä emäntä, olko levoton, juomme nyt kupin kahvia ensiksi, sitten kerromme toisillemme illalliset tapahtumat. Tyhjennän kuitenkin heti astianne.

Kahvin juotuaan kertoi emäntä minulle kuvakaappimiehen kyselemisestä, miehen lähdöstä hautaperunain kiehuessa, omista mietteistään sekä miehensä nuhteista.

Minäkin kerroin eukon sanatulvan lomassa lyhyesti hänelle, minkämoinen vieras tuo kuvakaappimies oikeastaan oli ollut.

— No jo minä sitä ajattelin, vai oli se kumminkin semmoinen lyöppäri! Mutta ei se nyt päivittelemisestä parane, mietti eukko, — antakaa nyt minulle anteeksi: oikein minun täytyi tulla pyytämään, kun minä ymmärtämättömyydessäni sille kaikki asiat niin ilmoitin.

Mieleni ilostui näiden hyväin ihmisten huolehtimisesta minun suhteeni, ja tunsin kiitollisuutta heitä kohtaan.

* * * * *

Muutamia päiviä sen jälkeen tuli puotiin taaskin sama ukko, joka lauantai-iltanakin oli siellä.

Otin puheeksi saman illan tapahtumat. Kerroin alusta alkaen kuvakaappimiehen tulosta ja mitä sitten seurasi. Sanoin, kuinka häntä pelkäsin, kun odotin jonkun ihmisen tuloa ja kuinka kiitollinen olin ukolle hänen pontevasta esiintymisestään, pitäen häntä Jumalan lähettämänä hätääni.

— Kaipa se niin olikin, vastasi hän, — sillä en minä juuri aikonut lähteäkään tänne, kun oli niin paha ilma; eukkokin esteli ja sanoi: — mitäs sinne lähdet lumeen rämpimään, minä otan emännältä lainaksi vähän, onpa hän oma tyttäreni, kyllä hänellä on. — Olkoon sitten, minä sanoin, mutta samalla tuntui niin vaativalta, että kyllä nyt vain pitää mennä, ja tuli oikein kiire. Ja vielä kun olin lähtenyt talosta, niin pysähdyin ja ajattelin: — jos pyörrän takaisin, koska ei isompaakaan asiaa ole, mitä tämmöisellä ilmalla viitsiikään sinne pakotta umpea puhkoa! Mutta samalla oli taaskin niin vastahakoista palatakin, että ajattelin: — mennään nyt sitten vain, koska sitä pitää mennä. Ja kun tulin lähemmäksi, niin tuli sitä kiireempi, niin että hikeä pyyhiskelin, kun ehdin tänne. Mikäs se muu olikaan kuin Jumalan johdatus se? Ja kuulin minä jo teidän äänestänne porstuaan, ettei asiat olleet oikein. Minä olisin tullutkin toisen oven kautta, jos en siitä olisi päässyt sisään.

— Minä luulen, että se on joku vankilasta karannut; se oli niin arka ja pelkuri ja puhui aina puhtaista kirjoistaan.

— Kylläpä se herja jo linnan sisäpuolelta nähnyt oli, kyllä se sennäköinen oli. Ei se mikään selvä mies ollut asioissaan. Eikä se hullu ollut, vaikka ne luulivat, miehet. Kyllä sen näki, että sillä pahat nahassa oli.

— Pelkäsin teidän lähtevän, kun hän niin toimitti teille ensiksi kauppaa antamaan, mutta te käsititte tarkoitukseni, kun annoin nuuskaa ja kun en teille sokeria punninnut.

— Kyllä minä sen ymmärsin. Kylläpä semmoista romua jo pelkäsi, vaikka en minä häntä sentään pelännyt. Enkä minä olisi lähtenyt pois, vaikka olisitte käskenytkin.

— Mutta kuinka hän olisi rohjennut niin törkeän rikoksen tehdäkään, sitä olen miettinyt, kun hänellä oli se kaappikin. Sen kanssa hän ei voinut paeta, ja kun se olisi jäänyt rikospaikalle, olisi se tietysti todistanut häntä vastaan.

— Kuinka se tunsi taikka tiesi, mistä päin se olikaan, taikka mistä se sen kaapin oli saanut? En minä ole moniin herran vuosiin enää nähnyt kuvakaappimiesten kulussa tuommoinen kaappi selässä — ja onko muutkaan? Kylläpä olisi tainnut tulla työlääksi ottaa selkoa siitä, mistä se kaappineen oli aluksi lähtenyt, jos sitä sielläkään olisi tunnettu. Ja kun se olisi päässyt karkuun, niin olisi mennyt maita jättäen, se se oli lintukin, päätti ukko.

Kuulin perästäpäin, että kuvakaappimies oli eräässä talossa nähty parin kilometrin päässä meiltä sunnuntaina sen lauantai-illan jälkeen. Siellä hän oli koettanut onneansa "onnenpöydällä".

Muutamia kuukausi tässä kerrotun tapauksen jälkeen jouduin muuttamaan toisille seuduille. Sen jälkeen en enää ole kuullut mitään kuvakaappimiehestä.