← Table of contents
Viestini menneiltä sukupolvilta

INKERI (continued 2)

Reading edition

Toista oli toki kotona Janakkalassa. Siellä hän istui pidoissa usein pöydän takana rovastia lähinnä. Täällä hänelle katettiin yksikseen pieni pöytä keittiön viereiseen huoneeseen. Se oli kuten olla pitikin, sitä hän ei suinkaan moittinut, mutta se synnytti hänessä kuitenkin epämääräistä alakuloisuutta. Sillä se oli ylitsepääsemättömänä juopana hänen ja Ingridin välillä. Hän uskoi sentähden olevan parasta itselleen, ettei hän enää lainkaan näen Ingridiä.

* * * * *

Oltiin kerran paluumatkalla Hämeenlinnasta. Rovasti itse oli hilpeällä mielin, keli oli hyvä ja maaliskuun ilma kaunis. Hän puheli, kertoi sekä kyseli yhtä ja toista.

Mutta Kaapro oli vaitelias, kuunteli vain ja ajoi, sekä vastaili kysymyksiin alakuloisesti ja väistellen.

Rovasti huomasi sen pian.

— Sitäkö varvasta se nyt kenkä pusertaa? ajatteli hän. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan urkkia, ennenkuin hänellä jo oli koko nuoren miehen salaisuus hallussaan.

Usein papit mielellään esiintyvät puhemiehinä eikä meidän rovastimmekaan siinä suhteessa poikkeus ollut. Jo parin viikon päästä tapaamme hänet taaskin Hämeenlinnassa.

Tällä kertaa hänen matkansa tarkoittaa kuitenkin pormestarin rouvaa eikä itse pormestaria. Ja hän on sitävarten valinnut semmoisen päivän ja hetken, jolloin hän tietää viimemainitun ehdottomasti olevan virkatoimiensa vuoksi ulkona.

Rovasti istui nyt mukavasti pöydän ääressä isossa nahkapäällyksisessä nojatulissa pormestarin virkahuoneessa, vastapäätä seinällä olevaa Kaarlokuninkaan kuvaa, jonka Kastor oli viime jouluksi tuonut isälleen sankarikuninkaan muistoksi. Taulu oli iso ja hyvin onnistunut vartalokuva.

Rovasti oli sanonut haluavansa mennä XII:ta Kaarlo kuningasta tervehtimään ja pormestarinna oli heti valmis tekemään hänelle seuraa.

He jättivät senvuoksi nuorten seuran salissa, jossa nämä istuivat ja sirottelivat tampuuriompelulla kirjavia kukkia vihreälle silkkipeitolle. Siitä piti tulla päällys erään tyttären morsiuspeittoon.

— Serkku pitää muistaakseni tupakasta vai miten? Ja suvaitsee… Rovasti aikoi nousta.

— Suvaitsen mielellänikin, ole hyvä.

Pormestarinna nousi itse samalla ja toi nurkkalaudakolta merenvahapiipun ja laski sen pöydälle tupakkarasian viereen.

Rovasti täytti piipun, veti esiin tulukset housuntaskusta, iski tulta ja sytytti taulan kipenen, jonka asetti piipun pesään. Ja pian oli hän hienon savupilven peitossa. Rouva istui pöydän toisella puolella ja pisteli sukkaa.

Kun oli hetkinen puheltu yhtä ja toista kuningasvainajasta, sodasta ja rauhanteosta sekä muista yleisistä asioista, siirtyi puhe rovastin tulomatkaan.

Hän kertoi hauskasti keikauksesta kinokseen, ja kuinka muuan hakokuorma oli ollut vähällä lakaista hänet pois reestä ynnä muista pienistä matkaseikkailuista, jotka kaikki johtuivat siitä, että Esa oli välinpitämätön ja antoi hevosen kulkea omia aikojaan eikä huomannut käyttää ohjaksia aikanaan.

— Mutta miksi ei lukkari nyt ole ajamassa?

— Hm! Serkku hyvä, hän ei tahdo tulla enää Hämeenlinnaan.

— Ei enää tulla Hämeenlinnaan! huudahti rouva. — Onko häntä täällä kaupungissa kukaan loukannut?

— Ei suinkaan, en minä sitä usko, mutta hänellä on eräs toinen syy siihen, painavampikin.

— Onko hän…? ei hän ole mahtanut tehdä mitään?

— Ei, ei! Hän on kunnon nuori mies, minun oma kasvattamani, minä takaan hänet!

— No noh, suvaitsehan, ystävä hyvä. Mutta minä en käsitä…

— Mutta, paras serkku, olethan sinä itsekin ollut nuori.

— Ah! Onko mies rakastunut?

— On niinkin.

— No kehenkä? Minä tulen ihan uteliaaksi. Onko se joku minun palvelustytöistäni?

— Ei, serkkuseni, hän tähtää ylemmäksi. Se on — Ingrid. Ja serkku käsittää, että hän ymmärtäväisenä miehenä ei tahdo toivotonta tunnetta itsessään kasvattaa, vaan…

— Toivotonta! Onko hän jo kenties kosinut ja saanut rukkaset?

— Ei. Ei hän ole rohjennut ilmoittaa rakkauttaan. Hän arvaa, että Ingrid ei tahtoisi tulla maalaislukkarin vaimoksi. Vaikka kyllä maar aikaan katsoen, hm… Moni neiti kenties olisi kiitollinen kohtalolleen, mutta jos ei Ingrid… Ja siksi ei hän tule enää Hämeenlinnaan ja minun täytyy tyytyä Esaan.

— Mutta minä en käsitä, miksi sen niin perin toivotonta tarvitsee olla, vastasi rouva miettivästi. — Olen tosin ajatellut pitää Ingridin aina luonani, mutta tarkemmin ajateltuani olen huomannut että olisi parempi koettaa saada hänelle oma koti, vaikka alhaisempikin. Mitä se nyt on, että hän on papintytär, kappalaisen, kun hän kuitenkin on niin köyhä ja turvaton. Ja nyt kun sota ja pitkä kurjuudentila on riistänyt maaltamme niin paljon kaikensäätyisiä miehiä, eivät tytöt saa kovin paljon valikoida, vaan tulee ottaa se, jonka Jumala heille lähettää. Minä en suinkaan aio sanoa vastaan. Päinvastoin.

— Serkku puhuu hyvin ymmärtäväisesti, kuten ainakin. Minä luotinkin siihen, että serkku ottaa asian vakavalta puolelta, eikä antaisi turhan ulkonaisen loiston olla määrääjänä. Ei onni siitä riipu. Mutta onko serkku myöskin vakuutettu siitä, että Ingrid on vapaa, ettei hän ole sydäntään muille antanut?

— Kyllä hän on vapaa, ihan vapaa, vastasi pormestarinna nopeasti. — Hän on niin kylmä, tuskin hän koskaan oikein rakastuukaan. Ei tunne hänessä voi päästä järjen herraksi.

— Noh, ei se sen pahempi ole. Ehkäpä serkku suvaitsee, että puhuttelen häntä.

— Ei, paras ystäväni. Te miehet ette ymmärrä meitä naisia oikein. Suo anteeksi, mutta te ette ole tarpeeksi hienotunteisia, me ymmärrämme toisemme paremmin. On parasta, että minä otan se toimekseni, niin se varmasti menestyy. Sen lupaan.

— Kiitos! Se on oikein kiltisti, minä en rohjennut pyytää sitä. Ja serkku luulee että hän…

— Kyllä, minä olen varma siitä, ettei teidän lukkarinne — mikäs hänen nimensä taas olikaan?

— Bergelin, Gabriel Bergelin. Ja serkku on varma?

— Olen siitä, ettei Bergelin saa rukkasia. Ja minä puolestani soisin että… että se tapahtuisi pian. Nyt jo ennen kesän tuloa. Silloin tulee niin paljon muuta puuhaa.

— No, se käy heti. Mies tarvitsee emännän. Kun vain tyttö antaa luvan ja on valmis.

— Kyllä hän hyväksyy minun neuvoni. Ja valmis hän kyllä myöskin on pian. Se tulee olemaan minun huolenani.

Hän hymyili väkinäisesti.

— Niin, en minä mitään morsiusvalmistuksia tarkoittanutkaan. Ei hän siinä suuria tarvitse, pitäjän lukkarin vaimona. Ja sulhanen ei sille pane mitään merkitystä. Onhan meilläkin pappilassa yhtä ja toista antaa. Varasuhteet eivät ollenkaan tule vaikuttamaan asian joutuisaan ratkaisuun, se on, sitä estämään.

— Mutta ei miehelleni eikä kenellekään koko talossa nyt vielä sanaakaan. Puhun ensiksi Ingridille itselleen.

— Ei, ei. Se on oikein. Tietysti hänelle itselleen ensiksi.

— Minä anna pian tiedon kirjeessä asiasta, ja silloin serkku on taaskin tervetullut täällä käymään. Eikä tarvitse sillä kertaa ajattaa kumoon itseään tai olla vaarassa hautaantua hakokuorman alle, sillä lukkari on silloin itseoikeutettu kyytimies.

— Kiitos, kiitos! Minä olen lähtenyt matkaan kuin Eleasar ja palaan samoin kuin hänkin hyvällä mielellä.

10.

Samana iltana kellon kymmentä lähennellessä tuli pormestarinna Ingridin kamariin.

Ingrid istui pöydän ääressä ja parsi sukkia.

Vaskisessa kynttilä jalassa paloi talikynttilä ja ehdottoman tarpeelliset kynttiläsakset olivat pienellä ruuhen muotoisella tarjottimella siinä vieressä. Kynttilän toisella puolella oli valkoinen kerä ja jo valmiiksi parsittu valkoinen villasukka.

— Toiset kaikki menivät jo levolle, sanoi pormestarinna istuutuen tuolille pöydän toiselle puolen. — Mutta minua ei vielä nukuttanut ja kun näin tulen loistavan täältä ulos lumelle, niin tulin vähän vielä juttelemaan.

Hän otti pöydältä sukan käteensä.

— Tämä on kai minun sukkani. Kyllä minun on kelvannut niin kauan kuin sinä olet ollut talossa sukkieni eheydestä huolehtimassa. Olen siihen melkein liiaksi tottunut, että luotan vain sinuun. Mistä saan minä semmoisen, joka korvaa minulle sinut, tyttöseni?

Ingrid katsahti vähän kummastuneena häneen.

— Mutta onhan sovittu, että minä olen aina mamman kanssa, vastasi hän hymyillen. — Ja muutoin minun korvaamiseni olisi vain pieni asia.

— On kyllä sovittu, mutta se on ollut ymmärtämätöntä sopimusta se. Eikä sinun poistumisesi suinkaan ole minulle pieni asia. Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää." Sinä menet naimisiin, niinkuin muutkin ihmiset, ja täytät määrätyn tarkoituksesi ihmisenä. Ei ihmistä luotu yksin elämään.

Ingrid ei vastannut mitään, mutta suloinen tunne täytti hänen sydämensä ja kevyt, miltei kuulumaton huokauksen hengähdys kohotti hänen poveaan ja hieno värinlisäys vahvensi hänen poskien punaa. Hänen katseensa oli luotuna alas sukkaan, jota hän ahkerasti parsi.

Hän ajatteli: — Mamma on päässyt salaisuutemme perille eikä olekaan vihainen siitä. Hänen ihan teki mieli syleillä pormestarinnaa.

Tämä kiinnitti häneen älykkään ja terävän katseensa.

— Minä näen, sanoi hän vähän vaiettuaan, — että otat asian vakavasti, sinun poskiesi puna sanoo sen minulle. Sinä rakastat lapseni. Eikö ole tosi?

— On. Sitä en kielläkään.

Hän nosti avoimesti katseensa. Mutta tämä tunnustus lisäsi poskien ruusuja ja hämillinen hymyily väikkyi hänen huulillaan.

Pormestarinna huokasi hiljaa. — Oi, kuinka hän on ihana ja onnellinen, ajatteli hän. Minun tulee kovasti sääli häntä. Mutta minun täytyy.

— Minä olen aina uneksinut oikein ihanteellista rakkautta, puhui hän tunteellisesti, — semmoista korkeaa tunnetta, josta väliin balladeissa lauletaan, sellaista, jonka voimasta nainen voi uhrautua kokonaan rakastettunsa hyväksi. Käsität kai minua?

— Kyllä, varsin hyvin, vastasi Ingrid sydämellisesti.

— Minä olen jo kauan tietänyt, lapseni että sinä rakastat. Ei äidin silmää niin voi pettää. Sinä rakastat Kastoria ja hän rakastaa myöskin sinua… Miksi olette tahtoneet sitä minulta salata?

— Oi, mamma, me olemme pelänneet mamman olevan sitä vastaan, ja odottaneet. Enkä minä koskaan suostuisikaan, jos…

— Rakkauttako vastaan! huudahti rouva katkaisten. — Eihän sitä kukaan voi vastustaa, se on kaikkivoipa itsevaltias, ei se anna käskeä tai kieltää itseään.

— Niin kyllä. Mutta kuitenkin ihmiset usein erottavat mitä Jumala siten on yhdistänyt.

— Hm, niin. Mutta ken oikein tarkoin voi tietää, mitä Jumala on yhdistänyt, mitä ei? Harvoin ihmiset naimisiin mennessään saavat seurata tunnettaan. Mutta ei se, lapsikulta, sen pahempi ole, ei avioliitto silti onneton ole, vaikka se ainoastaan perhesyistä taikka taloudellisia etuja silmällä pitäen solmitaan, eikä senkään tähden onnellinen, että se intohimoisella tunteella on aloitettu.

Ingrid ei vastannut tähän mitään. Mutta osaksi tunnusti hän sen oikeaksi.

— Minäkin olen kerran nuoruudessani rakastanut, ensi rakkauden intohimoisella voimalla.

— Niin, mamma on nuorena solminut avioliittonsa.

— Mutta, Ingrid, en minä nyt puhu avioliitostani, vaan rakkaudestani.

— Minun täytyy tunnustaa, etten käsitä…

— Kyllä pian käsität. Se oli toinen henkilö. Mutta tämä on aina ollut syvä salaisuus. Hän huokasi. — Nyt kumminkin minun tekee mieleni avata sinulle sydämeni ja kertoa nuoruuden-lemmestäni ja taisteluistani. Minä tiedän, että sinä, tyttöseni, voit kätkeä paljon ja kätket tämänkin.

— Tietysti.

— Niin. Olenko minä nyt onneton sentähden, etten saanut yhdistää elämääni sen miehen kanssa, jota nuorena rakastin? Näethän itse, että olen onnellinen. Minulla on hyvä puoliso ja kiltit lapset… Hän oli uljas sotilas, oi kuinka univormu sopi hänelle, vieläkin täytyy minun häntä ihailla! Ja minä annoin hänelle koko nuoren sydämeni. Mutta hän oli köyhä. Ja sitten hän joutui sotaan. Sen jälkeen tuli pappa, mieheni, ja tarjosi minulle hyvän aseman. Ja viesti kertoi, että hän minun rakastettuni, oli kaatunut sodassa. Ah, kuinka minä itkin, kun sen kuulin. Kuitenkin täytyi minun, samoinkuin niin monen muunkin neidon on täytynyt, pian sen jälkeen itkevin sydämin tanssia omissa häissäni, sillä vanhempani tahtoivat, ettei niitä minun oikkujeni tähden lykättäisi — minun rakkauteni ja suruni syy oli näet heille salaisuus — ja sulhoni tahtoi niinikään, eikä minulla itselläni ollut silloin vielä mitään tahtoa. Ja minä toivonkin, että tämä vaihdos elämässäni haihduttaisi suruni. Ja… niin se tekikin. Eikä minun salaisuuttani kukaan muu tietänyt kuin hänen, vainajan, sisar. Me olimme olleet koulutovereita. Hänet minä tapasin viisitoista vuotta sen jälkeen. Hänelle oli onni hymyillyt, hän oli aatelisen rikkaan kartanonomistajan rouvana. Se oli rouva Borgfelt-vainaja. Silloin teimme liiton keskenämme ja uudistimme siten ystävyydensiteemme. Hän antoi minulle lupauksen ja minä hänelle.

Ingrid seurasi tätä kertomusta jännityksellä. Hän tunsi kuin vaistomaisen aavistuksen siitä, että tämä rouvan omien nuoruuden salaisuuksien kertominen oli aiottu häneen jotain vaikuttamaan. Mutta mitä? Oliko se ainoastaan myötätuntoinen lähentymisen yritys, vai oliko se varovaa tiedustelua ja valmistelua joihinkin häntä ja Kastoria koskeviin yllätyksiin? Mutta olihan se ihan tarpeetonta kiertelemistä. Mamma kyllä tunsi hänet ja tiesi, ettei hän, kuten hän juuri äsken aikoi sanoakin, koskaan suostuisi vastoin kasvatusvanhempiensa tahtoa yhdistämään elämäänsä heidän poikaansa. Siksi hän äsken saattoikin vapaasti sanoa aina olevansa mamman kanssa. Heidän yhdistämisensä tulisi niin ollen kokonaan riippumaan vanhemmista. Mutta hän ei voinut uskoa, että mamma nyt olisi puhunut ilman edeltä harkittua tarkoitusta. Ja mistä lupauksesta hän nyt puhui? Ja missä suhteessa voi se olla heidän asiansa kehittymiseen? Hän vainusi jotakin, mutta ei käsittänyt, mitä se oli.

Pormestarinna, joka huomasi hänen jännittyneen mielentilansa ja arvasi, että hänen tavallinen tyyneytensä nyt oli antanut sijaa pohjalla liikkuville tunteille, katui vähän ja ajatteli: olisi kovin paha, jos liian rohkeasti olisin koskettanut tuohon arkaan kohtaan, ja sitten pilannut koko sen mielentilan, joka äsken hänen kasvoillaan niin elävästi kuvastui.

Hän istui lyhyen hetken vaiti ja ajatteli, jättäisikö nyt tältä illalta ja antaisi jäädä vaikuttamaan sen mitä hän jo oli puhunut. Mutta asian lykkääminen pitemmälle ei tahtonut oikein soveltua hänen laskuihinsa, sillä hän tiesi tuon tyynen pinnan alle kätkeytyvän lujatahtoisen sielun. Jos Ingrid nyt vastoin hänen oletustaan ei antaisikaan ohjata itseään, niin olisi koko hänen suunnitelmansa menetetty. Kastoriin, joka ensi avovedellä saapuisi kotiin, ei hän toivonut voivansa mitään vaikuttaa. Ennen hänen tuloaan täytyi siis kaiken olla valmiina. Ja hän itse oli mielestään niin paljon tätä asiaa huolehtinut ja kantanut siitä surua sydämessään, että hän kyllä ansaitsisi päästä vapaaksi siitä taakasta. Ja nyt oli rovasti tullut kuin taivaan lähettiläs ja avannut hänen eteensä oven. Siitä täytyi hänen päästä lävitse, maksoi mitä maksoi ja mitä pikemmin sen parempi. Sen täytyi olla Jumalankin tarkoitus, koska hän lähetti palvelijansa sille asialle. Tämä ajatus antoi hänelle rohkeutta. Jos hänellä edeltä olisi ollutkin jotain epäilyjä, olivat ne nyt kadonneet. Hän päätti senvuoksi puhua asian valmiiksi tänä iltana. Yllätys voisi nyt vaikuttaa sen, minkä pitempiaikainen harkinta tekisi mahdottomaksi. Silloin seppäkin takoo, kun rauta on kuumana.

Että Ingrid ei vastoin kasvatusvanhempiensa tahtoa suostuisi avioliittoon Kastorin kanssa, sitä ei hän epäillytkään, hän tiesi sen sanomattakin. Mutta se tieto ei riittänyt hänelle. Täytyi sitoa hänet avioliitolla. Sillä jos Kastor saapuisi ennen, saisi hän kyllä isän heti puolelleen.

* * * * *

— Mitä sinä arvelet kuolleelle annetusta lupauksesta? Pidätkö sen sitovana? jatkoi siis pormestarinna.

— Pidän kaiketi, ehdottomasti, jos ei sen pitäminen sorra omaatuntoa.

— Kuinka ajatteleva ihminen, joka pitää lupauksen pyhyyttä arvossa, voisi semmoista lupausta antaakaan, joka sotisi omaatuntoa vastaan tai sitä sortaisi?

— Niin kyllä. Kuinkapa voisikaan?

— Kuinka vähän ihminen sentään tietää edeltäpäin elämäänsä. Joka päivä on kuin uusi läksy kohtalolta. En minäkään silloin, kun monen vuoden perästä taaskin tapasin nuoruudenystäväni, aavistanut että se oli määrätty viimeiseksi hyvästijätöksi… Meillä oli niin paljon puhumista ja muistuttamista toisillemme menneiltä päiviltä. Puhelimme tietysti enimmäkseen hänestä, kalliista vainajastamme. Sitten siirtyi puhe lapsiimme. Minulla oli Kastor mukanani. En vielä sanonutkaan, että puhelimme juuri hänen herttaisessa kodissaan. Minä matkustin sinne talvella. Minulle tuli semmoinen halu nähdä hänet, että lähdin matkaan, kun oli hyvä keli ja kaunis ilma ja se puoli oli rauhallista. Hänellä oli pieni tytär, ainoa lapsi ja kaunis kuin pieni enkeli. Hänen nimensä oli Hedvig Ulrika. Tämä lapsi oli silloin vasta viiden vuoden vanha. Ystäväni oli naimisiinmennessään vanhempi kuin minä.

— Pienokainen tuli pian tutuksi Kastorin kanssa, juoksi hänen luokseen ja taaskin pois. Hän oli vähän vallaton, kuten tavallisesti ainoat lapset. Hänellä oli iso nukke ja hän vei sen Kastorin luo. Eleonoora tahtoo papan syliin, sanoi hän ja laski nuken hänen polvilleen. Kastor otti hymyillen nuken ja rupesi tytön ilosta kirkuessa hypittämään sitä polvillaan kuin ainakin lasta. Hän oli silloin jo neljätoistavuotias nuorukainen. Se oli nimittäin talvella 1714. — Ah niin, sama talvi, jonka jälkeen kesällä sinä meille saavuit. Eikö ollutkin sama vuosi?

— Oli.

— Missäs minä jo olinkaan!

— Mamma sanoi, että… että Kastor hypitti nukkea.

— Niin, niin. Kastor oli tottunut omien pikku siskojensa kanssa leikkimään ja osasi siis miellyttää lasta. Mutta sitten tämä pian veti Kastoria kädestä ja vei hänet toisiin huoneisiin. Ja nukke teki Kastorin kainalossa seuraa.

— Silloin sanoi ystäväni: — Minulle tuli eräs outo aatos mieleeni tässä, kun näin lapseni nuken sinun poikasi sylissä. Etkö usko, että se voi olla enne? — Ehkäpä onkin, sillä minussa heräsi samanlainen aatos, minä vastasin. — Oi rakas ystäväni, hän sanoi, — tehkäämme nyt lupaus toisillemme, että teemme kaiken minkä voimme sen hyväksi että meidän lapsemme yhdistyvät avioliiton siteellä. Koska sinusta ei voinut tulla minun veljeni puoliso, niin annan minä tyttäreni sinun pojallesi ja anomme heille Jumalan siunausta. Sitten syleilimme toisiamme ja itkimme. Sitten teimme pyhän lupauksen toisillemme.

— Mitä nyt sanot, Ingrid, tästä kahden äidin lastensa puolesta tekemästä lupauksesta, kahden äidin, joista toinen on jo tehnyt tilinsä ja samalla siirtänyt sen täyttämisvelvollisuuden toiselle, jonka tili vielä on tekemättä?

Hän huokasi taaskin.

Ingrid istui otsa käteen nojattuna, tukien kyynärpäitään pöydänsyrjään.

— Mamma tekee siten kuin omatunto käskee, sanoi hän hiljaa.

— Mutta sano minulle, mitä tekisit sinä lupaukselle, jonka olet antanut kuolleelle, kun tämä vielä lisäksi on ollut sinulle hyvin rakas.

— Minä pitäisin sen, vastasi Ingrid vakavasti.

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, sillä hänen ajatuksensa kiitivät tietymättömissä olevain omaisten luo.

— Mutta Ingrid, enhän minä rohkene toivoa voivani sitä täyttää, sanoi rouva surullisesti.

— Niin, täyttäminen tietysti on Jumalan kädessä, joka ohjaa ihmisten kohtalot. Jos lupaus, joka tehtiin lasten puolesta heidän tietämättään ja alaikäisiä ollessaan, oli hänen tahtoansa noudattaen tehty, on hän sen rukouksennekin kuullut ja on sen täyttävä.

— Ken aina voi tietää lupauksen tehdessään Jumalan tahtoa noudattavansa? Mutta Jeftan esimerkki osoittaa meille, että lupaus on pidettävä. Ja että minunkin lupaukseni sitoo minut koettamaan, vaikuttamaan, ohjaamaan ja toimimaan en hyväksi, sen sinä kyllä käsität. Mutta mitä voin minä? Onhan minulla tässä voittamaton este edessäni.

— Mitä estettä mamma tarkoittaa?

— Sinua, lapsikultaseni.

— Minua! Minä en suinkaan tule olemaan esteenä, vastasi Ingrid painokkaasti. — Mamma voi minun suhteeni olla aivan huoletta. Haluaako Kastor itse muuttaa mieltään ja tunteitaan, se on varsin toinen asia. Minä uskon, mamma, että hän päästää mamman kokonaan tästä pulasta, kun hän saapuu. Siksi voimme olla ihan rauhassa ja antaa hänen itsensä ratkaista asian, joka koskee hänen omaa onneaan. Onhan hänellä jo kyllin ikää siihen.

— Etkö sinä voi uskoa Jumalan sitä paremmin ratkaisevan kuin hän itse? Tai etkö voi uskoa hänen kuulleen kahden äidin rukousta, jotka lastensa liitolle ovat anoneet hänen siunaustaan!

Rouvan ääni oli hänen viimeisiä sanoja sanoessaan juhlallisen ankara.

— En minä tällä hetkellä tiedä uskoa sitä enkä tätä. Ja minä puolestani jätän sen Jumalan haltuun.

— Se on oikein. "Hän muuttaa ihmisten sydämet kuin vesiojat." Ja koska sinä vakuutat, ettet sinä ole esteenä, niin jos kerran sinä olet pois tieltä, niin olen varma lopusta.

Hän kiinnitti terävän, vaanivan katseen Ingridiin, joka kalpeana kuunteli häntä.

— Pois tieltä… sanoi tämän soinnuttomasti perässä. — Minä olen valmis jo huomenna muuttamaan, jos mamma katsoo sen tarpeelliseksi. Tosin tuli tämä minulle niin odottamatta, että en ole tietänyt siihen valmistautua. Osaan kumminkin tehdä työtä ja siitä olen mammalle sangen kiitollinen, samoinkuin siitäkin, että minulla täällä on ollut monivuotinen hyvä koti.

Hänen äänensä värähteli.

— Minä tiedän kyllä, että aina olet ollut kiitollinen. Mutta siitä ei nyt ole kysymys, meillä on nyt tärkeämpää puhuttavaa.

— Oletko ajatellut sitä, että jos Kastor yhdistää sinuun elämänsä, jatkoi hän, — niin hänen virkauransa on melkein ehkäisty? Nykyisessä ahdinkotilassa ei auta paljas virkamieskyky ja -kunto, vaan tarvitaan siihen varojakin, ennenkuin saa itselleen hyvän viran. Siitä voisi kyllä mainita esimerkkejäkin, kuinka virat ovat juuri kuin oston varassa. Herra maatamme suojelkoon ja antakoon sille kelvollisia virkamiehiä. Sinun ja itsensä vuoksi voisi hän kyllä elää pienessäkin virassa ja pienellä palkalla, sillä minä tiedän kyllä, että sinä osaat hoitaa taloutta, mutta isänmaan hyväksi voisi hän korkeampana virkamiehenä vaikuttaa paljon enemmän ja laajemmin, mutta siksi ei hän voi päästä muuten kuin korkeampain perhesuhteitten ja suurempien varojen avulla. Ja nyt olisi jännitettävä isänmaan hyväksi kaikki saatavissa olevat henkiset ja aineelliset voimat. Jokainen meistä voi jotain tehdä, kukin jollakin tavoin sen hyväksi uhrautua.

Hän veti huoaten henkeään ja jatkoi taas:

— Minä tiedän, rakas, lapsi, että sinäkin tunnet samaa urhoollista alttiutta kuin niin moni muukin neito. Uskon, että rakastettusi onnen ja arvon hyväksi, joka samalla on osana isänmaan onnesta ja kunniasta, voit uhrata rakkautesi ja oman onnesikin. Minä tunnen sinut jalomieliseksi ja uhrautuvaksi.

— Minun onneni ja koko henkilöllisyyteni urhaaminen on niin vähäpätöinen asia, että siitä ei kannata puhua, vastasi Ingrid alakuloisesti. — Mitä taaskin minun tieltäväistymykseeni tulee, niin en luule kovinkaan vaikeaksi saada paikkaa.

— Ei se käy laatuun, Ingrid! Oi kuinka tämä seikka surettaa minua. Mitä se asiaa muuttaisi, että meidät jättäisit? Etkö luule minun sitä ymmärtävän, että Kastor sinut etsisi, vaikka aarniometsään kätkeytyisit, eikä rauhoittuisi ennenkuin olisi sinut löytänyt? Ja paikkoja sinä kyllä saisit, se on tietty. Mutta sehän heittäisi meihin ja etusijassa minuun varjon. Ansaitsenko minä sitä?

— Minä pyydän, että mamma suo anteeksi, mutta miten minä sitten muuten pääsen pois tieltä?

— Sinun täytyy, tyttöraukka, kokonaan uhrautua tämän yhteisen asiamme hyväksi. Sinun täytyy mennä naimisiin.

— Naimisiin! huudahti Ingrid. — Ei, se nyt on vallan mahdotonta! Eikä kukaan ole minua kosinutkaan. Minä menen ennen vaikka hourulaan.

— Onhan kyllä sinulla eräs kosijakin tarjolla. Tosin on hän ainoastaan vähäpätöinen virkailija, mutta huolettoman leivän voi hän sinulle tarjota. Olisin tosin sinun tähtesi suonut hänen vähän korkeammalla yhteiskunnallisella asteella olevan. Tuskinpa saat rouvan nimitystäkään.

— Sen parempi se olisi. Paremmin voisin kätkeytyä koko maailmalta… Vai naimisiin!

He istuivat hetkisen vaiti.

— Et sinä kysy edes, ken se sulhanen onkaan, sanoi vihdoin pormestarinna.

— Kai sen kerkeän kuulla, siksi kun…

— Siksi kun… mitä?

— Siksi kun ensin tulen vakuutetuksi siitä, että teen oikein myöntyessäni. Tosin tähän aikaan puhutaan paljon rakkauden takia uhrautumisesta. Eikä se minun mielestäni kovin vaikeata ole, kun se tapahtuu luonnollisissa rajoissa. Mutta että joku rakkaudesta toiseen menisi toisen kanssa naimisiin, se on minun mielestäni niin kovin haaveellista ja hassumaista, liiaksi kuviteltua, jopa teeskenneltyäkin, etten voi sitä hyväksyä. Ei!

— On kyllä totta, että se sellaiselta näyttää. Mutta — entä Ebba Brahe.

— Olen kuullut, että kuningas on ollut hänelle uskoton ja sentähden en kummeksukaan…

— En minä usko sen olevan muuta kuin hovijuoruja. Ja jos niin olisi ollutkin laita, niin todella rakastava nainen semmoiset antaa anteeksi, vaikka hän kärsisikin niistä. Minä olen aina ollut vakuutettu, että se tapahtui valtiollisista syistä ja että hän todellakin uhrautui… Ja sanon nyt vakavasti, meidän asiaamme palatakseni, että jos sinä et sitä tee, niin on vallan mahdotonta vaikuttaa Kastoriin. Mikään muu ei häneen vaikuta kuin että hän tietää sinun olevan naimisissa. Ja jos niin ei käy, on hänen tulevaisuutensa menetetty. Hänestä voisi tulla valtaneuvos tai maaherra taikka joku muu ylhäinen virkamies, jos hänellä olisi rikkaassa aatelisessa avioliitossa tukea. Sen sinä kyllä käsität. Ja sinä tiedät vielä senkin, että hän on hyvin kunnianhimoinen. Ja taitava ja kyvykäs hän myöskin on. Minä uskon, että hänessä on kätkettynä korkeamman virkamiehen alku.

Ingrid ei vastannut, hän ainoastaan huokasi syvään. Hän tunsi itsensä nyt niin mitättömän vähäpätöiseksi.

— Ja rakkaudesta solmitussa avioliitossa, jatkoi rouva, — ehkäpä ison perheen isänä ja pienissä varoissa, täytyisi hänen ponnistaa kaikki voimansa toimeentulon takia… Hän näkisi huonompien kykyjen ja vähemmän tunnollisten luonteiden menevän ohitsensa siksi, että nämä seisovat vankemmalla perustalla yhteiskunnassa, näkisi heidän veltosti, heikosti, jopa kehnostikin hoitavan virkoja, jotka hänen vankassa kädessään tulisivat isänmaalle todelliseksi hyödyksi ja siunaukseksi. Etkö usko, että se painaisi häntä ja leimaisi hänen otsansa vanhuuden kurtuilla ennen aikaansa ja tekisi hänen mielensä tyytymättömäksi? Olisiko hän silloin onnellinen? Vai tuntisitko itse onnea, kun näkisit miehesi melkein turhaan kuluttavan itseänsä?

Ingrid ei vieläkään puhunut mitään. Hän istui tyynenä, mutta hyvin kalpeana.

— Ja kun minä kerran olen antanut pojalleni siunauksen hänen ja Hedvig Borgfeltin välistä avioliittoa varten, niin en voi sitä enää… toiseen siirtää. Toisen täytyisi ainaiseksi jäädä siitä osattomaksi, vaikka hän muuten olisi minulle kuinkakin rakas.

— Mutta, eihän Kastorilla itsellään tästä — tarkoitan lupausta — ole mitään tietoa, vai miten?

— Ei hitustakaan. Mitä hän sillä tiedolla edeltäpäin olisi tehnyt? Se olisi hänestä vain ollut kiusallista ja kenties naurettavaakin. Mutta nyt, kun tyttö jo on kahdeksantoista vuoden vanha ja olen kuullut hänen olevan hyvin kauniin, voin minä jo ensi kesänä saada toimeen tutustumisen, josta toivon parasta.

— Mutta yhtä minä en käsitä.

— Mitä niin?

— Että kun mamma on nähnyt meidän rakastavan toisiamme, niin miksi ei mamma ole koettanut sitä ehkäistä, koska mammalla kerta on ollut toiset aikeet asiassa? Minä olisin kyllä totellut?

— Miksi se olisi ollut tarpeellista? Päinvastoin olen lempenne hyväksynyt. Hedvig oli vielä lapsi, kun teidän lempiaikanne alkoi, hänen suhteensa täytyi odottaa. Ja Kastor matkusti pois pääkaupunkiin, missä on monia viettelyksiä. Hän oli nuori ja hilpeä luonteeltaan, mutta rakkaus sinuun oli hänellä kilpenä. Sinun siveä, keväinen viattomuutesi herätti hänessä puhtaan tunteen. Minä äitinä iloitsin siitä, että olit olemassa aivan kuin suojelusenkelinä pojalleni, kiinnittämässä häntä suloisilla siteillä kotiin. Minä sallin siis mielelläni, että hän rakasti sinua. Kuinka voisikaan nuori mies sydäntään sulkea lemmeltä? Ja minä ajattelen nyt, että tieto siitä, että olet voinut olla niin suureksi hyödyksi — hänen nuoruutensa puhtauden suojelijana — huojentaa uhraustasi ja palkitsee sitä.

— Saako hän tietää tästä uhrauksestani, jos nimittäin… sen tekisin?

— Ei Ingrid, sitä en voi luvata, vastasi pormestarinna vähän empien. — Eikä se silloin niin suuri uhraus olisikaan, lisäsi hän varmemmin.

— Niin, ei tosin…

— Sen palkitsee oma sisäinen tieto teon jaloudesta.

— Mutta yhden seikan mamma jättää kokonaan pois laskusta.

— Mikä seikka se on? huudahti rouva.

— Se on minun lupaukseni. Sitä en voi, enkä tahdo rikkoa. Minunkin lupaukseni on kallis.

— Sen kyllä käsitän. Luuletko minun sen unohtaneen? Ja oikein onkin, että tahdot lupauksesi pitää. Ja kuitenkin, vaikka uskollisuus on suuri hyve, on oman itsensä uhraaminen vieläkin suurempi, se on kaikista suurin! Uskollisuus rakkaudessa ja vastarakkaudessa saanti siitä palkaksi, mitä se on sen suhteen, että antaa oman onnensa, oman itsensä alttiiksi toisen onnen ja elämän hyväksi! Itsensä ihminen antaa kummassakin tapauksessa, mutta edellisessä hän vaatii ja saa täyden palkinnon, jälkimmäisessä hän sitävastoin jää kokonaan sitä vaille. Lupauksen puhuttu sana tässä tosin tulee rikotuksi, mutta sen sisäinen henki, aate, pysyy eheänä, rikkomattomana, puhtaana ja selvänä kuin helmi, ja näin ollen on siis sanankin rikkominen ainoastaan näennäistä. Sinä olet luvannut hänelle uskollisen rakkautesi, etkä sitä lupausta suinkaan sillä riko, että hänen tulevaisuutensa hyväksi uhraat oman tulevaisuutesi. Ken ymmärtävä rohkenisi tätä soimata uskottomuudeksi? Uskollisuus ainoastaan ottaa tässä toisen, sisäisemmän, korkeamman muodon ja pysyy varmasti uskollisuutena kuolemaan asti. Tosin sitä ei tunne maailma, mutta Jumala sen tuntee aina, tietää, että olet ollut uskollinen, juuri uskollisuudesta uhrautunut… Tämä nyt on se koetuskivi, jolla sinun rakkautesi arvoa koetellaan.

Hän pyyhkii kyyneliä silmistään ja ääni vapisi tunteiden voimasta.

— Minä jätän sinut nyt, lapsiraukka. Kyllä tiedän, että olen tehnyt sinut kovin levottomaksi, mutta minun täytyi… Ennenkuin menen, sanon kumminkin sinulle kuka se sulhanen on, joka sinua kosii. Se on Janakkalan lukkari.

— Hän… kö?

— Niin, hän. Rovasti on hänellä puhemiehenä, hän on hänet kasvattanut ja pyysi minun esittämään asian sinulle. Koeta nyt tyyntyä ja nukkua. Ja älä turhia itke. Jätetään koko asiamme Jumalan haltuun. Hyvää yötä, lapsi!

11.

Kun pormestarinna oli sulkenut oven ja mennyt, valtasi Ingridin hillitön itku. Hän oli kyllä ajatellut, että heidän avioliittoaan tultaisiin vastustamaan, mutta tämmöiseksi ei hän ollut asiaa koskaan kuvitellut. Hän oli valmistunut kuulemaan ankariakin vastaansanomisia ja ollut valmis kasvatusvanhempien tahtoa noudattaen eroamaan lapsuudenystävästään. Ja samalla oli asema tuntunut sellaiselta kuin olisi heidän rakkautensa rikkonut näiden tahtoa vastaan ja niin ollen näiden suuttumuskin ollut oikeutettu ja luonnollinen. Ja nyt hän saikin kuulla, että tuo sama ihana unelma olikin suvaittu, jopa mieluisakin. Mutta myöskin, että mamma hänessä oli nähnyt ainoastaan lelun pojalleen, nuken, joka nyt, kun se oli käynyt tarpeettomaksi, oli heitettävä pois.

Tätä vastaan nousi koko hänen tunnemaailmansa. Hän oli köyhä, turvaton ja hoitoon otettu; oikeuttiko se pormestarinnan käyttäytymään näin häntä kohtaan? Nyt, kun hän on liikaa, sysätään hänet poljettuna ulos. Hänen särjetyn sydämensä ja menetetyn elämänsä hinnalla tahtoo rouva ostaa poikansa onnen ja arvon.

Pormestarinna puhui uhrautumisesta. Oli hänkin alttiiksiantavaisuutta ajatellut, olisi mielellään hoitanut ja vaalinut kasvatusäitiään hänen vanhuudessaan. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään vastenmielistä, oli vain hiljainen nöyrä alistuvaisuus kasvatusvanhempien tahtoon. Ja hän olisi ollut kylliksi lujamielinen puolestaan sanomaan hyvästi kaikille nuoruuden toiveille. Hän oli kuvitellut semmoista eron hetkeä, oli ajatellut, miten hän puhuisi silloin, kuinka hän puoltaisi mammaa Kastorille ja erossakin esiintyisi rauhan puhujana. Ja niin olisi hän Kastorille ollut ainoastaan sisar ja uskollinen ystävä.

Mutta nyt vaatiikin mamma, että hän esiintyy Kastorin edessä liitonrikkojana, halpana sanansasyöjänä, ruumiillistuneena valheena… Voi, kuinka tämän silloin täytyisi inhota häntä! Sellaista ei hän koskaan ole voinut kuvitellakaan. Tämä menee yli voimien. Hänestä oli sietämätöntä ajatella Kastorin oikeutettua ylenkatsetta, joka kumminkin olisi niin ansaitsematonta. Kuinka mamma voikaan olla niin tyly? Ja juuri häntä kohtaan, joka niin mielellään häntä palvelisi. Uhraisi koko elämänonnensa nurkumatta, mutta ei naamaria käyttämällä.

* * * * *

Mutta hän sanoisi vastaan eikä järkähtäisi. Tosin se olisi hänen teokseen ennen kuulumatonta, mutta ennen ei ole ollutkaan niin elämästä ja kuolemasta kysymys, ja hän tuntee, että hän nyt voisi sen kyllä tehdä. Ei hän ole mikään pelkuri, vaikka hän haluaa olla kuuliainen. Nyt ei häntä pelota mikään enää. Hän voi kyllä.

Hän tiesi sen hyvin, että kun Kastor parin kuukauden kuluttua saapuisi kotiin, saisi asia silloin varsin toisen lopun. Ja senhän tiesi mammakin. Sitävarten hän juuri oli vedonnutkin hänen tunteisiinsa, sen ymmärsi Ingrid kyllä. Ja mitä tuohon hänen kuolleelle ystävälleen tekemäänsä lupaukseen tulee, niin ei Ingrid sille erikoisen suurta arvoa antanut. Hän ajatteli: — Jospa semmoinen lupaus onkin olemassa äidille, ei se voi sitoa poikaa. Eikä Kastor suinkaan anna kenenkään muun ihmisen määrätä elämästään, vaan tekee sen itse.

Pieni asia olisi huomenaamuna sanoa: — Minä odotan siksi kun Kastor tulee ja annan hänen päättää. Olen hänelle, sillä ehdolla että vanhemmat siihen suostuvat, antanut avioliittolupaukseni. En riko sitä, vaan pidän sen pyhänä. En ollenkaan arvostele tekoani, onko se ylevä vai alhainen… Minä ainoastaan pidän lupaukseni, se on minulle pyhä.

Tämän sanominen tuntui niin houkuttelevalta, että hän melkein hymyili.

* * * * *

Ingridistä tahtoi sitäpaitsi väkisinkin tuntua, että koko tuo mamman lupausjuttu oli vain häntä varten tekaistu. Se tuntui hänestä kovin hapuilevalta. Tytön hän kyllä tiesi olevan olemassa ja käsitti hän senkin, että mamman aikeet hänen suhteensa olivat todelliset. Ja kun hän itsekin oli vakuutettu siitä, ettei Kastor hänen kieltäytyessäänkään koskaan menisi toisen kanssa avioliittoon niin kauan kuin hän tietäisi hänet vapaaksi, niin ei häntä, rouvan näkökannalta asiaa katsoen, tuo hänen vaatimuksensa enää kummastuttanut se ainoastaan katkeroitti hänen mieltään.

Mutta vaikka niin olisikin, että tuo lupaus oli vallan tekaistu, oli asialla sentään toinenkin puoli ja sehän juuri olikin pääasia.

Hän istui pää pöytään nojaavien käsivarsien varassa, kyyneleet silmissä, ajatukset kiihkeästi toimien. Ohimot jyskivät, sydän löi kuuluvasti ja paisui ahdistuksesta. Hän värisi tuskasta, pusersi väliin päätään, väliin painoi sydäntään. Oi kuinka mielellään hän olisi halunnut kuolla ollakseen pois tieltä!

Talikynttilä oli jo palanut loppuun ja alkoi savuta.

Hän säpsähti, nousi tuolilta ja toi kiireesti nurkkakaapista toisen ja sytytti sen, jottei olisi jäänyt pimeään. Kun se oli tehty, istui hän taaskin miettimään, ajattelemattakaan makuullemenoa.

Hän tiesi todeksi sen mitä rouva sanoi Kastorin kunnianhimosta. Tähän asti ei hän ollut sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Se oli hänestä niin luonnollista, että Kastor oli semmoinen, ettei hän ollut siihen mitään huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt johtui se äidin sanojen johdosta hänen mieleensä.

Samalla kuvastui hänen eteensä kirjuri Mustelinin perhe. Setä Mustelin itse luisevana, köyristynein selin, pitkine laihoine kasvoineen ja kaljuine päineen, sekä kurttuinen, kuivaa yskää köhivä Konkordia-äiti, ynnä kuusi tai seitsemän kalpeaa lasta kuluneissa vaatteissa, kuten vanhemmatkin. Ja verratessaan Mustelinia pyylevään ja punakkaan neuvosmies Argelanderiin muisti hän mamman sanoneen, että viimemainittu sai kiittää vaimoansa virastaan. Ja pappa oli myöskin kerran sanonut, että — Staffan Mustelin ja Björn Argelander voisivat yleiseksi hyödyksi vaihtaa virkojaan, viimemainitun isot jäykät kirjaimet kun tekivät käsialan huokeammaksi lukea kuin edellisen hienot hieroglyfit. Sitäpaitsi Mustelinin sävyisä luonne oli aina takeena maltillisesta keskustelusta, kun sitävastoin oli vallan vaikea eri mielipiteiden sattuessa tulla toimeen äkkiä tulistuvan Argelanderin kanssa. Ja molemmilla on muuten yhtä suuret ansiot. Ja mamma oli samalla kertaa huomauttanut, että — Konkordian ei olisi pitänyt ottaa Staffan Mustelinia, kun hän tiesi, että he kumpikin olivat köyhiä. Se oli ihan hänen syynsä, ettei mies edisty. — Noh no, älä siitä vaimoa syytä, oli pappa muistuttanut, — ei miehen virka koskaan vaimosta riipu, vaan olosuhteista ja hänen omista ansioistaan. Ja siihen se jäi, sillä pappaa ei tietysti vastustettu.

Tästä siirtyivät ajatukset takaisin Kastoriin ja hänen korkealle lentäviin tulevaisuudenunelmiinsa.

Ingrid muisti surullisesti hymyillen, kuinka Kastor jo kasvavana nuorukaisena oli pilvilinnoja rakennellut ja kuinka näihin kuvitteluihin hänkin, Ingrid, oli ottanut osaa. Kastor oli itse aina ensiksi laskenut perustuksen, jolle sitten toiset, väliin Ingridkin, olivat yhdessä rakentaneet kaikkien muidenkin perheen jäsenten huviksi. Aina oli Kastor aste asteelta ylennyt korkeaan virkaan ja voinut siinä vaikuttaa paljon hyvää, tullut rikkaaksi ja jakanut auliisti ympärilleen. Ja tämä oli antanut aihetta moneen leikkipuheeseen, mutta siitä ei Kastor välittänyt, vaan nauroi yhdessä toisten kanssa. Myöhemmältä ajalta olivat muistot vielä paljon tehokkaampia, sillä niissä oli aina takana todellisuus.

* * * * *

— Olenko todellakin hänen onnensa tiellä? kysyi Ingrid itseltään.

— Mitä pitää hän todellisena onnena?

Olipa hän kyllä sen kuullutkin.

Vastaukseen kuului ehdottomasti ja tärkeänä osana juuri hän itse, sen hän varmasti tiesi. Mutta ei hän voinut kieltää itseltään, että yhtä tärkeä olisi hyvä virka, joka antaisi varman pohjan yhteiskunnassa ja erittäinkin olisi mahdollisimman suureksi yleiseksi hyödyksi isänmaalle. Hän oli usein sisäisellä viehätyksellä seurannut sitä ihanteellisen ylevää ja avaraa kuvailua, joka harvoilla rohkeilla piirteillä loihti esiin tulevaisuuden niin suuremmoiseksi ja valoisaksi.

Se oli ollut hänelle mieluisaa kuvittelua, missä hän ei koskaan edellyttänyt mitään todellisuuden ennettä. Mutta nyt, yön hitaina hetkinä ja tunteiden kuohunnassa muisti hän varsinkin nämä. Ja nyt ne saivat ihan toisen, paljon syvemmän muodon kuin niiden kuvittelija konsanaan oli aikonut tai aavistanutkaan.

— Ja jos nyt kaikkeen tuohon juuri minä olen esteenä, sanoi hän tuskallisesti. — Mamma puhuu sittenkin oikein. Hänestä voi tulla korkea virkamies, kun minä en ole hänen tiellään… hänen korkealle lentämistään estämässä… Ei, niin ei saa käydä. Mitä minä olen? Ainoastaan toisarvoinen olento hänen rinnallaan. Miten voi nainen olla jalo, missä osoittaa suuruutta, jollei uhrautumisessa?

— Minä käsitän nyt, etten ole aiottu häntä varten. Ja kun sen käsitän, niin voin minä uhrautuakin sillä minä rakastan häntä. Tunnen, että rakastan häntä nyt vielä enemmän kuin koskaan ennen, niin lämpimästi ja voimakkaasti, että voin suojella häntä itseäni vastaan. En luullut tämän tunteen enää voivan kasvaa, mutta nyt tiedän vasta mitä on, kun oikein ylitsevuotavasti rakastaa… Minä voisi kyllä nyt kuolla hänen tähtensä, mutta minä voin… elääkin. Niin, minä, minä tahdon luoda hänen onnensa oman onneni menettämällä, vaipumalla unholaan.

— Ja kun näin käy, uskoo hän, että minä olen hänet pettänyt… tuomitsee minut kurjana liitonrikkojana… sillä minä uskon mamman kyllä vakuuttavan hänelle, että olen rakastunut… lukkariin! Kuinkas muuten? Mitäpä hän muuta syyksi sanoisikaan?… Maailma on valhetta täynnä… minä itsekin olen valhe, kaikki on valhetta. En voi toivoa hänen koskaan pääsevän totuuden perille. Et koskaan, rakkaani, saa tietää, mitä tämä on Ingrid-raukalle maksanut. Luulet ehkä. Mutta en tahdo ajatella sitä.

— Sureeko hän sitä? Surisi kyllä paljonkin, jos tietäisi… Mutta juuri tietämättömyys tulee häneltä surun hälventämään ja vaihtamaan sen suuttumukseen… Hän on hilpeä, voimakas ja lujatahtoinen, minä tunnen hänet, hän tahtoo unohtaa — ei viitsi minua ajatella — ja hän voi, kun hän oikein tahtoo.

— Oi kuinka tämä tuntuu hirveän raskaalta… kirvelevältä… Jos minä kuitenkin peruuttaisin tämän aikeeni ja vielä odottaisin… häntä. Mitä sitten tapahtuisi? Ymmärrän senkin. En voisi häntä taivuttaa, eroa ei silloin suinkaan tulisi, vaan pikemmin lujempi, lopullisempi yhdistys. Ja entä sitten? Vanhempien ja pojan väli kylmenisi — se alkaisi mammasta — heidän välilleen syntyisi juopa, joka vastoinkäymisten meitä ahdistaessa joka päivä suurenisi. Ei, minä en voi ottaa semmoista vastuuta kantaakseni. Minunhan olisi koko syy. Niinkö palkitsisin vanhempieni huolenpidon turvattomasta? Olisin naulana heidän kirstussaan. Ei, minulla ei ole valitsemisen varaa, minun täytyy, täytyy.

— Oi kuinka mielelläni vielä kerran soisin sinut näkeväni, tahtoisin katsoa sinun uskollisiin silmiisi, viimeisen kerran… Mutta ei, minä en voisi sitten… En voisi…

— Minkätähden minäkin olen maailmassa.

Hän itki koko yön, ja hän luuli itkevänsä kaiken ikänsä.

Hän koetti lukeakin, mutta se ei käynyt nyt, ei mikään kirja nyt soveltunut. Vihdoin hän nousi ylös, meni nurkkaan ja lankesi polvilleen, pannen kätensä ristiin ruukun ylitse ja laskien päänsä niiden varaan, samoin kuin äitikin tuona viime hetkenään oli tehnyt.

Hän halusi avata Jumalalle sydämensä, anoa häneltä neuvoa ja voimaa, sillä hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi ja heikoksi. Mutta hän ei löytänyt sanoja, se ei hänen mielestään ollut rukousta, oli vain sisäistä hätähuutoa. Hän anoi halua, lujaa tahtoa alistumiseen, voimaa ristinkantamiseen.

Ja hän nousi siitä vahvistuneena. Hän oli nyt päätöksensä tehnyt.

Hän uskoi nyt, että jos Kastor tällä hetkellä tulisi, ottaisi hän sittenkin lukkarin miehekseen eikä sanoisi syytä. Hyvä kuitenkin oli sen hän ymmärsi — että se voi tapahtua ennen hänen tuloaan.

Lukkarin suhteen ei hänessä ollenkaan syntynyt mitään ihastusta. Mies, joka kosii puhemiesten, asiaankuulumattomien henkilöiden kautta, ajatteli hän, — katsoo avioliittoaan ainoastaan taloudelliselta kannalta ja etsii emäntää talouttaan hoitamaan, hänelle ovat tunteet kaupanpäällisiä. Tämä oli hänen mielestään hyvä. Hän ajatteli: — Kun olen ahkera, pidän hyvän talouden, enkä ole riitainen, voi hän kyllä tyytyä minuun.

* * * * *

Oli ehtinyt tulla jo aamu.

Ingrid pesi kasvonsa, kampasi hiuksensa ja järjesti vähän pukuaan.

Hän arvasi, että mamma tulee kohta noustuaan kuulemaan, minkä vastauksen Ingrid antaa. Ja Ingrid ajatteli: — Minun täytyy sanoa se heti, muuten voisin katua. Ja kun se on tehty, on sitä mahdoton enää peruuttaa. Mammalle olen luvannut olla vaiti hänen nuoruudentarustaan, ja mitä muuta sanoisin sitten syyksi?… Minä tunnen Kastorin, hän vaatisi täyden totuuden, eikä hän muuten mies olisikaan.

Hän huokasi taaskin syvään, mutta pakotti kyyneleet painumaan alas.

— Mitä pikemmin pääsen täältä, sanoi hän itsekseen, — sen parempi. En koskaan enää avaa näitä ovia. En koskaan! Minä kuolen pois tästä nuoruudenkodistani. Ei tämä ollut aiottu minulle. Alhainen maja, joka minulle avautuu, sopii minulle parhaiten.

— Ja sitten, kun se kerran on tapahtunut, en koskaan kadu tätä tekoani. Minä tiedän silloin, että olen velvollisuuteni tehnyt ja että se oli minun osani elämässä, jonka valitsin itselleni, ja minä tyydyn nöyrästi siihen.

— Tänä yönä olen sanonut hyvästi elämän ilolle, sen ruusuntuoksu on haihtunut. Halla on käynyt… Eilen olen vielä nuori, nyt olen vanha jo. Vanha ja elämään väsynyt.

12.

Ingrid oli arvannut oikein. Pormestarinna ei antanutkaan kauan odottaa itseään.

— Johan sinä olet kokonaan pukeutunut, ja huone järjestettynä, sanoi hän aamutervehdyksen vaihdettuaan. — Oletko nukkunut hyvin?

— En minä ole…

— Minäkin valvoin kauan, hammastani alkoi taas kolottaa. Ajattelin jo että täytyykö lähettää hakemaan maalta hammasvoidetta, kun päivä tulee. Eivät tohtorit tiedä sille mitään muuta kuin kiskovat hampaita pois. Taikka jos rohkenisi iskettää suonta kielen alle, minä ajattelin, se kun kuuluu olevan tehokas parannuskeino, mutta kun minä olen niin arka ja pelkuri. Oli jo kello kahden yövartija huutanut, ennenkuin sain unenpäästä kiinni. Mutta nyt ei tunnu, Jumalan kiitos, kipua taas ollenkaan. Oletko nähnyt mitään unta tänä yönä? Tiedät, että minä osaan selittää.

— En minä ole maannutkaan.

— Et maannutkaan ole! Mutta se ei ole oikein, ihminen tarvitsee lepoa ja virkistävää unta. Minä näenkin sen… olet istunut valveilla ja itkenyt. No no, aikansa kutakin.

Ingrid kuunteli ja odotti. Hän odotti jännittyneenä tuota kohtalokasta kysymystä. Hän oli valmis antamaan siihen ratkaisevan vastauksen, mutta itse hän ei voinut sitä herättää, oli aivan kuin olisi koko hänen elämänsä sisällys hienona hiuksena ollut partaveitsen terällä, niin että heikko hengähdyksen painokin olisi voinut sen katkaista.

Hän seisoi keskellä huonetta, käsivarret rinnan yli ristissä, katsoen tarkasti rouvaan. Koko hänen olentonsa ilmaisi lujaa päättäväisyyttä.

Pormestarinna käsitti, että Ingrid oli tehnyt lujan päätöksen, mutta minnepäin?

— Teinkö minä sinut sanoillani eilen illalla niin levottomaksi, alkoi hän varovasti, — että et ole yrittänytkään nukkua?

— Yhden yön unen menettäminen on pieni asia nuorelle ihmiselle, vastasi Ingrid väistäen.

— Minä ymmärrän, että olet miettinyt… Niinkö?

— Niin.

— Olet ajatellut, että… sentään uhraudut…

Rouva melkein pakotti sanat suustaan ja katsoi, nojautuen vähän eteenpäin tuolillaan, arasti Ingridiin. Oli kuin olisi hän sydämessään tuntenut jonkinlaista soimaavaa rauhattomuutta katsellessan tuota kärsivää tyttöä, jota hän vaati tuomitsemaan itseltään pois elämän ilon. Sentähden hänen äänensä miltei vapisi kun hän sanoi:

—… että sentään uhraudut, otat lukkarin?

— Niin. Niin olen Jumalan edessä päättänyt.

Ingrid vastasi varmalla, vaikka soinnuttomalla äänellä.

— Oi, Ingrid, mikä jalo nainen sinä olet! huudahti rouva karaten tuoliltaan.

Hän sulki hänet kiinteästi syliinsä itkien ja huutaen:

— Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, että teit tämän urhauksen poikani hyväksi! Sinä olisit ansainnut, olisit tosiaankin ansainnut tulla hänen puolisokseen, se on varma totuus. Sen minä nyt parhaiten tiedän ja olen sen ennenkin tietänyt. Mutta maailma ei jaa suosiotaan ihmisarvon, vaan etujen mukaan… Oi, kuinka sinä nyt teet minut onnelliseksi, kuinka minun äidinsydämeni kiittää ja siunaa sinua!

Ingrid säpsähti ensin vähän, kun kasvatusäiti näin hyväillen häntä lähestyi, ja teki liikkeen kuin vetäytyäkseen pois. Samassa muisti hän kuitenkin, että juuri tämä henkilö, silloin kun hän koditonna ja pakolaisena oli hänen huoneeseensa tullut, oli samoinkuin nytkin sulkenut hänet syliinsä. Tämä muisto toi kyyneleen hänenkin silmäänsä ja hän kumartui hiljaa, otti hitaasti poisvetäytyen käden, joka oli laskettu hänen vyötäisilleen ja painoi sille huulensa.

Sitten hän meni akkunan luo, huokasi syvään ja jäi katsomaan talviselle taivaalle.

Hän tunsi melkein huojennusta nyt, kun se sana oli sanottu, joka teki asian peruuttamattomaksi.

— Pane maata nyt ja nuku, jotta säästät voimiasi. Minä sanon, että olet valvonut, ollut vähän pahoinvoipana ja tarvitset lepoa, niin ei sinua kukaan häiritse. Minä tuon jonkun tunnin kuluttua itse sinulle suuruksen, jos silloin olet hereillä. Minä hoidan sinua nyt, kun sinä olet niin usein minua hoitanut.

— Kiitos!

Pormestarinna ei tahtonut häntä enää häiritä, vaan meni hiljaa ulos ovesta.

* * * * *

— Isäntä! Oletteko Janakkalasta?

— Olen.

— Pysäyttäkää vähän.

— Ptruu, ptruu! Hevonen on suuttunut torilla seisomiseen, kas niin. Ukko käänsi kysyvän katseen komeaan rouvaan, joka häntä puhutteli.

— Menettekö tällä viikolla pappilaan päin? Minä olen pormestarin rouva ja olisi tärkeä kirje lähetettäväksi rovastille sinne.

— Minä ajan juuri pappilan sivuitse, kyllä minä sen vien. Sanokaa pormestarille, että Juholainen sen otti.

Rouva ojensi hänelle kolmikulmaisen, punaisella lakalla suljetun kirjeen.

— Taitaa olla kuulutus kirkkoon, sanoi ukko, tukkiessaan kirjettä liivin povitaskuun.

— Ei suinkaan, kyllä se on joku muu tärkeä asia. Ja kirjeen viette kai varmasti rovastille?

— Vien häntä, oikein omaan kouraan ja tänä päivänä. Ja suun avaukset siitä tulee Juholalle, mä sen tielän, ja ukko naurahti tyytyväisenä.

— Ja sanokaa terveisiä myöskin.

— Kiitoksia! Kyllä minä niitä vien koko tän tyhjän korjani täylen, eihän ne kuljettajalle paljon matkalla paina, mutta varsin helkkarin hauskoja ne saajalle ovat. Hyvästi!

Hän nykäisi toisella kädellään ohjaksista, toisella koirannahkaista lakkiaan tukevammin päähän, hyvästi sanoessaan kun oli sitä edestä kohauttanut.

— Hyvästi ja hyvää onnea matkaan! huusi rouva hänen jälkeensä.

* * * * *

Samana päivänä vielä, ennen päivällistä, piti pormestarinna silmällä milloin hänen miehensä sattui olemaan yksin virkahuoneessaan, ja pistäytyi sinne hänen puheilleen.

— Tiedätkö, hän sanoi heti sisään tullessaan ja istuessaan miehensä kirjoituspöydän vieressä olevalle tuolille. — Tiedätkö, että Ingrid menee nyt naimisiin?

Hän tiesi, ettei hänen miehensä suvainnut häiritsemistä virkatoimissaan ja sentähden sanoi hän asian heti ilman mitään esipuheita, saadakseen sen pohtimisen alkuun.

Pormestari nosti kummastuneena katseensa, kasvoillaan odottava ilme.

— Vai niin, sanoi hän, — no, ken sulhanen on?

— Se on Janakkalan lukkari, Bergelin.

— Lukkari! huudahti pormestari, kohottaen peruukkiaan. — Onko tyttö tullut hupsuksi? Se ei sovi ollenkaan, ja minä naittajana panen jyrkästi vastaan. Meidän Ingrid, tuo hiljainen ja vaitelias tyttö sopisi parhaiten papille vaimoksi! Miksi hän lukkarin ottaisi? Jos hänen ehdottomasti pitää naimisiin päästä, niin odottakoon siksi kun tulee…

— Siksi kunnes häntä eivät lukkaritkaan etsi, sanoi rouva terävästi. — Hän on jo viidenkolmatta vuoden ikäinen, eikä hänelle ole vielä pappikosijaa ilmaantunut. Papit saavat kyllä tänä aikana varakkaita aatelisneitejäkin, ei heidän tarvitse köyhiä kappalaisen tyttäriä naida. Ja kauneus, hänen ainoa kapitaalinsa, sanoo jo pian jäähyväiset.

— Niin, Ingrid on kaunis ja hyvä tyttö. En minä tahdo, että hän ottaa lukkarin, sano se hänelle. Taikka minä sanon itse.

— Kyllä, rakas ukkoni, sanon sen, ei sinun tarvitse…

— Ei, minä sanon itse. Tyttö tekee itsensä onnettomaksi. Se kaunis kuoriko hänet nyt on hurmannut?

— Sano vain itse. Se onkin oikein, tuleehan sinun se tehdäkin… Mutta oletko koskaan laskenut, mitä Ingridin morsiustavarat voivat tulla meille maksamaan, sillä tietysti meidän ei sovi kasvatustytärtämme tyhjinkäsin päästää? Ja kun Klaarakin on kihloissa…

— Hm. Pormestari siirsi miettivästi peruukin takaisin oikealle paikalleen. — En tosiaankaan ole sitä ajatellut. Siinä on taaskin uusia menoja, mistä ne rahat kaikkiin tulevat? Kun kaksi omaa tytärtä jo on naitu ja kolmas kihloissa, olisi Ingrid voinut odottaa, etteivät kaikki kulut yhdellä kertaa tulisi. Mutta hän on ymmärtäväinen tyttö ja malttaa kyllä mielensä, varsinkin kun hän kuulee, että minä en tahdo sitä. En tosiaankaan suvaitse hänen lukkari juttuaan. Lykätään kumminkin asia tuonnemmas.

— Niin, lykätään tuonnemmas, siksi kun Helena, joka jo pian on viisitoistavuotias, on kihloissa. Ja käsitäthän, että olisi väärin Ingridiä kohtaan, jos omain tytärtemme naittamisen vuoksi estäisimme häntä avioliittoon menemästä nyt, kun hänellä siihen on tilaisuus. Sillä eihän ole varmaa, että hänellä toiste on tarjolla semmoistakaan. Eikä häneltä leipää tule puuttumaan ja se se kumminkin on pääasia. Ja onhan se kaunis mieskin, itsekin sanoit. Ihmekös tuo nyt, nuoret ihmiset?

— Kaunis, kaunis! Aina te naiset katsotte ainoastaan muotoa. Ja kun Ingridkin… Kuinka korkealle arvioit hänen morsiuskamssunsa?

— Ehkäpä kolme — neljäsataa taaleria, jos hän…

— Neljäsataa! Ja Klaara myöskin kihloissa. Minun täytyy varmaan tehdä velkaa.

— Ei maar vielä. Kuule nyt. Jos Ingrid, niinkuin sinä esittelet, joutuisi papinrouvaksi, olisi parisataa taaleria vähin määrä minkä me, meidän asemassamme elävinä henkilöinä, voisimme antaa hänen morsiusvalmistuksiinsa, häihinsä ynnä muuhun semmoiseen. Mutta asia on nyt hänen oman valintansa mukaan sillä kannalla, ettei se maksa meille äyriäkään.

— Ei äyriäkään! huudahti pormestari ankarasti. — Tahtoisitko sinä työntää tyttöraukan tyhjänä köyhään pesään?

— Eihän tyhjänä, ei suinkaan. Ingrid ansaitsee hyvän morsiushankkeen ja hänen pitää se suhteellisesti saamankin.

— Ota tuosta pakinasta nyt selko. Ei äyriäkään, ja kuitenkin saa hyvän hankkeen. Se on enemmän kuin minä, niin lakimies kuin olenkin, osaan yhteensovittaa.

— Sallihan, että selitän sinulle, sanoi rouva hymyillen. — Katsos, onhan meillä paljon enemmän antaa muuta tavaraa kuin rahaa.

— Hm, mitä?

— Minulla on äitivainajani sänkyvaatteita, jotka ovat vielä hyviä kyllä, niistä annan hänelle parit vuodevaatteet. Sitten on meillä vanhempia huonekaluja, sänky, kaappi, joku pöytä ja tuolikin, joita emme ollenkaan kaipaa ja jotka eivät meillä koskaan ole käytännössäkään, vaan ovat, kuten tiedät, korjatut pois uudempien tieltä. Itsellemme ne eivät vastakaan ole tarpeen, mutta lukkarin taloudessa maalla ne vielä kyllä menevät! Sitten voin koota hänelle vähän yhtä ja toista talouden alkuunpanemiseksi. Pappilasta siellä tietysti myöskin avustetaan. He tulevat siten hyvin autetuiksi ja meidän ei ole tarvinnut antaa yli varaimme.

— Jahah, niin, se on hyvä. Ottakoon sitten sen lukkarinsa, koska hän sitä niin tahtoo. Mutta paremman maun minä olisin luullut meidän Ingridillä olevan. Ja enpä olisi uskonut häntä niin syttyväksi.

Pormestarinna hymyili väkinäisesti.

— Vai pelkääkö hän jäävänsä jo…?

— Älä nyt kuitenkaan semmoisia hänelle sano. Ei voi tietää kuinka syvästi se häntä loukkaisi. Emme saa…

— Minäkö sekaantuisin siihen? Mutta anna nyt sinä heille tarpeeksi sentään, että pääsevät alkuun, vaikka ei tuo naiminen olekaan oikein mieleisemme.

Ukko oli tottunut käsittämään asiat siten, että hänen vaimollaan aina oli samat mielipiteet kuin hänellä itselläänkin.

— Ole huoleti ja luota minuun, ukkokultaseni. Sinä tiedät kyllä, että minä pidän Ingridistä kuin olisi hän oma lapseni, ja tulen häntä eniten kaipaamaan.

Hän nousi ja kävi ovea kohti.

— Täytyy mennä katsomaan, joko päivällinen tulee pian valmiiksi. Ulos astuessaan hän kuuli vielä miehensä halveksivalla äänellä sanovan:

— Vai lukkari!

13.

Kas, Ingrid, hyvää päivää! Minulla on hauskoja uutisia sinulle, sanoi rovasti iloisesti astuessaan sisään ruokasaliin.

Ingrid kiiruhti häntä tervehtimään.

Ruustinna oli lähettänyt kutsumaan häntä pappilaan, toverikseen rovastin poissa ollessa sekä yhdessä odottamaan hänen tuloaan, jotta Ingrid heti tuoreeltaan saisi kuulla uutisia kaupungista.

Tämä tapahtui ensi talvena Ingridin muutettua uuteen kotiinsa.

Ruustinna istui jo pöydän ääressä, jolla teekannu höyrysi isojen kirjavien ja korvattomien kuppien, ruuhen muotoisen kermakipon ja sokerirasian sekä hänen omien leipomiensa hyvien tuoreitten vehnästen keskellä.

Rovasti vei Ingridiä kädestä pöydän luo, ja suikkasi tervehdyssuukon ruustinnalle, joka huudahti:

— Kuinka sinä niin hiljaa tulit, ettemme ollenkaan kuulleet, vaikka monta kertaa olemme olleet eteisen ovella kuuntelemassa, milloin kulkunen alkaisi kuulua?

Rovasti nauroi herttaisesti, kun nyt kerran oli päässyt huomaamatta kotiin pujahtamaan. Oli ruvennut runsaasti lunta tupruttamaan, Jussin oli täytynyt ajaa käymäjalkaa, joten reenantura ei narissut eikä reki kolahdellut, vaan kulki pehmeästi kuin lusikka viilipytyssä. Ja rovasti, joka arvasi kotona kuunneltavan, oli käskenyt Jussin tukkia heiniä kulkuseen, jotta saataisiin kotiväki yllätetyksi.

Mainittakoon tässä ohimennen, että Ingrid heti Janakkalaan tultuaan oli toimittanut niin, ettei hänen miehensä enää ollut rovastilla kuskina tämän Hämeenlinnan-matkoilla. Hän oli suoraan pyytänyt rovastia ottamaan renki Jussin Kaapron sijaan kaupunkimatkoille. — Me elämme niin paljon alhaisemmissa olosuhteissa, oli hän sanonut, — että minä katson parhaaksi heti alussa katkaista kaiken seurustelun siellä, sillä mieheni on sen seurapiirin ulkopuolella ja minä tahdon kuulua siihen siihen mihin hänkin. Ja hän on itsekin tähän tyytyväinen. Rovasti olikin jo aikonut muuttaa ajomiestä, nyt kun Kaapro oli naimisissa, vaikkei hän juuri kaupunkimatkojen suhteen olutkaan tahtonut muutosta ehdottaa. Olihan pormestarinna Kaapron esiintyessä sulhasena rovastin seurassa esittänyt hänet perheelleen ja hän oli kasvattajansa mielihyväksi esiintynyt sievästi ja vaatimattoman vapaasti. Ainoastaan kieli erotti hänet toisista, hän puhui suomea ja herrasväen kielenä oli latinalla ja ranskalla koristettu ruotsi.

* * * * *

Kun rovasti oli kaikki terveiset heille esittänyt ja ruustinnan kaupunkilaisystäviä koskeviin kysymyksiin vastannut sekä kehottanut Ingridiä ottamaan enemmän vehnästä, alkoi hän kertoa:

— Pormestarinna-serkku kertoi minulle erään henkilön, sen Vapun, olleen siellä markkinapäivänä sinua etsimässä.

— Oo, vai Vappu! huudahti Ingrid.

— Niin. Ja armollinen serkku oli oikein pahoillaan siitä, ettei silloin ollut kotona. He olivat kaikki olleet ulkona ostoksilla, eikä ollut kotosalla muita kuin palvelustytöt ja nehän ovat syksyllä taloon muuttaneita.

— Sepä oli ikävää.

— Minä halusin kumminkin puhutella tyttöjä, kuullakseni heiltä itse, mitä he Vapusta tiesivät kertoa. Ja herttainen emäntä sallikin minun seurassaan astua keittiön puolelle.

— Se oli hyvin lihava, lyhytläntä ihminen, kertoi heistä eräs. — Me luulimme sitä ensin ison talon emännäksi, auttoi toinen. Ja miltei yhteen ääneen he kertoivat: — Oli kovin pahoillaan, kun ei saanut nähdä Inkeriä. Ei ollut hänestä eron jälkeen kuullut mitään, ennenkuin nyt vasta sattumalta oli saanut kuulla, että Hämeenlinnan pormestarilla on Inkeri-niminen kasvattitytär, tullut 'vihan aikana' vähäisenä tyttönä taloon, ja oli arvannut, että sehän on sama Inkeri. Ja hänellä oli ollut oikein ikävä silloin kun Inkeri hänet jätti. Oli juossut perässä pitkän matkan, niin kauan kuin jaksoi, oli itkenyt ja huutanut Inkeriä, mutta kun ei enää saavuttanut, niin täytyi yksin suruissaan palata taloon, missä olivat yötä olleet. Sanoi asuvansa kuusi peninkulmaa Hämeenlinnasta. Mutta tytöt eivät muistaneet sen seurakunnan nimeä, muuta kuin että se oli peräti toisaalla päin kuin Janakkala. Ja vaikka minä luettelin heille laajalti kaikki seurakunnat Hämeenlinnan ympärillä, niin sanoivat tytöt aina heti nimen kuultuaan: — ei se se ollut. Monella pitäjällä ja kappelilla on kuitenkin kaksi ja jollakulla kolmekin nimeä, yksi tai kaksi virallista ja kolmas vielä kansan käyttämä, jota viimemainittua "ei tiedä kaikki papitkaan", sanoi rovasti hymyillen. — Ja jos nyt Vapunkin seurakunnalla oli tuommoinen liikanimi, jota hän puhuessaan käytti, niin ehkäpä osasinkin oikeaan, vaikka tytöt eivät sitä tietäneet… Hänellä kuuluu olevan hyvä mies, Juha nimeltä, ja hyvä torppa — mutta eivät tytöt torpankaan nimeä muistaneet. Ja kuusi on lasta. Hevonen ja neljä lehmää sekä lampaita ja muuta karjaa. Ja hän oli kovin pahoitellut sitä, ettei hän enää saanut tavata sinua. — Hän itki, sanoivat tytöt, — niin että hän oikein värisi tuolilla istuessaan, kun hän kertoi meille niitä surullisia muistojaan, ja sai meidätkin itkemään. Ja hän oli kysynyt heiltä: — Vieläkö hänellä on se ruukku? Siihen he olivat tienneet vastata, että he olivat kuulleet sinulla olleen hyvin suuren saviruukun ja että oli sanottu sinun tuoneen sen kotoasi ja vieneen sen muassasi Janakkalaan… — No olenpa minä oikein iloinen saatuani sen kuulla, oli eukko huudahtanut, — kun olen oikein surrut sitäkin, että jos hänen siitä ruukustaan olisi täytynyt erota. Ja sitten hän oli heille kertonut sinun ruukustasikin, sillä tytöt, jotka eivät sinun ajallasi olleet vielä talossa olleetkaan, eivät tietäneet siitä mitään.

— Ja rouva pormestarinna huomautti myöskin, että hän olisi niin mielellään suonut, että eukko olisi viipynyt siksi kunnes hän olisi saapunut kotiin. Mutta tytöt sanoivat emännällä olleen pitkän matkan vuoksi kiireen, hänellä kun oli kuormakin, eikä hän ehtinyt odottamaan, vaikka he olivat pyytäneet. Oli vain sanonut: — Kyllä minä sen armon, hänen kasvatusäitinsä, olisin halunnut nähdä, jotta olisin enemmän Inkeristä kuullut, mutta en minä sentään enään häntä varro, ei taitaisi juuri mitään tietääkään enempää kuin mitä jo olen kuullut, että hän on naimisissa ja voi hyvin, ja että eivät isä eikä veli ole tulleet, — en nyt muuta kuin lähden, että pääsen kotiin. Ja sitten hän oli vielä pyytänyt, että Inkerille vietäisiin Janakkalaan hänen terveisensä. Ja nyt olen ne terveiset tuonut, lopetti rovasti, — semmoisina kuin ne olen saanut tuodakseni.

— Kiitän sydämellisesti, sanoi Ingrid kyynelsilmin. Häntä liikutti se, että Vappu niin kiinteästi muisti häntä, joka oli silloin vielä lapsi, kun hän Vapun kanssa ruukkuaan kuljetti.

— En ketään heistä saa koskaan enää nähdä, sanoi hän surullisesti, en Vappuakaan. Ja minusta tuntuu siltä, ettei koskaan tässä elämässä enää jälleennäkemistä tapahdu. On juuri kuin kaikki olisi minulta haudattu… toivonkin, lisäsi hän hiljaa itsekseen.

* * * * *

Vähän ajan kuluttua saapui lukkarikin pappilaan, hänkin oli turhaan odotellut kulkusten kuulumista. Rovasti laski hänelle hupaisia kaskujaan uusia ja vanhoja, ja ruustinna tarjosi teetä.

Vanhan kauniin tavan mukaan rovasti ennen kuin erottiin luki iltarukouksen ja yhteisesti laulettiin sitten ehtoovirsi.

14.

Ulkona ulvoo myrsky ja tekee myöhäisen ja pimeän syysillan kolkoksi. On kuin hornanhenget siellä nyt soittoharjoituksiaan pitäisivät. Pöydällä oleva talikynttilä valaisee huonetta vaisusti kuin valoa säästäen. Hatarasta akkunasta puhaltava tuuli panee liekin lepattamaan kuin haluaisi jättää kynttilän ja lähteä lentoon. Mutta valkea ja luja pellavainen akkunaverho pitää urhoollisesti puoliaan tuulta vastaan, joka uteliaana sitä yhtämittaa kohottelee, yrittäen samalla sen syrjän alitse täysin keuhkoin puhaltaa kynttilää, jottei tuli, joka aina on tuulelle kuuliainen, tiedä itse mitä oikein tehdä, pysyäkö kotona vai lähteäkö lentoon. Mutta samalla putoaa taas, tuulen vetäessä henkeään, pelastava verho paikalleen eikä kynttilä sammukaan, se kasvattaa vai höylänlastua kiemurtelevan liekin alle.

— Kuolemansanomia taaskin. Kenenkä vuoro nyt tulee? Liekki ei sentään, Jumalan kiitos, ole vuoteeseen päin. Näin jupisee itsekseen vanhanpuoleinen eukko, joka liikuskelee hiljaa huoneessa ja katsahtaa kynttilään.

— Gabriel!

Ääni, jota tuskin kuulee lausuessa, tulee isosta uudinsängystä huoneen peränurkasta.

— Ei lukkari ole nyt kotona, vastasi muori lähemmäksi astuen. — Joko te nyt heräsitte? Mitä te tahtoisitte? Tässä minä olen Taavetin Anna Kaisa, tässä päänaluksen puolessa, ettekä näe minua.

Ei mitään vastausta.

— Hän puhui unissaan, arvelee muori itsekseen. Kuuluu taas joitakuita äänettömiä hetkiä.

— Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin.

— Ei hän ole, kuin ma sanoinkin, kotona nyt, mutta kyllä hän pian tulee. Hän meni vain asialle pappilaan, rovastille kai ilmoittamaan, että hänellä on tytär. Ei luvannut kauan viipyä… Mitä te puhutte siellä niin hiljaa? En minä ymmärrä mitä se on… Isästäkö? No niin kai, on kai se isä, jolla jo tytärkin on, he he he!

— Oi, älä jätä minua tänne! Ota minut mukaasi… Nyyhkytys estää loppua kuulumasta.

— Siunatkoon! Houriiko se? Vai mitä se nyt puhuu? Ja kun itkeekin oikein, kun mies vähän viipyy. Eihän se nyt linnuksi ole. Kukapa teitä nyt ihmiskulta jättäisi. Ei maarkaan. Tokko hän tietää, että hänelle puhunkaan… Mitähän se näkee, kun noin tuijottaa tuonne tyhjään ja kurottaa kädelläänkin sinne! Oikeinpa minua vähän kammottaa olla yksin kirkottoman vaimon ja ristimättömän lapsen kanssa tämmöisen iltana, jolloin on liikkeellä se "jolla tuulessa valta on". Saapuisi mies vain pian.

* * * * *

On kulunut noin puolitoista vuotta siitä kun Ingrid meni avioliittoon. Tänään on hän saanut äidinilon, mutta on vielä vallan heikko.

Illalla, kun Gabriel oli mennyt pappilaan, kadotti hän hetkeksi tajuntansa ja siitä virotessaan hän ei aluksi käsittänyt omaa ympäristöään, ei muistanut miestään eikä äskensyntynyttä pienokaistaan. Oli aivan kuin hän olisi ollut ulkopuolella itseään. Ja kuitenkin oli hänellä tarkka huomiokyky sisäänpäin. Hän saattoi ajatella, haluta, tuntea ja muistaa kaukaista entisyyttä. Ja jälkeenpäin hän voi tarkasti uudestaan johtaa mieleensä kaikki mitä hänelle tässä tilassa ilmeni.

Hän muisti elävästi nähneensä, kuinka kookas, nuorenläntä mies, pitkä ja kulunut venäläisen työmiehen kauhtana yllään seisoi keskellä lattiaa ja, kasvoillaan sanomattoman kaipauksen ilme, katseli, juurikuin huomiota odottaen, häntä silmiin. Ingrid tunsi hänet heti veljekseen, hänelle ei tullut mieleenkään kukaan muu kuin veli, hän tiesi hänet siksi.

Mutta voi kuinka muuttunut hän oli! Jälleennäkemisen ilo muuttui suruksi, kun hän tajusi ne kärsimykset, jotka kuvastuivat veljen kasvoissa, sillä entisestä terveestä ja reippaasta nuorukaisesta oli tullut laiha, kumara ja kuolonkalpea, aivan kuin kuolemaisillaan oleva mies, näköjään kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen tai vieläkin vanhempi. Ingrid tiesi hänen nyt olevan pari vuotta yli kolmenkymmenen, mutta ajatteli: — Siperia on hänet ennen aikaansa vanhentanut. On aivan luonnollista, että hän näyttää tuommoiselta. Kyllä hän oli ajatellut vankeuden kärsimyksiä ja niiden jättämiä jälkiä, mutta semmoiseksi ei hän sentään koskaan ollut voinut häntä kuvitella.

— Gabriel, sanoi hän hiljaa ja tuskin voiden liikutustaan hillitä.

— Ingrid, vastasi tämä, — minulla on kiire. Olen sinua lähtenyt etsimään.

— Oi Gabriel, tule vähän lähemmäksi, että näen sinut selvemmin, pyysi nyt Ingrid. Gabriel astui askeleen lähemmäksi ja sanoi:

— Isä käski minun tuoda sinulle hänen terveisensä.

— Missä isä on? kuiskasi Ingrid. — Vieläkö hän on vankina?

— Ei. Isä on aikaa jo päässyt kotiin äidin luokse ja minä olen nyt myöskin sinne menossa. Tulin vain ensin sinulle nämä terveiset tuomaan, sillä isä toivoi, että sinä saisit ne.

— Oi, älä jätä minua tänne, sanoi Ingrid tuskallisesti huudahtaen, ota minut mukaasi kotiin.

Hän rupesi nyyhkyttämään ja ojensi kättään veljeä kohti.

— Ei Ingrid. En minä ehdi sinua odottaa. Sinulla on vielä paljon työtä täällä. Mutta hetken kuluttua, kun voit kärsivällisesti odottaa, saat sinä toisen Gabrielin minun sijaani, se on sinulle parempi. Tule sitten vasta perästäpäin sinäkin, kun ehdit. Hyvää yötä.

Veli hävisi hänen näkyvistään ja Ingrid kadotti uudelleen tajuntansa. Mutta hänen siitä jälleen toinnuttuaan oli koko tapaus kuin tulikirjaimilla piirrettynä hänen sieluunsa.

Mutta tämä ilmiö toi hänen särjetylle sydämelleen lepoa ja virvoitusta ja viihdytti hänen tunteitaan. Sillä hän oli nyt jo varmasti vakuutettu siitä, että veljen sielu kuolinhetkellään oli lähtenyt isän toivomusta täyttääkseen etsimään sisartaan. Ja hän itse, joka samalla hetkellä myöskin oli lähellä kuoleman esikartanoita, oli niin herkästi vastaanottavassa tilassa, että he siten helposti saattoivat yhtyä.

Tämä vakuutus omaistensa kärsimyksien loppumisesta ilahdutti häntä. Hän kiitti Jumalaa siitä että hän oli sallinut veljen hengen löytää sisaren ja tuoda hänelle ne tiedot, joita hän niin hartaasti kaipasi.

Hänen ymmärryksensä sanoi kyllä senkin, että ehkäpä juuri hänen oma syvä kaipauksensa oli loihtinut hänen aivoistaan esiin harhanäyn. Mutta sittenkin: se sai nyt olla mikä se oli, ainakin se vaikutti häneen hyvin. Jos veli olisi ollut sen näköinen kuin lähtiessään tahi ainoastaan vähemmässä määrin muuttunut, olisi hän uskonut sitä heikkoutensa houreeksi, mutta juuri se, että erotus oli niin suuri, niin pitkällisien kärsimyksien leimaama ja mies kumminkin oli sama, sai hänet lujasti uskomaan näyn todellisuuteen. Hän ajatteli: — Juuri tuommoiseksi hänen on täytynytkin rääkkääntyä, vaikka en sitä ennen ole niin täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun tämä veli vielä nähtävästi oli kuolemantaistelussa, olisi epäileminen haavoittanut hänen tunnettaankin.

Siitä hetkestä asti hänen piti kaikkia omaisiaan kuolleina, ja se ajatus rauhoitti hänen mieltään. Hänen viime aikana yhä lisääntynyt murheensa isän kohtalosta vaihtui nyt hiljaiseen surunomaiseen ja kaipaavaan muistoon. Ja kun hän tästedes ajatteli veljeään, muisti hän hänet aina semmoiseksi kuin hän hänet tuona iltana näki, puettuna pitkään musikankauhtanaan, kuolonkapeana ja silmät niin ihmeellisen rakkaasti häneen luotuina. Mikään muu tässä sairaassa miehessä ei muistuttanut tervettä reipasta nuorukaista, joka vapaaehtoisesti oli isäänsä vankina maanpakoon seurannut, kun kaunis pitkä vaaleanruskea tukka, joka lainehti niskalta hartioille. Oi kuinka nuo suortuvat muistuttivat äidin kutreja.

Tämä jälleennäkeminen, vaikka se olikin, kuten hän varmasti uskoi, tervehdys haudan toiselta puolen, tyynnytti kuitenkin hänen mieltään. Hän tyytyi kaikkeen mitä hänelle oli tapahtunut, sillä eipä hän itse ollut kohtaloaan ohjannut tai etsinyt.

* * * * *

Ensi kesänä naimisiinmenonsa jälkeen oli Ingrid toivonut pääsevänsä äitinsä hautaa katsomaan ja sitä kukilla koristelemaan. Nuori aviomies, joka huomasi vaimonsa salaa itkeskelevän, piti epätietoisuutta isän ja veljen kovasta kohtalosta ainoana aiheena hänen kätkettyyn suruunsa, vallankin kun hän ei ollenkaan Hämeenlinnaa ikävöinyt, vaan sanoi paljon mieluummin olevansa kotona ja kieltäytyi sinne matkustamasta. Ja Kaapro olikin siinä oikeassa, tuo epätieto oli yhä raskaana painona Ingridin sydämellä. Juuri tämä murhe, jota hänen ei tarvinnut salatakaan, otti ylivallan toisesta sisäisemmästä, jota ei hän katsonut enää olevansa oikeutettu edes tuntemaankaan. Hän taisteli sentähden hajamielisesti haavoitetun sydämensä kirvelemistä vastaan, syyttäen itseään siitä, että hän oli liiaksi kiinnittänyt mieltään henkilöön, jota hän ei saanut enää muistella. Pormestarinnaakin hän ajatteli ainoastaan oikeutettuna rankaisijanaan.

Hän tahtoi unohtaa.

Äidin haudan näkemisen toivoi hän antavan vähän viihdytystä mielelleen. Ja koska hänen miehensäkin oli siihen taipuvainen, päättivät he tehdä jalkamatkan Rantasalmelle.

Ensi maanantain juhannuksen jälkeen he olivat määränneet lähtöpäiväksi. Sinä aamuna he olivat varhain liikkeellä ja olisivat pian olleet lähtövalmiina, mutta ilma näytti uhkaavan synkältä, ja jo aamulla tuli raskas sade ja vinha itätuuli repi pilvistä vettä kuin syksyisenä päivänä. Eikä ilma kääntynyt poudaksi vielä tiistainakaan, joten siltä viikolta täytyi jättää matka, kun lauantai-iltana piti jo taas olla kotona. Ja koska heinänteko kiirehti, niin täytyi matkustus jättää toiselta viikoltakin, ja niin ilmestyi esteitä yhä, joten se vihdoin jäi koko kesältä. Toisena kesänä oli taaskin esteensä, silloin ei Ingrid halunnut lähteä pitkälle kävelyretkelle, vaan lykättiin matka tältäkin kesältä eteenpäin.

Ja nyt tämä tervehdys tuonelasta, joka sanoi isän ja veljen olevan äidin luona, tuli aivan kuin vastapainoksi ja kaipauksen lieventäjäksi. — He ovat taivaassa yhdessä Jumalan luona suloisessa levossa, eivät he haudassa ole yhtyneinä, en heitä sieltä löydä, ajatteli hän. Eikä hän enää niin kaipauksella ajatellutkaan tuota matkaa, sillä hän uskoi nyt matkankin jääneen tekemättä korkeamman johdatuksesta. Koko ensi kevään ja alkukesän oli hän odottanut tuota juhannuksen jälkeistä maanantaita ja kuvitellut mielessään lähtöä ja matkaa. Ja ilma, joka edellä oli ollut kesäisen ihana, oli silloin juuri sinä aamuna varhain muuttunut koleaksi ja sateiseksi. Ja Ingrid piti sitä, nyt jälkeenpäin sitä ajatellessaan, merkkinä että hän tyynnyttäisi mielensä eikä ajattelisi omaisiaan kuolleena tomuna vaan Herran luona elävinä.

Hän eli miehensä ja lapsensa hyväksi ja ajatteli: — Minä tyydyn tähän, minkä Jumala on minulle määrännyt, enkä halua mitään tämän ulkopuolella. Nyt on muuta tekemistä ja sitä lisääntyy joka päivä, niin ettei ole aikaa kävelymatkoihin uhrata. Ja sikseen se jäi, sitä ei enää otettu kolmantena kesänä puheeksikaan.

Tänä viimemainittuna kesänä, 1729, sai Ingrid kuulla, että neiti Borgfelt oli mennyt avioliittoon muutaman paroonin kanssa. Pormestarinna ei siis ollutkaan saanut toimeen avioliittoa poikansa ja neiti Borgfeltin välillä. Kastor oli samana vuonna, jona Ingrid jätti Hämeenlinnan, jo keväällä matkustanut pois, eikä ollut seuraavanakaan kesänä tullut kotiin, kun Klaaran häät olivat, oli vain lähettänyt sisarelleen onnittelukirjeen.

— Nyt täytyy armollisen mammankin myöntää, ajatteli Ingrid, — että Jumala ei olekaan tahtonut kuulla heidän, kahden äidin, rukousta lastensa avioliiton puolesta, jollei nimittäin koko kertomus siitä ollut paljasta kuvittelua.

15.

Tultiin vuoteen 1732. Isonvihan viiltämät haavat olivat jo arpeutuneet. Ne olivat kuin punaisia kysymysmerkkejä. Ylen aikaista oli kuitenkin silloin vielä Suomi-emon ilokäkien ennustustako arvostella. Esiaika esiintyy aina suurena kysymyksenä, jolle historia varhemmin tai myöhemmin antaa vastauksensa.

* * * * *

Pistäydymme hetkiseksi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana lukkarin tupaan Janakkalassa.

Se on tilava huone, jota aurinko kolmesta matalasta ja leveästä akkunasta niin miellyttävän kohtuullisesti valaisee. Puhtaaksi pestyt seinät sammalrakoineen ovat koristamattomassa maalaisuudessaan leveine, sileäksi veistettyine ja iästä ruskettuneine hirsineen tavallaan komean näköiset ja kätkevät asujiltaan useita muinaisia tarinoita, sillä ne ovat jo monta miespolvea nähneet. Kupera katto orsineen on kesäksi valkaistu samoin kuin leivinuunikin ovinurkassa, mistä käy matala ovi eteiseen. Perällä, uunia vastapäätä, on eteissänky siniraitaisine uutimineen, asetettuna kyynärän verran ulos peräseinästä, joten sen taakse jää pieni kujanne. Tämän sängyn kuja on varsin tärkeä osa huoneessa, sinne voi asuja puikahtaa pukeutumaan pyhäisiinsä, jos "vieraita hankkii." Vastapäätä sängynjalkapäätä on korkea kaappi, joka on jaettu kahteen osaan. Molemmat avautuvat kahtia. Alhaalla on ruokakaappi ja ylhäällä sulkee poveensa muuta tavaraa. Peräseinää ja toista sivuseinää reunustaa leveä penkki, jolla talvisin sunnuntaiaamuina pitäjän ukot "puuta painavat." Ja peräpenkin edessä on pitkänläntä pöytä peräakkunan luota pihanpuoliseen peränurkkaan. Pöydällä on raamattu ja virsikirja sekä pullo, jossa on veteen pistettyjä kukkia. Pöydän edessä on pöydänmittainen rahi. Ja samassa nurkassa seisoo "penkinristauksella" valkealla raidilla verhottuna tuo vanha tuttavamme, Ingridin ruukku ja sille asetettu postilla. Ingrid eli Inkeri, kuten hänen miehensä häntä kutsuu ja joksi mekin nyt uudessa kodissa tahdomme häntä nimittää, oli itse aikonut sijoittaa ruukun sängynkujaan. Siellähän se olisi suojassa uteliaiden silmäyksiltä ja siellä hän voisi sen ääressä, kuten silloin orvoksi jäätyäänkin, viihdyttää suruaan muistelemalla äidin viime rukousta ja hänen viime hetkiään. Mutta Kaapro oli hänet Hämeenlinnasta tuodessaan kantanut sen sisään ja laskenut pöydänpäänurkkaan, sanoen:

— Tämä esineen pitää saada kunniapaikka huoneessamme.

Ja Inkerin mielestä se oli aivan oikein. Hän verhosi sen siihen ja laski postillansa sille. Pieni kirjalauta sen yläpuolella sisälsi perheen muun kirjallisuuden.

Peräseinää pöydän takana koristaa taskukello, rovastin lukkarille antama häälahja, ei mikään pieni ja siro nykyaikainen liivin taskussa säilytettävä korukalu, vaan housunlakkarissa kannettava hopeinen nauris. Se näyttää vallan komealta punaisella, helmikoristeisella silkkityynyllään, jonka Inkeri lahjan arvoa korostaakseen on ajan kuosia seuraten sille alustaksi ommellut. Se näyttää nyt neljää iltapäivällä.

Tuoreet kuusenhaot, joilla isäntä eilen illalla on reunustanut seinät penkkien alla ja siten peittänyt multipenkit, synnyttää huoneeseen raikkaan metsän tuoksun.

Emäntä on korjannut päivällisen tähteet ruokapöydältä kaappiin, siivonnut pöydän, pessyt tyhjät astiat ja asettanut ne akkunanpielessä olevalle hyllylaudalle. Hän on puuhannut ahkerasti "kirkkolaisten" mentyä, on lakaissut lattian ja ripotellut sille lauantaina valmiiksi riivittyä, hienoa ja tuoksuvaa katajanhakoa sekä asettanut vanhasta pellonkulmassa kasvavasta pihlajasta tuomiansa oksia pystyyn uunin eteen. Hän menee vielä ulos ja tuo pellonpientareelta kimpun köynnöskasveja käsivarrellaan. Niitä hän sovittaa kirjalaudalta riippumaan ruukun ylitse, jotta se siten saa uudinten takaa kurkistella. Ja kello saa myöskin soman kukkaseppeleen ympärilleen.

Nyt hän hymyilee itsekseen. Hän tietää miehensä katselevan tyytyväisenä ympärilleen, kun palaa ulkoa, jonne hän on mennyt pienelle kävelylle ja ottanut pikku Sannan kanssaan.

Jopa tulevatkin pihalla isä ja tytär tupaa kohti. Isä laulaa puolikovaa iloista säveltä ja tyttö lähtee juoksemaan edellä, kun näkee akkunassa äidin hymyilevät kasvot.

Eteisessä auttaa isä häntä kädestä taluttaen, sillä lapsella on jotain toisessa kädessään ja kiireissään voisi kompastua korkean kynnyksen yli astuessaan.

Hän katkaisee kesken sävelen, kumartaa päänsä matalan ovikamanan alitse astuessaan ja huudahtaa:

— Mutta sinähän osaat loihtia, Inkeri! Kun lähdin ulos, oli pirtti vallan kolkon ja ikävän näköinen, siivoton väen mentyä, ja sitävarten lähdinkin ulos raittiiseen ilmaan. Ja kun nyt pienen hetken kuluttua palaan takaisin, on tämä ihan juhlapuvussa. Voin sanoa, ettei kenenkään pirtti ole niin soman ja iloisen näköinen kuin meidän.

— Niin, Jumalalle kiitos, että meillä on hauska koti, vastasi Inkeri tyytyväisesti hymyillen.

Sanna, joka hitaasti tallustellen oli lähennyt äitiään, tarjosi nyt hänelle pientä kouraansa.

— Ota äiti, ota, huudahti hän iloisesti, — ota, ota.

— Mitä sinulla nyt onkaan, kultaseni?

Äiti kumartui hänen ylitsensä ja lapsi avasi kouransa, jossa oli muutamia kypsiä mansikoita.

— Oi! sanoi Inkeri sydämellisesti, ottaessaan marjat ja suudellen pientä tytärtään. — Kiitos, kiitos lapseni, kun tuot äidille kesän ensi mansikat.

Hän muisti niin elävästi, kuinka hän itse oli isälleen antanut viimeiset mansikat, ja muistolle pyhitetty huokaus nousi hänen rinnastaan.

— Kiitos sinullekin, sanoi hän kääntäen katseen mieheensä, — että autat minua pitämään lapsuuden muistojani tallella.

— Sinun lapsuudenmuistosi ovat minunkin, ne ovat pyhemmät minulle kuin omani. Minulla itselläni ei niitä juuri olekaan. Täällä pappilassa ne vasta muistoni alkavat, mutta ne ovat sulautuneet yhteen nykyisyyden kanssa, niin että niitä ei oikein huomaa siitä erottaa. Eivät ne ole sillä tavoin pyhäinjäännöksiä kuin sinun.

— Isä-kummi! huudahti iloisena Sanna, joka oli kiivennyt penkille ja kurkisti ulos akkunasta. — Sanna menee vastaanottamaan, Sanna niiaa.

— Minä tulen myöskin.

Isä kiiruhti tyttärensä jälessä ulos rovastia vastaan joka hiljakseen kävellen tuli tanhualla.

Inkeri siirsi kehdon, missä puolen vuoden vanha tyttö nukkui, peräpöydän luota sängyn eteen. Hän oli lasta auringolta suojatakseen siirtänyt sen siihen, mutta nyt oli valovirta pihanpuoleisesta akkunasta jo jättänyt sängynedustan ja kaapin sivuuttaen se lähenteli pöytää. Sitten hän otti edestään ison siniraitaisen esiliinan, joka askarrellessa oli vaatteiden suojana, ja vei sen sängynkujaan. Hän laski ylöskäännetyt, kotitekoisella nyppelöpitsillä syrjätyt paidanhihan suut alas ja kiinnitti nappiin. Vaalea, leveäraitainen kaistahame sekä punainen villaliivi, jossa oli kiiltävät napit, jollaiset oli kiinnitetty myöskin takana oleviin lyhyihin liepeisiin, lisäsi vartalon soreutta. Liivi, joka oli hyvin avokaulainen, jätti vapaan tilan hienolle reikäompelulle paidanrinnalla sekä samoin pitsisyrjäiselle kaulukselle.

Yläkaapista hän otti esille valkoisen, hiljattain kutomansa harsoliinan ja sitaisi sen päähänsä, sillä ajan tapa ei sallinut naidun naisen olla avopäin vierasten läsnäollessa. Lipposet eli katokengät ja sinikirjavat sukat täydensivät puvun.

Hän meni ja työnsi rahin pöydän alle. Se oli nimittäin siten tehty, etteivät sen jalat riidelleet pöydänjalkojen kanssa, vaan mahtuivat sovussa sisäpuolelle. Ja kun pöydänjalat päästä katsottuna muodostivat X:n, niin antoivat ne rahillekin tilaa, joten koko "pöytätuolin" voi siirtää pöydänsyrjän alle, milloin se vain oli tiellä. Tämmöinen rahi oli väliin oikein tarpeellinen huonekalu, varsinkin jos yövieras sattui taloon, jolloin se siirrettiin penkin viereen, minkä kanssa se oli yhdenkorkuinen, ja siten muodostui siihen vuoteen pohja. Mutta joskus, niinkuin nytkin, oli sen paikka siellä, missä pahankurisia lapsia lukukinkerillä pidettiin.

Uunilattialta hän toi ruokapöydän äärestä tuolin, joita siinä oli yksi kummallakin puolella pöytää, ja asetti sen peräpöydän ja sivupenkin kulmaukseen, huoneen kunniapaikkaan, kun vieraita oli talossa.

Muutamia jakkaroita, korkeampia ja matalampia, oli uunin vierustalla sekä oven puolessa lavitsa. Siitä hän otti yhden ensinmainituista ja vei sen tuolin sijalle pöydän ja arkun väliin sängyn puolelle.

Rovasti näkyikin jo lukkarin ja Sannan saattamana tulevan pihalla.

Rovastilla oli lähetettävänä muuan tärkeä kirje ja sitävarten hän saapui nyt lukkarille. Siihen aikaan, kuten vielä paljon myöhemminkin, kuului lukkarin velvollisuuksiin kirkkoherran tai kappalaisen virkakirjeiden kuljetus. Eihän silloin vielä muuta vakinaista postia ollutkaan kuin "lukkariposti" naapuriseurakuntien välillä, sillä valtiollista postia kuljetettiin tilapäisesti lähetetyillä "kuriireilla".

Rovasti oli käskenyt Jussia tuomaan heti hevosen aitiosta talliin, jotta lukkari saisi kohta satuloida sen, ottaa kirjerepun virkahuoneesta mukaansa ja laukata matkaan.

Lukkari, joka oli hyvä ratsastaja ja istui satulassa kuin ratsumestari, suoriusi kohta matkaan, rovastin jäädessä vielä emännän kanssa pakinoimaan.

16.

Rovasti istuu kunniapaikalla lukkarin tuvassa ja näyttää miettivältä. Hän on vaiti ja Inkeri huomaa, että hänellä on jotain mielessä, minkä hän haluaisi ilmaista. Arvokkaalta hän näyttää nojautuessaan siinä tuolin korkeaa selkätukea vastaan, jolla puuteroidut peruukin kutrit lainehtivat, jättäen vapaiksi vanhan papin hyväntahtoiset kasvot.

— Minä ajattelin, aloittaa hän, — että on paras puhua sinulle suoraan koko asia, joka minua huolestuttaa. Ja suureksi osaksi juuri sentähden lähetinkin miehesi matkaan, sillä käsitäthän, etten minä tahdo arvossa pidettyjen ystävieni perhesuhteita, joita tämä puhelu nyt tulee käsittelemään, Kaaprolle ilmaista. Mitä taas sinuun itseesi tulee, niin ymmärräthän, että sinulle puhun senvuoksi, että olet kuulunut heidän joukkoonsa kuin perheenjäsen ja että sinulta juuri toivon saavani jotain selitystä siihen, mitä en itse kykene käsittämään. Vai miten?

— Mielelläni, mikäli minäkään ymmärrän ja — voin.

Inkeri seisoi uuniakkunan edessä, selin pöytään. Hän odotti jännittyneenä jatkoa.

— Niinkuin tiedät, palasin minä viime torstai-iltana Hämeenlinnasta. Olen kai terveisetkin jo sanonut?

— Kyllä ne olen saanut, kiitos vain!

— Ota nyt tuoli itsellesi tähän lähemmäksi, jotta voimme katsoa toisiamme silmiin, sanoi hän hymyillen, — sillä minä olen jo vanhuudesta, kuten tiedät, heikkonäköinen.

Inkeri otti tuolin, vei sen peräpöydän eteen ja istuutui sille, vastapäätä rovastia. Hänen ajatuksensa olivat heti rovastin aloittaessa kääntyneet pormestarinnaan. Olisiko tämä puhunut jotakin Kastorin ja hänen suhteestaan? Tulisiko tuo asia sittenkin tunnetuksi? Hän sekä soisi että ei soisi sitä. Mutta ei suinkaan, sehän olisi mahdotonta, silloinhan täytyisi armollisen mamman syyttää itseään ja sitä ei hän tee. Hän kiinnitti odottavan katseen rovastiin. Ja hän tunsi, että vaikenemaan saatetut sisäiset äänet pyrkivät taas kuuluville. Ja vaikka rovastin sanat pian osoittivatkin hänen erehtyneet otaksumisessaan, oli niiden vaikutus kuitenkin suuri.

— Pormestarin perheessä on jotain epäsointua, jota ei voi selittää, mistä se johtuu, aloitti rovasti, — siellä on juuri kuin jotain särkynyttä. Pormestari, se kunnon ukko, on viime vuosina paljon vanhentunut. Kastorin ainainen poissaolo vaikuttaa raskaasti häneen… Mitä heillä alussa lie tullut väliin, sitä en ymmärrä, eikä hän itsekään ymmärrä sitä. Hän sanoo, että hän ei ole koskaan siitä asiasta päässyt selville, mikä poikaan heti silloin tuli — viime kerralla kotona —, hän oli vain kohta toisenlainen kuin ennen. Mutta minä luulen, että sen täytyy juontua jo varhaisemmalta ajalta, siltä ajalta, jolloin sinäkin vielä olit talossa, vaikka isä ei sitä olekaan huomannut, vaan väittää, ettei heillä Kastorin kanssa ole mitään kinaakaan ollut. Hän oli aina ollut hilpeä ja kuuliainen. Mutta syyt ja vaikuttimet kohtalon karkelossa riippuvat usein niin hienoista säikeistä, ettei tavallinen ihmissilmä voi niitä huomata. Ja senvuoksi toivoin sinulta saavani jotain kuulla, voidakseni antaa sitten neuvoja, jotta isän ja pojan välinen suhde tulisi taas eheäksi.

Inkeri kuunteli jännittyneenä ja ristiriitaiset tunteet alkoivat liikkua hänen povessaan. Hän, joka kyllä tiesi syyn kaikkeen, ei saanut puhua. Hän muisti lupauksensa pormestarinnalle ja vaiensi kaikki äänet, jotka voimakkaasti käskivät häntä avaamaan sydämensä vanhalle isälliselle ystävälleen. — Ei, ajatteli hän, — minä olen luvannut, ja jos nyt rikkoisin lupaukseni, niin pormestarinnaan lankeaisi koko syy kaikesta, varsinkin minun suhteeni, enkä minä tahdo sitä. Puhukoon hän itse… Tai puhukoon Kastor jotain. Hänen jo vähän kuohuissaan oleva mielensä tyyntyi jälleen. Mieluummin olisi hän kumminkin jäänyt vastauksen velkaan, mutta sitä ei sopinut tehdä, sentähden sanoi hän ainoastaan:

— En minä koskaan huomannut heillä mitään erimielisyyttä keskenään. Isän ja pojan väli oli aina hyvä.

— Hm. Kummallista. Sen täytyy siis kuitenkin olla uudempaa, sinun lähdettyäsi väliin tullutta.

— Niin kyllä… Mutta… lisäsi hän melkein vasten tahtoaan.

— Mutta mitä? Sano vain, lapseni, vapaasti!

— Ajattelin vain kysyä, eikö pormestarinna äitinä voisi isän ja pojan väliä saada eheäksi. Kai hän tietää paremmin kuin kukaan muu, mistä kenkä puristaa.

— En tiedä, sanoi rovasti päätään hiljaa ravistaen. — Sepä se onkin merkillisintä asiassa, että hänelle tuskin rohkenee puhuakaan hänen kultasilmästään tai yleensä kysyä hänestä mitään. Hän hermostuu niin pian ja loukkaantuu niin mitättömästä… Ja mielestäni… sitä en kyllä tiedä varmasti sanoa, mutta kuitenkin tuntuu minusta että äidin ja pojan väli on vieläkin rikkinäisempi kuin isän ja pojan. Isän kanssa voi puhua Kastorista ja sanoa mielipiteensä, vaikka se ei olisikaan hänen ajatuksensa mukainen. Mutta äidille ei tiedä mitä sanoisi, kun ei edeltä voi arvata hänen omaa ajatustaan asiasta. Ja surku häntä tulee, sillä hän puhui minulle kerran, jo kolme vuotta sitten, murheesta, jota hänen täytyy yksin kantaa… Kuinka hän sitä yksin kantaa, kun miehellä on hartiansa saman taakan alla? Minä teinkin siitä silloin hienon huomautuksen, mutta älä luule, että se oli hänen mieleensä. Kun sanoin, että mies on kumminkin läheisin ottamaan osaa vaimonsa suruun ja että serkku on onnellinen, kun hänellä on semmoinen mies kuin veli Procopé on, hän vastasi vain lyhyesti: — Mieheni ei käsitä minua. Hän olisi viimeinen, jolle voisin puhua. Ei koskaan… Ei miehet naisia käsitä, ei serkkukaan, vaikka onkin pappi ja vanha sydänten tutkija. Ja hän nousi ja jätti minut, siten katkaisten keskustelumme. Ja vaikka olen niin monet kerrat näinä viitenä vuonna siellä ollut, on ainakin rouva-serkun kanssa varsin vähän Kastorista tullut puhutuksi. Veli Procopén kanssa olen sentään väliin siitä ottanut puhuakseni, samoin kuin hän itsekin… Ja meidän kesken tästä on vasta ensi kerran puhe.

Inkeri teki myöntävän liikkeen.

— Niin. Pappina tietysti olen vaiennut. Se, että tänään olen ottanut tämän asian keskusteltavaksi, johtuu siitä, mitä nyt viimeksi siellä ollessani ukon kanssa puhelimme. Minä nimittäin tarjouduin tiedustelemaan sinulta tätä seikkaa, sinä kun et ole mikään vieras heidän perheoloilleen. — Ei se ole tarpeellista, vastasi hän ensiksi, — ei hän voi siitä mitään tietää. Mutta kun kysyin, olisiko hänellä muuten mitään sitä vastaan, että sinulle puhuisin, vastasi hän: — Ei. Koeta vain, jos tahdot, ei meillä ole mitään Ingridiltä kätkettäviä perhesalaisuuksia, eikä pitäisi olla keltään muiltakaan. Ja jos häneltä kysyt — vaikka hän on kylmä luonteeltaan, mutta totinen hän on — niin hänpä juuri voikin todistaa, että meidän välimme pojan kanssa on aina ollut täysin hyvä.

— Se on totta, sanoi Inkeri vakavasti.

— Minäkin tiedän sen. Mutta jotain siinä sittenkin on vinossa. Ja minä päätin senvuoksi kertoa sinulle kaikki, mitä itsekin tiedän, ehkäpä kuitenkin jotain voisit siitä käsittää. Hän antoi minun lukea kirjeen, jonka hän nyt hiljattain oli saanut Kastorilta. Se oli vastaus hänen omaan kirjeeseensä. Ja se oli sisällöltään osaksi niin omituinen, että luin sen paikoin tarkasti pariin kertaan, jotta sen kyllä muistan… Isä oli näet kirjeessään moittinut sinua… Inkeri hymyili surullisesti, mutta ei puhunut mitään.

— Eikä sinun sovi sitä kummeksuakaan, lisäsi rovasti selittäen, kun et ole ollut heitä tervehtimässä, vaikka he, varsinkin armollinen mamma, minun kauttani niin monesti ovat kutsuneet. — No, se on eri asia, emme siitä nyt puhu. Mutta siihen juuri Kastor erityisesti vastaakin.

— Vai niin! Mitä?

— Hm, sitäpä juuri en oikein käsitä, mitä se on. — Isä kirjoittaa, hän sanoo siinä, — ymmärrätkö sinä Ingridin kiittämättömyyttä meitä hänen kasvatusvanhempiaan kohtaan, sillä muuta nimeä en sille voi antaa, enkä olisi sitä hänestä voinut uskoa, ja varmaan se sinuakin kummastuttaa, kun nyt saat kuulla, että hän ei ole oviamme avannut kun viisi vuotta sitten kotomme jätti, vaikka hän tietää, että mamma häntä niin kaipaa ja odottaa ja soisi hänet näkevänsä… Tämän kirjoitan mamman tietämättä, hän on näet pyytänyt, etten sinulle ilmoittaisi, että Ingrid on meidät niin hylännyt.

— Tämä isän Ingridistä antama tieto, jatkaa hän, — selittää minulle kaiken. Riittämättömyys ei ole oikea nimitys hänen poissaololleen. Siihen, mistä se johtuu, voi ehkäpä juuri armollinen mamma antaa täyden selityksen. — Minä puolestani en tarvitse sitä enää. Olen tämän aina arvannut ja nyt tiedän sen varmasti. Kiitän kumminkin isää tästä erikoistiedosta, hyvä oli, että sen sain kuulla… Hyvä sekin, ettei pappa sitä ilmoittanut mammalle, ei kannatakaan siitä hänelle puhua.

Inkeri oli toivonut, että hänen tunteensa olisivat niin jähmettyneet, etteivät ne enää mistään sulaisi ja liikkua alkaisi. Hän kulkisi vain velvollisuuden suoraa ja tyyntä, vaikka vähän sumuista polkua elämänsä iltaa kohti. Mutta nyt tunsi hän taaskin sisäistä levottomuutta ja tunteitten risteilyä sydämessään.

Valtavin oli varsinkin ilontunne siitä, että Kastor, tuo kalliissa muistossa elävä kasvatusveli, nyt vihdoinkin varmasti käsitti asian, ymmärsi, jopa oli edeltä arvannutkin hänen uhrautumisensa, eikä siis syyttänyt häntä. Ja taas toisaalta valtasi hänet pistävä, säikähdyksen tapainen tunne siitä, ettei sydän ollut voinutkaan katkoa noita vanhoja siteitä, vaan että ne vielä tuntuivat niin suloisilta ja lujilta. Hän tunsi surua omista kärsimyksistään, kun ne hänen muistossaan äkkiä kuin murhekirjekyyhkyinä lensivät ohitse. Niinikään hän tunsi mieheensäkin nähden, joka ei tietänyt mitään niistä ja jonka ei tarvinnutkaan tietää, koska ei häntä vastaan ollut mitään rikkomustakaan, mielessään surua, joka synkisti häntä nyt niin että hän kyyneltyi. Ja sittenkin kaikui ilosävelten kuoro hänen sydämessään yli kaiken muun.

— Sano minulle nyt, Ingrid, oikein omantunnon kannalta, minä pyydän sitä, mitä se nyt on, tuo! Minä näen, että tämä asia liikuttaa mieltäsi. Sano, käsitätkö mitä Kastor sillä tarkoittaa, ettei hän enää selitystä tarvitse, sekä että hän on asian aina arvannut? Käsitätkö sinä näitä sanoja?

— Käsitän täydellisesti, joka sanan.

— Niinkö? Sano nyt, hyvä ystävä, selitä!

— En voi!

Inkeri huokasi syvään.

— Et voi! huudahti rovasti! — Eikö sinulla ole luottamusta minuun? Tutkinko minä tätä uteliaisuudesta? Jumala tietää, että ainoa tarkoitukseni on saada vanhempien ja pojan väli eheäksi. Ja jos sinun ja Kastorin kesken on joku salaisuus, koska sinä tämän yksin ymmärrät, niin… minä lupaan pyhästi…

— Anteeksi! huudahti Inkeri keskeyttäen. — Kastorin ja minun välillä ei ole mitään salaisuutta, jota ei minun puolestani koko maailma saisi kuulla, vastasi Inkeri arvokkaasti. — Ja kuitenkin, tässä on salaisuus, joka sitoo kieleni, en voi puhua.

— En tahdo pakottaa sinua puhumaan. Mutta salli minun vielä tehdä muutama kysymys, sillä asia tietysti ei voi olla minulle samanarvoinen kuin sinulle, syystä etten tunne sitä. Edeltä pyydän kumminkin vakuuttaa sinulle ettei sanoihin sisälly mitään loukkaavaa ajatusta… paremmin kuin äskenkään.

— Kiitos!

Rovasti nyökäytti tyytyväisesti päätään ja sanoi sitten:

— Se on siis kumminkin Kastorin salaisuus, jota sinä kätket… jollei se kerta ole omasi.

— Ei se ole meidän kummankaan. Se on kolmannen henkilön, jolle olen luvannut vaitioloa. Ja nyt pyydän…

— Etten kysyisi enää… Ei, ei. Minäkin osaan arvata, ja tiedän nyt, että se on armollisen kasvatusäitisi salaisuus, jota säilytät… Olkoon se sitten mitä hyvänsä. Nyt käsitän minäkin, ainakin osaksi, miksi et ole tahtonut sinne matkustaa… Vai niin. Niinpäinkö se onkin?

Inkeri ei puhunut mitään, vaan itki hiljaa.

— Ja hän… Hm, hm, on voinut antaa sinun, joka pienenä orpona, köyhänä pakolaisena olit joutunut hänen holhottavakseen ja olit kokonaan hänen vallassaan, antaa sinun, sanon minä, kantaa kiittämättömyydestä, vaikka hän itse tietää asian paremmin!

Tähänkään ei Inkeri mitään vastannut. Hänen sydämensä oli nyt hyvin täysi. Hän istui otsaansa käteen nojaten, kyynärpää pöytään tuettuna.

Rovasti nousi ja rupesi käyskelemään edestakaisin. Hän mietti Inkeriltä kuulemiansa sanoja, sovittaen niitä yhteen Kastorin kirjeen kanssa. Vihdoin hän pysähtyi ja istui uudelleen.

Inkerikin istui taas tyynenä, vaikka sisäinen liikutus oli jättänyt hänen kasvoilleen tunteikkaan ilmeen.

— Nyt on minulla vielä pääkysymys mielessäni, alkoi taaskin rovasti. — Mitä sanon nyt asian selitykseksi ystävä Prcopélle? Tuo Kastorin kirje jännittää häntä kovasti, ja hänen tarvitsisi saada siihen jonkinlainen selitys. Hän voisi tietää koko totuuden. Ja huomaa: sinun antamasi lupaus ei sido minua ollenkaan, rovasti hymyili herttaisesti, mutta… sitten taitaisi kotirauha olla sieltä ainaiseksi mennyttä.

— Ei, ei… huudahti Inkeri.

— Niin. Mitä nyt sitten sanon hänelle?

— Ei mitään… enempää kuin ennenkään.

— Ei se kelpaa nyt. Minä lupasin puhua sinulle siitä, ja sinä tietysti vastaat jotain.

— Oi, en minä tiedä mitä vastata.

— Olisi tässä vielä yksi keino. Se on, että minä kertoisin pormestarinnalle koko asian, kertoisin isän kirjeessä Kastorille syytetyn sinua sekä Kastorin vastauksen sen johdosta ynnä sinun selityksesi siitä, kaikki suoraan. Sitten voisi hän itse selvittää sekoittamansa vyyhden. Hän voisi päästää sinut lupauksestasi ja sitten sinäkin taas menisit sinne tervehtimään vanhuksia.

Inkeri seurasi, surullinen hymy huulillaan, rovastin sanoja eikä vastannut vielä.

— Sitten voisi isäukko kertoa pojalleen, että olet ollut siellä ja… En minä tiedä mitä lisätä. Ota nyt sinäkin taas puheenvuoro.

— Pormestarinna ei koskaan päästä minua lupauksestani, hän ei voi sitä tehdä, vaikka tosin sen vaikutus nyt enää onkin ainoastaan toisarvoinen, mutta ei sittenkään… Ja hän tuntee minut, tietää että hän voi luottaa minun antamaani lupaukseen. Vaikka hän kuulisikin tulleen tiedoksi, että jokin salaisuus on olemassa, tietää hän kyllä, etten siitä tee tiliä kellekään. Olisi siis turhaa vaivaa puhua hänelle siitä. Pormestariin nähden on mieleni raskas. On kuitenkin vähäarvoisempi asia, että hän uskoo minut kiittämättömäksi ja kylmäksi, kun että hän saisi toisen käsityksen puolisostaan kuin mikä hänellä tähän asti on ollut. Miehen ja vaimon välikin vain rikkoutuisi, ilman että vanhempien ja pojan välit silti yhtään parantuisi. Minä puolestani ehdotan, että ei kosketa siihen sen enempää.

— Ja ettäkö minä en anna mitään vastausta pormestarille?

— Jos tietäisin mitä Kastor muuta sanoo kirjeessään, niin ehkäpä siitä voisin saada pienen vihjauksen vastauksen antamiseen.

— Oi kuinka muistamaton olenkin, kun paras uutinen oli jäädä kertomatta, suo nyt anteeksi! Kastor ilmoittaa näet siinä, että hän menee naimisiin.

— Se ilahduttaa minua! sanoi Inkeri sydämellisesti. — Ja morsian on, arvaan minä, joku nuori vapaasukuinen kaunotar, ehkäpä rikaskin?

— Ethän arvannutkaan oikein, paremmin kuin minä itsekään, kun veli Procopé sen minulle sanoi. Mutta kun sitä häneltä utelin, pisti hän minulle kirjeen käteen ja rupesi itse kävelemään.

— Mamma on toivonut minulle ylhäistä ja rikasta avioliittoa, joka välittömästi vaikuttaisi minun ylennykseeni, kirjoittaa hän siinä. — Mutta vaikka minä itsekin kyllä olen nuorukaisena pilvilinnoja rakennellut, en koskaan ole kuvitellut onneani vaimoni ulkokuorella, perityllä nimellä tai myötäjäisillä ostetuksi.

— Sitten kertoo hän kihlattunsa olevan köyhän koulunopettajan tyttären, nimeltä Gunilla Sedelius, ja samanikäisen kuin hän itsekin. Eikä mikään sorea kaunotar, vaan lyhyenläntä pellavatukkainen typykkä, hieman pystynenäinenkin, mutta silti varsin herttainen tyttö. Hänen isänsä on kuollut monta vuotta sitten heidän ollessaan pakoretkellä Ruotsissa. Ja äitiään, joka kauan sairasti, on Gunilla ahkeralla työllään — puhtaaksikirjoituksella — elättänyt, uskollisesti hoitanut ja saattanut haudan lepoon. Ja tähän avioliittoon toivoo Kastor vanhempainsa siunausta. Ja sitten lisää hän kirjeessään. — Tämä miniä ei luultavasti olisi armollisen anopin mieleen, jonkavuoksi onkin hyvä, etten voi edes luvatakaan tuoda häntä vanhempieni nähtäväksi, sillä täältä, missä nyt olen, melkein Venäjän rajalla, on matka pitkä ja tiet huonot, paikoin niitä ei ole ollenkaan. Tulisi kovin kalliiksi vähäpalkkaiselle virkamiehelle matkustaa orpanoimaan. Kun ei vielä ole vakinaista virkaa, kun joskus istuu jonkun oikeusvuoron ja sillä välin päätuomarin kirjurina, niin ei sillä tuhlattavia varoja koota. Mutta en minä sen vuoksi ole osaani tyytymätön, sillä enhän vielä ole vanhakaan, kai ehdin edistyä, jos onni on myötäinen.

— Mitä äiti tästä sanoo? kysyin minä kirjeen lopetettuani. — Ei juuri mitään, ukko vastasi. — Eikä hän sitä niin tiedäkään. Ei hän näet halunnut siitä selkoa ottaa, sanoi vaan, ettei hän välitä niistä eikä viitsi niitä kuulla, kyllä hän ne jo tietää, Kastorin kirjeet, ei niissä hänelle enää mitään lämpöä ole. Hän tyytyi siihen, että kerroin hänelle joitakuita kohtia siitä, varsinkin hänen naimisestaan… Äitiraukka kärsii niin pojan tähden, semmoinen hellä ja kelpo äiti, että se, kuten hän sanookin, tekee hänestä lopun ennen aikojaan ja on tehnyt minutkin harmaaksi puuterin alta, lopetti hän niukasti hymyillen.

— On todellakin surullista, ettei ihminen voita itseään, sanoi Inkeri vakavasti. — Pormestarinna ei koskaan taistele itseään vastaan, vaan aina itsekkäästi itsensä puolesta muita vastaan. Minä puolestani säälin poikaa enemmän kuin äitiä.

— Niin. Sentähden ei häneen, rouvaan, voikaan mitään vaikuttaa, ei nuhteen eikä lohdutuksenkaan sanalla, hänet täytyy jättää rauhaan. Mutta pormestari on, Jumalan kiitos, vallan toisenluontoinen…

— Niin, apropos! Kuinkas nyt pääsemme selvyyteen kysymyksessämme? Mitä sinä vastaat äsken tekemääni kysymykseen?

— Että todellisen ilon ja vilpittömän kiitollisuuden tuntein olen ottanut vastaan tiedon siitä, että kasvattiveljeni on minut oikein ymmärtänyt. Ja että sydämestäni toivon onnea ja siunausta hänen avioliitolleen!

— Eikä mitään sen enempää?

— Ei!

— Ei mitään sitä syytöstä vastaan kiittämättömyydestä, joka näennäisesti onkin oikeutettu!

— Että itsepuolustukseksiko rikkoisin lupauksen, joka…? Jumala yksin tietää mitä se on minulle maksanut!

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

— Ei, ei koskaan, lisäsi hän tyynemmin, mutta painavasti. — Tahdon mieluummin aina kantaa ansaitsematonta syytöstä. Ja onhan se siinä vastauksessani, että Kastor on minut oikein ymmärtänyt, sentään sanottukin, enempää en voi sanoa, niin mielelläni kuin sen tekisinkin.

— Kaikki tulee siis olemaan ennallaan.

— Kaikki!

Vielä kauan rovastin lähdettyä ajatteli Inkeri tämän illan puhelua ja punnitsi omaa osaansa siinä. Hän ajatteli: — Koska Kastor nyt on käsittänyt ja arvannut totuuden minun siihen vaikuttamatta, ja varsinkin koska minun uhrautumiseni ei hänelle tullutkaan miksikään hyödyksi, niin ei mikään antamani lupaus pakota minua riistämään häneltä tätä hänen ominpäin löytämäänsä tietoa minun teostani. Me ymmärsimme aina toinen toisemme, luimme katseesta toistemme ajatukset. Ihmepä olisikin, jollei hän olisi päässyt totuuden perille. Ja jos nyt olisin yrittänyt joitakin selityksiä asian verhoksi, sillä koko totuutta en olisi kumminkaan voinut ilmoittaa, niin se ehdottomastikin päättyisi Hämeenlinnaan-matkustukseen ja — kirjeeseen sieltä Kastorille. Ja hänen täytyisi vihdoinkin tulla siihen vakaumukseen, että minulla ei ole ollut viivyttelyihini muita syitä kuin pienet taloudelliset esteet ja luonteen hitaus, varsinkin jos nyt juuri tämän kesän kuluessa, hänen avioliitostaan kuultuani, sen matkan tekisin. — Ei! Hän saakoon tietää totuuden. Se vaikuttaa tyynnyttävästi ja jalostuttavasti häneen, kun hän tietää, ettei hän ole tuhlannut sydämensä parhaita tunteita halpamaiselle olennolle… Olen tämän taakan painosta melkein uupunut. Ja nytkö, kun se vihdoinkin juuri on nostettu hartioiltani, kumartuisin uudelleen sen alle? Kysyn omaltatunnoltani, eikä se käske sitä.

— Ei, minä en riko päätöstäni. Siihen lupaukseen, jonka pormestarinna minulta vaati, liittyy seurauksena toinen yhtä luja päätös, etten niitä ovia enää avaa. En voi… Kuinka tyly pormestarinna sentään voikaan olla, kun hän vaatii, että niin olisin kaikki tunteeni kuolettanut. Mutta hän ajattelee aina asioita vain omalta kannaltaan. Sellainen on hänen luonteensa.

— Tämä tunne on enää vain vienona vaistona uinut minussa, mutta nyt se taaskin on täysin hereillä. Ja minä uudistan tämän… ei koskaan minun jalkani astu yli niiden kynnysten. Ei koskaan!

— Pormestarinna ei ollenkaan kaipaa minua, kaipausta hän ei tunne, vaan apeutta. Hän tarvitsisi minua tarkoitustensa toteuttamiseen, mutta siitä ei tule nyt mitään. Kun ei hän ole saanut Kastoria ohjatuksi, tahtoisi hän kuitenkin näyttää olleensa oikeassa ainakin mitä minuun tulee.

— Sivultakatsojat syyttävät minua tunteettomuudesta, jopa kiittämättömyydestäkin, ehkäpä vielä jotkut luulevat minun ujostelevan halpaa säätyäni. Mitä minä heistä!

— Pormestariin nähden on ikävämpi, mutta sitä en voi auttaa, panen vaa'alle isän ja pojan, edellinen on viety harhaan, mutta jälkimmäinen on vääryyttä kärsinyt. En tahdo johtaa Kastoria harhaan. Toivon kumminkin, että se kunnon ukko miettiessään Kastorin minusta lausumia sanoja tuomitsee minua lievemmin. Ja olen siitäkin varma, että kun hän on niin perusteellinen ja tahtoo päästä asian perille kuin vanha lakimies ainakin. Vaikka hän Kastorin itsenäistä jäykkyyttä paheksuukin, on kuitenkin lämmin suhde olemassa isän ja pojan välillä, vaikka se onkin jälkimäisen luonteen kehittymisestä ja muuttuneista olosuhteista hiukan muuttanut väriään. Mutta isä kertoo asioita hänelle, joita ei tiedä äitikään, ja hän vastaa samoin. Siinä on heidän välillään sisäinen yhdysside, joka ei ole katkennut.

— Ja kun Kastor saa sen herttaisen tytön elämänsä ilojen ja surujen jakajaksi, muuttuu hänenkin luonteensa taas hellemmäksi vanhempiaan kohtaan. Ja silloin hänen ei tarvitse kammoen muistaa nuoruuden ystäväänsä, vaan ajatella: — Hän oli kuuliainen äidilleni ja väistyi pois tieltä.

— Ja olkoon miten hyvänsä, minä jätän kaikki Jumalan huomaan.

— Tänä iltahetkenä olen ollut kuin taistelun helteessä… Ja kuitenkin tunnen nyt suurta sisäistä onnea. — Minulla on hyvä mies, tyydyn täydellisesti häneen, ja nuoruudenystäväni on minut täydellisesti ymmärtänyt! Tämä tekee minut sanomattoman iloiseksi. Nyt voin taaskin iloisesti, paljon iloisemmin kuin ennen, katsoa elämää.

17.

Moni kesä oli jo kutonut vihreitä kukkaryijyjään ja moni talvi levitellyt valaistuja vilttejään vanhan rovastin haudalle.

Ei kukaan kertonut enää Inkerille erityisiä Hämeenlinnan uutisia, eikä hänkään niitä keneltään kysellyt. Hän eli näennäisesti ainoastaan nykyisyydessä.

Elämä ei tarjonnut mitään vaihtelua. Tuntui kuin ajan virta olisi pysähtynyt uomassaan tai ainakin melkoisesti hiljentänyt vauhtiaan, sillä kahden tytön syntyminen vuosien siirtyessä ei ollut suuri merkkitapaus perheessä, jossa jo ennestään oli kaksi tytärtä.

Näin oli eletty jo vuoteen 1749.

Mutta nyt vuoden ihanana aikana, heinäkuun 19 päivänä, lisääntyi perhe pojalla. Ja sehän oli merkkitapaus koko perheelle. Itsestään on selvää, että poika sai nimekseen Gabriel.

Äiti oli tähän aikaan neljänkymmenenneljän vuoden ikäinen.

Sisäisellä luottamuksella, vaikka tosin kaihomielin oli äiti nämä kuluneet pari vuosikymmentä tätä poikaa odottanut. Ja nyt hän tunsi itsensä täydellisesti tyydytetyksi. Hänellä oli kyllin vielä elinvoimia, ja ne elpyivät nyt hänessä uudestaan, hän aivan kuin nuortui ja tunsi että hänellä nyt oli halua ja voimaa elintehtäväänsä, tämän pojan kasvattamiseen. Hän oli näet jo aikaa sitten tehnyt itselleen lupauksen, että jos Jumala antaisi hänelle pojan, niin alkaisi hän varhain kylvää sanan siementä hänen sydämeensä sekä rakkautta sen levittämiseen, sillä hänestä piti tulla pappi, niinkuin äidinisäkin oli ollut, ja hänen piti jo aikaisin oppia tietämään, mitä äiti hänestä toivoi ja odotti. Mutta näitä ajatuksiaan hän ei sanonut kellekään muulle kuin Jumalalle, ne olivat suljetut hänen sydämeensä kuin lukittuun perhekalleuksien lippaaseen.

Hän oli siihenkin tyytyväinen, että tämä poika nyt vasta oli hänelle annettu, sillä hän ajatteli: — Herra on tahtonut minua itseäni ensin kasvattaa, hänelle olkoon kiitos siitä, että hän antoi minun itseni ensin käydä elämänkoulua.

Erotus huomattiin kumminkin heti äidin kasvatustavassa, vaikkei hän sisimpiä ajatuksiaan ilmaissutkaan. Hän oli aina jo pienestä pitäen puhutellut tyttäriään suomenkielellä, jota isäkin puhui ja joka siis oman maan kielenä oli itseoikeutettu perhekieli, mutta pojalleen hän puhui ainoastaan saksaa.

Aluksi se vähän kummastutti isää ja tyttäriä, mutta samalla se huvitti heitä. Äiti vain hymyili onnellisena ja puhui saksaa pojalleen. Ja kun poika rupesi puhumaan, jokelsi hän saksaa eikä suomea.

Äidin tarkoituksena oli saada siten yksin pitää huolta poikansa henkisestä kasvatuksesta, koska ei kukaan muu perheen jäsen ymmärtänyt mitä hän tälle puhui, ja hän saisi täten ohjata pienokaista miten hän itse näkisi parhaaksi. Ja näin hän voi lahjoittaa hänelle saksankielen taidon, jota ei aivan monella papilla maassamme silloisena aikana ollut. Että poika kyllä itsestäänkin suomalaisessa perheessä oppisi suomea, sen tiesi äiti. Kun tyttäret kysyivät, miksi ei äiti heillekin pienenä ollut saksaa puhunut, vastasi hän, ettei hän ollut tahtonut isää perhekielestä erottaa, mutta nyt kun suomi jo oli perhekielenä, ei saksan puhuminen pojalle sitä enää muuttanut. Hän tahtoi vain, että poika voisi oppia lukemaan ja ymmärtämään hänen postillaansa, sillä hänen piti saada se. Ja tämä oli riittävä selitys asiassa koko perheelle. Tietysti ainoa poika sen saisi ja tietysti tulisi sen saajan myöskin sitä ymmärtää ja osata sitä lukea. Ja kun poika oli kolmivuotias, puhui hän jo kahta kieltä. Hän puhui aina saksaa äidille, mutta suomea isälle ja siskoille. Äidin saksalaisia ja muun perheen suomalaisia lauluja lapsi oppi helposti, sillä hänen äänensä oli lupaava ja isä kehui hänestä tulevan etevän lukkarin. Ja kun hän ehti sille iälle, jolloin tuli opetella lukemaan, opetti äiti hänelle ensiksi suomea, jota poika pian oppi — sillä hänellä oli hyvä halu ja käsitys, — sitten hän alkoi harjoittaa häntä saksankielen lukemisessa. Kun ei ollut saksalaista aapista, kävi tämä toimi siten, että äiti lukiessaan rakasta kirjaansa antoi pojan istua vieressään ja kuunnella sekä silmillään seurata sanoja ja väliin tehdä kysymyksiä sanojen ja kirjainten ääntämisen suhteen, mihin äiti aina oli valmis selityksiään antamaan. Eikä kovin kauan kestänytkään ennenkuin pojalla jo oli saksankielenkin lukutaito hallussaan.

Silmäämme taaskin lukkarin tupaan, tällä kertaa talvisena sunnuntaina, kohta kirkkoajan jälkeen.

Ympäri tupaa istuu rahien täydeltä miehiä, selkä köyryssä, pää aivan kuin karvalakin painosta eteenpäin riippuen ja vaatien tuekseen leuan alle käden, joka taas vuorostaan on kyynärpään avulla polveen tuettuna, toisen käden hoitaessa piippunysää. Muutamien pään paino näyttää vaativan kummankin käden tukea, sillä heillä on molemmat peukalot leuan alla ja sormet poskien puitteina, jolloin piippua saavat hampaat yksin hoitaa. Tupakansavu, joka liikkuvana pilvenä päilyy huoneessa, etsii ulospääsyä savutorvesta, yhtyen ruokapadan alla pesässä räiskivien halkojen loimottavasta tulesta nousevaan savupatsaaseen.

Ryhmä naisia on kokoontunut uunin puoleen. Heistä vanhemmat istuvat rahilla ja jakkaroilla ja nuoremmat seisovat.

Miehet keskustelevat kuulutuksista ja eukot puhuvat tänään haudatuista sekä arvostelevat apulaispapin saarnaa. Tytöt kuhisevat hiljaa päivän avioliittokuulutuksista, ja väliin heistä joku tirskahtaa nauruun, jota toiset kieltää hyssyttävät.

Lukkarinemäntä ja yksi hänen tyttäristään ovat takan edustalla päivällisen toimessa, ottaen väliin osaa pitäjän naisten pakinaan. Ja isäntä, lukkariukko itse, istuu tuolilla sängyn puolessa ja pakinoi ukkojen kanssa, joita tänään on erittäin lukuisasti kokoontunut tupaan. Kangaspuiden istuinlautakin sivupenkin ääressä on nyt miesten anastama, vaikka se muutoin onkin naisen hallitusistuin.

Vähäinen poika noin yksitoistavuotias, on sijoittunut kunniapaikalle pöydänpäähän. Hän lukee itsekseen isoa kirjaa.

— Kaaprieli lukee ahkerasti, sanoo muuan sivupenkillä istuva ukko, jonka sopii kangaspuiden sivuitse poikaa katsella ja on jo hetken pitänyt häntä silmällä. — Ei nosta ollenkaan silmiään kirjasta, vaan lukee ja kääntää taaskin lehteä.

— Ei se ole raamattu, selittää isä, — se on saarnakirja. Vai saarnakirja se onkin.

— Noh, Kaaprieli, lue nyt vähän meidänkin kuullaksemme, pyytää ukko. Kaipa tätä pakinaa kestää.

Poika nostaa hymyillen ja vähän miettivänä katseensa. Hänen silmänsä etsivät ensiksi äitiä, mutta tämä ei nyt keittopuuhiltaan huomaa pojan kysyvää katsetta, joka sen jälkeen siirtyy isään.

Isä salaa hymyillen kehottaa häntä lukemaan, jotta muutkin saavat kuulla sitä saarnaa.

— Lue oikein kovaa, lisäsi hän vielä.

Häntä huvittaa, ettei eukko nyt huomaa, sillä hän varmaan estelisi.

Poika nousee ylös ja alkaa lukea korkealla ja saarnaavalla äänellä. Saarna on hänelle tuttua, hän osaa sitä pitkälti ulkoakin.

Miehet ja naiset lakkaavat pakinoimasta ja kuuntelevat ällistyneinä outoja, hartaita sanoja poikasen suusta. Poikahan ei katso kirjaankaan, vaan heihin, aivan niinkuin "maisterikin" tekee saarnatessaan, vilkaisten vain väliin hiukan kirjaan, sieltä alkua ottaakseen.

Mutta kun miehet kuulevat pojan lausuvan Vapahtajan nimeä, niin he äkkiä, naisten kumarrellessa, hairaavat koirannahkaiset lakkinsa päästään, ja suoristaen selkäänsä, kuitenkin aina pyhälle nimelle päätään kumartaen, kuuntelevat he hartaasti, aivan kuin muinoin heidän esi-isänsäkin olivat katolisen papin latinamessua kuunnelleet.

Äiti, jonka huomio pojan lukemaan ruvetessa tietysti heti heräsi, oli ainoa, joka ymmärsi sanojen sisällyksen, ja hän tunsi sydämessään iloista yllätystä, mikä liikutti häntä syvästi, mutta mitä hän ei kuitenkaan halunnut kenellekään näyttää. Nuo vanhat rakkaat sanat, kovin monta muistoa niihin liittyi! Ja nyt, hänen kuullessaan ne oman Gabrielinsa huulilta, saivat ne uuden erikoisen arvon, jota ei kukaan muu käsittänyt kuin hän itse. Se oli ennustava tunne ja se puhui kuin hänen sydämessään salaista kieltään, jonka hän tahtoi kaikilta kätkeä. Siinä ryynivellipataa hoitaessaan pyyhkäisi hän esiliinalla hikeä kasvoiltaan ja samalla kenenkään huomaamatta kyyneleen silmästään.

Kun poika oli lopettanut lukunsa ja jälleen istuutunut paikalleen, kysyi muuan nuorempi mies:

— Mitä se nyt luki tuo poika, ruotsiako?

— Saksaa, vastasi isä, tuntien hiukan ylpeyttä.

— Vai saksaa! Kuka on sitä hänelle opettanut?

— Äiti.

— Vai äiti. Vai osaa hän…

— Siitä pojasta tulee pappi, sanoo ensimmäinen puhuja, sovittaen uudelleen koirannahkaista lakkiaan päähän, jota esimerkkiä toisetkin seuraavat.

— Ei meillä siihen varoja ole, vastasi isä, — mutta hänestä voi tulla lukkari aikanaan, toivon minä. Hän auttaa jo minua kirkossa, lisäsi hän hymyillen.

— Aloita nyt poikaseni joku virsi, jotta miehet kuulevat, että sinusta voi tulla lukkari, kuten isästäkin.

Hän katsoi kehottavasti poikaansa.

Näytti kuitenkin siltä kuin Gabriel olisi tuntenut tänään sisäistä halua olla pappina. Hän oli vilkasluontoinen, mutta oli opetettu vierasten läsnäollessa olemaan hiljaa. Ja kun aikaihmisten puhelu, johon hän ei saanut ottaa osaa, ikävystytti häntä, luki hän itsekseen kirjaansa. Kun isä nyt kehotti häntä virttä aloittamaan, nousi hän uudestaan ylös ja ihan kuin sisäistä ohjausta seuraten siirtyi pöydän taakse ja alkoi kauniilla, heleällä äänellä: — Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! Eikä voinut isäkään vastustaa haluaa yhtyä kuin ainakin lukkari papin messulauluun: — Ja ihmisille hyvä tahto. Sitten hän ravisti päätään.

— Ei, kyllä tämä kuvittelu täytyy jättää, sanoi hän vakavasti. — Eivät ole ajat olleet semmoiset, että olisi liikoja koottu. Mutta voinhan itse opettaa häntä veisaamaan.

— Minä vain uskon, että se poika on papiksi syntynyt, sanoi äskeinen mies, joka puhelun oli tähän suuntaan johtanutkin. — Ja vaikka hänelle tuleekin hyvä ääni, niin tottahan se papillekin lahjoja lisää.

— Ei, isäntä hyvä, sanoi lukkari, — siten tulisi poika meille ylen kalliiksi. Enkä minä halua tehdä velkaa. Mutta kyllä hän lukkarinakin vähän koulua tarvitsee. Niin, ehkäpä hän ensi syksynä pääsee Hämeenlinnaan käymään yhden luokan, koska äitikin niin tahtoo ja on jo alkanut hänelle siltä varalta vaatteita hommata, ettei kesätyöt niiden tähden estyisi. Syksyllä paloittelevat ja ompelevat taaskin kokoon, mitä talvella kehräävät ja kutovat. Semmoisia hämähäkkejä ne naiset ovat meillä samoin kuin muuallakin.

Miehet hymähtivät lukkarin kokkapuheelle. Ja pian oli puhe taas siirtynyt seurakunnallisiin asioihin. Muuan jo veti koirannahkaiset kintaansa penkin alta esiin, nousi ja astui ovea kohti, sanoi hyvästi ja meni ulos. Esimerkki vaikutti toisiin ja tuokiossa oli tupa tyhjentynyt kirkkomiehistä.

18.

Hämeenlinnan torilla seisoo hyvinpuettu maalaisnainen ja ostaa jotain pientä rihkamaa muutamalta vanhalta torimatamilta, joka on ikäänkuin tieltä väistyen asettunut erilleen toisista.

Maalaisemännän tunnemme Inkeriksi. Hän on nähtävästi antautunut kaupantekoon vain jotain ohimennen kysyäkseen.

* * * * *

— Ne ovat kuolleet jo, olen kuullut.

— Ovat aikaa jo, emäntä hyvä, pormestari ja hänen armonsa. Ja kaikki poissa. Pojat viroissa ja tyttäret isoissa naimisissa. Kuinkas muuten! Mistä kaukaa emäntä onkaan?

— Janakkalasta.

— Vai Janakk…

— Mitä tämä nauha maksaa?

— Kaksi äyriä kyynärä. Pannaanko sitä?

— Otan sitä viisi kyynärää hameenpallenauhaksi. Matami rupesi nopeasti mittaamaan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings