INKERI

Kertomus Isonvihan ajoilta

1.

Pastori oli tehnyt päätöksensä. Syvästi miettien oli hän kävellyt hetken aikaa, hänen vakavien kasvojensa ilme puhui voitetusta sisäisestä taistelusta ja hän oli nyt valmis alistumaan kohtalon iskuun.

Kesäaurinko loi valoa ja lämpöä saliin, jonka matala ikkuna monine lyijypuitteisiin juotettuine ruutuineen oli avoinna, päästäen vilpeän tuulenkin sisälle leyhymään. Riippakoivun oksien pehmeät liikkeet ulkopuolella kuvasivat kevyitä, leikkiviä varjoja Rantasalmen kappalaisen vaatimattoman asunnon lattialle.

— Niin täytyy tapahtua, sanoi hän huoahtaen. - Vaimoraukka… ja lapsikin… Oi rakas Isä! Tämä on ollut koettelemuksen, sisäisen taistelun päivä — ilma houkuttelevan suopea paolle, venematka järven ylitse ei olisi jättänyt jälkiä — miksi näitä ajattelen? Sinä, Herra, olet vahvistanut minua ja olet minua edelleen tukeva.

Nyt astui rouva sisään. Hän meni istumaan akkunan alle sivuseinällä olevan pöydän ääreen, otti sukankutimen pöydältä ja rupesi sitä pistelemään.

— Kauan lapset viipyvät ongella, saanevatko mitään illaksi? sanoi hän katsoen mieheensä, joka seisoi, katse häneen niin omituisesti kiintyneenä.

Hän katkaisi puheensa ja laski kädet kutimineen syliinsä, sillä miehen katse oli hajamielinen, syvä ja aivan kuin samentunut.

— Sano mikä mieltäsi rasittaa tänään, eihän viholliset…?

— Sinä luet aina ajatukseni silmistäni. Pastori hymyili heikosti.

— Ihmekös se! Avoin rehellinen katseesi puhuu selvemmin kuin sanat. Mutta mitä olet kuullut?

— Kuulin aamulla Mäki-Matilta, että siellä heidän puolessaan oli ollut joku pieni kahakka talonpoikien ja niiden välillä. Meikäläiset eivät suosiolla antaneet ryöstää hevosiaan ja karjaansa laitumelta, vaan ryhtyivät, Jumala paratkoon, otteluun. Yksi mökin mies, Karhun Antti muistaakseni, on pahoin haavoittunut, hän luuli sen kuolevan. Matti oli lähtenyt heti kylään sanaa tuomaan. Ja hyvin tekikin ukko, sillä luultavasti ne ovat pian täällä. Papin he aina tilille vaativat kaikesta mitä tapahtuu.

— Oi Jumala meitä auttakoon! huudahti rouva. — Mitä nyt teemme?

— En minä tiedä parempaa neuvoa kuin turvautua Jumalaan ja katsoa vaaraa silmiin. Pakoon en lähde.

— En minäkään sitä…

— Talonpojat yksin jäätyään käyttäytyvät ymmärtämättömästi ja yllyttävät toisiaan, mutta he kuuntelevat pappiansa ja papin velvollisuus on olla heitä lohduttamassa ja neuvomassa… Suokoon Jumala vain että saisin olla.

— Niin rakkaani, emme pakene, vaan kuolemme yhdessä.

— Sinä! Se on toinen asia, sinun täytyy paeta.

— Älä puhukaan.

— Entä Ingrid?

— Lapsi raukka, rouvalle tuli kyynel silmään, — mikä hänen suhteensa neuvoksi, jos…?

— Kuule minua nyt, rakas vaimoni, sanoi pastori vakavasti, — jos he tulevat… niinkuin he luultavasti tekevät, sillä eihän meidän sovi anoa Herralta, että Hän erityisesti meitä säästäisi, täytyyhän meidänkin kantaa osamme onnettoman maamme yhteisestä vitsauksesta, ja pikemmin on se Herran armo, että hän katsoo meidät mahdollisiksi kärsimään, jos se päällemme lankeaa. Niin, jos he nyt tulevat ja vievät minut… Oi, älä nyt itke noin… Kaikki voi olla turhaa, vain pelkoa. Mutta aika on kenties täpärällä, kuule nyt sentähden minua tyynesti, älä raskauta mieltäni, teet minut arkamieliseksi.

— Tiedäthän etten itseni vuoksi itke, kerran on kumminkin kuoleminen, eikä elävänä yksikään heistä minua ota, sanoi hän, ja leimaus sinkosi hänen lempeistä sinisistä silmistään, — mutta miten lasten käy?

Hän pyyhkäisi silmästään kyyneleet.

— Minä olen nyt tyyni, puhu vain.

— Jos he vievät minut, niin lähde heti Ingridin kanssa Hämeenlinnaan.

— Ja jättäisin sinut! Oi, älä puhukaan siitä. En ikänä sinusta eriä, minä seuraan sinua Siperiaan. Onhan muutkin vaimot seuranneet… Minä kyllä jaksan.

— Tiedän sen. Minä tunnen hyvin rakkautesi. Ja jos olisimme kahden, niin tuskinpa voisin vastustaa sinua, varmaan saisit seurata minua. Mutta Ingridin, tulirokkoa sairastaneen lapsen, jonka Herra on meille kuoleman porteilta takaisin lahjoittanut, soisitko hänetkin sinne?

— Ei, ei lapsiraukkaa, joka oli niin kipeä keväällä. Mutta jääköön hän tänne, jonkun huostaan… Oi, en tiedä.

— Ei, minä en ota sinua mukaani, jos sen voin suinkin estää. Lapsemme tähden, ystäväni, vaadin nyt sinulta kuuliaisuutta tässä asiassa. Uskoisitko lapsesi tänä aikana, kun eivät ihmiset voi omiakaan lapsiaan suojella, jonkun huostaan? Ajattele tarkemmin, en usko sitä.

— Ei, ei, vastasi rouva hiljaa.

— Ei, parempi olisi kenties sittenkin Siperia.

— Oi, Herra valaiskoon nyt minua käsittämään miten teen oikein. Hän itki katkerasti.

— Eihän sinulla, vaimoraukka, ole mitään vaihto-ehtoa tässä asiassa. Sinun täytyy antaa miehesi alttiiksi ja täyttää velvollisuutesi lastasi kohtaan. Sinä olet äiti.

— Mutta Gabrielin sallit kai kumminkin tulla kanssasi. Hän on terve ja jykevä ja pian jo täysi mies. Ingrid onkin niin hento… Voi sentään!

— Niin Gabriel, häntä olen ajatellut, seuratkoon hän minua, jos tahtoo. Ei Ingridistä voi olla puhettakaan, hän kuolisi ensi talvena, ei hän kestä sitä jäistä ilmanalaa… Minä ja Gabriel kyllä kestämme, kiiruhti hän sanomaan, kun huomasi vaimonsa sumean katseen, meillä on vahva rinta molemmilla… Mutta rauhoittukaamme, ehkäpä pelkomme on vallan turha.

Pastori läheni nyt myöskin pöytää ja istuutui sen ääreen.

— Turhaa se ei ole, Jumala paratkoon, sen kyllä käsitän. Mutta mikset minulle heti aamulla kertonut… eikä Mattikaan? Nyt on pitkä päivä kulunut siitä, oi, voi… Jos ne tulevat jo tänä iltana tahi yöllä! Kuinka olet rohjennutkaan lykätä tätä näin pitkälle?

— Eivät ne vielä ehdi, ne ryöstävät ja mellastavat nyt siellä, teurastavat, keittävät, paistavat ja syövät niin kauan kuin jotakin löytävät… Ja minä tahdoin miettiä ensiksi, asettaa Jumalan eteen asiamme, yksin tehdä päätökseni, sentähden kielsin Mattiakin puhumasta siitä, koska pelkäsin sinun voivan vaikuttaa päätökseeni, jos tuntisit asian, sillä tunnenhan minä rakkautesi ja tiedän, että kuolemaa kovempi täytyy sen pakon olla, joka sinut minusta erottaa.

— Niin, armaani! Oi jos sentään koettaisimme kaikin. Minä hoitaisin ja vaalisin…

— Ei, en minä ota sitä omalletunnolleni. Sinä tunnet minut ja tiedät, että kun kerran olen päätökseni tehnyt ja olen vakuuttunut siitä, että olen oikeassa, niin se pysyy. Älä sen vuoksi vaivaa minua vastaansanomisilla nyt, enempää kuin ennenkään, sillä tämä on järkähtämätön tahtoni.

— Mutta ei ennen ole ollutkaan puhe erosta, sanoi rouva kyynelten lomasta heikosti hymyillen. — Tämä on kuin revittäisiin sydän rinnastani, en ymmärrä pitääkö minun totella vai eikö.

— Vaimoni! Se on Herran tahto: — sinun tahtosi olkoon sinun miehesi alle annettu. Tätä muistutusta ei minun ole koskaan tarvinnut sinulle tehdä enkä nytkään tee sitä soimatakseni sinua, vaan ainoastaan sen tähden että huoletta voit antaa miehesi valita.

— Mutta… kyllä se on sangen raskasta… kuitenkin tapahtukoon Sinun tahtosi eikä minun.

Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja nyyhkytti hiljaa.

— Oi Herra Jumala, sanoi hän vähän rauhoituttuaan, — kuka sinua sitten vaalii, kun ei minua ole?

— Jos poika tulee mukaan, niin hoidamme toisiamme. Mutta et saa häntä kehottaa, muista se… Tulkoon vapaasti.

— Ei, ei, mutta tiedänhän minä, että hän tulee.

— Niin… Ja sinä olet minua uskollisesti vaalinut jo kahdeksantoista vuotta. Kiitos, rakas vaimoni! Mutta ehkäpä en ole ollut kyllin kiitollinen, ehkäpä Herra sentähden ottaakin lahjansa takaisin.

— Sinäkö et kiitollinen! Voi, minä vapisen oikein, miten minä voin eron kestää? Ja miten kestät sinä?

— Kyllä sinä Jumalan avulla kestät, minä tunnen mielenlujuutesi… ja minä… Herra kyllä antaa voimia ja kärsivällisyyttä niille, jotka Häneen turvaavat.

— Mutta jos… Voi, en minä käsitä, en ole vakuutettu.

— Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan sitä, että jos viholliset sinut vievät, mitä hyvää seurakunnalla siitä on, ethän silloin ole lohduttamassa ja neuvomassa? Voisit kai yhtä hyvin olla paossakin. Silloin ei meidän tarvitsisi perhesiteitämme rikki raastaa… Ovathan pyhät miehetkin paenneet… Eikö se siis ole tarpeetonta uhrautumista?

— Susanna! Älä nyt sinä johdata minua kiusaukseen! Ajattele, jos lähtisin pakoon, kenties viholliset polttaisivat koko kylän, tekisivät murhia, raiskaisivat naisia, sillä eiväthän ihmisraukat aina voi metsissäkään piilotella. Mitä vastaisin Herralle, kun hän syyttäisi minua, että olin palkkapaimen, joka jätin laumani ja pakenin suden tullessa?

— Oi, ei, ei! Sinä olet aina oikeassa, armaani.

— En aina, rakkaimpani, mutta kyllä nyt. Ja kuule minua vielä. Jos he vievät minut, sanoi hän tyynesti, — niin seuraa minua vankeuteen vakaumus siitä, että velvollisuuteni täyttämisellä olen seurakunnalta, jonka Herra oli haltuuni uskonut, voinut torjua paljon onnettomuutta, sillä luultavasti he tyytyvät, kun saavat… papin. Taikka jos en voikaan vaaraa torjua, niin tiedän kumminkin koettaneeni.

— Kiitos, rakas mieheni! Tulin paljon levollisemmalle mielelle päästyäni varmuuteen siitä, että teet oikein. Tulkoon nyt, Jumalan nimessä, mitä hyvänsä… Vaikka itken, itken, niin tyydyn Hänen tahtoonsa.

Hän itki yhä.

— Tiesinhän minä sinut uljasmieliseksi, sanoi pastori puristaen hänen kättään.

Hän nousi taaskin tuolilta ja rupesi käyskentelemään.

— Ehkäpä Gabriel jo pian tulee ongelta, sanoi hän, — niin saamme itse ilmoittaa pelkomme hänelle. Ingridille ei tarvitse puhua mitään vielä tänään, antaa lapsiraukan nukkua rauhassa yönsä.

— Poikaraukka, jonka täytyi jättää lukunsa kesken! Tosin hänestä meillä on ollut suuri apu tänä vaikeana aikana, kun ei ole tarvittu renkiä pitää, mutta hänelle itselleen…

— Hänelle itselleen se myöskin on ollut apu työttömyyttä vastaan. Se kyllä on ikävää, ettei hän saanut lukujaan jatkaa, mutta hän ei ole ainoa tänä aikana, jonka siitä on täytynyt jäädä osattomaksi, kun opettajat ovat paossa ja koulut ja lukiot suljetut. Mutta jos joutuisin maanpakolaisuuteen ja hän seuraisi minua, niin tietysti hänen ylioppilastutkintonsa lykkäytyisi eteenpäin vielä epämääräisemmäksi ajaksi, kenties ainaiseksi. Sepä juuri minua hänen suhteensa eniten huolestuttaakin, enkä tiedä teenkö oikein, jos sallin hänen seurata itseäni.

— Oi, älä sitä epäile. Sinun seurassasi on hän isällisen vaikutuksesi huomassa ja sekin on jo koulua. Ja ken tietää kuinka monta vuotta maassamme on odotettava, ennenkuin koulut ja lukiot saavat rauhassa vaikuttaa, siksi voivat nuorukaiset kasvaa miehiksi. Enkä minä soisi, että poikamme siten mieheksi kehittyisi, sentähden suonkin hänen seuraavan sinua.

— En minäkään soisi. Jätän sen kuitenkin hänen omaan harkintaansa. Onpa hänellä jo seitsemäntoista vuoden ikä, valitkoon itse.

Iloinen nuorukaisen ääni kuului viereisestä huoneesta, joka oli leivinhuoneena, keittiönä sekä työhuoneena samalla kertaa ja jota nimitettiin pirtiksi.

Gabriel on saapunut saaliineen sinne.

Äiti menee katsomaan pojan saalista.

Sisään astui nyt ovesta verevä nuorukainen, jonka vaalea kiharatukka oli perintö äidiltä, mutta harmaat silmät ja jäntevä vartalo isältä.

— Istu tänne, Gabriel, sanoi isä, — minulla on vähän sanomista sinulle.

Gabriel istuutui rahille isänsä viereen.

Isä kertoi nyt lyhyesti tuosta kuulemastaan kahakasta ja sen mahdollisista seurauksista.

Poika kuunteli tyynesti ja miettivänä, kunnes isä lopetti.

— Minä seuraan sinua! sanoi hän sitten päättävästi.

— Mutta ajattelehan, että sinä siten menetät paljon aikaa, ennenkuin saat tutkinnon suorittaa ja saanetko sitä milloinkaan sitten enää?

— Kävi miten hyvänsä, minä seuraan sinua.

— Mieti kuitenkin, poikani, ennenkuin päätät, se on sangen vakava askel elämässäsi.

— Se ei kaipaa miettimistä. Olet itsekin ollut poika. Miten olisit tehnyt minun asemassani, isä?

— Sano totuus, lisäsi hän, kun huomasi isän epäröivän, — minä tahdon tietää sen nyt.

— Minä olisin seurannut isääni, vastasi isä vakavasti.

— Tiesin sen. Jos toisin olisit sanonutkin, en olisi sinua uskonut, mutta minä tiesin myöskin sinun puhuvan aina totta. Ja minä, sinun poikasi, teen nyt samoin kuin sinäkin olisit tehnyt.

Sanatonna sulki pastori pojan syliinsä.

— Äitikin tahtoisi tulla mukaan, jos meno tulee, mutta…

— Äitikin! huudahti innokkaasti Gabriel. — Entä Ingrid? Se nyt on mahdotonta.

— Ingrid ei tiedä vielä.

— Miten he siellä eläisivät? Kuolisivat viluun!

— Niin, siinäpä se… Äiti on meille miehille tehnyt vahvat sarkavaatteet ja lämpimät turkit, mutta hänellä itsellään ja Ingridillä on ainoastaan ohuet viitat… Kappalaisen pienet tulot eivät ole pitkälle riittäneet, kun on ollut suoritettavana velkaa, jota papiksi lukiessa täytyi tehdä. Kun olisi tämän edeltä ymmärtänyt… Mutta kaiketi sen piti niin käymän… Annoin menneenä talvena kuten tiedät, pois kaikki vanhat päällysvaatteemme. Kun olisi aikaa, niin kyllä kai joku neuvo äitiä ja Ingridiä varten keksittäisiin, mutta tässä hädässä, jos se tulee… Ja minulla on ennakkotunne siitä, että se tulee… Ihmiset tavaroineen kaikki metsissä, tuskinpa muita koko kylässä kuin me, tämä viime viesti on ne nyt kaikki pelottanut pakoon, ei niitä nyt ketään voisi tavata.

— Ei isä, on tarpeetonta, että he tulevat mukaan. Tietysti me heitä syvästi kaipaamme, samoin kuin hekin meitä. Mutta eihän Jumala meitä sielläkään hylkää, ja minä voin tehdä työtä.

— Siihen minäkin luotan, ettei Hän hylkää meitä siellä enempää kuin heitä täällä, ja työtä voin itsekin tehdä. Kaipaus tietysti tulee olemaan syvä molemmin puolin. Olen vakuuttunut siitä, että ero meistä äitiin koskee moninkertaisesti raskaammin kuin Siperiaan vaeltaminen meidän kanssamme, ja samoin lapsiraukkaakin.

— Siitä olen minäkin varma.

— Kuule Gabriel, on paras olla valmis vaaran tullessa. Ota sentähden vaatteemme alas ullakolta jo tänä iltana, huomenna se voi olla myöhäistä, kenties on niillä silloin jo uudet omistajat. Minä katson todistuksiamme ynnä muuta mukaan tarvittavaa.

— Kyllä sen teen, isä… sitten. Nyt menen ulos kävelemään vähän.

Hän nousi, otti lakkinsa ja lähti ulos.

2.

Pastori Orelius, joka oli kappalaisena Rantasalmella isonvihan aikana, oli ylioppilasajallaan Viipurissa tutustunut haavalääkäri Wolffin tyttäreen.

Susanna Wolf oli kaunis tyttö, jonka kihara tukka kultalaineina aaltoili hänen kaulallaan ja hartioillaan. Ja vaikka hän kantoi aikansa jäykkää pukua, ilmaisi se sen alta kuitenkin hänen hoikan-sorean vartalonsa joustavuus ja liikkeiden pehmeys. Säännölliset kasvot, joille nuoruus ja terveys loivat rusottavan värin, täydensivät hänen miellyttävän olemuksensa sopusuhtaisuutta.

Hän oli Inkerissä syntynyt. Äitinsä, joka oli Inkerin suomalaisia, oli hän jo varhain kadottanut. Isä, saksalainen, kuten nimikin osoittaa, oli saanut yksin pitää huolta tytön kasvatuksesta. Isän kuoltua oli Susanna sitten muuttanut Viipuriin erään tädin luo, joka piti koulua siellä.

Orelius asui Viipurissa enonsa luona, kauppiasperheessä, ja siellä hän usein tapasi Susannan, jonka tädin koulussa enon tyttäret kävivät. Tytön miellyttävä ja vaatimaton käytös teki syvän vaikutuksen nuoreen ylioppilaaseen, joka löysi tunteellensa vastakaiun nuoren neidon sydämessä. Susanna oli silloin kahdeksantoistavuotias.

Oreliuksen lähdettyä Viipurista ei Susanna ollut hänestä sittemmin mitään kuullut, mutta hän säilytti muistissaan hänen avoimen katseensa, ystävällisen äänensä ja suoran, vakavan käytöksensä, mikä kaikki herätti luottamusta. Kun siis Orelius pari vuotta jälkeenpäin tuli ja sai tavata Susannan tämän tädin luona, oli tytön ilo niin vilpitön, samoin kuin Oreliuksenkin, että he jo sanoittakin tiesivät olevansa toisilleen rakkaat. Ja avioliittonsa he solmivat samana kesänä.

Nämä muistot liikkuivat nyt pastori Oreliuksen mielessä, hänen istuessaan vähäisessä salissa katsellen avoimesta matalasta akkunasta, miten ilta-aurinko kultasi lahden laineita. Kukkien tuoksu tuntui niin ihmeen suloiselta, pikkulintujen viserrys puissa kuului niin viehättävältä, rastas lauloi viime laulujaan, käki kukahteli viime kertojaan ja yksinäinen ruisrääkkä äänteli vielä vainion perällä.

Pastori huokasi. Suloinen luonto herätti hänessä kaikua, viritti sielun sisimmät kielet soimaan syvän kaipauksen säveliä. Hän ajatteli takana olevaa onnellista elämäänsä, kaikkea sitä hyvää mitä hänellä oli ollut ja vieläkin oli, mutta joka niin pian kuin salama uhkaavasta pilvestä iskisi alas hänen huoneeseensa, kuten niin monen muunkin nykyaikana, jo huomenna voisi olla häneltä iäksi kadonneena. Viime vuosien tapahtumat, joista huhut kulkivat kulovalkeana seurakunnasta seurakuntaan, olivat omiaan järkyttämään urhoollisintakin mieltä. Olihan nyt kulumassa tuo Suomen papeille kärsimyksistä niin muistorikas vuosi 1714.

Täytyy näin ollen myöntää, että tarvittiin tavallista enemmän lujamielisyyttä, jos mieli pysyä tällaisten huhujen ja tietojen liikkuessa paikallaan. Eikä kumminkaan — se on luettava Suomen papiston ikuiseksi kunniaksi — tämä hänen tekonsa ollut mitään harvinaista, vaan lukuisat muutkin papit seisoivat Oreliuksen tavoin seurakuntansa pylväänä, ottaen vastaan vihollisen kovimmat iskut. Sitä todistaa niiden pappien luku, jotka isonvihan aikana vietiin Venäjälle vankeuteen, monet aina Siperiaan saakka, ja joista useat kuolivat puutteeseen, rääkkäykseen ja kaikenlaiseen kärsimykseen.

Mutta aikomuksemme ei ole vanhoja arpia repiä verille, vaan ainoastaan tositapauksia kertoellessa niiden valaisemiseksi ohimennen mainita ajan oloista, voidaksemme luoda eheän kuvan myötätuntoisen lukijan nähtäväksi.

* * * * *

Rouva pistäytyi sisään kelloa katsomaan.

— Mitä sinä nyt puuhaat? Istu tänne luokseni, sanoi pastori.

— Minä valmistan illallista, tiedäthän.

Rouvan silmät olivat turpeat ja itkeneen näköiset.

— Älä nyt siitä välitä. En minä syö paljon mitään, voileipä ja kippo maitoa, tyydymmehän me kaikin siihen.

— Minä sanon vain Vapulle, ettei hänen tarvitse tulta sytyttää.

— Missä lapsikin on? sanoi hän Ingridiä tarkoittaen.

— Hän levittelee ullakolla kuivumaan kukkia ja ruohoja, joita aamupäivällä kokoilimme.

— Hm, jättäköön sen… huomiseksi.

Rouva meni.

Hetkistä myöhemmin kuului keveitä askelia. Sisään astui pirtin puolelta puolikasvuinen hoikka tyttö, kaksitoistavuotias. Tytöllä oli samanlainen sini- ja valkoraitainen pellavapalttinainen puku kuin rouvallakin. Vaikka se oli vanha, se oli puhdas ja hyvin silitetty ja uuteen poimutukseensa salasi puolilyhyt hame helmassa olevat parsimot.

Hän kantoi jotain esiliinan alla.

Pastorin kasvojen sävy ilmaisi lapsen lähestyessä syvää huolta, vaikkakin suu hymyili.

— Arvaapas mitä minulla on täällä kädessäni sinulle, isä?

— Kukkiako? Tunnen tuoksua.

— Ei, et arvannut.

— Mansikoitako jo?

— Niin juuri. Pian arvasit. Tuoksusta tunsit.

Hän vei isälleen pienen ropposen, joka oli täynnä kypsiä mansikoita.

— Syö nyt, kulta, tyttösi poimimia marjoja. Hän katsoi hellästi isäänsä silmiin.

— Kiitos, lapsi! sanoi tämä ottaessaan marjat vastaan.

Hän katsoi ylös taivasta kohden ja huokasi syvään pistäessään marjoja suuhunsa.

Tyttären rinnastakin nousi tällöin kevyt huokaus kuin vastakaikuna isän tunteille.

— Oi kuinka taivas on korkea ja sininen! Kunpa olisi siellä ylhäällä Jumalaa lähempänä, näkemässä hänen ihmeitään!

— Niin, lapsi, ja saisi siellä yhtyä armaittensa kanssa Jumalan istuimen edessä, vastasi isä syvästi liikutettuna, — ja niinhän saammekin kerran.

— Kuinka korkea se Jumalan istuin on! Ajatus ei riitä… Ja kuitenkin sielun siivet sinne kantavat.

Tytön silmät, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, olivat väriltään ja katseen syvyydeltä aivankuin pienoiskuvat sen sinisestä korkeudesta. Syvä tunne kuvastui hänen lapsekkaissa kasvoissaan, jotka olivat kalpeat ja hienopiirteiset.

Nyt hän katsoi isänsä silmiin ja äkkäsi kyyneleen niissä.

— Oi isä! huudahti hän ja heittäytyi isänsä kaulaan ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

— Niin, Ingrid-lapseni, se käy yli ajatustemme. Mutta älä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana, paina se mieleesi, rakas lapseni! Hän laski kätensä tytön päälaelle ja sanoi liikutettuna:

— Herra siunatkoon sinua, rakas tyttäreni, taivaallinen isä suojelkoon ja varjelkoon sinua.

Hän sulki lapsen syliinsä.

* * * * *

Rouva tuli nyt sisään. Hän oli ollut vintillä, sänkyvaatteita huomisen varalle kokoamassa ja kantanut sinne kukkien lisäksi heiniä pihalta.

Pastori katsoi häneen niin syvästi kuin hän olisi tuolla silmäyksellä tahtonut ikuisesti painaa tuon rakkaan kuvan sydämensä sisimpään, vielä syvempään talteen kuin mitä se jo ennestään oli.

Rouva oli nykyään kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja hänen sorea, jotenkin täyteläinen vartalonsa ei estänyt liikkeiden entistä keveyttä ja pehmeyttä. Nyt oli syvä murhe, jota hän turhaan koetti salata, tai oikeastaan tuska ja sydämen ahdistus, sillä murhe oli vasta pelkona eikä vielä varsinaisena vaikuttimena, painanut leimansa hänen tunteikkaille kasvoilleen. Niiden tavattoman kalpeuden, jota ei liikkuminenkaan ollut parantanut, tekivät auringon viime säteet vielä huomattavammaksi.

Rouva istui miehensä viereen, nojaten päänsä hänen olkaansa ja laskien käsivartensa hänen kaulalleen. Pastori kiersi toisen käsivartensa hänen vyötäisilleen, toisella hän sulki tytärtään sydämelleen.

Hetken he istuivat siten vaiti. Rouva itki hiljaa. Eikä käsittänyt Ingridkään miksi hänenkin mielensä oli niin sumea.

Nyt tuli Gabriel kotiin kävelyltään.

Rouva viittasi poikaansa tulemaan lähemmäksi.

Gabriel otti jakkaran ja istuutui heidän eteensä, pää nojaten äidin rintaan, toinen käsivarsi hänen kaulallaan, toinen sisaren vyötäisillä. Sisaren käsivarren veti hän kaulalleen, äidin toinen käsivarsi oli pojan ympärillä.

He puhuivat menneistä ajoista, puhuivat vanhemmistaan, jotka lepäsivät maan povessa, ja lapsistaan, jotka myöskin siellä nukkuivat heitä odottamassa. Ja sitten muistelivat he sitä miten he ensi kerran olivat toisensa nähneet. Näissä muistoissa heidän ensi tuttavuudestaan ja ensi onnestaan viipyi nyt tänä iltana heidän mielensä. He kertoivat niitä lapsilleen ja elivät niin uudestaan ensilemmen aikansa. Se aika oli ollut selkeä ja tyyni kuin kirkas lähde, siihen he voivat antaa lapsensakin katsoa kuin puhtaaseen lähteeseen. Kun yksinkertainen illallinen oli syöty, piti pastori tavallisen iltarukouksen, jossa Vappukin aina oli läsnä. Nyt oli rukous sangen harras ja tuskin jaksoivat he laulaa virttä lopuksi.

* * * * *

Aamulla jo auringon noustessa oli pappilan perhe kokoontuneena saliin. Pastori luki aamurukouksen. Sen jälkeen he lauloivat Lutherin juhlallisen virren: "Jumala ompi linnamme", saksan kielellä, hänen omilla sanoillaan.

Pastori käyskeli hetken edestakaisin.

Pöydällä, jonka ääressä rouva istui, oli iso kirja, Lutherin kirkkopostilla, saksankielinen. Rouva luki nyt siitä kappaleita sieltä ja täältä, jotka soveltuivat heidän nykyiseen asemaansa ja vahvistivat heitä vaaran lähetessä. Kirjan hän oli saanut isältään lahjaksi ja se oli jo senkin vuoksi hänelle kallisarvoinen.

Hän oli taivaalliselta isältä anonut sielunvoimaa, mielentyyneyttä ja sydämen uskallusta, miehelleen, lapsilleen ja itselleen, ja ilokseen hän näki miehensä rauhalliset kasvot sisäisen valon kirkastamina, kun hän nyt siinä seisoi akkunan luona ja katseli taivasta kohden ikäänkuin tahtoen sanoa: — Niin, Isä, se oli Sinun hyvä tahtosi.

Ja Gabriel, tuo sorea nuorukainen, hän oli ihan tyyni ja tyytyväisen näköinen, vaikka sangen vakava. Hän oli tyytyväinen saadessaan uhrata osan nuoruudestaan isänsä hyväksi. Hänen kasvoissaan ilmeni päättäväisyys ja mielenlujuus. Hän oli äkkiä miehistynyt, varttunut jäntevämmäksi, aivan kuin hän olisi ollut entistään pitempi ja ryhdikkäämpi, täysi mies jo.

Äiti katseli häntä hyvillään.

Ingridkin, jolle vanhemmat nyt aamulla olivat ilmoittaneet pelkonsa, jottei lapsiraukka, jos heidän pahat enteensä toteutuisivat, silloin pahoin pelästyisi, oli levollinen samoinkuin vanhemmat ja velikin. Hänenkin katseensa tunkeutui tuonne pilvien yläpuolelle, sielun siivet kohosivat sinne, minne hän illalla sanoikin niiden lennon kantavan… Ainoastaan kalpeus kaikkien kasvoilla ilmaisi mielen jännitystä.

* * * * *

Aika kului vitkaan, kello on seitsemän. Nyt kattaa Vappu suuruspöydän ja hänen tätä tehdessään tahdomme esittää hänetkin. Hän on valkotukkainen, punaposkinen, lyhyt ja jykevä tyllerö. Hän on Hämeestä kotoisin, noin kaksikymmenvuotias herttainen tyttö.

Perhe kävi pöytään.

Ingrid luki tavanmukaisen rukouksen. Mutta ei kellekään heistä tahtonut ruoka oikein maistua, vaikka he toistensa vuoksi melkein pakottautuivat edes vähän syömään. Pian lopetettiinkin ateria ja Ingrid luki taaskin kiitoksen.

Vappu korjasi Ingridin kanssa pöydän.

Päivä alkoi olla jo puolessa. Rouva istui ja luki itsekseen. Pastori seisoi tielle päin antavan ikkunan luona.

— Susanna, sanoi hän hämmentyneellä äänellä, — tulehan tänne! Tämä vavahti vähän, nousi nopeasti ja meni akkunan luo.

— Näetkös?

Rouva näki… Ja sanaakaan lausumatta hän tarttui lujasti miehensä käteen.

Kaukana tiellä näkyi tummanvihertävä ryhmä tomupilven verhoamana nopeasti lähenevän ja kasvavan, ja ryhmän yläreunasta kilkahteli ja välkähteli kuin loistavia säteitä olisi käynyt siitä ylös.

— Ne tulevat! sanoi rouva hiljaa.

— Niin, ne tulevat… Tiettyhän se, kirkonkylään… Mene nyt heti ja vie tytöt ullakolle ja kätke heidät Jumalan nimessä niin kuin olemme sopineet. Herra heitä varjelkoon!

Hän puristi lujasti vaimonsa kättä. Tämä ei saanut vastatuksi.

Gabriel juoksi äkkiä Ingridin luo, joka tuli sisään pirtistä, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja Ingrid kiersi käsivartensa veljensä kaulaan.

— Ingrid, lapseni.

Ja pastorikin astui kiireesti tyttärensä luo.

Ingrid, joka nyt hetkessä käsitti aseman, heittäytyi isänsä syliin.

Isä suuteli häntä, hymyili lempeästi ja irroitti hänen kätensä kaulaltaan.

— Mene nyt kiireesti ullakolle äidin kanssa, äiti kätkee sinut ja Vapun sinne.

— Voi isä, salli minun olla luonasi, minä tahdon kuolla yhdessä sinun, äidin ja veljen kanssa, nyyhkytti tyttö.

— Ei lapsi! Nyt ei ole aikaa hukata. Ole tyyni, ei meitä nyt ketään tapeta… Älä itke, Jumalan tähden, olethan sinä rohkea tyttö niinkuin äitikin on ollut. Mene joutuin nyt, että äiti ehtii takaisin.

— Ingrid, Ingrid! huusi äiti ullakonastimilta. Isä työnsi tyttärensä ulos ovesta ja sulki sen. Nyt juoksi Ingrid kiireesti ylös. Kun hän kerran oli päässyt erilleen isästään, ei hänellä enää ollut mitään omaa tahtoa eikä muuta ajatusta kuin päästä kätkeytymään.

Ullakon päässä oli huone, jossa säilytettiin vaatteita. Sänkyvaatteita, jotka olivat riippuneet nyt kesällä orsilla, oli rouva illalla koonnut läjään peränurkkaan, pitovaatteita riippui oven puolessa seinillä ja pesuvaatteita oli pärevasuissa sivuilla. Lattialle oli puhtaille raadeille levitetty kukkia ja ruohoja sekä kuminoita, joita he olivat edellisenä päivänä koonneet ja oven luona oli pärekopassa heiniä, jotka kaikki ovestatulijaa vastaan leyhäyttivät kesäistä tuoksua. Vähäinen akkuna perällä antoi niukasti valoa, joten huone näytti puolihämärältä ulkoa auringonvalosta tultaessa.

— Vedä ylös patjoja seinältä, sanoi rouva Vapulle.

Vappu tarttui kiinni lujilla kourillaan ja pian oli siellä suuri aukko, päin lattiaa.

— Menkää nyt joutuin tuonne suullenne makaamaan, käski rouva. Ingrid, joka seisoi valmiina odottamassa, syöksähti edellä ja joutui keskikohdalla patjojen alle, rouvan kallistaessa vaatteet heidän ylleen. Ingridin päälle tuli siten enemmän painoa, kun Vappu oli pujahtanut syrjän alle, seinän puolelle. Rouva huomasi tämän nyt vasta, mutta asiaa ei käynyt enää muuttaminen, sillä kavioiden töminä kuului jo läheltä, kun vihollinen hyvää ravia ajaen läheni pappilaa. Kuului myöskin muutama laukaus, ilmoittaen joidenkin heistä käyvän sotaa kotimäelle piilopaikoistaan palanneita lampaita vastaan.

— Varokaa, lapsiraukat, ettette tukehdu, varoitti rouva, — minä tulen pian takaisin teitä auttamaan. Ja olkaa Jumalan tähden hiljaa.

Hän asetti nopeasti ja taitavasti vaatteet heidän päälleen, peitti tarkasti heinillä ja kokosi kiireesti kaikki ruohot, kukat ja kuminat ja levitti ne viimeksi läjän päälle. Se oli nyt ison tuoksuvan heinäkasan näköinen. Raidit hän sieppasi käsivarrelleen, pudisti puhtaiksi ullakon sivulla ja heitti orrelle, jottei jäisi merkkiä mistään. Oven huoneeseen hän jätti puoliavoimeksi.

Nyt hän huokasi syvään ja painoi kättään sydämelleen. Alhaalta kuului jyskyviä askelia ja aseiden helinää. Rouva kiiruhti tikkaita alas.

3.

Kappalaistalon asuinrivissä ei ollut muita huoneita kuin sali, pastorinkamari ja pirtti, jolla oli päädyssä eri sisäänkäytävä. Tästä eteisestä kävivät astuimet ullakkoon ja tämän tien sulki lasku-ovi. Vähäinen maitohuone oli eteisen toisessa sivussa. Pirtistä oli, kuten sanottu, ovi saliin ja tätä vastapäätä oli toinen ovi, joka johti toiseen eteiseen, mistä päästiin pastorin huoneena olevaan porstuakamariin.

Rouva ennätti juuri juosta ovesta sisään kun joukko vieraita sotamiehiä ryntäsi hänen jälkeensä pirttiin. Etummainen heistä kouraisi lujasti häntä käsivarteen, kun hän aikoi salin ovesta astua sisään sekä mongersi hänelle jotakin, mistä rouva ymmärsi ainoastaan sanan "kapitan". Hän asettui oven eteen seisomaan, toisten sisälle tulleiden raa'asti nauraessa.

He kävivät heti oikein kilvalla talon kupariastioita ja muita kuljetettavaksi soveltuvia esineitä anastamaan sekä ruokavaroja korjaamaan. He kantoivat kaikki varat maitohuoneesta ulos ja mitä eivät jaksaneet syödä, sen he viskoivat ympäri. Mutta näistä asioista ei rouva nyt vähääkään välittänyt, vaikka hän kyllä muulloin oli tarkka ja järjestystä rakastava emäntä huoneessaan. Hänellä oli nyt vakavampaa ajateltavaa.

— Herra kapteeni! huusi hän saksankielellä, jota hän otaksui venäläisen upseerin osaavan puhua, — sallikaa minun päästä sisään.

Nyt kuului puhetta salista. Hän kuuli oudon, käskevän äänen jotain puhuvan, kuuli sitten miehensäkin tyynen ja vakavan äänen, vaikka rähinä hänen ympärillään esti sanoja selvästi erottamasta. Samassa läheni joku kiirein askelin ja aukaisi oven.

Ovessa seisoi nuorenläntä upseeri, uteliaasti silmäillen häntä kiireestä kantapäähän, jonka jälkeen tämä ärjäisi jotakin sotamiehelle, joka heti siirtyi sivulle.

Rouva teki syvän mutta arvokkaan kumarruksen, uudistaen pyyntönsä upseerille, joka jotenkin kohteliaasti vastaten antoi tietä hänelle, sulkien sitten oven.

Upseeri, jäykännäköinen mies, käski rouvan nopeasti varustaa pastorille ja pojalleen, joka pyysi saada isäänsä seurata, mitä he välttämättä mukaansa tarvitsisivat, sen verran vain, että he saattaisivat sen kuljettaa saman hevosen selässä, jolla heidän tuli ratsastaa, sekä yhtä hyvin voisivat kantaa, kun kävellä oli pakko.

— Muuta en tarvitse, sanoi pastori, — kuin raamattuni. Se on pientä kokoa, ja nyt se on hyvä, vaikka siitä ennen olen monesti ollut pahoillani.

— Mutta vaatteita…? kysyi rouva.

— Onhan heillä vaatteet yllään, vastasi upseeri, — kesällä ei tarvitse paljoa, joku paita matkan varaksi, siinä on kyllä. Kun sataa, saa miehenne vanhan päällysviitan minulta, niin hän näyttää sotilaalta, lopetti hän lyhyesti naurahtaen.

Rouvan ottaessa esiin kaapista mainituita tavaroita juoksivat kyynelhelmet pitkin hänen kalpeita poskiaan. Hän kääntyi upseerin puoleen, joka käyskeli lattialla ja sanoi hänelle, värähdys äänessään:

— Herra upseeri, teillä on kenties äiti, tai on hän jo muuttanut autuaisten kotiin, on ehkä armas, joka tulee vaimoksenne, jos eihän jo sitä olekin, heidän nimessään pyydän, hän astui puhuessaan askeleen eteenpäin ja lankesi polvilleen, — armahtakaa miestäni ja sallikaa hänen jäädä kotiin, sillä Herra taivaassa tietää kuinka syytön hän on kaikkeen kiihotukseen. Päinvastoin hän oli lakkaamatta varoittanut ja neuvonut talonpoikia…

Hänen äänensä oli tukehtumaisillaan liikutuksesta.

— Lopettakaa rouva, sanoi upseeri vakavasti, — ja nouskaa ylös, se on turhaa, sillä minä tottelen käskyä. Minulla on everstiltäni selvä käsky vangita pappi täällä. Jos miehenne on syytön, sen parempi hänelle.

Syvästi huoaten nousi rouva ylös.

Värisevin käsin hän sitoi pyyheliinaan käärön kummallekin matkaan lähtevistä. Kaapissa ei ollut paljoakaan matkaanottamista, sillä vaatteet oli silittämättä vintillä. Sitten hän istuutui.

Pastori pyysi nyt vuorostaan, että he saisivat ottaa turkkinsa mukaan, jonka upseeri myönsikin. Hän lupasi toimittaa ne kuormastoon.

Siihen aikaan oli yleisenä luulona, että kaikki sotavangit viedään Siperiaan, vaikka useat saivatkin jäädä jo Inkeriin. Senpä vuoksi luonnollisesti jokainen vankeuteen menevä kammoksui Siperian talvea. Tällä ei tietysti ole aikomus sanoa, että päällysvaatteet Inkerissä olisivat tarpeettomia, vaan ainoastaan että juuri Siperia synnytti pelkoa, ja jos ei olisi oletettu sitä matkan pääksi, niin luultavasti nyt kesällä ei tässä hädässä olisi turkkeja muistettukaan.

* * * * *

Ullakolta kuului nyt jyskyviä askeleita.

Rouva säikähti ja hänen sydämensä alkoi kovemmin pamppailla. Hän oli vähällä huudahtaa ja hypähtää ylös.

— Niin, sanoi upseeri, joka huomasi hänen hämmästyksensä, sotamieheni vain katsovat mitä talossa on, ei se muuta mitään ole.

Pastori ja rouva eivät puhuneet mitään, vaan heidän sielunsa puhuivat Jumalalle.

Vähän ajan kuluttua kuului iloista hälinää. Nyt tulivat sotamiehet saaliineen meluten alas ullakolta.

Rouva katsahti taivasta kohti. Tulivatko ne nyt kaikki? kysyi hänen sydämensä tuskainen ajatus. Sama kysymys kuvastui pastorinkin häneen kääntyneissä kasvoissa. Heidän silmänsä yhtyivät. Yhä vaikeammaksi kävi vaimon ahdistus, hän näki miehensä kalpeat kasvot, luki niiden sävystä hänen sydämensä pohjalle salatun tuskan. Yhä synkemmäksi käy miehen katse… Hän pyyhkii tuskanhikeä otsaltaan. Voi, pitäisikö hänen, tuo epätieto sydämellään, jättää tämä kallis kotinsa?

Ja Gabriel, tuo vielä äsken niin reipas nuorukainen, hänenkin otsallaan on synkät rypyt. Hän istuu pää kumarassa, kasvot jäykistyneinä mielen jännityksestä.

Rouva ei voi sitä kestää, hän nousee ylös. Samalla hän muistaa jotain. Hän käy päättävän näköiseksi ja lähenee upseeria, joka piipustaan savuja vedellen silmillään seuraa savurenkaiden kulkua ulos avoimesta akkunasta, jonka ääressä hän istuu.

— Miehelläni olisi pari villapaitaa, sanoi rouva nöyrästi, — saisinko panna ne hänelle mukaan.

— No, pankaahan nyt nekin, vastasi upseeri huolettomasti.

— Mutta ne ovat tuolla vintillä, rohkenenko väkenne vuoksi siellä käydä?

— Kyllä rohkenette. Äskeinen käskyni vaikuttaa vieläkin. Mutta ovatko ne enää tallella, on toinen asia.

— Kiitän nöyrimmästi!

Pastori sanoi myöskin haluavansa käydä työhuoneessaan jättämässä sille hyvästit ja noutamassa raamattunsa.

Upseeri suostui siihenkin ja sanoi Gabrielin voivan seurata, jos hän haluaa.

He menivät siis yhdessä.

Rouva oli heti luvan saatuaan kiiruhtanut ullakolle. Siellä hän katseli ensiksi tarkasti ympärilleen, mutta missään ei näkynyt ketään. Nyt hän meni vaatehuoneeseen ja kiiruhti heinäläjän luo. Se oli ihan semmoisena kuin hän sen oli asettanutkin.

— Jumalalle kiitos! huokasi hän. Vaatteet seiniltä olivat kaikki poissa.

— Mitä he minun ja Ingridin puvuillakin tekevät? ajatteli hän hymyillen.

— Tytöt, sanoi hän hiljaa, kumartuen alas, — älkää pelätkö, minä se olen.

— Joko ne menivät? kysyi kuiskien Vappu.

— Ei vielä.

— Äiti…

— Vaiti, lapsi kulta… minun täytyy mennä. Voitko maata siellä vielä?

— Voin… vähän aikaa… mutta…

— Ss! Ja hän meni kiireesti ulos.

Alhaalta eteisestä kuului samassa askelten töminää, joka pelotti hänet pois.

Paidat olivat todellakin tallella. Ne olivat savutorven varjossa ja niitä suojeli vielä sitäpaitsi edessä oleva vartaallinen kylpyvihtoja. Sieltä hän löysi kaksi paria harmaita sukkiakin kummallekin matkaan lähtevälle.

Hän kiiruhti nyt alas ja samalla palasivat pastori ja Gabrielkin saliin.

Rouvan tyyni katse sanoi pastorille heti, että tytöt olivat säilyneet piilossaan. Hänenkin mielensä rauhoittui ja tyynesti, melkein iloisesti haasteli hän vaimonsa kanssa.

— Ei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian vertaiset, joka meille ilmoitetaan, sanoi hän.

Upseeri katsoi nyt kelloaan.

— Kymmenen minuutin kuluttua olkaa valmiit.

Hän meni ulos käskyjä antamaan.

Oli siis tullut eron hetki. Aviopuolisot syleilivät kiihkeästi toisiaan.

— Oi miksi, miksi en saa sinua seurata?

— Olet äiti, kuiskasi mies. — Siunaukseni, terveiseni lapselle. Rouva värisi ja oli kalpea kuin palttina, nyyhkytti vähän, mutta ei kyyneltynyt.

— Ethän tainnu, rakkainpani? Rohkaise mielesi, muista tyttöraukkoja.

— Niin, niin, en minä tainnu… en…

Ja niin hänen huulensa värisivät, polvensa notkuivat, mutta vaikka hänen joka jäsenensä vapisi, jännitti hän kaiken aikaa voimansa ja kesti onnellisesti.

— Hyvästi armaani! sanoi hän, eikä hän itkenytkään, vaan hymyili. Hymyili värähtävin huulin ja katsoi noihin uskollisiin silmiin viimeisen kerran, katsoi pienen iankaikkisuuden. Hän tahtoi puhua vielä, mutta kurkkua kouristi niin kummasti.

Pastori ei saanut enää sanaakaan sanotuksi. Äänetönnä hän hyvästeli, riistäytyi sitten irti ja syöksyi horjuvin askelin ulos. Maailma musteni rouvan silmissä ja häntä melkein pyörrytti.

— Siunaa minua, äiti! pyysi poika hänen vieressään.

— Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, sanoi äiti voimakkaasti syleillen poikaansa. — Herra kuule minua, anna äidin siunauksen seurata tätä poikaa, jonka hän nyt antaa haltuusi, että hän kaikkien puutteiden ja kärsimysten kestäessä aina saisi tuntea sitä rauhaa ja onnea, minkä hyvä omatunto tuottaa!

— Amen! sanoi Gabriel syvästi liikutettuna, riistäytyi äidin syleilystä ja juoksi ulos.

— Sano Ingridille hyvästini, huusi hän mennessään, — ja terv…

Äiti hoiperteli akkunan luo lavitsalle.

Upseeri astui nyt kiirein askelin sisään, otti piippunsa salin toiselta akkunalta, astui sitten rouvan luo, otti häntä kädestä, puristi sitä ja sanoi:

— Hyvästi! Rouva vastasi ja vieras mennä tömisti ulos niin että kannukset helisivät.

Kohta sen jälkeen kuului ulkoa kavioiden töminää.

Rouva juoksi akkunaan ja ehti vaihtaa viimeisen silmäyksen miehensä ja poikansa kanssa.

Pastori viittasi kädellään taivasta kohti ja nosti hattuaan. Rouva nyökäytti päätään merkiksi, että oli käsittänyt.

Gabriel painoi kätensä sydämelleen ja heilautti lakkiaan.

Ja nyt se oli ohitse.

Rouva tunsi että tämä oli katkerin hetki hänen elämässään. Hän oli saanut rakastetun isänsä hautaan, oli jäänyt turvattomaksi maailmaan, mutta mitä se oli tähän verrattuna. Jos hän olisi seisonut miehensä ja poikansa avoimen haudan partaalla, olisi se ollut onni tämän rinnalla.

Mutta he menevät, etääntyvät eikä hän enää erota heitä, he sekaantuvat sotamiesryhmään, joka taas kietoutuu tomupilveen. Jo hajottaa tuuli tomunkin, ei näe silmä, ei kuule korva enää mitään…

Kädet kiinteästi ristittyinä ja pää niihin nojaten istuu hän ja itkee, itkee niin että koko ruumis värisee.

Silloin hän muistaa äkkiä Ingridin. Hän säpsähtää, ponnahtaa ylös kuin jousi ja tarttuu molemmin käsin ohimoihinsa.

— Herra Jumala! Lapsiraukkahan menehtyy sinne!

Ja notkuvin polvin hän kiiruhtaa ylös ja vetää pois heiniä ja vaatteita.

Tytöt ovat puolipyörryksissä, pelosta, kuumuudesta ja vaatteiden painosta. Varsinkin Ingrid on melkein tainnuksissa. Äidin täytyy häntä ensiksi auttaa jaloilleen, sillä hänen jäsenensä ovat vallan puutuneet ja hervottomat. Hänen koko ruumiinsa värisee, hän on hikinen ja kuitenkin kalpea. Vapun laita ei ole paljon paremmin. Lähes kolme tuntia ovat he saaneet maata siinä liikkumatta.

— Joko ne menivät? kysyy Vappu.

— Missä isä on? lisää Ingrid.

— Jo ne menivät, ja isältä terveiset, sekä samoin Gabrielilta.

— Käydään nyt heti alas, lisäsi hän sitten. — Sinun täytyy, Vappu, viivyttelemättä juosta tuomaan ruuna.

— Minne sitten nyt, rouvakulta?

— Hämeenlinnaan.

— Hämeenlinn…!

— Niin, mutta älä nyt paljoa kysele, sillä meillä on kiire, ymmärräthän, jotta pääsemme lähtemään ennenkuin viholliset taaskin tulevat.

— Tulevatko ne takaisin!

— Luultavasti. Jospa eivät samat tulekaan, kun tietävät jo tyyten ryöstäneensä, niin voi heitä kuitenkin tulla joku toinen joukko.

— Niin. Valjastanko ruunan metsässä, jossa kärryt ovat piilossa?

— Tietysti, lapsikulta. Ja juokse nyt, jos voit.

Vappu lähti harppailemaan metsää kohti.

— Käymme nyt alas, lapseni, minä tuen sinua.

Hän talutti tyttöä, joka hoiperteli hänen sivullaan.

Hänellä itsellään tuskin oli voimaa kävellä. Ero oli niin lamauttanut hänet.

Kun he tulivat alas, hämmästyi lapsi sitä tyhjyyttä, epäjärjestystä ja likaa, joka valitsi tässä äsken niin siistissä ja hymyilevässä kodissa.

Rouva etsi kipposen ja juoksi kaivolle, josta hän toi raikasta vettä ja tarjosi Ingridille. Ingrid joi vähän ja heittäytyi lavitsalle. Äiti istui hetken pöydän ääressä, päätään käteen nojaten.

Sitten hän nousi, meni lapsensa luo, istui hänen viereensä ja vaieten sulki hänet syliinsä.

— Mennään nyt katsomaan, ovatko viholliset jättäneet mitään, jota voisimme ottaa mukaan, sanoi hän sitten. — Täällä ei ole mitään, vaatteet kaikki olivat vintillä. Mutta en minä niitä sure. Isän kamarissa en ole vielä käynyt, mutta menkäämme sinnekin katsomaan. Tule, meidän täytyy nyt toimia, puheli hän Ingridiä viihdytellen.

Kirjat ja paperit oli viskelty pitkin lattiaa ja osaksi revitty ja tahrattu arvottomina.

— Olkoot kirjat siinä, kukapa niitä nyt tarvitsisi. Mennään pois! Mutta kyyneleet tulivat taas väkisinkin silmiin, kun hän lattialta liasta löysi papinkaulukset, jotka hän äsken oli miehellensä silittänyt.

— Ne ovat toki liian hyvä lattialla ryvettymään, vaikkei niitä ikinä enää tarvittaisikaan.

Hän noukki puhellessaan kaikki tarkasti lattialta ja istui väsyneenä tuolille.

— Menemme saliin, Ingrid, täällä on niin hirveän ikävää, sanoi hän.

Sali on sentään vielä entisellään, siellä ei näy juuri mitään merkkiä hävityksestä. Mitään mukaan otettavaa siellä ei kuitenkaan ole, sillä eihän huonekaluja voi pakomatkalle ottaa.

— Minä katson, sanoi rouva, — ovatko lusikat säilyneet.

Hän avasi kaapin oven, jossa avain vielä oli suulla sen jälkeen kun hän itse oli sieltä paitoja ottanut. Hän veti laatikon ulos ja katsahti sisään.

— Poissa, sanoi hän huoahtaen, — ne olivat isän perintöä. Ja hänen nuuskarasiansakin, jonka hän aikoinaan oli saanut lahjaksi, on myöskin poissa ja siitä onkin mieleni pahempi. No, tietysti, sillä olihan se hopeaa.

Mutta nyt hän huomasi rakkaan postillansa pöydällä ja meni nopeasti ottamaan sen.

— Jumalan kiitos! huudahti hän. — Jättivät kumminkin kirjani. Ingrid, ota nyt heti tämä kirja huostaasi. Sinä tiedät kuinka kallisarvoinen se on minulle, kun olen sen isältäni saanut, ja varsinkin nyt, kun se on ainoa, mitä minulla on häneltä, mutta tänään annan sen nyt sinulle.

— Mutta äiti, miksi et pidä sitä itse elämäsi loppuun asti, kun se on isäsi antama lahja, vieläpä ainoa muisto hänen jälkeensä!

— Että minä annan sen sinulle, tapahtuukin juuri lahjan arvon takia, sillä sinä olet vielä kalliimpi! Ota sentähden nyt rakkauteni osoitteeksi omaksesi tämä kirja.

— Kiitos, rakas äiti!

Tyttö otti saksalaisen Lutherin postillan syliinsä ja käänteli sen lehtiä hajamielisenä. He istuivat taaskin pöydän ääressä. Riippakoivujen oksat kirjailivat nytkin auringonvaloista lattiaa, mutta he eivät sitä huomanneet, eikä lintujen laulukaan heitä nyt viehättänyt.

Äiti kertoi hänelle nyt tarkasti kaikki tapahtumat siltä ajalta, jonka tytöt olivat olleet ullakolla.

Oli ikäänkuin olisi hän itsekin tuntenut vähän viihdytystä puhuessaan ja siten juuri kuin eläessään uudestaan kaikki.

Ingrid, joka istui äidin vieressä ja nojasi päätään hänen olkaansa, otti äidin lopetettua hänen kätensä ja hyväili sitä.

— Käymme nyt aittaan, sanoi viimein äiti, — ehkäpä Vappukin jo pian tulee. Ota kirja mukaasi. Täällä ei ole mitään muuta ottamista. Ei pyyheliinaa koko talossa, ei nenäliinaa muualla kuin taskussa. Sänkyvaatteetkin he kantoivat kaikki kuormavankkureilleen. Ullakolla niitä tosin vähän olisi, mutta niitä ei voi kuljettaa, niistä olisi pakomatkalla ainoastaan haittaa. Olkoot siellä heinien alla, ehkäpä säilyvät, jos koskaan tätä kotoa enää näemme. Kyläläisiltämme ne kyllä saavat rauhan. Ruokaa ainoastaan otamme mukaan, jos vielä jotain löydämme.

— Mutta mihinkä lehmät joutuvat?

— Lapsikulta, vihollinen ne pian korjaa. Aitan ovi oli auki; he menivät sisään. Rouva katseli ympärilleen hinkaloihin ja huokasi syvään.

— Ei kunnollista leivänpalaa talossa! sanoi hän melkein itku kurkussa. — Poissa palvatut lihatkin orrelta, niin tarkoin, ettei vahingossakaan ole mitään jäänyt.

Samassa hän huomasi ison ruukun nurkassa. Siinä oli ruisjauhoja, jotka hän säkkejä pestäessä oli siihen tyhjentänyt. Siinä kaikki mitä oli jätetty. Se oli kai huomaamatta jäänyt oven taakse.

— Ingrid, sanoi äiti, — minä olen tuon ruukun tuonut Inkeristä. Se on ainoa perintöni äitini jälkeen. Hän oli ollut aivan köyhä maalaistyttö. Eikä ole niinkään ihme, että he juuri sen jättivät. Minä näen siinä ikäänkuin merkin Herralta, että sen pitää säilymän.

Hän polvistui ruukun viereen ja laski kätensä sen päälle ristiin sekä rukoili, että Herra antaisi siunauksensa seurata tätä astiaa, joka sisältöineen oli ainoa maallinen tavara, joka hänellä oli tyttärelleen antaa.

Vahvistuneena nousi rouva sitten ylös.

Rouva ei tämän syvän murheen hetkenä muistanut ruunaa ja kärryjä, jotka hänelle kuitenkin vielä oli jäänyt. Olikohan se enne?

4.

Nyt kuului kärryjen kolinaa. Vappu siellä ajoi jo aika vauhtia pihaan.

— Rouva hoi! huusi hän kalpeana, — viholliset tulevat, ne ovat jo aivan lähellä, ne melkein juoksevat.

— Uusi joukko venäläisiä näkyi lähenevän kiireesti tiellä.

— Ingrid lapseni juokse, kärryille, sanoi hätäisesti rouva, syleili kiireesti tytärtään ja työnsi hänet ulos ovesta.

— Joutuin, joutuin! huusi hän.

Itse hän nosti raskaan ruukun kärryjen takapuolelle. Ingrid istui Vapun rinnalla etupuolella.

— Onko sinulla kirja, Ingrid?

— On, äiti!

— Onko ruoska, Vappu?

— On, on!

— Herran haltuun siis! Lyö hevosta, Vappu, ja anna mennä niin paljon kuin pääsee!

— Äiti, äiti, tule sinäkin… älä jää… Ingrid ojensi käsiään ja alkoi itkeä.

— Älä minusta… minä painan paljon, ruuna ei jaksa kolmea kuljettaa… ei minun hätää…! Lyö, lyö! huusi hän Vapulle — älä pidätä, jos mitä hyvänsä näet tapahtuvan! Katso Ingridiä että hän pysyy rattailla. Jumalan haltuun!

Hän nyökkäsi päätään ja hymyili itkunsekaista hymyä.

Vappu löi hevostaan minkä jaksoi, ja ruuna, joka jo astuskeli eteenpäin, oli heti täydessä laukassa.

Mutta sotilaat olivat myöskin samalla aitan edessä. Rouva hypähti heti aitan portaille ja sieppasi avaimen lukosta käteensä.

Ingrid istuu kuin kivettynyt taakseen kääntyneenä ja katsoo kauhistuen miten äidin kävisi. Vähäisen toivon kipinän viritti hänen sydämeensä äidin varma sana: — ei minun hätää. Mutta kauan ei hänen tarvinnut olla epätietoinen.

Sotamiehiä oli noin kymmenkunta. Muuan heistä, joka näkyi olevan joukon johtaja, huusi ja viittoi poistuville tytöille, tömisteli jalkojaan ja pudisti tikariaan. Kuusi tai seitsemän miestä lähti heti juoksemaan pakenijain perään.

Mutta Ingrid ei huomaa heitä, hän katsoo vain äitiä. Hän näkee kuinka johtaja lähestyy äitiä pudistaa tikaria hänen edessään, osoittaen pakolaisia kohti. Mutta äiti seisoo tyynenä. Mitä, rohkeneeko hän laskea käsivartensa äidin vyötäisille? Ei, äiti nostaa äkkiä ylös kätensä, jossa hänellä on tuo iso avain. Mies tekee peräytyvän liikkeen, mutta iskee samassa tikarinsa äidin rintaan ja vetää sen verisenä ulos.

Äiti kaatuu portaalle. Ingrid näkee hänen kullanruskeat kiharansa maassa…

— Oi Jeesus auta!… Vappu… pidätä… äiti kuolee… änkytti kalmankalpeana Ingrid, hypähtäen ja tarttuen kiinni ohjaksiin, sekä valmistautuen hyppäämään alas rattailta.

— Jumalan tähden, Ingrid, heitä irti ohjista! Ja istu rauhassa. Vappu tarttui lujasti Ingridin käsivarteen ja painoi hänet istumaan.

Hän katsoi taakseen ja näki rouvan makaavan siellä verissään ja liikkumattomana, mutta hän näki myöskin parin venäläisen olevan saavuttamaisillaan heidät. Hän koetti sentähden ajaa minkä saattoi, niinkuin rouva oli käskenytkin, vaikka mitä hyvänsä tapahtuisi. — Kai hän sen arvasi edeltä… rouvakulta, ajattelee Vappu.

Mutta ruunan kulku ei sen paremmin edisty, vaikka Vappu huutaa, nykii ja lyö. Se juoksee vain tasaista kulkuaan eteenpäin, torjuen hännällään lyöntejä. Laukasta se on jo kyliänsä saanut.

— Venäläiset perässä huutavat ja nauravat. Vihdoin eräs etäämpänä olevista pysähtyi, tähtäsi ja laukaisi, mutta luoti vingahti ylitse. Toinen seurasi esimerkkiä, mutta ampui vuorostaan sivuitse.

Vappu laskeutui nyt kärryjen pohjalle pitkäkseen ja veti Ingridin kanssaan.

Kolmas luoti kävi kärryjen takalautaan. Sille se ei tehnyt mitään vahinkoa, ruukku vain täräyksestä vähän vioittui kuten jälkeenpäin huomattiin. Nyt ei ruunakaan enää tarvinnut lyömistä, se laukkasi lentämällä eteenpäin, saatuaan vihdoinkin päähänsä, että tässä oli todella kiire tarpeen. Kolme, neljä laukausta ampuivat takaa-ajajat vielä heidän ylitseen ja sivuitseen, mutta jäivät kiukkkuisesti ärjyen jälkeen.

Vaikka Ingridin mieli oli niin surun ja kauhun vallassa, hän huomasi, miten läheltä jokainen luoti kulki.

Nyt, kun ei enää kuulunut laukauksia, kohotti hän päätään. Venäläiset ovat jo jääneet kauaksi ja palaavat takaisin. Mutta äitiään ei Ingrid enää näe, tie on tehnyt käänteen ja varjostaa häneltä verissään makaavan äidin. Kodin katto vain näkyy enää, sekin jo peittyy metsän suojaan.

— Vappu, sanoo hän vähän ajan päästä, — Vappu, mikä tuo sakea savu on, se rupesi nyt juuri näkymään?

— No vai, ne ovat pistäneet tuleen kotisi, se on varma. Kiitä nyt Jumalaa, että olet päässyt pois sieltä.

— Katso, liekki, huudahti Ingrid. Vappu kääntyi taaskin katsomaan.

Korkealle nousee lieska, se loistaa ja hehkuu syösten ilmaan tuhansittain kipinöitä. Nyt nousee toisestakin paikasta tulikokko harjalle, lietsoo siivillään ja ojentautuu edellistä kohden, molemmat lähenevät toisiaan kuin taisteluun ryntäisivät ja yhdistyvät yhdeksi suureksi tulipatsaaksi. Kuiva honkainen huone antaa hyvää ravintoa nälkäisille liekeille. Kohina, ryske ja rätinä kuuluu sieltä ja sakea savu nousee pilviä kohden. Ja Ingrid katselee hyytynein kasvoin kuinka hänen lapsuudenkotinsa palaa.

Mutta ruuna kiidättää heitä yhä kauemmas kamalalta näkymöltä.

Tuli sammuu viimein itsestään, syötyään kaiken sille kelpaavan. Tytöt eivät näe enää savuakaan, he ovat jo siksi kaukana. Ilta on lauhkea ja tyyni, aivankuin ilmattaret hiljaa tuudittaisivat luontoa nukkumaan. Muuan yksinäinen yölintu vain visertää.

* * * * *

Nähtyään, ettei siellä enää ollut mitään ottamista, venäläiset sytyttivät kappalaistalon palamaan ja lähtivät pois.

Tulipalo houkutteli vihdoin ihmisiä metsästä kylään katsomaan. Tuli oli jo perinjuurin tuhonnut asuinhuonerivin heidän tullessaan, mutta navetan puoli vielä paloi. Aittarivi, johon kuului kaksi aittaa, toinen jyviä ja toinen kaloja, lihoja ym. varten, seisoi etäämpänä toisella puolen tietä ja tuulen yläpuolella se oli jäänyt syttymättä. Näytti siltä, että ainoastaan asuinhuoneet oli sytytetty, koska ne olivat ensin ehtineet palaa loppuun.

Lähelle tultuaan näkivät he rouvan makaavan hengetönnä ja verissään portaalla, joka yhdisti aitat. Tyyni rauha kuvastui hänen kuolemaan jäykistyneillä kasvoillaan, valjenneet huulet olivat puoliavoinna kuin hyvästiä sanoen. Kaikesta päättäen oli kuolema hänet äkisti kohdannut, sillä tikarin isku oli käynyt sydämeen ja ruumis oli jo illan viileydestä jäähtynyt.

Miehet nostivat ruumiin aittaan ja yksimielisesti päätettiin toimittaa ruumis kunnialla hautaan. Sunnuntaina sitten, kun oli saatu tieto, että venäläiset olivat jo muualle siirtyneet, seurasi kellojen soidessa suuri surusaattoa yksinkertaista ruumiskirstua, joka kätki rouva Oreliuksen maahan kuuluvan osan Rantasalmen kalmistoon.

5.

Isä, isä, herää nyt toki. Herrajesta, ketä nyt tulee? Ne ajoivat pihaan niin kovaa vauhtia että minä ihan pelästyin. Ne ovat varmaankin ryssiä.

— Hä, ryssiäkö? Missä? kysyi isäntä, joka juuri heräsi.

— Pihassa kai, kun juuri tulivat ajaen.

— Onko niitä montakin hevosta?

— En minä tiedä, montako niitä on, en minä rohkene mennä akkunaan, nouse itse katsomaan.

Isäntä kömpi kiireesti ylös ja läheni varovasti akkunapieltä ja tähysti siitä ulos. Tallin edessä hän näki hevosen rattaineen. Kaksi tyttöä asteli sieltä poikki pihan tupaa kohden.

— Eipä nuo juuri ryssiltä näytä. Eiköhän tuo ole Rantasalmen pastorin ruuna, jonka se osti Seppäläiseltä tässä takavuosina? Kelpo hevonen, puhelee isäntä. — Mitä letukoita ne ovat, jotka sillä ajavat, kun niin märäksi on elukka ajettu? Tarvitsisivat tuollaiset… Täytyy mennä hevosparkaa korjaamaan. Mitähän se pastorikin ajattelee, kun tuommoisille hevosensa antaa?

Isäntä vetää puhuessaan hätäpikaa hurstikaatiot jalkaansa. Samalla koputetaan ovelle. Hän aukaisee oven ja tytöt astuvat sisään. Heidän arkaan tervehdykseensä vastaa hän ärähtävällä äänellä ja kysyy:

— Mistä kaukaa te olette ja mihinkä matkustatte?

— Rantasalmelta, vastaa Vappu, ja lisää vähän viivähtäen, — ja menemme Hämeenlinnaan.

— No ketä sieltä? Ja kenenkä hyvän ihmisen on tuo hevonen?

— Olemme Vähästä-pappilasta, vastaa Vappu alakuloisesti. — Tämä toverini on papin tytär. Ja olen minäkin sieltä, piika.

— Mutta mikähän "ryssänkyyti" teillä on, kun noin rahkaan olette ruunan ajaneet? Eihän Hämeenlinna mikään jänis ole.

— "Ryssänkyyti" meillä kylläkin on, kun henkemme edestä olemme paenneet, vastaa Vappu rohkeammin.

Ja hän kertoo nyt juurta jaksain kaikki tapahtumat ja kuinka rouva käski ajaa.

Isäntä, keski-ikäinen mies, istuu matalalla jakkaralla, kyynärpäät polviin tuettuina, kädet leuan alla, ja kuuntelee suurin silmin Vapun kertomusta. Sitten hän huoaten nousee, ottaa lakkinsa vartaan päästä ja sanaakaan sanomatta menee ulos hevosta hoitamaan.

Emäntä nousi Vapun kertoessa istumaan ja heitti hänen lopetettuaan nopeasti hameen ylleen, yhä voivotellen kuulemiaan.

— Voi lapsiraukka, puheli hän Ingridille, — voi toki, kun olet noin alaikäisenä kadottanut vanhempasi… joutunut mieron tielle, raukka… voi nyt…

Ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Ingrid istui ja itki hiljaa.

Emäntä ei tiennyt mitä tarjoaisi pakolaisille. Viimein hän teki pehmeästä rieskasta ja nuoresta voista kelpo voileivän kummallekin. Ingrid otti voileivän ja kiitti, mutta tuskinpa maistoikaan, vaan laski sen viereensä rahille. Mutta Vappu söi mieluisasti, sillä melkein koko päivän oli hän saanut olla syömättä, ja kukko lauloi jo ensimmäisiä virsiään.

Sitten lämmitti emäntä maitoa ja tarjosi sitä puhtaassa puukipossa.

— Etpä suinkaan, lapsiraukka, saakaan leipää alas, mutta juo maitoa, Jumalan lahjaa, juo lämmintä maitoa edes, juo nyt toki mun mielikseni.

Ingrid maistoi vähän emännän mieliksi.

— Juo lisää, kun jaksat, laske kippo viereesi… Minä käyn tekemässä vuoteen teille, kyllä maar olette väsyneet…

Hän meni vierastupaan vuodetta valmistamaan ja väsyneinä laskeutuivat tytöt vuoteelle.

* * * * *

Aamu oli jo ehtinyt pitkälle, kun Ingrid heräsi. Uni oli valloittanut hänen ärtyneet hermonsa ja valtoihinsa saatuaan pitänyt häntä perusteellisesti vankinaan. Hän heräsikin senvuoksi ainakin ruumiillisesti virkeämpänä, vaikkakin mieli vaipui syvään toivottomuuteen heti kun eiliset tapaukset muistuivat.

Vappu ja emäntä olivat vuorotellen käyneet häntä katsomassa ja Vappu olisi jo herättänytkin hänet, mutta emäntä ei sallinut, vaan sanoi:

— Anna tyttöraukan nukkua, kyllä hän ehtii suruun itsekin herätä, ja saapihan ruunakin levätä ja syödä.

Ingridin itkiessä vuoteellaan pisti emäntä taas päänsä ovesta sisään ja sanoi:

— Herrajesta, lapsikulta, kun makaat täällä yksin ja itket. Heitä nyt yllesi vaatteet ja käy tuonne pirttiin, missä on muitakin. Eihän se itkusta parane, vaikkei tuota itkuakaan ihmettele.

— Kiitos, kyllä minä tulen, vastasi Ingrid hiljaa.

Nyt muisti Ingrid, kuinka isä oli sanonut tuona viime iltana, josta oli vasta kaksi yötä ja yksi päivä kulunut: — Niin Ingrid-lapseni, älä koskaan unohda, että sinulla rukouksessa on vapaa pääsy Jumalan armoistuimen eteen. Se on suuri aarre murheen aikana. Ja nyt oli murhe näin pian tullut ja näin raskas… Oi, kunpa hän nyt osaisi rukoilla. Hän tahtoisi nyt niin mielellään rukoilla, vaikkapa vain ollakseen kuuliainen isän neuvolle. Mutta hänellä on nyt tuskin mitään käsitystä Jumalan laupeudesta, sillä hän näkee vain hänen vihansa. Hän koettaa kuitenkin rukoilla ja rukoillessa tyyntyy vähitellen hänen mielensä ja hän tuntee voivansa tyytyä siihen mitä taivaallinen isä tekee. Olihan isäkin tyytynyt siihen ja samoin äiti…

Hän nousee, pukee ylleen ja menee ulos. Kesäinen aamupäivä on säteilevän ihana. Sadekuuro on virkistänyt maan, kedot ja puut ovat entistä vihannammat. Tuhatääninen lintujen kuoro nousee pilviä kohti, jotka hienoina ja utuisina kuin hengetärten helmat liitelevät taivaalla. Ja aurinko, päivän kultainen kuningas, katselee hymyilevän leppeänä pieniä äskensyntyneitä lempilapsiaan, kukkia, jotka häntä tuoksullaan tervehtien vienossa tuulessa keinuvat, värikkäitten perhosten kisatovereina heitä ihaillessa.

Ingrid seisoo pihalla ja hengittää syvään raikasta ilmaa. Hän on tyynen näköinen, vaikka kohtalon kolhut ovatkin painaneet leimansa hänen lapsekkaisiin kasvoihinsa.

— Käy nyt sisään, lapsi, huutelee emäntä tuvan ovelta. — Väki on kaikki niityllä, täällä olemme vain minä ja Vappu, lisäsi hän, luullen ettei Ingrid tahtoisi tulla outojen ihmisten joukkoon. Emäntä tarjosi aamiaista ja Ingrid söi vähän.

— Lapsiraukka, sanoi emäntä, — ethän tuolla syömisellä jaksa rattailla istua. Panenpa tuosta vähän lihaa ja leipää mukaasi.

— Ota vain, eihän sitä tiedä mitä matkassa tarvitaan sanoi hän, kun Ingrid kieltäytyi ottamasta, vakuuttaen, ettei hän saa tänään mitään syödyksi. — Koska Jumala on seutumme vielä vihollisilta varjellut, niin mielellämmehän me autamme hätään joutuneita.

Vappu, joka Ingridin syödessä oli valjastamassa ruunaa, tuli nyt sisään. Sydämellisesti kiitellen jättivät tytöt hyväntahtoisen emännän ja matkasivat edelleen.

Toisen yön he viettivät köyhässä mökissä. Kuusi lasta oli mökin paras tavara. Oli heillä sentään lehmäkin. Vappu keitti ruukussa olevista jauhoista puuroa koko väelle. Mökin emäntä lypsi lehmästä ja siitä saatiin kastiketta. Mies oli heti vienyt hevosen pieneen aitaukseen.

Kun illallinen oli syöty, vei emäntä tytöt pieneen latoon, missä oli vähän heiniä, jotka tarjosivat raikastuoksuisen ja pöyheän vuoteen. Sitä ennen he kuitenkin korjasivat vioittuneen ruukun. Vapun ottaessa siitä keittojauhoja huomasi Ingrid vian. Rikkoutunut kylki käännettiin pois takalaudasta ja jauhoista tehtiin vahva taikinakäärö, joka venytettiin rikkoutuman päälle ja lujasti siihen painettiin, jottei ruukku hajoaisi.

Yön levollisesti nukuttuansa kiiruhtivat he taas matkaan.

* * * * *

Kolmannen päivän illalla oli Päijänteen vesistö heidän vastassaan. Maata myöten Lahden kautta olisi tullut kovin suuri mutka ja sitäpaitsi tiedettiin sielläpäin nykyään liikkuvan vihollisia. Näin ollen ei matkustajillamme ollut muuta neuvoa kuin sanoa hyvästit ruunalle ja turvautua veneeseen.

Sen talon isäntä, missä he olivat yötä, lupasi pitää ruunan siksi kun sitä joskus tullaan etsimään. — Eikä se ole monivuotinen enää, hän sanoi, — se on jo parhaat päivänsä nähnyt, vaikka se onkin lihava, kun on hyvässä hoidossa ollut.

Isäntä ei tahtonut mielellään antaa venettä, — sillä jos viholliset tulevat, eikä niiden sanota enää kaukana olevankaan, on vene paras hevonen ja Päijänne turvallisin maantie meillä, sanoi hän. Mutta pakolaisten suuren pulan vuoksi antoi hän kuitenkin heille vanhan veneen.

— Mitäpä sillä väliä vaikka se huonompikin on, kun se vain tämän kerran kestää, ettehän sitä enää toiste tarvitse. Toisella veneellä poika lähti myllyyn tästä. Se kun olisi kotona, niin saisi tulla soutamaan teidät ylitse. Eikä ole hyvä teidän odotellakaan siksi kun se ehtii takaisin sieltä, paras on kun menette päästessänne, nyt on järvikin tyyni. Kolmaskin vene meillä kyllä on, mutta sitä en anna kellekään, en papillekaan. Se on tuolla pensaikossa piilossa omaksi varaksi, jos milloin niitä kutsumattomia vieraita tulee, yöllä tai päivällä.

Emäntä tarjoutui vaihtamaan tyttöjen ison ruukun pussiin.

— Sehän on kovin raskas, sanoi hän, — kun venekin on huono. Ja onhan siinä vikakin, mutta minä annan siitä sentään uuden pussin.

Mutta Ingrid sanoi heti jyrkästi, ettei hän ikänä siitä luovu. Ja niin täytyi ruukun seurata mukana.

* * * * *

Vappu istuu ja soutaa hiessäpäin ja Ingrid ajaa venheestä vettä vanhalla pytyllä. Mutta siitä huolimatta näyttää se yhä lisääntyvän. Molemmat ponnistavat voimiaan minkä jaksavat.

He ovat nyt Päijänteen selällä, mutta heillä ei ole aikaa ihailla, kuinka pilvet ikäänkuin uiskentelevat peilityynessä järvessä, joka toisen taivaankannen muotoisena hyllyy heidän allaan. Vene on kuitenkin perin hidaskulkuinen vesilastissaan. Vappu tekee kaiken voitavansa, airot eivät kestä kovempaa ponnistusta ja vene painaa kuin olisi kivillä täytetty. Ingridin voimat rupeavat uupumaan, sillä satoja pytyllisiä on hän jo ajanut veneestä järveen, mutta järvi on antanut ne korkoineen takaisin. Mutta vihdoin loppuu matka, vielä muuan ponteva tempaus airoilla, vielä muuan pytyntäys ulos, niin ovat he rannalla ja astuvat kiireesti maalle.

— Noh, Jumalan kiitos, että kumminkin vielä pääsimme maalle, sanoo Vappu, pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulaltaan, — melkein minä luulin viimeisen päiväni tulleeksi.

Hän puhalteli käsiinsä, joissa suuret rakot kellottivat.

— Ruukku… änkytti Ingrid, tarttuen veneeseen. Nopeasti nosti Vappu ruukun maalle, ennenkuin vene upposi. Ingrid vapisi ja hoiperteli väsymyksestä.

Noin kahdeksan peninkulmaa oli heillä vielä kuljettavana Hämeenlinnaan. Kun oli kiire työnaika, ei sattunut ketään kaupungissakaan kulkemaan ja kun matka oli pitkä sekä tiet silloin vielä huonot, niin ei sitä pienten asian tähden lähdetty ajamaan. Heidän oli siis turvauduttava jalkoihinsa, mutta siinäkin teki aluksi ruukku tenän.

— Lapsikulta, koetti sen vuoksi Vappu houkutella, vaihda nyt toki pussiin tuo ruukku, kun se on niin iso ja raskas. Kyllähän minä ymmärrän, että sinä tahtoisit sen pitää, kun se on ainoa muisto kotoasi, mutta se on niin hankala kuljettaa ja vaikeuttaa meidän kulkuamme.

— Ei Vappu, vastasi Ingrid hiljaa, mutta päättävästi, — en ikänä sitä kenellekään anna, se seuraa minua niin kauan kuin elän, minä siirtelen sitä eteenpäin vaikka askel askeleelta, jos en muuten saa sitä kulkemaan.

— Mutta annoithan sinä ruunankin vaihtaa, etkä mitään puhunut. Tottahan ruuna oli suurempiarvoinen kuin viallinen ruukku, sillä kun oli kärrytkin perässä. Ja onhan sulia kirjakin vielä muistoksi.

— Se oli ruuna se, mitä minä ruunasta ja kärryistä! Mutta ruukku, jossa on äitini viimeiset jauhot ja jonka ääressä hän on viimeisen kerran lapsensa puolesta polvistunut! Senkö minä nyt jättäisin! Ei Vappu!

Ja Ingrid purskahti itkuun.

— No herrajestas, enhän minä sitä väkisin vaadi. Älä itke, Inkeri-kulta, viedään ruukku muassamme, kun se sinulle kerta on niin rakas. Herkeä nyt itkemästä, ehkä me sen saamme kulkemaan. Minä vain vihollisten pelosta epäilin…

Nyt ei ruukun vaihtamisesta enää puhuttu, vaan tuumittiin miten se parhaiten saataisiin mukana kulkemaan. Vappu väänsi ruukun ympärille, vähän pohjasta ylöspäin, lujan vitsan ja kiinnitti siihen vitsoista korvat. Sitten kantoivat he sitä korennolla. Aina väliin lepäsivät ja taas kulkivat eteenpäin.

Iltapäivällä he tulivat muutaman mökin luo ja näkivät lasten tuvan edessä työntelevän käsikärryjä.

— Katsohan, Vappu, kärryt! huudahti Ingrid.

— Niin, jos he antavat niitä.

He menivät niitä lähempää katsomaan.

— Kyllä ne ovat jotenkin huonot, arveli Vappu.

— Siksipä minä toivon ne saavanikin. Käydään sisään kuulemaan. Ja he saivat vaihdetuksi kärryt keittovakalliseen jauhoja. Nyt irroitettiin vitsat ruukusta ja se laskettiin kärryille kumolleen, siinä kun oli enää vain vähän jauhoja. Ja siitä lähtien kävi matka nopeammin.

Noin puolitaipaleessa Hämeenlinnaan poikkesivat he illan tullen erääseen tien varressa olevaan taloon, missä hiljattain oli ollut tyttären häät. Iloinen ja puhelias emäntä oli yksinään tuvassa illallisen toimessa. Pihan ulkopuolella kydöksen ääressä lypsi piika lehmiä, jotka märehtien nauttivat savusta.

— Miehet vielä korjaavat heiniä latoon, sanoi emäntä, — mutta kaiketi ne tulevat siksi kun puurokin kypsyy.

Emäntä rupesi sitten pyytelemään Vappua palvelukseen. Mutta Vappu esteli.

— Miksi et rupea? Tottahan palvelukseen vastakin menet?

— Kaiketi minä menen, mikäpäs siinä muu neuvoksi! Mutta kukaties Hämeenlinnassakin saan paikan. Enkä tahtoisi tuota Inkeri-rukkaa heittää yksinään menemään.

— Missä sinä kaupungissa näin keskellä vuotta kunnollisen paikan saat? Kai niitä jokunen on piikansa poiskin ajanut, mutta luuletkos sellaisia emäntiä niin hyviksi? Etkä kehtaa vielä syksyllä niin lyhyeltä palvelusajalta muuttaa, ja saat silloin palvella pahaa emäntää kokonaisen vuoden lisäksi.

— Tottahan se on mitä sanotte. Mutta ehkäpä siellä saan muuten työtä ja otan pestin syksyksi.

— Työnhakijoita on paljon nykyaikana, niitä kun kokoontuu pakolaisiakin sinne, ja antajia on vähän. Tuhmasti teet, jollet jää. Meidän ei ole tarvinnut kahta piikaa pitää, kun Saara Liisa on ollut kotona, mutta nyt täytyy ottaa toinen, kun se naitiin tästä. Isä olikin nyrpeä, kun juuri työn ajaksi lähti, mutta vävymies tarvitsi hänkin emännän taloon ja minä sanoin: anna mennä miehelle niin kauan kuin kelpaa, harvoin semmoinen kauppa toiste onkaan tarjolla, kaipa me saamme piian jostakin. Ja nyt tulit sinä juuri kuin kutsuttuna. Jää vain, et kadu suinkaan, meillä ovat aina piiat pysyneet siksi kun ovat naimisiin päässeet. Maija-Kaisakin tuolla on jo neljättä vuotta, ja silläkin on jo sulhanen. Ja ehkäpä sinäkin täällä miehen saisit.

— Onhan se niinkin, myönteli Vappu hymyillen, — mutta, lisäsi hän vakavammin, — ei minun auta jääminen. Jos ei tuota tyttöä olisi… mutta… Kyllä me vain menemme.

— Ei, Vappu, sanoi Ingrid, joka vaiti istuen oli kuunnellut tätä keskustelua, — ei sinun minun vuokseni tarvitse Hämeenlinnaan tulla, jos et sinä sinne halua. Minä kyllä löydän kaupungin yksinkin.

— Haluako? Eipä ei, mutta…

— Se on oikein, sanoi emäntä Ingridille, — miksei nyt noin iso tyttö kaupunkia itse löytäisi?

— Ei, ei, huudahti Vappu, — en minä Inkeriä yksin laske.

— Olisitkos muuten mielelläsi täällä? kysyi Ingrid.

— Olisinpa kyllä, mutta… mutta, en jätä sinua. Ei puhuta siitä nyt enää.

Ingrid ei puhunutkaan enää mitään, hän ainoastaan laski käsivartensa Vapun vyötäisille, jonka vieressä hän rahilla istui, ja nojasi hiljaa häneen.

6.

Päivän koittaessa heräsi Ingrid. Hän nousi, puki ylleen, hiipi ulos ja meni asuintupaan.

Emäntä heräsi heti oven narahduksesta.

— Kuinka sinä näin varhain olet noussut? kysyi hän hiljaa.

— Aion lähteä matkaan, kuiskasi Ingrid, — ennenkuin Vappu herää, koska hän kerta mielellään jää teille.

— No voi, älä nyt kumminkaan näin varhain…

— Ei, nyt minä lähden, muuten hän tulee kanssani eikä kenties saa paikkaa siellä.

— No, Jumala kanssasi, lapsi! Mutta odota vähän.

— Hän nousi nopeasti, etsi ruokakaapista näkkileivän ja hyvän kappaleen juustoa, jotka toi Ingridille.

— Söit niin vähän illallakin, sanoi hän.

Ingrid kiitti ja kääri ne esiliinaansa, jossa kirjakin oli. Sitten heitti hän hyvästit emännälle ja pyysi sanomaan Vapulle terveisensä ja ettei häntä tarvitse surra, kyllä hän perille pääsee.

* * * * *

Askel askeleelta, hitaasti, mutta varmasti kuluu matka.

Linnut heräävät vähitellen, metsä kaikuu tuhansista helkkyvistä sävelistä ja viileä aamutuuli käy yli seudun. Siellä ja täällä rapsahtelee metsässä, metsänväen herätessä lyhyestä unestaan. Aamurusko purppuroi itäisen taivaan, kesäisen yön kevyet varjot haihtuvat värähdellen ja aurinko on purppurapeittojen alta nostanut päänsä ja kiipeää jo korkealle puitten latvoihin. Uusi päivä on alkanut.

Ingrid käy eteenpäin, kärryjä edellään työntäen. Väliin hän taas laskee kätensä ristiin ruukun laidalle ja nojaa päänsä siihen, niinkuin äitikin eronhetkenä oli tehnyt. Hän itkee vähän, mutta hänen surunsa on tyyntä ja hiljaista. Täällä suloisessa vapaassa luonnossa ei tunnu yksinäisyys niin painostavalta kuin outojen ihmisten joukossa.

Väliin hän aukaisee kirjankin. Se avautuu niistä kohdin, joita äiti mieluimmin ja sentähden useimmin luki. Hän tuntee paikan, muistaa sanat. Muistaa miten äiti ne luki. Äidin sointuvan äänen paino tuntuu vielä verhoutuvan sanojen sisällykseen.

Mutta levähdettyään lähtee hän taaskin kärryjään työntämään. Pistää siinä tien varressa siellä ja täällä mansikkakin silmään ja niitä noukkiessaan muistaa hän, kuinka hän poimi viime mansikat isälleen, ja kuinka isä niitä syödessään huokasi. Mutta ei jouda kauan aikailla, eihän tiedä, koska vihollisjoukko tästäkin ohitse kulkee. Jos hän tahtoo, vanhempainsa tahtoa noudattaen, päästä Hämeenlinnaan.

Toista peninkulmaa on jo kuljettuna viimeisestä yöpaikasta. Hän tuntee väsymystä, sillä aurinko paistaa kuumasti, tie on huonoa, toinen pyöristä remppaa ja ruukku on raskas. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan ja työntää.

Siinä tulee tienhaara eteen. Toiselta tieltä kuuluu kärryjen kolinaa. Ingrid kuuntelee. — Kätkeydynkö? ajattelee hän. — Eihän vihollisia liene?

Hän kuuntelee jännittyneenä. Se ajaa hiljaa ja on yksinäinen hevonen. Mutta vihollisethan ajavat joukoissa ja kulkevat kovaa. Ja tässä olisi vaikea saada kärryt ruukkuineen metsään, eikä hän jätä niitä, vaan kulkee pysähtymättä eteenpäin.

Vanha mies sieltä ajaa kolistelee ja näkee puolikasvuisen tuntemattoman tytön työntävän isoa saviastiaa huonoilla kärryillä. Ukon uteliaisuus herää, hän napsauttaa hevostaan pienellä vitsalla ja saavuttaa pian Ingridin. Hän pidättää hevostaan. Ingrid kääntää häneen kalpeat kasvonsa ja tervehtii. Hän onkin jo väistynyt syrjään, antaakseen ajajalle tietä.

— Mistä, kaukaako olet? kysyy ukko, vastattuaan tervehdykseen.

— Rantasalmelta.

— Rantasalmelta! Kenenkä, tuota, minkälaisen lapsia sieltä? utelee ukko.

— Papin.

— Vai papin… Ovatkohan haltijasi kuolleet? Nyt kertoi Ingrid lyhyesti surullisen tarinansa.

— Vai niin, vai niin, vai ovat sielläkin niin mellastaneet. Mikähän loppu lienee? Mahtavatko tännekin tulla?… Taloni on tässä vähän matkaa vain… Kuule, minäkin matkustan kaupunkiin, nouse nyt tänne kärryilleni, niin pääset hevosella lopun matkaa, ethän sinä paljon paina ja kyllä tuo ruukkukin…

Ingrid kiitti ja yritti nostaa ruukkua rattailla.

— Odotas lapsi, ethän sinä sitä jaksa, minä tulen alas nostamaan.

— Miten olet jaksanutkin, hyvä lapsi, työntää tuota raskasta astiaa.

— Olen levännyt aina väliin.

— Mutta minkävuoksi otitkaan sen vaivoiksesi pakomatkalle? Olisihan pussi ollut kevyempi. Vai eikö ollut?

Ingrid kertoi nyt ruukun historian ja minkä vuoksi hän ei sitä jätä.

Matka sujui nyt rattoisasti, hevosen juostessa ja heidän haastellessaan. Kun hevonen pysähtyy juodakseen tien vierellä virtaavasta purosta, hyppää Ingrid alas ja pesee kasvonsa purossa ja pyyhkii nenäliinaan, joka hänellä on taskussa. Hän oikoo kurttuista hamettaan, joka kastui Päijänteen ylitse kuljettaessa ja sai ruskeita raitoja helmaansa.

Juotuaan juoksee hevonen virkusti ja pian alkaa kaupunki näkyä.

— Minnekä sinä siellä menet sitten?

— En tiedä… Ehkäpä pääsen lapsenpiiaksi, kelle hyvänsä.

— Mutta kuulepas, sanoo ukko vähän mietittyään, — minulla kun on pormestarin luona käymistä, niin tule sinäkin kanssani sinne, se on hyvä herra puhutella, kukaties sillä on joku neuvo sinullekin.

— Kiitos! Kyllä minä tulen, jos olette niin hyvä, että otatte minut kanssanne.

— Otan, tottahan nyt… lapsiraukka.

Perille päästyä ajettiin pormestarin pihaan. Ukon mennessä pormestarin puheille jäi Ingrid rattaille istumaan ja katseli huvikseen pääskysiä, joiden pesiä asuinrivin räystäänalus oli täynnä.

Vähän ajan kuluttua astui keski-ikäinen pyylevä herra portaalle, viittasi kädellään Ingridille ja sanoi jotain. Ingrid arvasi, että se on itse pormestari ja että se käskee häntä luokseen. Hän hyppäsi alas ja meni pihan yli nopein askelin. Lähemmäksi tultuaan niiasi hän syvään ja tervehti saksaksi. Pormestari kuunteli vähän kummastellen, vastasi ruotsiksi ja otti häntä kädestä sekä sanoi:

— Astu sisään, lapsi!

Ingrid seurasi häntä sisään.

— Mistä olet? kysyi pormestari, kun oli sisälle päästy. Mutta Ingrid ei osannut ruotsia, hän puhui ainoastaan saksaa ja suomea, jotka kielet hänellä olivat perintönä vanhemmiltaan.

— En osaa ruotsia, sanoi hän sen vuoksi suomeksi ja vähän hämillään.

Pormestari uudisti kysymyksensä suomeksi.

— Rantasalmelta, vastasi Ingrid.

— Mikä nimesi on?

— Ingrid Orelius.

— Mikä isäsi on?

— Kappalainen.

— Onko hän vankina? Missä?

— On vankina, en tiedä missä.

— Ja äitisi…?

— Murhattu.

— Ja kotisi poltettuko, kertoi isäntä?

— Niin.

— Lapsiraukka, sinä olet niin kalpea, tule tänne sisään kanssani pormestarinnan luo. En nyt juuri ehdi enempää kanssasi haastella.

Hän vei Ingridin kädestä pitäen toiseen huoneeseen. Siellä istui hyvin puettu, lihavanläntä nainen, joka silmäsi terävästi tyttöä ja tämän kurttuista hametta.

Ingrid niiasi taaskin syvään ja rouva nyökäytti vastaukseksi päätään.

Ingridistä tuntui kuin olisi hän seisonut kuningattaren edessä, niin arvokkaalta näytti hänestä pormestarinna.

Pormestari selvitti vaimolleen muutamin sanoin Ingridin kohtalon lapsen oman kertomuksen mukaisesti. Rouvassa heräsi lämmin myötätunto tuota turvatonta tyttöä kohtaan, mutta hänen silmänsä pysähtyivät tuon tuostakin kuin tahtomattaan tytön kurttuiseen hameeseen. Ingrid huomasi sen, ja hänen tuli vaikea olla. Mielellään olisi hän selittänyt asian, mutta hän ei rohjennut puhua mitään.

Pormestarin mentyä sanoi rouva Ingridille:

— Istu.

Ingrid istui lähellä olevalle jakkaralle.

Sitten ompeli rouva niin vinhasti kuin olisi raiti, jonka keskisaumaa hän vasta neuloi kiinni, pitänyt vielä samana päivänä levittää vuoteelle. Hän ei nostanut hyvään aikaan katsettaan ylös, istui vain työnsä ääressä vakavana ja miettivän näköisenä. Ingrid istui kuin neuloilla. Eikö pormestarinna puhu mitään, tahi edes nosta katsettaan? Ja joko ukko, joka hänet toi, pian lähtee? Ja minne kirja ja ruukku joutuvat?

Hän nousi hiljaa ja astui ovea kohti, jonka kautta hänet oli tuotu sisälle, aikoen mennä katsomaan tavaroitaan.

— Minne lähdet, lapsi? kysyi pormestarinna, kuin peläten hänen joutuvan hukkaan.

— Menen ulos katsomaan, joko isäntä, joka minut tänne toi, pian lähtee pois, jotta saan sanoa hänelle hyvästit ja korjata kapineeni kärryiltä.

— Se on oikein lapsi, se on aina ensimmäinen tehtävä, kun matkalta tulee, että korjaa kapineensa, sanoi hän neuvoen.

— Oletko sinä kävellyt kasteessa? kysyi hän yhä Ingridin hametta silmäillen.

— En, olen kastunut Päijänteellä.

Ingrid oli mielissään, että nyt voi selittää asian.

— Päijänteellä! huudahti rouva. — Putositko sinä sitten veneestä?

— En. Mutta vene, jolla tulimme Vapun kanssa Päijänteen yli, vuoti niin että olimme uppoamaisillamme. Minä ajoin vettä pytyllä niin paljon kuin jaksoin, enkä kerinnyt hengenvaarassa vaatteitani suojella. Sitten oli Vapulla soutamisesta suuret rakot käsissä, ja minä olin niin väsynyt etten voinut hamettani itse vääntää, joten se on niin ruskeaksi kuivunut.

— Voi, lapsiraukka, kylläpä olet saanut paljon kokea. Tuossa on, hän osoitti kädellään, tästä ovesta, siellä on keittiö ja piikojen huone, nosta nyt siihen ensiksi kapineesi, siksi kun saamme nähdä, minne voimme ne sijoittaa. Minä sanon tytöille, että auttavat sinua.

Hän aikoi nousta.

— Kiitoksia, mutta kyllä ukko auttaa, joka minut toikin.

— Ai niin, en muistanutkaan häntä. Kutsu hänet sisään saamaan suunavausta.

Pian tulikin ukko ruukkua kantaen keittiöön, Ingridin seuratessa kintereillä kirja kainalossa. Ukon äänen kuullessaan tuli pormestarinnakin keittiöön.

— Ruukku! huudahti hän kummastuneena, — eikö mitään muuta?

— On tässä, kirja.

— Ah!

Rouva nostatti ukolla ruukun nurkkaan.

— Seisokoon nyt siinä aluksi, sanoi hän, — siksi kun ehditään viedä se johonkin makasiinin nurkkaan, eihän se tänne sovi, jos vähän viipymäänkin meillä joutuisit.

Palvelustytötkin, joita oli kaksi keittiössä, katsoivat pitkään tuota suurta ruukkua, joka, kiilloittamaton ja matkalla paikattu kun oli, ei juuri ollut mikään kaunis kapine.

Kun ukko oli saanut ryypyn ja lähtenyt, sanoi rouva Ingridille:

— Tule sisään, Ingrid, — sehän oli nimesi?

— Niin.

Ingrid seurasi pormestarinnaa hänen huoneeseensa. Tämä osoitti hänelle jakkaran.

— Kuinka vanha sinä olet?

— Kahdentoista vuoden.

— Eikö enempää? Olet niin pitkä jo etkä näytä niin lapselta enään. Luulin sinun olevan kolmen- neljäntoista.

— Vanhempani ovat molemmat yli keskikoon… äitikin oli, lisäsi hän viivytellen.

Keittiössä oli Ingrid säpsähtänyt, kuullessaan sanat: "makasiinin nurkkaan." Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei ruukulla olisi tilaa siellä missä hän itsekin on. Hän istui alakuloisena ja mietti miten rohkenisi pyytää, ettei sitä vietäisi sinne lukkojen taakse.

— Kerro nyt kaikki minulle, oikein perinjuurin, kehotti rouva ystävällisesti. Haluaisin kuula vanhempiesi kohtalosta ja matkastasi.

Ingrid kertoi yksinkertaisesti ja lyhyesti kaikki ja rouva kuunteli häntä liikutettuna. Mutta kuullessaan, kuinka vaikea Ingridin matka oli ollut, varsinkin ruukun vuoksi, ei hän voinut kummastustaan salata.

— Mutta minkätähden, lapsikulta, rupesit laahaamaan tuota suurta saviastiaa muassasi, kun kerta olisit saanut sen pussiin vaihtaa? Etkö luullut, sanoi hän hieno hymy huulillaan, — Hämeenlinnassa ruukkuja olevan?

— Oi rakas rouva pormestarinna, sanoi Ingrid rukoilevasti, — minä tiedän hyvin, ettei sillä oikeastaan mitään arvoa ole, isolla viallisella saviruukulla! Enkä kuitenkaan vaihtaisi sitä pois, vaikka minulle luvattaisiin koko maailman aarteet!

Ja hänen huulensa värisivät tätä sanoessaan.

— Sinä teet minut uteliaaksi, rakas lapsi. Miksi sinä tuota ruukkua sitten niin hellit?

— Äitini on viime kerran elämässään polvistunut sen ääressä, sanoi Ingrid hiljaisesti ja äänessään omituinen värähdys, — hän on kostuttanut sitä kyynelillään vähää ennen… kuolemaansa… Ja sentähden en tahdo mistään hinnasta sitä kadottaa.

Hänen äänensä oli puolitukehtunut ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Oi ei, ei suinkaan, ei ikänä, sanoi pormestarinna syvästi liikuttuneena, nousi ja sulki kyynelsilmin Ingridin syliinsä ja suuteli häntä otsalle.

Ingrid oli nyt vakuutettu, että rouva oli oikein käsittänyt hänen tunteensa. Hänestä tuntuikin sentähden olo nyt paljon turvallisemmalta.

— Mikä kirja sinulla on? kysyi pormestarinna hetken perästä.

— Se on Lutherin postilla.

— Lutherin postilla, niinkö? Lue nyt siitä vähän minulle.

Hän laski pois työnsä.

Ingrid otti kirjan pöydältä ja alkoi lukea.

— Sinä luet saksaa, sanoi pormestarinna, — missä sitä olet oppinut?

— Äidiltäni, hän oli Inkeristä ja hänen isänsä on ollut saksalainen. Ja isänikin osaa sitä. Me puhuimme saksaa keskenämme, ja suomea myöskin.

— Vai niin.

Hän kehotti nyt Ingridiä katselemaan huoneita.

— Lapset ovat ulkona kotiopettajattaren kanssa, lisäsi hän. Itse hän lähti pormestarin huoneeseen.

* * * * *

Pormestari Procopé istui nojatuolissaan ja imeskeli savuja isosta hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, jonka vartta koristi sinipohjainen helmiompele. Hän oli juuri vasta lopettanut päivätyönsä. Rouva istui sohvaan ja nojasi mukavasi selkätukea vastaan.

— Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä? kysyi hän.

— Pitää hänet, ainakin aluksi, kunnes saan hänelle sopivan paikan katsotuksi.

— Hän ei puhu ruotsia, mutta hän osaa saksaa.

— Niin tekee, hän tervehtikin saksaksi. Kuule, ystäväni, minä luulen, että hänen kielitaitoansa täällä joskus vielä tarvitaan. Me pidämme hänet sitävarten itse. Yksi tyttö enemmän tai vähemmän talossa on pieni asia. Ja hyvä työ se on lasta kohtaan.

Hän puhalsi tyytyväisenä pitkän savutuprun suustaan.

— Niin, ja lapset tarvitsevatkin leikkitoverin, joka on vähän vanhempi kuin nuorimpamme ja voi katsoa vähän heitä.

— Mutta ei lapsenpiiaksi, muista se.

— Ei suinkaan, onhan sellainen meillä ennestäänkin.

7.

Samana syksynä lähetti pormestari rengin Päijänteen toiselta rannalta etsimään ruunaa kärryineen. Muutaman päivän turhaan etsittyään palasi mies takaisin, kertoen, ettei mistään löytynyt hevosta. Hän oli käynyt joka talon pitkin rannikkoa ja kysellyt, mutta ei kukaan ollut kuullutkaan mitään noista matkustavaisista tytöistä puhuttavan eikä minnekään ollut outoa hevosta ilmaantunut. Sitten lähetti pormestari vielä toisenkin miehen hevosta etsimään, mutta tulos oli sama. Mies oli lähes kaksi viikkoa matkassa, kulki ristiin rastiin kaikkia osoituksia seuraten, mutta tyhjänä palasi vihdoin hänkin, sanoen: — Minä luulen että olen sen jo nähnytkin, mutta eivät ne sitä anna vaikka se niillä onkin, kun tyttölapsen antamat tuntomerkit ovat niin epävarmat, ettei sitä niillä voi tuntea ja ottaa. Lihava ruskea ruuna, peijakas, joka toinen ruunahan semmoinen on!

Pormestari ei hyvin ymmärrettävistä syistä katsonut kannattavan sitä enempää etsityttää, aikana, jolloin lain siteet olivat höltyneet ja monet tekivät mitä halusivat. Ingrid oli unohtanut sen talon nimen, minne hevonen jäi. Että se talo oli varmasti Päijänteen rannalla, sen hän tiesi sanoa, mutta ei enempää. Vappu olisi luultavasti paremmin muistanut sen ja voinut asian todistaakin, mutta Ingrid ei voinut senkään talon nimeä sanoa, johon Vappu jäi palvelukseen. Ei saatu siis Vapustakaan tietoa, vaikka häntäkin tiedusteltiin.

* * * * *

Oli kuin se olisi perustunut yhteiseen suostumukseen, ettei Ingridin omaisista puhuttu mitään hänen kanssaan. Pormestarin perhe, johon paitsi lapsia kuului eräs vanha täti ja opettajatar, tahtoi tietysti siten haihduttaa hänen katkeraa suruaan.

— Mitä vähemmän siitä puhutaan, oli pormestari sanonut, — sen pikemmin unohtaa hän surunsa, sillä hän on vielä lapsi ja siinä iässä ihminen unohtaa pian.

Pormestarin tarkoitus oli hyvä ja hän saattoi kyllä olla oikeassa tavallisiin luonteisiin nähden, mutta tässä oli kysymyksessä toiselta puolen syvällisempi luonne ja toiselta puolen taas mitä tärisyttävin kohtalon isku, jota ei niin vain olisi voinut unholaan nukuttamalla parantaa. Tuon kunnon miehen tarkoitus ei suinkaan ollut estää Ingridiä vanhemmistaan puhumasta tai heitä muistamasta, vaan ainoastaan oman perheensä jäseniä rasittamasta häntä turhilla utelemisilla.

Rouva, kuten olemme huomanneetkin, oli jotensakin pintapuolinen ihminen, joka ei käsittänyt tai ei osannut tarpeeksi antaa arvoa herkille tunteille. Mutta itse hän oli kuitenkin mielestään hyvin arka ja tunteellinen, oli herkkä kyyneltymään vähimmästäkin liikutuksen aiheesta, hurskas kirkossa-itkijä, ja tahtoi sentähden huolellisesti kotona karttaa kaikkia mielenliikutuksia. Niinpä hän pani tämän miehensä esittämän vaiteliaisuusjärjestelmän tunnontarkasti toimeen. Ei hän omille lapsilleenkaan kertonut Ingridin kohtalosta ja pyysi, ettei tämä itsekään siitä heille kertoisi, sillä "pappa ei pidä siitä". Itsekin hän sanoi kärsivänsä siitä kuullessaan, hänen hermonsa kun eivät sellaista kestäneet.

Ingrid tietysti lupasi vaieta ja tekikin sen.

* * * * *

Kerran syksyllä hän kumminkin, pormestarinnan ollessa sattumalta yksin huoneessaan, alkoi varovasti kysellä, miten hän voisi saada tiedon siitä, oliko äiti todellakin kuollut, vai jäänyt henkiin sekä minne isä ja veli olivat joutuneet. Pormestarinna antoi hänelle lyhyitä ja vältteleviä vastauksia, näytti tyytymättömältä ja valitti pääkipua. Niinikään huomautti hän, ettei pitäisi pormestaria vaivata kyselemällä asioista, joita hän ei voi auttaa. Olihan sitäpaitsi Rantasalmelle niin pitkä matka Hämeenlinnasta, ettei sinne juuri voinut lähettää tiedustelijaa, kun ruunankin tähden jo kaksi miestä oli ihan suotta ollut liikkeellä. Ja tottahan, jos äiti kerran eli, hän itsekin antaisi tiedon itsestään. Ja mitä taaskin isään ja veljeen tuli, niin eivät he, Jumala paratkoon, olleet ainoat, jotka sinä aikana tietymättömissä olivat. Piti vain kärsivällisesti odottaa. Kyllä he sodan loputtua, jos silloin vielä elossa ovat ja jos se on Jumalan tahto, sieltä palaavat, kun muutkin vangit vapaaksi pääsevät.

Sitten huomautti hän vielä Ingridille, että hänen kohtalonsa nyt oli parantunut ja ettei hän näin ollen ollut joutunut niin suureen vahinkoon kuin miltä hänestä aluksi ehkä oli tuntunut. Ja että hänen sen takia olisi koetettava voittaa murheensa sekä oltava kiitollinen Jumalalle ja kasvatusvanhemmilleen, että oli saanut kodin.

Ja tämän Ingrid itsekin käsitti oikeaksi ja tunsikin kiitollisuutta siitä, että hän, pesästään pudonnut linnunpoikanen, nyt oli löytänyt turvallisen oksan, jolla hentoja siipiään lepuuttaa. Rouvan sanoissa ei ollut mitään, mikä ei Ingridin mielestä olisi ollut oikeutettua, mutta kuitenkin tuntui äänessä, jolla ne lausuttiin, sellainen jäähdyttävä sävy, että hän väkisinkin tunsi masennusta.

Hän ei vastannut mitään, vaan nieli kohoavat kyyneleensä ja tukahdutti huokauksensa. Osoitanko sillä kiittämättömyyttä, että haluaisin tietoja omaisistani? kysyi hän itseltään.

* * * * *

Mutta hän ymmärsi pian senkin, että häntä ei käsitetty, ja sen takia hän kävi umpimieliseksi. Hän ei ollenkaan koettanutkaan, kuten pormestarinna kehotti, voittaa suruaan, sillä sitä hän ei voinut tehdä, vaan hän koetti kätkeä sen syvälle sydämeensä, jottei kukaan sitä näkisi hänen kasvonilmeistäänkään. Hän tahtoi kyllä olla kasvatusäidille kuuliainen, mutta hän seurasi siinä ainoastaan sisäistä vaistomaista pelonsekaista tunnetta.

Iltaisin, kun hän oli lukenut rukouksensa ja makasi vuoteellaan, hän muisteli isän ja äidin sanoja yhä uudestaan ja uudestaan, jottei niitä koskaan mielestään unohtaisi. Ja silloin hän rohkeni päivällä häädetylle surulleenkin antaa vallan.

* * * * *

Talossa käyviin vieraisiin nähden teki Ingrid myöskin sen huomion, että jos joku heistä hänen läsnäollessaan teki jonkun kysymyksen hänen perheoloistaan, vastasi emäntä aina hänen puolestaan lyhyesti, että hän oli papintytär, hänen omaisensa olivat kuolleet, mutta että hän täällä oli kotonaan. Ja äkkiä keskeyttäen otti hän toisen puheenaiheen. Väliin taas Ingrid huomasi, että häneltä salaa tehtiin joku kuiskaava tiedonanto, häneen tähdättiin omituinen salakähmäinen silmäys, jota seurasi päänpudistus tai vähäinen ymmärrettävä nyökkäys, tai että hänet lähetettiin ulos jotain toimittamaan.

Luonnostaan ujona hän tuli vielä ujommaksi ja sulkeutuneemmaksi. Haava kyllä parani ulkoapäin, hymyily asettui huulille ja poskille palasi vieno keväinen puna, mutta suru pysyi kätkettynä sydämen sisimmässä sopukassa, kuin sinetillä lukossa jokaiselta vieraalta silmältä.

* * * * *

Lapset, varsinkin nuoremmat, sekä omat että heidän pikku vieraansa, kaikki ne pian rakastuivat Ingridiin. Jokainen heistä kaipasi hänen apuaan ja palvelustaan. Olihan hän itsekin vielä lapsi, vaikka hänellä samalla olikin kypsyneemmän ihmisen kokemukset. Hän poimi kukkia, sitoi seppeleitä ja teki nukkeja, pulskeita maalaisemäntiä tyttärineen, piikoineen niiden hienojen rouvien ja neitien joukkoon, joita opettajatar oli tehnyt, ja opetti heitä hoitamaan maalaista lastentaloutta. Ja kilpaa juoksemaan hän oli hyvä, osasi sivuuttaa isommat ja antaa pienempien ottaa hänet kiinni. Leskisillä ei häntä kukaan muu saanut kiinni kuin Kastor, jonka edessä hän turhaan teki mutkia. Mutta tämä olikin häntä pari vuotta vanhempi. Päivisin mainittu nuorukainen kävi lukemassa "maisterin" edessä, mutta iltasilla oli hänellä aikaa juosta. Ja lasten ilo oli silloin vasta täydellinen, kun Kastor-velikin oli joukossa ja juoksi kilpaa Ingridin kanssa.

* * * * *

Muutamana kevättalven iltana kysyi vanha täti Ingridiltä, eikö hän tahtoisi tulla hetkeksi hänen kamariinsa lukemaan erästä suomalaista hartauskirjaa, joka oli niin hienoa tekstiä, ettei hän itse enää nähnyt sitä lukea. Ja mielelläänhän Ingrid tahtoi sen tehdä. Kun lukeminen oli lopetettu alkoi täti puhella.

— Mikä se iso ruukku on, jonka sinä olet mukanasi tuonut? kysyi hän.

— Se on vain iso saviastia, vastasi Ingrid varovasti.

— Onko se kotoasi saakka, Rantasalmelta?

— On.

— Puhu vain lapsi minulle, sanoi vanhus hymyillen, — en minä pelkää mielenliikutuksia, päinvastoin haluankin, että sydän, joka kyllä kovettuu, jostakin liikuttuisikin… Minä kyllä ymmärrän, että sinulla on ikävä vanhempiasi, vaikket sinä koskaan valitakaan. Sinä olet niin alakuloinen, lapseni.

Ingrid rupesi hiljaa nyyhkimään.

— Voi, lapsi, sainko minä sinut nyt itkemään? Minä tarkoitin kumminkin hyvää.

— Ei tätikulta, ei täti minua itkemään saattanut.

Hän nousi nopeasti jakkaraltaan, meni ja painoi huulensa vanhan neidin kädelle.

— Tädin osanotto teki minulle niin hyvää, se lämmitti niin sydäntäni. Se oli kuin… äiti olisi kuiskannut jotain.

— On niin ikävää, jatkoi Ingrid, — kun ei heistä kukaan mitään puhu. Kaikki muut ihmiset puhuvat kuolleista omaisistaan, mutta minä…

Hän rupesi uudelleen itkemään.

Nyt hän sai kertoa vanhalle ystävälleen kodistaan ja se tuntui hänestä niin ihmeen suloiselta.

Mitä äitiin tuli, käsitti Ingrid, että hänen oli täytynyt kuolla, sillä jos hän olisi jäänyt eloon, niin olisi hän, jollei olisi itse voinut tulla, lähettänyt itsestään kirjeellisen tai suusanallisen tiedon tyttärelleen Hämeenlinnaan ja tämä viesti olisi kyllä Ingridin tavoittanut. Mutta koska ei heinäkuusta seuraavan vuoden kevääseen mitään kuulunut, täytyi äidin olla kuollut ja levätä maanpovessa. Tämän uskoi vanha tätikin.

Mutta nyt rohkeni Ingrid pyytää, että täti olisi niin hyvä ja tiedustelisi pormestarilta eikö mistään voitaisi saada tietoa siitä, minne hänen isänsä ja veljensä olivat joutuneet, Siperiaanko vai muualle.

— Ei lapsi, vastasi täti päätään pudistaen, — pormestari sanoo sen heti puolisolleen ja pianpa nuhteleekin häntä siitä, ettei tämä ole jo ennen siitä puhunut ja muistuttanut häntä. Hänellä on ylen paljon itsellään työtä ja huolta. Hän on hyvä mies, oikein hyvä ja velvollisuutensa täyttävä, mutta vähän äkäinen. Ja sinä tiedät kyllä jo, että armo aina vaatii kaikki perhe- ja talousasiat ensin tietoonsa, ennenkuin ne pormestarille esitetään, koska hän itse mielestään parhaiten voi vaikuttaa häneen ja ymmärtää parhaiten johtaa kaikki asiat. Kyllä hän on hyvä ihminen, moni hänen asemassaan on paljon pahempikin, mutta hän luulee itsensä vielä paremmaksi kuin hän onkaan. Ja kun hän on sinua varoittanutkin kyselemästä… Jos minä nyt sivuuttaisin hänet, niin — minä tunnen nämä asiat — silloin alkaisi itkut ja nuhteet, kouristukset ja taintumiskohtaukset, ja minulle ehkäpä vihdoin poiskäsky; sillä minä elän täällä heidän hyvyydestään. Minä olen pormestarille vähän sukua ja hän on ottanut minut huoneeseensa, mutta minun täytyy tietää aina, etten sekaannu mihinkään.

— Oi, pyydän anteeksi, en minä ymmärtänyt.

— Mielelläni sen suon, rakas lapsi. Mutta muuta neuvoa en osaa sinulle antaa kuin että kärsivällisesti odotat. Kai Jumala jonkun neuvon antaa.

Ingrid kiitti vanhaa ystäväänsä, toivotti hyvää yötä ja meni itsekin levolle.

Kun hänen ahertaessaan neulomuksensa ääressä joku saapuvilla olevista rupesi puhumaan kodistaan ja omaisistaan, hänen sydämensä vavahti niin omituisesti ja tuntui aivankuin kokoon kutistuvan, heti taaskin avautuakseen ja kovemmin lyödäkseen. Joka silloin olisi katsahtanut tarkemmin häneen, olisi huomannut, kuinka hänen kasvonsa värähtivät ja hiukan kalpenivat hän kumartuessaan entistä alemmaksi työnsä ääreen, mutta kuinka ne sitten jäykistyivät aivan kuin tunteettomiksi.

Pari vuotta hänen talossa oltuaan uskoi pormestarinna Ingridin jo unohtaneen surunsa ja muistelevan omaisiaan vain kuin ainakin rakkaita vainajia. — Hyvä on, ajatteli hän, että hän on niin kylmäluonteinen. Mitä hyödyttäisikään repiä vanhoja arpia verille, muistelemalla ja puhumalla asioista, joita ei voi auttaa?

Myöhemmin, kun vanha tätikin jo lepäsi haudassaan, esti hänen sulkeutunut mielensä kaiken sisäisen lähenemisen uusiin omaisiin, vaikka hän aina olikin nöyrä, kuuliainen ja nopea jokaisen käskyn noudattamaan.

Hän eli siis yksikseen tuossa isossa perheessä ja ikäänkuin erotettuna toisista ikäisistään, mutta se ei herättänyt mitään huomiota eikä ketään loukannut. Oli kuin Ingridin olisi ehdottomasti pitänyt ollakin juuri sellainen.

* * * * *

Kun Ingrid oli tullut vanhemmaksi, heräsi hänessä usein palava halu tiedustella isästään venäläisiltä upseereilta. Niinä vuosina, jotka maa oli Venäjän vallassa, eli vuoteen 1721, oli venäläisiä upseereita usein kaupungissa ja ne kävivät melkein aina pormestarin puheilla. Ja kun he enimmäkseen käyttivät saksaa puhekielenä, kutsui pormestari tavallisesti Ingridin tulkikseen, jottei tarvinnut lähettämä saksankielen opettajaa kaupungilta hakemaan.

Tällöin muisti Ingrid aina isäänsä ja kysymys oli monesti aivan hänen huulillaan. Mutta sitäkään ei hän rohjennut tehdä, hän pelkäsi sen näyttävän siltä kuin hän tahtoisi sivuuttaa pormestarin, kun ei ollut hänelle ensiksi asiasta puhunut.

Jos pormestari olisi kerrankin näiden vuosien aikana tehnyt hänelle jonkun kysymyksen hänen kodistaan, jotta olisi päässyt alkuun… mutta sitä hän ei tehnyt. Niinpä Ingrid yksinäisyydessään odotti ja toivoi toivomistaan, mutta ei kysellyt enää. Tämä oli hänelle koti, eikä hän rohjennut millään oman tahdon vihjauksellakaan panna tätä etua alttiiksi, sillä hän oli täällä jo niin kotiintunut, ettei hän tuntenut haluavansa enää muualla elääkään, kun omien vanhempien luona ei enää ollut toivoa saada elää… Ja taisipa hänellä sitäpaitsi olla jo joku vieno, syvälle sydämen sisimpään sopukkaan kätkeytynyt tunne, jota hän tuskin itsekään selvästi käsitti, mutta joka epämääräisyydessäänkin antoi kärsivällistä tyydytystä hänen mielelleen. Sisäinen vaisto ohjasi ja auttoi häntä tekemään itsensä tarpeelliseksi ja luotettavaksi kaikille koko talossa, estäen taas toisaalta häntä olemasta kenellekään rasitukseksi. Ja kun hän tunsi itsensä niin turvattomaksi ja yksinäiseksi tämän perheen ulkopuolella, niin hän pelkästään velvollisuudentunnostakin oli arka ja varovainen, jottei millään, mikä koski häntä itseään, olisi antanut aihetta ikävyyteen.

* * * * *

Vaikka rouva aluksi uskottelikin tehneensä korvaamattoman hyväntyön ottamalla Ingridin perheeseensä, sanoi hän kumminkin myöhemmin naistuttavilleen olevansa tyytyväinen, että he olivat hänet ottaneet, sillä hän, rouva, oli saanut Ingridin oppimaan kaikkea, niin että hänellä nyt oli suuri apu hänestä, vaikka tyttö olikin niin nuori. Hän oli hänen oikea kätensä. Rouva sanoi pitävänsä paljon tytöstä, joka oli tänä kovana aikana heille tullut kuin taivaasta lähetetty lahja. Ja usein hän vakuutti, ettei hän koskaan päästä Ingridiä luotaan, vaan pitää hänet vanhuudenpäiviensä iloksi, kun omat tyttäret joutuvat avioliittoon. Ja jos nämä tuttavat arvelivat Ingridinkin voivan joutua naimisiin, nauroi pormestarinna ja sanoi: — Hän on kovin kylmä ja järkevä, ei hän koskaan rakastu, eikä hän vaihda hyvää asemaansa meillä pienen virkailijan tai ammattilaisen asemaan, jollainen hänellä tänä aikana voisi olla tarjolla. Hän on minulle kuuliainen hyvä tyttö ja tietää, että minä tahdon hänen parastaan, eikä hän ketään ota, kun minä kiellän, vaan on minun luonani aina. Eläähän moni muukin papintytär naimatonna.

* * * * *

Ingrid tiesi, että rouva piti hänestä paljon ja hän puolestaan piti myöskin rouvasta, vaikka hän hyvin tiesikin, etteivät he koskaan toisiaan oikein ymmärtäisi.

8.

Ingrid seisoi avoimen ikkunan ääressä ja katseli ulos. Hän seurasi silmillään kevyiden pilvien kulkua taivaalla. Hänen katseensa tunkeutui sinne korkeuden sineen, jota pilvien utuiset, epäsäännölliset reunat koettivat kuin kateelliset akkunauutimet verhota. Laskeva aurinko kultasi ja purppuroi pilvien syrjät läntisellä taivaalla. Pääskyspari lensi akkunan ohi pesälleen, jossa sillä oli pojat odottamassa. Pesä oli rakennettu räystääseen lähelle akkunaa, niin että sitä voi sivulta päin katsella ja seurata lintujen kotielämää, mikä tälle neitokammion ikkunalle antoi erityisen viehätyksen.

Hänen asuntonaan oli pieni hauska kamari yläkerrassa. Siellä on peränurkassa valkoisella raidilla peitetty matala, mykevä pylväs, jonka päällä on kiilloitetulla tinalautasella kirjavalla kukkamaalauksella koristettu tinamalja, jossa tuoksuu tuoreita kesäkuun kukkia. Pylvään muoto, joka turhaan koettaa kätkeytyä ripsisyrjäisen raidin alle, ilmoittaa siinä olevan Ingridin ruukun.

Mutta onhan tällä vanhalla matkatoverilla täällä rauhoitetussa sopessaankin ollut pieni seikkailunsa. Se on näet kerran ollut vaarassa särkyä. Tapaus sattui kesällä eräänä lauantaina pari vuotta Ingridin taloon tulon jälkeen. Hän siivosi huonettaan ja oli nostanut ruukun vähän ulommaksi lattialle ja oli juuri kumartunut nurkkaa lakaisemaan, kun Kastorin lintukoira hyppäsi avoimesta ovesta sisään. Kastor itse ryntäsi jälestä samassa tuokiossa.

Ingrid nosti päätään ja olkansa yli katsoen hän näki koiran, Kastorin pitkävartinen hansikas hampaissaan, piiloutuvan raidin alle ruukun kylkeen. Hän seurasi hymyillen heidän iloista temmellystään. Kastor pelkäsi koiran pureskelevan hänen kauniin keltaisen hansikkaansa rikki tai ainakin likaavan sen. Siksi hän komentaen kiivaasti koiraa nosti raidin reunaa ylös. Silloin koira taaskin turvautui pakoon, vetäen selällään raidinkulman poispäin lattialle. Ja Kastor, joka juoksi eikä katsonut jalkoihinsa, sekaantui jalastaan raidinkulman hatuihin, otti kaatumista estääkseen pitkän hypyn riuhtaisten samalla kovasti raitia, niin että ruukku, joka suippeni pohjaan päin, kaatui rämähtäen lattialle ja kierähti kolisten vähän syrjemmäs. Tinalautanen maljoineen ja kukkineen putosi lattialle.

— Särkyikö se nyt hajalle? huusi Ingrid säikähtyneenä ja karkasi seisoalleen, kiiruhtaen sitä nostamaan pystyyn. Kastor pysähtyi hämmästyneenä ja antoi koiran mennä menojaan. Sitten purskahti hän nauramaan ja sanoi:

— Mitä sinä, hupakko, huudat ja näytät niin onnettomalta yhden ruukun takia? Ja tuommoista romuako sinä pidät täällä huoneessasi? En minä olisi uskonut sinua, noin isoa tyttöä, enää niin lapselliseksi.

Hän nauroi vallattomasti ja potkaisi samalla vähän ruukkua.

Ingridin kasvot jäykistyivät äkkiä, hän kalpeni ja huulet värähtelivät. Kastor näki, että hän taisteli kyyneliä vastaan. Ingrid nosti nopeasti ruukun paikalleen nurkkaan ja kääntyi mitään sanomatta selin. Kyyneleet tunkivat nyt väkistenkin esiin hänen suonessaan raitia ruukun verhoksi.

— Itketkö sinä? huudahti Kastor, joka ei ollut kovasydäminen. Älä itke, lapsiraukka. Eihän se rikki mennytkään. Ja jos olisi särkynytkin, niin kyllä sinulle toisen olisin ostanut, paljon kauniimmankin. Mutta mistä tuo Noan aikuinen astia sinulla onkaan, en ole semmoista ennen nähnytkään? Ja paikattukin se on. Mistä?

— Kotoani, vastasi Ingrid hiljaa.

— Kotoasi! Rantasalmeltako?

— Niin.

— Sitten käsitän. Ah, suo anteeksi.

— Mielelläni sen teen.

— Kerro nyt jotain kodistasi, en ole koskaan kuullut siitä mitään. Ja kuinka tuo ruukku on joutunut mukaasi? Kerro nyt.

— En minä… saa. — Et saa! Miksi ei?

— En minä… tiedä.

— Et tiedä!

— Ei mamma tahdo, että kerron… lapsille niin surullisia.

— Mutta enhän minä ole mikään lapsi, se kielto ei siis koske minua, joka olen sinuakin vanhempi, jo kuusitoistavuotias. Ethän siinä ketään vahingoita, jos kerrot kodistasi ja omaisistasi. Emmekä me puhu siitä mammalle mitään, tiedäthän, että hän on niin arka ja tunteellinen, ei hän voi mitään surullista kuulla, hänen mielensä liikuttuu niin ylen herkästi. Ovatko vanhempasi jo kauankin olleet kuolleina?

— En tiedä…

— Et tiedä! Jos sinusta on vastenmielistä puhua heistä, jos se on jotain semmoista… niin jätetään se. En tahdo raskauttaa mieltäsi. On vain mielestäni kummallista, että olet meillä, enkä minä tiedä mitään sinusta. Mutta en minä ole utelias. Ja toden sanoakseni, mamma on minua kieltänyt sinulta kyselemästä kodistasi, etten kiusaisi sinua. — Oih, eihän se kiusaa! vastasi Ingrid, joka miettiväisenä kuunteli hänen sanojaan. — Minä puhuisin niin mielelläni kodistani. Ei se vastenmielistä ole, päinvastoin.

— No hyvä! Sinä kerrot siis minulle. Hän aikoi istua ja läheni tuolia.

— Ei tänään enää, sanoi Ingrid. — Nyt on huoneeni siivottu ja minä menen keittiöön astioita pesemään. Mutta ehkäpä toiste joskus.

Ja Kastor piti huolen, että se "joskus" tuli pikemmin kuin Ingrid oli ajatellut. Tosin ei Ingrid hänelle voinut kertoa yhtä avomielisesti kuin vanhalle tätivainajalle. Ainoastaan pääpiirteissään kertoi hän menneisyydestään.

Eikä Kastor kysynytkään paljoa muusta kuin ruukusta, jonka kuljetus hänestäkin oli kummallinen. Mutta Ingridin lopetettua tuli hän hyvin vakavaksi ja sanoi:

— Sinä olet oikein hyvä tyttö, Ingrid.

* * * * *

Iso kirja on avoinna pöydällä akkunan edessä, jonka ääressä Ingrid seisoo. Näyttää kuin linnut olisivat houkutelleet hänet siihen kesken hänen lukunsa.

Siinä avaruuden sineen tähystellessään hän ajattelee: — Vieläkö, isäni, sinun rukouksesi täältä alhaalta yhtyy tuolla ylhäällä minun kaipaaviin, odottaviin huokauksiini? Vai joko olet laskenut väsyneen pääsi levolle? Jos edes pääsky toisi siihen vastauksen. Mutta ei… Ei vastausta kysymyksiini! Ei unessakaan… Mutta jos sinä elätkin siellä kurjuuden maassa, niin ei tämä odotus suinkaan nyt enää voi olla pitkä, koska rauhakin jo vihdoin kuuluu tehdyn ja muutamia onnettomuutenne osakumppaneita kuuluu kotimaahan saapuneen. Niin kaiketi tekin sieltä palaatte, jos se on Jumalan tahto… Mutta en käsitä mitä se on, en ymmärrä sitä salaista kieltä, joka minulle kuiskaa, että kaikki odotus on turhaa… Minulla on juuri kuin vaisto siitä, etten teitä koskaan enää näe…

Ajatellessaan hän ikäänkuin katsoo isäänsä silmiin, jotka rakkaasti ja lohdullisesti ovat häneen luodut. Isän muoto on hänen muistissaan ilmi elävänä. Ja samoin nuoren veljenkin.

Mutta veljen silmät saavat hänen mielikuvituksessaan pian toisen muodon. Nuori reipas ylioppilas on hänen huomaamattaan astunut veljen tilalle ja katsoo niin syvästi hänen silmiinsä kuin olisi hänellä aikomus katsoa hänen sydämensä pohjaan asti, niin että muiston ja tunteen valtaamana hänen sydämensä alkaa nopeammin lyödä, ja hänen oma katseensa suuntautuu kaihoksuen lännen etäisyyteen ja huulilla väikkyy vieno hymy.

Ingrid on nyt yhdeksäntoista vuoden vanha, pitkähkö, hoikka ja sirokasvuinen. Hänellä on säännölliset ja soikeat kasvot. Nuoruus, terveys ja hyvä koti ovat kuvanneet ruusuja poskille, mikä tekee hänestä kauniin neidon. Silmien sini näyttää tunteiden vaikutuksia seuraten aivankuin vaihtelevan taivaankannen vaaleammasta valtameren tummempaan väriin. Kun tunne lempeänä korottaa katseen ylös, on niiden väri tyynen vaalea ja ilme lempeä, mutta kun se on syvä, voimakas ja sulkeutunut, näyttää sama värivivahdus pitkien silmäripsien varjossa tummalta.

* * * * *

Kastor Procopé on jo useita vuosia ollut Ruotsissa lukemassa ja tutkintoja suorittamassa. Lakitiede on hänen alansa. Jouluksi oli hän saapunut kotiin miehistyneenä ja kehittyneenä, sekä viipynyt talven yli omaistensa piirissä. Mutta keväällä, kun taaskin talven kourissa kahlehdittuina olleet meren aallot alkoivat pauhaavan tanssinsa, sanoi hän hyvästi kodille ja lähti keväisellä mielellä matkalle takaisin Tukholmaan.

Kuinka monta muistoa Ingridillä olikaan tästä viime talvesta! Ja niitä hän tutki ja säilytti hiljaisessa mielessään.

Kuinka iloinen, reipas ja avomielinen, hän, Kastor, oli ollut, kuinka tarkka ja tunnollinen, ja kuinka huomaavainen ja hieno. Ja niin tarkkanäköinen, kuin hän olisi katsonut asiain läpi, aina pohjaa etsien. Hän oli juuri semmoinen kuin miehen Ingridin mielestä tulikin olla.

Ei tosin erityisesti kaunis. Olihan Ingrid kauniimpiakin nähnyt. Eikä hän ollut juuri pitkäkään, he olivat miltei yhdenmittaiset, sen verran Kastor vain pitempi, että Ingrid toki hiukan sai nostaa katsettaan, katsoessaan häntä silmiin. Tahdonvoima puhui hänen teräsharmaista silmistään, jotka väliin säteilivät tulisina ja taaskin toisinaan kuvastelivat kylminä ja tyyninä ulkomaailmaa.

Ingrid eli yhä uudestaan tuon joulunajan. Kastor tuli silloin kotiin Ruotsista. Kuinka hän olikaan Ingridin nähdessään ihmetellyt, että tuo, hänen kolme vuotta sitten kotoa lähtiessään vielä mitättömän näköinen, hento ja kalvakka tyttö, joka oli kuin pää riipuksissa oleva kukan nuppu, nyt oli noin täydeksi ruusuksi auennut. Tämän kaiken hän tosin sanoi enemmän katseillaan kuin sanoillaan.

Ingrid tunsi selvästi, että nuo puhuvat silmät seurasivat häntä aina, milloin hän oli Kastorin läheisyydessä. Jos hän istui työnsä ääressä, tunsi hän tuon magneettisen katseen kutovan utusäkeistä verkkoa hänen ympärilleen, hän tunsi sen polttavan kasvojaan ja värisyttävän ruumistaan eikä hän uskaltanut nostaa katsettaan, vaan istui silmät työssä kiinni, kunnes jätti työnsä ja riensi pois, pian taas samaa tilaisuutta ikä voidakseen. Jos hän oli selinkin kääntyneenä, sanoi vaisto hänelle, milloin tuo samainen katse oli häneen imeytynyt. Ja entä vivahduksen Kastorin äänensoinnussa, nekin usein ilmaisivat paljon.

— Ingrid! Ei kukaan osannut lausua tätä nimeä niinkuin hän. Ei kukaan voinut yhdistää siihen sitä äänen vivahdusta, sitä tunteen virtausta, joka sävähti läpi koko hänen olemuksensa ihan sydämen sisimpään saakka.

Ja varsinkin sitten, kun hän oli puhunut. Oli sanonut:

— Ingrid, minä rakastan sinua! Ja sinä… Oi, älä vedä pois kättäsi, ei nyt. Kun jo aamulla varhain matkustan, niin meidän täytyy nyt puhua.

— Niin Ingrid! Sinä rakastat myöskin minua. Olen sen jo kauan tietänyt, tuntenut ja aavistanut. Eikö ole niin? Et voi tunteitasi minulta salata. Me olemme luodut toisillemme.

Uudestaan ja yhä uudestaan eli Ingrid muistossaan tämän hetken.

He olivat menneet, Kastor äidin ja sisarten kanssa, viettämään iltaa erään varakkaan kauppiaan perheeseen. Siellä hetken oltuaan oli Kastor muistanut, että hänen piti vielä käydä "maisterille" sanomassa jäähyväiset ja oli sitävarten lähtenyt sieltä ennenkuin toiset. Maisterin luona hän tosin oli käynyt, mutta ei ollenkaan viipynyt siellä, vaan rientänyt kotiin.

Ingrid puuhasi Silläaikaa Kastorin kirjokannen täyttämisessä. Tämä nelikulmainen, kuutiokyynärän kokoinen arkku, kukiteltuine ja hieman kuperin kansineen, oli jo miltei loppuun täytettynä kun Kastor astui sisään. Ingrid muisti niin elävästi, kuinka hän oli säpsähtänyt Kastorin tullessa ja huomatessaan, että he nyt olivat vallan kahden huoneessa, sillä viime aikoina oli hän huolellisesti koettanut karttaa sellaisia sattumia.

Mutta tällöin otti Kastor hänen kätensä, estäen siten häntä menemästä, ja puhui jotain ensiksi tästä viime illasta ynnä muuta, ja sanoi sitten nuo unohtumattomat sanat. Hänen sydämessään soinnahtivat riemuitsevat sävelet, mutta samalla painosti ja puristi sitä kuin jonkun pelottavan tapahtuman edellä. Eikä hän voinut sanoa sanaakaan, hän katsoi vain alas ja tunsi, että hänen poskensa hehkuivat ja että hän vapisi.

Kastor veti hänet luokseen, sulki hänet kiinteästi syliinsä ja kiersi hänen käsivartensa kaulalleen. Ja Ingrid itse laski päänsä niin turvallisesti hänen olalleen.

— Ole minulle uskollinen, puhui hän, — ja minä tiedänkin, Ingrid, sinun olevan uskollisen.

Kului pieni autuaallinen iankaikkisuus, jonka muisto sai tytön sydämen vieläkin niin suloisesti väreilemään, että silmät huulten hymyillessä kävivät kosteiksi.

* * * * *

Olethan minulle uskollinen, vai miten? oli hän hymyillen lisännyt. Ja tämä hymyily sanoi, ettei hän epäillytkään sitä, vaan kysyi vain pusertaakseen Ingridiltä jonkun vastauksen.

— Oi, mitä semmoista kysytkään, muisti Ingrid vastanneensa, se melkein loukkaa minua. Jos en tietäisi, että minuun luotat, niin luultavasti itkisin… Mutta, tämä kaikki tuntuu minusta aivan mahdottomalta. Vanhempasi eivät koskaan suostu tähän. Ja heidän tahtonsa hinnalla en tahdo onneani ostaa. He tietysti ajattelevat sinulle jotain loistavampaa avioliittoa…

— Loistavampaa! oli Kastor huudahtanut. — Ei kukaan muu tule koskaan määräämään minun avioliittoani kuin minä itse… Mutta rauhoitu, lemmittyni. Ei meidän tarvitse kiiruhtaa, me voimme odottaa siksi kunnes minä olen saanut hankituksi itselleni vankan aseman yhteiskunnassa, kun maamme virkatoiminta taaskin tasaantuu. Siksi kunnes se tapahtuu, voimme pitää liittomme kaikilta salassa ja luottaa toisiimme. Tuskinpa minä näinä tukalina aikoina voin ajatella avioliittoa ennenkuin noin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden iässä. Mutta emmehän silloin vielä ole mitään ikäkuluja, olemme vasta parhaassa iässämme avioliittoa rakentamaan. Ja sinä odotat minua. Niinkö?

— Niin oli Ingrid vastannut, — tietysti odotan

Ja tätä suloista salaisuuttaan hän uskollisesti hoiti ja kätki. Se teki hänet onnelliseksi ja iloiseksi ja kohtaloonsa tyytyväiseksi.

Ja niin kului elähdyttävässä odotuksessa edelleen useita vuosia.

9.

Tärkeä käänne kertomuksessamme vaatii meitä tässä esittämään erään uuden henkilön. Hän on nuori ja muhkea mies, kuten tavallisestikin hänen ammatissaan olevat miehet. Hän on nimittäin lukkari toimeltaan ja palvelee äänellään Janakkalan seurakuntaa. Mistä hän on syntyisin ja ketkä hänen vanhempansa, siihen ei osannut kukaan vastata, kaikkein vähimmin hän itse. Oliko hänellä ollutkaan omaa kotia, siitä hänellä oli yhtä vähän tietoa. Ainoastaan hämäränä häämötti hänen muistinsa pohjalla eräs tupa, oliko se kodin vai kylänkö? Sitten nuori hellä nainen, joka hyväili häntä, mahtoiko olla äiti? Ja nuorenläntä mies, joka kantoi häntä pitkän matkan, olisiko se ollut isä? Kukapa sen tiesi. Sitten oli pitkälti pimeää hänen muistissaan eikä hän tiennyt, missä tai milloin oli heistä eronnut. Hänestä tuntui vain kuin hän olisi nukkunut kauan ja nähnyt kamalaa unta. Mierontietä hän oli sitten kiertänyt, monen talven kinokset kahlaten ja poimien monen kesän marjat, ja kauas hän luuli kulkeutuneensa, vaikkei tiennytkään miltä ilmansuunnalta hän oli lähtenyt eikä minne hän kulki. Vihdoin saapui hän Janakkalan pappilaan. Silloin arveltiin hänen olleen kymmenvuotisen. Nimi hänellä ainakin oli, sillä kysyttäessä hän sanoi itseään Kaaproksi.

Pappilan paimen oli tällöin loukannut jalkansa ja poika otettiin taloon joksikin päiväksi saattelemaan lehmiä, jotka kävivät muutamassa isossa aitauksessa, joten niillä täytyi olla veräjän avaaja ja sulkija.

Poika laulaa hoilotti lehmien mukana käydessään niin että metsä kaikui. Hän oli aina laulanut, sen hän tiesi itsekin. Pappilan piiat olivat sitten kieltäneet häntä laulamasta, olivat sanoneet, että jos rovasti kuulee, niin "antaa keppiä."

Poika muisti kiellon ensi päivinä, meni ja tuli ääneti, mutta se ei ollut ollenkaan hupaista. Ja niinpä hän joitakuita päiviä talossa oltuaan eräänä iltana, pää pystyssä ja silmillään lintujen lentoa seuraten, saatteli karjan tarhaan täyttä kurkkua laulaen. Samassa hän huomasi rovastin, joka hattu päässä ja kuhmusauva kädessä seisoi eteisen ovessa.

Poika pelästyi ja katkaisi äkkiä sävelensä, niin että lehmiä puhutteleva karjakko purskahti nauramaan.

— Menikö lukkarin virsi penkin alle? huudahti hän. Poika häpesi ja vaikeni.

Rovasti, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan pojan laulua, astui nyt portaalle ja huusi:

— Poika, tulepas tänne!

Mutta poika ei totellut, vaan kyykistyi lehmän taakse, jonka varjossa hän seisoi.

— Tule nyt, huusi rovasti toisen kerran ja vähän käskevämmin. Ja viitaten häntä sauvallaan lisäsi hän:

— Kyllä minä sinut siinä näen, näen jalkasi lehmän alta ja nyt sinä sen kaulan alta kurkistat. Tule vain heti kiltisti tänne.

Poika oli häpeissään, kun noin oli tullut keksityksi, ja näki nyt parhaaksi ottaa jalat alleen, mutta samassa hairasi karjakko hänet kiinni, ja vaikka hän itki, kiemuroi ja potki, kantoi tuo tanakkakätinen tyttö hänet rovastin luo ja laski alas portaalle kuitenkaan häntä irti päästämättä.

— Mutta minkätähden se poika nyt itkee noin, onhan se minut nähnyt jo joka päivä tällä viikolla ja vastannutkin minulle?

— En minä tiedä, taitaa pelätä keppiä, vastasi karjakko nauraen.

— Jahah, ymmärrän. Häntä on pelotettu sillä, että minä annan tästä, koska ei ole laulua ennen kuulunutkaan.

— Ei tämä ole, lapseni, pikku poikia varten, tämä on tehty — susia varten.

Rovasti vei puhuessaan kepin eteisen nurkkaan. Poika vaikeni ja tyyntyi heti kun näki tuota kamalaa asetta vietävän pois ja kuuli rovastin sanat.

Sinusta tulee hyvä lukkari, sanoi rovasti takaisin tullessaan.

— Eipä, eipä, höpisi poika puoliääneen.

Häntä oli näet pitkin lyhyttä elämäänsä aina nimitelty lukkariksi, usein lyötykin tai kumminkin nyhätty pois korvia särkemästä. Alati se oli tuo hänessä oleva "lukkari" tehnyt hänelle kiusaa ja kolttosia. Siksipä tuo nimitys oli hänestä varsin epämieluisa. Hän näytti niin alakuloisen tyytymättömältä kuin olisi tahtonut sanoa: mistä ne sen kaikki aina tietävätkin, tuon "lukkarin"?

— Mitä hän sanoo?

— Hän sanoo: — Eipä, eipä, vastasi karjakko nauraen.

— Hm, hm! Ei hän käsitä sitä. Saat nyt mennä lehmiesi luokse, Heta-Kaisa. Me rupeamme kahden Kaapron kanssa laulamaan tässä, koska on niin kaunis iltakin. Mutta mene ensiksi pyytämään, että ruustinna tekee pojalle hyvän voileivän.

Rovasti istuutui portaalle ja Heta-Kaisa meni käskyä täyttämään.

Nyt aloitti rovasti ehtoovirren, ja poika, joka taloissa oli kuullut sitä veisattavan, otti vähän aikaa kuunneltuaan myöskin kiinni sävelestä ja veisasi hiljaa mukana.

Sitten toi ruustinna hänelle voileivän.

Ja kun rovasti ilmoitti hänelle, että hän saisi ruveta harjoittelemaan virsiä ja lauluja hänen johdollaan, juoksi ja hyppi hän iloissaan mennessään renkitupaan yöksi.

Niin kasvoi hän sitten pappilassa mieheksi. Oli paimen- ja renkipoikana, saaden samalla rovastilta opetusta veisuussa, lukemisessa ja kirjoituksessa. Hänellä oli hyvät luonnonlahjat, joten hän oppi helposti. Mutta jos ei laululla olisi aloitettu, olisi hän luultavasti piankin kyllästynyt opetukseen ja jättänyt pappilan, kun hän pienestä pitäen oli vapaaseen elämään tottunut eikä hänen tarvinnut huolehtia huomisesta päivästä, sillä vaikka hän vielä olikin niin pieni, osasi hän kyllä jo leipänsä laulaa. Mutta pian tuli pappila ja erittäinkin rovasti hänelle niin rakkaaksi, ettei hän enää uneksinutkaan lähteä maata kiertämään, sillä rovastin edessä laulaminen oli niin ihmeen hupaista. Se korvasi kaiken vapaan elämän ja huolettomuuden, joten sitä ei osannut enää kaivatakaan.

Hänen ehdittyään täydeksi mieheksi, kuoli lukkari, jonka pitemmän sairauden aikana hän oli hoitanut apulaisen virkaa. Ukon kuoltua pääsi hän väliveisaajaksi ja sitten vakinaiseksi lukkariksi.

Se nyt oli hänen erityinen historiansa.

* * * * *

Janakkalan rovasti oli Hämeenlinnan pormestarin hyvä ystävä. Ja kun Janakkala on lähellä Hämeenlinnaa, on itsestään selvä, että rovasti varsinkin talvikelillä usein matkusti tuon noin kolmen peninkulman taipaleen kaupunkiin asioita kuulemaan, puhumaan ja valvomaan. Näillä matkoillaan oli rovastilla aina lukkari ajurina, sillä matkoilla oli Kaapro paljon reippaampi, huolellisempi ja hupaisampi kuin vanha ja kömpelö Esa-renki. Että kaupunkikortteeri aina oli pormestarin luona, on selvää.

Siellä sitten lukkarimme usein istuskeli taloushuoneissa ja seurasi silmillään toimessaan hääriviä palvelijattaria, joita aina toimessa oleva Ingrid taitavasti johti. Edellisiin hän ei kumminkaan paljoa huomiotaan kiinnittänyt, mutta sen sijaan Ingridin kaunis muoto ja vaatimaton esiintyminen veti häntä puoleensa. Eikä kovin kauan kestänytkään, kun hän tunsi vakaasti rakastuneensa Ingridiin. Mutta hän varoi tarkoin ilmaisemasta tätä ihailuaan. Hän oli järkevä mies ja piti enempää lähentelemistä mahdottomana. Sillä mitenkä hän, maalaislukkari, joka ei edes voinut sanoa mistä oli kotoisin muualta kuin maantieltä, rohkenisi nostaa katsettaan pormestarin kasvattityttäreen, neiti Oreliukseen! Jos tämän hänen lemmentilansa perille päästäisiin, niin nauraisivat kaikki ja pitäisivät häntä houkkiona. Ja mikä oli hän täällä, pormestarilaisten silmissä? Vain semmoinen välihenkilö, joka oli vähän renkiä parempi.