INKERI (continued 3)

— Heillä oli kai Kastor-niminen poika kauempana? Olen siitä jotain kuullut. Onko hänestä enää täällä mitään tietoa?

— Kas, onko sinne maillekin ne huhut kulkeneet?

— Mitä huhut?

— Tieto siitä murheesta, minä meinaan, jonka vanhemmat saivat siitä pojastaan.

— Eihän hän mitään pahoja ole tehnyt? huudahti Inkeri.

— Ee-ei. No, olihan se kyllä pahasti tehty, ettei hän tullut kotiin katsomaan, vaikka isä olisi matkarahatkin suorittanut. Oli vain niin ylpeä ja sanoi, ettei hän isän kustannuksella ajele, kun ei kerran itsellä siihen varoja ole, sanottiin. Armo itse olikin vielä puhunut.

— Ei taida olla tosikaan. Asia, jos se on ollutkin vähän sinnepäin, on ehkä ymmärretty väärin.

— Niin, en minä tiedä muuta sanoa todeksi, kuin ettei se vain tullut. Ja itse hän tilinsä on tehnyt. En minä häntä tuomitse.

— Onko hän… kuollut?

— Juu-u, sanotaan kuolleen. Joku vuosi sitten sitä jo puhuttiin. Kaikkien vuoro tulee kerran "Nuorii tapan kuin vanhoi, en säästä ketäkään", laulaa kuolema virressä. Onko emännällä ollut jotain myytävänä.

— Ei. Muita asioita on ollut. Hyvästi. Jo kai maksoin?

— Hyvästi hyvästi. Juu, juu, kiitos, kaikki on maksettu.

* * * * *

Talvi oli suurin, vakavin askelin tehnyt tuloa. Joulu oli jo aivan ovella, mutta lukkarintuvassa ei sitä nyt odotettu ilojuhlana, vaan se oli murheelle pyhitetty.

Perheen isä ja tuki lepäsi maanpovessa.

Hän oli adventtiviikolla pahoin vilustunut ja saanut kovan kuumeen ja muutaman päivän kuluttua tuoni teki tuskista lopun.

Ainoa poika seisoi kyynelissä isän ruumiin vieressä. Ensi kerran koulusta kotiin palatessaan oli Gabriel orpo.

Ja nyt peitti kummun jo valkoinen puhdas lumi.

Tämä kuolemantapaus tuli Inkerillekin niin odottamatta. Hän suri miestään todellisella kaipauksella, sillä hän tunsi itsensä nyt niin turvattomaksi. Lukkarintalo, jota hän oli oppinut kotinaan rakastamaan, ei enää kauan tarjoisi hänelle tuttua liettänsä.

* * * * *

Hän vuokrasi lukkarintuvan jättäen itselleen erään mökin, joka asujan äskettäin kuoltua oli jäänyt autioksi. Mökki oli kirkonkylän laitapuolessa, kaupunkiin vievän tien varressa. Ahkerasti hän teki työtä, kehräsi, kutoi ja ompeli ja otti palkaksi mitä kullakin oli vara antaa, villoja, pellavia ja ruokatavaraa. Näin hän sai joskus parempaakin palkkaa kuin jos hän aina olisi sen rahana vaatinut.

Koko pitäjä kunnioitti tätä äitiä, joka rappeutuneessa savupirtissä teki hitaita käsitöitään poikansa ylläpidoksi, vaikka silmät kärsivätkin savusta ja heikosta valaistuksesta. Ja moni mies, joka ajoi kuormaansa kaupunkiin, poikkesi sisään kysymään: — Onko Kaaprielille mitään viemistä, kyllä se menee kuorman päällä? Ja olihan sitä aina jotain, sillä varat tulivat niin vähittäin kokoon ja äiti laittoi aina valmiiksi myttynsä siksi, kun joku kulkisi ohitse kaupunkiin. Monta äidin paistamaa pannukakkua sai poika siten syödäkseen.

Olivathan ne Inkerille ja hänen lapsilleen juhlahetkiä kaksinkertaisessa merkityksessä, kun he saivat yhdessä joulua viettää. Tytöt, paitsi vanhinta, joka oli jo naimisissa, erään uudistalon emäntänä omassa pitäjässä, olivat palveluksessa, taloudenhoitajina, etäällä toisistaan. He olivat uusiin koteihin astuessaan asettaneet ehdoksi, että saisivat viettää joulun äidin luona. Vanhan kansallisen tavan mukaan Inkeri lastensa iloksi levitti oljet lattialle. Gabriel sitä erityisesti tahtoi. — Ei muuten joululta tunnu, hän sanoi, — ellei ole joulupahnoja.

Aikaa kului. Ja muutamien vuosien perästä sai Inkeri ilokseen kiinteimmän toivonsa täytetyksi, kun hän sai sulkea Gabrielin pappina syliinsä.

* * * * *

Kärkelän talossa Ruovedellä, jossa Gabriel Bergelin oli pitäjänapulaisena ja mainitun talon omistajana, eli vanha äiti kunnioitettuna ja rakastettuna viimeiset elämänvaiheensa. Yhdeksän viimeistä ikävuottaan hän eli sokeana. Väsyneet silmät sammuivat. Se tuli vitkaan ja edeltä tiettynä eikä senvuoksi säikäyttänyt Jumalan tahdolle aina nöyrästi alistuvaa Inkeriä. Päinvastoin hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli säilyttänyt hänelle tämän ulkonaisen pimeytensä ajalla sisäisen valon. Ja kun hänen poikansa luki hänelle, varsinkin hänen rakasta postillaansa, ja aina lähellä ollessaan kiiruhti häntä tukemaan, koska tiesi, että hänen apunsa oli äidille mieluisin, sanoi äiti väliin hymyillen: — Sinä olet minulle silmänä ja sauvana.

* * * * *

Näiden vuosien aikana oli talossa usein emännän vieraina eräs hänen ystävänsä, rouva Levon ja tämän tytär Greeta-Liisa. Ja koska talossa oli kolme pientä tytärtä, jotka tarvitsivat opetusta ja johtoa, halusi pastorinrouva saada Greeta-Liisan heitä opettamaan. Tämä nuori neiti läheni myötätuntoisena vanhaa sokeata isoäitiä, jolla hänen mielestään oli niin lempeät ja aurinkoiset kasvot. Ja vanha mummo kiintyi myöskin sydämellisesti häneen. Siten oli molemminpuolinen lähentyminen tapahtunut vanhan ja nuoren välillä heidän miltei itse sitä huomaamatta.

Sokeanvaistolla kiintyi vanhan Inkerin sydän tähän nuoreen tyttöön, jonka heleän raikas ääni miellytti hänen korvaansa. Hän tunsi, että tuolla miellyttävällä äänellä puhui teeskentelemätön, herttainen ja vaatimaton henkilö. Pitkinä puhteina, kun vanha isoäiti valvoi ja toiset perheen jäsenet jo nukkuivat, pistäytyi tyttö mielellään isoäidin kamariin hetkeksi juttelemaan.

Tällaisina hetkinä avasi vanha Inkeri vähitellen sydämensä nuorelle ystävälleen. Hän oli kyllä ennenkin pitkin elämänsä tuntenut halua tämmöiseen täydelliseen sydämensä sinettien avaamiseen, mutta hän ei ollut löytänyt ketään, jolta olisi voinut odottaa ymmärtävää vastakaikua. Siinä oli aina ollut jotakin, joka pidätti häntä. Mutta nyt hän tunsi sisäistä vetoa, tarvetta ajatusten vaihtoon. Senvuoksi hän kertoi tälle nuorelle ystävälleen vaiherikkaan, vaikka vähän huomatun ja pilvenvarjoisen elämänsä. Ja tämä ystävä, niin nuori kuin olikin, ymmärsi hänen tunteensa niin elävästi ja säesti häntä sattuvilla huomautuksillaan ja myötätuntoisella äänenväreilyllään, siten kosketellen Inkerin sydämen pohjalla jo hiljaa väräjäviin kieliin. Senvuoksi hän sydämensä salaisuuden, jota ei hän ollut kenellekään omista lapsistaankaan kertonut, hänelle, nuorelle ja vieraalle henkilölle, sillä hän tunsi kuulijansa ottavan hienotunteisella mielellä vastaan hänelle uskotun elämäntarinan.

Ja puhellessaan unohtivat he kokonaan ikäeron. Sokea vanhus puheli kuin elämän koulussa kypsyneelle henkilölle, ja nuori näkevä tyttö taas kuin ikäiselleen, niin vapaasti, elävästi ja vilkkaasti. Ja ihmeteltävästi se elvytti vanhusta ja nuorensi hänen sisäistä olemustaan. Hän tiesi nyt, että maailmassa oli ihminen, joka ymmärsi arvostella hänen elämäntaakkansa painoa… Miksi olisi hän vienyt sen koskematta hautaan? Kun siinä oli koko hänen elämänsä sisällön keskipiste, niin miksipä hän jättäisi jälkeensä valheellisen varjokuvan itsestään?

Hän tunsi todellista onnea siitä, että oli löytänyt itselleen sisarsielun tässä nuoressa tytössä.

Muutamana tyynenä kesäiltana vuoden 1779 paikkeilla on perhe kokoontuneena isoäidin huoneeseen.

Sokea isoäiti makaa sairaana. Hän odottaa kotiinkutsua, sillä hän tuntee koti-ikävää, on väsynyt elämän pitkään taipaleeseen.

Pastori istuu tuolilla pöydän ääressä, jolla olevia kirjoja hän on lukenut äidilleen. Mutta nyt on äiti nukahtanut.

Pastorinrouva, joka on käynyt toisessa huoneessa, tulee hiljaa sisään.

— Greeta-Liisa, sanoo sairas, joka on herännyt unenhorroksesta.

— Onko se Greeta-Liisa?

— Ei, se olen minä, Sofia.

— Niinkö. Missä Greeta-Liisa sitten on kun ei hän tule sisään?

— Eikö äiti nyt muista enää, kysyi pastori — että hän on pari vuotta sitten matkustanut kotiinsa?

— Muistan kyllä… Mutta minä luulen, että hän tulee…

— Tahtoisiko äiti, että häntä mentäisiin tuomaan tänne?

— En minä tiedä…

— Taitaisi olla paras, että lähettäisimme häntä noutamaan, sanoi rouva mieheensä kääntyen. — Isoäiti oli kysynyt häntä jo yölläkin. Ja olisi hän tässä sitten apunakin. Hän on jo niin kotoinen olento meille, olen häntä oikein kaivannut.

— Huomenaamuna varhain lähetän pari miestä veneellä matkaan, koska äiti häntä niin kaipaa. Samalla lähetän kirjeet sisarilleni, jotta he saavat tiedon äidin sairaudesta.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua heräsi isoäiti eräänä aamuna myöhään, nukuttuaan koko yön rauhallisesti.

Hän katselee joka puolelle huonetta ja iloinen hymy kaunistaa hänen herttaisia, sairauden kalvistamia kasvojaan.

— Äiti voi paremmin, minä luulen, sanoo hänelle pastori, joka nytkin istuu siinä pöydän ääressä.

— Voin, vallan hyvin. Mutta tiedätkö, poikani, minkä ihmeen, minkä suuren ilon Herra on minulle suonut!

— Minkä, rakas äiti?

— Minä näen!

— Ei, äiti kulta, kyllä se taitaa olla taudin houretta.

— Ei se ole houretta, minä näen selvästi kaikki. En ensiksi itsekään jaksanut uskoa sitä todeksi ja olen sentähden jo hetken katsellut ympärilleni. Mutta oikein selvästi minä näenkin, kukat tuossa ruukullani, ja niin kauniita! Jumalalle olkoon kiitos tästä suuresta ilosta, että vielä sain nähdä päivänvalon. Oi kuinka nyt onkin ihana päivä! Ja ihmeellistä, silmäni eivät ole valonaratkaan.

Pastori, joka äidin puhuessa oli noussut ja astunut lähemmäksi, seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja katseli häntä silmiin.

— Kyllä se on tosi, että äiti näkee, hän sanoi, — silmät ovat kirkkaat ja eloisat, niissä on näkevän ilme ja voima.

Ja hänen omat silmänsä kyyneltyivät.

Rouva tuli nyt myöskin lähemmäksi. Hänkin oli ensiksi uskonut, että anoppi vain houri.

— Kyllä se onkin ihme, meille kaikillekin, sanoi hän, — että isoäiti taaskin näkee. Jumalalle kiitos!

— Niin, Jumalalle olkoon kiitos siitä, että vielä sain nähdä teidät ja lapsetkin. Kauniita, vanhempiensa muotoisia lapsia, vaaleat hiukset ja siniset silmät, ja säännölliset kasvonpiirteet kaikilla…

— Mutta… kuka tuo vieras tyttö on, jatkoi isoäiti vasta saapuneen Greeta-Liisan huomatessaan, — tuo tummahiuksinen neiti, joka tuolla yksinään seisoo? Mielestäni hänessä on jotain tuttua, mutta en tiedä… en muista…

— Nyt ei äiti tunnekaan Greeta-Liisaa, jota on niin odottanut. Pastori katsoi hymyillen äitiään.

— Oi tunnen, tunnen, huudahti hän.

— Ei suinkaan, kun ei äiti ole häntä vielä koskaan nähnyt, mutta äiti arvaa sen.

Neiti Levon, joka oli odottanut isoäidin huomiota eikä senvuoksi ollut mitään puhunut, jottei äänellään olisi itseään ilmaissut ja hänen havaintojaan häirinnyt, kiiruhti nyt tervehtimään ja painoi huulensa vanhan ystävänsä kädelle. Tämä veti hänen päänsä luokseen ja kosketti hänen otsaansa huulillaan.

Näin tervehdittyään vastasi äiti poikansa huomautukseen.

— Sanot, etten tunne häntä, kun en ole häntä nähnyt. Ja kumminkin minä mielestäni huomasin hänet niin tutuksi… Ja heti kun kuulin nimen, ymmärsin, että tuommoinen hänen juuri täytyy ollakin. Tuommoiset harmaat, ilmeikkäät silmät, hymyilevät ja samalla vakaan vilpittömät ja ymmärtäväinen kasvonsävy. Oi, se on juuri Greeta-Liisa! Jumala sinua siunatkoon, että tulit minua katsomaan. Olen sinua kyllä odottanut, lapseni, vaikken äsken muistanutkaan, että sinua on oltu noutamassa. Ilo näköni takaisinsaamisesta täytti niin mieleni, että unohdin sen venematkan.

— Nyt minä ymmärrän, jatkoi hän hetken kuluttua, — minkätähden minun on pitänyt nämä yhdeksän vuotta olla sokeana. Olen sitä väliin miettinyt, löytämättä kuitenkaan siihen tyydyttävää vastausta.

— Minkätähden sitten, äiti kulta? Pastori tuli lähemmäksi.

— Jotta minä saisin tämän sanomattoman ilon ennen kotiinmenoani. En voisi käsittääkään, mitä nyt tunnen, ellen olisi ensin kärsinyt synkkää pimeyttä. Oi kuinka Jumala on hyvä! Olen saanut vielä nähdä sinutkin, poikani. Tämä on onnea!

Pastori otti äidin käden omaan käteensä, puristi sitä hiljaa ja meni sitten takaisin pöydän luokse ja rupesi lukemaan etsimäänsä raamatunpaikkaa sokeana syntyneestä, jota äiti aina mielellään kuunteli ja jolla nyt oli hänelle vielä syvempi merkitys.

* * * * *

Kolmannen päivän illalla siitä kun hänen silmänsä taaskin olivat auenneet päivän valolle, ummisti hän ne viimeiseen uneen. Ja hänen Gabrielinsa sulki sammuneet silmät.