TOINEN OSA (continued 3)

Hän nosti airot vedestä, otti lakin päästänsä ja rupesi otsahikeänsä kuivaamaan. Ongenvavat sillävälin piirsivät puolikaaren Viaporista kaupunkiin takaisin. Mutta levättyänsä ja tupakoimaan Hinkki pani airot jälleen hankoihin ja voimakkaalla vetäsyllä käänsi veneen takasin Degerön maata kohden. Hän laski maihin toisella puolen Stansvikin lahtea, jätti veneensä siihen ja läksi koreineen ja onkivapoineen kulkemaan puolijuoksussa pitkin rantaa itäänpäin. Noin viisi kilometriä mentyänsä hän irrotti huvilanrannasta vanhan ruuhen ja läksi soutamaan avomerelle päästäkseen Santahaminan etelärantaa seuraten Kuninkaansaarelle, sillä hän laski niin, ettei nyt voinut mitään vaaraa avomeren puolelta olla, kun sota kävi lännessä olevaa linnoitusta vastaan.

Soutumatkaa tätä kautta Kuninkaansaarelle oli päälle peninkulman ja puoliväliin päästyä alkoi päivä valeta idän taivaalla, niin että selvään saattoi erottaa vahtisotamiehiä rantapatterin harjalla. Ensimäisen patterin ohi mennessä Hinkki alkoi soutaa hiljaa, sillä hänet oli ilmeisesti huomattu. Joukko sotamiehiä kokoontui yhteen ja rupesivat toisilleen osottelemaan Hinkkiä. Tulipa niiden joukkoon upseerikin ja nosti kiikarin silmilleen. Silloin ei Hinkin todellakaan auttanut muu kuin ruveta ongelle. Hän pysäytti veneen karin reunaan ja istui selin rantapatteriin, sivahuttaen siiman ulapalle päin.

—Saatanan kilohailiako tässä olisi aikaa vedellä!—kiroili Hinkki. Mutta eipä hänen tarvinnut siinä kymmentä minuuttiakaan kyyköttää, ennenkuin upseeri jo laski alas kiikarinsa ja sotamiehet hajosivat.

Toisen rantapatterin kohdalle päästyään ja jälleen jouduttuaan huomatuksi Hinkki koetti samaa temppua, mutta nytpä ei auttanutkaan. Kymmenkunta sotamiestä juoksi rantaan ja viitaten Hinkkiä tulemaan rupesivat lataamaan kivärejänsä. Hinkki souti suoraan kohti sotamiehiä, ja rantaa lähestyessään otti koristansa esiin viinapullon, ja rupesi sitä heille kauppaamaan, huutaen:

—Kupii votku!

Sillä Hinkki oli polisina ollessansa oppinut jotakuinkin venättä.

Ryssät viittasivat vaan Hinkkiä maalle, vangitakseen hänet.

He löysivät hänen veneestään korin täynnänsä viinapulloja ja tupakkia, ja nauraen rupesivat kohta jakamaan tavaraa keskenänsä.

Kun he olivat sen tehneet ärjäisi Hinkki vihasesti:

—Davai dengi! (Se merkitsee: Anna rahat.)

Ja rupesi vaatien tulemaan heitä kohti.

Sotamiehet perääntyivät nauraen ja koettaen häntä välttää. Mutta Hinkki tuli yhä kovemmaksi. Hän koputteli ongenvavalla maahan, ärjyi ja uhkasi lyödä. Sotamiehet sen mukaan perääntyivät. Vihdoin Hinkki rupesi muka kiviä maasta hakemaan, ja kun sotamiehet lähtivät karkuun, juoksi hän heidän jälkeensä kauheasti kiljuen ja kiroillen ja useita suuria ja pieniä kivimöhkäleitä heitellen. Kunnes ryssät kokonaan pakenivat.

Hinkki läksi nyt soutamaan ulapalle ja kääntyi jälleen Kuninkaansaarta kohden. Olivathan eväät tosin menneet, mutta olipa sensijaan vapaus säilössä.

Kolmannen patterin kohdalla oli varusväen huomio nähtävästi niin kokonaan länteen ja pohjoiseen päin kääntyneenä, että Hinkki souti ohi aivan alitse, ja vasta kun hän oli jo puolitiessä salmea, joka erottaa Santahaminan Kuninkaansaaresta, huomasivat he sieltä hänen aikeensa ja alkoivat ampua. Hinkki veteli kuin viimeistä päivää. Kaksi kuulaa meni veneenlaitain läpi, yksi osui kokkaan juuri silloinkuin Hinkki oli parhaiksi hypännyt rannalle.

Hän oli jyrkän kallioseinän edessä, joka rantatöyräänä kohosi korkeuteen ja muuttui siellä viheriäksi patterin penkereeksi. Monta kertaa oli Hinkki ennen poikana meren saarissa soudellessaan nähnyt kuinka taitavasti ryssät nousivat ja laskeutuivat tämmöisiä kallioseiniä myöten, ja hän oli aina ajatellut, että niillä täytyi olla sitä varten merkityt paikkansa ja tekopolkunsa. Nyt hän istuen suojassa irtiporatun kivilohkareen takana koetti sellaista paikkaa keksiä, itätaivaan valettua niinpaljon että vielä näkymätön auringonkerä jo säteili. Samassa Hinkki jo viskautui kuin nuoli pitkin rantaa, ja kohta hän näkyi Santahaminaan oravana nousevan Kuninkaansaaren rantatöyrästä ylös. Tshik-tshak-tshuk panivat Hinkin korvaan kiviseinää vasten mäiskähtelevät kuulat, ja juuri niinkuin hänen ampumansa revolverin kuula oli Franssin kivimuuriin räiskäyttänyt loven, niin räiskäyttelivät nämäkin kalliosta palasia irti.

Aivan eheänä Hinkki pääsi suojustörmän korkeimmalle harjalle ja heittäytyi pitkäkseen sen suojanpuoleiselle vietteelle.

—Strastu!—sanoi hän nokiselkäiselle ja öljyyntyneelle sotamiehelle, joka paitahihasillaan puhdisteli järeän tykin sisustaa ja esiinpompahtaneen Hinkin nähtyään oli hämmästyksestä lentää selälleen.

Molemmilta puolilta juoksi nyt sotamiehiä pajunetin kärjet leimuavina paikalle. He eivät olleet ampuneet tulokasta ainoastaan senvuoksi, että näkivät vihollisen häntä ampuvan. Mutta nyt tiukasti vaativat tietoa mikä mies hän oli, ja Hinkki näki, että heidän pajunettinsa olivat hiotut.

Viimeisellä hetkellä Hinkki muisti jotakin, ja rauhallisena, aivankuin olisi heille ruvennut rahaa antamaan, veti esiin kapteenin kukkaron, kaivoi sieltä nimikortin ja viskasi heille alas. Sotamiehet lukivat, päät yhdessä, ja jälleen hajoten rupesivat sanomaan:

—Snaem, snaem! (Se on: kyllä tunnemme.)

Heidän kasvonsa loistivat ja he olisivat varmaan syleilleet Hinkkiä, jos hän vaan olisi ollut alhaalla. Mutta nyt ylettyivät mielisuosionsa osotukseksi ainoastaan hänen saappaitansa taputtamaan.

Niin lähellä näitä Viaporin linnotuksia oli Hinkki parhaan ikänsä elänyt, eikä vielä ikinä aavistanut, että täällä tämmöistä on! Jos päätänsä suojusvallin yli kurkotti, näkyi aava meri, alkaen syvyydestä, jossa laineet korkeudesta katsottuina näyttivät pieniltä leikkilaineilta, ja päättyen siintävään taivaanrantaan. Jos taas kääntyi maalle päin katsomaan, niin oikein sydänalaa hiipasi se mahtava linnoituksen komento, kun kukkulalta kukkulalle ja saaresta saareen jatkuivat patteriketjut, milloin vihreitä rintojansa levitellen, milloin paljastaen sisäpuoliset linnotustantereet hautoineen ja pengerryksineen, tykkirivien välkähdellessä ylimpänä, nousevan päivän säteissä. Pieneksi ja melkeinpä olemattomaksi meni koko Helsinki siellä lahtien pohjassa—tämän mahtavuuden rinnalla.

Ei ainoatakaan laukausta kuulunut mistään. Yön veristen ja tuimain ottelujen perästä varmaan lepäsivät sekä täällä että siellä, raskimatta kummaltakaan puolelta antaa ensi merkkiä uuden taistelun alkamiseen. Päivä oli jo jättänyt merenpinnan, mutta yhä uskalsivat vahdit kävellä patterien harjoilla.

Tykkimies selitti Hinkille, että kun tästälähin Santahaminasta ensimäinen kivärinlaukaus kuuluu, alkaa Kuninkaansaarella tykistö paukkua. Tykinsuut olivat kaikki käännettyinä Santahaminaan päin.

—Entäs Santahaminan tykit?—kysyi Hinkki.

Tykkimies sanoi siellä kyllä olevan tykkejä, mutta väki oli jalkaväkeä, joista ei yksikään osannut niitä käyttää. Kaikki tykkimiehet olivat kapinallisia.

Nyt alkoi Hinkki kauheasti kiroilla itseksensä, sillä olisipa hän tuon asian ennen tiennyt, niin kyllä olisi ymmärtänyt soutaa kivärinkantamata kauempana rannasta ja viinat olisivat säilyneet. Mutta mennyt mikä mennyt!

Näitä tykkimiehen kanssa jutellessaan Hinkki samassa näki suuren miesjoukon tulevan taajassa parvessa pitkin linnotuksen leveää tietä, joka kävi lännestä käsin laaksoa myöten halki saaren. Ja hän näki kohta, että se oli suomalaisten joukko.

Ihmeissään juoksivat tykkimiehet kokoon tätä kummaa katsomaan, kun tuntematon sivilipukuinen sotajoukko lähestyi, kivärit olalla.

Kun Hinkki sanoi niiden olevan suomalaista apuväkeä, tulivat sotamiehet hurjan iloisiksi, ja lakkejansa ilmaan viskellen rupesivat hurraamaan.

Suomalaiset vastasivat tieltä, hekin hurraten ja lakkejansa heilutellen. Heidän edellänsä kulki venäläinen luutnantti, paljastettu miekka kädessä. Kuninkaansaaren kapinallisten johtaja.

Kun joukko saapui tienkäänteeseen saaren itäiselle puolelle, noustaksensa siitä eteläisille rantapattereille, joilta ryssät heille hurraata huusivat, alkoi Santahaminasta käsin kova kivärinpauke.

Nuori luutnantti näkyi silloin ottavan pari askelta eteenpäin, ja, juuri niinkuin Hinkki oli nähnyt niiden paraatissa tekevän, kääntyi miekkaa huiskuttaen ja jotain huutaen miehiin päin, jotka kohta hajosivat ja alkoivat juosta pitkää rinnettä ylöspäin.

Suuri rätinä kävi ilmassa, joista äänistä Hinkki saattoi hyvin tuntea jo Afrikan sodassa oppimansa kuularuiskut, kranaatit, pommit ja shrapnellit erilaisine mylvinöineen, vihellyksineen ja paukahduksineen.

Ainoastaan kolme miestä jäi sille leveälle santatielle, yksi liikkumattomaksi, yksi polvilleen ryömimään ja yksi paikalleen kieppumaan niinkuin ankerias veneen pohjaan. Kaikki muut nousivat juosten pattereille.

Tullessaan miehet nauroivat kaikki ja huusivat toisilleen sukkeluuksia, mutta ei kaikkien sentään onnistunut salata kalvenneiden suupielien noloa jäykistystä ja suurenneiden silmämustuaisten säikkynyttä viikunaa tämän odottamattoman tervehdyksen johdosta.

Ojennetuin käsin ja hurraten juoksivat ryssät heitä vastaan. Ja suomalaiset ja venäläiset rupesivat syleilemään ja suutelemaan toisiansa, upseeri mukana, niinkuin veli veljein joukossa…

Hinkki istui ylempänä, suojusvalliin selkäänsä nojaten, polvet notkistettuina leuvan alle, kädet säärien ympärillä. Tavatonta oli tämä näky Hinkistä. Niin pitkälle kuin hän ikäänsä muisti, oli ryssien ja suomalaisten välillä aina ollut kopeilemista ja pilkkaa, vihaa ja tappelua. Myös muisti Hinkki vielä kouluajoilta historiaa, ja tiesi missä monissa vaiheissa tämä Ehrensvärdin linnotus oli aikojen kuluessa ollut. Mutta että sen korkeimmalla ja vahvimmalla patterilla kerran maailmassa venäläiset ja suomalaiset sotamiehet syleilisivät toisiansa, sitä eivät nämä kivet ja kalliot olisi toki koskaan voineet uneksia… Ja siinä oli Hinkistä taas jotain sitä samaa uutta, joka ihmeellisesti hänen sisuksiansa kaivellen tahtoi aina todistaa hänelle, että hän oli jotenkin jäänyt ajassa jäljelle eikä ollutkaan enää kaiken kärjessä.

Ilmat vavahtavat … tanner tärähtää … taivaita halkaiseva pamahdus … toinen … kolmas…

Kuninkaansaaren tykistö vastaa Santahaminan tervehdykseen. Päivän taistelu on alkanut.

Upseeri puhuu jotakin miehille, ja paljastaa päänsä. Kaikki miehet paljastavat päänsä, niin ryssät kuin suomalaisetkin. Upseeri nostaa kätensä ja antaa merkin, ja silloin kajahtaa marseljeesin tuttu sävel satojen miesten suusta. Toiset laulavat venäjäksi, toiset suomeksi.

Hinkinkin täytyi nousta seisaalleen ja paljastaa päänsä. Mutta hän piti sentään lakkia nenän ja suun edessä, koska ei voinut olla vähän häpeemättä sitä nousemistaan.

Ihmetellyt oli Hinkki aina, kuinka miehet voivat niin peräti toisiksi muuttua heti kun saavat jonkun uskon, mutta nyt hän tunsi monta näistä miehistä eikä ollut sentään vielä milloinkaan ennen nähnyt missään kirkossa eikä liioin mustatukan kuulijain joukossa miesten silmissä semmoista hartautta ja uskon loistetta, kuin noiden nyt siinä veisatessa kaulatuksin ryssäin kanssa. Aivan paloivat niiden silmät kuin olisivat pyhien enkelien vaellusta taivaan pilvissä todistaneet.

Jo nosta pääsi köyhä kansa! On tullut päivä kunnian! Te ylitsenne lippuansa Nyt sorron näätte nostavan, Vihaisna riistäjämme ärjyy,

Ne meidät orjantyöhön vie, Äitimme viepi mierontie, Lapsemme viluissansa värjyy. Aseihin astukaa, Ja vasten sortajaa! Eespäin! Eespäin! Lyökäämme näin pois valta riistäjäin!

—Kun eivät vaan veisaisi omaa hauta virttänsä!—ajatteli Hinkki.

Vavahtaa, vavahtaa taas ilmat, pamahtavat tykit…

Aseihin … stukaa … vasten … tajaa … päin! Eespäin…

Ei kuulu enää laulu … jää kesken … ryssät juoksevat parvittain eri pattereille,—suomalaiset hajoovat neuvottomina sinne tänne tykkimiesten luo, oppiakseen hekin sotakanuunain kumeata kieltä.

Nyt alkaa Hinkin toimi, ja hänen läsnäolonsa näyttäytyy kohta niin välttämättömäksi, ettei kukaan voi ymmärtää kuinka ilman häntä ollenkaan olisi voitu toimeen tulla. Tykkimiesten suureksi hämmästykseksi hän osaa kaikki temput neuvomatta, ja he tekevät hänet kohta opettajamestariksi suomalaisille. Kranaattien, shrapnellien, kuularuiskujen, kanunain jyskeessä tuskin olisivatkaan suomalaiset mitään tolkkua venäläisten selityksistä saaneet.

Koko päivän kävi tykkituli Santahaminaa vastaan, jossa kerrottiin viime yönä yli 500 hallituksen puoluelaista kaatuneen. Mitään vastatulta ei sieltä tykeillä annettu, ja näin oli suomalaisille hyvää harjotusaikaa sekä itse kanunain käyttöön että mielen tottumiseen korvia kuuroiksi tekevään sotapauhuun. Ensi aterian syötyänsä he jo taas osasivat naureskella, ja nautinnokseen katselivat, kuinka suurta hävitystyötä tykkituli teki vastapäisen saaren valleihin, kun joka laukauksella suuret maakerrokset irtautuivat ja viskautuivat ilmaan. Heidän päänsä yli kävi ankara shrapnellituli samaa Santahaminan saarta vastaan Aleksanterin saaresta, joka myöskin oli vallankumouksellisten vallassa.

Iltapäivällä alkoi tykkituli vaimeta, ja äkkiä taukosi melkein kokonaan.

Silloin tuli Hinkin luo nuori, noin 18-vuotias mies ja sanoi:

—Kas kun olet niin noessa etten ollut tunteakaan.

Hinkki huomasi kyllä että sillä oli jotain muuta asiaa, ja niin olikin.

—Onkohan sota nyt lopussa?—kysyi nuorukainen.

—Vai lopussa! sanoi Hinkki,—eihän tämä ollut vasta kuin harjotus-ammuntaa. Mutta katos tuonne!

Ja Hinkki näytti suoraan aavalle merelle.

Siellä oli kaukaisen merisaaren kupeelle asettunut muutamia suuria sotalaivoja.

—Onko laivasto vihdoin tullut?—sanoi nuorukainen, ja lisäsi asiantuntijan äänellä:—Laivasto on vallankumouksellinen.

Hinkki tunsi hänen puhuvan sillä sivistyneen ylemmyydellä, jolla »järjestynyt» tavallisesti puhuttelee pimeää »järjestymätöntä».

—Taitaa, sanoi Hinkki, mutta jos se on meidän puolella, niin kas kun ei se ole tullut lähemmäksi. Sitä laivastoa ne ovat täällä varttoneet kuin nousevaa päivää. Siinä se on nyt!

—Luuletko ettei se olisikaan—vallankumouksellinen?

Hinkki viittasi kädellään Kuninkaansaaren patterien ulkolinjaa, ja sanoi:

—Mitäs ne tuolla tekevät? Ne kääntävät tykkejänsä merelle päin, eikä siellä nyt enää ketään naurata. Mene sinäkin vaan aliupseeris luo, ettei suutu.

Nuorukainen meni nopeasti pois.

Hinkki alkoi taas puhdistaa kanuunaa, hyräillen valssiansa: Kolmasti, neljästi…

Ei ainoatakaan laukausta kuulunut. Kuolon hiljaisuus kaikkialla, linnotuksessa, saarilla, merellä… Toisilta pattereilta asti saattaa erottaa miesten tavallista puhetta. Suuret kalalokitkin uskaltavat vähitellen saapua takasin pesäkariensa ympärille kaartamaan ja alkavat huudoillansa täyttää ilman. Meri on rasvatyyni.

Hinkki katselee ahnain silmin saaren kupeella kelluvan jättiläislaivan hohtavia panssarikylkiä, valkoisia piipputorneja, mastotaklinkia, ampuma-aukkojen rivejä.

Hänen siinä katsellessa samassa tuprahtaa valkonen savupilvi keskiaukon kidasta ja yhdellä kertaa välähtää terävän kirkas liekki sen pilven halki. Näkyy valkopilven hiljainen kohoaminen ja sen viaton kuvastuminen pitkänä viiruna tyynen meren kalvoon. Tuprahtaa vierimmäisistä kidoista liekkinä leimahtaen toinen ja kolmas pyöreäreunainen valkopilvi. Ja samassa jo kuuluu kanunankuulan ulina menevän Aleksanterinsaaren yli linnotuksen pohjoissaarille. Toinen ja kolmas menee Kuninkaansaaren yli, kolmen kumean pamahduksen seuratessa toisiaan. Taas hiljaisuus. Lokit lentävät äänettöminä hajalle.

Hinkin tykkiä tarkastava aliupseeri, tahtoen rohkaista, sanoo naurahtaen ja päätänsä hyväntahtoisesti nyykäyttäen, että se oli vaan koelaukauksia. Juu, juu, myöntelee Hinkki, vaikka selvästi näkee, että aliupseerin naurahduksesta ei tullut mitään. Aliupseeri rupesi nyt selittämään, miksi sotalaivat eivät voi olla ampumatta näitä »koelaukauksia». Jos ne olisivat ampumatta, sanoi hän, niin asiasta tulisi kysymys sotaoikeudessa, jolleivät vallankumoukselliset pääsisikään voitolle. Mutta laivat eivät tahdo antaa vielä mitään todistuksia kapinallisuudestaan, ennenkuin jotain tapahtuu, jota ne odottavat, ja sentähden niiden täytyy ampua. Juu, juu, pani Hinkki. Mutta vaikka Hinkki olisi kuinkakin vakuuttanut ymmärtävänsä ja täydellisesti uskovansa aliupseerin selityksiä, katsoi tämä välttämättömäksi yhä uudestaan selitellä ja uusia perusteita löytää, mikä saattoi asian yhä enemmän epäilyttäväksi Hinkin silmissä, ja hän teki lujasti työtä kanunain tähtäinten suuntaamiseksi merelle, niinkuin näki kaikkialla pattereilla tehtävän.—Ne odottavat, sanoi aliupseeri, näes, täytyy odottaa, täytyy saada ensin tietää tuleeko siitä vallankumouksesta mitään. Juu, juu, sanoi Hinkki, vaikka ei ollenkaan ymmärtänyt miksi asia olisi voinut odottamisesta muuttua. Näithän itse, sanoi taas tykkimies, että ne ampuivat ylitse. Juu, juu, myönsi Hinkki, ja kysyi nyt vuorostaan tykkimieheltä, mitä oli tuleva sitten, jos kapinalliset voittaisivat. Tasavalta ja presidentti, niinkuin Amerikassa, sanoi tykkimies,—ja Suomikin saa silloin olla vapaa valtio. Saa niin, sanoi Hinkki, hikeä otsaltansa pyyhkien.

Kuitenkin täytyi Hinkinkin lopulta itsekseen myöntää, että laivat todellakin ikäänkuin jotakin odottivat. Sillä koko sinä päivänä eivät ampuneet Kuninkaansaarelle yhtään laukausta, jota ei olisi voinut selittää koelaukaukseksi. Kaikki laukaukset olivat tähdätyt linnotuksen kaupunginpuoleisiin saariin.

Tuli uusi yö, ja miehet menivät makuulle illastamatta, sillä eväät olivat loppuneet kapinallisilta, ja yhteys kaupungin kanssa kokonaan katkennut. Hinkki ja venäläiset eivät olleet koko päivänä syöneet. Miehet käskettiin yöpymään valleille, osaksi senvuoksi, että kasarmit olivat Santahaminasta tulevan alituisen kivääritulen alaisina, osaksi taas—kuten toiset väittivät—laivastosta uhkaavan pommituksen vuoksi.

Yöllä ei kuulunut laivastosta mitään.

—Odottavat!—sanoi tykkimies keskiyön aikaan Hinkille, kun huomasi tämänkin valvovan. Sitten nukkui rauhallisesti uudelleen.

Jo kauan ennen päivännousua heräsivät miehet järeän tykistön helvetilliseen pauhuun.

Hinkki kapusi tykkimiehensä viereen silloin kuin tämä oli ampunut tykistään jo kolme laukausta, sillä Hinkki oli ajatuksissaan valvonut koko yön ja vasta aamulla saanut näläntuskaltansa unta.

Koko laivasto oli yhtenä savu- ja tulimerenä.

Pommitus kävi Aleksanterin ja Kuninkaan saaria kohtaan. Nyt ei enää odotettu. Nyt oli leikki loppunut.

Kuninkaansaarella paloivat pian ilmiliekissä kasarmit ja muut puurakennukset, savussa ja tulessa oli kaikki, ilmain ulistessa kaksitoistatuumaisten hirmu-uhkaa, suurten hietavallien hajotessa niinkuin aaltojen viskaama hyrsky, pommien ja kranaattien räjähdellessä kaikilla tantereilla, murhaavaa rautaromua levitellen.

Tykkimies jätti asiansa hetkeksi Hinkin hoitoon, sillä miehiä kaatui paljon ja aliupseereja tarvittiin jokapaikkaan. Hinkki ammuskeli kyllä ominkin päin. Tosin olisi hän paljon mieluummin ollut niiden puolella, jotka laivoista ampuivat, sillä hän olisi sanomattomasti nauttinut saada virittää laivatykkiä ja koettaa osua siihen Viaporin nupipää kirkontorniin, joka kaupunkiin näkyvänä oli kaiken ikää Hinkkiä vaivannut ja kutkuttanut. Ihmeelliset olot ja vaiheet olivat kuitenkin kääntyneet niinpäin, että Hinkin nyt päinvastoin täytyi ampua noita rakkaita laivojansa, jotka siellä meren viileässä sylissä ihanasti kelluivat. Mutta—

—Soromnoo!—ajatteli Hinkki, ja lasketteli laukauksen toisensa perästä, osui taikka oli osumatta.

Kun taistelu myöhemmin kiihtyi kuumimmilleen, tuli sama nuorukainen Hinkin luo uudestaan ja silmät melkein ulkona päästä, soperrellen kuin puolihullu, kävi molemmin käsin Hinkkiin, rukoillen lähtemään hänen kanssansa karkuun Viaporista. Hinkki rupesi ensin laskemaan leikkiä hänen kanssaan, sanoen: taisi olla mukavampi, hempukka kainalossa, mustatukan puheita Kaisaniemen kentällä kuunnella, hä? Mutta mies ei ymmärtänyt enää paljon. Hinkin kävi sitä surku, ja hän neuvoi sille paikan mihin oli ruuhensa jättänyt, sanoen: souda kohta ulos merelle ja vasta sitten käänny itään, Degerön maata kohden, ei sinua nyt kukaan välitä ampua.—Mies oli kuitenkin niin saamaton ja tohlo, että Hinkin täytyi saattaa hänet omin silmin venettä näkemään, ennenkuin se mitään ymmärsi. Kuinka sen sitten kävi, ei Hinkki nähnyt, mutta itse hän ei ainakaan vahinkoa ehtinyt saada.

Aliupseerin tultua takasin patterille Hinkki kysyi muista suomalaisista. Aliupseeri sanoi: Urhoollisesti taistelevat, kelpomiehiä jokainen,—ja rupesi vielä Hinkin mieliksi sanomaan jotakin, että heistä pitäisi tehdä kenraaleja, mutta juuri silloin kranaatin sirpale lensi edestä miehen kaulaan, ja hän kaatui selälleen, niin että pää joutui juuri penkereen reunalle ja retkahtaen irti ruumiista jäi ainoastaan niskalihoilla roikkumaan verisestä kaulasta.

Hinkki teki parastaan voidakseen hoitaa kaatuneen sotaystävänsä kanunoita. Hän taisteli siihen asti kuin näki useimmat patterit jo jätetyiksi ja niiden kanunat vaijenneiksi. Vielä sittenkin hän olisi, kapteenin hukkaan menevää asiata ajatellen, pysynyt patterillaan, mutta tapahtui niin, että linnotuksen ruutikellarit räjähtivät, ja Hinkki lensi monta syltää asemaltaan tykin vierestä. Semmoista pamausta ei Hinkki vielä eläessään ollut kuullut, ei Afrikassa eikä missään muussa maanosassa, missä oli elinaikanansa vaeltanut. Siinäkö lennossa vai hyvän aikaa tiedottomana maatessaan räjähtävien pommien keskellä Hinkki oli saanut kaksi haavaa, ei hän itse voinut herättyään päättää. Ensin hän ei huomannut muuta kuin sen haavan, joka oli tullut ohimoon ja tahrannut kaikki kasvot vereen. Hän pyyhki kasvonsa kaikkein puhtaimmilla paikoilla, mitä takkinsa liepeistä löysi. Mutta takkia aikoessaan vetää jälleen ylleen hän vasta huomasi kaiken paitansakin olevan siekaleina ja veressä, ja tunnusteltuaan tuli siihen päätökseen, että kranaatinsirpale oli repinyt vasemmalta puolen hänen vatsansa auki.

Ampuivatko ne enää vai eivät, sitä ei Hinkki voinut kuulla, sillä hänen korvansa olivat lukossa, niinkuin hänellä kuuloa ei enää olisi ollutkaan.

Noustuansa ja huomattuaan voivansa hyvin pysyä pystyssä ja astua Hinkki palasi tykkinsä luo ja kapusi siitä vallille.

Heti hän näki, että asia oli menetetty.

Ei ammuttu missään. Laivastokin oli savuista selkeänä. Hävitys Kuninkaansaarella näytti täydelliseltä. Haavottuneita ja kuolleita kuljetettiin pitkissä jonoissa lasaretteihin. Punasen kapinalipun viereen olivat nostaneet valkosen lipun.

Nyt olisi kai Hinkinkin pitänyt mennä lasarettiin mahahaavaansa sidottamaan, josta tuntui niinkuin suolet roikkuvan, mutta hän laski niin, että jos hän sinne menee, niin hän joutuu varmasti vangiksi. Ryssä antaa Suomen herroille raastupaan, ja Suomen herrat tuomitsevat Söörnääsiin, eikä kun Kakolaan Turkuun.

Tästä selville päästyänsä Hinkki levitti takkinsa hihat ja sitoi ne lujaksi vyöksi mahansa ympärille, niin että muu takki tuli pariin kertaan taitettuna pinkaksi kääreeksi haavan päälle.

Sen tehtyänsä hän laskeutui vallin merenpuoleiselle vietteelle ja samaa kallioseinää myöten, kuin oli tullut, kapusi alas rantaan. Hiukan oli häntä keskikalliolla vain pyörryttänyt. Nuorukainen oli arvatenkin päässyt pakenemaan, sillä venettä ei näkynyt missään. Mutta ei Hinkki sitä odottanutkaan. Hän riisui saappaansa, katseli niitä vähän aikaa punniten kannattaako niitä viedä mukaansa. Pani ne sitten selkänsä taakse takista tehdyn vyön alle. Tässä rupesi häntä toisen kerran pyörryttämään niin huimaavasti, että täytyi vähän aikaa istua kivellä. Sama kivi, joka oli häntä tullessa Santahaminan kuulilta suojannut. Mutta Hinkki ajatteli, että pyörrytys menee ohi, jahka hän menee veteen. Ja kohta kun huimaus hellitti, hän astui vyötäryksiä myöten mereen ja tasaisesti heittäytyi uimaan salmen yli Santahaminaa kohden.

Sillä Hinkki ei voinut kärsiä ajatusta että hän vankeuteen tulisi.

Jo puoli matkassa salmea Hinkki katsoi välttämättömäksi temmata saappaat irti selän takaa ja antaa mennä. Mutta vyön solmu tällöin aukeni ja takki solui vyötäisiltä ja jäi sekin. Melkein oli Hinkki siihen tyytyväinen, sillä sekin kevensi ihmeellisesti väsyttävää uintia.

Vähissä voimin hän pääsi Santahaminan rantaan. Siihen kohti oli meri ajanut hienoa hiekkaa, joka oli päivän paisteessa kuumennut. Hinkki ryömi hiekalle ja katsahti ympärinsä pitkin rantoja. Santahamina oli kuin kuollut. Ei ainoatakaan sotamiestä näkynyt missään, joten pako tätä tietä näytti olevan paras kaikista mahdollisuuksista. Hymähtäen Hinkki vaipui lämpimälle hiekalle, siinä levähtääkseen ja antaakseen vaatteittensa kuivaa. Raukasi niin, ettei hän muuta olisi jaksanutkaan. Ja pyörtyi tainnuksiin.

Liikkumattomana kuin kivi nukkui Hinkki iltaan asti.

Yöksi rupesi merivesi tekemään nousemista.

Ja vaikka pienet yölaineet jo hipivät Hinkin jalkoja polvia myöten, ei Hinkki herännyt.

Tähdet jo syttyvät. Ei Hinkki herää.

Pikkulaineet nousivat jo rintaan asti. Ei Hinkki herää.

Nyt jo huuhtelevat hänen poskiansa, hienosti lipien ja pesten ruudista nokeentuneita ja vereen tahraantuneita kasvoja. Pesevät … pesevät…

Ei Hinkki herää.

Nyt menee meren maininki jo yli pään, ja Hinkin ruumis alkaa hiljaa kellua, niinkuin kätkyessä, kunnes vesi vetää sen syvemmäksi, vielä syvemmäksi, vielä syvemmäksi, ja se vihdoin painuu näkymättömäksi meren pimeään nieluun.

9.

Kun kapteenia ei kahteen päivään eikä yöhön näkynyt kotona, siitä kuin hän viimeiksi niin kummallisesti käyttäytyen siellä keskiyön aikaan pistäytyi, ja kun kammottavia huhuja Viaporin kohtalosta oli jo alkanut kaupungilla liikkua, läksi Kerttu häntä hakemaan.

Punasen kaartin kaikki leiripaikat hän tietysti ensin juoksi. Mutta kaarti näytti olevan hajonnut viimeistä miestä myöten.

Sitten hän kävi työväentalot ja kansliat. Täällä hän ensi kerran huomasi kuinka nurjamielisiksi ihmiset olivat äkkiä käyneet kapteenille. Käytävässä hän kuuli jonkun sanovan, että kapteeni oli nähty tulevan työväentalolta, mutta kadulla oleva kansa oli tahtonut ottaa hänet kiinni ja revellä palasiksi, huutaen: nyt menee meiltä äänestysoikeus ja yksikamari!

Kadullakin ihmiset osottelivat Kerttua. Useat vallassäätyiset eivät olleet tuntevinaan, ja käänsivät päänsä pois, kun tulivat vastaan.

Katajanokalle vallankumouksellisten pääkortteeriin tultuansa ei Kerttu siellä tavannut yhtäkään elävätä sielua. Ovet olivat selko selällänsä. Pöytien ja tuolien päällä näkyi sekasin sotamiesten pukuja, upseerintakkeja, sivilivaatteita, lakkeja, revolvereja, patrunakoteloita, kivärejä, pulloja, tupakkia,—kaikki äärettömässä sekasotkussa. Minne ne olivat kaikki hajonneet, ei Kerttu ymmärtänyt aavistaa. Ei jälkeäkään missään niistä ihmisistä.

Kaikki paikat käytyänsä ei Kertun auttanut muu kuin käydä uudestaan samat paikat. Vihdoin hän tapasi muutamia punasen kaartin miehiä, jotka kertoivat nähneensä viime yönä kapteenin. Hän oli vienyt neljä miestä mukanansa kaupungintakaiselle vuorelle, jossa heidän oli pitänyt sytyttämän olkiriuku palamaan. Mutta juuri kun miehet olivat sen alhaalta sytyttäneet, oli kapteeni rynnistänyt patsaan juurelle vyörytetyn kiven syrjään, jolloin riuku oli, kahdesta kohden taittuen, kaatunut. Sen jälkeen ei kukaan ollut kapteenia enää nähnyt.

Onkohan se raukka järkensä kadottanut?—ajatteli Kerttu, sydän kurkussa.

Vallankumouksellisten pääkortteeriin uudestaan tultuansa hän ei enää päässytkään sisälle. Ovet oli pantu lukkoon ja kaksi suomalaista kaupungin poliisia ja kolme venäläistä santarmia seisoi ovella vahtia pitämässä.

Kerttu päätti nyt juosta välillä kotona kysymässä oliko kapteenia sillä aikaa siellä näkynyt.

Kun Kerttu oli mennyt Katajanokan sillan yli, ja päävahdin ohi päästyänsä rupesi laskeutumaan eteläsatamaan, näki hän sotakulkueen tulevan Elisabetintorin rannasta. Hän seisahtui väenpaljouden tähden keisaripalatsin kulmaan odottamaan saattueen ohikulkemista.

Ensin kulki kolme sotamiestä rinnakkain, keskimäisellä rumpu edessä ja palikat käsissä. Sitten kulki joukko santarmeja ja sotamiehiä pyssyt olalla. Sitten kolme upseeria paljastetuin miekoin kummallakin puolen sitä sivilihenkilöä, joka kulki niiden keskellä. Sitten taas sotamiehiä, ja viimeiksi kasakat.

Kun saattue matkallaan päävahtiin tuli Kertun kohdalle, ymmärsi Kerttu, että se sivilihenkilö oli Viaporista tuotu vanki. Ja samassa Kerttu jo kauhistuen tunsi Ihastuksen, kapinallisten johtajan Aleksanterinsaarella.

Ihastus kulkee hitaassa tahdissa, niinkuin sotamiehetkin. Hän katselee maahan. Kasvot ilmaisevat kalpeaa väsymystä. Poskilihat ovat vähän koholla, silmäkulmat haluttomasti rypyssä, ikäänkuin häntä vaivaisi katukivien kuuma auringonheijastus.

—Mitähän sille tullee?—kuuli Kerttu jonkun yleisöstä sanovan. Toinen vastasi siihen:

—Ammutaan parin viikon perästä.

Kertun sydän jäähtyi. Ja kuinka nuo sotamiehet—nehän olivat samoja, joita Kerttu oli monta kertaa nähnyt vallankumouksellisten työväen kokouksissa—kuinka ne nyt saattoivat kuolemaan sitä, joka tahtoi tehdä heidät vapaiksi? Eivätkö ne olisi voineet kääntyä ja sanoa: emme tahdo! Sillä ne olivat—ne olivat samoja! Varmaan eivät tiedä milloin kääntyä ja pelkäävät, ettei kaikki sano yhtaikaa … tai sitten pelkäävät kasakoita, jotka ratsastavat takana. Eivät käänny … kulkevat … kulkevat… Ai, ai, ei Kerttu tiedä kenenä olisi tukalampi olla, noinako sotamiehinä vai Ihastuksena.

Päävahdin kello kilahtaa. Vahtimiehet tulevat kaksittain ulos, kivärit käsissä. Kaksoisovet jää auki.

Rumpu pärisee.

Upseerit menevät Ihastuksen kanssa päävahdin ovista sisälle. Vahtimiehet menevät kaksittain jälestä. Ovet sulkeutuvat. Kasakat ratsastavat pois.

Väki hajoo hiljaa. Kerttu juoksee henkensä edestä, sillä jos hän ei nyt kohta löydä kapteenia ja piilota häntä, vangitsevat ne senkin ja ampuvat.

Kerttu tahtoo poiketa uudestaan kaartin kanslialle, mutta ei pääse enää lähellekään. Kadut ovat suljetut, kanslia on kasakkain vallassa, jotka ottavat kiinni kaikki, mitkä vaan siitä talosta tulevat tai sitä lähestyvät.

Karkulaisilta Kerttu saa tietää, ettei kapteenia ole nähty kansliassa.

Nyt juoksee Kerttu vihdoin kotiin.

Kustaava on jo ulko-ovella vastassa, ja sanoo surkeasti hätääntyneenä käyneensä Franssin luona neuvottelemassa. Ja oli Frans sanonut polisien tulevan kohta kapteenin asuntoon kotitarkastukselle ja vangitsemaan häntä. Sen oli Frans saanut tietää siten, että hänen poikansa Haagert ja Vilhelm, jotka Suomen kaartin tarkk'ampujapataljoonan hajottua palvelivat uusina kaupunginpoliseina, olivat muiden polisien mukana määrätyt tätä vangitsemista toimittamaan. He eivät olleet sukulaisuuttansa ilmaisseet, sillä se olisi nyt heidän nimeänsä haitannut, ja sitäpaitsi oli heidän välinsä kapteenin kanssa aina ollut huono, mutta erittäinkin nyt tähän uuteen polisikuntaan tultuansa, jota kapteenin miehet olivat haukkuneet »lahtarikaartiksi». Kun vaari oli sanonut heille: huonosti teette, olivat he moittineet vaaria sanoen: saako esivaltaa vastaan olla? Vaarin pitäisi olla hiljaa, joka on Siperian karkulainen! He olivat vaan nauraa virnistäneet vetäessään valkoisia polisihansikkaita käsiinsä, ja sitten punaviiksiään kohennellen lähteneet kotoa.

Frans, nähtyään Kustaavan epätoivon, oli vihdoin heltynyt ja käskenyt piilottaa kapteeni vinnille, jos tulisi kotiin, mutta itse oli mennyt puuskuttaen pois, niinkuin tärkeälle asialle, mikä seikka oli antanut Kustaavalle salaista toivoa Franssin myötävaikutuksesta kapteenin pelastamiseksi. Franssilla oli suuria tuttavuuksia.

Kustaava sanoi kaikille: tehkää niinkuin eno Frans sanoo, sillä kaikki käy kuitenkin aina juuri niinkuin eno Frans tahtoo.

Hyvä olisi Kertun ollut piilottaa kapteeni vinnille, jos vaan olisi tiennyt missä se kapteeni on.

Tähän hätään tuli vielä Loviisa (joka saman tarkk'ampujapataljoonan hajottua palveli ruuanlaittajana vapaaherrattarella) ja sanoi kaikkien parempien ihmisten neuvovan, että Kertun pitäisi ilmaista kapteeni polisille ja ottaa ero semmoisesta miehestä.

—Mutta mimmoisesta miehestä?—huusi Kerttu kadottaen vihdoin kärsivällisyytensä, sillä koko päivän olivat ihmiset puhuneet hänelle semmoisesta miehestä, ja nyt vielä vapaaherratarkin! Hän purskahti itkemään, jolloin Loviisa muutti kohta mielipiteensä, ruveten nyt hänkin innolla ottamaan osaa neuvotteluun kapteenin toimittamisesta säilöön.

Lapset olivat jo kauan aikaa tahtoneet jotain sanoa, ja kun vihdoin saivat suunvuoron, ilmottivat hakeneensa isää merikallioilta, joita sanotaan myös Kaartinkallioiksi, ja nähneensä siellä isän kävelemässä edestakasin, mutta isä oli sormea heristäen sanonut heille: menkää joutuin kotio!

Merikallioista tuskin puoli sanaa kuultuansa Kerttu jo lensi jälleen ulos. Kuinka hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi, vaikka kapteeni oli toistakymmentä vuotta aina ollut niillä merikallioilla, milloin ei ollut kotona tai jossain tarkkaan ilmotetussa muussa paikassa!

Aivan oikein. Ensin näkyy vaan musta pilkku taivasta vasten. Sitten erottuu ilmeisesti kapteenin tutut piirteet. Katselee Viaporiin päin. Kävelee nopeasti edestakaisin. Taas seisahtuu, taas katselee.

Kerttu oli hurjasta juoksusta, monista harhaanastumisista ja kompastuksista näillä kallioilla niin hengästynyt, että hänen täytyi istua levähtämään ollessaan jo aivan lähellä kapteenia. Sanaakaan hän ei saanut hengästyksen tähden suustansa.

Kapteeni näytti hänestä ensi katsaukselta melkein mielipuolelta, niin tuhkan harmaa se oli kasvoiltansa ja puhui itseksensä, milloin pysähtyen, milloin nopeasti siirtyen toiseen paikkaan. Mutta kun Kerttu tuli lähelle, ei kapteenin kasvoissa näkynyt mitään muuta erinomaista kuin tavattomasti suurenneet silmien mustuaiset. Kerttu kävi kohta tarmokkaasti kapteenin käteen ja rupesi vetämään pois sanoen, että polisit olivat tulossa.

—Mitä pahaa olen minä tehnyt, että minua vangittaisiin?—sanoi kapteeni ajatuksistaan reväistyn ihmettelevällä ilmeellä. Ja Kerttu tunsi, että helpompi olisi ollut saada liikkeelle sellaista satamapollaria, johon siirtolaislaivat viskaavat köysisilmukkansa, kuin kapteenia hievautetuksi siltä paikalta missä hän seisoi.

—Enkö minä lakkoviikolla pelastanut tätä kaupunkia verilöylystä omien kansalaisten kesken? Enkö minä nyt ole pelastanut tätä kaupunkia pommituksesta, joka olisi sen maan tasalle tuhonnut? Miksi he siis minua vangitsisivat? Johan sinä olet järjiltäsi, Kerttu!

Kerttu tiesi, että kun kapteeni rupeaa jotakin ajatuksenjuoksua puheessa selvittämään, on paras antaa hänen rauhassa sanoa sanottavansa. Kerttu sentähden päätti antaa sen puhua korkeintaan 5 minuuttia, jonka jälkeen aikoi ryhtyä viimeiseen keinoon, sillä jokainen hetki oli tärkeä.

—Ei, Kerttu! Olkoon Kertulla oikein: ei saa tappaa. Olkoon ettei saa, kun ei kerta voikaan. Mutta sitten ei saa myöskään totella. Hyvä on: nyt en aijo enää totella ketään, ei jumalia, ei piruja, ei hallitusta, ei vallankumouksellisia, ei Vasilia, ei Natalia Feodorovnaa, ei tovereja, ei ystäviä, ei vihollisia, eikä Kerttuakaan, kuuleeko Kerttu? Ei Kerttuakaan, ei ikinä!

Kapteeni oli ilmeisesti saada raivokohtauksensa.

Mutta Kerttu ehti ennen. Viisi minuuttia oli kulunut.

Hän heittäytyi suulleen maahan, pani kasvonsa käsivarsien päälle ja alkoi päätänsä heilutellen ääneensä itkeä, surkeasti voivotellen lasten ja hänen omaa kohtaloansa, kun nyt jo ihmiset melkein sylkevät heitä,—ja paljon muuta semmoista sanoi, mitä vaan saattoi kiireessä keksiä. Sillä kun on ihmishengestä kysymys, ei voi mitään keinoja olla käyttämättä, jotka pelastusta lupaavat. Ei Kertun tarvinnut suoraan teeskennellä; hän antoi vaan valtaa tuskan raatelemalle sydämmellensä, ja niin syntyi sellainen raju itku kuin nyt oli välttämätön.

Ja niinkuin Kerttu oli arvannut, ei kapteeni nytkään voinut itkua nähdä, ja Kerttu jo tunsi kuinka se koputtaa häntä selkään:

—No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, nouse istumaan!

Kerttu nousi istumaan, ja valtoinansa nyyhkyttäen sanoi:

—Jos minä sinua johonkin pahaan käskisin, niin tietysti et tarvitsisikaan totella…

—Mitä siis vaadit minulta?

—Ei muuta kuin että tulet kotiin. Sano rehellisesti, onko siinä mitään pahaa, että joku ihminen menee kotiin? Sano!

Kapteeni räpytteli vähän aikaa silmiänsä ja sanoi sitten:

—Ei.

Muuta ei Kerttu toistaiseksi tarvinnutkaan. Hän tarttui kapteenia käteen ja alkoi vetää. Kapteeni tuli.

Kaupungin kadulle päästyänsä Kerttu rupesi käymään kapteenin kanssa käsikynkässä ja hiljensi vauhtia niin ettei käynti näyttänyt kiireiseltä.

Ihmiset katselivat heitä pitkään joka puolelta, mutta Kerttu ei ollut millänsäkään. Ei edes passipolisin hämmästynyt naama, polisipillin esilleottaminen ja epäröivä seuraaminen saanut Kertun kasvoista pois sitä viatonta hymyä, jonka hän oli niihin ottanut. Vasta kotitalon ovea lähestyessä Kerttu yhtäkkiä rupesi vaatimaan kapteenilta nopeutta ja hymy vaihtui kalpenemiseksi. Ovessa hän jo kaikin voimin työnsi kapteenia, ja rappusissa sai hirveän kiireen ja hädän.

Tuskin olivat he tulleet ylös toiseen kertaan, kun Kerttu näki tyhjän ajurin tulevan heidän portillensa ja ajavan heidän pihaansa.

Kertun sydän seisahtui. Hän ajatteli: tuolla ajurilla aikoo polisi viedä kapteenin. Myöhäistä! Hän oli pyörtyä Kustaavan syliin. Silloin Kustaava töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi: Ole hiljaa, etkö nähnyt, että se oli eno Frans itse!

Nyt huomasi Kerttu, että ajuri oli todellakin ollut hirmuisen suurikokoinen, ja sydän alkoi taas toivokkaasti pampattaa.

Samassa astui sisälle Frans suuressa vanhanaikaisessa ajurinkauhtanassa, ja rupesi sitä riisumaan yltänsä, sanaakaan sanomatta. Hän oli puettu nyt keveään kesäpalttooseen, ja hattukorista hän otti esille tavallisen knallinsa. Sitten, silmäluomet alhaalla ja kasvot liikkumattomina, tuli kapteenin taakse, pidellen ajurinkauhtanaa levällään edessään, niinkuin toista pukeutumaan auttaessa.

—Mikä nyt?—sanoi kapteeni hämmästyen.

Frans sanoi hiljaisella ja yksitoikkoisella äänellä:

—Vedä päälles.

—Tehkää kaikki niinkuin Frans käskee, sanoi Kustaava Hartaudella.

—Älä anna enon odottaa, sanoi Kerttu viattomasti.

Kapteeni katsahti Kerttuun tuimanlaisesti:

—Mitä tämä merkitsee?

Sillä kapteeni huomasi selvästi, että eno Frans tahtoo valmistaa hänelle paitsi pakoa myöskin kostoa lakkoviikon tapahtumista.

—Mutta Hannes kulta, onko tässä mitään pahaa?—sanoi Kerttu itkuun valmiina.—Minä vannon sinulle, etten milloinkaan tule vaatimaan sinulta pahaa.

—Pidä siis valasi!—sanoi kapteeni ankarasti, ja alkoi pujottaa käsiään eno Franssin tarjoaman kauhtanan hihoihin.

Hänen molempien käsiensä ollessa näin toimessa ennätti Kerttu sipaista saksilla pois suuren palan hänen pitkistä viiksistään. Ja kun toinen puoli oli kerran sipaistu, ei tietysti voinut enää jättää toistakaan puolta leikkaamatta.

Tämä temppu muutti kapteenin ulkonäön hämmästyttävästi. Mutta katsahdettuaan peiliin, ei kapteeni voinut sellaista ulkomuotoa lainkaan hyväksyä ja lyhensi nyt itse viiksensä niinkuin vaan saksilla sai, sillä kapteeni oli aina pysynyt ulkomuodostaan sangen arkana. Anna tulla vaan Kerttu! Suurimmankin häpeän minä otan kantaakseni sinun tähtesi, mutta maltahan, kohta tulee: stop!

Ja he sitoivat vyön väljän kauhtanan ympärille, ja panivat ajurinlakin kapteenin päähän, ja eno Frans sanoi:

—Mene, istu kuskipukille.

Mutta Kustaava oli sillä aika Loviisan kanssa laittanut mankelikoriin kapteenin päähineen, päällys- ja alusvaatteita. Ja kun kapteeni oli kuskipukille istunut, sovitti Kustaava korin hänen jalkoihinsa.

Silloin tuli Frans keppi kädessä ulos, istui rattaille, ja niin kapteeni ajoi kädet ojona kauniisti kaartaen portista kadulle.

Ohi ajaessa hän vilkasi, päätään kääntämättä, yläkerran ikkunoihin: siellä näkyi vaan joukko huiskuvia liinoja, ja viimeisessä ikkunassa Kerttu, joka silmät ilonitkusta punaisina suuteli käsiänsä ja heitteli niitä kapteenille.

—Aja hiljaa, kuului kapteenin selän takaa eno Franssin tyynesti laulava ääni.

Eno Frans istui jäykkänä ja liikkumattomana, keppi polvien välissä ja molemmat kädet kepinkoukun päällä, silmäluomet mahdollisimman alhaalla. Silloin tällöin hän kadun kulmauksissa kosketti kepillä kapteenin kylkeen, ilmaistakseen tälle minne oli käännyttävä.

Keskikaupungin keskisimpiä katuja mentiin.

Yhtämittaa Franssia tervehdittiin. Kapteeniin ei katsahtanut kukaan. Monet polisikonstaapelitkin tekivät Franssille kunniaa, sillä hän tunsi aina kaikki kaupungin suuret ja pienet virkailijat. Eteläesplanaatia ajettaissa itse polisimestari ajoi ohitse ja tervehti.

Pitkänsillan yli ajettaissa, jossa hevosen juoksuttaminen oli kielletty, kapteeni saattoi selvästi kuulla, että eno Frans kaiken aikaa itseksensä mymisee. Ja vaikka hän ei voinut erottaa sanoja, oli myminän äänenpaino sellainen, että ajatus ikäänkuin itsestänsä antautui: Hyvä oli polisikamarissa minua kolme tuntia vankina istuttaa; mutta onnenpyörä kääntyy, poikaseni! Miltäs tuntuu nyt itsesi ajurina kuskipukilla kekottaa, hä?

—Aja tulliportissa oikealle!

He ajoivat ulos kaupungista ja pysähtyivät erään suuren konetehtaan taakse ja menivät pieneen huoneeseen. Rannassa oli moottorivene, joka vei kapteenin saaristoon. Täällä hän astui avonaiseen purjealukseen, jonka miehet saattoivat hänet Itämeren yli Ruotsin rannikolle.

Sieltä matkusti kapteeni Englantiin, ja jonkun aikaa Englannissa oleskeltuansa jatkoi matkaa valtameren yli toiseen maanosaan.

Kun kapteeni siis näin kaikessa totteli Kerttua, niin milloinka hän oikeastaan sitten toteutti sen ankaran tottelemattomuudenvalansa, jonka oli Kerttua vastaan vannonut?

Sen hän toteutti vasta siellä toisessa maanosassa, sittenkuin oli sen rannikolta vankan vastustusasennon ottanut.

Kerttu kirjoitti hänelle heti osotteesta selvän saatuansa: Saako tulla?—Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli vastaus: Et saa tulla.

Kerttu koetti elää odotuksessa. Sekä hän että Kustaava tulivat nyt jyrkästi vallankumouksellisiksi, sillä he toivoivat, että jos vallankumous vielä tulisi, niin kapteeni palaisi kotiin kapinallisten panssarilaivalla, ylimmällä komentosillalla seisten. Myöskin kapteenin jyrkkä kielto Kertun tulemisesta sinne tuntui heistä osottavan, että kapteeni itsekin luuli vallankumouksen vielä tulevan. He eivät siis olleet aikoihin huomaavinaankaan, että heidän omat toiveensa uuden vallankumouksen tulosta päivä päivältä yhä enemmän raukesivat.

Vihdoin Kerttu ei voinut enää pidättää, vaan kirjotti uudestaan: Saako jo tulla?—Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli uudestaan vastaus: Et saa tulla.

Silloin Kerttu tuskaantui ja kirjotti: Tuleeko vallankumous?—Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli vastaus: Vallankumous ei tule milloinkaan, sillä hienot ihmiset eivät henno, vaikka pystyisivätkin, mutta raa'at eivät pysty, vaikka hennoisivat.

Tämän alakuloisempaa ei Kerttu ollut vielä milloinkaan lukenut. Hän, joka oli kapteenille saarnannut: ei saa tappaa, olisi nyt tahtonut koota ympärillensä sata tykkiä ja ampua ympäri maailmaa niin että olisi räiskynyt! Kuinka ihmeellisesti osat elämässä vaihtuvat! Kerttu olisi ollut valmis nyt luopumaan kaikesta entisestä, itse jumalisuudestaankin, saadakseen vaan ajatella vallankumousta välttämättömäksi. Mutta kapteeni, joka oli aina ennen kaikkiin Kertun jumalisuuksiin huutanut: trah! nyt noissa lyhyeissä vastauksissaan tuntui selvästi asettuneen juuri sille entiselle Kertun kannalle, vaikka Kerttu hyvin tiesi, ettei kapteeni mitään Israelin herraa tunnusta.

Kun aikaa taas oli kulunut ja talven yli uusi kevät tullut, kirjoitti Kerttu kyynel silmin kapteenille: Selitä vihdoin miksi Kerttu ei saa tulla oman Hanneksensa luo?

Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua saapui kapteenilta selittävä vastaus: Jos ei saa tappaa, niin ei saa myös totella. Minä elän täällä kätteni työllä. Semmoista elämää ei Kerttu jaksa kestää. Kerttu jää siis äidin luo, niinkuin ennenkin. Hannes.

Ja sitäkö se vaan olikin, ajatteli Kerttu. Heti paikalla hän alkoi valmistella matkalle lähtöä. Kustaavan kanssa he päättivät niin, että Kustaava jää kotiin edelleenkin taloa hoitamaan siltä varalta, että vallankumous sittenkin vielä tulee ja he pääsevät kerran rakkaaseen kotikaupunkiinsa takasin. Kustaava lähettelisi heille sillä välin mitä irti saa, ja ehkä Franskin antaisi ensi hätään apua. Kerttu oli varma siitä, että hän kyllä pian saisi taas kapteenin päästä tuon merkillisen »ei saa totella», jonka se oli niin itsepäisesti lisännyt Kertun sääntöön »ei saa tappaa».

Mutta kuinka kävi?

Kun Kerttu tuli lapsineen perille, oli kapteenilla siellä pieni farmi, se on, vähän maata, kaksi lehmää, pieni navetta, pari huonetta sisältävä asumus, joku ulkohuone ja vähäinen sauna. Tämä olisi kaikki ollut hyvä, mutta ei ollut minkäänlaista apuihmistä. Kerttu sanoi: Tässä tarvitaan apuihmistä. Kapteeni vastasi: Ei.

Ja vaikka Kerttu olisi kuinka sitovilla syillä koettanut selittää, että ilman apulaista oli mahdotonta tulla toimeen, oli kapteenin vastaus aina yhtä jyrkkä: Ei!

Sen maan tavan mukaan kapteeni itse syötti, juotti, ruokkosi ja lypsi lehmät, joten Kertun oli mahdotonta kieltäytymällä navettaan menemästä pakottaa kapteeni hankkimaan lehmänhoitajaa. Mutta kyllä se vielä siihen kyllästyy, ajatteli Kerttu, ja vältti visusti jalallansakaan navettaan astumasta.

Kerran sanoi Kerttu: Suuressa farmissa avaa lehmänhoitaja vesikraanan ja puolessa tunnissa juottaa tuhat lehmää, mutta sinulta menee puoli päivää kahden lehmän hoitoon!—Kapteeni vastasi:

—Vähemmin menisi, jos Kerttu auttaisi.

Toisen kerran Kerttu sanoi: Tavallisena palkkalaisenakin pääsisit vähemmällä työllä, ja me kaikki eläisimme.—Kapteeni vastasi: Upseerina olisin päässyt vielä vähemmällä.

Monasti tarjottiin kapteenille hyväpalkkaisia päällysmiehen toimia erilaisille työmaille. Kapteeni hylkäsi kaikki.

Ikävissään rupesi Kerttu kerran valittamaan, ettei tässä vieraassa maassa ole edes jumalanpalvelukseen tilaisuutta.—Kapteeni mörähti äreästi: Mitä on jumalanpalvelus? Tee mitä pitää, äläkä tottele ketään, se on jumalanpalvelus.

Tämä sana jäi Kertun mieleen.

Kapteenin äreys ja synkkämielisyys rupesi surkuttamaan Kerttua, ja kerran hän pani huivin päähänsä ja esiliinan eteensä mennäkseen vihdoin navettaan katsomaan mitä se siellä oikein tekee.

Kapteeni oli siivonnut navetan, ja istui lypsämässä.

Kerttu tuli oikein liikutetuksi. Katseli vähän aikaa entistä komeata upseeriansa, meni ja pani kätensä sen olalle, sanoen:

—Minä ja maailma olemme sinulle vääryyttä tehneet.

Kapteeni nousi äkisti ylös, rypisti ankarasti silmäkulmansa ja tiuskasi:

—Jos vääryyttä, niin istu lypsämään!

Mutta kapteenin hämmästys oli suuri, kun Kerttu, laitettuaan pääliinansa solmun leuvan alta niskan taakse, tuli ja otti häneltä kiulun ja istui lypsinpallille. Ensin se vähän säpsähti, kun lehmä häntäänsä huiskautti, mutta sitten nipisti tarmokkaasti hienot sormensa lehmän ruusunpunaisiin nänneihin. Eikä aikaakaan, niin jo kuului maidon ruiskahdus lakkisen kiulun laitaan, ensin vaan lyhyesti: pshiu,—pshiu, mutta sitten kohta jo paljon pitemmin: pshiiu, pshiiu, ja niin läksi maito herumaan, ja Kerttu ajatteli: Oikeinko todella on niin, että kaikki maito tulee maailmaan näin lypsämällä, ja hän kun ei ollut tähän asti sen pitemmälle ajatellut, kuin että maito tulee kotikadun kulmapuodista, josta palvelustyttö sitä aina nouti!

Punehtuneena nousi Kerttu lypsämästä, sittenkuin oli kapteenin neuvon mukaan vetänyt viimeiseen tippaan.

Jumalanpalvelustako tämä oli, niinkuin kapteeni oli sanonut, vai mitä, hyvä oli Kertun vaan olla.

—Mene sinä vaan lehmille heiniä kylvämään, kyllä minä tämän navetan hoidan,—sanoi hän kapteenille.

Ja oikeassa oli kapteeni siinäkin, että asiat todellakin rupesivat käymään paremmin, kun Kerttu otti navetan haltuunsa.

Tosin hän kaikessa hiljaisuudessa vielä otti vastaan Kustaavan rahalähetyksiä, ja ehkä he ilman tätä apua olisivat ensi alussa nälkäänkin kuolleet. Mutta kun lapsetkin yhä enemmän innostuivat uuteen maailmaan, alkoi Kerttu toden perästä toivoa kerran sen suuren onnen voivan heille tapahtua, että Kustaavakin voisi jättää viini- ja tupakkikauppansa, myödä talon ja tulla valtameren ylitse tänne heidän keskellensä.

10.

Hinkin jälkeen kyyneleensä kuiviin itkettyään ja kyllikseen tässä kaupungissa kahleiden kalinata kuunneltuaan, vaari kokosi viimeiset voimansa, vyötti kupeensa, pani evässäkin selkäänsä, otti sauvan käteensä ja läksi Franssin talosta.

Ja niin tapahtui, että kantomiehet, jotka rautatieaseman kivisillä portailla seisoivat, näkivät vanhan miehen toisessa päässä toria hoippuvan asemaa kohden, pitkää matkasauvaansa käyttäen askelvuorossa kuin kolmatta jalkaa, tutisevalla hitaudellaan pysäyttäen kaikki hevoset, raitiovaunut ja muut hevosettomat sähköpuskurit. Ja miehet naurahtelivat: Onkohan sillä ikää jo sata vuotta? Mutta koska junan lähtökello oli jo kahdesti soinut, kyselivät he keskenänsä: Jättääkö sen juna vai vieläkö äijä ehtii? Ja jotka olivat sanoneet: Se ehtii, juoksivat vaarin luo ja kainaloista kannattaen jouduttivat hänen kulkuansa.

Ja kysyivät häneltä: Minne matkalippu ostetaan?

Mutta vaari sanoi: Hämeenlinnaan.

Ja ottivat hänen rahansa ja juosten edelle ostivat hänelle matkalipun.

Mutta kun lähtökello kolmannen kerran soi ja vaarin jalat kiireessä löivät ristiin ja toisiinsa sekaantuivat, kävivät miehet häneen toiset jaloista toiset kainaloista ja kantoivat vaunuun. Ja sillä hetkellä juna läksi liikkeelle.

Mutta että vaari oli niin vanha ja voimaton, kokosivat matkustajat alusia hänen päänsä alle; ja koska maat ja metsät kohta alkoivat vaarin silmissä huikeasti vilkkua, tulivat hänen silmäluomensa ylen raskaiksi ja hän vaipui uneen, ja nukkui Hämeenlinnaan asti.

Junan lähestyessä Hämeenlinnaa, kun sinne meneväiset jo olivat paikoiltansa nousseet, herättivät he vaarin, sanoen: Eikö tämä äijä ollut Hämeenlinnaan tuleva? Ja taluttivat hänet sillalle, missä oli suuri väen tungos ja vilinä.

Ja sittenkuin juna oli eteenpäin lähtenyt, kysyivät Hämeenlinnaan jääneet vaarilta, minne käsin hän tästä oli lähtevä. Vaari vastasi:

—Siihen kylään, joka Veneh'ojaksi sanotaan.

Mutta ei heistä kukaan siitä kylästä mitään tiennyt. Ja kun vaari oli nimittänyt sen kaupungin ja kauppalan, joka lähinnä vanhaa Veneh'ojaa oli, sanoivat he hänelle: Sinne olisit tuolla lähteneellä junalla päässyt, miksi Hämeenlinnaan seisatit?—Ja menivät tiehensä. Mutta ei vaari heidän neuvojansa kaivannut, sillä ei hän ensikertaa näillä mailla liikkunut.

Ja koska suuri kasakkaparvi, jotka olivat juuri tähän kaupunkiin tuotu, ratsasti asemahuoneen ohi, ja kasakkaparven jälkeen kohta alkoi tykkiväen loppumaton jono, joka vaarilta tien sulki, istui vaari rauhassa asemahuoneen alimmalle rappuselle eväitänsä syömään ja ajatteli: Ei tämäkään kahleiden kalina ole entisistä ajoista muuksi muuttunut. Mutta kun minä Veneh'ojaan pääsen, siellä vanhat kuuset laulavat ja minun korvani saavut rauhan.

Tien auettua vaari nosti evässäkin jälleen selkäänsä, kokosi voimansa, ja taas sauvaansa kolmantena jalkana siirrellen meni linnan lahteen, ja kysyi miehiltä, jotka rannalla olivat, oliko heidän tiedossansa haahta, joka oli pohjoisille vesille lähtevä. Mutta miehet eivät vaarin vanhanaikaista puhetta ymmärtäneet, vaan sanoivat: Emme täällä mitään haaksia tiedä. Ja veivät vaarin suuren, mustan proomun kannelle, sanoen: Yöllä tämä lähtee. Mutta kaksi proomua oli kummallakin puolen sitä proomua, johon vaari astui, eikä mitään airoja eikä airojen sijoja, ei myös purjeita näkynyt, kuten vaarinaikuisissa haaksissa.

Hepä sen paremmin tiennevät, ajatteli vaari, ja pani maata proomun kannelle.

Hänen siitä herätessään jo rusottivat taivaat laskenutta päivää, ja nousevan yöpilven päällä kaameana kumotti vanhan linnan kivinen torni, jossa hän lähes kaksi ajastaikaa oli istunut Siperianmatkaa odotellen. Ja vaari ajatteli: Ei sekään torni ole niistä ajoista asti muotoansa muuttanut. Polttamatta oli häneltä jäänyt tämä pahainen kylä, polttamatta nyt myöskin se kaikista isoin kylä, johon paholainen oli hänet Siperian jälkeen tuonut,—polttamatta, vaikka kaikki rikkaudet olivat avoinna olleet ja esivallan käsi voimatonna, polttamatta häneltä ja hänen jälkeläisiltänsä. Sillä ei ole tähtien alla sitä miestä, joka olisi piru itsessänsä, vaan kun hetki tulee, soittaa toinen kannel hänen sydämmeensä, ja katso, hetki on ohitse, ja esivalta jo taas kahleitansa kalistaa.

Ennen aamunkoittoa, yön hämärässä tuli pieni höyryalus jyskyttäen proomujen eteen, ja kun miehet olivat ensimäisestä proomusta sinne varpinpään ojentaneet, läksi se kohta silleen puskuttamaan lahden selälle.

Vaari kökötti viimeisessä proomussa. Ja niin häipyi pian hänen silmistänsä ikipäiviksi tämä kylä, ja linna vaipui pilven päältä aamusumuissa uinuvien rantametsikköjen taa.

Mutta aamun koitossa, kun sumuiset saaret ja terhenniemet kirkastuivat usvistansa, katseli vaari rantoja ympärinsä ja tunsi maat ja vedet, ja näki saaren, jonka rannassa lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten heidän haahtensa kuutamoisena yönä laineilla lepäsi, miesten mentyä kylälle ja yksinäisen haaksimiehen laulellessa tuutulaulua vakkasessa vivun päässä nukkuvalle lapselle.

Ja hän muisti nuoruutensa voimakkaan uhman, joka oli sammunut mitään polttamatta ja rynnistänyt mitään kaatamatta. Ja hän muisti Franssin ja muisti Rustaavan ja kapteenin ja Hinkin, ja rupesi jälleen itkemään.

Mutta nouseva päivä kerkesi korkeuteen ja lämmitti hänen jäsenensä ja paistoi vedestä ja rannan kivistä ja nukutti vaarin sikeään uneen hamaan siihen asti kun he sen kaupungin rantaa lähestyivät, josta hän seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten vesille läksi. Ja oli tulossa toinen yö siitä kuin vaari »sen kaikista isoimman kylän» oli jättänyt.

Silloin herätti hänet proomun perämies, sanoen: nouse, äijä, jo tullaan perille.

Mutta koska vaari silmänsä avasi, ei hän muistanut missä oli, ja ihmeelliset taikalinnat näkyivät hänen silmäänsä, toinen toistaan korkeampina, ja kirkas valo loisti niiden tuhansista ikkunoista, ja kaikki oli sen valon tähden kuin tulimeressä.

Ja vaari katsoi alas ja näki veden lipuvan sen valon punasessa heijastuksessa, ja tunsi proomun mustat laidat, ja sanoi perämiehelle: Mikä palo tuolla on?

Mutta perämies vastasi:

—Ne on Tampereen tehtaita.

Silloin vaari ajatteli: Jos Veneh'ojan rengit täällä tämmöistä ilotulitusta pitävät, mitä onkaan minun silmäni näkevä, koska minä Veneh'ojan maille astun!

Kun vaari oli proomusta laiturille autettu, ei hän sittenkään tätä kaupunkia samaksi renkikyläksi tuntenut. Lyhdyt paistoivat torilla hänen silmiinsä ja ajurit rämisivät kivisillä kaduilla niinkuin siinä kaikista isoimmassakin renkikylässä, jonka hän oli ikipäiviksi jälkeensä jättänyt.

Ei vaari pitkälle hoippuilemaan päässyt, ennenkuin polisi otti hänet taluttaakseen ja talutti polisikamariin, sinne yövyttäen putkan pritsille.

Seuraavana aamuna sanoivat polisit vaarille:

—Minne äijä matkaa tekee?

Ja vaari vastasi:

—Veneh'ojan kylään.

Silloin sanoivat polisit:

—Mitä sinä siihen pahaan kylään menet, joka on järjestysvaltaa vastaan kapinaan noussut?

Mutta vaari sanoi:

—En minä siihen kylään mene, Veneh'ojan kylään minä menen.

Polisit sanoivat:

—Nyt on sunnuntaipäivä, katsokaamme meneekö sinne joku huvilaiva.

Ja ottivat sanomalehden ja löysivät ilmotuksen työväen huvimatkasta niille samoille Veneh'ojan kylän maille.

Niin yksi polisimiehistä istutti vaarin viereensä ajurinrattaille ja vei rantaan, jossa oli laiva, köynnöksillä ja lipuilla koristettuna, täynnänsä huvimatkalle lähtevää väkeä. Ja laiturin ääreen ajettuansa huusi: Tässä on vielä yksi sosialisti, ottakaa sekin!

Ja kaikki väki herahti nauramaan, kun he tutisevan vaarin ja sen pitkän matkasauvan näkivät. Ja nostivat sillan jälleen maihin, josta ne sen jo ottaneet olivat, ja ojentaen käsiänsä ottivat vaarin vastaan, ettei hän kapealta sillalta horjahtanut. Ja istuttivat hänet keskellensä laivan kokkaan.

Mutta laivan lähtiessä vesien siniselle selälle he puhalsivat torviin, ylimmällä komentosillalla seisten.

Ja vaari ajatteli: En ilmoisna ikinä olisi luullut lippujen ja musikin kanssa Veneh'ojan maille takasin palaavani.

Ja kun hän tällä nuorella väellä näki kiillokkaat kellonperät ja verkavaatteet ja kaulukset kaulassa ja hatut päässä, hän vielä ajatteli: Jos nämä Veneh'ojan rengit näin ovat, niin kuinkasta sitten Veneh'ojan isännät!

Ja vaari rupesi kyselemään heiltä Veneh'ojan asioita.

Niin he kertoivat hänelle semmoista, jota ei hänen korvansa voinut todeksi uskoa, sillä he sanoivat Veneh'ojan miesten nousseen kapinaan. Ja olivat takoneet viikatteensa miekoiksi ja tulella ja pistimellä tahtoneet nousta kartanon herraa vastaan, joka heitä heidän asuinsijoiltansa olisi poishäätänyt. Niin oli tämä laivaväki, joka ei itseänsä punakaartiksi vaan suosiolliseksi timokaartiksi sanoi, viimeisellä hetkellä sanansaattajansa heidän sekaan lähettänyt, heille sanomaan: Älkää aseihin ryhtykö, älkääkä tulella ja miekalla asiaanne ajako, vaan yhtykää meihin, ja koska heinä parhaallansa kukkii, että se jo viikatteen ala pantava on, silloin tehkää lakko. Ja he olivat sen sanan jälkeen tehneet. Ja sanoivat kartanonherralle: uudistatko vanhat kontrahdit taikka heinäsi mätänee ja lehmäsi lypsämättä ehtyy. Mutta kartanonherra, joka heinänsä mätänevän ja lehmänsä ehtyvän näki, tuotti kaupungista pölisit ja alkoi Veneh'ojan miehiä yksitellen asumuksilta häätää. Silloin suosiolliset sanoivat heille: Älkää tätä peljästykö, vaan kun se teidät häätää, niin muuttakaa takasin, ja kun se toisen kerran häätää, niin tehkää samaten, ja samaten jos vielä kolmannenkin kerran häätää. Sillä me nostamme häntä vastaan huikeat vastakäräjät. Ja panivat heidän eteensä kirjan, sanoen: Joka tähän kirjaan nimensä piirtää, ja viisikolmatta penniä kuukaudessa maksaa, se kuuluu riveihimme, sillä meillä on nyt yksi kamari, ja kun me siellä enemmistöön tulemme, niin valtakunnat vapisevat ja vallanpitäjät istuimiltaan sortuu, ja me maat teille vapaiksi äänestämme. Ja kohta oli kolmas osa alustalaisista nimensä kirjaan kirjottanut.

Nämä kummat kuultuansa ja kun tämä kansa oli vaarin mielestä lystikästä ja puheliasta väkeä, päätti hänkin heille jotain maailman kummista kertoa, ja kurkkunsa selväksi ryittyään hän avasi suunsa ja sanoi:

—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin——

Niin he huusivat: Toverit kuulkaa, tämä on Siperiassakin käynyt. Ja kerääntyivät kaikki hänen ympärillensä.

Ja vaari alkoi uudestaan:

—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin——

Mutta ylimmällä kannella rupesivat toiset taas torviin puhaltamaan, ja vaarin ääni hukkui kuulumattomiin.

Jo lähestyi liputettu laiva, viehkeää valssinsäveltä kaijuttaen, veneh'ojalaisten pientä laivasiltaa.

Mutta ei vaari voinut näitä maita tuntea, sillä nämä olivat hänen aikoinansa vielä asumattomia korpia olleet.

Maihin noustua he menivät kentälle, kuhunka kartanon alustalaiset olivat kokoontuneet. Ja niinkuin ei vaari ollut maita samoiksi tuntenut, niin ei hän näitä ihmisiä samoiksi tuntenut. Sillä veneh'ojalaiset olivat hänen aikanansa olleet kookasta ja voimakasta väkeä niinkuin hän itse, mutta nämä olivat lyhyenläntiä, pitkäkätisiä, kierosäärisiä suurpäitä, eikä mitään Veneh'ojan miehiä.

Ja keskellä tannerta oli vanha petäjä, jonka runkoa vasten oli saarnastuoli laitettu ja punaisella veralla ympäröity.

Niin yksi suosiollisista nousi saarnastuoliin ja löi kirjansa auki, sanoen: Suuri on ollut pimeyden valta näillä Veneh'ojan mailla. Tuhat vuotta varmaankin olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään asti ole yhteenliittymisen voimaa ja siunausta tienneet. Mutta nyt sen tiedätte. Nyt olemme teille tänne osuuskaupan perustaneet ja työväentalo on rakennuksen alla. Tosin on joukossanne vielä niitä, jotka väkivallantöitä ajattelevat, ja myös niitä, jotka piplian kansista taktiikkaa hakevat. Mutta poistukoot jo viimeisetkin yöpeikot teidän keskeltänne, ja joka ei vielä ole tähän kirjaan nimeänsä piirtänyt, hän sen tehköön.

Ja oli laitettu lava keskelle kenttää, ja he menivät sinne ja puhalsivat torviin, ja tanssivat ja hyppelivät.

Ja oli riuku nostettu Veneh'ojan miesten kiivetä, jonka päähän oli suun-imellystä pantu kullankiiltävään paperiin, että he sitä käsiinsä kiistäisivät.

Oli myös pukki pölkyistä tehty, että he sen päälle hajareisin istuisivat ja heinäpusseilla lyöden toisensa maahan kukistaisivat.

Ja oli paukuttimia, joilla he pilkkaan ampuivat, ja ongenvapoja, joilla he nauhasia ja lastentossuja paperiseinän takaa nostelivat. Ja paljon muuta sellaista oli.

Mutta vaari, kyllikseen näitä kujeita katseltuaan, kysyi väeltä: Missä ne Veneh'ojan miehet ovat, jotka eivät vielä ole kirjaan nimeänsä piirtäneet ja jotka väkivallantöitä ajattelevat ja pipliaa lukevat?

Ja he sanoivat: Katajiston torpassa ne visapäät istuvat.

Ja antoivat vaarille pienen tytön oppaaksi, joka hänet Katajiston taloon johdattaisi.

Mutta että vaari muisti Katajiston talon ja tiesi, ettei se talo kartanon herran lääniin kuulu, kysyi hän oppaaltansa, sitten kuin he lähes kolme hetkeä vaeltaneet olivat: Miksi Veneh'ojan miehet Katajiston talossa ovat, joka ei kartanonherran lääniin kuulu?—Niin pani tyttö sormen suuhunsa ja ajatteli, mitä hän äijälle vastaisi, ja kun ei hän vielä pitkältä puhua osannut, sanoi: Kohta näkyy.

Ja he vaelsivat jälleen.

Mutta vaarin silmä alkoi jo näitä maita ennen nähdyiksi tunnella, ja hän suuresti ihmetteli, sillä eivätkö nämä silloin korpia olleet, ja nyt kaikki rinteet viljavainioina helottivat? Eikö tämä mäki, jonka harjalle nyt pieni tyttö taluttaa vanhuuden voimattomuudessa hoippuilevaa vaaria, juuri sama mäki ole, jota myöten hän muinoin, sarkasäkki selässä ja lapsenpää säkinsuussa, voimainsa kukoistuksessa, laskeutui alas, viimeisen kerran katsahdettuansa jumalisten veneh'ojalaisten kurjille uutis-asumuksille, kun he tölleistänsä ulostullen pirunpalvelijan maailmalle-lähtöä jäivät ihmettelemään? Totisesti sama mäki, mutta missä hänen oman uhmansa silloinen voima?

Ja koska he tytön kanssa mäen harjalle nousseet olivat, riutuivat vaarin voimat ja hän vaipui polvillensa kanervikkoon polun laitaan.

Mutta pilven repeämästä paistoi silloin kirkas päivän säde alas laaksoon, ja Veneh'ojan suuri kylä lukemattomine taloinensa, aittoinensa, kaivonvinttinensä, latoinensa, riihinensä, teinensä, kujinensa, kultaisine elopeltoinensa levisi vaarin sammuvan silmän eteen,—kylä vielä suurempi ja vielä komeampi, kuin se muinainen kylä, josta veneh'ojalaiset, sen sata ja kahdeksan ajastaikaa eläneen Heikin kuoltua, olivat tähän silloiseen korpeen muuttaneet.

—Nyt sen näkee, sanoi tyttö. Ja ikävystyen vaarin pitkään lepäämiseen ja alas laaksoon tuijotukseen istui maahan ja laittoi polulle kaksi rinkiä pienistä kivistä, toisen itsellensä, toisen vaarille. Ja otti kiven vaarilta ja pani omaan rinkiinsä ja kysyi: Minkä kiven olen teitiltä ottanut?

Vaari näytti väärän kiven, ja tyttö pani oikean kiven rinkinsä keskelle, sanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Nyt Leena ottaa toisen kiven teitiltä.

—Sano sinä Leena, lukkoonko on vanhan korva mennyt, vai oikeinko on tuo kylä kuollut, sillä ei siellä halli hauku eikä miesten ääntä kuulu?

Tyttö sanoi:

—Ei siellä ketään ole. Mutta minkäs kiven olen teitiltä ottanut?

Taas näytti vaari väärän kiven, sillä hänen katseensa kävi alas laaksoon. Ja tyttö riemuitsi ja pani oikean kiven jälleen rinkinsä keskelle, sanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Käyppäs härkä kä-rä-jille! Nyt Leena ottaa teitiltä kolmannen kiven.

Mutta vaari kuivasi silmänsä ja kädellänsä varjostaen katsoi alas laaksoon.

—Sanoppas sinä vähäinen, väärinkö vanhan silmä näkee, vai oikeinko ovat sen kylän katot piippuinensa maahan sorretut?

—Sata polisia kävi, ne sorti.

—Ja mistä niitä niin paljon polisia?

—Sata polisia kävi Helsingistä asti, ne sorti.

—No jos Helsingistä—siellä niitä on. Ja vaari ajatteli: Vieläkö minun täälläkin sitä kahleiden kalinata kuuleman pitää!—Ja sanoi tytölle:

—Taisi olla niitten joukossa kaksi punaviiksistäkin, suurta…

Tyttö mietti hetken:

—Oli niinkin kaksi punaviiksistä. Mutta mikäs kivi?

Ja vaari muisti mitä suosiolliset olivat saarnastuolistansa puhuneet: Tuhat vuotta olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään asti ole yhteenliittymisen siunausta ymmärtäneet! Ja muisti vanhan tarinan paholaisesta, joka kuninkaalle oli vannonut Veneh'ojan kylän hajottavansa mihin ikinä se rakettiinkaan, ja jotka heistä viisaat olivat ja lauluun ja soittoon pystyväiset, kokoontuvansa kuningasta palvelemaan hänen kaupunkiinsa. Niin oli nyt sama paholainen vaarin omilla jälkeläisillä Veneh'ojan kylän hajottanut, ja vielä hänet pelin ja musiikin kanssa tätä hävitystä näkemään tuonut. Ja vaari sanoi tytölle:

—Onko tästä vielä pitkältä Katajiston taloon?

Niin tyttö vastasi:

—Jaa Katajistoon? Vielä mennään niityn kujaa ja sitten mennään myllyn ojan yli ja sitten pellon poikki ja—ja—ja minkäs kiven olen teitiltä ottanut?

Mutta sillä aikaa kuin vaari ja pikku Leena näin kanervikkopolulla »käyppäs härkää» leikkivät, istuivat vanhat veneh'ojalaiset vieri vieressä Katajiston tuvassa, täyttäen sen kaikki penkit.

Ja heidän keskellänsä oli kysymys noussut elosta, joka oli korjattavaksi kypsynyt, jonka he aikoinansa kylväneet olivat, joka oli heidän säästösiemenistänsä itänyt ja heidän lannottamassansa ja heidän kyntämässänsä ja heidän karhitsemassansa maassa orastanut, kasvanut ja tuleentunut. Mutta että he häädetyt olivat ja tuomiotansa odottivat, oli kartanon herra vierasta väkeä paikalle kuuluttanut heidän eloansakin kartanon vilja-aittoihin korjaamaan.

Ja koska poutaa oli kauan kestänyt, että olki oli kuivaa, sanoivat jotkut heistä: Mikä minun omaani on, sen minä vaikka tulella poltan. Toiset sanoivat siihen: synti on jumalan viljaa polttaa. Mutta vielä kolmannet sanoivat: emme ainoastaan viljaa polta, vaan kartanon poltamme herroinensa päivinensä, ettei Veneh'ojalle sitä häpeää ikinä tapahtuisi. Ja taas lukivat toiset pipliasta: ei sinun pidä tappaman. Ja sanoivat siihen: Jos me vielä häneltä armoa rukoilemme ja uusiin kontrahteihin suostumme, on hän meille viljammekin säästävä. Mutta toiset sanoivat: parempi olisi ihmisen maassa matona madella kuin kaksijalkaisena polvillansa ryömiä. Eivätkä tienneet neuvoa, vaan niinkuin aina ennen, milloin tämä kysymys oli veneh'ojalaisten eteen tullut, niin he nytkin hajaantuivat kahteen joukkoon, vihaa toisiansa vastaan kantaen, ja sillä vihallansa vielä tuhatkertaiseksi tuimentaen sitä haavaa, jonka heidän asuntojensa hajotus oli heille tuottanut.

Mutta heidän parhaallansa riidellessä tuvan ovi aukesi, ja vaari astui rauhaa toivottaen heidän keskellänsä.

Ja kun he häntä tervehtineet ja puhutelleet olivat, sanoivat he keskenänsä: Eikö tämä ole se, joka muinoin kartanon-voudin otsaluun sisälle mursi? Kuulkaamme mitä hän sanoo.

Ja kertoivat hänelle asiansa, ja panivat hänen eteensä kysymyksen, oliko vilja kartanon käsistä väkivalloin ryöstettävä vai kartanon herralta armoa anottava.

Mutta että vaari oli viimeiset voimansa tielle jättänyt, ei hän voinut kuuluvaa sanaa suustansa saada. Ja nousi sauvansa nojassa ja käveli hoippuen keskelle permantoa. Ja kun hän siihen asti tullut oli, ja he äänettöminä odottivat, viittasi hän kädellänsä ikkunaan.

Mutta ikkunasta näkyi sininen korpi.

Niin he katsoivat toisiinsa ja vanhin heistä sanoi:

—Korpeen käskee.

Ja taas katsahtivat toisiinsa ja vakaasti nyykäyttivät päätään. Sillä he olivat jo kauan toimettomina olleet ja heidän kätensä syhyivät kuokan varteen päästä, eikä rauhaa ja vapautta heille kuitenkaan muu kuin korpi tarjonnut.

Ja nousivat toimekkaina penkeiltänsä, reipastunut ilonilme kasvoissansa, niinkuin vaikeassa asiassa päätöksen tehtyänsä jo kohta olisivat muuton touhuun saaneet käsiksi käydä.

Mutta eivät he vielä kohta korpeen muuttaneet. Sillä paitsi muuta, oli vielä vaarikin haudattava, joka Katajiston lämpimän saunan lauteille kuoleman uneen vaipui.

Yksivakaisina toinen toisensa jälessä kulkien he saattoivat vaaria viimeiselle taipaleelle ja hautasivat hänet pienen kirkkonsa maahan.

Siellä pitkät, harvaoksaiset kuuset tuulessa lauloivat, eikä vaarin korva kahleiden kalinata enää milloinkaan kuullut.