ENSIMÄINEN OSA (continued 3)

Nyt huomasi Hannes uskaltaneensa olla tyly tälle hyvälle naiselle ainoastaan sillä perustuksella, että se oli apinan näköinen ja sen huomattuaan hän suuresti häpesi hengessä Epikteetin edessä. Rohkaistuna neidin uutta toivoa antavista sanoista hän nousi reippaasti ja sanoi mitä kohteliaimmin kumartaen:

—Suokaa minulle anteeksi. Teidän jalomielinen avuntarjouksenne on minulle suunnattoman arvokas enkä voi teitä kyllin kiittää.

—No, mitään muuta en tahdokaan, sanoi apina ilostuen ja istui nyt vuorostaan halkolaatikolle.—Menkää te vaan kaikessa rauhassa kotiinne. Epäilemättä tämä paikka ei ole nuorille upseereille sovelias. Mutta minä teidän puolestanne saatan tutkimukset loppuun ja annan teille tiedon tuloksista.—Ehkä vielä tänä iltana.

Liikutettuna Hannes ojensi apinalle käyntikorttinsa ja he esittelivät itsensä toisilleen sekä kirjottivat muistiin toistensa osotteet. Mutta omaa osotettaan ilmaistessaan apina kielsi kiven kovaan tulemasta luoksensa ja sanoi kyllä itse käyvänsä Hanneksen luona, kun asia selviää. Tämän jälkeen sanoi Hannes apinaa Natalja Feodorovnaksi ja apina sanoi häntä Ivan Ivanovitshiksi.

Lähtiessään ei Hannes kuitenkaan malttanut olla vielä kerran kysymättä:

—Luuletteko olevan jotain toivoa?

Natalja Feodorovna katsahti hänen silmiinsä, mutta ei raatsinutkaan sanoa niinkuin ensin aikoi, vaan sanoi:

—Te kysytte siis mitä minä luulen?

—Niin, sanoi Hannes, jännittyneenä odottaen hänen vastaustaan.

Natalja Feodorovna pudisti hiljaa päätänsä, ja jäi sitten surullisena katsomaan kuinka suurikokoinen mies, voimatta liikutukselta saada suustansa hyvästiä, läksi menemään.

9.

Kaksi kertaa elämässään kohtasi Hannes vielä Natalja Feodorovnan.

Ensimäisen kerran jo saman päivän iltana.

Kello seitsemän aikaan Natalja Feodorovna koputti hänen huoneensa ovelle.

—Niinkuin minä sanoin teille, Ivan Ivanovitsh, niin onkin. Minun on onnistunut saada täysi selvä, kuten tästä todistuksesta nyt itse näette, sanoi Natalja Feodorovna antaen Hannekselle paperin.

Täysin valmistuneena tällaiseen tietoon ja surtuaan suruansa itsekseen Hannes nyt osasi jo jotenkin sujuvasti harjottaa isännän kohteliaisuutta, siten paraansa mukaan sovittaakseen ensi tylyyttänsä Natalja Feodorovnaa kohtaan. Hän tarjosi vieraallensa teetä ja koetti puhua muusta, jopa laskea leikkiäkin.

—Muuan seikka, sanoi hän, herätti minussa aamupäivällä suurenlaista uteliaisuutta. Te sanoitte »opiskelevanne» tuossa laitoksessa? Kuinka se on selitettävä?

—No niin, opiskelen, tutkin elämää, vastasi Natalja Feodorovna.

—Mutta, luvallanne sanoen, tuota filosofiaa seuraten minä voisin antautua vaikkapa rosvoksi ryövärijoukkoon, ryöstellä ja sanella: minä opiskelen, tutkin elämää.

—Te sitä vastoin, sanoi Natalja Feodorovna, sulkisitte heti koko laitoksen?

—Hävittäisin heti paikalla.

—Ehkä se kävisi päinsä pelkällä mahtikäskyllä, sanoi Natalja Feodorovna,—mutta tämä laitos on kuitenkin aivan välttämätön niin kauan kuin prostitutsioni kukoistaa, ja prostitutsionia emme voi mahtikäskyllä hävittää.

Hannes nousi kuohahtaen seisaallensa.

—Miksi emme voi prostitutsionia hävittää? Se on hävitettävä ja sen voi hävittää! En ainakaan minä tiedä mitä varten eläisin, ellen sitä hävittääkseni.

Natalja Feodorovna katsahti häneen iloisesti hämmästyneenä, mutta sanoi vitkaan:

—Minusta näyttää että täytyy olla upseeri käsittääkseen yhteiskunnallisia asioita noin lapsellisesti.

—Ja minun täytyy sanoa, että ellette katso prostitutsionilaitoksen olevan heti perustuksia myöten hävitettävän, niin minä mieluummin olen kanssanne keskustelematta yhteiskunnallisista asioista.

Natalja Feodorovna näytti yhä enemmän hämmästyvän.

—Niin juuri, jatkoi Hannes; tämä kysymys on minulle kaiken muun alfa ja omega. Ja juuri tällä hetkellä, kun olen lapseni kadottanut, enkä ainoastaan lasta, vaan—minun täytyy sanoa se teille—olen ikuisiksi kadottanut sen naisen kunnioituksen, jota paitsi——

Hanneksen rinta kuorsahti näitä sanoja sanoessa vastoin hänen tahtoansa ja koko hänen ruumiinsa hytkähti niin ettei hän voinut lopettaa lausettaan.

Mutta huomattuaan että Natalja Feodorovna vedet silmissä kokoo nopeasti muruja pöydältä hakien sanoja lohduttaakseen häntä, kokosi Hannes miehekkyytensä kaikki voimat ja tavattoman kovalla ja karkealla äänellä rykien kurkkuansa selväksi huusi, ettei Natalja Feodorovnalla ollut teetä lasissa ja rupesi suurella puuhalla uutta teetä hänelle valmistamaan.

—Sanalla sanoen,—huusi hän yhä samalla äänellä,—tarkotan sanoa, että tämän tapauksen perästä minä olen lujemmin kuin koskaan ennen päättänyt, että prostitutsiooni on hävitettävä—maan tasalle—kuulkaahan: maan tasalle!

Natalja Feodorovna koetti nyt tämän kovan äänen viereen tulla mahdollisimman sävyisällä ja varovaisella nuotilla:

—Ivan Ivanovitsh, te suuresti erehdytte, jos luulette, etten minä ole prostitutsionilaitoksen vihollinen. Sellainen otaksuminen tuntuu minusta päinvastoin melkein personalliselta loukkaukselta. Tietäkää siis, että minä pidän prostitutsionia pahimpana yhteiskunnallisena mätähaavana.—Tietysti, Ivan Ivanovitsh! Tietysti!.

—No?! No!? innostui Hannes ja oli lyödä Natalja Feodorovnaa olalle suuren ystävyydentunteen merkiksi, niinkuin oli lyyhistänyt Gregorin.

—Mutta—sanoi Natalja Feodorovna.

—Älkää herran nimessä sanoko enää mutta!

—Mutta—naurahti Natalja Feodorovna ja lisäsi niin vienosti kuin taisi: prostitutsioni on sittenkin välttämätön seuraus vääristä yhteiskunnallisista oloista, jotka siis ensin ovat hävitettävät.

—Mitä tarkotatte? Onko mitään suurempaa vääryyttä kuin prostitutsioni?!

—Ivan Ivanovitsh, onko mitään pahempaa tautia kuin isorokko, mutta eihän sitä paranneta repimällä pois rupia. Taudin syy on löydettävä. Prostitutsioni on kaupungin tuottama tauti. Eikö se ole äärimmäinen seuraus köyhien pakosta jättää maansa ja muuttaa kaupunkiin rahanpalvelukseen?

Sanoessaan sanat »köyhien pakosta» Natalja Feodorovna ei voinutkaan säilyttää sitä vienon nöyrää äänilajia, jolla nähtävästi oli aikonut loppuun asti keskustella. Ääni värähti mielenkuohusta ja silmät ihmeellisesti terottuivat.

—Suokaa anteeksi, sanoi Hannes, mutta minä olen sangen tyhmä näissä asioissa, enkä voi ymmärtää——te puhutte pakosta, mutta mikä voisi pakottaa ihmisiä vastoin heidän tahtoansa muuttamaan kaupunkeihin?

Natalja Feodorovnan suupielissä värähti nolo hymähdys ja hän katseli hyvän aikaa Hannekseen ennenkuin rupesi jatkamaan, ilmeisesti mielessään harkiten oliko Hanneksen kysymys todella tietämättömyyttä vai ehkä viekkautta. Yhä pitäen Hannesta silmällä hän sanoi hitaasti:

—Eiköhän talonpoikia pakota kaupunkeihin maan puute?

Mutta Hannes rupesi tätä asiaa niin rehellisen syvällisesti miettimään, että Natalja Feodorovnalta katosivat kaikki epäilykset ja hän sanoi hilpeästi:

—Niin, niin, Ivan Ivanovitsh, te katsotte minuun suu auki uskomatta suuressa Venäjässä voivan olla maan puutetta, mutta kyllä meillä on asianlaita sama kuin muuallakin maailmassa: maa on viekkaudella ja väkivallalla riistetty työväen käsistä, joka senvuoksi laumoittain siirtyy rahan palvelukseen. Eikö teidänkin maassanne ole niin?

Hannes joutui pulaan. Hän ei todellakaan tiennyt maalaisista asioista mitään muuta kuin minkä oli kuullut joskus vaarin jankuttavan joistakin Veneh'ojan metsäjaoista, joilla toiset olivat tehneet toiset torppareikseen.

—No niin, sanoi Natalja Feodorovna, puhukaamme siis vaan Venäjän oloista, joita ainakin minä tunnen.—En tahtoisi kuitenkaan myöntää, että yksistään meidän työväessämme olisi vapauden ja ihmisarvon tunto sammunut, vaan minä olen paljon matkustellut ja kaikkialla näen samaa: työväki ei enää tunne mitään häpeää siitä, että se rahan edestä palvelee meitä, kumartelee meitä, kiillottelee meidän kenkiämme, juoksee meidän asioillamme. Se myy itsensä mihin tahansa; se tekee kaikkea tuota nöyryyttävää, minkä vuoksi me sitä juuri halveksimme, jopa pidämme alempirotuisina olentoina. Se myy itsensä kuskiksi, lakeijaksi, piiaksi,—yhdentekevää!—polisiksi, urkkijaksi…

Näitä sanoessa Natalja Feodorovnan hengitys kävi äkkiä epätasaiseksi, joten hänen täytyi hetkeksi pysähtyä. Vasta kun hengitys oli jälleen tasottunut koetti hän alkaa taas nöyrällä sävyllä, mutta ei onnistunut pitemmälle kuin ensimäiseen lauseesen.

—Ivan Ivanovitsh, te sanotte: prostitutsioni on hävitettävä, mutta en minä tiedä mikä ero tässä oikeastaan on. Jos ihminen kerran on oppinut myymään ruumiinvoimansa enintarjoovalle kysymättä mihin niitä käytetään,—miksi sitten pidettäisiin erikoisempana häpeänä itse ruumiinkaan myymistä?

Nyt ei Natalja Feodorovna enää voinut hillitä itseänsä, vaan hengitti taas tiheään ja hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät hullunkurisesti ja ääni vavahteli mielenkuohusta:

—Myydä rahasta ruumiin voimat sille, joka niillä tekee mitä ikinä haluaa, ja myydä rahasta ruumis sille, joka tekee sillä mitä haluaa,—mikä ero siinä on? Edellistä harjottavat etupäässä miehet, jälkimäistä etupäässä naiset. Eikö se ole vaan luonnollinen jatko ja huippu asiain kehityksessä? Onko urkkija parempi kuin prostituerattu— sanokaa te—minä—en todellakaan tiedä——

Hengen ahdistus ei antanut Natalja Feodorovnan sanoa pitemmälle. Väliajan täyttääksensä Hannes sanoi:

—Olette siis sitä mieltä, että täytyy ennen kaikkea antaa talonpojille riittävästi maa-alaa?

Natalja Feodorovna voitti äkkiä mielenkuohunsa ja sanoi kylmän tyyneesti:

—Olen mieluummin sitä mieltä, että talonpojan täytyy ennen kaikkea ottaa itsellensä riittävästi maata.

Ymmärtämättä mitään eroa tässä Hannes tokasi iloisesti:

—No, jos niin, niin mitäpäs muuta kuin annetaan hänelle kylläksi maata.

Natalja Feodorovna kohottautui vähän tuolillansa, katsahti väsyneesti Hannekseen ja sanoi vieläkin tyynemmin:

—Maata ei voi antaa, ellei sitä joltakin oteta.

—Siis otettakoon! huusi Hannes, innostuneena saavutettuun yksimielisyyteen heidän välillänsä.

Natalja Feodorovna piirteli sormellaan kirjainta leipämurujen joukkoon.

—Aivan oikein, Ivan Ivanovitsh, mutta siinä tapauksessa kehottaisin teitä puhumaan ainoastaan kuiskaamalla, sillä seinätkin sellaisiin ehdotuksiin höristävät korviansa.

Natalja Feodorovnan kasvot olivat muuttuneet ankariksi ja jokin voimakas ylpeyden ilme alkoi tehdä ne yhä vieraammiksi ja pelottavammiksi Hannekselle:

—Mutta te varmaankaan ette tiedä mitä sanotte, jatkoi Natalja Feodorovna.—Keltä maa olisi otettava? Eikö juuri niiltä, joita te, herra luutnantti, palvelette kantaessanne tuota upseeripukua? Vai ettekö luule isäntänne pyytävän teidän palvelustanne juuri maan riistämiseen talonpojilta? Olettehan valalla vannonut tottelevanne häntä. Älkää siis puhuko minulle aikeestanne hävittää prostitutsionia. Sillä juuri te itse, suojellessanne väkivallalla maan anastusta ja pakottaessanne kansaa rahan palvelukseen, olette kaiken ihmis-alennuksen, sen alhaisen orjamielen ja sen porttolain oikea synnyttäjä!

Nyt näytti Natalja Feodorovnan kasvot muuttuvan jälleen lempeämmiksi. Mutta jokin ylimyksellinen, itsetietoinen ylemmyyden ilme oli yhä vallalla. Hannes tunsi yhä enemmän pienenevänsä hänen edessään. Natalja Feodorovna kasvamistaan kasvoi. Tuijottaen hänen kasvoihinsa Hannes hämmästyen tarkkasi niiden piirteitä. Mistä olikaan Natalja Feodorovnalle ilmestynyt tuo hieno ja kuitenkin niin korskea ilme nenän ja silmäkulmien yhtymäkohtaan? Miksi ei Hannes ennen ollut huomannut hänen ylpeästi kaareutuvaa aatelisnenäänsä? Kuinka oli käynyt, että se sama pieni, apinamainen ihminen, jota Hannes oli vielä äskettäin uskaltanut hermostuneesti kohdella, nyt oli kasvanut jättiläiseksi hänen eteensä ja kohta kokonaan hallitsi häntä?

—Ainoastaan teidän hirmuinen tietämättömyytenne, herra luutnantti, voi suoda teille jotain puolustusta. Minä näen, että tekin olette nousukas, niinkuin enimmät teidän kaltaisenne. Te olette vapautensa jo unohtaneen ja orjiksi kasvaneen työväen lapsia, siksi itsekin olette voinut rahapalkasta myydä omantuntonne ja toimintavapautenne.

Lempeys taas katosi Natalja Feodorovnan kasvoista. Silmät alkoivat säkenöidä, sanat hehkuivat kuin maanalaisen pätsin purkausta.

Hannes kalpenemistaan kalpeni.

—Voi teitä raukkoja, jotka porttoloita muka hävitätte ja huomenna juoksette komennosta ihmisiä tappamaan! Voi teitä viheliäisiä, jotka viekkaudella ja väkivallalla olette kansan opettaneet rahasta myymään pyhät työvoimansa ja pyhät ruumiinsa teidän oikkujenne palvelemiseen! Voi teitä elämän sammuttajia, voi teitä laulun ja runouden tukahuttajia, voi teitä vapaan ihmisyhteyden hajottajia! Voi teitä kuolleiden kylien ja mätien kaupunkien rakentajia, joissa te rahasta tanssitatte, rahasta laulatatte, rahasta soitatatte! Voi teitä vapauden hävittäjiä! Voi teitä mässääjiä kuolleen elämän haudalla! Voi teitä…

Natalja Feodorovna olisi sanonut vieläkin enemmän, mutta nyt kuului koputus, ja Gregor Gregorovitsh, ollen jotenkin päissään, avasi oven lupaa odottamatta. Hänen jälessään tulivat sisälle myös Boris Mihailovitsh ja Aleksei Dmitrievitsh.

—Uuu! pani Gregor Gregorovitsh, nostaen silmäkulmansa hullunkurisen korkealle, ollen hämmästyvinään niinkuin muka tahtomatta häiritessä kahta rakastunutta.

Natalja Feodorovna katsahti Boris Mihailovitshiin, nousi ja nolosti hymähtäen, odottamatta esittelyä poistui.

Kun Hannes, saatettuaan Natalja Feodorovnan, tuli eteisestä takasin, sanoi Gregor Gregorovitsh:

—Nä, nä, nä, veliseni,—kyllähän me arvasimme, että tässä on nainen pelissä, mutta että se olisi ollut niin loistava kaunotar, sitä emme toki osanneet aavistaa!—Sanalla sanoen: me olemme tulleet tänne vahtimaan sinua, ettet enää jäisi tutkinnosta. Pullot taskuissa tietysti! Usko minulle kaunottaresi nimi! Nä?

Aleksei Dmitrievitshillä oli pinkka linnoituspiirroksia ja hän odotteli nähtävästi kärsimättömänä milloin tervehdyksistä ja muista syrjäseikoista päästään.

Mutta Boris Mihailovitsh, santarmiupseeri, seisoi kalpeana kuin lakana oven luona.

—Boris, mikä sinun on? sanoi Aleksei ihmeissään.

Boris Mihailovitsh sammalteli vähän puheessaan ainakin, mutta nyt ei tahtonut saada sanaakaan suustansa.

Kaikki kääntyivät ihmetellen häneen päin.

—Tä-tässä ei ole a-ainoastaan ra-rakkausjuttu. Ivan, voitko sanoa minulle missä olet tuohon naiseen tutustunut?

Hannes rypisti silmänsä eikä vastannut mitään.

—Tahtoisitko sanoa minulle hänen osotteensa?

Hannes otti esille Natalja Feodorovnan käyntikortin, johon tämä oli kirjottanut osotteensa, ja vasta annettuaan sen Boris Mihailovitshille muisti Natalja Feodorovnan nimenomaan kieltäneen ilmaisemasta tätä osotetta.

Boris Mihailovitsh pisti käyntikortin taskuunsa.

—Sinä, Ivan, olet joutunut vallankumouksellisten pauloihin!

—Mitää? huusi juopunut ruhtinas pitkään.

—Mitä joutavia, sanoi Aleksei.

Boris Mihailovitsh teki nyt itsensä yhä tärkeämmän näköiseksi ja sanoi sormea heristäen:

—Varo, varo! Tuo nainen on vaarallisimpia vallankumouksellisia, hallitukselle miltei tärkein tällä hetkellä, sillä hän johtaa propagandaa sotaväen keskuudessa.

Aleksei Dmitrievitsh, joka jo oli istunut, nousi levottomana ja tyytymättömänä, ja rupesi kädet housujen taskuissa liikkumaan edestakasin pienessä huoneessa. Hän sanoi kävellessään:

—Voithan selittää mitä tekemistä sinulla on tuon naisen kanssa.

—Sitä en voi, sanoi Hannes.

Kavahtaen katsahtivat kaikki kolme äkkiä häneen, ja tuskallinen äänettömyys seurasi.

—Kehenkä se kuuluu, sanoi ruhtinas.—Ja antakaa te kaikkien olla rauhassa, hallituksen hallituksena ja vallankumouskel-uksellisten vallankumouskil—Hän ei nyt osannut toistaa tätä monimutkaisuutta, ja sanoi sentähden: piru vieköön kaikki!

Hannes sanoi:

—Sen sanon ainakin sinulle, Boris, että Natalja Feodorovna vihaa porttoloita yhtä paljon kuin me ja tahtoo niiden hävittämistä juurinensa.

—Ivan, he tahtovat ennen kaikkea hallituksen hävittämistä juurinensa. Mutta me sinun kanssasi tahdomme hallituksen vahvistamista absolutiseksi voimaksi. Vai emmekö?

Hannes ei vastannut mitään.

Aleksei, estääkseen tuskallisen äänettömyyden uudestaan syntymästä, kysyi Boris Mihailovitshiltä oliko Natalja Feodorovna ollut sekaantuneena viimeisiin skandaaleihin.

Boris Mihailovitsh vastasi:

—Istunut tutkintovankilassa keisarimurhasta asti. Päästettynä vapaalle jalalle joutunut uudelleen epäluulonalaiseksi. Piileskellyt menestyksellä Pietarin lokeroissa. Syntyjään ruhtinatar—(hän nimitti Venäjän vanhimman ruhtinassuvun nimen).

—Ahaa! Malttakaa, huusi Gregor Gregorovitsh,—Natalja Feodorovna—. Se kyttyräselkä. Tunnen. Hänen äitinsä, Vera Vannovskaja, synnytti hänet siirtovankilassa mitä kamalimmissa oloissa. Todellakin, Boris, sinä pääset everstiksi, jos hänet nappaat.

Hanneksen kasvoihin nousi hehkuva puna.

—Senkö vuoksi sinä hänen osotettaan pyysit? kysyi hän Boris Mihailovitshiltä.—Minä vakuutan sinulle: Natalja Feodorovna on mitä jalomielisin nainen, ja hän on tehnyt minulle palveluksia, joita en tule koskaan unohtamaan. Enkä ole koskaan ketään ihmistä kohtaan tuntenut sellaista ystävyyttä.

Boris Mihailovitsh sanoi:

—Se on ikävä,—se on todellakin valitettava asia, mutta ymmärräthän itse, että asemani santarmiupseerina——

—No niin, sanoinhan minä sen, huusi ruhtinas väliin:—hän aikoo tulla everstiksi!

Aleksei Dmitrievitsh rupesi lähtemään pois, sanoen, ettei häntä haluta tulla todistajaksi mahdollisiin ikävyyksiin.

Mutta ruhtinas, nähtyään Hanneksen kiivaasta hengityksestä värähtelevät kalvenneet sieramet ja hampaitten lujasta yhteenkiristämisestä korvain luona liikahtelevat mukulat, älysi että tästä alkaa tulla täysi tosi ja selvisi kohta humalastaan. Nousten sohvalta hän tuli Boris Mihailovitshin luo ja sanoi hiljaa:

—Olisi sentään suoraan konnamaista tässä tapauksessa käyttää hyväksensä—oman ystävänsä luona.—Boris, jätä!

—Konnamaista taikka ei, se riippuu miltä kannalta katsoo. Armeijaupseerilla on yksi näkökanta, keisarillisella santarmistolla voi olla toinen. Siinähän meillä on vanha ero.

—Voit toisin sanoen vaikka oman veljesi antaa ilmi?!

—Silmää räpäyttämättä. Pyhin kaikesta on keisari ja isänmaa, eli hallituksen absolutinen voima, jos Ivan sen paremmin ymmärtää. Ystävä, veli,—se tulee toisessa sijassa.

Nyt huomasi ruhtinas, että Ivan Ivanovitshistä oli kadonnut kaikki, mikä hänessä oli hienostunutta upseeria ja jokin seurauksia laskematon luonnonvoima huohotti hänen auenneista sieramistaan ja silmistään. Ruhtinas ymmärsi silloin, että jotain täytyy heti tehdä hirmuisen katastrofin välttämiseksi. Ja siinä tarkotuksessa hän veti miekan huotrastansa. Hän tahtoi alkamalla tappelun estää Hanneksen alkamasta.

—Ja minä sanon sinulle, huusi hän muka äärimmäisessä vimmassa Boris Mihailovitshille,—että ellet heti vanno luopuvasi siitä aikeesta, sivallan minä sinut päättömäksi tuohon paikkaan!

—Unohdatte, että minullakin on miekka kupeellani, huusi Boris Mihailovitsh käyden miekkansa kahvaan.

—Me taistelemme sääntöjen mukaan. Valitkaa aseet! sanoi Gregor Gregorovitsh.

Kun Hannes heräsi jälleen tuntoihinsa olivat molemmat lähteneet.

Hän vaipui ymmärtämättä mitään sohvalle, ja kauan hieroi päätänsä, sekottaen kaiken tukkansa.

* * * * *

Kolmannen ja viimeisen kerran tapasi Hannes Natalja Feodorovnan tämän asunnossa.

Täynnä kysymyksiä ja kiihkeätä vastausten janoa, täynnä valtoinansa lainehtivaa mielenkuohua Hannes meni pari tuntia ennen viimeistä tutkintoa Natalja Feodorovnan luo, joka asui annetun osotteen mukaan aivan lähellä kasvatuslaitosta.

Pimeät ja kapeat porraskäytävät noustuansa Hannes pysähtyi oven eteen, jonka takaa kuului miesten iloista lauluääntä ja naisten naurua.

Hän koputti varovasti.

Silloin kaikki hiljeni ja vasta pitkän ajan kuluttua ääni kysyi juuri oven takaa: kuka siellä?

Hannes nimitti nimensä, mutta ovea ei avattu ennenkuin kiihkeiden kuiskausten ja juoksujen jälkeen, jotka selvään kuuluivat ulos.

Hän päästettiin nyt suureen, pimeään eteiseen, josta useita ovia oli auki valoisampiin huoneihin. Näistä kurkisteli uteliaasti nuorta väkeä, isotukkaisia miesylioppilaita ja säikähtäneitä kurssilaisnaisia. Siis niitä tavallisia ylioppilas-korttereja, joissa mies- ja naisylioppilaat elävät keskinäistä siviliavioliittoa, siten tarvitsematta porttoloita.

Hanneksen kysymykseen Natalja Feodorovnasta vastattiin hänelle yhtaikaa kahdella tavalla. Toisaalta sanottiin: täällä ei asu mitään sellaista; toisaalta kuului: ei ole kotona! Ilmeisesti eivät olleet ehtineet sopia yhteisestä valheesta, jonka vuoksi Hannes sanoi: minä odotan.

—Täällä ei ole teitä varten mitään sopivaa odotuspaikkaa, rohkeni kaunis pieni nainen huomauttaa.

Mutta ennenkuin tuli ratkaistuksi Hannesko suostuu tottelemaan ulos-käskyä tai toiset tulevat pakotetuiksi tarjoomaan hänelle tuolia, ilmestyi Natalja Feodorovna esille.

Sekä iloisesti että nuhtelevasti hän sanoi kohta:

—Ivan Ivanovitsh, enkö kieltänyt teitä?!

Muut asukkaat vetäytyivät nyt huoneihinsa niinkuin simpukat kuoriinsa.

Natalja Feodorovna vei Hanneksen pimeästä eteisestä pieneen kyökkiin, joka samalla oli hänen oma olinpaikkansa.

Täällä he, istuen toinen pienen kirstun päällä ja toinen selättömällä tuolilla keskustelivat ensin kauan aikaa ylioppilaiden ja kurssilaisnaisten elämästä. Sillä niin paljon kuin Hannes aikoikin vielä kysellä niitä samoja asioita, joista Natalja Feodorovna oli hänen luonaan puhunut, oli tieto ylioppilaiden ja heidän hilpeäin säestäjäinsä elämästä ja suhteesta porttoloihin hänelle melkein yhtä tärkeä.

—Hyvä. Jos sellainen miekkoinen saapi tulevaisuudessa sen viran, jota varten hän nyt lukee, ottaa hän tytön kyllä vaimoksensa ja omistaa lapset. Mutta jollei luvut onnistu?

—Heillä tavallisesti ei ole lapsia, sanoi Natalja Feodorovna.

—Kuinka se on mahdollista? sanoi Hannes ihmetyksestä kohottautuen ja rehellisesti räpyttäen silmiänsä.

—Se on kyllä mahdollista, vaikka tosin hirmuista, sanoi Natalja Feodorovna alakuloisesti. Ja ikäänkuin puolustaakseen niitä raukkoja, joita hän täällä nähtävästi äidillisesti hoiti, kyökistänsä ruokkien, koetti hän ihmettelevälle Ivan Ivanovitshille selittää:

—Teidän täytyy ymmärtää, etteivät he ajattele tulevaisuuttansa minkään viransaannin muodossa, vaan he elävät kaikki pikaisen ja täydellisen olojen mullistuksen toivossa.

—Mutta miksi he sitten lukevat? Mullistaisivat!

Natalja Feodorovna huokasi raskaasti:

—Täytyyhän kahleissakin ollen jotain tehdä. Ei, Ivan Ivanovitsh, jättäkäämme tämä asia. Siihen minun sydämmeni vielä kerran pakahtuu. En kestä.

Nyt rupesi Hannes kyselemään vallankumouksellisista ja samassa muisti, ettei hän ollut vielä kertonut siitä, mitä Natalja Feodorovnan käynnin jälkeen oli hänen kotonansa tapahtunut.

Natalja Feodorovna näytti kovin säikähtävän, mutta ei lainkaan omasta puolestansa, vaan ainoastaan Hanneksen, johon hän, oli ruvennut yhä enenevällä lämmöllä katsomaan.

—Ja senjälkeen olette te uskaltanut tulla tänne! Rakas Ivan Ivanovitsh, poistukaa niin nopeasti ja niin salaa kuin mahdollista!

Hannes tahtoi kuitenkin vielä vastauksia muutamiin tärkeihin kysymyksiin.

—Ei-ei-ei-ei—lähtekää heti, heti,—ei saa suotta panna itseään vaaran alaiseksi—no-no-no, ei mitään puheita, lähtekää nyt vaan.

Hän melkein väkivallalla lykki Hannesta ovelle.

Mutta kun Hannes oli saanut päällystakin ylleen, ja seisoi jo ovessa, sanoi Natalja Feodorovna vedet silmissä:

—Me emme näe enää toisiamme koskaan.

—Miksi? kysyi Hannes ja ensi kertaa tunsi kuinka lujilla siteillä hän oli Natalja Feodorovnaan kiintynyt.

Natalja Feodorovna ei vastannut, vaan sanoi:

—Minä neuvon teidät toisen ystävän luo, joka teille kaikki selittää, mutta me emme näe enää toisiamme.

Nimitti kadun ja numeron.

—Sanokaa häntä aina vaan Vasiliksi, älkää koskaan kysykö muuta nimeä, sinutelkaa ja sallikaa hänen sinutella teitä, hän selittää teille kaikki ja paljon paremmin kuin minä. Vähän voin ilmaista: hän on kuuluisan vallankumousperheen jäsen, toiset ovat kaikki mikä kotivankiloissa, mikä Siperiassa. Ja jos joku pääseekin vapaaksi, joutuu kohta jälleen. Isä, kenraali, suuri, joka suunnalle jäykkänä törröttävä tukka, silmät huhkaimen, itse ajaa lapsiansa kokouksiin: mikä mies sinä olet, sanoo, kun tämmöisenä aikana et mene kokoukseen! Ja kun saa tiedon lapsiensa vangitsemisesta, murahtaa: Aina ovat sanoneet kelpo pojaksi, nyt itse näin.—Mutta Vasili asuu erillään, paremman toimintamahdollisuuden vuoksi. Jos he ottavat teidät perheeseen, onnittelen minä teitä. Pääsette kaikki tietämään. Tulette maailmalle tarpeelliseksi ihmiseksi—! Hyvästi ainiaaksi, Ivan Ivanovitsh!

Kun Hannes tuli kadulle, löivät tapulin kellot jossain kuutta. Hän oli tunnin verran myöhästynyt tutkinnosta.

—Se on hyvä, sanoi hän itsekseen, räpytteli vähän aikaa silmiään ja sitten, päättäväisyyden ilme katseessa suuntasi askeleensa Natalja Feodorovnan antaman osotteen mukaan.

Natalja Feodorovna oli oikeassa: he olivat nähneet toisensa viimeisen kerran, sillä kolmen päivän kuluttua antoi Boris Mihailovitsh hänet ilmi ja hän hävisi ainiaaksi vankiloihin.

10.

Kahden vuoden kuluttua näiden tapausten jälkeen levisi Venäjän vallankumouksellisten keskuudessa huhu jostakin merkillisestä suunnitelmasta, joka oli jätetty heidän Genevessä sijaitsevaan pääkortteeriinsa. Huhu suunnitelmasta saattoi levitä ainoastaan sen vuoksi, että ehdotus sen toteuttamisesta tuli pääkortteerissa hylätyksi.

Mutta hylätyksi ei se suunnitelma tullut senvuoksi, että olisi ollut vaillinaisesti kokoonpantu tai että sen toteuttaminen olisi ollut missään suhteessa mahdoton, vaan ainoastaan häikäilemättömän, hämmästyttävän, sydäntä kouristavan julmuutensa vuoksi. Vallankumous oli siinä suunniteltu alotettavaksi yhtaikaa Moskovasta ja Pietarista. Mutta Moskovaa koskeva osa suunnitelmasta oli jätetty muodostelematta ja riippuvaksi edellisen eli Pietaria koskevan osan hyväksymisestä. Suunnitelman nerokkaasti mietitty pääjuoni tarkotti Pietarin kaupungin hukuttamista veden alle avaamalla Laatokan puolelta pitkin Nevan virtaa tulevien vesien sulut.

Kun asia oli lopullisen ratkaisun alaisena vallankumouksellisten pääkortteerissa, jakautuivat johtomiehet kahteen kiivaasti keskenään taistelevaan joukkoon, joista vähemmistö kannatti suunnitelman omaksumista. Voimakkaassa puheessa koetti jyrkemmän puolueen edustaja tuoda esiin suunnitelman hämmästyttävää nerokkuutta ja sen yhtä ihmeteltävää viimeistelyä, jossa kaikki sotatieteen vaatimukset olivat mitä huolellisimmin noudatetut ja punnitut. Todistetuksi tuli myöskin, että vallankumouksellisten asejoukkojen taidokkaasti suunnitellun asetuksen avulla ympäri hukkuvaa kaupunkia voisi suurin osa vallankumouksellisiksi itsensä tunnustavista kaupungin asukkaista tulla pelastetuksi. Mutta äänestyksessä saavutti sittenkin voiton hylkäävä lausunto, joka perustui yksistään suunnitelman julmuuteen.

Ne samat miehet, jotka olivat tikari- ja pommimurhiin valmiina,—jotka sellaisiin olivat tovereitansa äänestäneet ja arvoilla määränneet, perääntyivät sentään, kun tuli kysymys kokonaisen kaupungin upottamisesta.

Mikä mies se oli heidän joukossansa, joka oli tuon suunnitelman tehnyt? Kuka oli se jättiläinen, josta uhkasi niin peloton ja häikäilemätön leijonamieli? Kuka oli pitänyt ikäänkuin koko maapalloa kädessään, katsonut Venäjän paikkaa ja sormellansan osottaen sanonut: tuo kohta upotettakoon veden alle ja tuosta kohdasta nostakoon vallankumous verisen päänsä?

Kun suunnitelma oli tullut hylätyksi, ilmaisi Vasili, joka oli sen Schveitsiin tuonut, johtomiehille sen tekijän. Se oli entinen sota-akatemian upseeri, Ivan Ivanovitsh, jolla nimellä häntä sitten vallankumouksellisten kesken sanottiin.

Ja pääkortteerissa oltiin yhtä mieltä siitä, että sellaisen miehen liittyminen vallankumouksellisiin oli katsottava suureksi voitoksi, ja että hänen ilmeistä kykyänsä oli nyt välttämättä käytettävä erääseen toiseen tekeillä olevaan yhtä laajaan, mutta vähemmän julmaan suunnitelmaan.