TOINEN OSA (continued 2)

Niinpä juuri eilispäivänä hän oli tavallisuuden mukaan istunut kirjotuspöytänsä ääressä katselemassa ikkunasta katuelämää. Niinkuin tavallista, tuntui huoneessa hienon hieno hajahdus siitä väkevästä tupakista, jota äiti yhä käsillänsä hierteli ja kaupitteli, ja joka kaikista trossilattioista ja korkkimatoista huolimatta hermostuttavasti tunkeutui yläkertaan. Niinkuin tavallista kuuli hänen korvansa myöskin tyhjien pullojen kolinaa, kun kuski kantoi niitä laatikossa äidin puodista rattaillensa. Tämä vanha ristiriita, että hän, jonka olisi pitänyt herättää ihmisiä tuntemaan suunnatonta nöyryytystänsä eläessään rikkaiden komentamalla työllä, itse eli suureksi osaksi äitinsä varoilla, joka kaupitsi tupakkia ja möi viiniä ties kelle,—tämäkin kiljuva ristiriita oli vuosien vieriessä vähitellen muuttunut jokapäiväiseksi tottumukseksi ja sentähden herennyt vaivaamastakin. Tällä kertaa hän oli sentään juuri taas sanomaisillaan itsekseen: kerranhan jylisee! kun huomasi, että kadulla tapahtui jotain tavallista enemmän mieltäkiinnittävää. Suurella pauhulla ja melulla ja rähisevän katupoikajoukon seuratessa kulettivat polisit humaltunutta ämmää, joka raivokkaana, purren ja potkien heitä, teki hurjaa vastarintaa. Polisit koettivat saada sitä ajurinrattaille, mutta turhaan, sillä he eivät tahtoneet väkijoukon tähden siivottomasti nostaa. Kun kapteeni oli taitava voimistelija ja vielä taitavampi painija, harmitti häntä polisin taitamattomuus ja hänen teki kovin mieli näyttää heille kuinka mies koreasti nostaa mokoman rimpuilijan minne vaan halutaan. Kun polisit uudestaan pilasivat asiansa, ei kapteeni enää malttanut jäädä toimettomana katselemaan, vaan meni kadulle nostaakseen polisien opiksi ämmän mitä siivoimmin rattaille. Silloin hän hämmästyksekseen rupesi näkemään jotain tuttua sen kasvoissa, sydän kouristui, kauhu löi mielen lamauksiin: se oli—tuo nainen oli joskus jossain hennoilla käsillä silittänyt hänen kasvojansa,—se oli Hinkin vanha morsian!—Kapteeni jätti asian polisien haltuun ja juoksi takasin sisälle. Sydän löi raivokkaasti. Niinkö pitkälle hän oli jo tullut! Magda, onneton Magda! Kun sinä käsilläsi minua silitit, sanoit sinä: kerran tulet ottamaan minua, silloin on sinulla suuret viikset… Ja minulla on suuret viikset ja minä tulin ottamaan sinut, mutta—polisina! Tämä ajatus tärisytti kapteenin mielen syvimpiä pohjia myöten. Miksi et jo tule vallankumous! Miksi olet ikuisella viipymiselläsi paaduttanut minut ja yhä paadutat tätä suurta porttolaa, jota yhteiskunnaksi sanotaan. Tuletko sinä koskaan vai oletko sinä niinkuin suuri petos: sinä vaan lupaat tulla, että me siihen hetkeen asti antaisimme kapakkain seista ja porttokin rehottaa, ja sinä sillävälin meidän vihamme lauhduttaisit ja meidän parhaat voimamme herpaisisit ja intomme lokaviemäreihin hukuttaisit, ettei sitä hetkeä koskaan, ei koskaan tulisi! Kuka olet sinä pettäjä? Sillä pettäjä sinä olet, paholainen, piru sinä olet mustassa petosmielessäsi! Saatana itse sinä olet! Etkä enää saa minua pettää! Nyt nyt, nyt tulkoon vallankumous, nyt paikalla, aseita minulle! nyt lakasen tämän porttolan puhtaaksi… Kerttu tapasi kapteenin sellaisessa raivontilassa, että pahanpäiväisesti hätääntyi, ja rupesi rauhottamaan. »Elä nyt noin—! Tuleehan se vallankumous, tuleehan se, jahka herratkin oikein ehtii ryssälle suuttua, ja entä ne—mitkä ne on—sosialistit? sanotaanhan niidenkin villitsevän kansaa, täytyy olla kärsivällinen, Hannes kulta!»—Ja sai kuin saikin kapteenin tasapainoon, osaksi äärettömällä sulollaan, mutta suureksi osaksi myös sillä, että nuo mainitsemansa seikat—mistä ihmeestä se ne olikaan tähän tarpeeseen niin pian keksinyt—todella olivat sangen huomattavia ja noin esitettyinä muodostivat ilahuttavan valopilkun muutoin niin toivottomalla taivaalla.

Näitä Kertun valtiollisia, äkkiä ja odottamatta esiinpulpahtaneita näkökohtia kapteeni mietiskeli nyt tänä aamuna Kaartin kallioilla istuessaan. Ja mitä enemmän mietti, sitä vähemmin huokaili. Jospa se esplanaadin jäykkäniskainen, himmeästi ja tylsästi katsahteleva virkamies sittenkin sisältäisi jonkun mahdollisuuden! Kunpa se ryssä sitä nyt oikein ja oikein kolhisi! Kunpa se ei karkottaisi ainoastaan sukulaisten luo Ruotsiin ja Norjaan, vaan antaisi maistaa kostean vankeuskopin iloja ja tallustella Siperian aroja! Ehkä heräisi, ehkä heräisi hänessäkin vielä oikean vapaustaistelijan veri! Ehkä luopuisi hän toimettomasta perustuslaillisesta vastarinnastaan ja tuntisi yhteytensä ihmiskunnan vapausaatteen kanssa!—Pahempi oli sen toisen asian laita, jonka Kerttu mainitsi,—sosialismin? Sen mustatukan kapteeni kyllä tunsi, ja olihan se puheillansa herättänyt paljon kansaa sen omaa orjuutta tuntemaan. Mutta kun kapteeni oli häneltä kysynyt millä voimalla, vallankumouksellako, hän ajatteli sen vapautumisen suorittaa, oli mustatukka sanonut: äänestämisen voimalla. Silloin oli kapteeni kysynyt: käyneekö sellainen laatuun ilman aseellista kapinaa? Mustatukka sanoi: se käy vakuuttamisen ja esimerkin voimalla ja senvuoksi minä nyt perustankin sellaisen sointulan, josta ihmiset näkevät, että sopusointu ja rakkaus heidän välillänsä on suorastaan heille aineellisestikin edullisempi kuin tämä kapitalistinen ryöstökomento. Kapteeni aikoi sanoa, että valtaluokat pitävät aina itselleen edullisempana omistaa enemmän kuin muut ja siitä syystä palkkaavat itselleen sotavoimaa, jota vastaan pelkkä äänestäminen on tehoton; mutta mustatukka pysyi lujasti »ei-saa-tappaa» periaatteessa, ja hukutti hehkuvan intonsa niin suunnattomaan sanatulvaan, että kapteenin oli lyhyesti mörähtelevällä puheellaan mahdoton enää esille päästä. Sittemmin, kun ryssä oli alkanut ahdistaa, olikin mustatukka jättänyt kaikki asiat oppilaittensa käsiin ja (—toiset sanoivat näiden kyllästyneen häneen—) lähtenyt toiseen, vapaampaan maanosaan perustamaan sellaista kapitaalitonta siirtolaa, josta oli puhunut. Sillä,—oli hän silmät innosta palavina sanonut vielä ihan lähtiessään,—ihmiset eivät tarvitse muuta kuin nähdä, eivät mitään muuta kuin vaan nähdä! Hänen oppilaansa jatkoivat sitten täällä omin päin sanomalehden toimittamista, kirjasten myymistä ja kansanjuhlien pitämistä samalla menestyksellä kuin mustatukkakin. Ja se ihmeellinen sointulaoppi levisi leviämistään: ei saa tappaa, voitto on äänestettävä! Olisiko kapteeni pitänyt tätä oppia vähemmin lapsellisena, ellei hän olisi linnotustiedettä koskaan lukenut, se on vaikea sanoa, mutta nyt tuntui hänestä pansaroitu merivallitus ja 12-tuumaisen tykin ammottava kita paljon enemmän puhuvalta kuin kuuluvinkaan huutoäänestys: jaa, jaa, taikka: ei, ei. Shrapnelli panee vaan trah! ja siinä ovat sitten kaikki jaat ja eit. Opin leviäminen saattoi olla mahdollinen ainoastaan viattomien, aatteellisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat historiallisen maaperänsä kokonaan unohtaneet. Olivat vähitellen unohtaneet, että sotilaallinen asevoima tarkottaa valtaluokan rikkauksien turvaamista eikä sotaa tavallisesti olematonta ulkovihollista vastaan. Jos tämä köykäinen kaupungin kansa ei olisi sitä unohtanut, eipä se olisi ikinä uskonut sointulaa luotavan äänestämisellä. Vanha köyhälistö—ajatteli kapteeni—on tähän asti istunut nöyränä pimeässä puutteessaan ainoastaan senvuoksi, että valtaluokat olivat vuosisatojen saarnoilla, Siperian ja vankilain uhalla vihdoin onnistuneet istuttaa siihen nöyryyden uskon: ei sinun pidä tappaman. Ainoastaan se pieni usko kansassa se ylläpitää ja turvaa koko tätä kapitalistista yhteiskuntaa. Kysytäänpä: miksi ei jo vaari ja hänen aikalaisensa ole äänestäneet itsellensä sointulaa? Todellako sen mustatukka nyt vasta keksi? Ei. Vaan vaarin aikuiset vielä muistivat ja ymmärsivät, että sotavoima painaa heitä. Mutta nämä eivät enää muista eivätkä ymmärrä. Ovat kuin lapset turulla. Äänestetään! Aih, aih, se saattaa raivoon! Se tekee hulluksi!

Kuka siis ottaa pois kansalta sen nöyryyden uskon, jonka vuosisadat ovat istuttaneet! Kuka valmistaa tämän kansan vallankumoukselliseen vapaustaisteluun, jonka pitäisi puhjeta jo tänään taikka huomenna!

Taas raskaasti huokaillen kapteeni alkoi astua Kaartin kallioilta takasin kotiinsa. Ja juuri kun hän tuli jälleen kivikadulle, siihen kohti, mihin kaupunki oli rakennuttanut viina-anniskelupuodin laivaveistämön työmiehiä varten, ilmestyi Hinkki polisipuvussaan puodista, ja he joutuivat vastakkain niin, etteivät voineet mennä toistensa ohi teeskennellen huomaamattomuutta. Kadulla ei ollut ketään. He seisoivat kuin seisoivatkin vastakkain, kyynärän päässä toisistaan.

Olihan kapteenilla ollut pieni tunto siitä, että Hinkin kohtaaminen silmästä silmään olisi monesta syystä kenties vähän epämukavaa, mutta että se olisi ollut näin sanomattoman, melkeinpä sietämättömän vaikeaa, sitä ei hän toki ollut osannut ajatella.

Pyyhkäisten nopealla liikkeellä suunsa kuivaksi ryypyn jäljiltä Hinkki teki tervehdykseksi kapteenille hunöörin, mikä vaan hullummin lisäsi heidän merkillisen epäsuhteensa hankaluutta.

Silmiin katsahtamisesta ei voinut olla kysymystäkään.

Kapteeni myös tuli sanoneeksi päivää vähän niinkuin sotamiehelle eikä osannut siitä isällisestä äänilajista tulla. Hän hikoili sen äänilajin vuoksi ja sittenkin vaan pysyi siinä. Keskustelun aikana Hinkki nosti kaksi kertaa kätensä lakinlippaalle, niinkuin esimiehiä puhutellessa.

Kapteeni teki viimeisen ponnistuksen, lähestyi Hinkkiä tuttavallisemmin, ja välttämättä enää sinuttelemista sanoi aivan hiljaisella äänellä:

—Kas kun rupesit polisiksi?!

Tällöin hän tuli aivan vahingossa katsahtaneeksi Hinkin silmiin ja Hinkki hänen silmiinsä. Kapteeni hymähti nolosti ja hänen asemansa kävi vielä tuhat kertaa vaikeammaksi. Sillä siinä lyhyessä silmäyksessä yhtäkkiä osat vaihtuivat ja heidän suhteensa välähti esille semmoisena miksi se oli jäänyt Hinkin merille lähtiessä. Eikä se paikka, jossa he nyt seisoivat, ollut kaukana siitä paikasta, jossa hän oli herrat porttolasta ajanut ja Hinkki hänet polisien kynsistä pelastanut.— Niinkuin Hinkki nytkin olisi sanonut: tunnustatko kuninkaaksi vai et? muuta ei tässä kysytä!—Niinkuin ei ainoakaan päivä olisi siitä saakka ohi vierähtänyt! Hinkki seisoi hänen edessään käskijänä ja hän tottelijana. Hinkki oli kuningas, hän alamainen, ja aivan yhtä vaikea kuin silloin olisi ollut muuttaa tätä suhdetta, yhtä pääsemättömissä tunsi kapteeni nytkin olevansa. Hän sentähden, asettuen puoleksi Hinkin kannalle ja puoleksi pysyen sotaväenkapteenina kysyi kuiskaamalla:

—Maksaako ne hyviäkin rahoja?

Mutta sai Hinkin puolelta ainoastaan tylyn katsahduksen, joka ilmaisi, että Hinkki piti heidän vanhat suhteensa ainiaaksi menneinä ja siis hylkäsi kapteenin tarjouksen laskeutua ainoastaan puoleksi entiselle tasalle.

Hinkki teki siis taas hunöörin ja sanoi:

—Herra kapteeni, meillä on kuukausipalkkaa——

—Ei, ei, ei,—pysäytti kapteeni, ja jättäen sekä sinuttelemisen että teitittelemisen löysi keskitien sanomalla vaan nimeltä:—Hinkin pitää ymmärtää, minä vaan kysyn, eikö Hinkki olisi jotain parempaakin virkaa voinut saada, eihän ne ryssät pyri muuta kuin Suomen rahojen kimppuun, siksi ne herroja tieltään ajaa, ja mitä ihmiset sanovat, että ryssä jakaa maita talonpojille, niin ei Hinkin pidä sellaista uskoa ja toiseksi täällä Suomessa maat ovatkin talonpoikien hallussa.

—Älä sano,—sinutteli nyt Hinkki murahtaen,—kuulisit mitä vaarikin kertoo…

Mikä kauhea sekasotku koko maailmassa! Kerttu, vaari, perustuslailliset, mustatukka, Natalia Feodorovna vallankumouksineen, ja tuossa Hinkki venäläisenä polisina kansalle maita jakamassa! Voimakas rakkaudenlaine tulvahti kapteenin sydämmestä Hinkkiä kohtaan. Hän aikoi jo lähestyä Hinkkiä kuiskatakseen hänen korvaansa sanan, joka varmaan heti olisi nostanut Hinkin mielen tahmeasta humalasta, pannut hänessä joka jänteen vireille ja luonut heidän välillensä ystävyyden, tuhat kertaa puhtaamman ja rehellisemmän kuin milloinkaan oli heidän välillänsä ollut. Hän aikoi kuiskaten sähähtää Hinkille: Hinkki, jätä tuo, kohta tulee promut! (Promut merkitsi heidän vanhalla koulukielellänsä julkista kapinaa opettajistoa vastaan esimerkiksi tuolien ulosviskelemisellä, ikkunain särkemisellä y.m.s.). Hän jo sitä varten katsahti ympärilleen, ettei kukaan kuulisi. Mutta silloin juuri…

Muuan suunniltaan joutunut akka juoksi heidän eteensä ja rupesi hengästyneenä sekasesti selittämään jotain kauheata tapahtuneen kaupungilla—senaatissa—sisällä rappusilla—oli tullut—oli seisonut—oli tervehtinyt—oli ampunut—herrat itse ampuivat—

—Ketä?—sanoi kapteeni mitä ankarimmin rypistäen silmäkulmiansa.

—Sitä itseä! Näin omin silmin kun kantoivat kirurkiin—olin juuri tulemassa makasiinikatua kauppatorilta ja senverran että—no että juuri ehdin nousta kasarmintorille—näen, kantavat paareilla valkosen lakanan alla—ja rouva itse käy vieressä ja parasollilla varjostaa, ettei päivänen näette—jo minä kohta sanoin, siunaa ja varjele mitä aikoja tästä nyt tulee!

—Katos perhanoita!—sanoi Hinkki, teki kohta päätöksensä ja rupesi suurta sapeliansa kannattaen yhä lisääntyvällä vauhdilla juoksemaan kaupungille päin, aivankuin olisi ennenmuinoin koulupihalla juossut, jos olisi saanut kuulla pihan toisessa päässä sysätyn kumoon hänen pystyttämänsä lumiukko.

Akka riensi toiselle puolen katua kertomaan nousustaan kasarmintorille.

Kapteenin ensimäinen tunne oli vaan pelkkä ruumiillinen: niinkuin suunaton muurahaisparvi olisi lähtenyt juoksuun pitkin hänen selkäänsä, noussut niskaan ja siitä muuttunut hänen oman tukkansa pystyyn-kohoamiseksi. Silmäterät mustuivat ja kasvot kalpenivat. Sitten sama tunne muuttui ajatuskuvaksi: niinkuin kauan jonakin matalana lätäkkönä seisonut aika olisi elävänä voimana koonnut siipensä ja lähtenyt liikkeelle. Tulevaisuuden kaukaiset sadut muuttuivat nykyisyyden leimuaviksi liekeiksi. Nyt, nyt se tuli! ajatteli kapteeni tietämättä itsekään vielä mikä se tuli. Hän vaan tiesi, että tullut oli se, mikä teki haaveesta toden ja oli ikuisiksi lähtemätöntä niinkuin kirveenisku kaadettavan puun juureen.

Vasta pitkän ajan kuluttua puhkesi ajatuskuva elävään sanamuotoon:

»Kuka ottaa kansalta sen nöyryydenuskon?» huusin minä äsken voimatonna itselleni, ja olisinko aavistanut, että he sen itse minun puolestani tekevät!

Mutta kun kapteeni heräsi ajatuksistansa juoksi kansaa jo kaikilta kadunkulmilta keskikaupungille päin.

4.

Niinkuin kapteeni oli saattanut hyvin arvata Kerttu suuresti kauhistui tätä tapausta ja sanoi tekoa jumalattomaksi.

Asettui kohta sille kannalle kuin olisi kapteeni sen kertomisella tahtonut tuoda ja luullut tuoneensa esiin ehdottomasti sitovan todistuskappaleen hänen jumalisuuttansa vastaan. Ja alkoi sentähden kiivaasti väittää kapteenia kumoon, ennenkuin tämä oli vielä mitään muuta ehtinyt sanoakaan kuin vasta kertoa tapauksen pääpiirteet.

Vaikkei kapteeni vielä sittenkään mitään sinnepäin sanonut, tulistui Kerttu uudelleen aivan itsestään, ja rupesi vielä kiivaammin todistamaan, että teon oli tehnyt se yksi omin päin, ikäänkuin toinen olisi istunut ja lakkaamatta väittänyt kaikkien herrain muka yksissä neuvoin seisoneen rappusilla ja ampuneen…

Kapteeni ei todellakaan puhunut halkaistuakaan sanaa mistään semmoisesta.

Vähän aikaa kiihkoiltuansa Kerttu teki päätöksensä ja vaikeni. Jotakin mykästi väittääkseen, niinkuin kapteeni, hän heti seuraavana pyhänä sanaakaan sanomatta pukeutui mustiinsa ja hyvin asiallisena ja totisena läksi Allianssitaloon, joka oli hänen kirkkonsa ja hartaushuoneensa. Siellä oli hän kuuleva jylisevän tuomion ja kaikki ne todistukset kapteenin kantaa vastaan, joita hän olisi niin tarvinnut, mutta ei itse osannut löytää. Sillä jos murhasta odotettiin jotain hyötyä—kuten kapteeni ilmeisesti odotti—niin kuinka silloin voi olla jumala, ainakaan se jumala, josta Allianssitalolla saarnattiin! Kerttu siis kokosi lapsensa, puki nekin pyhävaatteisiin, hajotti tyttöjen tukat, varusti tummilla ruseteilla ja läksi.

Hänen kirkkokuntaansa kuului paljon pääkaupungin ylimystöä, joka siellä vietti hartaushetkiänsä ihmeellisessä läheisyydessä, milteipä yhdenvertaisuudessa ei ainoastaan puotipalvelijain, ompelijain ynnä muiden sellaisten keskisäätyläisten, vaan nikkarien, räätälien, jopa vieläkin alempien kanssa, jotka vaan edes johonkin määrin siistissä vaatteissa pystyivät esiintymään, ja tukkaansa silittää osasivat. Tästä kiitollisina nämä istuivat takapenkeillänsä hiljaisina ja juhlallisina katuen viikon syntejään ja samalla vaarinottaen ja pannen muistiin ylhäisten tapoja, seuratakseen sitten niitä sekä kotona että ulkona.

Sen jälkeen kuin kapteeni oli ehdottomasti kieltänyt Kertun palvelemasta piikana sivistyneiden luona, ei ollut Kertullakaan ollut mitään muuta niin sopivaa paikkaa, missä olisi saanut olla sivistyneiden välittömässä läheisyydessä, kuin tämä Allianssikirkko. Hänen tavallinen paikkansa siellä oli melkein ensimäisillä penkeillä, missä hän useimmiten istui erään hienon vapaaherrattaren vieressä, ja oli heillä tämän kanssa muodostunut aluksi vaan ihmeellinen kirkkotuttavuus: vapaaherrattarella ei tavallisesti ollut mukanaan mitään virsikirjaa ja Kerttu senvuoksi tarjoutui aina pitämään omaansa myöskin hänen edessään. Kerttu ihaili rajattomasti vapaaherrattaren hienoa olentoa ja koetti sentähden itse puolestaankin olla tälle niinpaljon kuin mahdollista mieliksi käytöksensä hienoudessa ja arvokkuudessa. Hänessä oli jokainen hermo jännityksissä, kun hän virsikirjaa piteli. Vapaaherratar ihastuikin Kerttuun ja vihdoin meni tuttavuus niin pitkälle, että se kutsui Kertun luoksensa yksityisille hartaushetkille. Siellä Kerttu käskettiin muiden vieraiden mukana yhteisen teepöydän ääreen, ja paroni ja aatelisnaiset puhuivat hänen kanssaan aivankuin vertaiselleen. Nämä olivat olleet Kertun elämän juhlahetkiä. Sillä hän ihaili hienoa väkeä eikä tainnut sille mitään. Vieläpä ihaili heitä Hanneksen itsensä tähden, sillä kaikista Hanneksen puheista, kauluksettomuuteen taipumuksista ja vallankumouksista huolimatta Kerttu vainusi selvästi, että hänen ihanteenansa eli salaisena »mallina» olivat nytkin jotkin Kertulle näkymättömät, hienon hienot ylimyshenkilöt jossain kaukana, tuntemattomassa maailmassa. Ja vaikka siis Hannes puhui aina köyhälistöstä ja ankarilla sanoilla tuomitsi säätyhenkilöitä, huomasi Kerttu selvään, että mitä hienommaksi Kerttu oppi sekä puheiltaan että muulta käytökseltään, sitä tyytyväisempi oli Hannes. Nämä huomiot kumosivat Kertun silmissä kaikki Hanneksen puheet ja toimet, ja Kerttu oli perin juurin vakuutettu siitä, että kapteeni kulkee vallankumouksellisissa harrastuksissaan tietämättänsä vasten omaa onneaan ja sisällisiä taipumuksiaan.

Mennessään Allianssitalolle Kerttu näki kuinka tämän hämmästyttävän tapauksen johdosta kaikkiin muihinkin kirkkoihin kulki joka suunnalta ihan tulvaamalla väkeä. Ja ymmärtäen syyn tähän tulvaan ja tuntien innostavaa, asiallista yhteyttä semmoisen ihmisjoukon kanssa hän ajatteli ylpeydellä omaa kirkkoansa, jossa he viime vuosina niin monasti olivat rukoilleet Suomenkin puolesta ja tunteneet kaikesta ulkopuolisesta rähinästä huolimatta rukouksiensa voimalla ikäänkuin pitävänsä maan kohtaloa käsissään.

Kertun tullessa perille oli Allianssillakin sellainen väentungos, että ensin näytti melkein mahdottomalta päästä etupenkeille. Mutta nyt jos koskaan piti Kertun juuri sinne päästä, sillä vaikka kaikki muu väki olikin utelias kuulemaan mitä pappi on tapauksesta sanova, kohdistui Kertun uteliaisuus ainakin yhtäpaljon siihen, miten vapaaherratar oli häneen sen johdosta katsahtava ja mitä ehkä sanovakin.

Kerttu alkoi sentähden lastensa kanssa tunkeutua askel askeleelta eteenpäin, ja ainoastaan hänen ulkonainen kauneutensa ja ne eri äänenpainoilla lausutut kohteliaisuudet ja pyynnöt, joita hän niin viehättävästi osasi jaella kaikille syrjäytettäville, estivät hänen tukehtumasta ja auttoivat vihdoin pääsemään toivotuille perille.

Ensimäisillä penkeillä olikin tilaa väljältä.

Tehtyään lastensa kanssa hartauskumarruksen Kerttu senvuoksi katsahti kohta ihmetellen ympärillensä.

Vapaaherratarta ja koko sitä muuta seuruetta ei näkynyt missään, ei ensi penkeillä, ei oikealla eikä vasemmalla lehterillä, ei takalehterillä eikä keskellä. Pappi oli kuitenkin jo esillä ja virttä veisattiin, jopa oltiin päästy sen loppupuolelle. Ylimysten paikoilla istui joitakin nuhkatakkisia, kaljupäisiä, punanaamaisia, rokonarpisia … ja muutamia vanhoja vaimoja, liinat kuumuuden tähden päälaelta niskaan sysättyinä.

Hattupäisten ja hienommasti puettujen joukossa—Kerttu tunsi allianssi-yleisönsä hyvin—ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut arvossa Kerttua ylempi tai edes tasalla. Mutta ilmeisesti kaikki nämäkin kaipasivat niitä ylhäisiä, niinkuin Kerttu. Ja monet tuntuivat osottavan Kerttuun ja tiedustavan naapureiltaan kuka hän oli, mutta naapurit näyttivät sanovan: ei, se on vaan kapteenska se ja se.

Pappi jo saarnasi. Janoovina tuijottivat ihmiset häneen, odottaen milloin hän ottaa puheeksi sen tapauksen, joka vuorena seisoi kaikkien mielessä. Mutta pappi saarnasi vanhaa vaalisaarnaansa sielujen lunastuksesta eikä ottanut sitä puheeksi. Ja niin alkoi jännitys lauhtumistaan lauhtua, kuuma vaihtoi sen väsymykseksi ja joku jo torkahtelikin.

Viimeisiin asti Kerttu toivoi, että ne sieltä tulevat. Yhtämittaa hän käänteli päätänsä salin perälle nähdäkseen olisivatko ehkä myöhästyneet ja senvuoksi jääneet muiden taakse. Mutta ei vaan ketään näkynyt. Kerttua jostain syystä niin sanomattomasti hävetti edustaa tässä noiden hattupäisten kanssa parempia ihmisiä, että hän olisi mieluummin vaikka maan alle vajonnut kuin siinä kauemmin istunut. Ja papin asiattomat puheet häntä tällä kertaa suorastaan kyllästyttivät. Ottamatta osaa loppuvirteen hän sentähden nousi kesken kaikkea ja alkoi tunkeutua pois, jolloin hyvä toinen puoli seurakunnasta myöskin nousi ja alkoi lähteä.

Kerttu ei osannut ihmeekseenkään selittää tätä asiaa. Seuraavina pyhinä hän koetti käydä muissa kirkoissa, mutta kerta kerralta sai vaan yhä varmemmin todistaa, ettei papit puhuneet mitään tästä asiasta ja että väki viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta kirkoista vähenemistään väheni. Ei mennyt vuottakaan, kun tapahtui jo niinkin, että hänen tullessaan Allianssitaloon pappi seisoi hajamielisenä lavalla neuvottelemassa lukkarien kanssa pidettäisiinkö väen vähyyden tähden ollenkaan jumalanpalvelusta. Vapaaherratarta ei näkynyt missään, ei kirkoissa eikä kaduilla; kerran vaan lensi vaunuissa Kertun ohitse, silloinkin käänsi päänsä muuanne, koska varmaan ei huomannut. (?)

Syksyllä, jotenkin vuoden kuluttua siitä ensimäisestä kirkossakäynnistä, tapahtui, että Kertun lapset, jotka kävivät samassa koulussa kuin vapaaherrattaren lapset, tulivat pyytämään äidiltä rahaa heidän keskensä toimeenpantua keräystä varten. Mutta kapteeni seisoi ikkunan luona sanomalehteä lukemassa.

Kerttu sanoi:

—Mihin te rahaa keräätte?

Lapset vastasivat:

—Me ostamme hautaseppeleen.

Kerttu kysyi:

—Kenen haudalle?

Lapset sanoivat:

—Sen, joka on Suomen pelastanut.

Kerttu antoi heille pian rahaa ja työnsi menemään. Mutta kapteenin edessä hän punastui niin, ettei eläessään ollut vielä niin korvia ja kaikkia hiuskarvoja myöten punastunut.

Kapteeni ei puhunut mitään. Korkeintaan vaan aivan sanattomasti myhähti, ja ehkä myös pari kertaa iski kulmainsa alta silmää. Mutta kas juuri sitäpä hänen ei olisikaan pitänyt tehdä, sillä Kerttu käsitti asian niin kuin kapteeni olisi väittänyt, että koko hänen jumalisuutensa ei ollut muka mitään muuta kuin vaan sivistyneen säädyn jumaloimista.

Semmoista väitettä vastaan Kerttu ei voinut panna kyllin ankaraa vastalausetta. Turhaan sanoja haettuansa hän sanoi vaan:

—Mitä minä vapaaherrattaresta!… On niitä toisia ja yhtä hienoja, jotka sanovat, ettei saa ollenkaan tappaa, eikä edes saa olla sotamiehenä … jaapas!

Kapteeni tiesi keitä Kerttu tarkoitti, ja sanoi sentähden hyvin merkitsevästi silmillänsä mulkoillen:

—Kerttu on oikeassa, on niitä semmoisia, ja tietääkös Kerttu, Venäjällä on eräs kreivi, ajattelepas Kerttu: (kapteeni huusi kovalla äänellä) eräs kreivi!—joka sanoo juuri sitä samaa. Mutta—(ja kapteeni muutti äänensä yhtäkkiä ihan hiljaiseksi)—se kreivi käy työmiehen puserossa ja pitkävartisissa, ajatteles: pitkävartisissa!

—Tolstoi, kyllä minä tiedän,—sanoi Kerttu lyhyesti, sillä hän tiesi, että kapteeni tälläkin vaan väittää hänen jumaloivan hienostipuettuja.

Sittenkuin Kertulta näin oli katkennut tämä hänen jumalisuudestaan johtuva yhteys hienostuneen maailman kanssa, ei hänellä ollut enää mitään tilaisuutta semmoisen yhteyden hakemiseen. Kaikki alkoi Kertun käsityksissä mennä sekaisin, eikä ainoastaan käsityksissä, vaan itse siinä todellisessa maailmassa, joka oli jokapäivä hänen silmiensä edessä. Kaikki, kaikki alkoi mennä sekasin, ja hän uskoi hyvin vanhan Kustaavan hiljaa lausuman arvelun, että kaikki tuo uusi, mikä nyt niin äkkiä oli täyttänyt ihmisten ajatukset, ei ollut muuta kuin lähestyvän maailmanlopun enteitä.

Senmukaan kuin kirkot tyhjenivät ja papit vihdoin jäivät neuvottomina yksin seisomaan alttareille ja saarnalavoille, senmukaan täyttyivät kaikki maalliset kokoushuoneet. Kerttu koetti kyllä kerran tunkeutua sellaiseenkin kokoukseen, mutta jo aivan ovella oli vastassa niin sankka muuri miesten selkiä, ettei ollut ajattelemistakaan naisihmisen päästä lävitse. Sitäpaitsi sanoi hänelle joku ovensuussa, ettei täällä herrasväkeä kaivattu. Ja Kerttu sai palata pois.

Ihmeellisintä kaikesta oli Kertun mielestä se, että kapteenia eivät nämä aikojen mullistukset näyttäneet lainkaan sekottavan, vaan päinvastoin mitä ikinä tapahtuikin, se näytti tapahtuvan ikäänkuin juuri hänen määräystensä mukaan. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt kirkot tyhjenemään. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt nuo kaikki maalliset kokoushuoneet täyttymään ja ihmiset villinä juoksemaan uusia oppeja kuulemassa. Ja kuitenkin tiesi Kerttu, ettei kapteeni missään kokouksissa kulkenut eikä mihinkään puuhaan osaa ottanut, vaan istui enimmäkseen hiljaa paperiensa ääressä ja jotain piirteli.

Mitä pitemmälle aika joutui, sitä hullummiksi rupesivat asiat Kertun mielestä ulkona maailmassa käymään. Toinen murha, kolmas murha, neljäs murha…

Vihdoin Kerttu nöyrtyi ja erään kerran kun kapteeni istui pöytänsä ääressä ja vihreäkupuinen lamppu kodikkaasti valaisi kapteenin alaleukaa oikealla keltasella valolla, mutta poskia ja otsaa piti viheriässä pimennossa, Kerttu istahti tuolille kirjotuspöydän toiseen päähän ja kysyi mitä niissä kokouksissa oikein puhuttiin ja hommattiin.

Kapteeni kääntyi ystävällisesti päin Kerttua, sillä hänkin päätti, että nyt kerrankin ollaan kiivastumatta, ja sanoi:

—Niitä on kahta lajia kokouksia, herrain kokouksia ja työmiesten kokouksia, kumpiakos Kerttu tarkottaa?

Kerttu oli tahtonut tietää työmiesten kokouksista, mutta koska hän nyt sai kuulla olevan myöskin herrain kokouksia, oli hän niistä tietämään vieläkin uteliaampi. Jonka vuoksi kapteeni otti esitelmänpitäjän asennon, niinkuin ennen muinoin Kerttua opettaessaan, ja rupesi selittämään.

—Toiset tahtovat antaa ryssälle perään, toiset tahtoisivat panna vastaan, vaikkei sentään asevoimalla, mutta on vielä semmoisia, jotka—

—Jotka mitä? sanoi Kerttu.

Kapteeni alensi äänensä kuiskaukseksi ja sanoi:

—On tapahtunut ihme, Kerttu, erämaasta on yhdessä vuodessa syntynyt kukkiva kaupunki! Yhdessä vuodessa, Kerttu!

—Mitä, mitä? sanoi Kerttu.

—On niitä, jotka tahtoisivat yhtyä Venäjän vallankumouksellisiin!

Nyt ei tullut selityksistä enää mitään. Kapteeni unohti aikoneensa puhua kuiskaavalla äänellä, kun hän tähän nuottiin pääsi.

—Kuulitko sinä Kerttu? Kerttu! Vallankumouksellisiin! Vallankumouksellisiin!!

Hän nousi ylös ja alkoi haltioituneessa raivoinnossa liikkua huoneessa.

—Yhdessä vuodessa, Kerttu! Kukkiva kaupunki yhdessä ainoassa vuodessa!

Meni pitkä aika ennenkuin Kerttu sai kapteenilta sananvuoron kysyäkseen mitä siis työmiehet puolestaan kokouksissaan keskustelivat.

Kapteeni sanoi silloin, istahtaen jälleen tuolille:

—Onko Kerttu mustatukasta mitään kuullut?

Kuinka Kerttu ei olisi mustatukasta tiennyt! Tiesipä vielä Sointulastakin, jonka mustatukka oli toiseen maanosaan perustanut, ja tiesi, että koko se Sointula oli epäonnistunut ja hajonnut, kuten kapteenille olisi jokaikinen Allianssitalolla kävijä voinut edeltäpäin ennustaa.

Kapteeni sanoi:

—Kerttu on oikeassa. Se oppi oli lapsekasta. Mutta ainoastaan kesäkuun 16 päivään asti vuonna 1904, sillä siitä asti on tämäkin asia muuttunut.

Kerttu ei voinut tämmöisiä ongelmoita ymmärtää, ja rupesi sentähden jo lähtemään omalle puolelleen. Mutta kapteeni sai hänet kiinni helmasta:

—Kuule, kuule, kuule, istu, istu, istu!

Ja asetti Kertun istumaan jälleen entiselle paikalle.

—Tämä on hirmuisen tärkeä asia,—sanoi hän sormeansa Kertulle heristäen.—Kuules nyt: ainoastaan kesäkuun 16 päivään, sillä sen jälkeen ovat melkein kaikki ruvenneet siihen oppiin uskomaan.

—No mitä se päivä siihen kuuluu, äsh!

—Sitä vaan, että jos saa tappaa, niin kuka käskee orjuudessa istumaan! Voihan silloin äänestää vaikka Sointulankin!

—Eikä saa tappaa!—sanoi Kerttu pontevasti.

—Kirkoissa saarnattiin, että ei saa tappaa, mutta kuka sitä nyt enää uskoo? Teot opettavat, eivät sanat mitään voi. Katsos, siksi ovat kirkot tyhjentyneet. Nyt he uskovat kaikki vaan sitä toista asiaa, joka ei ole tuolla puolella hautaa, vaan täällä, täällä, Kerttu, täällä! Suuri mahti on siitä kasvanut, ja yhdessä ainoassa vuodessa sekin! Ja kuka tietää mitä siitä on vielä tuleva!

Kapteeni löi häneen äkkiä tulleessa innossa kätensä yhteen, osottaakseen ääretöntä paukahdusta, mikä siitä oli tuleva.

—Kerran jylisee, Kerttu, kerran jylisee nämä kentät!

—Minä en usko sinua tuon vertaa! sanoi Kerttu näyttäen kapteenille aivan pientä osaa etusormestansa, ja meni niine hyvineen.

Mutta oikeastaan kyllä itsekin jo alkoi aavistaa, että jotakin ihmeellistä oli tulossa. Erittäin sai Kertun siihen uskoon taipumaan seuraava seikka.

Kapteenin luo tuli eräänä päivänä hienon hieno venäläinen herra majavannahkaisessa turkissa (vaikka ei ollut vielä talvi). Kerttu sattui itse olemaan eteisessä ja avasi hänelle oven. Niin hienoa ja niin kasvoiltaan kaunista herraa Kerttu ei ollut vielä eläissään nähnyt. Ei myös niin viehättävän sydämmellistä hymyilyä, joka näkyi sen kasvoilla, kun he kielen vuoksi eivät mitään toistensa puheesta ymmärtäneet. Suuret, suuret silmät, puoleksi luomien peittäminä, ja niin pitkät silmäripset, ja iho vielä hienompi kuin vapaaherrattarella…

—Ivan Ivanovitsh, tut?—sanoi vieras osottaen sormellaan maahan.

Kerttu pudisti päätä ja rupesi nauramaan.

Mutta nyt oli Kerttu myös kauniimmillaan juuri silloinkuin hän noin raikkaasti nauroi.

Joten he jäivät suorastaan katselemaan toisiansa.

Kerttu huusi kapteenia. Ja ajatella hänen hämmästystään, kun kapteeni lentää suoraa päätä sen syliin ja he suutelevat toisiansa ja lyövät toisiansa selkään!

He rupesivat kohta nopeasti ja äänekkäästi keskenänsä puhumaan, ja menivät saliin ja siitä työhuoneeseen. Senverran että kapteeni ehti ohimennen lykkäillä Kerttua kyökkiin päin sanoen: mamma, mamma, laita kahvit meille, so, so, mamma, pian, pian, pian… Ja menivät.

Se suukopu ja porina oli sitten kaiken päivää niin lakkaamaton, etteivät edes päivällisissä päässeet irti, eivät mitään Kertun erikoisruokalajeja huomanneet, eivät serviettien asetusta, eivät voin rakennetta, eivät kukkakimppua pöydällä (vaikka oli melkein talvi),—ja syötyä eivät nousseet, vaan jäivät puoleksitoista tunniksi siihen ruokien keskelle puhumaan, jona aikana se vieras kierteli ainakin kahdeksan pientä kuulaa Kertun pehmeästä hapanleivästä, ja jätti pöytäliinalle.

Vasta illempana, kun kapteeni jätti vieraansa hetkeksi yksikseen, tuli tämä ulos työkamarista salihuoneeseen jalottelemaan. Kerttu meni nyt tarjoomaan sille toista valokuva-albumia sen albumin asemasta, jonka se oli jo käsiinsä ottanut. Sillä siinä oli ainoastaan lähimpien sukulaisten valokuvia, mutta toisessa sitävastoin mitä kauniimpia, suurkokoisia valokuvia Hanneksen entisistä upseeritovereista ja lisäksi Loviisan hankkimia valokuvia kaartin hienoimmista upseereista.

Avattuaan tämän toisen albumin vieras katseli ensin vähän aikaa upseereja, ja rupesi sitten—koska ei muuten voinut vaikutelmiaan ilmaista—kasvojen elkeillä matkimaan mitä muka kukin noista kaartinupseereista näytti itsestään ajattelevan, laittaen kasvonsa milloin huolestuneen totisiksi, milloin ylpeydestä sameasilmäisiksi, milloin paisuvan mahtaviksi. Ja tämän kaiken hän teki niin näköisesti, niin hyväntahtoisesti ja samalla kuitenkin niin hullunkurisesti, että Kertun täytyi päätänsä taakseen kallistaen yhtämittaa räjähtää nauramaan: ne olivat juuri, juuri semmoisia kuin hän näytti, ja ikäänkuin vielä enemmän semmoisia!

Mutta—voi kauhistusta,—kun kaikki oli siinä albumissa katsottu, hän ottikin uudestaan esille sen toisen albumin! Jossa ei ollut muuta kuin sukulaisia! Jos se noin ankarasti arvosteli paraatipuvussa olevia kaartinupseereja, niin mitä se olikaan sanova siitä, mikä oli nyt tuleva!

Kohta ensimäisellä sivulla istui Frans kaikessa lihavuudessaan. Onneksi ei sen kasvojen punaisuus eli oikeastaan sinipunaisuus, ainakin mitä suureen nenään tulee, voinut valokuvassa näkyä.

Eipä naurakaan. Päinvastoin meni ajatuksiinsa ja hyvin totisena kauan aikaa katseli, sitten rypisti silmäkulmansa, pani silmät kiinni ja painoi kolmella sormella nenänjuurta aivankuin olisi tahtonut muistaa missä ihmeessä hän oli ennen nähnyt samallaisen ihmisen. Sitten taas katsoi kauan aikaa Franssia, ja aina vaan yhtä kiinteästi. Vasta lopulla tuli pieni hymy toiseen suupieleen.

Franssin jälkeen seurasivat Franssin poikapuolet ja omat pojat, Haagert nuoremman aliupseerin ja Vilhelm vanhemman aliupseerin puvussa, ja viimeiksi Hinkki, josta oli valokuva ainoastaan poikavuosilta, raitaisessa paidassa, tukka ikäänkuin väkisin kammattuna, tupsuisena. Ihmeellistä! juuri sitä Hinkkiä vaan pysähtyikin katsomaan. Katseli kauan. Nosti silmänsä Kerttuun ikäänkuin kysyäkseen oliko sukua, naurahti ja sanoi:

—Niet?

Kerttu pudisti päätänsä ja vastasi:

—Niet.

Jonka jälkeen se taas rupesi Hinkkiä katselemaan ja sanoi lopuksi päätänsä ihastuksesta pudistaen:

—A harósh!

Eikä tahtonut malttaa luopua sitä katselemasta.

Seurasi sitten Kustaavan kuva vanhanajan myssy päässä.

Suurella kunnioituksella ja tarkkaavasti katseli sitäkin ja taas vaipui ikäänkuin ajatuksiinsa. Näytti pitävän varmana, että se oli Kertun äiti, ja kun varmuuden vuoksi kysyvästi katsahti Kertun silmiin, niin Kerttu nyykäytti hänelle myöntävästi päätänsä, sillä eihän Kertun tarvinnut ymmärtää, että se juuri sitä kysyi, vaan sehän saattoi kysyä, oliko Kustaava Kertun sukulaisia.

Tämän teki Kerttu senvuoksi, että Kustaavan perästä seurasi hänen oma äitinsä Loviisa, josta Kerttu kaikkein enin pelkäsi mitä se sanoo. Sillä Loviisa oli siinä kuvassa tosin parhaissa vaatteissaan, mutta juuri senvuoksi ehkä naurattaisikin tätä herraa. Oikein rupesi sydän pampattamaan.

Kerttu koetti ottaa häneltä albumin ennenkuin Loviisan sivu oli avattu, mutta juuri silloin se sen avasikin.

—Aa!—sanoi hän ja silmät suurina tuijotti kuvaan, että Kerttua rupesi oikein kaduttamaan, kun oli antanut luulla Kustaavaa hänen äidikseen. Vieras katsomistaan katsoi, ja rupesi ajatuksissaan päätänsä nyykyttämään ikäänkuin olisi itsekseen hokenut: Mikä olisikaan sinusta voinut tulla! Mikä olisikaan voinut tulla!—Ja lopulta vettyi hänen silmänsä ja oikein osottaakseen Kertulle ihastustaan hän painoi albumin poskeansa vasten ikäänkuin olisi hellästi-hellästi tahtonut puristautua Loviisaan, niin se häntä miellytti. Kerttu punastui liikutuksesta.

Silloin juuri tuli kapteeni ja vei vieraan taas omalle puolelleen. Ja pieni tapaus näytti olevan ohitse.

Mutta Kertulle se ei ollut mikään pieni tapaus, sillä se ei mennyt hänen ohitsensa milloinkaan. Merkillistä, merkillistä,—aivankuin äidin koko elämä olisi sillä hetkellä yhtenä ainoana kuvana kulkenut Kertun editse, se elämä, jota hän todellakaan ei koskaan ennen ollut eteensä yhteen koonnut. Kulki ohitse ja näytti piirteensä Kertulle ihan uusina, aivankuin Kerttukin olisi vieraan herran tavalla vasta ensi kerran siihen katsahtanut, uusina ja niin ihastuttavina, että hänkin olisi aivan samalla tavalla tahtonut kohta rajattomalla rakkaudella hellästi syliinsä sulkea—ei tosin sitä valokuvaa, vaan äidin itsensä, katuen ja itkien, että näin kauan oli ollut näkemättä äitiä tässä rakkaassa ja todellisessa valossa. Miksi olikaan Kerttu tähän asti ikäänkuin peittänyt ja piilottanut ihmisiltä äitiään? Äiti oli koko ikänsä palvellut kyökkipiikana kaartin upseeriklubissa. Kerttu ei ollut hänen ainoa lapsensa. Mutta äiti oli sanonut hänelle suoraan olleensa menemättä naimisiin sen kanssa, jota rakasti, sen vuoksi, että siinä tapauksessa olisi menettänyt paikkansa eikä olisi voinutkaan lapsiansa elättää. Tästä syystä oli Kerttu tahtonut äitiä ihmisiltä piilottaa. Mutta nyt, juuri tämä asia vyörytti yhtäkkiä äidin elämän syvänä, äärettömänä, uhrautuvaisena Kertun eteen…

Jokseenkin tunnin kuluttua he tulivat kapteenin työhuoneesta. Vieraalla oli silloin kädessään nahkapäällyksiin pantu paperikäärö, ja hän oli lähdössä takasin Venäjälle.

Kertun kysyvästi ihmettelevän katseen vieras heti ymmärsi, ja vastaukseksi vaan lempeästi hymähti ikäänkuin sanoakseen: minkä sille voin, minun täytyy … ja suuteli hyvästiksi Kerttua kädelle. Jota Kertulle ei ollut vielä ikinä ennen tapahtunut, ja jommoista hän oli yhden ainoan kerran nähnyt tehtävän, nimittäin kerran vapaaherrattaren luona.

Kun kapteeni palasi vierasta saattamasta. Kerttu kohta jo eteisessä kysyi kiihkeästi:

—Kuka se oli?

Ja nähtyään Kertun ihastuksesta punehtuneet kasvot kapteeni sanoi muka välinpitämättömästi:

—Olipahan vaan tullut töitäni hakemaan. Näithän sillä paperipinkan, ne oli minun papereitani.

Mutta kun hän huomasi, että Kerttu yhä uteliaampana vaan kysyy, sähähti hän voitokkaana Kertun korvaan:

—Vallankumouksellinen! Vallankumouksellinen!

Kerttu oli kaatua hämmästyksestä.

Kapteeni nautti sanomattomasti.

—Mutta kuka se sitten oli?—kysyi Kerttu taas.

Kapteeni selitti salaperäisenä:

—Sano häntä aina vaan Vasiliksi. Mitään muuta nimeä elä ikinä kysy. Hän olisi voinut olla koko vallankumouksen johtaja, mutta osottautui liian hellämieliseksi.

—Onko sekin paha?—kysyi Kerttu.

—On, sanoi kapteeni,—sillä vallankumouksessa täytyy noin: (Kapteeni oli äkkinäisellä liikkeellä murtavinaan jotakin kahtia, ja silmät hirmumieltä kuvaavina huusi) Trah!

Kerttu jäi hyvin miettiväiseksi. Sekin hieno herra siis! Merkitsisikö vallankumous todellakin sitä, että ei tulisi enää olemaan sellaista elämää ja oloja kuin missä hänen äitinsä oli elänyt?

Tämä ihmeellinen tapaus, että vieras ylimys oli hänen silmänsä avannut, se sai Kertunkin vihdoin taipumaan siihen uskoon, että jotakin ihmeellistä todella oli tulossa, vaikka hän tähän asti olikin pannut kapteenin puheille niin pientä huomiota kuin kaikkein pienin kärki etusormesta.

Eikä aivan kauan näiden päivien jälkeen Kerttu sai tälle alkavalle uskollensa perin odottamatonta lisätukea.

Hän meni eräänä maanantaina palvelustytön kanssa kauppatorille tavallisille talousostoksille, mutta perille tultuaan, vaikka olisi pitänyt olla vielä paras toriaika, ihmeekseen huomasi, että melkein kaikki ruokavarat olivat jo myytynä ja useimmat myyjät kojuinensa hävinneet. Suunnaton ostajajoukko kulki edestakasin torilla ja ruokahalleissa tyhjentäen kaikki paikat. Kerttu ei ensin saanut mitään selvää tämmöisen kummallisen ilmiön syistä, sillä ne, joilta hän kyseli eivät tienneet eivätkä ehtineet sanoa hänelle muuta kuin että nyt täytyy jokaisen ostaa, sillä kohta ei saa enää mistään. Kerttu ryntäsi ostoksille yhtä epätietoisena kuin muutkin. Toiset nauroivat, toiset melkein tappelivat. Kerttu oli naurajia: ikäänkuin ei puodista saisi, jos torilta loppuisikin! Kerttu tiesi tutun lihakauppiaan, ja kun hän vaan tälle väen takaa kaunista päätänsä nyykäytti, huomasi kauppias ja käski olemaan huoleti.

Mutta vielä kummallisempiin selkkauksiin piti Kertun joutua.

Saatuaan palvelustytön avulla senverran selville asioita, että kaupungissa pelättiin tori- ja ruokakauppiaitten lakkoa—toiset sanoivat »he ovat tyytymättömät polisiin», toiset sanoivat »rautatiemiehet tekevät lakon ja junat seisattuvat»—ja varattuaan itselleen tavaraa niinpaljon kuin hänen torikoriinsa suinkin mahtui, Kerttu rupesi, taisteluunsa väsyneenä, menemään kotiin päin. Silloin näkee hän ihmeekseen alhaalla Korkeavuorenkadun kulmassa taas suuren väkijoukon pyrkimässä ämpärien ja kannujen kanssa kukin tungoksen keskustaan. Ja uusia ihmisiä juoksee vuorelta alas, kiiltävät kannut käsissä heiluen. Ja taas on väkijoukossa sekä naurua että puoli tappelua. Mitä tämä on? He ovat avanneet katukraanan ja täyttävät kilvan ämpärejänsä vedellä!

Palvelustyttö, joka oli mennyt edelle ja tunkeutunut väkijoukkoon, tulee jo läähättäen Kerttua vastaan:

—Kapteenska, kapteenska, vesijohdonmiehet tekevät lakon, vettä ei tule enää korkeissa paikoissa ja kohta sitä ei saa enää koko kaupungissa!

Kerttu rupesi nauramaan. Ihminen ei saisi enää vettä! Eikö ole kaivoja! Ei niitä ole. Kertun nuoruudessa oli, mutta sitten rupesi kaikki vesi tulemaan vaan kraanoista. Vesijohto? Se tahtoo sanoa: vesi tulee mistä? Kraanasta, kun sitä kiertää. Mutta kraanoihin se tulee—mistä? Sitä Kerttu ei tosin ollut tullut useinkaan ajatelleeksi, mutta nyt hän yhdessä silmänräpäyksessä oivalsi, että tietysti veden täytyy tulla jostakin myös kraanoihin, ja muisti, että sitähän ne ihmiset olivat aina puhuneet vesijohdosta ja—aivan oikein—vesilinnasta, jonka pitäisi olla Eläintarhassa, ja jos nyt todella siellä tulisi lakko… Tämä kaikki selvisi Kertulle melkein kolmen askeleen aikana, jotka hän otti ajatuksissaan kotiin päin, ja jo neljännellä hän viittasi ajurin luoksensa, hyppäsi koreineen ylös ja miestä kiireen vuoksi selkään koputellen ajoi kotiin. Palvelustyttökin unehtui siinä kiireessä mukaan ottamatta.

Kotiin päästyänsä hän avasi kraanan ja onneksi vettä vielä tuli, vaikka laiskasti. Kerttu heti täytti kaikki astiat vedellä, kannut, saavit, ämpärit, tiskipaljut ja pesupunkat, laitoja ja reunoja myöten.

Kapteeni vaan hymyili.

—Mitä tämä kaikki merkitsee?—sanoi Kerttu.

Kapteeni hykersi käsiänsä ja sanoi:

—He valmistuvat, Kerttu, he valmistuvat!

Kapteenilta ei Kerttu siis voinut saada mitään selvää.

Palvelustyttö tuli kotiin ja kertoi humalaisten miesten kulkeneen rivissä pitkin katuja.

Lapset tulivat koulusta ja hurrasivat saadun luvan johdosta. He kertoivat, että Venäjällä olivat kaikki junat pysähtyneet ja nyt pysähtyvät jo Suomessakin. Venäjällä tulee vallankumous, sanoivat he.

Tämän kuultuansa kapteeni sanoi:

—Vallankumous ei tule vielä, sillä sotajoukot eivät ole valmiit, eivät Venäjällä eivätkä Viaporissa.

Mutta ei kapteeni, lasten puheet kuultuansa, hymyillyt enää, vaan otti hattunsa ja meni kiireesti kaupungille.

Jonka jälkeen muutkin tippuivat Kertun ympäriltä jälleen kaupungille, ja Kerttu jäi yksin.

Hän oli kyllä vähän häpeissään, että kaiken mitä hän näistä eriskummallisista asioista tiesi, hän oli saanut tietää lapsilta. Mutta paitsi tätä pientä häpeää hän tunsi jotakin sydämmentakaista kaipausta senjohdosta, ettei tällä merkillisellä hetkellä ollut missään jumalanpalvelusta, jonne olisi voinut mennä ja tuntea jälleen olevansa yhtä paljon kaiken keskellä kuin nekin, jotka ulkonaisen maailman hälinästä jotakin tiesivät ja ymmärsivät. Ei milloinkaan vielä ihmiset näyttäneet Kertun mielestä niin kokonaan jumalisuudesta välinpitämättömiltä kuin näinä päivinä ja erittäin juuri tänä päivänä. Mutta Kerttu päätti uhallakin pysyä omassaan eikä välittää mitään siitä mitä ne tapauksista kaupungilla tulisivat hänelle kertomaan, olipa se mitä tahansa.

Hän pysyikin koko päivän lujana päätöksessään, koettaen ehdottomalla vaikenemisellaan osottaa jokaiselle, joka päivän kuluessa tuli uutisineen hänen eteensä, ettei hän pitänyt niitä juuri minkään arvoisina muutaman toisen, unohdetun asian rinnalla, joka teki Kertun rauhalliseksi ja asetti ikäänkuin yläpuolelle kaikkein villeintäkin maailman melua. Ikäpuoleen tahtoi toinen korva tosin ruveta vähän niinkuin pettämään, ottaen kuuloonsa sellaista, jota Kerttu oli päättänyt olla kuuntelematta, ja tämä asia kävi myöhemmällä vieläkin vaikeammaksi välttää. Mutta Kerttu meni sentään maata varhemmin kuin tavallista eikä ollut utelias.

Kohta seuraavana aamuna hän meni alas Kustaavan luo, eikä välittänyt siitä, että kasakka ajoi kiireesti ikkunan ohi. Ja aivan oikein, vanhalla Kustaavalla olikin siellä raamattu avoinna edessään. Kustaava oli Kertun johdolla oppinut jotakuinkin lukemaan, mutta aina sentään kävi raamatun lukeminen mukavammin kuin Kerttu luki. Ja siksi Kustaava heti sanoi: hyvä oli että tulit, ja annettuaan paikkansa pöydän päästä Kertulle meni itse kahvia keittämään.

Vasta hyvän aikaa raamatusta eri paikkoja luettuaan mainitsi Kustaava vähän maallisiakin asioita, mutta he rupesivat kohta taas lukemaan, ettei mieli olisi sanasta eksynyt päivän kysymyksiin, jota he kumpikin tahtoivat välttää.

Kahvipannua viedessään takaisin hellalle Kustaava sentään sanoi, että tuota noin Franssin kaikki ajurirengit olivat tuoneet hevosensa talliin eivätkä luvanneet enää lähteä ajoon.

Ja taas lukivat.

He lukivat siitä kuinka profeetta Daniel kesytti leijonat. Tämä raamatunpaikka todisti heidän mielestänsä selvemmin kuin moni muu, että jumala on. Kuningas, koettaakseen onko jumala, heittää profeetta Danielin umpinaiseen rotkoon, jossa on villiä jalopeuroja, lukitsee luolan sineteillänsä (ja voimallistensa sineteillä), seuraavana aamuna tulee luolansuulle ja sieltä Daniel huutaa: kauan eläköön kuningas!

Todistuksen voima kasvoi kaksinkertaiseksi vielä siitä, että kun voimallisten piti mennä katsomaan oliko siellä jalopeuroja ollenkaan enää, niin repelivät pedot heidät murentaen heidän luunsakin.

Kun piti lehteä kääntää, kysäsi Kerttu kuitenkin sivumennen:

—Mitäs Frans?

Kustaava vastasi myös ikäänkuin sivumennen vaan:

—Oli ottanut kovasti pahaksensa ja lyönyt yhtä rengeistä vihapäissään kepillä.

Ja taas lukivat.

»Minun Jumalani on lähettänyt enkelinsä, joka jalopeurain kidat on pitänyt kiinni, ettei he minulle mitään pahaa tehneet ole, sillä minä olen hänen edessänsä viattomaksi löytty; en myös ole minä sinua vastaan, herra kuningas, mitään tehnyt.»

—Mitäs miehet?

—Olivat menneet valittamaan lakkokomitealle ja sieltä oli luvattu vangita meidän Frans.

Kertun täytyi työntää raamattu hetkeksi aikaa syrjään voidakseen häiriytymättä ajatella tätä asiaa.

»Palvelijat nousevat isäntäänsä vastaan», huokasi sillä välin Kustaava, muistellen jotakin raamatunsanaa viimeisestä tuomiosta.

Kertun täytyi myöntää Kustaavalle, että tapaus oli niinkuin jostakin toisesta maailmasta kotosin. Tässä maailmassa oli aina ennen vangittu renkejä, jotka luvatta työstä läksivät, mutta nyt rengit vangitsevat isännän,—olipa se aika outoa. Jos taas muisti Vasilin ja Vasilista äidin, niin kävi vielä oudommin: Frans siirtyi kaartinupseerien asemaan ja rengit äidin asemaan, ettei ollenkaan tiennyt kenen puolelle mennä, renkienkö vai Franssin.

Ei, ajatteli Kerttu, tässä hetkessä on myöhäistä enää mitään muuttaa, vaan jokaisen täytyy pysyä uskollisena omallensa. »Joka pysyy uskollisena loppuun asti» … muisteli Kerttukin jotain raamatunpaikkaa, vaikkei muistanut koko lausetta. Ja hän päätti jatkaa mistään huolimatta samaa ehdotonta kuuroutta kuin tähänkin asti.

Päivällisen aikaan tulivat lapset taas hurraten kotiin ja kertoivat, että kaikki koulut olivat tehneet lakon kulkien saatossa pitkin katuja.

—Vai niin, sanoi Kerttu ja tarkasteli vaan oliko siinä kupissa todella halkeama, jota hän kuivasi.

Lapset juoksivat taas ulos.

Palvelustyttö kertoi, että kaikki tehtaat oli pantu seisomaan ja kaikki ihmiset olivat kaduilla.

—Jotka joutavat, sanoi Kerttu,—mene vaan sinäkin.

Ja palvelustyttö meni. Koko maailma oli sekasin.

Taas juoksevat lapset hurraten sisälle:

—Hurraa, polisit ovat tehneet lakon, nyt saa tehdä mitä tahtoo, hurraa!

—Vai niin, sanoi Kerttu ja silmät rypyssä paranteli jotain tikkua nimettömässä…

Lapset huusivat:

—Hurraa, rautatieasemalla liehuu Suomen lippu, jossa on keltainen jalopeura miekan päällä! Hurraa, senatin katolla ja raatihuoneen katolla ja yliopiston katolla liehuu Suomen lippu! Hurraa, Suomenmaa on vapaa, hurraaaa!

Taas juoksivat lapset ulos.

Vasta hämärän tultua ilmestyi kapteeni kotiin. Eikä hän enää hymyillyt, vaan oli päinvastoin sangen huolestuneen näköinen ja kasvoiltaan kellertävän kalpea.

Kun Kerttu näki hänen huolestumisensa, ei Kerttu voinut olla sanomatta:

—No, sinun vallankumouksesi täisikin tulla vähän liian pian?

—Herran nimessä, mitä he tekevät! Voi onnettomia! Näyttäytyisi parikymmentä kasakkaa, niin saisimme kymmeniä tuhansia raajarikkoisia! Kerttu! Kerttu! He ovat unohtaneet Viaporin! He ovat unohtaneet kaikki! He ovat panneet senaattorit ja kenraalit viralta! He ovat nostaneet Suomen itsenäisyyslipun! He huutavat peruslakia säätävää kansalliskokousta! Kerttu, kuuletko sinä! Kansalliskokousta niinkuin vallankumouksessa, ja Viapori näkyy kaikkien ikkunoihin! Viapori, Kerttu, valmistumaton Viapori! Mielettömät! Mielettömät! Kerttu, kuule minua, minä kävin kaikki kaupungin kasarmit. He liikuttavat tykkejänsä, Kerttu! Yksi seisoi jo kadulla, ei muuta kuin pieni vetäsy ja bum-, bum-, bum-, se kaataa niinkuin viikate heinää… Trah! lovi kivimuuriin, läpi ruokasalin, lapset murskaksi…

Kapteeni katsahti äkkiä ympärillensä.

—Missä ovat lapset?—huusi hän säikähtyneenä, kurottaen kaulaansa ikäänkuin näkemään yhtaikaa yli kaikkien huoneiden.—Herran tähden, Kerttu, tämä on hengen vaarallista, usko minua! Minä sanoin tosin: sotajoukko ei ole vielä valmistunut kapinaan nousemaan. Ei kyllä ole valmistunut, mutta he itse eivät ole vallankumoukseen valmistuneet, he eivät tiedä, että vallankumous vaatii miehekkyyttä, mutta minä sanon: näyttäytyisipä vaan parikymmentäkin kasakkaa… Totisesti, Kerttu, muistatko mitä tapahtui Senatintorilla, kun viimeiksi kasakat ihmisiä ajoivat? Mutta nyt on tuhat kertaa suurempia joukkoja kaduilla. Vallankumous! Voi te mielettömät! (Kapteeni takoi raivokkaana otsaansa yhä ja yhä huutaen:) Voi te mielettömät, te mielettömät!

Mutta Kerttu ei silloin enää kuunnellut häntä.

Ajatus, että lapset todella voisivat joutua pakenevan ihmislauman jalkoihin, oli niin säikäyttänyt Kertun, että hän suin päin juoksi kadulle, ehtimättä ottaa muuta kuin huivin päähänsä.

Kadulla oli sakea sumu. Oli jo alkanut hämärtää. Siellä täällä näkyi vaan joitakin ihmisiä nopeasti kulkevan kadulla tai vilkkuvan kulmauksissa. Askelien kopina kuului selvästi, mutta ei missään ajoa. Samassa kuitenkin alkoi kuulua huimaavaa vauhtia lähestyvä kavioiden kopse, ja ennenkuin Kerttu ehti ympärilleen katsahtaa, lensi kolme kasakkaa pitkin katua hänen ohitsensa, että oikein hänen kätensä ja kasvonsa kauhusta kylmenivät.

Mutta eihän Kerttu nyt voinut pelolle valtaa antaa. Vaikka keskelle villeintä kasakkarykmenttiä olisi Kerttu tunkeutunut, jos vaan olisi tiennyt lasten siellä olevan. Minne hän oikeastaan nyt juoksi, ei hän itsekään tiennyt. Jonnekin vaan, missä olisi kaikkein enin ihmisiä koolla ja kaikkein suurin tungos, sillä siellä tietysti olivat hänen lapsensa, missäs muualla!

Siis yhä vaan keskemmälle kaupunkia hän juoksi, ajatellen mennä pitkin Kasarminkatua alas ja siitä kääntää rautatientorille, jossa olivat hänelle kertoneet niin suuria kansanjoukkoja olleen. Ja ennenkuin hän aavistikaan oli hänen ympärillään ihmisiä joka taholla, meneviä, tulevia, juoksevia, seisovia, huutavia, nauravia, hätääntyneitä, riiteleviä, innostuneita—niin paljon, että Kertun täytyi juoksustansa pysähtyä ja ruveta pujotteleimaan yksitellen jokaisen ohitse. Paljon oli Kertulle päivän kuluessa kerrottu tapauksista kaupungin kaduilla, mutta että väkijoukko näin suuri olisi ollut, sitä hän ei sentään ollut aavistanut. Ei iki maailmassa hän tämmöistä ollut nähnyt näillä kaupungin kaduilla.

Kun hän näin pujottautumalla oli päässyt Esplanaadille asti, ei joukko tuntunutkaan sakenevan rautatientorilla päin, vaan päinvastoin kauppatorille päin. Ja tuskin oli hän muutaman askeleen sinnepäin tunkeutunut, kun hänen sydämmensä seisahtui kauhusta. Torinpuoleisessa päässä esplanaadia, kenraalikuvernöörin palatsin kohdalla, näytti todella tapahtuvan jotain peräti kummallista. Se on vallankumous, ajatteli Kerttu, ja kysyi ihmisiltä:

—Mitä se on?

Toiset vastasivat: Ne huutavat senaattia alas.

Toiset sanoivat: Ne vaatii itse ruhtinaan viralta.

Näistä ei Kerttu mitään ymmärtänyt, mutta kolmannet Sanoivat:

—Kasakoita on kenraalikuvernöörin pihalla.

Silloin alkoi Kerttu tunkeutua niin voimakkaasti eteenpäin, että suuret miehetkin horjahtelivat kummallekin puolelle.

Jo näki hän hämärästä huolimatta selvästi palatsin edustan, näki jonkun seisovan toisen kerroksen ikkunaeteisellä ja jotakin huutaen kaksin käsin huitovan ilmaan. Alhaalta vastasivat huudoilla. Sieltä näkyi sikin sokin ojennettuja käsiä, keppejä, hattuja.

Mutta juuri kun Kerttu oli pääsemäisillään perille, hulpahti väkijoukko taaksepäin ja kohta alkoi kuulua: kasakat tulevat! ja pakokauhun valtaamia ihmisiä juoksi mustana tulvana tungoksen keskuksesta poispäin.

Kerttu koetti vimmatusti ponnistaa vasten virtaa, vaikka juoksijat, jotka häntä vastaan töytäsivät, huusivat hänelle: kasakat tulevat! Mitä Kerttu kasakoista, kun hän tiesi niin varmaan lasten olevan siellä, että hän melkein näki ne jo edessään!

Äkkiä kasvoi väen pakeneva tulva kuitenkin niin, ettei Kerttu enää voinut edetä, vaan alkoi sen mukana työntyä askel askeleelta takasin päin. Estääkseen tätä onnetonta peräytymistä, Kerttu tarttui sähköpatsaaseen, kiertäen molemmat kätensä sen ympärille. Ja patsaan halkaistessa väkijoukkoa kahtia Kerttu pysyi perääntymättä, riippuen siinä silmät ummessa, kaikin voimin kiinnipuristuneena, ikäänkuin olisi pidellyt kiinni ainoasta jälelläolevasta mahdollisuudesta pelastaa armaat lapsensa varmasta perikadosta. Hän tunsi vaatteittensa repeytyvän ihmisvirran armottomassa puristuksessa, mutta voimiansa ei hän sittenkään kadottanut. Hän alkoi kuulla ympärillään hirmuista tuskan vikinää, joka oli niinkuin tuhansia rottia olisi terävällä raudalla painettu kuoliaaksi. Myös kuuli hän samalla kertaa maammelaulun tuttuja sanoja laulettavan tai huudettavan. Ja kun hän silmänsä vihdoin avasi, näki hän kaatuneita ihmisiä ja yhden naisen makaavan katuloassa ja suurten miesten juoksevan hänen ylitsensä, raskailla saappaillansa astuen suoraan hänen tiedottomiin kasvoihinsa. Mutta mitään kasakoita ei näkynyt missään. »Mielettömät! mielettömät!» muisti hän kapteenin huutaneen.

Nyt oli jo pahin tulva ohitse ja Kerttu, päästyään tunkeutumaan keskelle onnettomuuspaikkaa, järjettömänä hirmuisesta aavistuksesta kaivautui ruhjoutuneiden ihmisruumisten sekaan lapsiansa etsien. Oli jo niin pimeä, että täytyi aivan läheltä tarkastaa.

Ei ollut missään.

Vasta senmukaan kuin Kertussa alkoi kasvaa iloinen toivo, ettei hänen lapsiansa ollutkaan tuossa avuttomasti vikisevässä, toinen toisensa päälle sulloutuneessa ihmisläjässä, kääntyi hänen huomionsa muihin ruhjoutuneihin ja hän ajatteli: tämmöistäkö se vallankumous nyt onkin! Ilo omien lasten pelastumisesta avasi yhtäkkiä hänen silmänsä, ettei hän enää pitänyt muita ainoastaan hänen omien lapsiensa tieltä ja päältä mitä pikemmin syrjäytettävinä painoina, vaan apua tarvitsevina raukkoina. Ja se sama ilo antoi hänelle ihmeellistä voimaa ja neuvokkuutta tässä hirveässä vallankumouksessa, jonka tekijöitä niin häpeällinen pakokauhu oli vallannut, etteivät edes avunhuutoihin uskaltaneet takasin palata. Jopa sentään palasivat muutamat uskalikot, jopa ilmestyi lääkärejäkin, jopa ruvettiin nostamaan, tukemaan, sitomaan, jopa tuotiin paaritkin, apteekit avattiin, kahvilasta tehtiin sairashuone, ja Kerttu pääsi juoksemaan kotiin…

Aivan oikein! Siinä istuivat kuin istuivatkin kaikki kolme ruokasalin pöydän ympärillä, lampun ylhäältä valaistessa heidän päitänsä, ja odottivat mitä äiti sanoo … sillä he todella olivat olleet siellä.

Missä kapteeni?

Ei kukaan tiedä.

Olivatko lapset jo kotona kun isä läksi?

Eivät. Kustaava vaan tiesi kertoa, että miehiä oli juossut sisälle huutaen: tulkaa, tulkaa! Ja kun he olivat vähän aikaa kapteenin kanssa puhuneet, oli kapteeni ottanut hatun päähänsä, ja sanottuaan kovalla äänellä kaksi kertaa: mielettömät, mennyt miesten kanssa ulos. Kadulle päästyä he olivat kaikin ruvenneet juoksemaan.

Tapasiko isä lapsia kadulla?

Ei.

Tämä oli Kertun mielestä selvä todistus siihen, että kapteeni oli, kuultuaan ehkä miehiltä mitä kenraalikuvernöörin palatsin luona tapahtui, myöskin juossut sinne lapsia pelastamaan. Kummallista tässä oli ainoastaan se, kuinka ei Kerttu eikä lapset olleet kapteenia siellä ollenkaan nähneet.

Alkoi tulla yö.

Lapset nukkuivat kukin rautasänkyynsä.

Lamput paloivat kaikissa huoneissa. Kerttu ei tahtonut sammuttaa niistä ainoatakaan ennenkuin kapteeni tulee ja hän saa sen kanssa elää uudestaan riemun nähdä lapset pelastettuina, lämpimän peitteen alla vuoteissaan nukkuvina.

Joutessaan Kerttu laitteli kapteenin vuoteenpuoliskon aivan mallikelpoiseen yökuntoon. Oikein hän itse ihmetteli kuinka tarkkaan hän tätä teki, ei saanut olla muka mitään vinoa eikä ainoatakaan poimua lakanoissa, lakanainpäitten piti olla ihan tasaisesti yhtä pitkällä ja tyynyn ihan-ihan keskellä. Jos vaan näki vähänkin vikaa, niin meni ja korjasi. Yöpaidan taittoi tarkkaan neliskulmaiseen laskokseen ja pani juuri keskikohdalle tyynyn ja peitteen yhtymän päälle.

Kun ei siinä vuoteen luona enää ollut mitään tekemistä, kulki Kerttu huoneesta huoneeseen ja korjasi meluisan päivän jälkiä, korjasi niin tarkkaan, ettei missään pienintäkään epäjärjestystä näkynyt. Ikkunaverhotkin muisti pöyhistää, tuolit salissa asetti säännölliseen asentoon, tuuletti huoneet raikkaiksi, eteisessä järjesti hatut ja päällysvaatteet mahdollisimman vähä tilaavaativasti ja korukirjatkin asetti nurkkahyllylle sievempään järjestykseen.

Mutta kapteenia ei vaan kuulunut tuntikausiin.

Tämä viipyminen ei ollut ollenkaan kapteenin näköistä. Jos se olisikin huomannut lasten tulevan kotiin, niin eipä hän kuitenkaan ollut nähnyt Kertun tulevan, ja lähtiessään kotoa se tiesi Kertun juosseen lapsia hakemaan ja siis täytyneen joutua vaaran alaiseksi. Nyt ei ollut ollenkaan kapteenin näköistä, että hän olisi voinut olla näin kauan kotoa poissa tietämättä miten Kertun on käynyt. Yli kaksitoista vuotta olivat he Kertun kanssa olleet naimisissa ja koko tänä aikana ei kapteeni ollut kertaakaan unohtanut tarkkaan tiedustaa missä Kerttu kulloinkin on ja aina joutunut suuresti huoliinsa, jos epäili vähintäkään pahaa Kertulle voivan tapahtua, vaarasta puhumattakaan.

Mitä kauemmas siis se hetki siirtyi, jolloin kapteeni olisi silmät pystyssä juossut sisälle ja huutanut: missä Kerttu, missä Kerttu?—sitä levottomammaksi Kerttu kävi, ja hänen mielikuvituksensa alkoi läikähdellä ihmeellisissä näyissä.

Ehkä ovat hänet vanginneet ja hän nyt siellä tuskailee kauheassa epätietoisuudessa siitä mitä Kertulle ja lapsille on tapahtunut. Kun kapteeni tuskailee, on hän hirmuinen. Hän on niin väkevä, että särkee millaisen vankikopin tahansa, ja silloin he suuttuvat häneen vieläkin enemmän ja sulkevat ties millaisten salpojen taakse.—Tai on hän sitten ryhtynyt jossain yksin jotakin väkijoukkoa pakokauhusta pysäyttämään ja saanut siinä surmansa.

Kello puoli 12 Kustaava ilmestyi tohveleissa ja alushameisillaan hiljaa alakerrasta, jonne hän oli kuullut Kertun yksinäisiä askeleita ja niistä päättänyt, ettei kapteeni mahda olla kotona. Nyt Kustaava heti yhtyi siihen Kertun mielipiteeseen, että jotain oli täytynyt kapteenille tapahtua. He tulivat melkein varmaan vakaumukseen, että kapteeni oli vangittu.

Kello yhteen asti he vielä odottivat, mutta kun ei sittenkään vielä kuulunut, päätti Kerttu, tuli mitä tuli, lähteä jälleen tiedustusretkelle. Kustaava jäi sillä aikaa kotia vartioimaan.

Kerttu sukelsi ulos asunnosta niinkuin olisi päättänyt jostakin korkealta hypätä alas ammottavaan syvyyteen tai niinkuin olisi varustunut hyökkäämään keskelle tuiminta miesten ottelua, sillä hän kuvaili kadulla olevan vielä tuhat kertaa pahempaa elämää kuin äsken, ja odotti varmaan joutuvansa kasakkain jalkoihin. Suuri oli sentähden Kertun hämmästys, kun keskikaupungilla vallitsikin täysi ja pimeä tyhjyys. Siellä täällä kulki katuja myöten jotain henkilöitä rivissä, mutta sivilipuvussa, kalossit jaloissa, kuulumattomasti astellen. Niinkuin jokin näkymätön leijona olisi äkkiä tukahuttanut tassunsa alle koko kaupungin, sanoen: hiljaa nulikat! Kivimuurit kumottivat kuin suuret pimeät haamut yössä, siellä täällä tuikahteli yösumussa himmeät ikkunavalot. Ja hiljaisuus oli niin syvä, että olisi kuullut nuppineulan putoamisen. Mutta ei ainoatakaan polisia näkynyt, jolta Kerttu olisi voinut kysyä oliko mitään vangitsemista tai tapausta kuulunut. Silloin Kerttu muistikin lasten kertoneen, että polisitkin olivat tehneet lakon, ja hän kääntyi senvuoksi ja juoksi niiden miesten luo, jotka kävelivät keskellä katua ja kysyi heiltä. Miehet sanoivat Kertulle: Me olemme uuden polisimestarin käskyläisiä ja olemme tässä kolme tuntia vahtivuorossa olleet emmekä ole mitään vangitsemisesta kuulleet, mutta jos tietää tahdotte, menkää keskusasemalle, joka on senatintorilla, siellä vangituita säilytetään.

Kerttu oikasi suoraa päätä sinne.

Täällä oli portin edessä tavaton vilinä samallaisia hiljaisia sivilimiehiä, jotka tulivat ja menivät, tulivat ja menivät.

Kerttu ajatteli: Jospa vaan pääsisin niin pitkälle, että antaisivat tulla vankikopin oven taakse, niin minä huutaisin sille raukalle niin kovaa kuin jaksaisin: ole rauhassa, lapset ovat tallella!

Ja hän tunkeutui voimakkaasti miesten sekaan porttikäytävään mennäkseen sisälle polisikamariin.

Miehet pysäyttivät hänet kysyen mitä asiaa hänellä oli.

Kerttu sanoi olevan asiaa polisimestarille ja työnteli itseänsä väkivallalla eteenpäin. Mutta miehet sulkivat häneltä tien kysyen kuka hän oli, joka ei järjestyksenvalvojia totellut.

Kun Kerttu oli sanonut nimensä, luullen jo häntäkin vangittavan, astuivatkin miehet askeleen taapäin, tekivät hänelle kunniaa ja sanoivat: Herra kapteenia on nyt vaikea tavata, mutta me raivaamme teille tien. Ja kohta avasivat leveän tien keskellänsä, kahdelle puolelle syrjäytyen.

Kerttu pääsi tällä tavalla kahden miehen kulkiessa hänen edellään tietä avaamassa pitkälle yhä sakenevan väkijoukon sisään, kunnes joutui suureen huoneeseen, missä eteenpäinliikkuminen alkoi väen paljouden tähden tuntua jo mahdottomalta.

Silloin kuulee hän äkkiä ihan selvästi kapteenin äänen, kuulee hänen ankaran komentavalla äänellä lausuvan jotain käskysanoja, ja melu senmukaan hiljenee.

—Tuolla menee herra polisimestari,—sanovat sinnepäin osottaen Kertulle hänen saattajansa.

Kerttu kurottuu varpailleen nähdäkseen sitä, johon he osottavat. Se on kapteeni ilmi elävänä, hänen oma Hanneksensa! Hannes—polisimestarina! Silmät ankarissa rypyissä, ei ikinä ollut Kerttu niitä niin ankarina nähnyt…

Kerttu perääntyi. Hän oli kaatua hämmästyksestä.

—Enhän minä sinne—, sammalteli hän saattajillensa,—kunhan vaan sanotte hänelle, että lapset ovat tallella…

Ja oli liikutuksesta hykertyä itkuun ihan siinä miesten nähden.

Mutta oikeastaan kohottausi Kertun mieli samassa kuin siivillä yli hänen perhehuoliensa.

Semmoinenko, semmoinenko sinä olitkin!—Ja hänen rintansa paisui ylpeydestä, kun hän muisti pimeän kaupungin, hiljaisena kuin hautakammio, että olisi neulan kuullut putoavan!

He antoivat kapteenskalle kaksi miestä saattajiksi, joilla oli käsissä kirkkaat heijastuslyhdyt.

Yksi kummallakin puolella Kerttua he kulkivat kertoen suurten tapausten menosta ja kapteenin ottamisesta järjestyksen valvomisen käsiinsä.

Kerttu innostui yhä enemmän. Kadut muuttuivat ikäänkuin hänen kodikseen, ihmiset kaikki, sekä ulkona että sisällä olevaiset, tutuiksi omaisiksi. Yhtä, yhtä olemme kaikki, sekä rikkaat että köyhät, yhtä koko maailma. Tämmöistä, näinkö ihanaa se vallankumous siis onkin!

Kiivaasta käynnistä nuorten henkivartijainsa välissä hänen hattunsa lepatti vähän silmillä,—mutta mitä siitä!

—Hän on poliisimestarina!—huusi Kerttu heti sisälle päästyänsä, ja lensi Kustaavan kaulaan.

Kustaava tyypertyi. Kerttu ei saanut kerrotuksi järjestyksessä, vaan hänen sanansa menivät toistensa edelle tai rupesi hän kesken kaikkea ajattelemaan ja jätti lauseensa lopettamatta.

—Työmiehet ovat hänet valinneet … ja herrasväet tietysti myöskin … siellä ovat kaikki yhdessä, herrat käsikkäin työmiesten kanssa … kaikki ovat niinkuin yhteen koottu ja keskellä on kapteeni…

Ja taas puristi Kustaavaa vasten rintaansa.

Hän kertoi ja puhui ja kertoi ja he valvoivat neljään aamua, eivätkä sittenkään vielä malttaneet erota, vaan menivät käsi kädessä kaikkia huoneita katsomaan, että miltä nekin näyttivät näiden suurten tapausten perästä. Kaikki paikat he kävivät. Yksin pellinnyöristäkin, joka oli punojalta aikoinaan ostettua punanyöriä, Kerttu ajatteli päätänsä nyykäytellen: Tuokin tuossa…

Yksikseen jäätyään hän ei sittenkään pannut maata, vaan nautti yhä suurten tunteiden ja ajatusten vaellusta itsessänsä.

Ihmeellistä! Kuinka Kerttu nyt oli häneen rakastunut! Ja rakastunut yhtäkkiä sillä entisellä rakkaudella kaukaa lapsuudesta, jolloin kapteeni häntä opetti ja ankarasti kuritti. Oli yksi ainoa pieni varjo vaan siinä. Se oli vaan muuan kaukainen muisto, joka ihan huomaamatta pujahti hänen mieleensä, kun hän näki jälleen Hanneksen neliskulmaiseksi taitetun yöpaidan siinä tyynyn alapuolella,—muisto unesta, jonka hän oli joskus melkein vielä lapsena nähnyt, ja josta hän ei edes kaikkia paikkoja senvuoksi voinut tarkemmin muistaakaan. Siinä unessa oli vaan ollut niin, että Hannes oli tullut polisimestariksi, ja kaikki kumarsivat häntä, niinkuin nyt polisikamarissa; mutta unessa oli sen yhteydessä ollut jotakin hirmuista. Oli niinkuin joku kuoppa ja Hannes perääntyy—perääntyy eikä huomaa sitä ja putoaa siihen…

Jos tätä nyt ollenkaan kannatti muistella näin suuren hyväntunnon rinnalla! Mitä ihmeen kuoppia tai onnettomuutta voisi siitä tulla, että ihminen on niinkuin leijona pannut tassunsa kaupungin päälle ja sanonut: hiljaa nulikat! Ja kaikki on hiljennyt niin että kuulisi nuppineulan putoovan…

Sinä rakas … sinä voimakas … sinä suuri!

5.

Se tapaus, josta Hinkki sai niin odottamattoman tiedon silloin anniskelumyymälän luona kapteenin kanssa puhellessaan, oli suuresti hänen mieltänsä järkyttänyt. Ei kuitenkaan itse se murha missään suhteissa vaikuttanut hänen tunteihinsa tai tasapainoa hänessä häirinnyt, vaan ainoastaan se seikka, että kuinka hän, Hinkki, ei ollut itse ennen keksinyt, että sellaistakin voi tehdä. Ei vielä ikinä hän ollut tullut ajatelleeksi, että oikeastaan eihän yhtään mikään estä tappamasta jotakin hänen vihaamaansa henkilöä, kuten esimerkiksi isä Franssia tai jotakin muuta vielä rikkaampaa ja hävyttömämpää. Ei yhtään mikään, ei yhtään! Ja tätä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, ettei hän ollut ennen keksinyt. Se oli hänelle nyt ilmeisenä todistuksena siihen, että hän oli ajan kuluessa jäänyt jotenkin takapajulle. Ne siellä jossain kulkivat ilmeisesti hänestä edellä. Hän ei ollut enää asiain kärjessä. Tämäpä se vaan järkyttikin Hinkin mieltä.

Ei Hinkki voinut jättää asioita tälleen.

Vaan heti kun komisarius jälleen määräsi hänet olemaan kotitarkastuksessa läsnä, meni Hinkki illalla sivilivaatteissa ja kasvot noettuina sen luo, jonka huoneessa kotitarkastus oli määrätty pidettäväksi, ja sanoi: Paljokos annatte tärkeästä ilmotuksesta? Ja kun hänelle oli luvattu 20 markkaa siinä tapauksessa, että hänen ilmotuksensa osottautuisi oikeaksi, sanoi Hinkki: Tänä yönä kello neljä ne tulevat. Vieläpä auttoi itse luvattomien kirjain ja paperien poiskantamista. Mutta polisikomissariukselle raportteerasi, sittenkuin oli polisipuvun jälleen päällensä vetänyt: Kaikki on sen asunnon ympärillä rauhallista.

Muutaman ajan hän vielä oli polisina ja ansaitsi tämmöisillä ilmiannoilla, jona aikana hän hyvin tutustui näihin ihmisiin; ja vaikka ne olivat herroja, miellyttivät ne Hinkkiä jotakuinkin.

Mutta pian hän jätti polisitoimen kokonaan ja rupesi pommeja valmistamaan.

Sellaisia käsipommeja hän oli nähnyt Afrikan sodassa, jossa oli sotinut englantilaisten puolella alkuasukkaita vastaan, ja oli silloin ottanut yhden pommin, raapinut hajalle ja hyvin tarkkaan tutkinut sen rakennetta. Nyt oppi hän myös oikean räjähdyspommin rakenteen, jota virolainen mestari sanoi helvetinkoneeksi.

Mihin tarkotukseen Hinkki näitä pommeja nimenomaan valmisti, ei hänellä toistaiseksi ollut itselläkään varmaa selvää. Hän oli vaan kerran seistessään rautatientorilla nähnyt armottoman pitkän jonon ryssän sotamiehiä, jotka ylettyen toisesta päästä toria toiseen, ja sittenkään häntää vielä näkymättä, kantoivat olallaan kaksi kivääriä kukin. Kun Hinkki tiedusteli syytä tähän omituiseen ilmiöön, sanottiin hänelle, että siinä vietiin pois Venäjälle Suomen hajotetun sotaväen aseita ja että nämä nyt olivat viimeiset kivärit mitä enää oli. Silloin Hinkki laski niin, että kun Suomen herroilla nyt ei ole enää sotamiehiä, ja ovat vihoissa ryssän kanssa, niin ei ryssä ampuisi Viaporista eikä kasarmeista, vaikka mentäiskin vähän niinkuin tasajaolle Franssin kaltaisten kanssa. Ja rupesi valmistamaan pommeja vastaisen varalle. Toistaiseksi oli hän kuitenkin enemmän huvitettu niiden laittelemisesta kuin niiden käyttämisen tarkemmasta ajattelemisesta.

Mutta kun hänen toverinsa—kaikkia ei hän suinkaan ollut lukutaitoisiksi opettanut—saivat vihiä näistä valmistuksista, ei Hinkki enää mitään rauhaa heiltä saanut. Tulivat kuin hassuiksi. Ymmärsivät hyvin Hinkin selitykset miksi ryssä ei ampuisi eikä liioin mitään paukkua Viaporista olisi pelättävä. Ja tulvasivat Hinkin ympärille niin suurissa joukoissa, että hänen aivan pian täytyi heidän rauhoittamisekseen ruveta ajattelemaan vielä lisäverstaiden perustamista, yhden itäiseen ulkokaupunkiin ja yhden läntiseen. Väkeä meni niin paljon Hinkin puolelle, että hänen entisten oppineittenkin toveriensa—niitten pirun maitopartain—täytyi ottaa hänet taas armoihinsa, tunnustaa hänen mahtinsa ja kirjottaa sakkiinsa.

Kun tämä oli tapahtunut, rupesi mustatukan oppi—ilman mustatukkaa—Hinkin miesten selittämien tosiasiain ja näkökohtain valossa leviämään niin hurjaa vauhtia, etteivät tämän kaupungin nurkat enää sen rajoiksi riittäneetkään, vaan se meni kaupungista kaupunkiin ja maapaikasta maapaikkaan täyttäen kaikki kaupungit ja kaikki maat. Ne oppineet Hinkin tovereista olisivat jo tahtoneet ruveta niinkuin vastaan pitämään, mutta joutuivat kohta vähemmistöön ja paikkojensa menettämisen vaaraan, jos vähänkin poikkesivat Hinkin suunnasta.

Kun sitten junat pysähtyivät, tehtaat seisahtuivat ja itse polisitkin tekivät lakon, katsoi Hinkki ajan tulleeksi. Miehille nyt vaan hyvä annos viinaa, ja asia olisi ollut pian suoritettu. Sillä ei Hinkki mitään tuhatvuotista valtakuntaa ajatellut, eikä liioin pelastusarmeijalaisten taivasta, vaan sievää tasajakoa vaan ja pian. Jo kulki hänen miehiänsä rohkeissa nousuviinoissa rivittäin pitkin Pitkänsillankatua, sulkien tieltään kaiken katuliikkeen ja lakaisten edestään kaikki hajallaan olevaiset ja säikkyväiset.

Silloin juuri parhaiksi sukelsi itse mustatukka jostain jälleen esille. Oli kai vaaninut niinkuin korppi haaskaa. Jätti kesken kaikki sointulansa, tuli ja rupesi kyntämään vierailla härjillä. Omisti kohta kaikki omaksensa, vaikkei hänen oppinsa olisi ikinä ulkopuolelle haljusilmäisten ja vaimoväen piiriä levinnyt, ellei herrat olisi hänen poissa ollessaan vähän pistoolia paukutelleet, ellei ryssä olisi vienyt kivärejä ja ellei Hinkki olisi sitä lammasuskoa vihjauksillaan terästellyt.

Jo näkee Hinkki mustatukan taas haraavan ilmaa pitkillä käsillään. Seisoo keskellä rautatientoria huutaen väkijoukolle: »Veljet, sisaret, kapakat kiinni, jakkaus, jakkaus»… Aih, aih, kuinka Hinkkiä luihin ja ytimiin asti inhotti se mies!

Tietäähän sen! Väki seisoo ympärillä, mojottaa suu auki, sylki suusta. No ja eläköön! Otetaan jakkaudella! äänestetään! ää-bää-bää!

Tosin mustatukasta olisi kyllä suoriutunut. Anniskelut saa miesvoimalla helposti auki, eikä tynnyrien tapit niin lujassa istu. Panimon portinlukkoja ei myöskään tarvitse rikkoa, kun jokapaikassa pääsee sisälle aitojen ylitse ja alitse. Ja kun polisitkin olivat lakossa, olisi muutama kymmen miestä riittänyt asiain suoritukseen. Alkoi olla jo pimeäkin.

Mutta silloin juuri tuli kapteeni.

Rupesi polisimestariksi ja teki kohta liiton mustatukan ja Hinkin entisten, oppineitten toverien kanssa.

Ei olisi Hinkki uskonut kapteenia niin viekkaaksi kuin se tässä asiassa näyttäytyi olevan.

Pani oman kaartin pystyyn ja siihen otti Hinkin parhaat miehet! Sitoi heidän käsivartensa ympäri veripunasen nauhan, sanoen: tämä on verisen vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Ja joka vannoo minun käskyni täyttää, hänen käsivarteensa sidon minä tämän merkin. Ja he vannoivat. Mutta kun toiset miehet näkivät toistensa käsivarsissa punaset nauhat, kysyivät he: mikä merkki se on? Toiset sanoivat: se on verisen vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Silloin menivät kaikki kapteenin luo tahtomaan veripunasta nauhaa vannoen: mitä meille kasketkin, sen teemme. Mutta kapteeni sanoi: sulkekaa kapakat, ja joka ei teidän käskyjänne tottele, se vangitkaa ja tuokaa tänne! Ja kohta levisi hänen kaartinsa yli koko kaupungin eikä kapakkoihin olisi enää millään miesvoimalla kukaan päässyt.

Tämä manööveri osotti Hinkin mielestä kapteenissa niin suurta viekkautta, että hän oli melkein taipuvainen senjohdosta antamaan sille anteeksi oman täydellisen mieshukkansa.

Ja mistä ihmeestä se olikaan aivan ilman Hinkkiä niin läpiviisaaksi oppinut? Opetettiinkohan sellaisia temppuja sotakoulussa?—ajatteli Hinkki.

Kaikissa tapauksissa hän, Hinkki, oli nyt kokonaan puilla paljailla, ja käveli seuraavina päivinä toimettomana ja haluttomana pitkin keskikaupungin katuja, katsellen ihmisjoukkojen järjetöntä laumavaellusta rautatientorilta senatintorille ja senatintorilta rautatientorille, joka vaellus häntä nyt suuresti inhotti ja kyllästytti, koska sen syynä oli hänen mielestään niin tyhmän perättömät huhut piakkoin muka alkavasta pommituksesta Helsingin kaupunkia vastaan. Niihin ollenkaan uskomatta ja puolinaisella mielenkiinnolla eteensä tuijottaen Hinkki vaan käveli ilman mitään määrää ja lakkaamatta haukotteli.

Vihdoin hän, kun ei mitään huvia voinut keksiä, meni vaaria katsomaan ja ehkä saamaan mukaansa kadulle.

Vaari, vaikka ei ollut vuosikymmeniin liikkunut kaupungilla sen kuin vaan Franssin asunnon ja Kustaavan asunnon väliä ehkä kerran kolmessa vuodessa, ei voinut vastustaa rakkaan Hinkkinsä vaatimusta, vaan läksi sauvan nojassa liikkeelle.

Kyllä siitä olikin huvia Hinkille aika lailla, kun hän katseli vaarin yhtämittaa nieleskelevää, hampaatonta suuta ja ihmeissään vasemmalle ja oikealle kääntelevää päätä. Vaarin liikkeistä Hinkki näki jokaisen hänen ajatuksensa, mutta ei puhunut mitään, eikä vaarikaan puhunut.

Mikonkatua he menivät alas rautatientorille päin ja kääntyivät sieltä hiljakseen takasin, kun Hinkki huomasi vaarin väsyvän.

—Katos, katos,—sanoi Hinkki elvytellen vaaria, ja osotteli kaikkein rikkaimpien talojen ikkunoihin:—Jos nyt tämän kaupungin sytyttäisi, niin toinen leikki siitä tulisi kuin ennenmuinoin Hämeenlinnan markkinoilla! (Näin sanoi Hinkki muistutellen vaarin kertomusta aikeistaan Riikin miesten kanssa polttaa Hämeenlinnan kaupunki, josta syystä se sitten Siperiaankin oli joutunut.)

—Toinen tulisi!—myönsi vaari, sillä hän oli jo nähnyt, että kaupunki oli ilman poliseja, kuten Hinkki oli hänelle sanonut.

—Mutta eiköhän se vaari olisi kasakoilta pelastunut, ellei vaan olisi sitä äijää tulesta auttamaan mennyt, sanoi Hinkki ja nauraen työnteli vaaria kylkeen: höö-hää-hää, jolla äänellä Hinkki tahtoi pilkata vaarin siinä tilaisuudessa osottamaa tyhmyyttä.

Vaari nauraa hohotti sydämmellisesti rakkaalle Hinkillensä.

—Katos, katos, hoki Hinkki taas, harmistuneena ja kihelmöivin sormin osotellen aivan suojattomia rikkauksia kivimuurien ikkunoissa, pankkipalatseissa … ja pani tuskitellen: aih, aih! kuten tapansa oli saadessaan jotain oikein tyhmää todistaa.

—Sitäkö mustatukkaa ne vaan uskovat? sanoi vaari, tahtoen ottaa osaa Hinkin huoliin.

—Vielä mitä, sanoi Hinkki,—meidän kapteenia ne uskovat.

—Kas vaan sitä äpärää!—sanoi vaari, ja lisäsi: Turhaan, turhaan minä sen likan sarkasäkissä maailmalle kannoin!

—Älkää sanoko, sanoi Hinkki ja hänen ylähuulensa vasen pieli vähän kohosi:—Jos se kapteeni kuninkaaksi pääsee, ehkä se maatkin Veneh'ojalle jakaa.

—Jakaa se,—sanonko minä!

Eteenpäin maleksiessaan he tulivat patsaan kohdalle, jonka ympärillä suuri väkijoukko seisoi lukemassa kapteenin julistusta. Toiset tulivat, toiset menivät,—toiset vaan suu auki katsoivat silmien turhaan haratessa jotain selittävää vastausta äkkiä nousseihin, yllättäviin kysymyksiin,—toiset nyykäyttelivät hyväksyvästi päätänsä, toiset näyttivät huolestuneilta, toiset naurahtelivat…

Hinkki tunkeutui vaarin kanssa myös esille patsaan juureen.

—Mitäs siinä on?—kysyi vaari.

Hinkki luki:

TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ ALKAEN ON PROSTITUTSIONI SUOMEN PÄÄKAUPUNGISSA LAKKAUTETTU.

—Soo-o?—pani Hinkki, ja hän muisti kuinka kapteeni oli aikoinaan laassut puhtaaksi tyttöpaikan. Aikookohan se nyt laasta koko kaupungin?

—Häh?—kysyi vaari uudestaan.

Mutta Hinkki ei katsonut maksavan vaivaa ruveta vaarille sellaista edes selittämään. Ja haukotellen ja äijän hitaasta etenemisestä laiskistuen Hinkki maleksi vaarin asunnolle takasin.

Täällä hän rupesi, loikoen vaarin vuoteella, ajan kuluksi ikävissään soittelemaan harmonikkaansa, jota vaari häntä varten kaapinnurkassa talletti. Sillä ei Hinkki tahtonut ajatella niitä ikäviä ajatuksia, joita kapteenin plakaatti oli hänessä virittänyt, kun hän siitä muisti koko oman elämänsä ja erittäinkin isä Franssin elämän, sen inhottavan möhömahan kaikki rikastumisen alkusyyt, sen vaaria kohtaan osottaman suuren hävyttömyyden, kun oli ensin viekotellut vaarilta kaikki rahat ja sitten antoi sen asua puolimädänneessä piharakennuksessa, pimeässä, hämähäkkien ja homeen seassa… Kyllä se mies olisi ollut aivan ensimäiseksi tapettava, jos vaan joku oli tapettava. Mutta juuri näitäpä Hinkki ei nyt viitsinytkään ajatella. Hän aikoi ensin pyytää vaarilta viinaa, jota tiesi kyllä kaapissa hänen varalleen olevan, mutta sitten ottikin harmonikan, koska se teki hänelle tavallisesti melkein saman palveluksen ikävien ajatusten karkottajana.

Ja soitteli soittelemistaan aivan loppumattomiin.

Vihdoin alkoi pitää niinkuin pieniä väliaikoja ja silloin aina hymyili ajatuksissaan. Vaari huomasi siitä, että nyt se on vihdoin jotain taas huvikseen keksinyt.

Ja aivan oikein.

Vielä yksi valssi, ja Hinkki nousi päättävästi vuoteelta ja meni suu hymyssä ajurirenkien puolelle.

—No, ettehän te sitä möhömahaa vanginneetkaan!

—Ei meidän pitänytkään, vaan lakkokomitean, vastasivat he hänelle.

Silloin Hinkki kysyi, eikö lakkokomitea siis käskenyt vangita.

He vastasivat: siellä sanottiin, ei nyt ole semmoisiin aikaa, mutta vartokaa kunnes käsky tulee. Sitä me varromme.

—Ja voi teitä löyhäpäitä, sanoi Hinkki,—sillä kun lakko loppuu, vangitsee möhömaha teidät, mutta nyt on teidän vuoro vangita hänet. Menkää siis polisikamariin ja pyytäkää oitis punanauhat käsivarsiinne, ja ottakaa mukaanne vielä kaksi miestä, joilla on punanauhat, ja tulkaa viipymättä tänne minun puheilleni. Saakos ihmisiä kepillä hutkia!

He tekivät niinkuin Hinkki oli heidän käskenyt ja tulivat hänen eteensä nelin miehin, nauhat käsivarsissa.

Kun nyt Frans tuli ulos, kävelylle lähteäkseen, menivät miehet hänen luoksensa ja sanoivat niinkuin Hinkki oli heille opettanut:

—Lakkokomitea on meidät lähettänyt sinua polisikamariin tuomaan, koskas olet heidän käskyjänsä vastaan rikkonut.

Ja kun Frans kielsi heitä tottelemasta, rupesivat he häntä taluttamaan.

Mutta Hinkki itse istui ikkunassa ja katseli tätä menoa. Katseli ja hykerteli mielihyvästä käsiään. Niin käy isäntien, kun kerran rengitkin asettuvat esivallan istuimille!

Frans ei enää vastustellut. Mutta kun hän mahdottoman lihavuutensa vuoksi saattoi ainoastaan hitaasti sipsutella eteenpäin, piteli kaksi miehistä häntä käsistä niinkuin rinkitanssissa, ja eteenpäin kumartuneina vetivät häntä perässään. Franssin nopeat ja lyhyet askeleet töksähtelivät Hinkin mielestä kovin hauskasti maahan, pullean ruumiin ollessa nojallaan taapäin. Liikkumattomissa, tumman tiilen karvaisissa, pitkänenäisissä kasvoissa ei näkynyt vähintäkään ulkonaista rauhattomuuden merkkiä, vaan suuret silmäluomet olivat päinvastoin painuneet vielä tavallistakin alemmas, joten olisi syrjäinen luullut hänen nöyrästi taipuneen kohtaloonsa. Mutta joka hänet tunsi—niinkuin Hinkki—se tiesi, se melkein kuulemalla kuuli, kuinka Frans sisässään, ruumiinsa puolijuoksussa töksähdellessä uhkaavasti ajatteli: Ma-a-a-alt-taka-a-a-han! ma-a-a-alttaka-a-a-han!

Kolme pitkää tuntia istutettiin Franssia polisikamarissa odottamassa milloin hänen asiansa tulisi esille.

Mutta kun kolme tuntia oli kulunut, tultiin häneltä kysymään: Mitä teillä on asiaa?

Frans selitti, ettei hänellä ollut yhtään mitään asiaa.

Silloin sanottiin hänelle: Jos teillä ei ole mitään asiaa, niin menkää pois, sillä täällä ei ole tilaa asiallisillekaan.

Kotiin tultuansa oli Frans lujasti kiroillut. Hän oli ollut kolmituntisen oleskelunsa vuoksi väentungoksessa niin märkänä, että oli vaatteineen päivineen kuin merestä nostettu. Ohikulkevaiset olivat astuneet hänen varpaansa turvoksiin ja liivit olivat peräti harvanappisiksi repeytyneet.

Paljon oli Frans eläessään kokenut ja nähnyt, oli kerjäläisenä vaeltanut maantien loassa, oli ollut juoksupoikana kaiken maailman mestareilla, oli sen seitsemässä myllyssä onneansa koettanut, oli vihdoin rikastumisen salaisuuden keksinyt ja sen avulla hyvään alkuun päästyänsä vihdoin tullut kivimuurin omistajaksi. Mutta niin monessa metkussa ja mutkassa kuin hän eläessään olikin ollut, oli hän aina tullut yhä varmempaan vakaumukseen siitä, että ainoastaan ollen lujassa liitossa esivallan ja polisin kanssa saattoi ihminen saavuttaa rikastumisen tarkotuksen. Kun siis Frans kuuli polisien tehneen lakon, oli tämä hänen mielestään niin nurinkurinen eli kaikkia käsityksiä ylösalasin kääntävä tapaus, ettei hän olisi ottanut uskoakseen, vaikka Abraham olisi tullut ilmottamaan. Yhtähyvin olisi jumala itse astunut alas maan päälle, luopunut valtikastaan ja sanonut ihmisille: hallitkaa itse! Ihmeitä oli Frans elämänsä aikana paljon nähnyt, mutta semmoista mitä hän nyt polisikamarilla oli nähnyt, ei hän vielä ikinä ollut unissaankaan aavistanut mahdolliseksi. Kaikki oli nurin ja ylösalaisin. Viimeiset olivat tulleet ensimäisiksi ja ensimäiset viimeisiksi. Suuret herrat sekasin kaiken maailman sällien kanssa. Polisia ei missään. Kapteeni yksin istuu valtaistuimella. Raatimiehet, oikeusneuvosmiehet, viskaalit, konsulit, tirehtöörit tulevat yksitellen kapteenin eteen, kumartavat nöyrästi ja esittävät asioitaan. Mutta mitäs tämä vielä! Pormestari—itse pormestarikin!—kumartaa kapteenille! Franssin täytyi panna kämmenensä korvan taa ja kurottua sinnepäin, kuullakseen mitä pormestarilla voi olla pyydettävää kapteenilta. Mitä?—Mitä?—Onko se mahdollista! Kuulkaa, kuulkaa! Pormestari pyytää kapteenilta saisiko hän oikeuden ja armon ottaa puoleksi tunniksi issikkaa! Ennen ei tarvinnut kuin viheltää kadunkulmassa, niin sai niitä ympärilleen joka suunnalta, että olivat toistensa päälle lentää. Ja monta kertaa oli Frans itsekin, talvipakkasessa istuessaan keskipukilla, ollut onnellinen kun vihdoin kuuli vihellyksen ja sai hutkia kaakkiansa selkään, etteivät muut ennen ennättäisi. Olipa useasti suljauttanut rekensä juuri tämän saman pormestarinkin eteen, kun näki hänen astuvan kahvilasta hansikoita sormiinsa vetäen. Ja nyt olisi ollut hänen renkiensä vuoro palvella herroja, mutta pormestari ei vihellä, vaan pyytää lupaa kapteenilta, ja Frans ei voi lähettää renkiänsä, sillä rengit ovat hänet vanginneet!

Tässä kohden oli Franssin pää ruvennut menemään niin sekasin, että nuokahti tainnuksiin. Ja häntä virvotellessa olikin häneltä sitten kysytty mitä asiaa hänellä oli, ja päästetty kotiin. Franssin anomukseen saada ajaa kotiinsa oli korkeimpaan paikkaan sitävastoin annettu hylkäävä lausunto, ja hän sai kävellä.

Sentähden, kun kaksi hierojaa oli häntä kotona pari tuntia virvoitellut, oli hänen ensimäinen sanansa kapteenista: Maltashan, kyllä minä sinulle vielä näytän! Vai sinä tässä määräät milloin minä saan omilla hevosillani ajaa! Malta, malta!

Sen enempää huvia ei Hinkille tästä Franssin asiasta koitunutkaan. Ikävissään hän tuli joka päivä soittelemaan vaarin luo, sillä ei milloinkaan vielä ollut elämä hänestä tuntunut niin kuivalta kuin tällä lakkoviikolla. Vaikka kuinka olisi koettanut huvittaa itseään, aina tuli kapteeni väliin ja esti kaikki. Leijonaliput se tietysti vedätti jo kolmantena päivänä alas, ja kun Hinkki meni rautatientorille valitsemaan väliaikaista hallitusta, naulasi kapteeni sellaisen plakaatin, ettei koko vaali merkitse mitään ennenkuin esivalta siihen suostuu. Jolloin Hinkki tunsi itsensä tavalliseksi virkamieheksi eikä ottanut osaa vaaliin.

Kapteenin osottama suuri viisaus ei voinut antaa Hinkille mitään rauhaa. Se yhtaikaa sekä ihmetytti häntä että myöskin jotenkin kalvoi hänen sydänpohjaansa.

Ja ollakseen ajattelematta hän otti sen valssin, josta Hiltu—muuan—oli vielä niin pitänyt »Kolmasti, neljästi…»

Mutta kun kädenranteet väsyvät, tulee taas ajatus:

Mistähän sekin asia johtuu, että kun ihmiset uskovat joskus tulevan jotain parempaa, niin he kohta kesyttyvät? Hinkki tunsi erään patajuopon—hyviä ystävyksiä olivatkin—, joka meni pelastusarmeijaan ja rupesi uskomaan, että kuoleman perästä tulee paratiisi kaikille ihmisille. Ja niin villi kuin se olikin ollut, kohta alkoi loistaa kuin aurinko, ei ottanut enää viinan tilkkaa suuhunsa, vaan itki ja ylisteli aamusta iltaan herraa, eikä Hinkki olisi saanut häntä maistelemaan enää, vaikka olisi hienointa pomeranssia nenän alle tuonut.

Hinkki soitti kahdeksan kertaa peräkkäin Taavetinpolskan, ollakseen moisia typeryyksiä ajattelematta. Mutta heti kun hän taas lepuutteli käsiänsä ajoivat lakkoviikon tapaukset väkisin ajatuksia hänen päänsä täyteen:

Niinkuin pelastusarmeija, niin mustatukkakin. Kuinka monta kaikkein varminta ja luotettavinta järjenmiestä olikaan mustatukka jo häneltä vienyt! Heti kun olivat saaneet mustatukan uskon, että noin sadan vuoden perästä eli sittenkuin päästään äänestämään tulee maan päälle tuhatvuotinen valtakunta, heti lakkasivat juomasta, kampasivat tukkansa ja katselivat haljusilmin korkeuteen. Ja kun Hinkki koetti saada heitä ravistettua ennalleen, työnsivät he hänet ylenkatseellisesti luotaan, sanoen: sinä elät pimeydessä!

Osasi Hinkki yhden jenkankin nuotin, vaikkei ihan täsmälleen. Mutta hän nyt soitti sitä niin monta kertaa peräkkäin, että tahti ei lopulta kertaakaan rikkoontunut, ja hän päätti soittaa näin erehtymättä viisi kertaa peräkkäin. Jos tuli pieninkin erehdys vaikka vasta viidennellä kerralla, piti alkaa taas alusta. Kun tämä urakka vihdoin onnistui, olivat Hinkin ranteet kuin poikki.

Näin pelastusarmeija ja mustatukka. Entä kapteeni? Juuri samalla tavalla. Kesytti yhdellä ainoalla sanalla tulevaisesta vallankumouksesta Hinkin rajuimmat miehet. Niin että kun Hinkki meni koetteeksi anniskeluun pyrkimään, jossa näitä oli vahtina, heidän päämiehensä hypäten poikasi molemmin jaloin maata ja rajusti hihkaisten kirosi että ei vaikka perkele olisi! Kapakat ja porttolat pois ja oikeus maahan, se olkoon tunnussanamme!

Ja jos nyt nuo pelastusarmeijan ja mustatukan ja kapteenin lupaukset olisivat olleet jotain uskottavia asioita, mutta puhumattakaan pelastusarmeijan paratiisista oli sekä mustatukan että myös kapteeninkin puheet kaikkein typerintä typeryyttä, sillä kuinka voivat he tehdä ettei sotamiehiä olisi ryssälläkään!

Voisiko Hinkki koskaan kesyttyä? Jos nyt ajateltaisiin, että joku keksisi keinon muuttaa asiat paremmiksi niin viisaasti, ettei siinä voisi löytää mitään vähintäkään tyhmyyttä…

Mutta Hinkki pelästyi itsekin, että oli antanut ajatustensa mennä niin pitkälle. Ja tämä ajatus oli hänelle kirvelevän vastenmielinen. Hän kirosi mielessään vielä kerran lakkoa, joka väkisin pani hänen päähänsä siellä ennen milloinkaan olemattomia ajatuksia, ja huusi vaarille:

—Antakaa nyt sitten sitä viinaanne!

Vaari kolisteli esille potun kaapistaan.

Kun Hinkki oli juonut kolme ryyppyä, saattoi hän taas soittaa esteettömästi. Ja näin hän ryypiskeli ja soitteli kunnes lakon päivät päättyivät ja Hinkki oli päässyt elämänsä ehkä kaikkein ikävimmästä ajasta.

6.

Olihan kapteeni aina, katsellessaan sekä kotimaisten isänmaanystäväin itsenäisyyspyrintöjä että myös mustatukan oppilaitten vallankumouksellisia vaatimuksia, ollut sitä mieltä, että kumpaisetkin olivat ainoastaan ehdonalaisia pikku liikkeitä, jotka viime asteessaan kokonaan riippuivat siitä mihin suuntaan Helsingin sylissä lepäävän venäläisen linnotuksen tykit olivat kääntyneet. Sitä ymmärtäen hän oli heti ylimpään valtaan päästyänsä sekä vedättänyt alas senatin katolle kohotetun itsenäisyyslipun että myöskin antanut julistuksen siitä, että rautatientorilla valittava väliaikainen hallitus oli alistettava hallitsijan vahvistettavaksi.

Mutta nyt, kun lakkoviikko päättyi sellaisiin suuriin voittoihin, jotka takasivat yksikamarisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänestysoikeuden, ymmärsi kapteeni vielä selvemmin kuin koskaan ennen sellaisen linnotuksen merkityksen. Koko voitosta voi puhua ainoastaan siinä tapauksessa, että venäläinen vallankumous tulee sen tueksi. Muuten on kaikki haihtuva kuin suopakupla, ja äänestäminen yksikamarisessa eduskunnassa Viaporin tykkien alla lopultakin muuttuva pelkäksi ivanäytelmäksi, jonka ainoa hyöty on sen huvittavuudessa.

Sentähden kapteeni hytkähteli ilosta ja onnesta, kun huomasi, että Venäjän vallankumouksen johtajat heti lakkoviikon tapausten jälkeen käänsivät koko huomionsa Suomeen. Se suunnitelma, jonka tarkotuksena oli ollut kapinan alottaminen Viaporista, jotta laivasto voisi käyttää tätä nojakohtanaan hallitessaan Suomenlahtea ja suojellessaan Suursaarelle sijotettua väliaikaista vallankumouksellista hallitusta, oli Vasilin kertomusten mukaan joutunut melkein kokonaan unohduksiin ja oli hänen matkansa tarkotus ollut noutaa kapteenin mietintö pääkortteeriin koettaakseen pelastaa suunnitelmaa kokonaan paperikoriin joutumasta. Mutta nyt näiden Suomessa niin äkkiarvaamatta sattuneiden tapausten jälkeen, erittäinkin kun kapteeni jäi edelleen vallankumouksellisen punasen kaartin ylipäälliköksi, ja koko maan mieliala näytti vallankumoukselle niin odottamattoman suotuisalta, tuli suunnitelma uudestaan pohdinnan alaiseksi ja asianomaiset hämmästyivät nähdessään kuinka kaikki asianhaarat joka suunnalta tukivat suunnitelmaa, aivankuin jokin järjellinen kohtalo olisi sen juuri tätä tapausten muodostumaa varten kaikkinäkevästi edeltäpäin luonut.

Suunnitelman heikoin kohta—väliaikaisen hallituksen asettuminen laivaston suojaamana avonaiselle merisaarelle,—jota aatetta kapteeni oli jo mietinnössään hyvin ankarasti arvostellut, muutettiin nyt siihen suuntaan, että vallankumouksellinen hallitus sijaitsi Helsingissä itsessään, joka aate näyttäytyi nyt sitä mahdollisemmaksi, kun paikallinen väestö oli vapautusliikkeelle suotuisa ja kapteenin yli koko maan levinneen kaartin vakinainen miehistö laskettiin nousevan toiseenkymmeneen tuhanteen, joista Helsinkiä kohti tuli noin kolme tuhatta kokardimiestä.

Näin muutettuna tuntuikin suunnitelma saavuttavan paljon suurempaa kantavuutta, ja kapteeni teki väsymätöntä työtä tarkemmin määritelläkseen sen erikoiskohtia. Koko hänen huomionsa kiintyi nyt Helsingin täydellisen suojaamisen mahdollisuuksiin. Se tehtävä tulisi nyt meren puolelta Viaporille ja maan puolelta punaselle kaartille, laivaston pyrkiessä täydellisesti vallitsemaan Suomenlahtea. Näiden seikkain äärimmäisyyksiin tarkka selosteleminen täytti kapteenin mitä palavimmalla innolla, mutta hän arveli parhaimmassakin tapauksessa valmistusten vaativan vielä vähintäin kahden vuoden ajan.

Nuoremmat nauroivat hänen turhantarkkuuttansa yksityiskohdissa ja äärimmäisen varovaisuuden vaatimuksiaan mitä suunnitelman salassapitoon tuli. Sanoivat sitä jonkinlaiseksi »kiinneaatteeksi» hänen aivoissaan, ja lähettivät uhallakin sotamiehiä sotilaspuvussa hänen luokseen asioille, siten huvikseen häntä härnätäkseen.

Vallankumoukselliset suuntasivat siis nyt kaikki voimansa paitsi laivaston käännyttämiseen, joka oli heidän toimenaan tähänkin asti ollut, myöskin Suomeen sijoitetun venäläisen maaväen ja erittäinkin Viaporin varusväen kiihottamiseksi kapinaan.

Vasililta tuli kapteenille kirje, joka hehkui innostusta ja toivoa. Siinä oli (paitsi mainio valokuva Vasilista itsestään, jonka hän pyysi sijottaa Kertun albumiin jonnekin hänen sukulaistensa läheisyyteen) lopussa tämmöinen lause:

… ja kun syistä, jotka ovat sinulle hyvin tunnetut, suuren yrityksemme onnistuminen riippuu aivan yhtä paljon teidän suomalaistenne suhtautumisesta siihen kuin meidän venäläistemme urhoollisuudesta itse taistelussa, niin voi täydellä syyllä sanoa, että sinun käsiisi uskotaan enemmän kuin puolet koko tehtävästämme. Vastaa sinä suomalaisistasi. Vastaa sinä siitä, että Viapori suomalaistesi avulla pysyy maan puolelta suojattuna, silloin kun sen kanunat vapaudentaistelussa jylisevät…

Kapteeni ajatteli: Vasili raukka näyttää olevan kokonaan syrjäytetty, sillä hän ei tiedä muuttuneesta suunnitelmastamme yhtään mitään! Mutta varovaisuuden vuoksi ei kirjottanut mitään Vasilille.

Jos Kustaava olisi kapteenin ja Kertun naimisiinmenon varalta ymmärtänyt järjestää heille kymmenen kertaa suuremman asunnon kuin missä he nyt asuivat,—jos olisi varustanut salin vaikka 15 metrin pituiseksi ja 10 metrin levyiseksi, niin sittenkään heidän kaikki huoneet yhteensä eivät olisi suoneet mitään väljää tilaa kaikille niille vieraille, joita alkoi heidän luoksensa tulvata, puhumattakaan niistä kokouksista, joita heillä pidettiin. Kerttu melkein oppi sujuvasti venättä puhumaan. Ainakin ymmärsi hän lopulta aivan hyvin heidän puhettansa ja saattoi vapaasti kuunnella pitkiäkin kertomuksia, kun ei vaan liian nopeasti puhuttu.

Mitä olikaan seurustelu vapaaherrattaren luona ollut verrattuna seurusteluun näiden kanssa!

Vapaaherrattaren hienous oli ollut käytöksen ja ikäänkuin ylpeyden hienoutta, mutta näiden hienous oli ajatusten ja tunteiden hienoutta, sillä he eivät koskaan ajatelleet eivätkä tunteneet muuta kuin suuria vapaustaistelun asioita. Käytöksessä ei ollut ylpeyden vivahdustakaan, vaan kaikki koettivat olla niinkuin ihmisten välillä ei olisi mitään eroa koskaan ollutkaan.

Kaikessa mitä he kertoivat kotimaastaan ja vallankumouksellisten taisteluista oli aina jotain, joka samalla sekä kammotti että veti vastustamattomasti puoleensa, jotakin, joka oli samalla sekä hirveää että ihanaa, ja kun Kerttu istui heidän seurassansa, oli hän aina ylpeä siitä, että he kohtelivat häntä aivankuin hän olisi ollut jo kauan sitten tuttu heidän kanssansa ja he pitäneet päivän selvänä, että Kerttu tietysti menisi arvelematta kuolemaan, jos vaan vapauden asia olisi vaatinut. Kerttu antoi heidän luulla, mutta itsekseen, kun hän ajatteli heidän kertomuksiaan vankeuksista ja kosteista pimeistä kopeista ja hirmuisista Siperianmatkoista, tunsi niin kouristavaa kauhistusta, että varmaan hänen olisi pitänyt elää vielä ainakin kolme ihmisikää ennenkuin olisi oppinut pitämään jotakin asiaa semmoisten kärsimysten veroisena. Jaa no,—jos juuri omien lasten pelastaminen ryövärien kynsistä olisi siitä riippunut, niin silloin kyllä.

Suuria uskalikkoja ne olivat Kertun mielestä nytkin näissä sotaväen käännättämispuuhissaan. Pukeutuivat sotamiehen valepukuun ja tunkeutuivat keskelle kasarmeja, nousivat matruuseina sotalaivoihin, viettivät viikkokausia piileskellen itse Viaporin linnotuksessa ja kiipesivät valleille vapauspuheitansa pitämään. Monta, monta vangittiin, mutta mitäs toiset siitä! Nyykäyttivät vähän päätä, vähän silmä vettyi, ja taas yhtä innoissaan jatkoivat työtään.

Erittäin hämmästytti Kerttua muuan hänen mielestään melkein ylenluonnollista uhrautuvaisuutta osottava teko. Heidän joukkoonsa saapui Pietarista kaksi aivan häikäisevän kaunista neitiä, jotka kuuluivat sen korkeimpiin ylimyspiireihin—kaikkein korkeimpiin!—ja rupesivat ravintolaneideiksi suureen venäläiseen upseeriklubiin palvellakseen tarjoilijattarina upseerien pidoissa ja juomingeissa. Mutta salaa harjottaakseen kapinallista kiihotusta!

Nytpä se kerrankin tuli ilmi, missä ne kapteenin »mallit» oikein istuivat! Mutta jos se vaan olisi ymmärtänyt Kertulle alusta asti puhua niinkuin nämä, niin olisi Kerttukin varmaan tullut vallankumoukselliseksi, ja kapteenin kanssa naimisten sijaan kukaties hänkin—jaa-a!—ruvennut tarjoilijattarena kaartinupseereja vallankumoukseen käännyttämään! Mutta eihän se kapteeni osannut puhua muuta kuin mörähdellä vaan.

Kaikkein enin (melkein yhtä paljon kuin Vasilista) piti Kerttu sentään eräästä aivan nuoresta luutnantista, joka hyvin harvoin pääsi heillä käymään ja silloinkin useimmiten valepuvussa ja myöhään illalla, sillä hän oli tykkiväenluutnantti Viaporista. Kuitenkin hän aina sisälle tultuansa riisui pitkän sivilipalttoonsa ja istui luutnantinpuvussa heillä. Ei hän ollut mikään niin erittäin kaunis, mutta innokas ja samalla niin ilonen ja lystikäs, että aina ja kaikissa asioissa puhui niinkuin olisi vaan pilaa laskenut, vaikka kysymys olisi ollut kuinka vaarallisesta tehtävästä tahansa. Semmoisista Kerttu piti. Ja sen päälliseksi taisi ruotsia, joten Kerttu sai hänen kauttansa selvän kaikesta mistä vaan halusi tietää. Kun Kerttu puhui paljon tästä ihastuksestaan, rupesivat muut sanomaan luutnanttia »Ihastukseksi». Niin että lapsetkin, kun ikkunasta näkivät hänen tulevan, huusivat: Äiti, äiti, Ihastus tulee!

Ja saikin se Ihastus Kertun niin pitkälle vallankumoukseen taipumaan, että Kerttu ompeli punaselle kaartille lipun ja otti osaa suureen mielenosotusretkeen, jonka tarkotuksena oli pakottaa Suomen viimeisen kerran kokoontuneet säädyt hyväksymään lakkoviikolla päätetty yksikamarinen eduskunta ja kaikkien äänestysoikeus. Joka sitten hyväksyttiinkin. Itse oli Ihastus kovin kärsimätön vanhempien toveriensa viivyttelemiseen. Hän olisi tahtonut oitis vaan panna kanunat jylisemään, ja sanoi Kertulle, että he nuoremmat eivät kovinkaan kauan aijo enää suostua tähän vitkastelun ja varovaisuuden henkeen, jota sekä kapteeni että muut vanhemmat vallankumoukselliset tahtoivat noudattaa.

Yksi ainoa oli koko tässä ihastuttavassa ihmisjoukossa sellainen, jota Kerttu ei voinut oikein sietää. Se oli hyvin pitkä mies, joka kyllä istui aina kaikissa kokouksissa, mutta ei koskaan puhunut mitään eikä koskaan nauranut. Se oli todella Ihastuksen täydellinen vastakohta, ja sentähden häntä ruvettiinkin nimittämään Kertun antamalla nimellä »Vastakohdaksi». Mutta kun Kerttu kerran ilmaisi vastenmielisyytensä jopa epäluulonsakin tähän Vastakohtaan, räjähti kapteeni nauramaan, ja sanoi: Elä herran nimessä Kerttu kulta, sehän on koko suunnitelman keksijä ja oikea henki!

Tässä hirveässä touhussa kului aika yli talven kesään asti ja Kerttu rupesi jo luulemaan, että tulee rauhallisempia aikoja. Mutta kun hän sanoi kapteenille, että pitäisi muuttaa maalle, jotta kapteeni saisi vähän levähtää, iski kapteeni merkitsevästi silmää, ja sanoi Kertulle olkansa taakse:

—Nyt ei tästä enää lähdetä minnekään.

Kerttu kysyi mitä hän tarkottaa. Kapteeni sanoi:

—Olemme joutuneet niin kummalliseen asemaan, että meidän täytyy joka hetki kaikin voimin estää taistelun alkamista.

Kerttu teki silmänsä suuriksi.

—No eikö vallankumousta tulekkaan?

—Se ei saa tulla liian aikasin, sanoi kapteeni,—mutta kiihotus on käynyt liian suurella höyryllä, ja meidän omatkin työmiehet … ah, Kerttu! … käsitteiden sekaannus on käynyt hirmuiseksi!

Harvoin puhui kapteeni Kertulle näin totisesti, ja siitä hän päätti varmasti, että nyt ei ollut mikään leikki kysymyksessä enää.

Osottaakseen olevansa asioissa mukana Kerttu kysyi:

—Ovatko he siis taas saaneet dynamiittia?

Mutta kapteeni tähän heiskautti vaan kädellään ja huokasi syvästi:

—Niitä ei pidätä enää mikään. Ymmärrätkö sinä Kerttu, vallankumouksessa on kaksi, toinen on hienon-hienon valkea ja kirkas, mutta toinen on verisen raaka ja musta, eikä niitä kahta mikään erota toisistaan, ei mikään! Ne ovat samassa ihmisessä.

Joten oli Kertusta oikein suuri helpotus, kun näiden kapteenin synkkien sanojen perästä huoneeseen astui Ihastus ja heti täytti koko asunnon hilpeällä naurullaan ja valoisasti eteenpäin katsovilla silmillään. Semmoisista, semmoisista Kerttu piti.

Kesää oli jo kulunut hyvän joukon yli puolivälin, kun heille saapui uusia vieraita pitämään hyvin salaista kokousta. Kerttu oli sellaisissa kokouksissa aina ennenkin tehnyt pöytäpalvelusta varmuuden vuoksi itse, niin ettei palvelustytön tarvinnut kuljettaa edestakasin teekyökkiä, ei kaadella vettä kannuun eikä edes pestä laseja, vaan Kerttu pesi ne kohta siinä, teekyökistä lähtevällä kuumalla vedellä. Hän oli jo niin tottunut kaikkiin tämmöisiin kokouksiin, ettei enää juuri välittänyt paljon edes kuunnella, erittäinkin kun Ihastuskaan ei ollut tällä kertaa saapuvilla, eikä kumma kyllä myöskään Vastakohta, joka muuten aina jossain nurkassa mukana kökötti. Mutta tällä kertaa Kerttu sensijaan sai ensikerran kuulla kapteenin pitävän oikeata puhetta, avaten kaikellaisia papereita ja näytellen karttoja. Vaikka se puhui venättä, ymmärsi Kerttu kuitenkin niin paljon, että kapteeni oli tapansa mukaan äärimmäisen varovaisuuden kannalla ja neuvoi kaikin mokomin lykkäämään ratkaisevan askeleen ottamisen siksi kunnes saatiin täydet takeet muutamista laivastoa koskevista asioista. Jos vieraiden joukossa olisi ollut Ihastus, olisi kapteeni ihan varmaan saanut hänestä ankaran vastustajan. Vastustanut olisi myöskin se Vastakohta, sillä Kerttu oli itseksensä kyllä huomannut, että tämä kallistui nuorempien puolelle, ikäänkuin eri seuraa pitämään. Mutta nyt oli melkein vaan vanhempia ja keski-ikäisiä läsnä ja ne kaikki olivat nähtävästi samaa mieltä kuin kapteeni, selittäen etteivät kaikki valmistukset olleet lähimaillekaan loppuunsuoritetut.

Mitä oli nuorempia, ne istuivat happamina ja unisina.

Palvelustyttö koputti ovelle.

Kerttu meni ulos ja vähän ajan perästä toi kapteenille sähkösanoman.

Kapteeni antoi sähkösanoman muiden avattavaksi ja meni itse kirjoittamaan kuittia.

Kerttu otti kuitin ja vei sen takasin sanomantuojalle. Hän pistäytyi samalla kyökkiin hakeakseen sitruunaa, jota venäläiset aina rakastivat sekottaa teehensä. Kun hän tuli takasin, olivat kaikki seisaallaan ja suuri hälinä vallitsi vieraiden joukossa. Toiset näyttivät riemastuneilta, toiset vähän niinkuin sekapäisiltä. Kapteeni yksin ei ollut kumpaakaan. Hän sanoi: En usko ennenkuin itse näen,—ja otti sähkösanoman heidän käsistään. Hän luki sitä moneen kertaan, ja hänen silmäkulmansa vetäytyivät yhä ankarampiin ryppyihin. Pyöristyneet silmät rupesivat värähtelemään uhkaavan nopeasti, huulet menivät hörölleen ja se tuttu, Kertusta niin miellyttävä loukkaantumuksen juova hänen alaleuvassaan tuli entistä selvemmin näkyviin. Samassa rupesi ihmeellinen kalpeus levenemään hänen poskilleen, aivankuin ihmisen pelästyessä jotakin. Kun Kerttu suurella vaivalla sai heidän puheistaan vihdoin selville, että sähkösanomassa ilmotettiin taistelun alkavan Kruunstatissa ja siellä oltavan voitosta varmoina, ihmetteli hän suuresti, että kapteeni oli saattanut semmoisesta pelästyä.

Mutta kapteeni sanoi töykeästi:

—Kuka on Juudas meidän joukossamme?

He tulivat kaikki kuolleen totisiksi ja katsahtivat toisiinsa ja ymmärsivät, ettei heistä kukaan voinut olla Juudas.

Mutta hetken vaiti oltua joku, helpottaakseen mielenraskautta, kysyi piloilla: Kuinka lienee Ihastuksen laita, joka on poissa?

Tämä pilasana tuntui kaikista niin hassulta, että he rupesivat nauramaan ja kapteeninkin täytyi lopulta vetää suunsa hymyyn.

Mutta Kerttu huomasi, ettei kukaan heistä ajatellut Vastakohtaa, joka myöskin oli poissa.

Ja he rupesivat kapteenin synkkää mieltä lauhduttelemaan, selitellen kuinka nopein suoritus on usein parhain suoritus.

Mielialan näin tultua paremmaksi he keskustelivat jo aivan rauhallisesti siitä millä keinoilla kapinan puhkeamista Kruunstatissa paraiten ja nopeimmin voisi saada siirretyksi tuonnemmaksi. Kapteeni rupesi osottamaan vielä kertaalleen kaikkia niitä syitä, jotka tekivät siirtämisen aivan välttämättömäksi. Muut asettivat silloin kapteenille yhden kysymyksen ja tuli syvä hiljaisuus, sillä kapteeni tahtoi tarkalleen punnita vastauksensa.

Kerttu aikoi juuri ryhtyä keräämään tyhjentyneitä teelaseja, täyttääkseen ne uudelleen, kun samassa lasit rupesivat aivan itsestään hienosti kilisemään ja kohta se kilinä siirtyi ikkunaruutuihin, jotka alkoivat täristä niinkuin ukkosen käydessä.

Herrat olivat niin asiaansa kiintyneet, ettei heistä yksikään pannut huomiota myöskään siihen selvästi kuuluvaan jysäykseen, joka tuli heti kilinän perässä. Mutta Kerttu tiesi hyvin, että sellainen kumiseva ääni kuuluu ainoastaan silloin kun Viaporissa ammutaan.

Vasta pitkän ajan perästä, kun Kerttu oli laskenut ainakin kymmenen jysähdystä, nousi hän ylös ja tahtomatta herrain keskustelua häiritä pani kätensä kapteenin olalle ja sanoi hänelle hiljaa:

—Viaporissa ammutaan.

Tuskin oli Kerttu tämän sanonut, niin rappusissa kuului juoksua ja joku rupesi, ymmärtämättä soittaa ovikelloa, kovasti ovea rytyyttämään.

Kapteeni meni nopeasti eteiseen, avasi oven, ja nyt kuulivat kaikki, kuinka hengästynyt sotamies kertoi taistelun alkaneen Viaporissa … tykkimiehet—sanoi—alkoivat humalapäissään tappelun jalkaväen kanssa ja kun toiset rupesivat ampumaan kivääreillä vastasivat toiset tykkitulella… Nyt on kaikki ilmisodassa…

Liikkumattomina ja kalpeina istuivat nyt vuorostansa vieraat, aivan kuin olisivat siihen tuoleillensa kivettyneet. Kapteeni tuli sisälle. Kylmällä ja komentavalla äänellä sanoi hän lyhyesti:

—Vallankumouksellisten pääkortteeri on Katajanokalla.

Jonka jälkeen hän läksi ulos eikä tullut enää sisälle.

Niin nousivat vähitellen muutkin ja sanaakaan sanomatta läksivät yksitellen ulos, kunnes huone jäi aivan tyhjäksi.

—Arpa on heitetty, arpa on heitetty, hoki Kerttu itsekseen. Miksikä hän sitä oikeastaan hoki?—Arpa on heitetty, arpa on heitetty.—Ja mitä se edes merkitsikään? Varmaan oli joku vieraista niin sanonut, mutta ei hän voinut muuta kuin koko ajan vaan sanoa itsekseen: arpa on heitetty, arpa on heitetty…

Hän meni kyökkiin, mutta ei sielläkään voinut mitään järkevää sanoa. Hänen päänsä alkoi mennä ihan sekasin.

Kustaava tuli taas ylös yöpuvussaan, kuulumattomasti rappusilla sipsuttaen.

Tuli ja lämpimällä kädellään pehmeästi painaen Kertun poskeen sanoi:

—Kerttu kulta, mikä Kerttua vaivaa?

Kerttu katsoi Kustaavaan ja sanoi: Arpa on heitetty, arpa on heitetty!

—Eikö Kerttu Israelin herraa enää muistakaan?

Silloin Kerttu selvisi ja itkien lankesi Kustaavan kaulaan.

He pitivät sitten koko yön toisillensa seuraa, ja kanunain jyskyttäissä seiniä niin että ruudut ja usein lampunkin lasit kilisivät, Kerttu kertoi hänelle kaikesta mitä tiesi.

7.

Suunnitelman mukaisesti leiriytyi kapteenin kaarti ja siihen kapinallisena yhtynyt osa venäläisestä meriväestä kapinan puhjettua kaupungintakaisiin puistoihin, vartiostojensa kautta ketjuna halliten rautatielinjaa ja kaikkia sisämaan puolelta johtavia teitä.

Toinen yö oli jo tulossa.

Pääleiripaikkaan kokoontunut miehistö alkoi jo sytytellä tulia, levähtääkseen niiden ääressä päivän juoksujen ja liikkeiden jälkeen. He istuivat nuotioiden ääreen suurissa joukoissa, toinen toisensa niskan takaa kuunnellakseen mitä kullakin oli sanomista ja edes jonkinlaista kokonaiskäsitystä saadakseen asemasta niiden lukemattomien huhujen johdolla, jotka pitkin tätä vaiheikasta päivää olivat niin ristiriitaisina tuoneet tietoja kapinallisten menestyksestä.

Suuri mieltenkuohu vallitsi miesten joukossa monesta eri syystä. Ensiksikin oli työväen johtajat kieltäytyneet omissa nimissään julistamasta lakkoa, joka olisi ollut välttämätön, jotta kaikki liike olisi seisahtunut, hallitus tullut voimattomaksi ja kaupunki ilman verenvuodatusta joutunut vallankumouksellisten valtaan. Kapteeni oli silloin julistanut lakon omassa nimessään, mutta sitä ei totellut koko työväestö, vaan ainoastaan punanen kaarti ja jotkin vielä. Mutta kaupungin kasarmeissa oleva sotaväki kielsi yhtymästä kapinallisiin ennenkuin lakko oli kaupungissa. Ainoastaan meriväen kasarmista olivat miehet liittyneet punaseen kaartiin ja oleskelivat leirissä.—Toinen syy mielten kuohuun oli se, että kapteeni ei jo komentanut rynnäkköön niskottelevaa kaupunkia vastaan. Oli vaan miesten jalottelemiseksi ja liikkeellä pitämiseksi revityttänyt siellä täällä rautatienlinjaa ja paikotellen hävittänyt lankatolppia. Kun sitävastoin joku alipäälliköistä, kansan koettaessa väkivallalla pysäyttää liikettä Pitkänsillan kautta kaupunkiin, oli komentanut meriväen ampumaan herrain suojeluspoliseja, jotka tahtoivat liikettä väkivallalla ylläpitää, niin oli kapteeni, kahakasta tiedon saatuansa kauheasti raivostunut, että hänen luvattansa semmoisia tehtiin.

Tämän tapauksen johdosta miehet lausuivat eri suuntiin arvelujaan. Toiset sanoivat, että kahakassa oli kaatunut kapteenin herrastovereja, joiden kuolemaa hän suri; toiset väittivät kapteenin pelkäävän herroja; useimmat sentään puolsivat kapteenia, muistutellen lakkoviikon aikoja. Mutta kaikki olivat yksimielisesti kiukuissaan, ettei hän jo väki-rynnäkköön komentanut.

Ihmeellinen mies se kapteeni! Istuu leirimajassaan yksin, ja, silloinkuin muut riemuitsevat voitonsanomista, synkistymistään synkistyy. Vielä ihmettelivät miehet suuresti, mitä sekin saattoi merkitä, kun kapteeni viimeksi kaupungista palattuaan oli lähettänyt miehiä olkikupojen hakuun ja miesten palattua mennyt heidän kanssaan korkeimmalle kalliolle, ja sinne pystyttänyt hongan pituisen kuiviin olki-tupsuihin käärityn riuvun, jättäen neljä miestä sitä vahtimaan. Jotkut arvelivat, että jos se oli hyvinkin käynyt sekapäiseksi, kun niin suri. Mutta toiset, jotka olivat hajotetun Suomen tarkk'ampujapataljoonan miehiä, ja olleet leirissä Venäjällä, sanoivat sellaisia riukuja käytettävän sotamerkkien antamiseen öiseen aikaan.

Kapteenin päämajan ympärillä seisoi sankka parvi kaartin miehiä, päästämättä ketään sisälle, sillä niin oli kapteenin käsky.

Hän käveli nopeasti edestakaisin huoneessa.

Kasvot olivat syvän murheen raatelemat, katse palavasti sisäänpäin kääntyneenä, suupielissä tuskan väreily. Silloin tällöin hän kävi molemmin käsin päälakensa tukkaan, ja sieraimista huohotti tukahutettu raivo.

Vallankumouksellisten pääkortteerissa oli päivällä, kolmen ylimmän johtomiehen neuvottelussa, johon kapteeni oli yhtenä ottanut osaa, lausuttu julki se, mitä kapteeni oli viimeisiin asti tahtonut itseltänsä peittää, nimittäin, että ainoa vaikuttava keino tässä tukalassa asemassa oli kaupungin pommittaminen.

Suunnitelmassa oli kapteeni itse käsitellyt sellaista mahdollisuutta, että kaupunki tulisi niskottelemaan. Kuitenkin kosketeltiin tässä hänen lisämietinnössään asiata ainoastaan ohimennen, ja oli siinä edellytetty ainoastaan se mahdollisuus, että porvariluokka, epävarmana kapinan menestymisestä ja vastasaavutettujen valtiollisten oikeuksien menettämisen pelossa, olisi suostumatta alistumaan väliaikaisen vallankumouksellisen hallituksen käskynalaisuuteen. Sen tapauksen varalta suunniteltiin siinä ainoastaan muutaman laukauksen lähettämistä Viaporin järeimmistä tykeistä kaupungin ylitse, jotta ne, ketään vahingoittamatta, ainoastaan hirmuisella äänellään saisivat aikaan tarkotukseen riittävän pelästymisen ja sitä välittömästi seuraavan mukautumisen.

Mutta nyt täytyi kapteenin pääkortteerissa myöntää, että asema oli kokonaan toinen kuin mikä mietinnössä oli edellytetty.

Hirmuisinta oli, että hän juuri itse sekä sotataidon tuntijana että laumavaistojen arvaajana oli sitä mieltä, että kaupungin pommitus oli tässä tapauksessa ainoa mahdollisuus, eikä mikään leikkipommitus, vaan äkkinäinen, täydellinen, musertava, joka lyö rohkeimmankin miehen ja muuttaa hänet käsiä kurottavaksi hätähuudoksi!

Asia tuli niin päätetyksi.

Kuitenkin sellaisella muodostelulla, että aika, milloin pommitus alkaisi, tuli riippumaan kapteenista, eli siitä, milloin kapteeni näkee kaiken toivon kaupungin antautumisesta hyvällä—rauenneeksi.

Kaupunki oli, saman niskottelunsa vuoksi, siihen määrään eristetty Viaporista, jossa taistelu riehui yhä hurjistuneemmalla voimalla, että kaikki yhteys vallankumouksellisen pääkortteerin kanssa saattoi millä hetkellä hyvänsä tulla kokonaan katkaistuksi. Kaupungin rannat olivat täynnä laivoja, mutta yksi ainoa höyrypursi oli enää vallankumouksellisten käytettävissä.

Tästä syystä, eli yhteyden katkeamisen pelosta, päätettiin antaa kapinan pääjohtajalle tieto, että merkkinä pommituksen alkamiseen tulisi olemaan tulipatsaan nouseminen kaupungintakaisilta kallioilta. Pommituksen oli tapahtuminen yllätyksenä, ja niin rajusti, ettei kaupunki ehtisi mitään menettelyn suuntaa omistamaan, vaan heti antautuisi armoille.

Leirimajaan tultuansa ja olkiriuvun pystytettyänsä oli hän lähettänyt parhaiksi puhujiksi tunnetut miehensä ympäri kaupunkia tekemään viimeisen yrityksen työväestön taivuttamiseksi vastoin kaikkia muita määräyksiä jättämään verstaansa. Erittäin hän käski terottamaan mieliin, ettei lakkoviikolla saavutetut voitot mitään merkinneet, vaan jäisivät vaikutuksiltaan aivan mitättömiksi, ellei vallankumous tulisi niitä tukemaan.

Itse hän ei minnekään mennyt, sillä päivän kuluessa hän oli havainnut, että minne ikinä hän meni, siellä mielet jo olivat kiihotetut häntä vastaan, joten näyttäytymättä pysyminen oli parempana takeena rauhasta kuin sen puolesta työskenteleminen.

Miehet olivat palanneet ilmottaen, että porvaristo oli pannut pystyyn aseellisen suojeluskunnan estämään liikkeen pysäyttämistä. Ja kun kapteeni sitten kuuli ensimäisestä kahakasta vallankumouksellisten ja tämän suojeluskunnan välillä, keskeytti hän kaikki yritykset, ja sulkeutui majaansa, kieltäen ketään puheillensa päästämästä.

Kaupungin asemakarttojako, linnotuksen piirustuksiako oli kapteenilla pöydällä edessään? Ei. Hän oli taskustaan ottanut esille ainoastaan pienen, 12 x 8 cm kokoisen kirjasen, jonka kannella seisoi: Les Maximes d'Epictète. Siitä hän tuon tuostakin katseli punakynällä merkittyjä paikkoja, ja taas aina heitti kirjan takasin pöydälle. Pelkkiä jokapäiväisiä pikkusääntöjä, jotka hän muisti ulkoa! Kun hän ei mitenkään nyt voinut muistaa erästä toista kirjaa, jota nyt juuri tätä yötä odottaessa olisi paljon enemmän tarvinnut! Se oli se kirja, jota Vasili oli muinoin hänelle lukenut, mutta hän ei silloin ollut ymmärtänyt kuunnella. Yksi lause vaan oli sattumalta tarttunut hänen muistiinsa. Se oli jotenkin näin: »Ei mikään ole epäterveellisempää kuin kristillinen sääli. Tässä olla lääkärinä, tässä olla heltymätön, tässä käyttää veistä—se on meidän tehtävämme, me olemme siten filosoofeja!»—Sitä kirjaa hän nyt olisi tarvinnut, niin kipeästi, niin tuskaisesti tarvinnut! Se kirja oli tämmöisiä hetkiä varten! Eikö se ollut jotain semmoista kuin Nitsh … Nitsh… Mahdotonta muistaa … mahdotonta siis myös pyytää keltään. Ja sääli raateli mielin määrin hänen sydäntänsä. Jo oli hän kuulevinaan tautivuoteella makaavien ihmisten avuttomia hätähuutoja, kun ensimäiset pommit putosivat räjähtäen kivimuureja vastaan… Jo oli hän näkevinään, miten hädissään katuja pitkin juoksevat äidit hakevat lapsiaan, miten palavien rakennusten yläkerroksista ihmiset heittäytyvät alas murhaavia raudansirpaleita purkavien pommien keskelle!

Yö teki armotta tuloansa. Vihreän kelmeällä taivaalla, puiden välissä, näkyi ikkunasta jo kimalteleva tähti…

Sen nähtyänsä kapteeni muisti jonkun hämärän tunteen taistelustaan tähtien kanssa: »Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?» Jolloin hän oli lyönyt rintaansa kumahtavan iskun, vannoen voittavansa, kun myrsky uudestaan mylvähtää! Se isku oli niinkuin sinettinä siihen, ettei hän päätöksestään peräänny. Mutta nyt sanoivat tähdet: Odota, meitä tulee kohta paljon enemmän!

Kuiskatako Kertulle: lähde lasten kanssa heti kaupungista?

Ei. Se olisi kurja teko. Olla heltymätön, käyttää veistä tätä synnyinkaupunkia vastaan—siihen kuului jättää myös Kerttu pommien reveltäväksi—kuului ehdottomasti, luonnon välttämättömyydellä! Sen sanoi järki, ja sen ymmärtämiseen hän ei tarvinnut mitään kirjaa. Ainoa mihin hänellä oli oikeus, oli jättää Kertulle hyvästi…

Ja kapteeni nähtiin tulevan majastansa ja ajavan kaupungille.

Hän ei ajaessaan enää mitään välittänyt siitä mitä kaupungissa tehtiin, tapeltiinko siellä vai oltiin siivolla. Kaikki oli päätetty.

Nukkuukohan Kerttu jo, vai palavatko lamput huoneissa niinkuin aina ennen hänen poissa ollessansa. Tietysti se valvoo, ehkä uneksien suuren vapaudenpäivän koitosta. Mutta ennenkuin aamu valkenee, on pommi musertava sinun kotosi seinät ja sen sirpaleet repelevät sinun viattoman ruumiisi ja lapset vuoteihinsä tappaa.

Niinkuin hän oli arvannut, paloi Kertulla kaikissa ikkunoissa valot.

Kerttu juoksi kapteenin kaulaan, onnellisena saadessaan näin odottamatta nähdä häntä.

Kapteeni sanoi:

—Kerttu, ainoastaan viideksi minutiksi! Missä lapset?

Ja meni niitä katsomaan.

Olivat juuri niinkuin hän oli ajatellut, kukin rautavuoteissansa, nuorimmalla oli pulleat kädet päälaella, peite puoleksi pois potkittuna, keskimäinen makasi mahallansa ja kuorsasi pihisten, vanhin nukkui kyljellänsä, nokanpää peitteen alla…

Kapteeni korjasi peitteen nuorimmalle, pistäen reunat lapsen kylkien alle, ja ajatteli: kuinka tarpeetonta! sillä pommi kuitenkin kohta…

—Kerttu! Hyvästi!

—No miksi sanot hyvästi?

—Siksi vaan, että lähden.

Kerttu sanoi säikähtäen:

—Viaporiin?!

—Ei Kerttu, en mene Viaporiin, mutta kuka tietää milloin taas näemme toisiamme. Hyvästi!

—Voi, voi,—sanoi Kerttu ja käpristyi kokoon, näin varustuen kapteenin puristusta vastaan, sillä hän tiesi kokemuksesta mitä se puristus merkitsee.

—Mutta Hannes kulta, sinähän vapiset, mikä sinun on? Miksi sanot hyvästi? tunnusta!

Silloin sanoi kapteeni:

—Jos vapisen, niin kai pelkään. Ja jos tulisin paenneeksi sinua enää näkemättä—

—Kerttu katsahti epäluuloisesti häneen:

—Kaikkea sinä osaat, mutta viisaasti valehdella et ymmärrä. Sinäkö pakenisit!

Ja rupesi nauramaan.

Mutta silloin Hannes puristi hänet syliinsä niin että kylkiluut rytisivät. Ja äkkiä irrottui hänestä ja kovasti kolisten läksi menemään rappusia alas.

Kerttu huutamaan ovesta alas rappusille:

—Hyvästi, hyvästi, Hannes, miksi sinä niin äkkiä… Hyvästi, kulta!

Kapteeni vaan meni kuin tuulispää. Alaovi paiskautui kiinni hänen jälkeensä. Ja kohta Kerttu kuuli kuinka hän hevosen nelistäessä hurjaa vauhtia ajoi pois.

Vasta ajaessaan kapteeni muisti ettei tullutkaan äitiä hyvästelleeksi. Mutta hänestä näytti jostakin syystä, että äidin kanssa kyllä voi puhua vielä vaikka he molemmat olisivat jo haudassa…

Saapuessaan takasin leiripaikalle hän jo kaukaa huomasi, että siellä oli syntynyt jokin häiriö. Ja hän tiesi hyvin mitä se oli. Miehiä oli suurissa joukoissa kokoontunut hänen majansa ympärille. Ja kun hän ajoi esiin, sanoivat he hänelle, että Viaporista oli tullut luutnantti hakemaan linnaan lisäväkeä kaartista. Ja oli pitänyt puheen portailla ja nostattanut koko leirin pystyyn.

—Olemme valmiit antamaan henkemme ja veremme vapaudentaisteluun, sanoivat miehet.

Kapteeni meni sisälle ja hetken kuluttua he tulivat ulos luutnantin seurassa (jota Kerttu sanoi Ihastukseksi), valitsemaan 400 miestä, sillä kapinallisten ainoa laiva ei voinut enempää viedä.

Kun miesten kesken tuli riita siitä kuka saisi mukaan mennä kuka ei, sanoi kapteeni:

—Jos ken naimattomista tahtoo kuolla rehellisessä tappelussa, en minä estä, mutta naineet jääkööt tänne.

Miehistö alkoi kuuluvasti nurista.

Silloin sanoi kapteeni:

—Rauhottukaa, kohta saamme täällä kotona vielä kuumempaa.

Ja miehet alkoivat keskenään arvailla näiden sanojen merkitystä, ja hiljenivät.

Mutta kapteeni meni synkkänä jälleen majaansa ja sulkeutui sinne.

Silloin erottui osa leiriväestä luutnantin ympärille, noin 400 miestä, naimatonta, ja he marssivat kohta kaupungin läntiseen satamaan, mennäksensä höyrypurteen ja yön pimeässä pyrkiäkseen aavan meren kautta kapinallisten hallussa oleville linnotuksen saarille.

Mutta päävoima, ylipäällikkönsä käskyä totellen, painui takasin puistojen metsikköihin.

Puoliyön aikaan kapteeni tuli ulos majastaan, ja silloin hän näki Hinkin seisovan yksinänsä leuka ja kädet portaiden kaidepuita vasten nojautuneina. Hinkki oli tullut kapteenin leiriä katsomaan.

—Tule Hinkki minun kanssani, sanoi kapteeni.—Onko sinulla tulta?

Hinkki veti taskustansa esiin tulitikkulaatikon, ja antoi täristämällä kapteenin kuulla, että siinä oli tikkuja.

Heidän mennessänsä kalliolle päin kapteeni sanoi:

—Mistä Hinkki tulee?

Hinkki sanoi olleensa Hietalahden rannassa katsomassa kaartin lähtöä Viaporiin.

Kapteeni huokasi raskaasti sanoen:

—Ei heistä yksikään osaa tykkiä virittää.

Hän vei Hinkin kilometrin päässä olevalle korkealle kalliolle, jossa oli olkiin kääritty suunnaton pystyriuku.

Siellä sanoi kapteeni vahtimiehille:

—Saatte mennä, nyt ei täällä vahtia enää tarvita.

Mutta Hinkille sanoi: Onko sinulla tulta?

Hinkki vastasi: On.

Vahtimiesten mentyä kapteeni kääntyi päin kaupunkia, joka tuhansine tuikkivine valoineen lepäsi kirkkaan tähtitaivaan alla. Hinkki katseli häntä, istuen kalliolla. Kapteeni seisoo kauan liikahtamatta. Nyt se nostaa molemmat kätensä päälaelle ja käy tukkaansa. Katsoo kauan ylös tähtiselle taivaalle. Ja Hinkistä alkaa näyttää, että se on kuin jättiläinen, ja että jos sillä vaan olisi kirves kädessä, niin se halkaisisi taivaankin kahtia, ja tähdet tippuisivat kilisten alas…

—Sanoitko sinulla olevan tulta?—kysyy kapteeni äkkiä.

Mutta ennenkuin Hinkki ehtii vastata kapteeni horjahtaa ja maahan vaipuen huutaa:

—Hinkki, Hinkki, tuo minulle konjakkia!

Sen ymmärsi Hinkki hyvin, sillä hän oli nähnyt kapteenin olevan jostakin asiasta kahden vaiheella, ja tiesi, ettei semmoisissa tiloissa mikään niinkuin viina auta.

Senvuoksi ei kestänyt kauan ennenkuin kapteeni näki Hinkin laskeutuvan alemmas ja alemmas kalliopolkua myöten, ja nopeasti katoovan pimeyteen.

Itse meni kapteeni voivotellen pitkäkseen kalliolle.

Ja kadotti kaiken ajan ja paikan tunnon.

Hän oli ryömivinään jollakin hienolla huonematolla… Vasili seisoo hänen edessään, kättänsä nojaten mahonkisen kirjotuspöydän kulmaukseen, ja puhuu kapteenille vieraan kylmällä äänellä, mutta tutusti räpytellen raskaita, pitkäripsisiä silmäluomiansa:

—Emmekö sanoneet sinua leijonamieleksi? Emmekö uskoneet sinun käsiisi vapauden pyhää asiaa, ja sinä petät meidät tämän kaupungin tähden!

—Armoa, Vasili, armoa! Katso sen tulia…

—Etkö sinä sanonut: Vallankumous on Venäjällä mahdoton, sillä ette osaa erottaa järkeä tunteesta?

—Armoa, Vasili! Tämä on kotikaupunkini…

—Etkö sinä käskenyt avata meren sulkuja, upottaaksesi Pietarin miljoonakaupungin, ja nyt säälit tätä kylää!

—Olin siellä suomalainen, ja puolalainen ja juutalainen kannatti minua. Vasili, täällä olet sinä muukalainen!…

—Astu siis riveistä!—sanoi Vasili.

Tämän tuomion kuultuansa oli kapteeni juuri astumaisillaan, pää painuksiin masentuneena, vallankumouksellisten riveistä, kun joku toi hänelle viinaa, antaakseen hänelle toimeen tarvittavaa voimaa.

Kapteeni heräsi ja näki Hinkin ojentavan hänelle puolillaan läiskähtelevää konjakkipulloa ja kuuli sanovan: Tuoss' on, ryyppää!

Kapteeni tunnusteli kädellä maata ja ihmetteli, ettei siinä olekaan Vasilin huoneen hieno matto, vaan ainoastaan sammalta, ja että raaka Hinkki likasen punasella kädellä tarjoaa hänelle semmoista, mikä auttaa toimeenpanemaan hienon Vasilin tahtoa… Ja kuitenkin oli Vasili juuri itse sanonut, että vallankumous hävittää kapakat…

Mutta kun hän kokonaan valveille kavahti ja näki kaupungin, kävi hän taas tukkaansa, sieppasi pullon Hinkin kädestä ja mäiskäsi sen rajusti vasten kalliota.

—Hullusti käy, Hinkki!—sanoi hän hiljaa, maahan katsoen. Ja hänen sieraimensa huohottivat, ja silmät pyörivät mulkoillen päässä.

Tämä kapteenin tunnustus suuresti liikutti Hinkkiä. Se oli niinkuin ehdoton nöyrtyminen, semmoinen kuin ihmisen pyytäessä toiselta anteeksi. Niinkuin kapteeni olisi tullut alas siltä korkeudelta, jolle oli noussut Hinkin yläpuolelle, ja sanonut: tunnustan ylemmyytesi!

Peittääkseen kapteenin puolesta sitä noloutta, jota tämmöinen nöyrtyminen hänen mielestään täytyi kapteenissa synnyttää, Hinkki sanoi haihduttaen:

—Saatanatakos sen pullon rikoit!

Ja vähän istuttuansa, kun ei kapteeni näyttänyt mielensä masennuksesta selviävän, Hinkki sanoi häntä lohduttaakseen ja hyvittääkseen:

—No jos minä nyt sitten menisin sinne heitä opettamaan.

Ymmärtämättä minne Hinkki tahtoi mennä, ja haluten olla yksin kapteeni sanoi:

—Mene, mene—

Hinkki nousi ylös.

—Annas rahaa!—sanoi hän ojentaen kätensä kapteeniin päin.

Kapteeni antoi hänelle kukkaronsa, ja Hinkki läksi ketterästi kallioita alas yön pimeyteen.

8.

Hinkki osti kapteenin rahoilla suuren joukon tupakkia ja viinaa, ilahuttaakseen Viaporin miehiä eväillänsä, koska oli kuullut heidän eväänsä olevan juuri loppumaisillaan. Hän pani kaikki koriin ja se oli silloin niin täynnä, ettei ainoatakaan tulitikkulaatikkoa olisi enää mahtunut. Mutta olipa myös kaikki kapteenin rahat viimeistä penniä myöten menneet. Kukkarossa ei ollut enää muuta kuin laidimmassa osastossa kortti, jossa oli kapteenin nimi venäläisillä kirjaimilla.

Kun soutaminen Kuninkaansaarelle, jonne kaarti oli avomeren kautta viety, olisi sitä tietä ollut liian pitkä, ja Hinkki tiesi, että Harakka, joka lännestä käsin oli lähinnä kaupungin rantaa, oli hallituksen puolella eikä siis olisi maan puolelta päästänyt ohitsensa, valitsi hän toisen tien. Hän päätti pyrkiä eteläsatamasta, suoraan Kruunperin selällä olevien sotalaivojen ohi, jotka kaupungin antautumista odotellen toistaiseksi olivat nekin hallituksen puolella ja pitivät kaupungin ja Viaporin välistä merta heijastimillansa alituiseen valaistuna, niinkuin revontulet olisivat taivaista vetten päälle siirtyneet.

Asia ei Hinkille onnistunut. Hän tuli venheineen, johon oli kokkaa vastaan pystyyn sijoittanut joukon ongenvapoja, heti huomatuksi ja joutui keskelle häikäisevän kirkasta valovirtaa. Ei auttanut koukistaa selkää ja matkia vanhaa kalastajaäijää. Kuulat lensivät kohta ratisten ja vinkuen yli pään.

Toisen yrityksen teki Hinkki pohjoissatamasta käsin, aikoen kiertää sotalaivojen takaa.

Mutta heijastusvalot ylettyivät sinnekin, ja Hinkin täytyi soutaa kiertäen Korkeasaaren etelärannatse Degerön pohjoisrantaan ennenkuin pääsi pikku saaria ja rantapoukamia myöten etenemään Santahaminaa kohden, joka oli idän puolelta lähinnä mannermaata oleva linnoitussaari.

Hän aikoi nyt Vasikkasaaren taitse oikaista suoraan kohti Kuninkaansaarta, ja souti vinhaan, mutta lähestyessään sen ja Santahaminan välistä salmea hän kuuli selkänsä takaa, että ankara pauke käy juuri siinä salmessa. Hän hellitti soutamasta ja kääntyi katsomaan. Kuninkaansaarelta ammuttiin tykeillä suoraan salmen yli Santahaminan valleihin, ja Santahaminasta välkähteli rätisevä kivärituli Kuninkaansaarta kohden.

Hinkiltä pääsi pitkä vihellys, joka merkitsi yhtäkuin: ohhoh, pojat, niinkö teidän asianne olikin! Sillä jos tämä itäinenkin mannermaata lähin oleva saari oli hallituksen miesten käsissä, oli Hinkistä selvää, että kapinalliset olivat näiden välissä kuin loukossa. Hallituksen oli täytynyt edeltäpäin tietää milloin kapina alkaa, koska oli ehtinyt varmat miehensä koota maanpuoleisille saarille sekä idässä että lännessä.—Tätä kaikkea merkitsi Hinkin pitkä vihellys.