ENSIMÄINEN OSA (continued 2)

Hinkki torkkui myöskin, leuka tuolinselkää vasten nojattuna.

Vihdoin lakkasi morsian soittamasta ja käski palvelustytön korjaamaan pöydältä kaikki mitä siinä oli.

Kapteeni nousi nyt lähteäkseen, sillä hän luuli juhlan loppuneen; mutta Hinkki sanoi: istu, ei tämä ole vielä loppunut.

Ja hän olikin oikeassa, sillä pöydälle tuotiin valkonen liina, asetettiin neljä lautasta, veitset ja kahvelit, sitten tuotiin leipälaitos, jossa oli rivittäin vehnä- ja hiivaleipää, ihmeellinen, korkea voitorni, josta lähti ulospäin niinkuin kielekkeitä,—sinappia, etikkaa, pippuria, kaikennäköisiä pikku asetteja, joissa oli sardiinia, anjoovista ja kravunlihaa.

Sisälle astui nyt vanhanpuoleinen hyvin lihava vaimoihminen, joka ei ollut läheskään niin hienoissa pukimissa kuin Magda, ja oli kaiketi tämän äiti taikka täti. Hänellä oli povessaan kaksi veden kirkkaalla aineella täytettyä pulloa, ja tirrikkalaseja joka sormen välissä.—Ohhoh, sanoi hän, kaksi kavaljeeria ja yksi daami, se ei käy laatuun. Ja aikoi näin sanoen mennä huutamaan lisään daameja, mutta Magda kielsi. Sitte avasi lihava rouva viinapullot, kaasi laseihin ja sanoi: saako herroille luvan olla ryyppy?

Hinkki kulautti heti koko sisällyksen kurkkuunsa ja ähkäsi päälle, jonka jälkeen myöskin kapteeni teki samoin; mutta koska hän ei ennen ollut eläessään viinaa suuhunsa ottanut, karvasteli hänen kurkkuansa niin että vesi puristautui silmistä. Silloin Magda, ojentaen molemmat kätensä häntä kohden, tuli ja sanoi: Voi, voi, eikö Hanneksen tehnytkään viina hyvää? Minä otankin tämän Hanneksen, koska Henrik ei minusta huoli.—Näin sanoen hän kietoi käsivartensa kapteenin kaulan ympäri ja suuteli häntä. Kapteeni käsitti tämän leikiksi, ja äkkiä hän tunsi olevansa täällä yhtä kotona kuin ennen muinoin Viaporin kanunavallien alla, kun ryssä avasi linnan rautaoven ja toi heille kranaatista kaiverrettua ruutia. Oikein hänen teki mieli hihkaista eikä hän vierastellut enää ketään.

Nyt laski palvelustyttö alas ikkunauutimet ja sytytti viisi kynttilää hopeisiin jalustimiin ruokapöydälle. Ja meni pois. Lihava rouva meni myös pois. He istuivat kolmisin katetun pöydän ääreen.

—Oliko se teidän äitinne? kysyi kapteeni ilon huumauksessa.

Magda alkoi äänekkäästi nauraa, mutta tuli äkkiä totiseksi ja rupesi Hinkiltä kysymään:

—Etkös ole Hannekselle sanonut mikä paikka…

Totta Hinkki teki sille jotain merkkiä, koska se jätti kysymyksensä kesken.

Ja Magda rupesi senjälkeen kapteenille vielä hellemmäksi ja käytöksessään entistään hienommaksi. Hänen äänensä tuli vienon sävyisäksi, kaikki liikkeet enkelimäisen herttaisiksi ja viehättäviksi. Ei huolinut toisesta ryypystä ja olutta ei saanut hänen lasiinsa ollenkaan kaataa. Ei, ei, sanoi hän alakuloisesti.

Hinkki ja kapteeni lauloivat paljon merimieslauluja. Kapteeni osasi sanat, mutta laulun-ääntä hänellä ei ollut ja oli hänen tapanansa sentähden möristä aina vaan samaa käheätä ääntä, luiruttelipa toinen mitä tahansa. Tässä ilossa kului kolme tuntia. He olivat juoneet viimeiseksi kahvia ja punssia, ja kapteenin silmissä alkoi huonekin jo ilonhypyissä tanssahdella. Ei hän paljon enää erottanut kuka meni ja kuka tuli; ainoastaan sen hän näki, että huoneeseen tuli ja meni paljon Magdan sisaria, jotka joivat heidän kanssansa, ja että Hinkki istui sohvalla jonkun toisen kanssa, jolla oli valkonen yönuttu, ja Magda taas koko ajan tahtoi olla kapteenin kanssa ja kallistaa päätänsä hänen rinnalleen, jotka asiat hän selitti itselleen niin, että Magda tahtoo kostaa Hinkille ja Hinkki Magdalle.

—Jospa Hinkki suuttuu! kuiskasi kapteeni hänelle hiljaa.

Mutta vastaukseksi Magda yhä hellemmin painautui hänen rintaansa vasten tai pani armaat käsivartensa hänen päänsä ympäri.

—Kello on jo puoli kaksitoista, kuiskasi Magda,—tulkaa toisen kerran, mutta älkää enää olko täällä.

Mutta ei kapteeni halunnut lähteä, sillä hänen oli kauhean hauskaa ja hän oli kuin tulessa Magdan syleilyjen vuoksi.

Magda pyysi vielä toisen kerran, mutta ei kapteeni totellut.

Kello neljännestä vaille kaksitoista, kun Hinkki vieruskumppaninsa kanssa oli mennyt jonnekin muuanne, rupesi sen ison huoneen puolelta kuulumaan humalaisten melua, ja Magdan sisaret menivät yksitellen pois.

Kapteeni ei ensin tehnyt selkoa itselleen mitä ääniä ne olivat ja mistä ne oikeastaan kuuluivat, sillä koko maailma tanssi aukeana ja iloisena hänen ympärillään, ja voihan olla, että Hinkki oli käskenyt muitakin toverejaan tähän samaan iloon ja että kohta väliovet avataan ja he kaikki yhtyvät hirmuiseen riemun remakkaan. Eläköön, eläköön Hinkki! Eläköön laiva, joka hänet viepi, eläköön sen laivan kapteeni ja matruusit, eläkööt sinisen meren laineet, eläköön koko maailma huikeassa tanssissansa.

—Menisit, menisit vaan, pyysi Magda riippuen hänen kaulassansa.—Katso, johan kaikki muutkin ovat menneet.

Sen sijaan kapteeni viritti merimieslaulun. Hel Viktoria, hel Viktoria——!

Kun laulu ei kuitenkaan sujunut ilman Hinkkiä, nousi hän hakeakseen Hinkin esille. Mutta hoiperrellessaan salin suljetun oven editse, pysähtyi hän äkkiä niinkuin salaman lyömänä, silmät aukenivat, kulmakarvat kohosivat ja veri pakeni kasvoista. Hetken hän kuunteli liikahtamatta.

—Mitäs miehiä ne ovat? kuiskasi hän käheällä äänellänsä.

Magda rupesi tulemaan hänen luoksensa.

—Katsos nyt, sanoinhan minä sinulle, että olisit mennyt!

Mutta kapteeni ei ottanut Magdaa vastaan, vaan kallisti korvansa oven avaimenreikään.

Magda silloin lukitsi nopeasti oven.

—Sano herran nimessä mitä miehiä ne ovat! kähisi kapteeni.

—Voi, voi, valitteli Magda, sanoinhan minä—tämä on kaikki Hinkin peliä, hän tahtoi että sinä jäisit näkemään. Voi, voi, Hannes kulta, elä suutu…

—Oletko sinä Hinkin morsian vai et? kysyi kapteeni. Hänen kulmakarvansa olivat aina vaan yhtä koholla, silmät yhtä pyöreinä ja kasvot yhtä verettöminä. Hän oli aivan selvinnyt.

Magda rupesi muka vetistelemään,—sillä hän oli jo huomannut kapteenin hellän luonteen,—ja itki niin runsaasti, että nokea vuoti silmäripsistä hänen maalatuille poskilleen. Miksi ei hän mielelläänkin olisi Hinkin morsiamena—valitteli Magda,—mutta kun Hinkki nyt hänen poloisen jättää ja menee merille, eikä kukaan, ei kukaan huoli hänestä enää. Hinkki olisi jättänyt hänet Hannekselle, mutta ei Hanneskaan huoli, kun sai nyt tietää hänen olevan porton kirjoissa. Voi, voi, minua onnetonta!

—Elä poraa, tyttö, sanoi kapteeni karkeasti, joka merkitsi, että häntä alkoi Magdan itku säälittää.—Missä on Hinkki? kyseli hän ja alkoi vihaa puuskuen kävellä ympäri huonetta. Että se Hinkki olikaan hänet tällaiseen soppaan johdattanut! Hän vihasi porttoloita ja porttoja enemmän kuin mitään muuta. Ne inhottivat häntä, hän vihasi kaikkia, jotka porttoloissa kävivät, ja nyt itse oli täällä ja kuuli seinän takaa oman opettajansa juopuneen äänen! Kapteenin tahtoi mennä pää sekaisin, vaikka hän olikin humalasta selvinnyt.

Samassa kuului salista tahtiin monen miehen yhtaikainen huuto:

—Mag-da!

Selvä oli, että he kaipasivat Magdaa sinne. Magda kavahtikin pystyyn ja kuivasi pian kyyneleensä. Vähän ajan perästä kuului taas yhteen ääneen, mutta vielä kovemmin:

—Mag-da!

—Tulen, tulen, vastasi Magda.

—Et tarvitse mennä sinne, sanoi kapteeni.

Mutta Magda oli jo peilin luona ja nopeasti otti pois rannerenkaita ja korvarenkaita sekä korjasi poskimaalausta, silmäripsiä ja pani uutta jauhoa ohimoille ja otsaan.

Taas tuli oven takaa hirmuisena karjuntana:

—Mag-da!

—Et saa mennä! toisti kapteeni.

—Ohoh, mitä sinä ajattelet, sanoi Magda riisuen hänen nähtensä hamettaan,—ja mitä emäntäkin sanoisi! Täytyy minun mennä, ennenkuin oven särkevät.—Minä tulen, huusi hän.

—Elä mene, sanon minä.

—Otatko sinä minut? Et ota. Ja opettajaas sinäkin tottelet.—Magda otti ylleen yöpuvun. Hänellä ei ollut nyt mitään koristeita. Hän oli valkosessa väljässä yönutussa yhtä kaunis, mutta ei yhtään enää välittänyt olla hieno, sittenkuin kapteeni tiesi mikä hän oli.

—Jospa minä ottaisin sinut, niinkauan kuin Hinkki on merillä, sanoi kapteeni, valmiina Hinkin tähden lyömään rikki kaiken tulevaisuutensa.

Magda rupesi äänekkäästi nauramaan, sulki käsillään hänen suunsa ja silittäen hänen kasvojansa puhui liikutettuna:

—No niin, niin, sinä otat minut, ja tulet sitten minua hakemaan, minun poikaseni, rakas, rakas,—mutta nyt minun täytyy mennä vähän heidän luoksensa, ymmärräthän, täytyyhän sinunkin totella opettajia, no minun täytyy totella emäntää,—ja kun sinä sitten tulet, minun poikaseni, ehkä sinulla on silloin jo pitkät viikset tässä näin, niin, ja sinä otat minut vyötäisistä ja minä olen sinun vaimosi, hieno ja hellä—juuri niinkuin äsken tässä, kun et vielä tiennyt … eikö se ollut lysti?

—Mag-da! kuului salista kuin sadan miehen suusta.

Ja Magda nopeasti irtausi kapteenista, avasi ovenlukon ja pujahti saliin, jossa seiniätärisyttävä tervehdyskarjunta otti hänet vastaan.

Kun kapteeni pitkän ajan kuluttua heräsi tunteittensa sekaisesta huumeesta, näki hän Hinkin seisovan kumarruksissa oven luona ja tirkistävän avaimenreijästä saliin, josta kuului huikeita huutoja ja pianon rämpytystä.

—Meinaavat ruveta tanssimaan,—sanoi Hinkki nostamatta päätään lukolta.

—Tule pois, sanoi kapteeni. Hän oli ottanut päällystakin yllensä ja suuren karvalakin päähänsä.

Hinkki sanoi: varro vähän. Ja jäi katsomaan.

Nyt alkoi salista kuulua kauheata tanssin töminää, että lasit ja pullot kilisivät siinä huoneessa missä Hinkki ja kapteeni olivat. Lattiakin hytkyi ja suuri koristeruukku ylhäällä vaatekaapin päällä jyskyi seinää vasten.

—Maisteri on riisunut takkinsa, kertoi Hinkki,—ja menee kuin ajakka. Näes, näes vaan! Noin pojat! Muista antaa Hannekselle 10, kun se kesän perhosista sinulle kirjottaa!

—Tule pois! sanoi kapteeni tuimasti.

—Ja, ai-ai sitä meidänkin likkaa, jatkoi Hinkki,—kun nostaa hameitaan, katos noin:

Hinkki rupesi matkimaan kapteenille Magdan tanssia. Pidellen käsillään muka hameita mahan päällä hän hyppi yhdellä jalalla eteenpäin ja toisella jalalla potki hurjasti ilmaan. Sitten meni vesissä suin taas katsomaan avaimenreijästä.

—Nyt potkii maisterikin, puheli hän sieltä. Varro sinä maisteri kulta, kun me vaarin kanssa mynttiä ruvetaan lyömään, vielä se likka sinun käsistäsi ostetaan!

—Tule pois, sanon minä, huusi kapteeni.

—Varro, sanoi Hinkki, ja rupesi nyt keksimään omiansa.

—Mikäs tuokin vanha kapteeni on? oli hän avaimenreijästä näkevinään.—Tule sinä katsomaan, jospa tuntisit…

»Kapteenin» nimen kuultuaan ei Hannes enää voinut hillitä itseään. Mitta oli täysi. Vaikkei hän uskonutkaan Hinkin viittausta että tuolla seinän takana olisi todella ollut se mies, joka oli antanut hänen syntyä maailmaan äpäräksi, riitti sellaisen mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin kuohuttamaan hänen mieltänsä yli reunojen; sillä maisterin tanssi oli loukannut ainoastaan häntä itseänsä ja hän olisi ollut valmis lähtemään hiljaa pois, mutta kapteenin nimi pani saman loukkauksen ulottumaan hänen äitiinsä ja koko hänen elämäänsä. Ja niinkuin hän oli kerran koulunpihalla hyökännyt Hinkin kimppuun, kun tämä oli uskaltanut kapteenin nimellä haavoittaa hänen äitiänsä, niin hän nyt sydänveriin haavoittuneena sekä omasta että äitinsä puolesta hyökkäsi ovelle, paiskasi Hinkin tieltään ja yhdellä ainoalla tempauksella riuhtasi lukitun oven selälleen.

Koko talo vaan kerran hirmuisesti jysähti.

Tanssi pysähtyi. Kaikki meni äänettömäksi. Kuului vaan ovesta puupirstaleiden mukana irtauneen lukon putoaminen maahan ja jonkun pienen lasiastian kilahtava särkyminen.

—Mikäs sälli se on? kysyi äänettömyyden keskeltä uhkaavasti nouseva humalainen ääni.

Vastaukseksi kapteeni sieppasi tuolin ja päänsä yli lennätti salissa olijain joukkoon.

—Ulos kaikki! hän huusi.

Naiset juoksivat kirkuen eri suunnille poliseja huutamaan. Mutta miehistä vaan yksi ainoa totteli kapteenin käskyä. Se oli maisteri. Hän pujahti nopeasti pitkin seinävieriä, ällistyneiden ihmisten välitse eteiseen ja katosi ulos.

Kaksi vahvinta hyökkäsi kapteenin kumpaiseenkin käsivarteen heittääkseen hänet ulos. Mutta onnellisena siitä, että ei mitään sotaherraa näkynyt, että maisteri oli paennut ja siis murha vältetty, hän päätti ottaa loput tavallisen voimakokeen kannalta. Selkä edellä perääntyen hän antoi heidän työntää itseänsä ovelle, siitä eteisen läpi aina rappusille asti, mutta siihen tultua äkkiarvaamatta riuhtasi ensin toisen heistä ja sitten toisen käsistään, ja molemmat lensivät suinpäin alas rappusia. Samaa tietä meni seuranneesta joukosta vielä yksi, jonka hihasta hän ehti saada kiinni. Kaksi muuta pakeni vapaaehtoisesti ja muut perääntyivät takasin saliin, jossa nyt suurin temmellys alkoi kapteenin ja varajoukon välillä, joiden seassa oli vielä seuran vahvin. Mutta kesken taistelua kaatui korkeajalkainen lamppu pianon päältä ja sammuen meni pirstaleiksi lattialle. Silloin pakenivat useimmat. Käsirysy jatkui nyt vaan heidän kahden kesken pimeästä huolimatta ja loppui siihen, että kapteenin suuri vastustaja lensi kolisten rappusia alas.

Tällä oli kapteeni nyt puhdistanut talon, jossa ei yksikään enää uskaltanut päätänsä esille kurkottaa.

Huohottaen tuli hän vilposelle pihalle. Sekin oli tyhjä. Kelmeä kevätkuutamo kiilui räystäiden hienoissa jääpuikoissa. Portti oli suljettu. Sen takaa kuului kadulta kiivasta puhelua ja selittelyä.

Silloin Hinkki tuli varkain esille pihan pimeästä nurkasta ja sanoi kohta iloisesti:

—Lähdeks merille?

Aivan kuin olisi odottanut, että kapteeni ilahtuen lyö häntä olalle ja yhtä reippaasti vastaa: Lähdetään vaan!

Mutta kun Hinkki oli tämän sanonut, näki kapteeni edessänsä kohtalon sysimustan seinän, jonka hän oli tänä lyhyenä yönä eteensä kasvattanut. Ja maahan tuijottaen hän kirosi.

Sen kuultuansa Hinkki huokasi pettyneesti. Sillä hän oli tämän kauan mietityn suuren suunnitelmansa toteuttanut siinä varmassa uskossa, että kapteeni nähtyänsä maisterin tanssin heti luopuu opettajien alamaisuudesta. Hinkin laskujen mukaan kapteenin olisi tämän perästä pitänyt vaatia äidin ottamaan hänet koulusta ja viimein karata, johon Hinkki olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden. Mutta nyt näkyi, ettei kapteeni ollutkaan vielä tämmöiseen tekoon kypsä. Ja kun ei kapteeni vapaaehtoisesti tahtonut, katsoi Hinkki velvollisuudekseen pelastaa hänet polisien kynsistä.

—Anna tänne karvalakkis, sanoi hän, ja otti sen itse kapteenin päästä, kun kapteeni ei kohta totellut, sekä pani oman lippalakkinsa kapteenin päähän.

Tämän tehtyänsä hän rupesi nopeasti kiskomaan päällystakkia kapteenin hartioilta.

—Mitä, mitä nyt? kysyi kapteeni hajamielisen kiukkuisesti.

—Täytyy vaihtaa, sanoi Hinkki sillä käskevällä äänellä, jota kapteeni ei tavallisesti milloinkaan vastustanut.—Etkös kuule, polisit on porttien takana. Vai lähdetkö siis merille?

—En, sanoi kapteeni toistamiseen.

He vaihtoivat nyt päällystakit, ja tuskin oli kapteeni ehtinyt väistyä siihen vajan nurkkaan, jonka Hinkki hänelle osotti, kun suljettu portti avattiin ja koko lauma ulosajettuja vieraita hyökkäsi polisien johdolla pihalle.

—Tuossa hän on! huusivat he heti, osottaen keskellä pihaa seisovaan Hinkkiin, joka muka koetti paeta ja teeskenteli juopunutta.

Kun polisit ottivat häntä kainaloista ja alkoivat viedä portille, kuului Hinkki panevan vaan heikosti semmoista menettelyä vastaan. Hänen monisanaiset ja tahallisen sekaiset vastalauseensa hukkuivat muiden voitonriemuiseen ulvontaan.

—Hän se oli! huudettiin poliseille,—hän se oli,—juuri tuollainen lakki sillä oli…

Polisit huusivat ajurin, Hinkki nostettiin roskaan, ja, sittenkuin hän oli ottanut itsetietoisen mukavan asennon, mennen lyyhyksiin istuimen ja ajuripenkin väliin, niinkuin oli nähnyt juopuneille tehtävän, ja polisit olivat asettuneet istuimelle ja panneet jalkansa Hinkin ylitse, ajaa huristettiin poliisikamariin.

Vasta tänne tultua Hinkki alkoi pontevammin todistella viattomuuttansa. Hän tuli yhä kovempiääniseksi ja vaati poliseille edesvastausta siitä, että he olivat muka sotkeneet hänet väkivaltaisesti roskain pohjaan ja istuneet hänen päällensä. Sen yön hän tosin sai viettää polisiputkassa, mutta seuraavana päivänä itse paikalla toimitetussa kuulustelussa kävi hänen viattomuutensa selville ja juttu raukesi, kun oikean syyllisen nimeä ja asuntoa ei kukaan osannut ilmaista.

Mutta vaikka Hinkki näin saikin kapteenin onnellisesti polisien kynsistä, ja kapteeni olisi voinut häiriöttä jatkaa koulunkäyntiänsä, tuli asia kuitenkin ilmi itse koulussa ja siellä se ei päättynyt kapteenille suinkaan onnellisesti.

Opettajaneuvostossa jotkut nuoremmat koettivat puolustaa kapteenia ja löytää lieventäviä asianhaaroja, mutta valtava enemmistö sentään oli jo ennen kokousta siinä varmassa vakaumuksessa, että moisten luonnonvoimain kurissapitäminen kuuluu poliseille ja vankiloille eikä sille koululle, joka oli perustettu luomaan Suomen kansallista sivistyssäätyä.

Kapteeni erotettiin koulusta.

Hinkki ei tästä kapteenille onnettomasta asiain käänteestä saanut tietää, sillä hän purjehti silloin jo kaukana meren sinisillä ulapoilla.

6.

—Hän tulee vaariinsa, sanoi ajuri Frans Henrikson, kun kuuli kapteenin surkeasta tepposesta. Erittäin tarkan tiedon tapauksesta hän sai toiselta pojaltansa, joka sinä yönä oli ajamassa ja—veljensä Hinkin huomaamatta—vei tämän polisikamariin. Frans olisi tahtonut kurittaa Hinkkiä, mutta Hinkki oli lähtenyt merille ilmestymättä enää hänen eteensä. Ainoastaan vaarille oli Hinkki hyvästi sanonut.

Kapteenin menettely oli Franssille suuresti vastenmielinen. Hän ei voinut kärsiä mitään väkivaltaisuuksia, ja kaikkein vähin sellaisia, joilla ei ollut mitään käytännöllistä tarkotusta. Ryöstöä, murhapolttoa—niitä kaikkia hän ymmärsi, vaikkei polisinvastaisina tekoina hyväksynytkään; mutta että joku ilman mitään tarkotusta, pelkän tunteen vuoksi rupesi mellastamaan, se oli hänelle niin vierasta ja vastenmielistä, että hän oli vähältä mennä sisarensa Kustaavan luo tarjoamaan apuansa kapteenin löylyttämiseen.

Kustaavan suru sen johdosta, että hänen poikansa erotettiin ainaiseksi koulusta ja näin katkaistiin kaikki ne suunnitelmat, joita varten hän oli suuret uhrauksensa tehnyt pojan kouluttamiseksi, vaatettamiseksi, kirjain, vihkojen, kynien, paperien ja muiden koulutarpeiden ostamiseksi, ilmeni aluksi siten, että hän puristi huulensa yhteen eikä puhunut asiasta halkaistua sanaa. Että jotain muuta oli kuitenkin tulossa, sen tiesi kapteeni hyvästi. Mutta tämä sanaton väliaika oli hänelle vaikein kestää. Jos äiti vaan olisi ruvennut jotain puhumaan, olisi Hanneksellakin ehkä ollut millä lohduttaa. Sillä tällä välin hän oli jo tehnyt tulevaisuutensa suhteen sellaisen päätöksen, joka aivan varmaan olisi äitiäkin tyydyttänyt, jopa uutta keskinäistä ymmärrystä heidän välillensä luonut. Hän ajatteli näet ruveta polisiksi, niinkuin Hinkki, mutta ei tosin lainkaan samoissa tarkotuksissa. Polisiksi hän aikoi sen vuoksi, että kohottuaan komisarjukseksi ja siitä polisimestariksi hän saisi vallan kieltää kuoleman uhalla kaikki sellaiset talot ja laitokset, joissa Hinkki oli äsken häntä käyttänyt. Tämän tarkotuksensa hän aikoi pitää ihmisiltä visusti salassa, ettei kukaan pääsisi häntä estämään saavuttamasta sitä suurta valtaa, mikä aikeen toteuttamiseen tarvittiin. Mutta tuuma oli muuten senkin puolesta hänen mielestään viisaasti harkittu, että vaari ja eno Frans tulisivat, tietämättä hänen salaisesta tarkotuksestaan, antamaan aineellista apua ja kannatusta, ja äiti taas varmaan tyytyisi, koska polisikomisarjus kiiltonappinensa oli ehdottomasti herraksi luettava. Sentähden Hannes malttamattomalla hartaudella odotti sitä suloista hetkeä, jolloin äiti ei enää voi hillitä itseänsä ja vanhan, lapsuuden ajoilta yhä jatkuvan tavan mukaisesti rupee häneen käsiksi antaen hänelle tukkapöllyä.

Eivät kaikki sentään olleet tapauksesta kauhuissansa. Näihin kuului vaari. Hän ei tavallisesti ottanut korviinsa mitään kaikesta siitä, mitä Kustaavasta tai tämän pojasta sanottiin. Kustaavaa hän ei vieläkään ajatellut muuten kuin sarkasäkkiin mahtuvana pikkutyttönä ja hänen poikaansa ei senvuoksi voinut paljonkaan vaaksaa pitemmäksi arvostella. Mutta nyt hän höristi korviansa.

—Mitä, mitä mä kuulenkaan? sanoi hän, kun Hinkki tuli jättämään hyvästiä ja kertoi hänelle kapteenin asiasta. Ja koska hän Hinkille hyvästi sanonut oli, nousi hän kolmantena päivänä vuoteeltansa, kampasi päänsä, löysi sauvansa, pani lakin päähänsä ja meni Kustaavan majaan. Ja pojan nähtyänsä hän hämmästyi sen suurta kokoa, sillä tähän päivään asti hän ei ollut kertaakaan sen puoleen silmiänsä kääntänyt.

Mutta Kustaava oli murheissansa, että poika koulusta oli erotettu. Ja koska vaari näki, että Kustaava jo oli vanha ja itki niin katkerasti, tuli hänen häntä surku, ja hän meni kotiansa ja otti vuoteensa alle kätketyn kirstun ja luki käteensä sata Suomen markkaa, jotka hän Kustaavan pojalle vei, ja sanoi:

—Nämät annan minä sinulle, ja sinun pitää vielä enemmän saaman, jos minun käskyni täytät.

Mutta Kustaavalle sanoi:

—Pane hänet valurin oppiin.

Eikä hän tätä sanonut, että olisi pojasta paljon apua itsellensä odottanut, sillä pojan silmät olivat uskolliset ja lempeät, mutta että hänen oli Kustaavaa surku. Ja meni jälleen kotiansa ja laskeusi vuoteelleen.

Mutta Kustaava ei totellut vaaria eikä pannut poikaa valurin oppiin, vaan sonnusti itsensä ja meni koulun rehtorin puheille rukoillakseen, että poika armahdettaisiin ja vielä kouluun otettaisiin. Ja lupasi kurittaa niin että kyllä muistaa olla toisten tekemättä. Mutta rehtori rupesi nauramaan ja sanoi: eipä sille vahvat miehet kuulu pystyvän selkään antamaan, saatikka te. Ja vähän mietittyänsä sanoi: pankaa se sotaväkeen, kyllä ne siellä siltä puhdin ottavat, ja voihan se sitten päästä alaupseeriksi tai ehkä vääpeliksikin. Ja Kustaavan jo hyvästellessä lisäsi: minä kysyn asiasta everstiltä, ja ilmotan teille. Hyvästi.

Oli vielä yksi, joka ei surrut tätä kapteenin onnettomuutta, ei surrut, vaan päinvastoin iloitsi. Se oli Kerttu Fagerlund, kapteenin saparoniska morsian.

Kerttu oli kapteenin suuresta onnettomuudesta yhtä iloinen kuin jos maailman suurin onni olisi hänen osaksensa tullut. Ja syy hänen iloonsa oli se, että Hannes oli nyt kadottanut mahdollisuuden tulla joskus herraksi ja Kerttu siis päässyt ainaisesta pelostansa, että Hannes kerran hylkää hänet. Erittäin suureksi paisui Kertun ilo, kun Kustaavan retki rehtorin puheille oli mennyt myttyyn. Salatakseen tämän pursuavan, hytkyttävän, kaikella tavalla näkymään pyrkivän ilonsa syytä hän koki tehdä parastaan oman ulkoasunsa saattamiseksi sellaiseen kuntoon, ettei vastakohta hänen ja parempain ihmisten välillä olisi liian räikeänä silmiin pistänyt. Ilmestyi Kustaavan luo korskeasti narahtelevissa kengissä—mistä lieneekin ne lainannut,—ja kiharansa oli kastanut niin märiksi ja niin kireästi palmikoinut, että ainoastaan korvain luona jokuma oli päässyt sittenkin valloilleen. Esiliina oli pantu hameen etupuolella olevaa nelikulmaista repeämää peittämään ja kaulassa oli merkillinen litteä rusetti, jonka oli löytänyt ja repinyt irti Franssin naisten vanhoista puolikengistä.

Mutta eräänä päivänä, kun Hannes oli jo käynyt valurintöitä tiedustamassa ja Kustaavakin, joka tosin aina vaan oli yhtä puhumaton, näytti siihen jo pakostakin ikäänkuin suostuvan, huomasi Kerttu ikkunasta, että heidän pihalleen tuli hienopukuinen nuorukainen, parempain ihmisten lapsia. Ja Kertun sydän sykähti pahasta aavistuksesta, sillä hän epäili sitä everstin pojaksi.

Poika näytti kapteenin ikäiseltä, katseli ympärilleen mistä sisälle mennään, aikoi tulla heidän portaistaan, mutta jostakin syystä ei tullut, kun oli valkosella, hienolla etusormella ja peukalolla raottanut ovea ja katsahtanut rappusille.

—Asuuko täällä Hannes? hän kysyi ylös ikkunaan, josta Kerttu kurkotti.

—Ei ole kotona, sanoi Kerttu, vaikka Hannes oli mennyt vaan vähän asialle.

—Mutta Hanneksen äiti?

Kerttu sulki ikkunan ja sanoi Kustaavalle, että Hannesta kysytään. Mutta oliko nyt Kustaava kuullut, että kysyttiin häntäkin,—alas pihalle se ainakin meni. Ja siellä vaan vähän aikaa puhui everstin pojan kanssa, joka oli jo menossa, kun Kerttu raotti ikkunaa kuullakseen mitä he puhuvat. Ei kuullut.

Kustaava tuli sisälle ja rupesi kohta pukeutumaan.

Ei ollut siis epäilemistäkään: hän oli käsketty everstin puheille.

Niinkuin se, joka on valmistunut nimipäiväänsä viettämään, mutta kutsuvieraiden sijaan saakin luoksensa kuolinsanoman tuojan, niin Kerttu kauhistui tätä asiaa ja ilo pakeni hänen pienestä sydämmestään. Sillä hän aavisti, että tässä on kysymys Hanneksen tekemisestä herraksi.

Kun Kustaava oli mennyt, tuli Hannes asialta.

Kerttu pakotti itsensä nauramaan muka ihan kuollakseen, koska sanoi nähneensä niin hassun unen.

Hannes kysyi mikä uni se oli.

Kerttu sanoi: se oli semmoinen uni, että Hannes oli tullut polisimestariksi.

—Älä herran nimessä! Mistä sinä sen olet keksinyt?

—Ja kaikki kumarsivat Hannesta.

—Mutta sittenhän Kerttukin oli fiini rouva, sanoi Hannes.

—Eipä. Unessa oli niin, että Hannes otti toisen, joka oli paremmista ihmisistä. Mutta ei hänen olisi pitänyt niin tehdä, sillä—en tiedä viitsinkö kertoakaan … unessa on niin hassua.—

—Sano vaan.

—Oli semmoinen musta kuoppa ja Hannes raukka putosi siihen ja kun nousi, kaikki viskasivat lokaa hänen päällensä ja Kerttu olisi yksin ollut hänen ystävänsä.

—Sanoppas sinä Kerttu, mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin-niin hieno ja valkonen iho ja toisilla taas sellainen ruskea.

—Parasollista se tulee, sanoi Kerttu.

Mutta Hannes naputti sormellaan Kerttua niskaan ja sanoi:

—Onkohan Kerttu pessyt itseänsä?

Kerttu väisti ja sanoi:

—Mutta sanoppas sinä Hannes, onko vääpeli herra vai ei?

Hannes vastasi:

—Vääpeli ei ole herra.

—Mutta vänrikki? kysyi Kerttu.

Hannes vastasi:

—On.

—Niin minäkin luulen, sanoi Kerttu.

Hannes selitti tarkemmin:

—Herra on se, jolla on palvelijoita ja jonka vaimo ei keitä ruokaa.

—Mutta sekin vänrikki—mikä sen nimi taas on—sillä ei ole palvelijoita ja se syö klupilla. (Kerttu tiesi näistä asioista, sillä hänen äitinsä palveli kasarmilla.)

Hannes joutui pulaan.

—Sinä et voi näitä asioita ymmärtää, sanoi hän.—Näes nyt, vänrikki syö klupilla, mutta sinun mammas tiskaa klupin kyökissä astiat, mutta vääpelin astiat tiskaa vääpelin muija ja vääpelin saappaita kiillottaa vääpeli itse taikka muija, mutta vänrikin saappaita ei vänrikki kiillota, vaan sotamies taikka sinun mammas.

Kerttua ei tämä määritelmä tyydyttänyt ja oli ilmeistä, että hän mietti uusia kumoavia esimerkkejä.

—Ja siksi toiseksi, sanoi Hannes lisäselitykseksi, vääpeli on sotamiesten korkein virka, mutta vänrikki on herrain alhaisin.

Tämä oli Kertusta vieläkin hämärämpää, sillä ne esimerkit, joita hän nyt ajatteli, eivät olleet mitään virkamiehiä, vaan lapsia, ja sittenkin oli yhtä selvä ja jyrkkä ero. Kun hän siitä Hannekselle sanoi, selitti Hannes, että lapsi on sitä mitä hänestä »meinaa» tulla. Niinpä Hanneskin oli yhtä hyvä kuin herra niinkauan kuin hänestä meinasi tulla ylioppilas, mutta nyt ei hän enää ollut mikään herra.

—Valurimestari Liimatainen on myöskin herra, sanoi Kerttu.

—Omasta mielestään, sanoi Hannes, mutta ei herrain mielestä.

—Mutta sillä on palvelijoita eikä muija keitä ruokaa, sanoi Kerttu.

Nyt huomasi Hannes rusetin Kertun kaulassa.

—Mitäs valurimestari tähän kuuluu? sanoi hän kiivastuen.

Ja hän huomasi esiliinan ja narisevat kengät.

—Kerttu vissiin meinaa tulla valurin rouvaksi, mutta pois semmoiset meiningit, sanon minä. Pane pois kohta tuo kaulastas.

Kerttu riisui pelokkaasti rusetin kaulastaan.

—Vai semmoisia, vai semmoisia! puhui Hannes ja suutuksissaan käveli nopeasti keittiön nurkasta toiseen.

—Itsehän olet käskenyt mennä kansakouluunkin ja kengät panna jalkaan.

—Hiljaa! sanoi Hannes uhkaavalla äänellä.—Kerttu ei saa viisastella, kyllä minä opetan. Ei Kerttua kukaan kasvata eikä kurita, siis minun täytyy se tehdä. Vai sinä tässä fröökinäksi rupeisit!

Näin sanoen Hannes tuli Kertun luo ja tukisti häntä aimo lailla.

Kerttu rupesi itkemään, mutta oli oikeastaan onnensa huipulla. Nyt oli ainakin selvää, ettei Hannes miksikään herraksi enää meinannut.

Vähän itkettyään Kerttu tuli Hanneksen eteen esiliinan kulmalla silmiään pyyhkien, niiasi ja pyysi anteeksi.

—No-no, sanoi Hannes.—Kerttu muistaa vaan, ettei toisten enää… Kerttu saa nyt istua pallille, niin minä kerron Kertulle taas historiaa.

Ja kun Kerttu oli istuutunut, alkoi Hannes pasuunamaisella, osaksi opettajaa ja osaksi komentavaa kenraalia matkivalla äänellä kertoa Austerlitsin tappelusta, johon he edellisiltä kerroilta olivat joutuneet. Senjälkeen rupesi kyselemään.

—Muistaako Kerttu kuinka monta miestä Napoleonilla oli tässä taistelussa?

—Kahdeksankymmentä ja yhdeksän tuhatta, sanoi Kerttu.

—Ei. Niinpaljon oli liittoutuneilla. Napoleonilla oli kuusikymmentä viisi tuhatta, siis lähes kaksikymmentä viisi tuhatta vähemmän.—Nyt kerro kuinka Napoleon voitti.

—He meinasivat kiertää oikealta puolelta…

—Liittoutuneet aikoivat kiertää Napoleonin oikean siiven,—oikasi Hannes.—Jatka.

—Mutta hän meni keskeltä…

—Ai, ai, Kerttu, kuinka Kerttu noin—! Kuuntele: Napoleon, saatuansa tietää vihollisen aikeen, peräytyi, ja jättäen oikean sivustan suojattomaksi vietteli vihollisen taistelemaan sitä vastaan; mutta hyökkäsi itse joukkoinensa vihollisen heikontunutta keskustaa vastaan, ajoi sen pakoon ja kiersi oikealla sivustalla taistelevan vihollisen selkään, joka näin joutui kahden tulen väliin. No, kerro uudestaan.

Mutta ennenkuin Kerttu ehti päästä alkuun, huomasi Hannes, joka istui ikkunarahilla, että Kustaava juhlallisena ilmestyi portille, tullen kaupungilta.

—Missäs mamma on ollut? kysyi hän Kertulta. Kerttu näki, ettei Hannes odota häneltä vastausta, vaan uteliaasti katselee äitiä,—ja jätti vastaamatta, sillä sydän pampatti niin.

—Nyt taidan minä saada kyytiä, sanoi Hannes;—aina kun sillä on silmäluomet noin alhaalla, tulee ilmanmuutos. Mene sinä Kerttu pois.—

Kerttu meni, mutta ainoastaan viemään laskiämpäriä pihanperälle. Kun hän toinen käsi ilmaa huitoen ja kieli vasemmassa suupielessä kantoi raskasta korvoa Kustaavan ohi, kysyi tämä: onko Hannes kotona? Kerttu sanoi: se lupasi laittaa valkean, kun on puut niin märkiä.

Kerttu viipyi vähän aikaa pihalla, sitten varovasti rupesi nousemaan rappuja ja raotti keittiön ovea.

Hannes oli arvannut oikein. Heti sisälle tultuansa Kustaava, mitään esipuheita pitämättä, oli tarttunut hänen tukkaansa ja pöllyytti nyt sitä ankarasti. Hannes, vaikka oli joku aika sitten ajanut puolen tusinaa täysikäisiä miehiä kadulle, otti vastaan äitinsä kurituksen nöyrästi kuin lapsi. Ja niinkuin lapsena ollessaan hän nytkin tunsi että jokin suuri käännekohta on hänen elämässään tapahtumassa, koska äiti häntä näin kurittaa. Ja oli onnellinen siitä, että äidin raskas vaitiolo nyt vihdoin purkautui sekä myöskin siitä, että on joku, joka hänen kohtaloansa onnettomuudessakin valvoo.

Myöskin Kerttu katseli ovenraosta Hanneksen kurittamista hartaana kuin olisi jotakin pyhää toimitusta suoritettu, ja muisti Hanneksen sanat: »Sinua Kerttu ei kukaan kurita, siis minun täytyy se tehdä», ja uudestaan päätti häntä aina totella. Kerttu oli melkein aivan varma siitä, ettei Kustaava ollut everstin luona mitään asiata saanut toimitetuksi. Ja sen hän päätti etenkin Kustaavan tutisevista huulista, jotka ilmaisivat mitä suurinta mielenliikutusta.

Toimituksen päätyttyä Kustaava, punakasvoisena, luomet aivan alhaalla, silmäinraot täynnä kyyneleitä ja suljetut huulet yhä tutisevina sanoi hiljaisella valtijaan äänellä ja sormella osottaen: Mene kamariis. Ja Hanneksen mentyä meni itse hänen jälkeensä sekä sulki oven.

Kerttu nyt nopeasti riisui narisevat kenkänsä, pujahti sukkasillaan keittiöön ja hiipi oven taakse kuuntelemaan. Hänen sydämmensä pampatti niin hurjasti, että olisi luullut sen päässeen irroilleen puseron alle.

Nyt he puhuvat.

Hannes sanoo jotakin—ei kuulu mitä.

Nyt sanoo Kustaava, hyvä jumala, mitä hän sanoo? Puhuu sotakoulusta!

Hannes vastasi: Kyllä minä olen sen verran ryssää oppinut.

Kustaava sanoo: Ensin, sanoo eversti, täytyy sinun vuoden olla kaartissa—

Kaartissa!—

—Ja kun sen vuoden olet siivosti palvellut, ettei mitään muistuttamista ole, ja kaartin herrat upseerit ja korkea päällystö kuin myös alipäällikkökunta—

Hyvä jumala, niin mitä sitten?

—Ovat sinuun tyytyväiset ja sinä opit sotakurin säännöt, niin he komentavat sinut Ryssänmaalle junkkarikouluun.

Junkkarikouluun! Mitä se on—junkkarikouluun? Ja Ryssänmaalle!

Hannes sanoo: On Suomessakin sotakoulu—Haminassa on kadettikoulu.

Kustaava sanoo:—Hannes on hyvä ja kuuntelee vaan eikä puhu mitään. Suomessa on sotakoulu, sanoi everstikin, mutta ei sinne ketä tahansa oteta; parempain ihmisten lapsia sinne otetaan eikä semmoisia, joita on toisesta koulusta erotettu ja jotka tappelevat.

Nyt olivat kauan aikaa ääneti kumpikin.

Sitten sanoo Kustaava:

—Hannes ei saa vihotella.

Kaiketi Hannes kiristeli yhteen hampaitansa, ehkä itkikin, koska Kustaava näin sanoi. Voi, hyvä jumala!

Taas Kustaava puhuu:

—Kolmen vuoden kuluttua, sanoo eversti, pääset vänrikiksi.

—Ai, ai, ai, ai—rupesi Kerttu itkien huutamaan, ja sekä Kustaava että Hannes tulivat katsomaan mikä hänen oli.

Kerttu ulvoi ikkunarahilla.

—Kun poltin sormeni, selitti hän heidän kysymyksiinsä.

—Eihän täällä valkeatakaan ole, ihmetteli Hannes.

—Näytä tänne sormes, sanoi Kustaava.

Mutta Kerttu työnteli itsensä kyynärpäillään irti heidän käsistään ja meni rappusille ja itki koko päivän, pimeään iltaan asti.

Kuitenkaan ei olisi Kertun pitänyt vielä itkeä, vaan itkeä vasta vuoden perästä. Sillä eihän Hannes vielä Suomesta lähtenyt, vaan läksi Suomesta vasta vuoden perästä. Unohtaa lintukin surunsa, kun syksyyn on vielä pitkälti ja aurinko joka aamu aina uudestaan nousee metsäin takaa; miksi ei olisi Kerttu unohtanut, kun hän vuoden mittaan joka päivä näki Hanneksen.

Olivat kaikki hämmästyneet Hanneksen komeutta, kun hän ensi kertaa Keisarillisen kaartin kolmannen Suomen tarkk'ampuja-pataljoonan I komppanian ensimäisen plutonan miehenä, pitkässä harmaassa sinellissä, pajunetti vyöllä, siniset olkalaput helottavina, napit kiiltävinä, kokardilakki vähän kallellaan ilmestyi ihmisten eteen. Hänet nähtyään ei kukaan olisi enää tahtonut nähdä häntä muuna kuin sotilaana. Oli kuin luotu siksi. Sitä varten hänen kokonsa, sitä varten hänen rehellisesti räpyttelevät silmänsä, sitä varten hänen jäykkä niskansa ja suora ryhtinsä, sitä varten hänen voimansa. Se kaikki mikä oli hänelle sivilinä ollut kompastukseksi, se nyt kaartissa näytti nostavan hänet kunniaan ja arvoon.

Hämmästyivät ja ihastuivat kaikki.

Yksin vaarikin kallisti päätänsä toiselle puolelle Hannesta katsellessaan.

Kustaavankin totisissa kasvoissa käväsi hymähdys vuosimäärien takaa, sillä ei kukaan muistanut hänen sitä ennen hymyilleen.

Ja Franssilta pääsi hieno, kateellinen älähdys. Hän oli aikoinaan vaivoin saanut Kustaavan myöntymään kouluuttamisasiaan. Nyt oli hänen oma Hinkkinsä ties millä merillä, mutta Kustaavan Hannesta odotteli junkkarikoulu, sapelit ja kilisevät kannukset.

Minä myös! ajatteli Frans. Ainakin toinen pojistani, se rotevampi, menköön kaartiin. Jos Kustaavan poika kelpaa junkkarikouluun, niin miksei minunkin. Tästä Franssin aatteesta ei tullut kuitenkaan sillä kertaa vielä mitään, sillä kun hän vei molemmat poikansa tarjolle, vaadittiin mainetodistuksia, ja ne nähtyä luvattiin ottaa vasta poikien täysi-ikäisiksi tultua, jos papinkirjoissa ei silloin enää mitään mustaa ollut. Ja niin pojat jäivät toistaiseksi edelleen isänsä ajurinrengeiksi.

Sen vuoden piti Hannes Kertulle koulua niinkuin ennenkin, milloin kotona kävi, erittäin Napoleonin sotahistoriaan pääpainoa pannen. Oikasi hän sentään laskuvirheetkin ja kovisti ankarasti, kun Kerttu alkoi lauseen pienellä kirjaimella, mutta kirjotti ja-sanan isolla J:llä.

Vaikeinta ei Kertusta kuitenkaan olleet isot eikä pienet j:t, ei laskut eikä Napoleonin vasemmat ja oikeat sivustat, vaan Hanneksen yhä ankarampien käyttäytymisvaatimusten noudattaminen.

Kerttu ei mitenkään osannut olla hänen mieleensä eikä voinut päästä perille hänen vaatimustensa johtolangasta.

Erään kerran sanoi Hannes: Kun me tänään tultiin ampumaharjotuksista, näin minä tulliportin luona nelijalkaisen. Minä kysyin mikä se on. Muut sotamiehet sanoivat: se on lehmä. Tietääkö Kerttu minkä vuoksi minä heiltä kysyin.

Kerttu ei tiennyt.

Senvuoksi, että Kerttu kävelee juuri niinkuin se nelijalkainen. Saako kävellä katsomatta eteensä ja astua minne tahansa?

Kerttu katsoi jalkoihinsa ja—varmaan hän oli astunut johonkin puolikuivaan lätäkköön, sillä ison ja keskivarpaan välissä oli savipötky. Kerttu ymmärsi nyt Hanneksen tahtovan, että hän kävisi kengissä. Mutta kun hän sitten ilmestyi niissä narisevissa lainakengissä, suuttui Hannes.

Yhtä paljon saattoi Hannes suuttua, kun Kerttu ilmestyi äitinsä vanhoissa kengissä ja ne lotkahtelivat jalassa.

Vielä vaikeampi oli arvata Hanneksen vaatimuksia päähineiden suhteen. Hän ei kärsinyt, että Kerttu juoksi kadulle paljainpäin. Mutta pääliina ei ollut myöskään hänen mieleensä. Nyt syntyi kysymys: mikä siis oli Hanneksen mielestä päähän pantava? Sillä kun Kerttu sai Franssin poikain kautta lahjaksi hienolta naiselta hatun, jossa oli oikein paperista tehtyjä kukkia, ja ilmestyi siinä, odottaen Hanneksen ihastuvan, raivostui Hannes niin että tahtoi ilmaan hypätä.

Vielä esimerkki: Jos Kerttu koetti—Hanneksen vaatimuksia arvaillen—käyttää jotakin sanaa, jota säätyläiset käyttivät, saattoi se ensi kerralla onnistua mainiosti. Hän huomasi selvästi, että Hannes salavihkaa katsahti häneen ja tyytyväisesti hymyili. Mutta toisen kerran taas—vaikka Kerttu käytti juuri samaa sanaa, Hannes torui, heristi sormea ja ilmotti, ettei oppi ja sivistys ole mitään ihmisten matkimista, sekä otti esille sen kauhean ikävän vieraskielisen kirjan, josta vaivaloisesti parin tunnin aikana käänsi Kertulle vanhoja viisauden lausuntoja, kuten:

§ 1. Älä naura kauan, ei usein eikä liian kovasti.

§ 2. Ole useammin ääneti, tai sano ainoastaan mikä on tarpeellista, ja vähillä sanoilla.

§ 3. Ihmisen hienous tulee hyveistä eikä syntymästä.

§ 4. Kun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on tärkein, hän vastasi: olla oppimatta turhia.

§ 5. Älä puhu ihmisistä milloinkaan pahaa, älä naura heitä äläkä vertaa heitä toisiinsa.

Ja niin edespäin.

Kesäkuuman tultua matkusti kaarti leiriin Venäjälle ja Hannes vietiin mukana. Tämä oli Kertulle vastaisen pitkän eron esimakua.

Mutta Kerttu käytti aikaa hyväkseen.

Yksikseen jäätyäänkin hän lakkaamatta tutki käyttäytymissääntöjä, joista nyt kerran koko hänen vastainen onnensa ja elämänsä näytti riippuvan.

Kaikista Hanneksen opetuksista, suuttumisista ja leppymisistä oli Kertulle jäänyt varmimmaksi tulokseksi se tieto, että Hannes ei kärsinyt Kertun matkivan muita ihmisiä. Siitä tahtoi Kerttu nyt tehdäkin itsellensä periaatteen, ja pienellä nyrkillänsä lyöden otsaan koetti takoa sitä opetusta päähänsä. Mutta juuri tämäpä Hanneksen vaatimus se tekikin kaikki niin vaikeaksi. Sillä kuinka saattoi ilman mallia tietää millaisena pitää olla! Ja sitäpaitsi Kerttu suuresti epäili, että Hanneksella itsellään oli jokin salainen malli, jonka mukaan hän arvosteli ihmisten käyttäytymistä. Jo kauan aikaa oli Kerttu epäillyt, että everstin perhe, josta Hannes ei Kertun kanssa koskaan puhunut, koska piti häntä siihen liian ymmärtämättömänä, oli juuri se Kertulta salattu »kaikkein pyhin», josta Hannes ammensi tietonsa ja vaatimuksensa mitä käyttäytymiseen tulee. Nyt oli everstillä paitsi poikia myöskin neitejä. Ja Kerttu sentähden pani ensimäiseksi tarkotusperäksensä päästä näitä neitejä näkemään ja niistä jotain mallia itsellensä ottamaan. Ei tietysti hän toivonut koskaan voivansa laittaa itseänsä niin hienoksi kuin kuvaili everstin neitien olevan, mutta ehkä hän jotain sinnepäin voisi saavuttaa—tai ainakin päästä edes ymmärtämään mikä se oikeastaan Hannesta ihmisissä miellytti.

Eikä kestänyt kauan ennenkuin Kerttu pääsi jo niin pitkälle tässä tarkotuksessaan, että tutustui everstin palvelijain kanssa. Köksä lupasi hänen istua odottamassa sattuisiko joku neideistä tulemaan kyökkiin, että Kerttu olisi saanut niitä nähdä. Mutta odottamisesta ei ollut apua. Köksä kyllä kertoi herrasväestä kaikellaista ja sai Kertun uteliaisuudesta melkein pakahtumaan, mutta elävää mallia ei Kerttu vaan saanut nähdä. Kerran kävi everstinna. Katsahti vähän oudoksuen Kerttuun ja meni, jonka jälkeen palvelija sanoi: nousisit ylös, kun herrasväkeä tulee. Kerttu punastui, mutta pani visusti mieleensä tämän ensimäisen käyttäytymis-säännön. Ajatella, että Hannes tulee kerran upseerina sisälle ja Kerttu ei edes ymmärrä nousta ylös!

Vasta talven jälkeen, kun ensimäinen laiva oli jo vienyt Hanneksen meren yli Rääveliin, ja Kerttu, itkettyänsä kyllältä, tuli köksänsä luo lohdutuksille, onnistui hänen saada nähdä molemmat everstin neitoset. Sisäpiika tuli kyökkiin ja, tietäen hänkin Kertun asian, sanoi: nyt juuri lähtevät neidit kävelylle. Eikä hänen tarvinnut sanoa toistamiseen, sillä Kerttu juoksi vikkelästi kadulle. Samassa neidit tulivat katuovesta ulos.

Kertun hämmästys oli suuri. Sata kertaa fiinimpiä hän näki joka päivä kaduilla. Nämä olivat niin yksinkertaisia, että oikein häntä nauratti. Hän rupesi kulkemaan heidän jälessänsä ja tarkasteli tyystin kaikki paikat heidän puvuissansa. Päässä niillä oli vaan mustavillainen, hienokiharainen karvalakki ja kaulassa samallainen korkea kaulus, ja kaikki muukin oli tosin hyvin puhdasta ja istuvaa, ehkä myös kallista, mutta semmoista, jota Kertun ei ollut suinkaan mahdoton ajatella kerran saavuttavansa.

Mitä kauemmin hän kuitenkin kulki heidän jälessänsä sitä uteliaammin hän alkoi tarkastella heitä. Jotakin oli heidän liikkeissänsä, askeleissansa, pään käänteissä, joka väkisin kiinnitti heihin,— kiinnittämistään kiinnitti. Ja Kerttu seurasi heitä lakkaamatta ja tuli hyvin lähelle heidän taaksensa. Nyt hän näki että heidän ihonsa oli hyvin hieno. Toisella heistä kurkotti nahkakauluksen alta hienon hieno ryyshivaatteen reuna, ja vaikka niskatukan irtautuneet haivenet sitä hieroivat oli se kuitenkin aivan puhdas, samoin myös niska. Tätä katseli ja ajatteli Kerttu senvuoksi, että muisti Hanneksen kerran sanoneen: mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin hieno iho, … ja kysyi oliko Kerttu niskaansa pessyt… Mutta vielä viehättävämpää oli Kertusta katsella heidän poskiansa, kun he käänsivät päänsä kohti toisiaan ja nauraen puhuivat keskenään. Kaikki oli yhtä puhdasta ja hienoa. Ja silmäin seudut ja ohimo erittäinkin vetivät puoleensa.

Erään suuren puodinikkunan eteen he pysähtyivät ja rupesivat katsomaan siihen näytteille pantuja kuvia.

Nyt oli Kertun tahtomattaankin kulkeminen heidän ohitsensa ja silloin hän kuuli heidän puhuvan keskenään suomea. Hänen täytyi oikein säpsähtää, niin kummalliselta se tuntui. Sillä ei hän ollut vielä ikinä kuullut parempain ihmisten puhuvan suomea, vaan suomea puhuivat ainoastaan huonompi väki, semmoiset kuin Kerttu ja muut siellä Punavuoren kaduilla, kaikellaiset paljasjalkaiset. Kerttu ei ensi kerralla uskonutkaan korviansa, vaan meni vielä toistamiseen heidän ohitsensa. Suomea he puhuivat,—ja millaista suomea! Niin kauniisti he puhuivat, ettei hän uskaltanut ajatella sitä todella hänen omaksi suomeksensa. Samaa, juuri samaa se oli sittenkin—ihan tutut sanat—noin, noin juuri mekin sanotaan. Ja kuitenkin oli aivan kuin eivät ihmiset olisi puhuneet, vaan enkelit soittaneet harpuilla Kertun kieltä.

Eipä ihme, eipä todellakaan ihme, että Hannes oli heihin niin kiintynyt, koskapa Kerttukin oli jo suoraan rakastunut heihin—poismenneen Hanneksen asemesta oli rakastunut heihin! Ei olisi malttanut enää jättää heitä ollenkaan näkyvistä. Ties milloin niitä enää saa nähdä, ja niin tulee kaikki kolkoksi ja pimeäksi: ei ole Hannesta eikä ole heitä.

Ja Kerttu seurasi heitä koko heidän kävelynsä ajan, milloin kauempaa milloin lähempää. Mutta kun he jo kulkivat kotikatua poispäin keskikaupungilta, kulki Kerttu hyvin lähellä ja ajatteli pysäyttää ja sanoa: Kunpa ottaisitte minut mukaanne kadulta! Minä tulisin teidän palvelijaksenne, minä palvelisin teitä aamusta iltaan, kunpa ottaisitte minut! Minä pesisin laattiat, minä pyyhkisin pölyä teidän tieltänne, etteivät teidän valkoiset kätenne milloinkaan tahraantuisi, minä lämmittäisin teidän huoneenne, minä laittaisin vuoteenne, minä harjaisin päällysvaatteenne ja pesisin alusvaatteenne, minä riisuisin teidän kenkänne ja minä jälleen ne pauloittaisin, aamusta varhain ja iltaan myöhään minä teitä palvelisin, enkä itselleni mitään pyytäisi, kunpa ottaisitte minut ja minä näkisin ja oppisin—ja kelpaisin hänelle.

Mutta eihän Kertulla ollut mitään valmiita sanoja siihen mitä hän ajatteli ja tunsi. Hän olisi voinut vaan kömpelösti pysäyttää hihasta ja sanoa: seisahtukaa, ja kun he olisivat seisahtuneet, sanoa päivää ja kysyä palveluspaikkaa. Johon he olisivat nauraneet ja sanoneet: kyllä meillä on palvelijoita ennestäänkin.

Nyt he jo työnsivät auki asuntonsa raskaan katuoven. Kolisten, ulvahtaen kohosi toisella puolella ovipaino ja neitien mentyä sisälle ovi vetäysi jymähtäen kiinni.

Suuri suru vallotti Kertun sydämmen, paljon suurempi suru kuin se, joka häntä oli polttanut silloin kuin Hannes meni laivaan ja laiva erkani laiturista merelle. Sillä silloin hän vielä toivoi kerran kelpaavansa Hannekselle, mutta nyt, nähtyänsä ja kuultuansa everstin neitejä, ei hän toivonut enää mitään.

7.

Niinä viitenä vuonna, joina Hannes viipyi Venäjällä sotakoulussa, Kustaava teki jättiläisponnistuksia voidakseen pyykinpesulla ylläpitää poikaansa. Minkä hän päivin pesi, kuivasi tai mankelissa käytti, sen hän yöllä silitteli. Lisäksi oppi vielä kiillottamisen salaisuuden, ja Kertun toimelias äiti hankki hänelle töitä kaartin hienoimmilta perheiltä.

Myöskin Frans, joka edelleen vietti ilotonta elämäänsä ja yhä useammin aukoili kaappinsa konjakkipulloa, tarjosi Kustaavalle apuansa. Frans oli aina ollut enemmän huvitettu sisarensa kohtalosta kuin omastaan. Ja nyt kun hänen kaartissa palvelevien poikiensa pääsemisestä junkkarikouluun ei voinut olla kysymystäkään—sillä ne istuivat arestissa yhtä usein kuin olivat vapaina—jätti hän heidät herran nimeen, tunnusti kerran kaikkiaan Kustaavan menneen hänestä edelle ja antautui täydellä innolla tämän asioihin.

Huomattuaan miten Kustaava raataa, miten se käsien ankarassa kolotuksessa kärsii saamatta niiltä edes unenkaan lepoa, pääsi Frans nyt tilaisuuteen soutaa aina valmiina olleen veneensä vihdoinkin esille. Tällä kertaa hän kuitenkin suoritti asian mitä suurimmalla varovaisuudella, souti kautta rantain, niin ettei kokka ollut koskaan suoraan Kustaavaan päin kääntyneenä. Eräänä päivänä hän aivankuin satunnaisena mieleenjuolahduksena esitti, että Kustaava rupeisi myymään eräänlaista tupakkia, jonka valmistelun ja muun käsittelyn hän kyllä lupasi opettaa, samoin kuin myös hankkia polisin varalta valmistukseen ja myyntiin tarpeelliset oikeudet. Tätä ehdotustaan Frans alkoi nyt lakkaamatta uudistella luvaten vihdoin myynnistäkin pitää huolta, kunhan Kustaava vaan ottaisi valmistaakseen. Ja niinpä, kun hän kymmenennen kerran otti asian puheeksi, huokasi töihinsä tuskaantunut Kustaava syvään ja huoaistessaan antoi suostumuksensa.

Nyt Frans vilkastui. Hänen alituisesta kaappiryypyistään tihkuisesti kimaltelevat silmänsä kirkastuivat ja kaikkiin liikkeihin tuli vanha eloisuus. Asian käytännöllinen järjestäminen oli hänelle aivan vähäpätöinen homma. Pian oli Kustaavalla tarpeelliset kojeet ja vehkeet. Tupakka osottautui heti niin merkillisen halutuksi tavaraksi, että Kustaava sai ainakin puolet entisestä pitkästä työajastaan käyttää tähän käsiä lepuuttavaan ja samalla monin verroin tuottavampaan työhön.

Kun asia oli nyt alulla, tunsi Frans kuitenkin ottaneensa vasta ensimäisen askeleen voittoon päin. Mutta hän jatkoi väsymättä.

Frans oli aivan viime vuosina rikastunut tavattomasti, vieläpä itse siitä melkein tietämättä; ainakaan ei ollut tikkua ristiin pannut tämän rikastumisensa vuoksi. Kaupunki oli vaan ruvennut Franssille aivan tuntemattomista syistä huikeasti kasvamaan. Sanottiin norjalaisten insinöörien tulleen maahan ostamaan talollisilta tukkipuita ja maksavan niistä ennen kuulumattomia hintoja, niin että jolla metsää oli, hän rikastui kohta. Mutta niitä asioita ei Frans ymmärtänyt. Hän näki vaan, että rahaa alkoi tulla kuin syytämällä kaupunkiin. Ihmiset väljensivät kukkaroitaan, toiset eivät päässeet rahoistaan heittelemälläkään, kassat täyttyivät, pankit paisuivat, tehtaat tupruttelivat savujaan, junat vihelsivät, laivat puhalsivat. Mutta kaikista tulliporteista tulvi tulvimalla maattomaksi ja metsättömäksi jäänyttä kansaa raha-ansiolle. Ja kun kerran tulivat, eivät koskaan enää lähteneet. Niinpä kasvoi kaupungin väkiluku Franssin aikana 20 tuhannesta lähes 100 tuhanteen. Mutta Franssin rikkaus tuli ilmi näin: Hän rupesi panttaamaan vanhaa taloansa saadakseen lainan, jolla aikoi ostaa sen talon, missä Kustaava asui. Kun hän rupesi rahapaikoista rahaa tiedustamaan luvattiin hänelle lainaa kolmas osa talon arvioidusta arvosta, mutta sen johdosta tapahtuneen arvion mukaan teki tämä kolmas osa kolme kertaa suuremman summan kuin minkä Frans oli alkujaan talostaan vaarin rahoja maksanut. Näin huomasi Frans olevansa tonttien huikean hinnannousun vuoksi lähes kymmenen kertaa rikkaampi kuin oli itse luullutkaan. Ajaa huristella öisin jonkun vuoden pitkin katuja, ryypiskellä, nautiskella, sitten mitään tekemättä maata selällänsä ja herätä sadantuhannen omistajana! Taikalinna, satujen ihmemaa oli hänelle tämä kultainen kaupunki ehtymättömine rikkaudenlähteineen.

Semmoisesta pikkuasiasta kuin Kustaavan pienen talorähjän ostamisesta ei hänen asioissaan siis kannattanut puhuakaan. Sitä taloa ei oltu koskaan arvioitu ja hän sai sen halvasta. Itse hän jäi vaarin ja poikien kanssa sentään asumaan vanhaan taloon siirtäen ainoastaan viini- ja portterikaupan uuteen.

Tämä tuli kaikki jotensakin Kustaavan tietämättä. Frans selitti hänelle syyksi puodin siirtoon sen, että tämä paikka oli viinikaupalle paljon edukkaampaa kuin entinen, koska sekä vastapäätä että aivan lähellä kummallakin puolen oli taloja, joihin meni lujasti viiniä ja portteria kaikkina vuorokauden aikoina. Tämän hän oli näin tunnustavinaan Kustaavalle, mutta muuten, pelosta, ettei Kustaava vaan alkaisi mitään suunnitelmia hänen puoleltaan epäillä, oli kokonaisen vuoden ajan ihan hiljaa, ainoastaan kaikin tavoin yritteli Kustaavan viihtymistä edistää ja ennakolta arvata hänen vähimpiäkin toiveitaan mitä mukavuuksiin tulee. Vasta vuoden perästä ja muuttoajan onnellisesti mentyä ohitse hän taas souti veneensä esille:

Kustaavan sairastellessa lähes kuukauden päivät niin kovaa luunkolotusta, ettei päässyt makuulta eikä voinut mitään ansaita, ehdotti Frans, että sisar nyt ottaisi haltuunsa hänen viinikauppansa, jossa tapauksessa he vaikka tasaisivat voiton keskenään ja Kustaava voisi silloin varmaan jättää kokonaan sikseen ei ainoastaan pyykinpesun vaan silityksenkin ja saada käsivartensa jälleen terveiksi. Nämä syyt eivät vielä olisi saaneet Kustaavaa suostumaan Franssin ehdotukseen. Mutta Frans rupesi yhä suuremmalla ponnella todistelemaan, kuinka vaikeissa oloissa Hannes oli saadessaan kärsiä toveriensa rinnalla köyhyyden häpeää. Sellainen ei sovi upseeriksi aikovalle, sanoi Frans; sillä upseeri on korkean esivallan palvelija; suutari pysyköön lestissänsä, voivat Hannekselle sanoa, ja ehkä sellaisesta kitsastelemisesta hänen majesteettinsakin saattaa suuttua. Ajattelepas sitä, Kustaava kulta!

Tämmöinen puhe vaikutti Kustaavaan, sillä hän myönsi veljensä olevan oikeassa. Eikä Franssin tarvinnut kuin pari kertaa terästellä näitä samoja sanojaan, niin Kustaava taas raskaasti huokasi ja huokaistessaan suostui viini- ja portteripuotiin.

Frans sai aivankuin uutta elämisen intoa. Raskas paino, jolla hänen sisarensa mykkä tuomitseminen oli toistakymmentä vuotta alinomaa häntä painanut, ja joka oli saattanut hänet ikäviinsä väkeviä maistelemaan, helpponi nyt tuntuvasti. Sillä mitään muuta omaatuntoa kuin tämän sisarensa mielipide ei Franssilla ollut. Mutta haave, että Kustaava kerran suostuu alkamaan rikastumista samalla tavalla kuin hän itsekin oli alkanut, oli sentähden hänen mielessään valoisimpana, vapauttavimpana tulevaisuuden toiveena. Hei vaan! Jos kerran niin kävisi, saisi hän sellaista tarmoa, että pääseminen kivimuurien omistajaksi ja vaikkapa pääkaupungin kaikkein rikkaimmaksi mieheksi olisi hänelle pelkkää leikintekoa. Maailman me sinun kanssasi valloittaisimme, Kustaava kulta!

Franssin laskut, mitä viini- ja portterikauppaan tuli, näyttäytyivät täsmälleen oikeiksi. Menekki oli uudessa paikassa lähes kolminkertainen. Ja kun hän sai aikaan vielä sen, että sisar otti talon puotineen vuokralle, nousivat Kustaavankin tulot kohta niin suuriksi, että saattoi lähettää Hanneksellensa toista sataa markkaa kuukausittain.

Saatuaan näin sisarensa sidotuksi viini- ja portteriliikkeeseen Frans ryhtyi tekojensa kauniiseen viimeistelyyn.

Hanneksen tulevaisuuteen vetoaminen oli näin osottautunut siksi pettämättömäksi sillaksi, jota myöten Kustaavan sai astumaan kaikkien entisten epäilyksiensä ylitse.

Punaseen nokkaansa nuuskaa töhertäen Frans nyt rupesi sanomaan:

—Kuuleppas Kustaava kulta, oletko sinä nähnyt minkään upseerin keskellä päivää kulkevan näillä meidän kaduillamme?

Kustaava vastasi:

—En ole kyllä nähnyt.

Frans aivasti ja sanoi: Et ole nähnyt, sillä upseerinpuku on arka kunniasta ja ainoastaan hienoimmat kadut ovat heille kyllin hienoja.

Hetken vaiti oltuaan ja annettuaan Kustaavan rauhassa sulattaa näitä viisauden sanoja Frans jatkoi:

—Mutta Hannes—jos hän joskus tahtoisi tulla vanhaa kotiansa katsomaan, saisi kai niellä häpeän.

Taas antoi Frans Kustaavalle sulattamisaikaa ja nyt vielä pitemmän. Nähtyään että Kustaava jo alkaa olla tästä uutisesta hämillään ja liikuttelee huuliansa Frans sanoi: Noh', mitä me voimme kadullemme, se on sen näköinen kuin on, mutta voisimme ainakin laittaa tämän oman hökkelimme vähän parempaan kuntoon, ettei hän ainakaan tänne sisälle astuessaan häpeää tuntisi.

Kustaava hämmentyi kokonaan. Hän ei ollut tätä asiaa tullut koskaan vielä ajatelleeksikaan. Nyt kun Frans sen sanoi, tuntui hänestä itsestäänkin aivan mahdottomalta, että Hannes upseerina ollen istuisi näille mustuneen keittiön penkeille ja söisi yhdessä heidän kanssaan heidän ruokakupeistaan kattamattomalta pöydältä. Uusi ajatus tuli niin äkkiä, että Kustaava peräti hätääntyi.

—Sinunhan tämä talo nyt on, kun olet sen minulta vuokrannut, mutta kyllähän minä sinua autan tässäkin asiassa, jos vaan tahdot, sanoi Frans—ja jos vaan enää ehdimme, ärsytteli Frans edelleen.—Syksyllä pitäisi hänen jo olla upseerina ja silloin hän varmaan tulee käymään.

Kustaava tarttui kuin tarttuikin Franssin avuntarjoukseen. Mutta ei hän sentään sellaista siitä tulevan aavistanut kuin mikä tuli.

Eräänä aamuna varhain hän heräsi omituiseen yksitoikkoiseen kivien kilahtelemiseen ja kun hän katsoi ulos oli siellä kolme kuorma-ajuria, jotka laittoivat tiilikiviä neliskulmaisiin läjiin hänen pihallensa.

Mitä tästä nyt tulee? ajatteli Kustaava. Mutta hänen ihmetyksensä kohosi korkeimmilleen, kun pihalle rupesi tulemaan hirsiä, lankkuja, lautoja ja niin suuriin läjiin, että koko piha täyttyi, jokainen nurkka ja sopukka. Viimein tuli Frans ja esitti, että Kustaavan olisi paras muuttaa joksikin aikaa hänen kortteeriinsa niiden »pienten korjausten vuoksi», sanoi hän, joita talossa tulisi tehtäväksi.

Kustaava ei pitänyt kiirettä.

Mutta jo taas eräänä aamuna hän sai hypätä vuoteeltaan säikähdykseen, kun koko talon vesikatto suurella pauhinalla romahti alas pihalle. Sitten alkoivat vuorilaudat lentää irti seinistä, ovet irtaantuivat saranoistaan ja kannettiin syrjään, ikkunat reväistiin säpeistään, uunit kolisteltiin alas ja hävitys lähestyi Kustaavan huonetta niin nopeasti, että kiireimmän kautta hän sai korjata vaatteensa ja kamsunsa ja paeta Franssin luo. Franssin »pienet korjaukset» päättyivät siihen, että koko vanha rakennus purettiin maan tasalle ja aivan uusi rakennus nousi kuin loihdittuna sijalle. Alakerta oli siinä tiilestä. Siihen tuli huoneisto viini- ja portteripuotia varten ja toiselle puolelle holvattua pihakäytävää huoneisto Kustaavaa varten. Yläkerta taas laitettiin jotensakin samalla tavalla kuin Franssin talossa. Huoneet verhottiin valoisilla seinäpapereilla, kaakeli-uuneihin pantiin siroja koristuksia, suuret, isoruutuiset ikkunat katsoivat kadulle päin. Frans selitti Kustaavalle, että jos niin kävisi ettei Hannes saisikaan upseerin paikkaa kaartissa, niin kyllä tämä yläkerta kelpaisi sitten muillekin hienoille ihmisille vuokrata; ja kun Kustaava tämän johdosta katsahti häneen vähän pitkään, lisäsi: no, no, eipä siltä, tietysti Hanneksesta tulee kaartin luutnantti. Tällainen asunto, sanoi hän, on sittenkin vielä kaikista huonoin, mihin kaartin upseeri voi asettua asumaan, ja hän piti välttämättömänä että huonekaluston suhteen kaikki jätettäisiin hänen, Franssin, huostaan. »Kyllä minä olen ennenkin osannut huoneita sisustaa», sanoi hän.

Mitä enemmän Frans näin hommasi, sitä paremmin Kustaava alkoi myöntää, kuinka tuiki välttämätöntä tämä oli, kuinka kehnossa tilassa hänen asiansa todella olisivat Hanneksen tultua olleet, ellei Frans olisi ajoissa puuhiin ryhtynyt.

Näin Frans tuli vihdoin täydelliseksi isännäksi kaikkiin Kustaavan asioihin ja hän nautti elämästä täysin siemauksin, aivan suunnattomia tulevaisuuden tuumia päässänsä pyöritellen.

Hannes ei tullut kuitenkaan vielä syksyllä, mutta tasan viiden vuoden kuluttua siitä kuin hän oli lähtenyt Suomesta, toukokuussa, siihen aikaan kuin tuiman, paljolumisen talven perästä lauhkea kesäilma äkkiä laskeutui maahan ja herätti elämän.

Kustaava varhain aamusilla rupesi irrottamaan yläkerran sisäpuolisia talvi-ikkunoita. Silloin hän näki postiljoonin tulevan kirje kädessä pihalle. Tuli ylös, ojensi kirjeen hänelle ja meni.

Kustaava otti kirjeen ja pani viereensä penkille, jolla seisoi ikkunoita aukomassa. Hän ei osannut lukea. Veri lensi hänen kasvoihinsa ilosta ja uteliaisuudesta, sillä että kirje oli Hannekselta, sitä ei hän hetkeäkään epäillyt. Nyt kun vaan Kerttu tulisi iltapäivällä ja lukisi hänelle mitä siinä seisoo.

Kustaava rupesi muka jälleen ikkunoita irrottamaan, mutta katse lensi tavan takaa rahille silloinkin kuin käsien olisi pitänyt olla ojennettuina ylös ja silmäin tarkata ikkunain rakoja, joista pumpulit tippuivat. Ei, ei hän voinut jatkaa työtänsä ennenkuin oli ainakin vähän aikaa istunut kirje käsissä. Ja hän istui rahille ja silitteli kirjettä sylissään. Siinä, siinä nyt oli kaikki mitä varten hänen sydämmensä tykki, vastaukset vuosien kysymyksiin ja kaipauksiin: missä sinä olet? mitä ne tekevät sinulle? ajatteletko äitiäsi? tuomitsetko häntä, kun hän on sinut viskannut vieraalle maalle vieraitten ihmisten pideltäväksi?

Kustaava varovasti avasi peukalollaan kirjekuoren kulmaa, aukasi enemmän, kunnes kirje alkoi liikkua, vielä vähäsen repäsi kuoren paperia ja kirje irtausi. Kun ei nyt vaan olisi tullut tehtyä mitään tyhmyyttä, hän ajatteli,—mutta ei malttanut olla avaamatta kirjettä levälleen. Oli siinä sivun verran rakasta töherrystä. Ja tuo on varmaan nimi; sellaisen tapaista Kustaava oli ennen nähnyt Hanneksen kouluvihkojen päällä.

Ettei sentään voinut tietää, vaikka piteli käsissään,—vaikka oma poika oli tuon ja tuon siihen piirrellyt! Kustaavalta putosi kirjotukselle märkää, jonka hän säikähtäen pyyhki siitä pois. Oliko hän jotenkin muita mitättömämpi, huonompi, koska ei elämä ollut hänelle antanut mitä hän olisi nyt pitänyt omaa hengitystänsäkin tärkeämpänä, kykyä saamaan tietää mitä hänen oma poikansa, hänen synnyttämänsä, hänen imettämänsä, hänen kätkyessä heiluttamansa tässä hänen edessään, tässä hänen käsissään hänelle puhui? Frans ja hänen poikansa ja monet lapsetkin lukivat, ja lukivat kuin lystiksensä, ei muun vuoksi kuin saadaksensa tietää sotauutisia ja muuta mitätöntä—Herra Jumala ja taivaallinen isä! jospa Hannes kirjottaakin lähtevänsä sotaan! lämähti nyt Kustaavan mieleen.

Hänen rupesi sydän pelosta niin sykkimään, että täytyi mennä kohta tapaamaan Kerttua kenraalin herrasväen luo, missä Kerttu palveli, vaikkei työaikana saanutkaan käydä palvelijain luona vieraisilla. Ikkunat jäivät auki läpättämään.

Onneksi olivat herrasväki vielä makuulla, kun Kustaava tuli Kertun luo. Toinen palvelija oli mennyt torille ja Kerttu sentähden hoiti tämänkin tehtäviä; seisten hellan luona hän paraillaan odotteli kahvin kiehautumista.

—Nyt en minä jouda, täti kulta, sanoi Kerttu.

Ettei Kerttu säikähtäisi hirmuista uutista, sanoi Kustaava hänelle kohta:

Näin kauheata unta … Hannes vietiin sotaan…

Kerttu rupesi nauramaan:

—Mihin sotaan?

—Turkin sotaan, sanoi Kustaava.

—Voi täti kulta, Turkin sota on jo päättynyt, luuletteko etten minä ole sitä asiaa seurannut.

Kustaavan vierähti kuin kivi sydämmeltä.

—Minulla olisi tässä kirje, sanoi hän asettuen Kertun paikalle hellan viereen, jossa kahvin höyry pannun kantta jo koholle puskutteli.

Kerttu lensi hehkuvan punaseksi; otti nopeasti kirjeen ja silmänräpäyksen siihen katsottuansa kävi Kustaavan kaulaan ja yhtaikaa sekä nauraen että itkien rupesi sanomaan: voi, voi, voi, voi! Sitten nauru voitti ja hän rupesi riemuissaan pyörittämään Kustaavaa ympäri.

—Hannes tulee! Hannes tulee!

Kustaavan piti istua, sillä jalat eivät kannattaneet seista näin suuren uutisen jälkeen. Kaikki meni sekasin hänen päässään. Viiden vuoden perästä äkkiä yhtenä päivänä kaikki on ratkaistu!

Mutta sekasin meni kaikki kyökissäkin. Kello pirisi sisällä. Kahvi kuohui ylitse. Kansi oli jäänyt Kustaavan käteen. Kerttu ennätti paraiksi pelastamaan pannun tulelta. Kahvitarjottimen kanssa Kerttu juoksi sisälle. Kun hän tuli pannua ja leipää hakemaan, oli Kustaava saanut sen jo pyyhityksi, ja ennätti kysymään:

—Milloin?

Leikellessään tulisessa kiireessä ranskanleipää Kerttu selitti yhtaikaa sekä ilosta vapisevana että kahvin kohtalosta närkästyneenä:

—Kolmen päivän perästä—illalla—iltajunassa Pietarista—niin, niin!—Ja nyykäyttäen päätä, säteilevänä ilosta ja punasena kiukusta meni taas sisälle.

»Kolmen päivän perästä—yö—päivä—yö—päivä ja Hannes seisoo hänen edessänsä! ajatteli Kustaava itseksensä. Valtavasti löivät tällä hetkellä hänen sydämmensä tyyntyneen myrskyn mainingit.

Kerttu tuli silmät rypistyneinä taas kyökkiin.

—Teillähän se on! sanoi hän temmaisten kannen Kustaavan käsistä ja taas meni.

Kunpa Kustaava nyt olisi saanut Kertun luoksensa tänä heidän elämänsä ehkä onnellisimpana päivänä! Siellä ne kahvit vasta olisi keitetty! Ja he olisivat istuneet ja puhuneet Hanneksesta kolme päivää ja kolme yötä. Mutta Kerttu tuli ja sanoi:

—Nyt täti kulta, menkää, en jouda—ja paha on vielä sekin, että illalla juuri kolmen päivän perästä täällä on vieraita enkä voi silloin tulla Hannesta näkemään, mutta mitä siitä!

—Kuinka et sinä tulisi, johan Hannes pahastuisi!

Kerttu nosti silmäkulmansa ja alas katsoen sanoi:

—Vielä mitä, hän nyt siitä välittäisi!—Mutta itse oli onnensa huipulla Kustaavan sanoista.

Ja taas otti äkkiä Kustaavan kaulasta, retuutti, pyöritti häntä ja nauraen työnteli ovesta ulos.

Kolmantena päivänä alkoi Kustaavan luo alakertaan kokoontua naapureita ja sukulaisia odottamaan Hanneksen ilmestymistä. Vaikka kirjeessä, jota moneen kertaan luettiin, seisoi selvästi ja kahdessa eri paikassa: tulen _ilta_junassa ja ajan kohta kotiin, älköön kukaan tulko asemalle, minä tulen siis illalla, muistakaa—, niin siitä huolimatta vaari ilmestyi jo aamulla. Frans oli hänelle sanonut: vaari menee nyt Kustaavan luo, siellä on pidot. Ja tietämättä pitojen syytä oli vaari ajellut parranhaivenensa ja pitkän, korvain taa kiertyvän harmaansekaisen tukkansa vedellä kastellut ja harjalla silittänyt.

Ylleen oli saanut Franssilta lainaksi mustan syrtuutin, joka oli hänelle kovin väljä ja vähän lyhythihainen, sillä vaarilla oli kookkaan miehen pitkät kädet. Tämä hihain lyhyys oli vaarille hankalaa sen puolesta kun hänen piti tavan takaa pyyhkiä silmiänsä, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. Toiset sanoivat: niissä on tauti; toiset taas sanoivat: hän itkee. Niin sanoi etenkin Kerttu, sillä hän oli pannut merkille, että vaari rupeaa aina pyyhkimään silmiänsä, kun tulee puhe Hinkistä, joka viiteen vuoteen ei ollut antanut sanaakaan itsestään tietoa ja jota vaari oli alkanut pitää hukkuneena.

Niistä kahdesta muusta Franssin pojasta, jotka kaartissa palvelivat, ei vaari suurtakaan lohdutusta saanut, vaikka kyllä heitäkin rakasti. Hän oli kaikki kuppinsa ja vehkeensä piilottanut, sillä näistä pojista hän selvään näki, että niinkuin ne vääriä rahoja halusivatkin tehdä eivät he Veneh'ojasta ilmoisena ikänä mitään olisi ymmärtäneet.

Tänäpäivänä, vaikka Kustaavan luona ei kukaan Hinkistä mitään maininnut, rupesi vaari pyyhkimään silmiänsä heti kun oli sisälle tullut ja ympärilleen katsahtanut. Sentähden Kustaava puolestaan ajatteli: tauti niissä silmissä on, sillä kukapa tämmöisenä riemupäivänä itkuun hyrähtäisi! Ilahuttaakseen vaaria Kustaava sanoi: varmasti hän tänäpäivänä tänne sisälle astuu.

—Jaa kuka? sanoi vaari.

—Hannes, Hannes.

—Paniko ne sen taas koulusta? kysyi ukko elpyen ja selviten kyyneleistään.

—Vai paniko koulusta! Upseerina hän tulee, kapteenin he hänestä tekevät!

Tämän sanan sanottuaan Kustaava ei malttanut istua, vaan nousi seisaalleen, hengitys tahtoi ahdistaa kurkkua ja kädet vavahtelivat. Hän oli voittamaisillaan. Pilkkanimestä oli hän tekemäisillään Hannekselle kunnianimen. Sanokaa koreasti häntä kapteeniksi kaikki!

Mutta vaari ei voinut näin suuria asioita heti ensikuulemalla käsittää. Hänen piti kaikissa tapauksissa ensin saada ajatella omiansa, jonka vuoksi hänen silmäluomensa rupesivat painautumaan ikäänkuin uneen, kunnes aukenivat ja hän alkoi vanhan virtensä:

—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin—

Mutta Kustaavalla oli nyt paljon muuta tekemistä ja ajattelemista eikä hän senvuoksi kuunnellut sanaakaan.

Jo aikasin saapui myöskin Frans.

Hän oli ottanut tapauksen täydellisen juhlan kannalta ja maistellut pitkän päivän varoiksi kaapistansa niin vahvasti, että kasvot olivat turpean punaisina ja silmät tahmeina.

Oli tuonut mukanaan kaksi suurta, loistavanväristä öljypainokuvaa, jotka esittivät Heidän Majesteettejään Keisari Aleksanteri III:tta ja Hänen Korkeata Puolisoansa Keisarinnaa kruunauspuvuissa. Tästä keksinnöstään itse melkein kyyneliin asti liikutettuna Frans nyt ehdotteli kuvat ripustettaviksi seinään niin, että ne heti näkyisivät ovesta sisään astuville ja panisivat tuntemaan, mikä suuri siunaus oli tätä matalaa majaa kohdannut, se kun oli nyt Hanneksen kautta tullut ikäänkuin suhteisiin valtakunnan korkeimpien huippujen kanssa. Ehkä oli tässä majassa niitä, jotka olivat eläessään vääryyttä tehneet, ehkä niitäkin, jotka olivat suoraan esivaltaa vastaan rikkoneet, nyt oli sentään kaikki sovitettu ja lainkuuliainen nöyryyden ja alamaisuuden henki oli tästedes täällä vallalla. Kuvien seinään kiinnittäminen ja naulojen naputtaminen suoritettiin äänettömällä juhlallisuudella. Ne muut vieraat, jotka olivat silloin jo saapuneet, vaihtoivat ajatuksia kuiskuttelemalla, ja jotka olivat sukua Kustaavalle tunsivat olevansa vieraampien kadehtimia. Loviisa, Kertun äiti, se hienon maailman tuntija, joka oli saanut lomaa kasarmilta ja myöskin tullut Kustaavan luo, katseli kuvia päätänsä kallistellen ja pitäen nyrkkiään toisen silmänsä edessä, jonka jälkeen sanoi kuvat erittäin onnistuneiksi. Tämä Loviisan käytös kohotti myöskin suuresti juhlatunnelmaa.

Kustaavan huone täyttyi illemmalla vieraista. Saapuneet olivat myöskin Franssin neljä poikapuolta, hänen vaimovainajansa lapsia ensimäisistä naimisista, Albert, Eemil, Johan ja Oskar, jotka Frans oli jo pieninä toimittanut pois läheisyydestänsä oppipojiksi verstaihin. He olivat nyt lähes 30-ikäisiä, juroja, karkeakouraisia työmiehiä, seisoivat seinävierillä ujostellen väen paljoutta. Muut kaikki istuivat suuressa ringissä, punakasvoisina viinin ja kahvin paljosta juomisesta, juhlallisen äänettöminä.

Viimeiseksi saapuivat Franssin omat pojat, kaartilaiset Haagert ja Vilhelm; he olivat molemmat kookkaita, ylpeän näköisiä miehiä, ivan hymy huulilla.

Frans nosti kysymyksen, oliko sopivaa, että sotamiehet esiintyivät samassa huoneessa kuin upseeri, mutta Haagert ja Vilhelm sanoivat itse paremmin ymmärtävänsä sen asian, eikä tarvittu muuta kuin luutnantin sisään astuessa komentaa: »staatj!» sekä nousta seisaallensa, jonka jälkeen luutnantti antaa merkin kädellä ja he saavat jälleen istua. Frans arveli tähän, että samasta komennuksesta olisi paras muidenkin nousta seisaalleen, mutta Loviisa vastusti jyrkästi tätä mielipidettä ja neuvoi, että tervehdys oli tapahtuva näin: ensin menee Kustaava kynnykselle vastaan ja tervehtii, sitten tervehtii Frans ja sitten muut.

—Vaarin unehutit, sanoi Haagert Loviisan takaa bassollansa. Ja kun kaikki katsahtivat vaariin, istui tämä muista syrjässä, rintaperillistensä ja jälkeläistensä lauman takana, joka oli kotimaastansa tietämättömäksi tähän kaupunkiin syntynyt, ja itki niin katkerasti, että pää tutisi. Silloin kaikki rupesivat sanomaan: ei silmissä vikaa ole, mutta joku suru sitä vaivaa. Ja jättivät hänet omillensa.

Sillä välin kun vieraat näin istuivat ringissä Hannesta odottamassa, oli hän kuitenkin aikaa sitten Helsingissä. Hän oli tullut jo aamulla voidakseen ensin käydä komendantin ja pataljoonan päällikön luona tervehdyksellä ja rauhassa suorittaa muut viralliset asiansa. Asemalta hän oli ajanut hotelliin ja ottanut siellä itsellensä huoneen niiksi päiviksi, joina aikoi viipyä Helsingissä; mutta kotiinsa aikoi mennä vasta hämärtäessä, kun oli kaikista muista asioista vapaa, ja myöskin—kun ei hänen liikkumisensa niillä kaupungin huonomaineisilla laitakaduilla olisi tarpeettoman julkista.

Riemu sydämmessä, veikeänä, nuorena viiksiniekka upseerina hän asteli niitä kotikaupunkinsa katuja, joilla oli koulupoikana juoksennellut, joista joka soppi ja käänne oli hänelle tuttua ja kodikasta. Kulkiessaan nopeasti toimehikkaan näköisenä niinkuin tärkeissäkin asioissa hän vasemmalla kädellään piteli miekkaa, ettei se jaloissa hoippunut, ja oikealla taas oli aina valmis sotilastervehdyksiin. Joka toinen vastaantulevista, tai joka kolmas, jos vaan olivat pääkaupunkilaisia, tunsi hänet näöltä, mutta melkein kaikki ällistyivät vähän liian myöhään, niin että hän, nopeasti kulkiessaan, oli jo ehtinyt ohitse silloin kuin toinen vasta pääsi perille siitä kummasta, että tuokin nyt on siis upseerina. Odottakaa, odottakaa, soi hänessä riemuisa lupaus vastaantulijoille. Odottakaa, tämä on vasta alkua!

Ei hän sentään malttanut iltaan asti kulkea kaduilla poikkeematta sille pienelle torille, mistä tiesi kotitalonsa kaukaa näkyvän tutussa rivissä muiden katutalojen kanssa. Sykkivin sydämmin hän lähestyi sitä katujen kulmaa, sillä kuka ties juoksee Kerttu paljasjalkaisena kadun yli, ihan elävänä se Kerttu, jota hän oli monta vuotta saanut ainoastaan ajatuksissaan kuvailla. Ehkä myös äiti, Frans tai joku muu sattuu olemaan tulossa tai menossa. Mutta kun hän siihen paikkaan saapui, ei hän voinutkaan kotitaloa nähdä. Joku vieras talo oli asettunut eteen. Hän katseli puolelta ja toiselta ja yhä enemmän hämmästyi, sillä sen vieraan, tiilisellä jalustalla seisovan, uudelta hohtavan rakennuksen täytyi olla juuri hänen kotitalonsa paikalla, se oli uutisrakennus, josta hän ei ollut tiennyt mitään. Ja se on kaksinkertainen, toisessa kerroksessa suuret ikkunat, yksi, kaksi, kolme, ja vielä neljäs, ei, vielä viideskin. Tiilijalustassa on kyltti—Hannes meni sinnepäin kunnes erotti kyltissä sanat Viini- ja Portteripuoti. Silloin hän kääntyi nopeasti takasin aivankuin joku olisi hänet nähnyt ja hän ruvennut pakenemaan.

Niinkuin pimeä pilvi olisi äkkiä tullut hänen iloisen mielensä eteen; tunteet ja ajatukset viskautuivat valtoinaan joka suunnalle hänen tietämättään vielä mikä ne oli lentoonkaan ajanut.

Ensin hän koetti vaan käyntinsä nopeudella ja hienolla viheltämisellä tukahuttaa nolouden tunnetta. Sitten alkoi hakea jotain ajatusta, joka olisi samaa noloutta lieventänyt.

Kuinka olenkaan voinut tähän asti kuvailla, että minua olisi näin kauan elätetty pelkällä pyykinpesulla. Enkö ole saanut yli sata markkaa kuussa? Johan äiti raukan kädet olisivat tyngille kuluneet. »Viini- ja portteripuoti», onko siinä mitään pahaa, eikö tuossakin ole paljon suurempi viinikauppa, ja eikö tuossa ole ravintola ja eikö koko kaupunki elä sillä kaupalla? Mitä siis siitä että joku on sillä kaupalla tullut upseeriksi! Mikä hölmö minä olen!

Moisista sekaisista ajatuksista rupesi yksi yhä sitkeämmin tekemään itsellensä tilaa, kunnes mitkään muut ajatukset eivät voineet sitä enää karkottaa, vaan se itse syrjäytti kaikki.

Millä rahoilla äiti on rakentanut?

On voinut saada jonkun lainan—saahan niitä semmoisia—koetti hän ajatella, mutta se yksi tunki semmoiset kaikki tieltään, selvästi ilmoittaen:

Tietysti eno Franssin rahoilla.

Hän koetti vieläkin irrottautua:

Entä sitten. On voinut lainata eno Franssilta. Ja onko eno Franssin myntti kruunun mynttiä huonompi!

Mutta se yksi toitotti vielä kuuluvammin:

Talo on juuri samanlainen kuin eno Franssin oma eikä ole siis mitään syytä olla varma siitä, ettei meidänkin yläkerrassa tanssita—! Näin ollen minä en ole ainoastaan viinin ja portterin kaupalla upseeriksi tullut, vaan—. Uskallanko ajatella loppuun asti?

Hannes oli rohkea ja itsepäinen. Hän otti uudestaan etulauseesta vauhtia ja ajatteli loppuun asti:

Näin ollen minä en ainoastaan viini- ja portterikaupalla ole upseeriksi tullut, vaan sillä kaupalla, jonka hävittämistä varten olen upseeriksi tullut!

Hänen kulkiessaan rupesi selkää ja päätä kuumottamaan niin, että hänen piti nenäliinalla kuivata ohimoitaan.

—Olkoon! mutta minä olen sittenkin upseeri ainoastaan hävittääkseni kerran sen pahuuden, ja jos olen sellaisilla rahoilla upseeriksi tullut, niin juuri senvuoksi minä vielä enemmän hävitän, juurinensa hävitän, maan tasalle hävitän!

Se oli minulle rangaistus ja terveellinen muistutus. Enkö juuri äsken vielä ollut innoissani näistä mitättömistä kiiltonapeista ja miekastani. Niinkuin Hinkki muinoin pisteli neuloilla rintaansa sinisen laivankuvan, joka ei siitä ikinä voi lähteä, niin pitäisi minun kirjottaa kulumattomilla kirjaimilla lihaani ja vereeni: porttolain ja kapakkain hävittäjä, muista!

Tanssikaa! mutta niillä rahoilla, jotka tanssitte kokoon, luotte te oman hävittäjänne!

Odottakaa! minä jo ymmärrän, ettei polisimestarilla ole valtaa teitä hävittää. Ei myös tällaisella luutnantti pahasella. Mutta katsotaan, eivätkö minun siipeni kannata ylemmäksi lentää! Kannattavathan muiden, jotka vaan leikillänsä lentelevät, miksi eivät sen, jolla on tosi lento mielessä.

Valtaan, ylimpään valtaan! mutta niin että he kaikki luulevat minunkin vaan huvikseni ilmoihin kohoovan, sillä muuten he minut ampuisivat alas. Siis keveyttä, kasvot iloisiksi, kumarruksia, viiksien voitelua, siroja lauseita!

Ja Hannes saikin heti tilaisuuden esiintyä sellaisena suurmaailman temppuihin tottuneena upseerina, jonka sekä ulkonaisen että sisällisen olennon hän Venäjällä ollessaan oli mitä seikkaperäisimmin tutkinut ja mielestään sangen hyvällä menestyksellä omaksunut, ja jonka matkiminen sitä paitsi—miksei hän sitä olisi avonaisesti itsellensä tunnustanut—tuotti hänelle monessa suhteessa hauskuutta.

Näissä kiihottuneissa ajatuksissa hän oli tietämättään kulkenut keskikaupungille asti. Ylioppilastalon luona äkkiä joku huusi hänen nimeänsä, ja kun hän katsoi taakseen saavutti hänet entinen toverinsa, everstin poika, hänkin jo täysikäisenä, valkonen ylioppilaslakki päässä. Sanoi tulevansa eilispäivän juhlasta.

—Mistä juhlasta?

—Etkö sinä todellakaan tiedä? Koko kansa on siihen ottanut osaa, mutta sinähän tuletkin näen minä Venäjältä.

Ne asiat, joista tämä toveri nyt alkoi innostuneesti kertoa, olivat Hannekselle aivan tuntemattomia. »Koko programmi toimeen!» hoki toveri, ja niin paljon Hannekselle hänen puheistaan selvisi, että tarkotus oli saada yliopisto, koulut, virkamiehet, hallitus, sotaväen päällystö, polisikunta, kaikki suomalaisiksi, että olisi omat suomalaiset sota-upseerit, omat suomalaiset polisimestarit, omat suomalaiset senaattorit j.n.e.

—Se sopii minulle, ajatteli Hannes,—he valmistavat minulle tietä!

Ja hän innostui kuuntelemaan toverinsa puheita. Kaikki tuo oli todellakin syntynyt aivan kuin häntä varten, avaamaan hänelle mahdollisuuksia. Hänen katseensa sattui kelmeän kuun hahmoon, joka laskevan auringon mukana näkyi keväisellä taivalla, ja sykäyttävä riemu täytti hetkeksi hänen rintansa. Tämmöisen riemun tunnossa oli hänen käyntinsä niin notkeata, koko hänen käytöksensä niin sulavan veisteltyä, että sen ehdottomasti täytyi tehdä vaikutuksensa. Hänen toverinsa pysähtyi, peräytyi pari askelta hänestä, katseli häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: sinun täytyy tulla meille.

—Kelpasin! ajatteli Hannes.

—En paraalla tahdollakaan jouda, vaikka tunnustan, että olisi velvollisuuteni, sanoi hän.

—Mitä vielä, kyllä sinä joudat. Saat meillä tänä iltana nähdä Suomen kaikki suurmiehet, tulet heille esitetyksi—. Me teemme sinustakin suurmiehen.

—Elä herran nimessä!

—Sinun täytyy kerran tulla Suomen vasta perustetun sotaväen päälliköksi. Niin juuri!

—Tämähän jo alkaa kuulua kapinalliselta, leikki Hannes.

Mutta hänen toverinsa rupesi nyt suurin sanoin esittämään tätä päähänpistoa niinkuin se olisi hänellä ollut jo kauan sitten harkittu suunnitelma. Kaikki riippuu siitä millaisissa piirteissä uskaltaa ajatella, sanoi hän. Mitä uskaltaa, sen saa. Eikö teidän omissa piireissänne sanota: huono on se sotamies, joka ei toivo kerran kenraaliksi pääsevänsä?—Ajatteleppas vaan, he ovat panneet siihen henkilön, joka ei osaa sanaakaan suomea! Suomen sotaväkeä, jonka on antaminen verensä, komentaa mies, joka ei tunne edes sen kieltä! Se ei saa tapahtua! Siihen täytyy ennen tai myöhemmin tulla umpi suomalainen. Ja sinä olet oikea mies, sinä olet ainoa suomalainen heidän joukossansa. Uskalla vaan ajatella! No! Onko tällä keväällä, onko tuolla taivaalla rajoja? Miksi pitää siis olla ihmisen uskalluksella rajoja?

Vaikka Hannes kyllä ymmärsi, että tämä innostus oli liian pitkälle jatkuneen juhlan jälkikaikua, hämmästyi hän kuitenkin merkillistä yhteensattumaa näiden puheiden ja hänen omien tulevaisuuden suunnitelmiensa välillä. Niin korkealle ei hän tosin itse ollut ajatellut kohota, mutta jos uskallus ja tarmo todella ovat jotain tekijöitä ihmiskohtaloissa, niin ei hänellä ainakaan niitä tekijöitä ollut puuttuva.

Hannes seurasi toveriansa tämän asunnolle asti ja tahtoi siitä kääntyä, sillä alkoi jo hämärtää, mutta toveri veti hänet puoli väkisin mukaansa sille kadulle, jossa heidän asuntonsa oli. Ja vihdoin Hannes, kun hänellä juuri sattui olemaan paras pukunsa yllään, paraat hansikkaansa sormissa, paras jäykkyys viiksissä, ja parhaan parturin hajuvedet vaatteissa, lupasi tulla hetkeksi sisälle.

Siellä oli myös sama juhlatunnelma vallalla. Kenraalitar—sillä Turkin sodan jälkeen oli eversti tullut kenraaliksi—otti Hanneksen hyvin ystävällisesti vastaan. Tyttäret samaten iloista hämmästystä ilmaisevin katsein mittasivat Hanneksen olentoa joka suunnalta ja hymyilivät hänelle sangen armollisesti. Tämä ilmeinen menestys antoi hänen liikkeihinsä ja puheluunsa yhä enemmän varmuutta ja aito pietarilaista sulavuutta, jopa niin että hänen onnistui taidokkaasti kääntää tietämättömyytensä suuren kansallisjuhlan vaiheista omaksi ilmeiseksi eduksensa. Teeskennellen mitä hartainta mielenkiintoa hän sai neitoset kiihkeällä, keskenään kilpailevalla vilkkaudella kertomaan viikon suurista tapahtumista, valmistuksista, sen loistavasta onnistumisesta, juhlan sankarin suuremmoisesta henkilöstä, miten hän oli astunut sisälle, mitä puhunut, mitä sanonut sille tai tuolle. Vielä he kertoivat hänelle kaikkien pääkaupungin kansallismielisten naisten aikeesta lahjottaa voittoisalle ylioppilaskunnalle sininen lippu kultakirjaiminensa: »sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto»; puhuivat hänelle kukista, seppeleistä, kevään ihanuudesta ja tulevaisuuden valoisuudesta. Ja kaiken aikaa Hannes, samalla kuin tuo mieletön aate Suomen sotaväen päällikkyydestä tuon tuostakin ihmeellisellä tavalla muuttui tunteissa mahdollisuudeksi, oli mitä elävimmällä osanotolla mukana neitosten riemukkaassa juhlahumussa, huudahteli ihastuksesta, innostui, tuli haltioihinsa, niin että kun hän nousi lähteäksensä neitoset eivät mitenkään olisi siihen suostuneet ja kenraalitar vaati kiven kovaan luutnantin juomaan ainakin lasillisen teetä ennenkuin lähtee.

Samassa astui sisälle kenraali itse.

Hannes kavahti pystyyn, löi joustavasti kantapäänsä yhteen ja meni sitten Pietarin ratsukaartin ylimysten malliin jäykässä kumarrusasennossa kenraalia vastaan, joka oli ojentanut hänelle kätensä. Tervehdys onnistui odottamattoman hyvin. Kenraali suvaitsi kysellä Venäjän sotakouluoloista ja siirtyi sitten puhumaan oman maan vasta perustetuista pataljoonista, erinomaisesti kiittäen sitä, että nuori vänrikki oli pyrkinyt ja päässyt Itä-Suomen lääniin, jonka väestö—arveli kenraali—enemmän kuin mikään muu kaipasi sotilaallisen kurin ja järjestyksen kasvattavaa vaikutusta.

Kenraalin puhuessa Hannes huomasi että palvelustyttö oli jo pitkän aikaa seisonut hänen edessään teetä tarjoten. Mutta hyvin tuntien etiketin vaatimukset hän ei ollut sitä huomaavinaan ja silmää räpäyttämättä katsellen kenraaliin odotti milloin tämä kädellään viittaamalla pyytää teetä ottamaan. Juoda teetä seisaaltaan ja tehdä se niin, ettei kenraali huomaa vähintäkään kömpelyyttä tai vaivautumista eikä sentähden tule pyytäneeksi istumaan, kas se on kaiken taitavuuden huippu. Ja hän päätti suoriutua tästä kokeesta sitä suuremmalla loistolla, kun tunsi jäsenissään että neitoset kaiken aikaa seuraavat uteliaisuudella hänen esiintymistään voimatta löytää sitä heikkoa kohtaa, joka oikeuttaisi heitä ajattelemaan: siinä se sittenkin ilmaisi plebeijisyytensä.

Mutta kun kenraali vihdoin pyysi ottamaan teetä ja Hannes kumarrettuaan kääntyi tarjoojan puoleen, niin kenen kasvot näki hän tarjottimen takaa? Kertun ihastuksesta ja riemusta punehtuneet kasvot sieltä loistivat häntä vastaan.

Hanneksen silmät värähtivät, kulmakarvat kohosivat ja luomet alkoivat nopeasti räpyttää. Ohimoihin nousi sankka puna, mutta suun ympärykset kalpenivat.

Viiden vuoden aikana Venäjällä ollessaan hän oli hartaasti tutkinut pientä elämänviisautta sisältävää kirjasta nimeltä »Les maximes d'Epictète philosophe stoïcien» saavuttaakseen sotilaalle tarpeellista mielenmalttia ja tahdonlujuutta elämän äkkiarvaamattomissa kohtauksissa; oli sekä sinisellä että punasella kynällä ja paikotellen kummallakin viivannut paraat, mieleen pantavimmat kohdat siitä, mutta nyt, kun hän olisi juuri tarvinnut niistä viisauksista tyyneyden voimaa ammentaa, hän ei muistanut ainoatakaan. Lasi alkoi tutista hänen käsissään, katse harhaili pitkin seiniä ja kenraali sanoi heti: mutta istukaahan herra luutnantti! sekä jätettyään hänet naisten seuraan poistui omalle puolelleen.

Kuinka oli Kerttu joutunut palvelijaksi, kuinka Kerttu oli juuri tänne keksinyt hakeutua, oliko Kerttu ilmaissut täällä suhteensa häneen, ne olivat kysymyksiä, joihin Hannes turhaan koetti tavottaa vastausta.

Naiset olivat pian jälleen virittäneet samat vilkkaat puheet, jotka kenraalin tulo oli äsken keskeyttänyt. Mutta sen mukaan kuin Hannes pääsi heistä perille, ettei Kerttu ollut mitään ilmaissut, lakkasi hän ponnistamasta voimiaan näiden puheiden kuuntelemiseen. Nauramatta missä olisi pitänyt nauraa ja nauraen missä ei sopinut nauraa hän koneellisesti myönteli kaikkeen ja sanoi vai-niin sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin. Asema tuli yhä tukalammaksi, sillä hän lopulta ei nähnyt, ei kuullut, ei ymmärtänyt mitään. Ei nähnyt edessään muuta kuin Kertun olennon, sen ihmeellisesti solakistuneen vartalon mustissa hienosti istuvissa vaatteissa, sen ihanat, irtautuneiden suortuvain ympäröimät kasvot ja sirot liikkeet. Ja niinä hetkinä, jolloin Kerttu tuli sisälle, Hanneksen huomiokyky lakkasi kokonaan tottelemasta häntä kääntyen väkipakolla Kerttuun, jopa väkipakolla kääntäen hänen päätänsäkin sitä kohden missä Kerttu liikkui. Joten hän oli itse minä hetkenä hyvänsä ilmaisemaisillaan sen minkä Kerttu oli nähtävästi osannut salata.

Ja kansalliset suurmiehet tulivat, ja hänet esitettiin suurmiehille, mutta hän ei nähnyt mitään, ja suurmiehet söivät ja joivat ja puhuivat sekä yksitellen että yhteisesti keskustellen maan tulevaisuudesta ja hän ei kuullut mitään, sillä hän ajatteli ja ihmetteli vaan sitä yhtä, sitä, että se nainen, joka oli tarjottimen takaa katsonut häneen riemusta loistavin, rakastunein silmin, oli Kerttu.

—Mutta mikä teitä oikein vaivaa, herra luutnantti? kuuli hän vihdoin nuoremman neideistä nauraen kysyvän.

Silloin hän huomasi, että hetkenkin viipyminen täällä voi neideissä herättää perusteellisia epäluuloja hänen ja Kertun keskinäisestä tuttavuudesta ja tulla siten hänen tulevaisuudelleen mitä tuhoisimmaksi.

Senvuoksi hän hyvästeli ja katosi.

Vähän ajan perästä tuli Kerttu saliin ja katseli ympärillensä, teki asiaa herrain kamariin ja katseli ympärillensä, meni vierashuoneeseen ja katseli ympärillensä. Ja meni kyökkiin ja sanoi köksälle: Enkö minä ole teitä aina auttanut? Köksä sanoi: Olet. Kerttu sanoi: Nyt auttakaa te minua; he ovat syöneet, ja ennenkuin lähtevät ehdin minä juosta Kustaavan luo. Köksä sanoi: Ole rauhassa; näin minäkin hänet oven raosta, ai, ai, kuinka komea luutnantti hänestä on tullut, mutta kyllä hän ei sinusta enää huoli, juokse nyt vaan sentään itse kysymään häneltä.

Kerttu oli jo juossut ulos. Liina päässä hän huristi sen matkan muutamassa minutissa.

Kustaavan luona ei ollut enää ketään vierasta. Kun Kerttu juoksusta hengästyneenä tempasi oven auki ja kynnykseltä katsahti Kustaavan huoneeseen paloi siellä yksi ainoa kynttilä, mutta Hannes istui kuin istuikin Kustaavan vieressä.

—Täällä hän istuu ja tuliaisiksi toruu minua, sanoi Kustaava Kertulle puoleksi leikillä ja puoleksi todella valittaen.

Tervehtimättä Kerttua Hannes nousi ylös ja rupesi kävelemään nopeasti edestakasin niinkuin hän ennen muinoin teki, kun Kerttu ei osannut läksyjänsä. Silmäkulmat olivat hänellä nytkin samalla tavalla koholla, huulet hörössä ja ankara katse harhaili pitkin permantoa, sopivia torumasanoja hakien.

—Hän toruu minua, kun olen muka pannut sinut palvelukseen, mutta minäkö sen olen tehnyt? sanoi Kustaava Kertun puolustusta pyytäen.

—Tästä pitää tulla paikalla loppu, sanoi Hannes kiivaasti, melkeinpä ettei jalkaa polkaissut.

Kerttu luuli hänen tarkottavan, että heidän suhteestansa piti tulla paikalla loppu. Ja senvuoksi niinkuin Kerttu oli vielä ovella, jota ei ollut vielä jälkeensä kiinnikään vetänyt, alkoi Kerttu maahan katsellen sormillaan nopeasti hieroa oven kahvaa, josta piteli, ja suu aukeni noloon, kärsivään ilmeeseen.

—Voiko olla mitään sen tyhmempää! puhui Hannes,—voiko olla sellainen kananpää!

—Niin, niin, noin se on minuakin koko ajan torunut, lohdutteli Kustaava Kerttua, joka painoi päätänsä yhä alemmas.

Hannes vaan käveli kiivaasti toruen:

—Ja jos Kerttu olisi saanut palveluspaikan esimerkiksi jossain Porvoossa tai Loviisassa, en minä puhuisi mitään, mutta nyt on hän juuri siellä, missä hän vähin saisi olla. Ei hän ikinä pääse piian nimestä. Ajatelkaamme, että minusta tulisi kerran—hän aikoi ensin sanoa sotaväenpäällikkö, mutta sanoi sentään:—vaikkapa kapteeni. Eikö Kerttu siis ymmärrä, että kun me menemme naimisiin, ei Kerttu saa olla piika?

Nämä sanat kuultuansa Kerttu juoksi Kustaavan luo ja langeten hänen eteensä nyyhkyttäen kätki päänsä hänen syliinsä. Mutta tämä oli sitä Kertun onnen ja ilon itkua, sillä hän oli kuullut Hanneksen sanat: »kun me menemme naimisiin», ja siis aikoi Hannes mennä hänen kanssaan naimisiin ja mistään muusta ei Kerttu välittänyt, sen rinnalla oli kysymys siitä miten hän peseytyy vapaaksi piiannimen häpeästä aivan vähäpätöinen ja helppo asia.

Mutta Hannes luuli Kertun itkevän hänen kovuuttansa.

—No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, kyllä me tästä selvitään. Näistä sanoista Kerttu sai vielä enemmän varmuutta siihen, että Hannes aikoo ottaa hänet, ja kun Kustaava vielä silitteli hänen päätänsä, kasvoi hänen onnensa niin suureksi, että hän itki ihan valtoinansa.

Sellaista surua ei Hannes enää voinut kestää, vaan meni ja otti Kerttua kädestä.

—So, so, so, tyttö, saako noin itkeä! puhui hän lievästi toruvalla äänellä ja veti Kertun polvellensa istumaan sekä rupesi puhumaan toisista asioista, että Kerttu unohtaisi surunsa.

—Mikäs se Kertun oikea nimi taas onkaan, eihän Kertun nimi oikeastaan ole Fagerlund.

Vaikka Kerttu jo oli herennyt itkemästä, hytkytti häntä vielä niin että hän sai vaivoin äännetyksi:

—Tyr———

—Tyr—kuinka se olikaan, sanoi Hannes.

—Tyr—vän——

—Niin oikein Tyrväntäinen on Kertun oikea nimi. Mutta Fagerlund on sentään toistaiseksi parempi. Neiti Fagerlund.

Nyt rupesi Kerttua yhtä paljon naurattamaan kuin häntä oli itkettänyt. Ja he nauroivat kaikki kolme. Aina kun he taas katsahtivat toisiinsa, täytyi heidän purskahtaa uuteen nauruun, niin että lopulta Hanneskin pyyhki naurun tähden kyyneleitä silmistään ja hieroi niskaansa.

Kunnes Kerttu äkkiä hyppäsi ylös hänen polveltaan, katsoi säikähtäneenä kelloon ja ehtimättä edes hyvästellä juoksi liinaa päähänsä sitoen ulos.

Hänen mentyänsä Hannes tuli jälleen totiseksi, nousi kävelemään, pyyhki otsaansa ikäänkuin tuskitellen, sitten pysähtyi Kustaavan eteen ja sanoi nöyrän hiljaisella äänellä:

—Kenen on tämä talo?

Kustaava vähän säpsähti Hanneksen hiljaista ääntä.

—Puolet on eno Franssin, mutta puolet hän sanoo lankeavan minulle perintönä vaarin jälkeen.

—Rahalla on aina joku pimeä alkuperä, sanoi Hannes raskaasti huokaisten.—Entä viinikauppa?

—Se on nyt minun.

Hannes tuli vielä lähemmäksi äitiä ja osottaen sormella ylöspäin kysyi melkein kuiskaten:

Ja kuka asuu tuolla?

—Ei vielä ketään asu.

—Miksi se siis on rakennettu?

—Mitä me ymmärsimme! Luulimme sinun ottavan Kertun kohta.

Hanneksen vierähti suuri paino sydämmeltä ja koko maailma valkeni. Siis ainoastaan viini-, portteri- ja tupakkikaupalla!

—Ei-ei-ei, sanoi hän ankarasti, kuten aina kun oli hyvillään—siitä naimisesta ei voi tulla mitään. Minä matkustan pois hyvin kauaksi aikaa ja Kerttu muuttakoon heti siitä paikasta. Heti, sanon minä! Ruvetkoon aluksi vaikka ompelijaksi tänne teidän luoksenne.

Sitten hän taas tuli hiljaiseksi ja sanoi:

—He eivät ottaneet minua kaartiin. He sanoivat: kaartiin pääsee vaan kadettikoulusta. Mutta kadettikouluun he eivät päästä muita kuin parempisäätyisiä. Se olkoon heidän asiansa. Minä tahdon nyt siis mennä Pietarin sota-akatemiaan.

—Mikä se on?

—Se on valtakunnan korkein sotaopisto, joka avaa tien kaikkiin kaarteihin. Mutta minä tarvitsisin paljon, paljon rahaa.

Ylpeänä kohotti Kustaava päätänsä.

—Luuletteko että voisin saada eno Franssilta lainaa?

Kustaava sanoi: Kyllä hän lainaa, mutta jospa hän rupeaa sitten tähän isännäksi ja vuokraa yläkerran kenelle tahtoo?

Hannes oli kahden vaiheella sanoako: vuokratkoon, sillä ilman rahoja ei hän koskaan voi valtaan päästä, mutta ilman valtaa ei hän koskaan voi porttoloita hävittää. Silloin Kustaava näki hänen ajatuksensa ja pelasti hänet sitä sanaa sanomasta:

—Lähde, Hannes, sinä saat rahaa minun kädestäni.

Ja Hannes tyytyi olemaan kysymättä mistä äiti ottaa rahat.

Hän rupesi taas nopeasti kävelemään edestakasin Kustaavan huoneessa, vaipuen niin syviin mietteihin ettei lainkaan muistanut huonetta missä oli eikä äitiä, joka hiljaa hänen ympärillänsä häärien laitteli hänelle vuodetta.

Ymmärränhän minä, että ajatus Suomen sotaväen päällikkyydestä on mielettömyyttä. Tietysti! Tietysti ymmärrän! Mutta se on kuitenkin mielettömyyttä ainoastaan nyt. Jos sitävastoin nuo suurmiehet kerran todellakin saavuttavat sen vallan, johon pyrkivät, niin tulee kysymys myös sotaväenpäällikkyydestä. Silloin pitää olla mies käsillä. Ja silloin se ei ole enää mielettömyyttä!

Valmistua! Valmistua!

Ja hänen mieleensä ehdottomasti muistuivat Hinkin sanat: »Ei sivelistit mitään merkitse,—sellaiset lasisilmäherrat! Maskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.»

Siinä oli Hinkki peräti oikeassa. Ehdottakoonpa joku »sivelisti», vaikkapa kuinkakin oppinut, että porttolat olisivat kiellettävät, kohta asetetaan komiteoja, jotka esittävät asian kaikki puolet, historialliset kehitykset, tuhannet seikat ja asianhaarat, ja loppusumma on se, että porttoloita ei voida kieltää. Mutta sanokoonpa se, jolla on valta kääntää tykin suu kaupunkia kohden, vaikka vaan kuiskatkoonkin: korjatkaapa porttolanne. Heti ovat porttolat jäljettömiin kadonneet.

Äiti kävi hiljaa häntä hihaan osottaen että vuode oli valmis.

Ja hän muisti taas missä oli. Muisti äidin lupauksen hankkia rahat ja oman päätöksensä olla kysymättä mistä äiti ne rahat ottaa.

Tuli niin kova halu pian, pian toteuttaa tulevaisuus ja siten päästä lyömään pirstaleiksi myös nämä nykyisyyden mitättömät, ilkeästi kalvavat ristiriidat. Pois täältä! Pois suuriin voiman ja tarmon ponnistuksiin!

8.

Vasta monta vuotta palveltuansa upseerina Suomen sotaväessä, milloin reservijoukkojen milloin vakinaisen väen opettajana, sai Hannes voitetuksi ne suuret vaikeudet, jotka olivat sota-akatemiaan pääsemisen tiellä, ja siirryttyään Pietariin täydellä tarmolla antautui sotatieteisiin.

Mutta hänen loistavasti jo suoritettuansa muutamia tutkintoja, tapahtui uusi suuri selkkaus hänen elämässään.

Luonto, joka jokaisena keväänä määräaikaan sulattaa hanget, määräaikaan kasvattaa uutta mäihää mäntyjen runkoihin, määräaikaan puhkaisee koivut lehteen, määräaikaan lennättää leppäin siitepölyn, määräaikaan yhdistää kukkain heteet paisuneihin emiin ja määräaikaan siemenet kaikille tuulensuunnille hajottaa, ei voi ihmiseenkään nähden lykätä kevättänsä tuonnemmaksi, jättää häntä vaikutustaan vaille ja kevätkuohuista häntä vapauttaa. Ihmisellä olkoon esteitä, joiden vuoksi hän katsoisi tarpeelliseksi jopa välttämättömäksikin lykätä kevään tulon tuonnemmaksi, se tulee määräaikanansa. Ihminen ajattelee: vasta kahden—kolmen vuoden perästä; sitten tulkoon minun kevääni, sillä jos se nyt tulisi jäisi minun työni vaille tuloksia, ja tulevaisuuden suunnitelmani menisivät mullin mallin. Mutta kevät lähestyy kysymättä hänen lupiansa. Vielä vähän aikaa ja sota-esikuntain portit olisivat hänelle jo selko selällänsä auki, mutta kevät on jo tullut. Jäät jo irtautuvat rannoista, mahlaja nousee koivuihin, urvut puhkeaa, ja Hannes kirjottaa Kertulle monen talven perästä:

»En tiedä mikä minuun on tullut, mutta minun täytyy nähdä sinua. Jospa hetkenkin saisin nähdä sinun kasvosi! Kerttu, minä tulen.»

Ja jos ne kevään kohtaamat eivät olisi olleet Hannes ja Kerttu, vaan olisivat olleet vanhan sivistyksen hienostuneita lapsia, niin he olisivat tienneet kuinka ihmisjärki voi sentään keväänkin voiman pettää ja sen häiritsevät tarkotukset rikki lyödä. Mutta sellaiset ihmiset, jotka sivistyksessänsä olivat vasta ensi polvea toinen Veneh'ojasta toinen Tyrvännästä, jossa sukukunnan luja lisääntyminen luetaan miesten iloksi ja hedelmällisyys naisten ylpeydeksi, sellaiset ihmiset eivät voi sota-akatemiankaan tähden kevään tarkotuksia harhaan johtaa.

Ja hän tuli. Ja kohta kun he näkivät toisensa, jo kymmenen askeleen päästä, he avasivat sylinsä ja juoksivat toisiansa vastaan.

Tämän vastustamattoman luonnonvoiman vuoksi Kerttu sitten kirjotti Hannekselle Pietariin olevansa mahdollisesti tulemassa äidiksi.

Niinkuin muinaisina vuosina uutta kyläänsä rakentava Veneh'ojan Heikki, koska hänen tyttönsä häntä salvoksille lähestyi ja kävi hihaan ja kuiskaten sanoi: minä olen sinusta äidiksi tulemassa, riemastui että hänen valittunsa oli itsensä hedelmälliseksi osottanut ja hän nyt sai sen vaimoksensa, niin tunsi tätä vanhaa Veneh'ojan sukuriemua ensi kuulemalta myöskin Hannes. Mutta kun hän ehti ympärilleen katsahtaa eikä mitään kylän salvoksia eikä uutispeltoa hänen ympärillään ollut, ja kun hän muisti sota-akatemian, joka hänet esikunta-upseeriksi oli tekevä, ymmärsi hän ettei suurempaa häiriötä hänen suunnitelmiinsa mikään muu asia maailmassa olisi voinut aikaansaada kuin tämä riemua herättänyt toivo lapsen syntymisestä.

Jonka vuoksi hän heti kirjotti Kustaavalle ja Kertulle:

»Toivon viimeiseen asti että Kerttu on erehtynyt. Koettakaa salata sitä asiaa niin tyystin kuin voitte. Kerttu matkustakoon siksi aikaa johonkin toiseen kaupunkiin, jossa häntä ei tunneta. Se ei saa tapahtua nyt. Ellei mitään muita syitä olisikaan niin ymmärrättehän että minun upseerina on yleisen tavan mukaan kysyminen päällystöltä lupaa avioliittoon. Kuinka voin sitä tehdä jos minulla jo on perillinen!!! Sentähden salatkaa herran nimessä tätä asiaa.»

Kun tämän perästä ei moneen kuukauteen ruvennut mitään kuulumaan, alkoi Hannes toivoa Kertun otaksumisen olleen erehdystä. Jo meni puoli vuottakin, eikä vaan sanaakaan tullut tietoa siitä asiasta. Kertulta tuli tosin kirje, mutta siinä ei Hannes ensi katsaukselta huomannut mitään ihmeellistä. Hän oli silloin niin kiireessä työssä tutkintojensa kanssa, ettei ehtinyt tarkkaan lukeakaan. Mutta illalla kun hän, pietarilaisen kivimuurin neljännessä kerroksessa olevan huoneensa oli yöksi lukinnut, riisuutunut ja poltettuaan yhden noita pitkän pitkiä mielipaperossiansa sammuttanut kynttilän, muisti hän Kertun kirjeen ja että siinä oli jäänyt hänelle jotain epäselväksi. Hän sytytti uudestaan kynttilän, tavotti takkinsa taskusta kirjeen ja luki sen toistamiseen. Epäselvä kohta oli näin kuuluva:

»Sinun äitisi on kovasti vanhentunut tänä viimeisenä vuotena. Hänen tukkansakin on aivan harmaaksi käynyt ja niska köyristynyt. Hän ikävöitsee sinua, sillä varmaan hän kovasti rakastaa sinua. Mutta miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa.»

Mitä merkitsee tämä: miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa?

Onko Kertulla lapsi?

Mutta jos on, niin miksi ei hän saa sitä rakastaa? Miksi samassa yhteydessä sanotaan, että äiti on vanhentunut ja harmaantunut?

Ja niinkuin salama yhdessä silmänräpäyksessä lyö puuhun ikuisen jäljen, löi Hannekseen ajatus: he ovat erottaneet lapsen Kertulta!

Ja niinkuin salaman lyötyä ikihonkaan, lehtipuut, jotka vieressä kasvavat, eivät aluksi huomaa mitä ympärillä on muuttunut, vaan auringon pilkistäessä esille jatkavat kasvamistaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja vasta ajan mentyä alkavat tuntea autioitumista ympärillään, niin Hanneskin ensin, vaikka tuo ajatus oli häneen lyönyt, ajatteli samalla:

Huomenna on tutkinto taktiikassa ja tutkijana on se pelätty hampaaton harvaparta kenraali. Toisin sanoen: minun täytyy nyt nukkua, sillä siksihän olen niin varhain maatakin pannut, että huomenna olisin voimissani.

Ja sammuttamatta kynttilää asettui selälleen, kädet taivutettuna ristiin päänsä alle, ummisti silmänsä ja oli nukkuvinaan.

Pöydällä seisoi vartioimassa Boguslawskin »Taktiikan kehityksen historia» neljässä paksussa nidoksessa, vaatien sekin nukkumista.

Mutta kynttilä paloi ja viattomasti liekkiänsä kallistellen ehdotteli: kynä on pöydällä ja postipaperia on pöydällä, kirjota, vie yöjunan postiin, tule takasin, sammuta minut ja nuku.

Sen todella teen kaikki tyyni puolessa tunnissa enkä tarvitse häiriytyä huomisesta tutkinnosta.

Hän pukeutui nopeasti, nosti Boguslawskin vasemmalle puolelle pöytää, Jominen kaksi nidoksisen »Précis de l'art de guerre» oikealle puolelle ja työnsi taaemmaksi lempikirjansa, Welitshkon teokset linnoitussodasta, joita hän ei milloinkaan voinut olla selailematta eikä edes nytkään voinut olla katsahtamatta muutamaan siinä olevaan piirrokseen Strassburgin piirityksestä. (Sillä linnoitustiede oli hänen erikoisalansa).

Saatuaan kirjojen tähden ahtaalla pöydällänsä tilaa hän otti esille paperin ja kynän aikoen parilla sanalla kysyä Kertulta miten asianlaita oikeastaan oli.

»Rakas Kerttu» oli kyllä helppo kirjottaa, mutta itse kysymykseen hän ei voinut löytää mitään sopivia sanoja. Vaan kun piti käyttää tuota sanaa lapsi, tuli koko hänen suhteensa Kerttuun niin moninaisena elämän äärettömyytenä hänen eteensä, ettei miljoonat sanat olisi riittäneet tämän tärkeän asian puheeksi ottamiseen. Hän veti jälleen Kertun kirjeen povestansa ja koetti lukea sitä niin ettei siitä tuo ajatus esiintyisi, mutta se esiintyi päinvastoin vaan entistä varmempana.

Mitä olen minä tehnyt Kertulle? Minä olen antanut hänen—

Mielenjohde oli niin kauhea, ettei hän voinut sitä selviin sanoihin puettuna eteensä ajatella. Koetti nousemalla seisaalleen ja tarttumalla Boguslawskiin sekä avaamalla auki sen vaikeimmat sivut ja niitä lukemalla karkottaa sitä mielenjohdetta ajatuksistaan. Mutta kirjan rivien välistä nousi tukahutettu ajatus selvin sanoin:

Minä olen antanut hänen kärsiä häpeää aviottoman lapsen synnyttämisestä!

Hannes paiskasi kirjan voimakkaasti pöytään.

Miksi tahdoinkaan porttoloita hävittää? Nehän ovat juuri minun kaltaisiani varten olemassa! Minun olisi pitänyt mennä porttolaan silloin keväällä. Niin tekevät kaikki, joiden täytyy asioiden vuoksi lykätä naiminen tuonnemmaksi. Mutta minä menin Kertun luo ja olen nyt tehnyt hänelle sen minkä joku joskus teki minun äidilleni. He sanovat sen olleen jonkun kapteenin. Miksi ei se kapteeni ottanut lapsen äitiä vaimokseen? Vai pyrkikö hänkin sota-akatemiaan!

Tämä kamala vertaus tuotti Hannekselle suurta kipua ja hänen ruumiinsa tunsi milloin kuumaa tuskaa, milloin värisi vilusta.

Vähän ajan perästä hän alkoi nopeasti koota jotain tavaroita.

Näyttää siltä kuin aikoisin minä matkustaa, ajatteli hän huomatessaan tahtomattaan ottaneensa esille matkalaukun. Se ei voi kuitenkaan tulla kysymykseen, sillä minulla on huomenna tutkinto taktiikassa.

Ja siitä huolimatta hän rupesi järjestämään kampoja, saippuoita ja partaveitsiä laukkuunsa, panipa sinne jo tavallisen hajuvesipullonsakin.

Jos minä nyt lähden, voi tutkintotilaisuus tarjoutua vasta vuoden perästä. Seis, mies!

Ja siitä huolimatta hän vähän ajan perästä astui jo ulos kadulle, huusi ajurin ja ajoi rautatieasemalle.

Ehti viimeiseen yöjunaan kun tämä oli jo liikkeellä.

Helsinkiin tultuansa aamulla hän ajoi kohta asemalta suoraan kotiin muistellen matkalla jonkun vanhan filosoofin lausuneen: Jos menet velvollisuutesi ohitse sen tullessa vastaasi pukkina, kohtaa se sinua ensi kerralla varmasti härkänä. Tätä hän ajatteli koska muisti kerran odottaneensa illan hämärää ennenkuin meni kotiinsa, ja nyt hän kuitenkin ajoi niille samoille kaduille kirkkaan aamun valossa, jolloin siellä tavallisesti hoiperteli viimeisiä myöhästyneitä yökävijöitä, ja aika siis oli kaikkein sopimattomin vastaisen esikuntaupseerin siellä liikkua.

Kun hän astui sisälle, oli Kerttu yksin ompelukoneen ääressä. Kertun kalpeista kasvoista ja siitä, että hän, Hanneksen nähtyään, hämmästyksestä huudahtaen juoksi häntä vastaan, mutta ei ollenkaan hymyillyt, vaan painoi heti päänsä hänen rintaansa vasten, hän päätti kohta, että asianlaita oli niinkuin hän oli otaksunut. Kaikkein pahinta aavistaen hän sanoi niin hellästi kuin vaan taisi:

—Missä on meidän lapsemme, Kerttu? Ja samalla silitti Kertun päätä.

Kertun suupielet vähän värähtivät ja pitäen päätänsä yhä niin lähellä, ettei Hannes voinut nähdä häntä silmiin, sanoi:

—Kaikki on salattu niin, ettei kukaan aavista mitään, Hannes.

Jos Hannes olisi nyt langennut polvilleen Kertun eteen ja sanonut: minä kadun tekoani, ja jos lapsen olisi jo ehtinyt käydä huonosti, olisi Kerttu syyttänyt itseänsä eikä olisi eläessään saanut rauhaa. Sentähden Hannes sanoi vaan:

—Se on hyvä. Ja oli ennen valmis kärsimään senkin, että Kerttu noiden sanojen johdosta näytti ilmeisesti kylmentyvän häntä kohtaan.

—Se on hyvä, toisti hän vielä melkein tahallisen koleasti. Mutta itse oli raueta suruun ja sanoi Kertulle:

—Minä näen, Kerttu, että sinä olet rakastanut minua enemmän kuin olen ansainnutkaan.

Mutta Kerttu ei ymmärtänyt näiden sanojen tulleen Hanneksen itkevästä sydämmestä, vaan meni vähän kauemmas hänestä sekä pyysi istumaan.

Kustaavalle, joka todella oli kovasti vanhentunut, ei Hannes myöskään sanonut muuta kuin: Se on hyvä.

Äidiltä hän sai kuulla että he olivat Kertun omalla suostumuksella ottaneet lapsen häneltä heti sen synnyttyä, niin ettei Kerttu ollut ollenkaan lastansa nähnyt.

—Miksi te niin teitte? kysyi Hannes.

Äiti sanoi: Voihan Hannes ymmärtää että jos Kerttu olisi saanut lastansa imettää ei hän enää olisi jaksanut erota.

Nämä sanat tahtoivat repiä Hanneksen kahtia, mutta hän sanoi vaan taas jäykästi: Se on hyvä.

Ja »se on hyvä» sanoi hän myöskin silloin kuin hän kuultuaan ylhäältä pianon rämpytystä kysyi mitä soittoa se on? ja Kustaava siihen vastasi: Frans on nyt täällä isäntänä. Sillä Hannes ajatteli: he voivat olla suruun pakahtumatta ainoastaan niin kauan kuin luulevat minun tätä kaikkea vaativan. Ja sanoi äidillensä niinkuin ohimennen: Mihin te olette lapsen vieneet? Mutta äiti sanoi: Se on parempi ettemme sitä kukaan tiedä.

Mutta Hannes ei jättänyt asiaa tähän. Saatuaan tietää kätilöimen nimen Hannes jätti Kertun ja äidin hyvästi ja matkusti junalla takasin, pysähtyen siihen kaupunkiin, jossa lapsi oli synnytetty. Kätilöin ilmaisi hänelle antaneensa lapsen sellaiselle naisihmiselle, joka piti hylkylapsia hoidossaan. Hannes antoi kätilöimelle rahaa kieltäen ikipäivinä ilmottamasta hänen käyneen lasta kysymässä.

Nyt meni Hannes sen neuvotun naisihmisen luo, sillä hän ajatteli:

Minä tuon heille lapsen takaisin, vasussa kantaen, keskellä Jumalan kirkasta päivää minä sen heille tuon!

Mutta kun hän löysi sen naisihmisen ei sillä ollutkaan enää lastenhoitolaa siinä kaupungissa, vaan se sanoi kaikki sellaiset lapset nyt vievänsä Pietarin suureen hoitolaan. Hannes maksoi taas rahaa ja vannotti olla ikinä kertomatta hänen käyneen lasta kysymässä.

Minä en lakkaa hakemasta ennenkuin löydän. Minä tuon sen heille sittenkin! Tuon, tuon, tuon!

Pietariin palattuaan hän ajoi kortteeriinsa ainoastaan pestäkseen itsensä, muuttaakseen vaatteet ja juodakseen teetä, jonka jälkeen aikoi heti mennä neuvottuun kasvatuslaitokseen ottamaan selkoa Kertun lapsesta. Mutta juuri kun hän oli itsensä täyteen pietarilaiseen kuntoon saanut ja haki vaan laatikosta puhtaampia hansikkaita, kuuli hän rappusissa kolmen venäläisen upseeritoverinsa iloiset äänet. He tulivat meluten sisälle ja rupesivat kysymään mikä Hannesta vaivasi, kun ei ollut tutkintoon tullut? Hannes selitti olleen laillisia esteitä. Mutta he ihmettelivät mitä salaisuuksia ihmisellä voi olla, joita ei tovereille sanota, ja rupesivat arvailemaan: hänellä on joku rakkausjuttu.

Yhdellä heistä oli hyvin vähän menestystä sota-akatemiassa, koska ei voinut oppia kieliä. Mutta myöskin nyt taktiikan tutkinnossa hän oli tullut hylätyksi. Hän aikoi senvuoksi antautua jälleen santarmilaitoksen palvelukseen osaksi siitä syystä, että tämä laitos oli nyt terroristien viimeisten tekojen jälkeen muuttunut kaikkein suosituimmaksi ja myös kannattavimmaksi toimialaksi, mutta osaksi myös puhtaasti aatteellisista syistä.

Tämän toverin kanssa oli Hannes mitä parhaimmissa ystävyyden suhteissa senvuoksi, että he kerran yleisessä keskustelussa olivat huomanneet olevansa täsmälleen samaa mieltä ja juuri siinä asiassa, mikä näytti Hanneksesta kaikkein tärkeimmältä. Asia koski porttoloita ja kapakoita. Toveri, Boris Mihailovitsh, oli sanonut: hallituksen täytyy paisua niin mahtavaksi voimaksi, sen täytyy laajentaa valtaansa niin joka soppeen, että se kerran voi pelkällä mahtisanalla yksinkertaisesti kieltää sekä viinan että siveettömyyden.

Näiden sanojen jälkeen oli Hannes puristanut toverin kättä niin lujasti että tämä vastedes aina otti nimettömästä sormestaan kihlasormuksensa pois, kun joutui Hanneksen kanssa samoista asioista puheisiin.

Toisella tovereista, Gregor Gregorovitshillä, vaikka hän oli ruhtinaallista sukua, oli myöskin sangen vähän toiveita suoriutua koskaan sota-akatemiasta—ja monesta syystä, mutta ei vähin siitä, että hänellä oli suuri taipumus juopumukseen. Hänen olemassaolonsa riippui kokonaan suosituksista.

Heti sisälle tultuaan ja huomattuaan että Hanneksella oli jotain sydämmellä Gregor Gregorovitsh, luvaten silmänräpäyksen kuluttua palata, pujahti takaisin ulos.

Hänen kanssaan oli Hannes ystävyyden suhteissa senvuoksi vaan, että häntä miellytti Gregorin rajaton avomielisyys kaikkein arimmistakin sukupuoli-asioista keskusteltaessa.

Kolmannella toverilla Aleksei Dmitrievitshilla sitä vastoin oli aivan varmat toiveet päästä sota-akatemiasta ja hänestä oli ilman vähintäkään epäilystä kerran tuleva mitä loistavin sotapäällikkö, jos vaan joku sota onnistui hänen aikanaan syttymään. Hanneksen suuri ystävyys tämän toverin kanssa perustui siihen, että heillä oli sama lempi-ala sotatieteissä, nimittäin linnoitus- ja aseoppi. Ollen aivan vastakkaisia mielipiteiltään ja elämäntavoiltakin he saattoivat, päästyään mieliaineeseensa, tuntikausia istua päät yhdessä tutkimassa piirustuksia linnoitusjärjestelmistä. Oli silloin muilla mitä hauskaa hyvänsä, kyllä heillä kahdella hauskempaa oli. Tavallisesti rupesi kuitenkin muita kohta alussa nukuttamaan, kun he pääsivät siihen lempiaineeseensa käsiksi. Toinen puolusti niinsanottua linnoitustieteen »uutta koulua», mutta Hannes oli Velitshkon miehiä. Näitä asioita koskeva väittely ei kuitenkaan ollut vielä mitään erinomaista ja nukkujat saivat makeasti kuorsata sohvannurkissa. Mutta annas kun puhe siirtyi shrapnelleihin! —Trah! huutaa Hannes silmät säkenöivinä. Trah! vastaa toinen. Se merkitsi heillä shrapnellien sattumista maaliin. Mutta joka huudolla pompahtelevat nukkuneet säikähtyneinä sohvannurkista. Toivottomina he lähtevät vihdoin pois. Mutta Hannes ja Aleksei Dmitrievitsh jatkavat puoliyöhön, milloin kumartuneina piirrosten yli, milloin kiihkeinä ja innostuneina kävellen vastakkain pitkin huonetta hirmuaseiden tuhoavaa vaikutusta eri ääntein ja liikkein kuvaten.

Gregor Gregorovitsh ilmestyi ulkoa juuri oikeaan aikaan, sillä vastoin tavallisuutta alkoi puhe toveruksilta kokonaan loppua Hanneksen merkillisen hajamielisyyden takia.

—Oletteko hänelle jo sanoneet? kysyi ruhtinas tullen neliskulmaiseksi laaditun kannoksensa kanssa, jossa kuitenkin oli pelkkiä viinipulloja.

—Emme ole hänelle mitään vielä sanoneet, mutta anna tänne pullot, niin ehkä tässä kielen kanta heltii.

—Kyllä se vaan on päivänselvää, että tässä pelaa joku nainen ensi viulua,—arveli Gregor Gregorovitsh asetellessaan kauniita pullojaan pöydälle.

Aleksein avattua korkit—sillä hänellä oli aina se merkillinen korkkiruuvilaitoksensa taskussa—ja Boris Mihailovitshin haettua lasit Hanneksen kaapista sekä Gregorin ne täytettyä ja käskettyä juomaan, joivat kaikki, mutta Hannes esteli.

—No sanoinhan minä, että tässä on ollut nainen mukana, äh! sanoi Gregor sylkäisten.

Ja toisetkin nyt uskoivat sairauden olevan syynä Hanneksen alakuloisuuteen.

—Varovasti, varovasti veljeni, murahti Aleksei, ei nyt ole ajat sellaiset, että sopii vapaasti tyttöjen kanssa elellä. Tuonaan raportteerasi urkkija, että Didrichs oli nähty Shtsherbagofskin kadulla ja se mies älköön enää avatko akatemian portteja.

Hannes tuli uteliaaksi ja kyseli häneltä tarkkaan tuota tapausta, mikä vielä enemmän vahvisti toverien epäluuloa.

—Ai, ai, puheli ruhtinas, katsotaanpa mitä Epikteetillä on tähän sanomista!—

Näin sanoen hän rupesi tarkastelemaan kirjoja kaapin hyllyltä, sillä Hannes oli heidän keskuudessaan tunnettu hartaana moraalifilosofian tutkijana.

—Entä Bacon, luki Gregor kirjahyllyltä.—Ja mistä hitosta se on ne kaikki kaivellutkin, puhui Gregor syleskellen.

Lopuksi he ilmaisivat Hannekselle sen ilosanoman, jonka vuoksi olivat tulleet, nimittäin että Hannekselle oli osotettu erityinen armo ja myönnetty oikeus suorittaa taktiikan tutkinto ylihuomenna.

Äkkiä kohdanneen ilonpuuskauksen johdosta Hannes löi Gregoria olalle semmoisella voimalla, että tämä lyyhistyi veteläksi mytyksi sohvalle.

—Nyt veljet minun täytyy lähteä tärkeälle asialle, mutta jos hyvin käy, niin vielä me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kädellä—rautaisella kädellä—!

Näin sanoen Hannes silmät säkenöivinä leijonan voimalla pudisti vahvaa nyrkkiään ilmassa. Se merkitsi, että vielä me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kädellä hävitämme pahuuden maailmasta!

Juotuaan toveriensa mieliksi muutamia laseja viiniä ja erottuaan heistä hän läksi ajamaan asiallensa.

Kaikki oli äkkiä taas valjennut hänelle. Toverien toivehikkaat, elvyttävät puheet ja huudahdukset, aamupäivä-auringon häikäisevä loisto kirkkojen kultaisissa kuvuissa, mahtavat palatsit, rantapuistojen suihkulähteet, muistopatsaat, Nevskin loppumattomat ihmislaumat, joiden keskellä yksityisen personalliset ristiriidat väkisin häipyivät tietoisuudesta, äsken juotu erinomainen viini, ja pika-ajurien pyöräin puisella katusillalla äänettömästi lentävä hurina, se kaikki taas nostatti Hanneksessa vanhan ihastuksen hänen upseeriammattiinsa ja erittäin hänen sotatieteelliseen lempi-aineeseensa, linnoitus- ja aseoppiin. Pää, joka tuota yhä laajenevaa tieteellistä ainehistoa sisälsi, tuntui muuttuvan maailmalle yhä tärkeämmäksi esineeksi.

Nyt kun vaan saisi selvän siitä Kertun lapsesta, ajatteli Hannes, kun ajuri käänsi pimeämmille syrjäkaduille.

Mutta mitä kauemmin he ajoivat, sitä ihmeellisempiin kaupungin lokeroihin ajuri häntä vei ja sitä tukalammalta alkoi olo tuntua. Hän etsi turhaan jotain tähän tilaisuuteen sopivaa viisauden sanaa, josta olisi saanut tarpeeksi selkärankaa halveksiakseen sellaisten sotilas-urkkijain vaaraa, kuin ne jotka olivat Didrichsin tuhonneet. Lopulta oli kaupunginosa jo sitä laatua, ettei ainoatakaan säätyhenkilöä siinä enää liikkunut. Ja pika-ajurilla esiintyvää upseeri-ilmiötä kääntyivät sentähden kulkijat ihmeeksensä katsomaan.

Itse kasvatuslaitos oli tässä ympäristössä kuin mikä palatsi, mutta ovesta tuli ja meni pelkkiä epäilyttävän näköisiä henkilöitä.

Kulmakarvat koholla, silmäluomet räpyttelevinä, mutta katse ja käytös vihaista ankaruutta teeskentelevänä Hannes astui sisälle. Hän olisi tuhat kertaa mieluummin mennyt avonaiseen tykkituleen tai vaikkapa suoraan ryöminyt ladatun kanuunan kitaan.

Käynti loppui kuitenkin lyhyeen, sillä konttorissa sanottiin, että lasta oli mahdoton löytää, ellei ulkonäköä tuntenut tai ainakin numeroa tiennyt.

Hannes suoritti loistavan tutkinnon taktiikassa ja ensimäisellä yöjunalla matkusti uudestaan kätilöintä ja sitä naishenkilöä tapaamaan.

Pietariin palattuaan tapasi Hannes huoneensa pöydällä avonaisen kirjeen, jossa oli kutsumus strategian tutkintoon samana päivänä kello 5. Mutta kello oli jo 10 iltaa.

Hannes räpytteli vähän aikaa silmiänsä, pyyhki otsansa hienosta hiestä, joka oli siihen kirjettä katsellessa kohonnut, meni kirjahyllylle, otti viisauden kirjan esille, selaili kauan aikaa ja löysi kuin löysikin siitä paikan, jota haki. Siinä seisoi: »Elä anna tapausten syödä sinun sydäntäsi,—elä itke menneisyyttä, joka on jo haudattu, vaan tee sinä mitä pitää tehdä, ole voimakas, miehekäs, ja niinkuin tähti, joka ei lepää eikä kiirehdi.»

Tämän luettuaan hän pani maata, sammutti kynttilän ja nukkui sikeästi aamuun asti, jolloin ajoi uudelleen kasvatuslaitokseen.

Mutta täällä tehtiin asiaan uusia vaikeuksia. Milloin sellaista numeroa ei sanottu lainkaan olevan, milloin sanottiin sen numeroisen lapsen jo kuolleen, milloin taas arveltiin numeron mahdollisesti vaihtuneen. Muuta ei ollut Hanneksella neuvona kuin pyytää saada tarkastaa kaikki lapset siltä varalta, että jollakin näistä sattuisi olemaan Kertun ulkomuoto, josta sen voisi tuntea omakseen.

Hannes johdettiin pitkään käytävään, jossa oli ovia kummallekin puolelle, ja hän joutui näin yleisen huomion esineeksi. Joka paikasta tunki esille uteliaita päitä katsomaan kummaa ilmiötä: komeata, korskeata upseeria kätilöinten, lastenhoitajain, kaikellaisten epäilyttävien asialla kävijäin joukossa, hakemassa salattua lasta.

Hänelle avattiin ovi oven perästä. Jokaisessa huoneessa oli kymmenkunta lasta, mutta näistä oli hänen tarkastaminen ainoastaan ne, jotka olivat olleet laitoksessa kahta kuukautta vähemmän aikaa. Ensimäisiä lapsia katsellessaan hän oli vielä niin hämillään häntä seuraavien hoitajattarien läsnäolosta ja kaikesta siitä huomiosta, minkä oli vetänyt puoleensa, ettei hän nähnyt mitään eteensä. Joitakin pieniä olentoja tuotiin hänen nähtäväkseen ja taas vietiin nopeasti pois, kun ei hän sanonut mitään. Kun yhdestä huoneesta olivat kaikki lapset näytetty, mentiin toiseen huoneeseen, sitten kolmanteen ja niin hän vähitellen alkoi todella katsella noita rimpuilevia pikku olentoja. Ne olivat ensin hänen mielestään samannäköisiä kaikki ja jotenkin vähän puoleensavetäviä. Hän alkoi pysäyttää kaikki ruskeasilmäiset, kyseli niiden ikää, tuojan nimeä, ja päästi pois vasta kun oli saanut täyden varmuuden ettei lapsi ollut Kertun.

Tähän päivään asti hän oli puuhannut lapsen hakemisessa yksinomaan siinä tarkotuksessa ja mielessä että olisi saanut sitten viedä sen Kertulle, jotta Kerttu olisi nähtyänsä hänen katumuksensa jälleen lämminnyt hänelle. Sillä niin äärettömäksi kuin Kertun rakkaus häntä kohtaan olikin osottautunut, kun Kerttu oli hänen tähtensä omasta lapsestaankin luopunut, niin oli Hannes kuitenkin varma siitä, että Kerttu oli hänen kylmän »se on hyvä» sanansa vuoksi kokonaan lakannut häntä rakastamasta. Senvuoksi Hanneksen palavalla innolla löytää lapsi ei ollut mitään rajoja.

Mutta nyt omin silmin saadessaan nähdä noita lukemattomia hylätyitä olentoja ja totuttuaan niihin niin, että alkoi erottaa toisistaan kunkin heidän pienen yksilöisyytensä, oli hänen sydämmensä kuin revennyt ja hän haki yhtä suurella innolla lasta jo sen lapsen itsensä vuoksi. Kertun maidotta jäänyt Kertun lapsi! Jossain tässä aivan lähellä Hannesta ja kuitenkin hukkumaisillaan vieraan kaupungin pohjattomiin syvyyksiin!

Yhä kasvavaa sydämmen ahdistusta tuntien hän kirjotteli listaan ne lapset, joista sitten vielä aikoi merkitä erikseen mahdollisimmat ja lopulta näiden joukosta sen oikean löytää. Mutta kun sen päivän vastaanotto-aika päättyi, ei hän ollut vielä ehtinyt tarkastaa kuin osan kasvatuslaitoksen kaikista kahden kuukauden ikäisistä lapsista. Täytyi jättää seuraavaan päivään.

Kun hän tuli kortteeriinsa, oli pöydällä kirje tovereilta, jossa seisoi vaan nämä sanat:

»Mitä tämä on? Ilmesty huomenna kello 11 Hänen Ylhäisyytensä luo ja ehkä saat vieläkin armon!»

Hannes ei tämän johdosta mennyt edes viisauden kirjaa selailemaan, vaan työnsi toverien kirjeen syrjään ja painoi päänsä käsien varaan miettiäkseen asemansa selväksi.

Paitsi Kertun hyvittämistä, paitsi lapsen itsensä pelastamista oli vielä kolmas seikka, joka tuli kaiken lisäksi ja joka teki aivan välttämättömäksi löytää lapsi. Se oli koko tämän asian painava rikoksellisuus ja se oli hänelle vasta nyt koko musertavalla voimallaan ruvennut tuntumaan.

Ei hän kuitenkaan voinut mitenkään myöntää tehneensä rikosta siinä, että silloin keväällä oli matkustanut Kertun luo. Se oli rehellisyyden, se oli siveellisyyden vaatimus, ja senvuoksi heidän silloinen kohtauksensa oli vieläkin hänellä mielessään elämänsä suurimpana onnena, jota muistellessa yhä samat onnen aallot alkoivat läiskyä. Mutta ei hän myöskään paraalla tahdollansakaan ymmärtänyt, kuinka hän olisi voinut, pyrkiessään kenraali-esikunnan upseeriksi, julkisesti vihityttää itseänsä Kertun kanssa ennenkuin tämä oli saatu pois piian kirjoista. Rikoksellisuus oli siis ilmeisesti siinä, että hän ollenkaan pyrki kenraali-esikuntaan, koska juuri se oli tehnyt lapsen salaamisen välttämättömäksi. Tähän asti oli kaikki selvää ja jollei mitään muuta olisi ollut, niin helppo olisi hänen ollut heittää kaikki sellaiset pyrkimiset hiiteen. Mutta juuri tässä kohtasi häntä uusi epäselvyys: hän pyrki esikuntaan hävittääkseen kerran maailmasta juuri ne olot, jotka pakottavat ihmisiä tulevaisuutensa nimessä välttämään avioliittoa ja turvaamaan porttoloihin. Hän pyrki esikuntaan siksi, että oli rintaansa kirjottanut: porttoloiden hävittäjä, muista! Oliko se pyrkiminen sittenkin rikoksellista?

Mitä enemmän hän näitä asioita mietti—ja hän mietti niitä koko yön—sitä ilmeisemmäksi hänelle kävi, ettei hän pysty tätä ristiriitaa ratkaisemaan.

Valvomisesta ja ajattelemisesta näännyksiin asti väsyneenä, mieleltään masentuneena hän seuraavana aamuna kello 11 meni Hänen Ylhäisyytensä luo.

—Mikä on teidän laiminlyöntiinne syynä? kysyi tämä.

—Upseerikunniani kautta vakuutan, vastasi Hannes, että syyni ovat lailliset.

Ja luutnantin rehellisesti räpyttelevät silmät miellyttivät Hänen Ylhäisyyttänsä niin, että ukko heti armahti häntä. Matkien Hanneksen karkeata ääntä ja leikillä nostaen sormensa kunniantekoon sanoi kenraali lyhyesti:

—Huomenna kello 5, teidän jalosukuisuutenne!

Eikä sen enempää mitään syistä kysellyt.

Jospa hänen nyt onnistuisi kasvatuslaitoksessa yhtä hyvin!

Mutta kasvatuslaitoksessa ei onnistunut yhtä hyvin.

Sitten kun hän oli puoli päivää taas lapsia tarkastellut ja hetken aikaa lepäsi, tuli hänen luoksensa hyvin lyhytkasvuinen, pitkäkätinen, kyttyräselkäinen hoitajatar, jolla oli lyhyeksi leikattu, suora ja kiilloton pikimusta tukka ja ruskeat, vilkuilevat silmät, kuten positiivi-apinoilla.

—Te näytätte kovin väsyneeltä, herra luutnantti, sanoi tämä apina sujuvalla ranskankielellä.

Hermostuneesti ja jyrkästi vastasi Hannes hänelle:

—Minun kieltäni ette osaa, puhukaa siis venättä, jos teillä on jotain asiaa.

Loukkaantumatta ja yhtä sävyisästi sanoi nyt hoitajatar venäjäksi:

—Minulle on kerrottu teidän asianne ja, minun täytyy se sanoa, te teette turhaa työtä, herra luutnantti, tämähän on pelkkää komediaa.

—Minulle se on luvallanne tragediaa, jota tuskin mitkään sivuhenkilöt voivat millään komismilla lievittää.

—Vakuutan teille, herra luutnantti, että olisin valmis antamaan teille kaiken apuni lapsen hakemisessa, ellen tietäisi sitä turhaksi.—Ja muuttaen taas puheensa ranskaksi hoitajatar sanoi:—Mahdotonta on ettei numeroa tiedettäisi, mutta jos lapsi on tänne tuotu vastasyntyneenä, on se, kuten tavallisesti, kuollut ja he ovat ainoastaan laitoksen maineen vuoksi hakevinaan.

Hannes sanoi masentuneena:

—Te tahdotte riistää minulta viimeisen toivon, mutta teette sen jotenkin löyhillä perustuksilla.

—Herra luutnantti, kaksi vuotta olen palvellut tässä pesässä ja se riittää nähdäkseni mikä laitos tämä on.

—Ihmeellistä, että saatatte murhalaitoksessa palvella, arveli Hannes ivallisesti.

—Minä opiskelen, sanoi hoitajatar vähän kohauttaen olkapäitänsä,—mutta se ei nyt kuulu tähän, pääasia on, että olen sanonut teille mitä ajattelen ja sen olen tehnyt yksistään teidän itsenne tähden, sillä minun on teitä hyvin, hyvin sääli.

Tämä odottamaton toivon menettäminen masensi Hannesta niin, ettei häntä haluttanut enää väsymystänsä vastustaa, vaan hän herpautui voimattomana käytävän päässä olevalle halkolaatikolle istumaan ja otti molemmin käsin ohimoistansa.

Apina lähestyi häntä uudelleen.

—Herra luutnantti, ihminen on erehtyväinen, enhän minä—puhui hän koettaen lieventää sanojensa vaikutusta.—Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille varmuutta tähän asiaan. Ja jos lapsi vaan on elossa, niin kyllä se silloin myös löytyy. Jättäkää vaan kaikki minun huostaani.