VARJOJEN LINNAN PRINSSIT

I.

Kaukana, kaukana Pohjolassa kasvoi synkkä, salaperäisen näköinen metsä. Puut olivat kasvaneet siellä niin lähekkäin, että näytti melkein mahdottomalta tunkeutua sinne. Koskaan ei ollut ihmiskäsi kaatanut siellä puuta eikä kukaan ollut astunut sinne jalallaan. Tuon tuostakin siellä hirmumyrskyt ja raesateet raivosivat. Kerrottiinpa vielä, että kesäisin kokoontui metsän yläpuolelle mustia pilviä, ja silloin satoi siellä niin äärettömästi, että muodostui suuria puroja, jotka virtasivat joka suunnalle. — Vielä ihmeellisempää oli kuitenkin, että sinne ilmestyi sateenkaari ainoastaan kerran 13 vuodessa. Silloin taukosivat siellä hirmumyrskyt ja sateet. Metsä näytti leppoisalta ja lintujen sirkutusta kuului joka oksalta. Mutta tällaista kesti ainoastaan yhden vuorokauden. Sen jälkeen pakenivat taas kaikki linnut ja hirmumyrskyt saivat sijansa.

Aivan tämän metsän reunassa asui köyhä leski nuoren poikansa kanssa. He asuivat aivan erillään muista ihmisistä. Leena oli jo useita vuosia ollut leskenä. Hän kehräsi ahkerasti ihmisille villoja ansaiten siten niukan ravinnon itselleen sekä pienelle Olli-pojalleen.

Ei aivan kaukana Leenan mökistä oli kuninkaan palatsi. Siellä oli kaikkialla vain kultaa ja hohtokiveä. Mutta kuningas istui päivät pääksytysten mustalla valtaistuimella ja kuningatar kulki kaikkialla surupuvussa, jossa oli pitkä, pikimusta laahustin. Koska linnassa näytti asuvan ainainen murhe, kutsuivat ihmiset sitä "Varjojen linnaksi".

Leena-muori ja Olli olisivat eläneet mökissään hyvin onnellisina, ellei Leena-muoria olisi painanut jokin erikoinen suru. Olli ei tietänyt siitä mitään, vaan oli aina iloinen ja tyytyväinen. Hänellä oli pieni puusotamies "Pallu", jonka hän oli löytänyt tuvan takaa jo kauan aikaa sitten. Sillä hän leikki aamusta iltaan tuvan seinustalla olevassa hiekkakuopassa. Olli rakasti äärettömästi Palluaan, kun sillä oli niin elävän näköiset silmät. Joskus hän oli ollut huomaavinaan, että Pallu pyörittelikin silmiään. Silloin Ollin oli tapana sanoa: "Pallu, pikku Pallu, älä muljottele noin pahasti Ollia!"

Toisinaan Olli oli kuitenkin huomannut, että äiti oli surullinen ja että hän itkikin oikein katkerasti. Mutta Olli ei uskaltanut kysyä syytä siihen, koetti vain kaikin tavoin olla äidilleen mieliksi.

Eräänä päivänä, kun äiti tapansa mukaan kehräsi villoja, Olli istui rukin ääressä koettaen asettaa Pallulle uutta kättä pajunoksasta. Käsi oli näet katkennut eilen hiekkakuopassa. Hetkisen kuluttua Olli kysyi äidiltään, oliko tämä koskaan nähnyt oikein elävää sotamiestä, joka olisi istunut hevosen selässä, ja kuinka komealta se mahtoikaan näyttää!

— En sotamiestä, mutta "Varjojen linnan" prinssien olen nähnyt komeilla ratsuillaan eräänä varhaisena aamuhetkenä ratsastavan tästä ohi tuonne metsään.

— Mutta miksi kutsutaan tuota komeaa linnaa, jossa joka paikka hohtaa hopeasta ja kullasta, "Varjojen linnaksi"? Miksi sitä ei kutsuta ennemmin "Auringon linnaksi" tai joksikin muuksi?

— Se on pitkä ja surullinen tarina. Tahdotko, lapseni, että kerron sen kokonaan sinulle?

— Kerro, äiti, kerro!

Äiti kertoi:

— Tämä metsä, jonka reunassa me asumme, on vaarallisempi kuin luuletkaan, Olli. Sinne on hukkunut monta ihmistä enää koskaan palaamatta. Mutta siitä huolimatta ovat monet lähteneet metsään päästäkseen selville sen lumoista. Samoin olivat myös nämä kaksi "Varjojen linnan" prinssiä eräänä päivänä päättäneet lähteä ottamaan selvää tämän synkän metsän lumoista hinnalla millä tahansa. Kuningatar oli tästä kovin pahoillaan ja pyysi itkien, etteivät he menisi sinne, sillä varmasti heitä kohtaisi siellä sama onnettomuus kuin edellisiäkin. — Sinne jäisivät iäksi päiväksi. Mutta prinssit olivat järkähtämättömiä eivätkä luopuneet aikeestaan. Sen sijaan he lupasivat kuningattarelle jättää matkansa vähän tuonnemmaksi.

Seuraava aamu oli kirkas, ja prinssien päähän pälkähti lähteä heti. Kuningattaren vielä nukkuessa he antoivat valjastaa ratsunsa ja niin he karauttivat matkalle. Samana aamuna, jolloin he ratsastivat tästä ohitse, tapahtui minulle suuri onnettomuus. En ole sitä kertonut sinulle, mutta saat sen tietää, kunhan tulet vanhemmaksi. Kohta taitaa siitä olla jo 13 vuotta.

Prinsseille kävi kuitenkin huonosti. Toinen heistä palasi mykkänä ja toinen jäi sille tielleen. Kuningas ja kuningatar olivat tästä äärettömästi murheissaan. He lupasivat suuren palkinnon sille, joka antaisi pienimmänkin tiedon kadonneesta prinssistä. Yksi ja toinen koetti onneaan, mutta turhaan. Prinssistä ei näkynyt jälkeäkään. Sitten kuningas kutsutti valtakunnan kuuluisimmat lääkärit luokseen pyytäen heitä antamaan toiselle prinssille puhekyvyn takaisin. Mutta kun ei yksikään voinut täyttää kuninkaan pyyntöä, hän panetti heidät kaikki rautaiseen torniin niin pitkäksi aikaa, kunnes prinssi saisi puhekykynsä takaisin. Tämän kauhean tapahtuman jälkeen verhoutui linnassa kaikki mustaan surupukuun, minkä tähden ihmiset alkoivat kutsua sitä "Varjojen linnaksi".

Tässä oli tämä surullinen tarina. Isäsi kuolema ja tämä päivä ovat olleet raskaimpia koko elämässäni. — Saman päivän iltana minä näin tuon suuren männyn tuolla metsän reunassa kaatuvan hirveällä ryskeellä ja suuren jättiläisen haamun seisovan sen vieressä.

Äidin kertoessa Olli oli koko ajan tarkkaavana kuunnellut ja huomaamattaan pudottanut Pallun lattialle. Nyt, kun äiti oli lopettanut kertomuksensa, Olli aikoi ottaa sen ylös jatkaakseen käden paikoilleen panemista, mutta — Olli kirkaisi pelosta — hänen Pallunsa oli tullut hulluksi! Voi, kuinka se pyöritteli kamalasti silmiään! Näki selvästi, että se ymmärsi kaiken, mitä äiti oli kertonut. Olli otti Pallun syliinsä ja katseli sen silmiä ja — mitä ihmettä — ihanhan sillä oli kuin ihmisen silmät! Kauan Pallu ei kuitenkaan pyöritellyt silmiään. Se oli taas vain tavallinen puusotamies.

Vähän aikaa tämän jälkeen äiti taas jatkoi:

— Kukaan ei tiedä, minkä tähden prinsseille kävi niin. Olen joskus kuullut kerrottavan, että he saivat sen palkaksi petoksesta ja valheesta, kun he olivat karanneet. Täällä metsässä voi näet saavuttaa joko suuren onnen tahi suuren onnettomuuden. Onnen, jos aina pysyy totuudessa, mutta onnettomuuden, jos on epärehellinen. Kuule siis, lapseni, jos haluat onnea maailmassa, niin älä koskaan poikkea totuudesta! Muista aina äitisi sanoneen niin. — Muuta en sitten tiedä, kuin että prinssit ovat vielä pelastettavissa, mutta kukaan ei ole saanut selville, kuinka se oikein voisi tapahtua.

Olli mietti kauan aikaa, kuinka prinssit olivat voineet pettää äitiään ja lähteä salaa. Minä en ainakaan karkaisi, en vaikka saisin lentävän hevosen tai vadillisen rusinasoppaa!

II.

Muutamia päiviä tämän jälkeen äidin täytyi lähteä viemään kehräämiään lankoja kylään. Ollin hän käski pysyä kotona puusotamiehen kanssa, ettei olisi tapahtunut mitään pahaa sillä aikaa, kun hän viipyi kylässä. Olli lupasikin.

Olli leikki Pallun kanssa ja asetti sen seisomaan tuolinjalkaa vasten komentaen samalla tapansa mukaan: "Mars eteenpäin!" Olli aikoi juuri liikuttaa Pallun jalkoja vuorotellen kädellään ja sanoa: "Oikea vasen, oikea vasen!" Mutta ennen kuin hän ehti edes koskemaankaan Palluun, se lähti itse liikkeelle ilman apua ovelle päin. Olli melkein kirkaisi ilosta, että Pallu näin pian oppi kävelemään. Hän kiirehti ovelle ottamaan sitä kiinni, mutta se ei ollut enää yhtään Pallun näköinen. Hän näki edessään pienen, pikkaraisen miehen, jolla oli jokin tikarin näköinen esine vyössään. Samalla mies kohotti kätensä ja viittasi haluavansa ulos. Olli aukaisi oven ja mies meni ulos. Olli seurasi. Hän tahtoi nähdä, jokohan Pallu nyt kokonaan karkaa, vaikka hän oli ruokkinut sitä niin hyvin, että siitä tuli oikea pieni mies. Olli koetti kysyäkin siltä, saamatta kuitenkaan vastausta. Sillä mies oli mykkä.

Vähän ajan kuluttua he saapuivat suuren kaatuneen männyn luo. Olli näki käytävän johtavan kauas metsän sisään. Siellä oli pilkkoisen pimeää. Ollia ihan kauhistutti. Hän ei vain uskaltaisi mennä sinne yksin, ei vaikka! Käytävä oli vielä niin ahdaskin, ettei siinä mahtuisi kulkemaan muuten kuin nelinkontin. Pallu meni käytävään. Olli pysähtyi ja aikoi kääntyä takaisin, mutta silloin Pallu kääntyi ja viittasi häntä seuraamaan. Olli lähtikin, mutta hänen täytyi koko ajan ryömiä, kun Pallu sen sijaan sai kävellä suorana. He olivat kulkeneet jo kauan aikaa pilkkoisen pimeässä, eikä tiestä tahtonut tulla loppua. Olli oli jo aivan väsyksissä. Hän aikoi kääntyä takaisin, mutta huomasi kauhukseen, että se oli ihan mahdotonta, sillä sitä mukaa kuin he menivät eteenpäin, tie sulkeutui heidän jälkeensä. — Silloin Olli vasta muisti, että äiti oli kieltänyt häntä lähtemästä minnekään, ja nyt hän oli kuitenkin lähtenyt. Hän alkoi itkeä. Itki niin katkerasti, että silmät olivat sulaa! Lopulta hän vaipui väsyneenä maahan.

Silloin kosketti joku Ollia ja hän nousi seisomaan. Hän huomasi, että käytävä oli laajentunut ja ettei enää ollut niin pimeä. Pallu seisoi hänen edessään.

— Älä itke enää, vaan koetapas reipastua uudelleen, sanoi Pallu. — Kuuntele nyt tarkkaan, mitä puhun. En ole mikään puusotamies, vaan oikea ihminen. Minä olen se kadonnut prinssi, josta äitisi kerran kertoi sinulle. Nyt kohta auringon noustessa tulee kuluneeksi 13 vuotta siitä, jolloin tulin loihdituksi tällaiseksi puusotamieheksi. Ainoastaan silmäni jäivät ennalleen. Kohta nousee aurinko enkä silloin voi enää puhua. Mene siis ja pelasta minut. Saat minulta sitten, mitä vain tahdot. Mene aina vain eteenpäin tätä tietä. Kun tulet tienristeykseen, niin siinä on viitta, joka osoittaa, mitä tietä on kuljettava. Varo itseäsi. Kulje oikeata tietä omantuntosi johdattamana. Älä koeta tehdä itseäsi paremmaksi kuin olet, sillä se voi tehdä kaikki tyhjäksi ja sinä tulet itse loihdituksi. Kun sitten tulet suuren, aukean kukkaniityn laidalle, niin sen vasemmalla puolella, erään kannon päällä, kasvaa pieni mätäs sammalia. Ota sammalet käteesi, niin löydät pienen aukon. Pistä kätesi aukosta sisään ja ota sieltä pieni soikea kotelo. Kotelosta löydät pienen neulan. Pidä se sitten aina kädessäsi siltä varalta, että sattuisit tulemaan loihdituksi. Jos joudut lumoihin, pistä itseäsi neulalla, niin lumous menettää tehonsa. Koeta saada käsiisi velhokuninkaan taikasauva. Velhokuningas säilyttää sitä aina luolassaan. Tänä yönä kokoontuvat kaikki velhokuninkaan alamaiset kuninkaansa ympärille erääseen maanalaiseen kallioluolaan. Siellä he neuvottelevat 13 vuoden töistä. Jos hyvin pidät varasi, voit anastaa taikasauvan. Se on 13 sisäkkäisen sauvan sisässä. Se on hyvin pieni ja sen päässä on pieni terävä piikki. Jos joudut vaaraan sen jälkeen, kun olet saanut sauvan käsiisi, niin paina sen piikkiä oikealla etusormellasi. Silloin tupruaa sen toisesta päästä sakeata sumua, jonka turvissa voit hiipiä pois. Tästä sumusta tulevat velhokuningas ja kaikki hänen alamaisensa sokeiksi. Palaa sitten takaisin samaa tietä. Velholuolan ovi sulkeutuu sinun jälkeesi itsestään ikuisiksi ajoiksi ja kaikki olemme vapaat. Sen jälkeen puuttuu vain, että vapautat meidät lumouksesta. Pelastusaikaa kestää ainoastaan yhden vuorokauden. Voi, unohdin sanoa, että siellä on rivissä 13 samanlaista sauvaa sekaannuksen vuoksi, ja oikea niistä on…

Aurinko nousi. Pallun kieli kangistui eikä hän voinut puhua enää halaistua sanaa. Hän ei ehtinyt sanoa, mikä niistä sauvoista oli oikea ja mitkä olivat sen tuntomerkit. Hän viittoili vain kädellään hätäisesti ja Olli ymmärsi, että oli ryhdyttävä työhön.

Tuli aivan valoisaa. Olli lähti kulkemaan eteenpäin. Hän pysähtyi ihastuneena tarkastamaan metsää. Linnunlaulua kuului läheisistä puista. Ihania kukkia oli joka paikassa ja ilman täytti suloinen tuoksu. Ollia ihmetytti, että metsä, joka ulkoapäin näytti niin kolkolta ja synkältä, todellisuudessa olikin näin ihana. Hän unohti kaikki surunsa ja hänen oli taas hyvä olla.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Olli saapui tienristeykseen. Siinä oli viitta ja hän lähestyi sitä lukemaan. Vasemmanpuoleisessa osoittajassa oli kirjoitus: "Hyville" ja oikeanpuoleisessa: "Pahoille". — Vasempaa tietä olisi Olli hyvin mielellään mennyt, se näytti niin kauniilta. Puiden oksissa riippui helyjä ja kultaa. Pahojen tie taas oli kammottavan näköinen. Se oli synkkä ja pimeä, ja metsässä tuijotti suuria kiiluvia silmiä! Huh! Ollia ihan peloitti. Pallu oli sanonut, että täytyy tehdä, niinkuin omatunto sanoo. Hänen omatuntonsa ei koskaan sanoisi, että hän on hyvä. Ei, ei, hän oli viimeksikin juuri tehnyt vastoin äidin tahtoa, ja monta muuta kertaa. Olli huomasi, että aurinko jo oli korkealla ja että aikaa oli käytettävä säästäväisesti. Hän lähti siis astumaan synkkää tietä.

Pelosta vavisten Olli kulki eteenpäin. Silloin tällöin pujahti sisilisko tien yli. Toisinaan taas longerteli käärme aivan hänen jalkojensa juuressa. Mutta mennä täytyi, kääntyä hän ei voinut. Mitä kauemmaksi hän kulki, sitä pimeämmäksi tuli tie, sillä metsä tuli niin tiheäksi, ettei auringon valo päässyt pilkahtamaankaan tielle. Mutta Olli riensi vain eteenpäin. Vähän väliä hän kompastui suuriin kiviin ja kantoihin. Hän kiirehti kulkuaan, mutta tie ei näyttänyt loppuvan. Lopulta, ties kuinka pitkän ajan kuluttua, hän näki kaukaa valopilkun. Se näytti ensin pieneltä tähdeltä, mutta vähitellen se suureni. Pitkän tovin kuluttua pääsi Olli vihdoin ulos metsästä.

Ihana kukkavainio aukeni Ollin eteen. Siellä oli niin valoisaa, että aivan silmiä huikaisi. Kukkien keskellä istui ympyrässä ihania neitosia kädet täynnä kukkia ja kukkaseppelet päässä. He näyttivät olevan vilkkaassa keskustelussa. Olli ei mennyt heidän näkyviinsä, vaan hiipi syrjään. Hän muisti, että hänen oli nyt etsittävä kanto vasemmalta puolelta tietä. Hän löysikin sen pian, ja kuten Pallu oli sanonut, hän löysi sieltä myös pienen neulan. Sitten hän läheni neitoja.

Yksi heistä lauloi kauniilla, sointuvalla äänellä:

Kaks' oli kerran satuprinssiä, niin kaunista kuin urhot unten mailla. Kuin taivaansini loisti silmänsä, ja kutrit kuulsi kultapilven lailla. En enää heitä milloinkaan ma nää, siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!

Ei uljuudessa ollut vertaistaan, sai olla miestä vastassaan kuin seinää. Kun prinssit mittelivät miekkojaan, niin kaatui heitä niinkuin kuloheinää. En enää heitä milloinkaan ma nää, siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!

Kun kevätpäivä ensi pälvet loi, ja karhun vihellykset ilmaa viilsi, niin tiheiköissä metsätorvet soi, ja prinssein kypärät kuin päivä kiilsi. En enää heitä milloinkaan ma nää, siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!

He Velhovuoren luokse harhaili ja joutui verkkoon Vuorenvelhon viekkaan. Kuin loihdittuina ratsut raivosi ja prinssit satulasta sortui hiekkaan. En enää heitä milloinkaan ma nää, siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!

Sai Vuorenvelho heidät valtaansa ja kehnon taian heille keksi moisen: Hän mykäks' kielen kytki toiselta ja puiseks' sotamieheks' taikoi toisen. En enää heitä milloinkaan ma nää, siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää!

— Sellainen on heidän tarinansa, sanoi eräs pieni, mustakiharainen tyttö surullisena. — Jos edes sitten joku heidät pelastaisi, mutta se on ihan mahdotonta. Kukaan ihminen ei tiedä taikaa, ettei tästä eteenpäin mennessä saa kertaakaan katsoa taaksensa.

— Oikeastaanhan me voisimme varoittaa ihmisiä, jatkoi toinen, — mutta kun meidän heidät nähdessämme heti täytyy tulla mykiksi. Tämä on kauheaa! Me emme ikipäivinä voi tulla pelastetuiksi!

Huomattuaan kuulleensa tarpeeksi Olli hiipi hiljaa pois piilopaikastaan jatkaakseen matkaansa. Mutta neidot huomasivat hänet, juoksivat luo ja vaipuivat polvilleen hänen ympärilleen. Olli näki äskeisen mustakiharaisen tyttösen aivan edessään ojentelevan sanattomana käsiään häntä kohden. Kyynelet valuivat tytön silmistä. Ollia melkein itketti, sillä kaikki tytöt olivat tulleet mykiksi. He osoittivat käsillään aurinkoa, joka oli jo laskemassa. Sitten he nousivat seisomaan ja viittasivat hätäisinä Ollille, että hänen täytyi pian jatkaa matkaansa.

Olli kulki edelleen. Hän saapui pienen järven rannalle. Tie näkyi jatkuvan yli järvenkin, mutta millä hän pääsisi toiselle puolelle? Äkkiä ilmestyi vanha, ruma ukko hänen eteensä. Ukko aukaisi hampaattoman suunsa ja sanoi:

— Mitä etsit, mies? Sinähän kuljet suoraan velholinnaan päin. Haluatko yli järven?

— Haluan, vastasi Olli.

— Vai niin, no sitten kai sinä haluat anastaa taikasauvan?

— Niin haluankin. Onko tästä vielä pitkä matka linnaan?

— Ei matka ole enää pitkä, mutta se on sitä vaarallisempi. — Koska puhuit noin suoraan asiasi, tahdon sanoa sinulle, että velholuolaan pääsee ainoastaan keskiyöllä, jolloin kaikki ovat sieltä poissa. Jos järven tuolla puolen jatkaessasi matkaa pelastut velholinnan vartijasta, niin kulje aina vain eteenpäin, kunnes tulet erään punaisen ladon luo. Sen vieressä kasvaa vanha tammi. Ota siitä oksa ja vuole nopeasti itsellesi nuoli ja heitä sillä sateenkaarta. Silloin muodostuvat punaisen ladon seinälle kirjaimet, joiden avulla ovi velholuolaan aukeaa. Enempää en sano.

Sitten astuivat molemmat pieneen venheeseen, ja ukon pitäessä perää venhe solui itsekseen eteenpäin. Keskellä järveä nousi ankara myrsky ja vene keikkui laineilla kuin pieni herneenpalko. Tuli pilkkopimeä ja Olli kuuli siipien suhinaa takanaan. Mutta hän muisti, että taakseen ei saanut katsoa ja ummisti silmänsä siksi, kunnes venhe törmäsi rantaan. Sitten hän hyppäsi veneestä ja kiiruhti eteenpäin.

Tie kulki mutkaisena ylös korkeaa rinnettä, synkän kuusikon halki. Olli luuli jo olevansa ihan pilvissä. Mutta äkkiä loppui tie. Rautainen ovi oli vastassa.

Olli ei tiennyt, mitä tehdä, sillä ovi oli lukossa ja takaisin kääntyminen oli mahdotonta, koska hän ei saanut katsoa taakseen. Seisoessaan siinä mietteissään rautaoven edessä kuuli hän äkkiä jymisevän äänen: — Velholinnaanko sinua haluttaa, poikalurjus? Sinne sinä pääsetkin pian toisten joukkoon! Tässä on ovi! — Raskas rautaovi kohosi ylös ja musta pimeä käytävä aukeni Ollin eteen. Hän astui kynnykselle. Mutta — hän ei nähnytkään mitään luolaa eikä käytävää. Sen sijaan hän näki pohjattoman mustan kuilun! Kuinka hän voisi sinne heittäytyä? Se olisi hänelle varma kuolema. Samassa sanoi ääni: — Astu eteenpäin nopeasti! Se on vain velholinnan ensimmäinen käytävä. Ovi suljetaan heti. — Olli tunsi selässään voimakkaan tuulenpuuskan, joka oli vähällä heittää hänet ammottavaan kuiluun, ja kääntyi kauhusta kirkaisten takaisin. Mutta silloin hän oli tehnyt varomattomasti. Maailma musteni Ollin silmissä. Hän putosi huimaavasta korkeudesta alas kuilun pohjaan ja suuri kivi putosi hänen päälleen!

* * * * *

Sillä aikaa kun kaikki tämä tapahtui, oli kuninkaan linnassa sattunut merkillinen tapaus.

Eräänä yönä oli prinssi nähnyt ihmeellisen unen. Pieni puusotamies oli tullut hänen luokseen ja sanonut: — Tänä aamuna tulee kuluneeksi 13 vuotta siitä, jolloin sinä tulit lumotuksi. Nyt juuri ennen auringon nousua on kielesi vapaa ja sinä voit puhua. Kiiruhda siis ja puhu pelastuksesi tähden!

Äkkiä prinssi hypähti vuoteesta. Tosiaankin, hän osasi puhua! Hän alkoi huutaa täyttä kurkkua palvelijoita luokseen. He saapuivat suuresti ihmetellen, että prinssi oli oppinut puhumaan. Prinssi kutsui luokseen hovimestarinsa sekä erään palvelijan. Sitten hän selitti heille tarkasti, mitä heidän oli tehtävä. Hän tahtoi, että molempien tuli kiiruhtaa metsään kaatuneen petäjän luona olevaa polkua myöten. Kun he tulevat tienhaaraan, täytyy toisen mennä toista, ja toisen toista tietä. Jos ei toinen tie vie perille, vie ainakin toinen, ajatteli prinssi. Ennen seuraavan päivän koittoa heidän täytyi olla takaisin, mukanaan taikasauva. Viimeiseksi prinssi sanoi vielä: — Muistakaa pysyä totuudessa! Ja niin lähtivät hovimestari ja palvelija matkaan.

Sitten kiiruhti prinssi puhumaan myös kuninkaalle ja kuningattarelle. Mutta juuri kun hän oli saapunut heidän huoneeseensa ja oli ehtinyt lausua muutaman sanan, nousi aurinko. Prinssi tuli taas mykäksi ja riensi synkkänä omaan huoneeseensa. Kuningas ja kuningatar säikähtivät kovasti. He luulivat, että prinssi oli vaikeasti sairastunut.

Sillä aikaa olivat ylpeä hovimestari ja hovipalvelija saapuneet metsään kaatuneen petäjän luo. He lähtivät ryömimään pilkkoisen pimeää polkua ja saapuivat lopuksi vihoissaan tienristeykseen. Mutta kumpiko heistä kulkisi pimeää tietä? Ei kumpikaan! Molemmat olivat mielestään liiankin hyviä kulkemaan edes parempaa tietä! Syntyi ilmi tappelu. Hovimestari, joka oli hyvin vahva, voitti palvelijan ja työnsi hänet pimeälle polulle, itse jatkaen matkaansa parempaa tietä pitkin. Ahnas kun oli, hän kokosi pitkin matkaa taskunsa täyteen kultaa ja jalokiviä. Hän ajatteli jo mielessään, kuinka hänet sitten otetaan kuninkaan linnassa vastaan prinssin pelastajana. Tie näytti niin valoisalta ja kauniilta. Sitä kulki ihan huvikseen. Aivan tietämättään hovimestari kulki yhä eteenpäin, kunnes tuli erään kuilun reunalle, jonka pohjalla näkyi lähde. Hän hätkähti ja kääntyi takaisin, mutta takana oli samanlainen. Sitten hän aikoi mennä sivulle — mutta sielläkin oli samanlainen. Hän ei voinut kulkea eteen eikä taakse. Maata oli ainoastaan pieni kaista jalkojen alla. Hän huomasi, että se väheni ja väheni. Lopulta oli maata ainoastaan niin vähän, että hänen täytyi seisoa yhdellä jalalla. Siinä hän hoippui ja hoippui saamatta mistään tukea, mihin olisi voinut tarttua. — Viime hädässä saapui metsästä mies. Hän nauroi pilkallisesti nähdessään hovimestarin hoippuvan yhdellä jalallaan. Silloin hovimestari julmistui: — Mies, auta minua heti paikalla, taikka henkesi on vaarassa! Mutta mies vain nauroi ja ilkkui. Hän ei näyttänyt välittävän mitään hovimestarin sanoista. — Saadaanpas nähdä, kenen henki tässä vaarassa on! Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olet sinä tavallinen puupölkky, ellet hyppää alas kuiluun! — Silloin hovimestari turvautui viimeiseen keinoonsa ja otti tikarinsa heittäen sillä miestä. Mies seisoi hievahtamatta. Pyörähti sitten kerran kantapäällään. Maasta nousi heti pieni pullo. Mies otti sen käteensä ja ruiskutti siitä vettä hovimestarin päälle sanoen samalla: — Puupölkyksi ja tikari rintaan! — Samalla hovimestari muuttui pölkyksi, johon oli lyöty tikari kiinni. — Tikari oli sama, jolla hän oli heittänyt miestä.

Hovipalvelijalle ei käynyt yhtään sen paremmin. Hän ei viitsinyt kulkea loppuun asti, vaan nukahti tien viereen erään suuren männyn juurelle.

III.

Olli oli maannut kauan tainnoksissa luolan pohjalla. Mutta vähitellen hän tunsi virkoavansa. Hän koetti nousta, mutta ei tahtonut voida jäsentä liikuttaa. Suuri kivi oli vielä hänen päällään. Kauan ponnisteltuaan Olli pääsi kuitenkin pois kiven alta ja huomasi itsensä aivan vahingoittumattomaksi. Silloin hän vasta muisti neulan, joka hänellä oli kädessään. Juuri silloin, kun kivi oli pudonnut hänen päällensä, painui neula kämmeneen, ja se hänet pelasti.

Olli nousi seisaalleen ja koetti päästä selville, missä oikeastaan oli. Lopulta hän muisti koko seikkailunsa. Hänhän oli vasta puolitiessä. Mutta millä päästä pois luolasta, sillä joka puolella oli jyrkät seinät? Mahdotonta oli kiivetä ylös kaljuja seiniä. Olli hapuili joka seinän erikseen ja tarkasti, löytyisikö niissä mitään pelastuskeinoa. Viimeisestä seinästä hän löysi pienen renkaan. Hän mietti, mitä sille olisi tehtävä. Hän painoi sitä ja pyöritti, mutta ei se vaikuttanut sen enempää. Olli mietti ja koetti uudestaan. Sattumalta hän veti rengasta, ja seinästä tuli esiin pitkä tanko, jonka päässä rengas oli. Lattia alkoi kohota hiljalleen ja kohosi kuilun suulle asti, jossa ovi oli. Olli aivan riemastui. Mutta kun lattia oli kohonnut oven kohdalle, se alkoi heti vaipua alas. Olli mietti, millä hän saisi sen pysähtymään ylös ja millä aukaisisi raskaan rautaoven. Lattia oli alhaalla. Hän veti uudestaan renkaasta ja lattia alkoi jälleen kohota. Tällä kertaa Olli huomasi ylhäällä samanlaisen renkaan kuin alhaallakin oli. Hän vetäisi siitä: lattia pysähtyi silmänräpäyksessä ja ovi lensi auki. Olli hyppäsi ketterästi ulos.

Nyt Olli oli vapaa, mutta mihin päin kääntyä? Hän huomasi olevansa aivan eri paikassa kuin tullessaan. Oli jo hämärä, sillä aurinko oli laskenut. Olli muisti, että hänen täytyi keskiyön aikana anastaa sauva. Hänellä oli jo kiire, sillä hän ei tiennyt, kuinka kauan hän oli maannut kuilun pohjalla.

Olli kiiruhti siis eteenpäin ja saapui punaisen ladon luo. Nähtyään sen luona suuren tammen hän otti vyöltään puukon ja veisti nuolen. Hän heitti nuolen taivaan kaarta kohti, joka oli jo haihtumassa. Taivaankaaren eri värit hajosivat ja jokaisesta väristä muodostui ladon seinälle kirjain. Olli luki, mitä seinälle ilmestyi. Siinä oli:

"PLO ATUI".

Hän luki sen moneen kertaan, että vain sen muistaisi.

Sitten Olli taas jatkoi matkaansa. Katajapensaiden varjossa hän näki pienen kallion, jossa oli ovi. Siinäköhän se velholuola sitten olikin? Olli painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli. Mitään ei kuulunut. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Silloin hän kuuli aivan läheltään kumean äänen, joka lausui:

Nyt tunnussana lausu, mies, ja oikeahan satu! Ken väärän sanan lausui vain, sen tähän loppui latu!

Olli ei nähnyt ketään. Häntä peloitti. Jos hän ei muistaisikaan oikeata sanaa? Hän ajatteli kauan ollakseen aivan varma, että sanat olivat oikeat ja lausui sitten: "Plo atui!" Silloin kuului vuoresta jyminää ja paksu kiviovi lensi auki.

Olli astui sisään. Hän tuli huoneeseen, jonka katossa oli pieniä, himmeitä lamppuja. Olli lukitsi oven jälkeensä, ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään. Ja siltä varalta, että velhot sattuisivat tulemaan hänen jäljessään, hän veti oven eteen vielä muutaman rautaisen puomin. Sitten hän alkoi tutkia luolan sisustaa.

Huone oli melkein pimeä. Seinillä näytti riippuvan vanhoja eläinten nahkoja. Liukkaalla lattialla luikerteli käärmeitä ja hyppeli sammakoita.

Olli siirtyi seuraavaan huoneeseen. Se ei ollut niin pimeä kuin edellinen, mutta vaikea oli sielläkin tarkastaa esineitä. Tässä huoneessa oli kolmetoista ovea eri suuntiin. Keskellä huonetta oli pitkänomainen 13-jalkainen pöytä. Sen ympärillä oli tuoleja. Olli meni lähemmäksi. Pöydällä oli kuivuneita käärmeennahkoja. Pöydän päässä oli suuri 13-jalkainen tuoli. Se oli päällystetty kultakankaalla ja sen edessä pöydällä oli kultainen vati. Olli arvasi, että se oli velhokuninkaan oma ruokailupaikka. Pöydällä oli vielä ruoanjätteitäkin — nyljettyä käärmeenpaistia ja sisiliskonverikastiketta.

Ollia puistatti. Mutta viivytellä ei saanut. Eteenpäin oli riennettävä. Mutta mihin huoneeseen hän nyt menisi? Hän päätti aloittaa huoneesta, joka oli velhokuninkaan tuolin takana ja aukaisi oven. Peloittava näky kohtasi häntä. Seinät olivat täynnä viiden jalan pituisia teräviä piikkejä. Vihertävän lampun valossa hän näki, että lattiassakin oli piikkejä, vaikka ne eivät olleetkaan niin pitkiä eivätkä niin tiheässä kuin seinissä. Mahdottomalta näytti astua huoneeseen piikkeihin takertumatta. Perällä oli vain yksi ovi.

Olli ei mennyt sisään, painoi vain oven kiinni ja koetti päästä muihin huoneisiin. Hän koetti aukaista ovea toisensa jälkeen, mutta kun ei yksikään niistä auennut, hän meni takaisin piikkihuoneen ovelle. — Totta kai sen kautta pääsee, koska ei muista pääse, hän ajatteli. Varoiksi hän piti toisen jalkansa oven raossa ja toisella astui piikkien väliin. Silloin alkoivat huoneen seinät lähetä toisiaan. Olli vetäisi jalkansa takaisin ja astui toiseen paikkaan. Kävi samoin. Silloin hän haparoi jalallaan edestakaisin ja jalka sattui koskettamaan erästä piikkiä. Se heilahti hiukan. Hän astui piikin päälle ja piikki meni kokoon pehmeäksi kuin ruoho. Seinät etenivät entiselleen. Muutkin lattialla olevat piikit olivat samanlaisia — kaikki painuivat pehmeästi kokoon. Piikiltä piikille astuen Olli saapui ovelle — mutta siinä ei ollut lukkoa. Ei mitään, mistä olisi avannut. Suutuksissaan hän potkaisi ovea. Oven alapuoli myötäsi ja yläpuoli kolautti Ollia otsaan. Hän siirtyi sivulle ja asetti oven vaakasuoraan asentoon. — Ahaa, tämä onkin tällainen ovi! No, ei hätää! — Hän paneutui oven päälle vatsalleen, ovi paukahti kiinni ja Olli luisui jotakin sileätä pitkin alas kädet ojona, kunnes töksähti johonkin. Hänen edessään aukeni pienoinen luukku, joka johti kirkkaasti valaistuun huoneeseen.

Olli kömpi ulos aukosta ja astui huoneeseen. Se oli paljon kauniimpi kuin muut huoneet ennen tätä. Katossa riippui pitkiä helminauhoja, korallisia ja hohtokivisiä. Huonetta valaisi 13 kirkasta, punertavaa lamppua, joiden jokaisen alla oli komea vuode. Ne olivat tavattoman viettelevän näköisiä. Peitteissä kimalteli helmiä ja jalokiviä. Ollin teki mieli heittäytyä lepäämään edes pieneksi hetkeksi. Sitten hän olisi taas reipas. Häntä alkoi omituisesti väsyttää. Silmiä painoi niin, etteivät ne millään tahtoneet pysyä auki. Hän meni erään vuoteen luo ja kosketti sitä kädellään. Se oli vasta pehmeä! Hän ei ollut koskaan nukkunut noin pehmeässä vuoteessa! Mutta äkkiä Olli hätkähti. Voisikohan tässäkin piillä jokin petos? Hän otti nurkasta pienen simpukkakaapin ja kantoi sen vuoteeseen. Tuskin hän oli ehtinyt sen tehdä, kun sängyn pohja vaipui alas, sitten se äkkiä ponnahti ylös ja simpukkakaappi lensi erään aukon kautta katon läpi. Olli oli huomaavinaan, että se lensi samaan huoneeseen, josta hän juuri oli tullut. Hän kuuli selvästi ryskeen ylhäältä. Simpukkakaappi oli musertunut piikkihuoneessa.

Huomattuaan, että velholuolassa yhä oli vaaroja tarjona, Olli päätti olla hyvin varovainen.

Hän aukaisi oven seuraavaan huoneeseen. Sepä vasta oli ihana huone! Olli ihan ällistyi. Huone oli hyvin suuri ja se oli täynnä mitä erilaisimpia hedelmäpuita. Keskellä huonetta oli suuri suihkukaivo. Kaivon keskellä seisoi kaunis, valkeasta marmorista veistetty vedenneito, joka toisella kädellään kannatti punertavaa kristallimaljaa. Toisessa kädessä oli hänellä pieni pikari. Kristallimaljasta virtasi kirkas lähdevesi pikariin. Ollia janotti. Hän ei muistanut, milloin hän oli viimeksi syönyt tai juonut. Kun hän katseli kirkasta lähdevettä, rupesi häntä janottamaan niin, että kieli oli kuivaa kitalakeen. Hän katseli ympärilleen. Joka paikassa kasvoi kypsiä omenia, appelsiinejä, rypäleitä ja muita mehukkaita hedelmiä. Mutta Olli muisti edellisen huoneen pehmeät vuoteet ja simpukkakaapin kohtalon ja ajatteli: — Parempi katsoa kuin katua. — Hän meni suihkukaivon luo ja tarttui pikariin, jossa oli kirkasta, kylmää lähdevettä.

Vahingossa läikähti pikarista vesipisara vasemmalle kädelle. Käsi vaipui alas hervotonna. Olli oivalsi vaaran. Jos hän olisi juonut pisarankin, hän olisi heti tullut tunnottomaksi. Säikähtyneenä hän paiskasikin pikarin lattiaan, niin että sirpaleet sinkoilivat. Lumous menetti heti tehonsa. Vasen käsi tuli ennalleen eikä Ollia janottanut enää. Hän muisti tehtävänsä ja kiirehti edelleen.

Nyt Ollilla ei ollut enää mitään esteitä. Vapaasti hän pääsi huoneesta huoneeseen. Ne tulivat yhä komeammiksi. Olli ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista komeutta. Kaikkialla kimalteli kultaa ja hohtokiviä, ja jokaisessa huoneessa oli aina jotakin erikoista.

Eräästä huoneesta Olli tuli suureen, pihantapaiseen paikkaan. Keskellä pihaa kasvoi suuria kultapuita. Sivuilla kasvoi hopeisia. Kaikissa puissa oli suuria helmipalloja kukkasina. Puiden latvoissa oli mitä erivärisimpiä lintuja, mutta ne eivät ollenkaan liikkuneet eivätkä viserrelleet.

Olli käveli pihan yli ja aukaisi lopultakin viimeisen, kolmannentoista huoneen oven. Astuttuaan kynnyksen yli hän hätkähti, sillä huone oli täynnä ihmisiä. Oli vähän hämärä, niin ettei Olli voinut nähdä oikein selvästi. Hän oli kumminkin huomaavinaan, että henkilöitä oli 13. Kaikki seisoivat liikkumattomina ja katselivat Ollia. Hän astui askeleen eteenpäin. Silloin astuivat huoneessa olijatkin askeleen Ollia kohti. Samassa tuli valoisaa ja Olli huomasi olevansa 13-särmäisessä huoneessa, jonka seinät olivat peililasia. Jokaisella seinällä oli jykevä, korkea kaappi ja jokaisen kaapin vieressä seinällä oli toinen toisensa yläpuolella riviin asetettuina 13 sauvaa. Kaapit ja sauvarivit olivat kaikki niin selviä, ettei Olli tiennyt, millä seinällä olivat oikeat sauvat. Hän haparoi joka seinämältä ja löysikin pian oikean.

Kiireesti alkoi Olli purkaa ensimmäistä sauvaa, sitten toista, kolmatta, neljättä ja viidettä, mikään ei niistä ollut oikea.

Jostakin kaukaa kuului kolinaa. Olli meni ovelle paremmin kuullakseen. Aivan oikein — jostakin ylhäältä kuului selvästi kolinaa. Hän painoi oven kiinni ja lukitsi sen vahvasti. Sitten hän ryhtyi jatkamaan sauvojen purkamista.

Kun sauvat olivat toinen toistaan ylempänä ja sauvojen välimatka suurenemistaan suureni, kävi sauvojen alas ottaminen yhä vaikeammaksi. Kuudennen sauvan Olli sai vielä kurottamalla, mutta seitsemänteen hän ei enää ylettynyt. Silloin hän kapusi ketterästi kaapille ja jatkoi työtään. Hän oli purkanut jo kahdeksannen, yhdeksännen, kymmenennen ja yhdennentoista. Silloin kuului hirveä jymähdys ja koko luola vapisi. Kauheaa huutoa ja kirkunaa kuului ulkoa ja se tuntui lähenevän lähenemistään. Kahdestoista sauva oli purettu. Viimeinen oli enää jäljellä. Olli kurotti sitä ottamaan, mutta — ei ylettänyt enää, vaikka olisi kuinka kurottanut. Hätääntyneenä hän katseli ympärilleen. Ei mitään esinettä näkynyt, jonka avulla olisi voinut ylettyä sauvaan. Olli koetti loikkaamalla saada sitä alas, vaan ei, siellä se pysyi paikallaan liikahtamatta. Hän mietti hetken, hyppäsi sitten alas kaapilta ja etsi lattialta erään sisimmäisenä olleen, kaikkein ohuimman sauvan, sitten seuraavan vähän paksumman, ja sovitti sauvojen päät sisäkkäin, niin että sauva piteni melkein toisen verran. Näin hän aikoi jatkaa sauvan niin pitkäksi, että voisi sillä sohaista alas seinältä ylimmän sauvan. Mutta työ oli tavattoman vaikea, sillä sauvoja ei tahtonut mitenkään saada sopimaan toisiinsa. Olli sai kuitenkin rakennetuksi niin pitkän sauvan, että toivoi sillä saavansa seinältä viimeisen sauvan alas.

Olli kapusi jälleen kaapille ja kurotti sauvallaan. Se ei ulottunut, puuttui ainoastaan muutama tuuma. Ei auttanut muu kuin tähdätä ja loikata. Olli hypähti ja sohaisi sauvallaan. Viimeinen sauva putosi seinästä lattialle.

Samassa tuli ihan pimeä. Olli hyppäsi kaapilta alas, että tömähti ja alkoi haparoida sauvaa.

Sillä aikaa olivat velhot päässeet ensimmäisestä ovesta sisään. Nyt he luulivat pääsevänsä esteettä kulkemaan eteenpäin. Mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Suorin tie oli tukossa. Piikkihuoneen seinät olivat vielä vastakkain ja simpukkakaappi oli säpäleinä välissä. Velhojen täytyi kiertää toisten huoneitten kautta päästäkseen sauvahuoneeseen. Velhokuningas kiirehti, minkä ennätti. Hän tiesi, että hänen sauvansa oli vaarassa. Kaikki velhot olivat raivoissaan, huusivat ja ulisivat. He olivat päässeet jo sauvahuoneen oven taakse. Mutta Olli oli lukinnut oven tarkasti monilla varokeinoilla. Velhot tyrkkivät ovea, minkä jaksoivat ja karjuivat kauheasti. Velhokuningas kirkui ja komensi. Hän pelkäsi auringon nousevan. Silloin heillä ei olisi enää yhtään voimaa ja he muuttuisivat harmaiksi kiviksi. Yhä kovemmin he ryskyttivät ovea, mutta se ei auennut. Silloin he heittivät yhden pienistä velhoista oven yläosaa vasten. Ovi narahti ja aukesi raolleen.

Yhä Olli haparoitsi sauvaa pilkkoisen pimeässä. Vaikea oli löytää oikeaa, sillä hänen edessään oli suuri kasa sauvoja. Kylmä hiki nousi hänen otsalleen, kun hän huomasi oven olevan jo raollaan. Yksi ryntäys vielä ja Olli olisi ollut hukassa. Hän seisoi keskellä sauvaläjää. Silloin kuului hirmuinen rysäys. Ovi lensi auki ja velhot syöksyivät kirkuen huoneeseen.

Olli koetti paeta, mutta hänen jalkansa takertuivat sauvoihin ja hän kaatui kumoon. Mutta pimeässä takertuivat velhotkin sauvoihin, kompastelivat ja kaatuilivat. Seinäpeilit hämmensivät heidät niin, etteivät he voineet heti saada selville, missä Olli oli. Olli alkoi haparoida käsillään ovelle päin pujahtaakseen karkuun ilman sauvaa, sillä sitä hänen oli nyt mahdoton löytää. Haparoidessaan seinänviertä hänen kätensä sattui johonkin esineeseen. Se oli sauva. Ollin mielestä se tuntui raskaammalta kuin edelliset. Hän nousi kiireesti seisaalleen ja alkoi purkaa sauvaa pujahtaen samalla ovesta ulos. Velhot huomasivat sen ja ryntäsivät perässä. Mutta ainoastaan kolme heistä, niiden joukossa velhokuningas, osasi ovesta ulos. Muut löivät päänsä seinäpeileihin ja jäivät noloina tuijottamaan eteensä.

Kuin henkensä edestä Olli juoksi sauva kädessä samoja huoneita takaisin, joista oli tullutkin. Hän tuli jo piikkihuoneen viereiseen huoneeseen. Velhot kintereillään hän juoksi ympäri huonetta ja purki sisäkkäisiä sauvoja. Vihdoin sattui hänen käteensä sauva, jonka toisessa päässä oli pienoinen piikki. Hän painoi piikkiä oikealla etusormellaan ja heti tuprutti sauva sankeata sumua. Hän oli vihdoinkin löytänyt velhokuninkaan taikasauvan.

Sumun tähden Olli ei nähnyt yhtään eteensä. Mutta se haihtui pian ja hän näki velhojen kiemurtelevan lattialla ja hierovan silmiään. He olivat tulleet kaikki sokeiksi. Olli hiipi varpaisillaan velhojen ohi ja päästyään pienoiselle luukulle, joka johti piikkihuoneen ovelle, pujahti ketterästi luukusta sisään ja sulki sen jälkeensä.

IV.

Kun Olli astui ulos velholuolasta, nousi aurinko jo punaisena ja kirkkaana. Kumealla jymähdyksellä paukahti raskas kiviovi kiinni. Suuria kivijärkäleitä lensi ilmaan ja luolan keskikohta suitsusi tulta. Lopuksi se sortui kokoon ja Olli näki edessään vain suuren, harmaan kiviröykkiön.

Nyt vasta alkoi Ollin varsinainen pelastustyö. Vaikein oli voitettu ja loppu oli nyt aivan helppoa. Hän astui iloisena taikasauva kädessään samaa tietä kuin oli tullutkin. Se ei ollut enää samanlainen kuin tullessa. Tie kulki ihanan metsän halki. Lintujen sirkutusta kuului joka taholta.

Jonkin matkaa kuljettuaan Olli tapasi eräässä tienmutkassa joukon kalpeita neitoja. He olivat vapautuneet linnasta samana aamuna. Mutta he olivat vielä mykkiä. Olli vapautti taikasauvallaan kaikki lumouksesta, jonka jälkeen neidot iloisina tanssien hajaantuivat metsään eri suuntiin, kukin kotiin mennäkseen.

Vihdoin Olli saapui siihen paikkaan, missä oli ollut järvi. Sitä ei ollut enää. Sen sijalla oli vain pieni, viheriäinen lampi, jossa uiskenteli sammakonpoikia. Lampea kiertäessään Olli kohtasi saman ruman ukon, joka oli vienyt hänet järven yli. Mies veti hampaattoman suunsa leveään nauruun ja sanoi: — Kas vain poikaa! En olisi uskonut, että palaat takaisin! Olet pysynyt totuudessa, koska saavutit taikasauvan. Mutta ole varuillasi, sillä voit vielä kadottaa sen. Lähde nyt pelastamaan niitä, jotka ovat joutuneet velhokuninkaan lumoihin. Tästä saat luettelon, että tiedät, montako pelastettavia on ja missä he ovat. — Olli otti luettelon. Pallun hän tiesi itsekin, neidot hän oli jo vapauttanut. Parhaansa mukaan hän koettaisi pelastaa muutkin. Hän jätti ukolle hyvästit ja lähti edelleen.

Kulkiessaan hän tuli erään suuren männyn luo. Luettelon mukaan piti männyn kuoren alta löytyä pieni toukka. Olli löysikin toukan. Mutta nyt hän ei tiennyt, kuinka se olisi pelastettava. Hän katsoi luetteloaan. Tämän paikan kohdalle oli merkittynä jotakin, mutta Olli ei ymmärtänyt sitä. Siinä oli näin: Hän näki siinä suoran viivan pystyssä, kolme kaarta sen päällä ja pisteen vieressä. Olli mietti ja mietti. Viiva tarkoitti luultavasti sauvaa ja piste neulaa, mutta mitä nuo kolme kaarta merkitsivät? Olli otti sauvan vasempaan käteensä ja neulan oikeaan käteensä ja koetti tehdä niillä kaikenlaisia temppuja, mutta tuloksetta. Lopulta iski hänen mieleensä, että kaaret merkitsisivät sauvan liikettä. Siis samalla, kun hän liikuttaa sauvaa kolme kertaa vasemmalta oikealle, hän pistää neulalla yhden kerran toukkaa. Olli tekikin niin. Äkkiä ilmestyi hänen eteensä "Varjojen linnan" palvelija. Se ei ehtinyt sanoa muuta kuin: — Hyvää huomenta! Olen viipynyt liiaksi! Ja samassa palvelija alkoi juosta kotiin sellaisella kiireellä, että Olli jäi ällistyneenä katselemaan hänen jälkeensä.

Mutta nyt oli etsittävä vielä hovimestari. Hän ei ollut tässä samassa paikassa. Luettelon mukaan piti hovimestarin löytyä seuraavasta tienhaarasta hiukan vasemmalle. Siellä oli tien vieressä puupölkky, johon oli isketty tikari kiinni. Kauan ei kestänytkään, kun Olli löysi senkin. Hän uudisti toukalle tekemänsä tempun: pisti neulalla pölkkyä ja samalla liikutti taikasauvaa kolmesti kaaressa pölkyn yläpuolella. Hovimestari ilmestyi hänen eteensä. Olli tunsi hänet siitä, että hovimestari kerran oli potkaissut hänet ulos "Varjojen linnan" portista, kun hän oli ollut lankoja viemässä äitinsä mukana. Mutta hän ei ollut sitä muistavinaan, vaan kumarsi hovimestarille nöyrästi ja kohteliaasti. Hovimestari raapi niskaansa tuumien, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Pian hän muisti kaikki — ja silloinkos hän vasta suuttui! Kuka oli uskaltanut hänelle tehdä sellaista! Hän kysyi Ollilta, missä tämä oli käynyt. Olli selitti kaikki tarkasti.

— No, onko tuo nyt se taikasauva?

— On, vastasi Olli. Aion pelastaa vielä Varjojen linnan prinssitkin.

— Vai aiot! Etpäs! sanoi hovimestari. — Se olen minä, joka ne pelastan! Samassa hän tyrkkäsi Ollin kumoon ja ryösti häneltä sauvan. Sitten hän ilkkui vielä mennessään: — Katsos, minä se olen, joka prinssit pelastan, etkä sinä, mokoma köyhä tallukka! — Hovimestari katosi metsään ja Olli jäi makaamaan nurmelle purskahtaen itkemään.

Hovimestari harppasi kiireesti linnaan päin ylpeänä kuin riikinkukko. Hoviväki tuli häntä vastaan. Mutta hovimestari ei ollut heitä huomaavinaankaan, vaan riensi suoraa päätä kuninkaan ja kuningattaren luo ja lausui seuraavasti: Huomenna puolen päivän aikaan on tänne kutsuttava kaikki kuninkaalliset vieraat. Prinssi on asetettava kaikkien keskelle ja kaikkien nähden annan minä hänelle puhekyvyn takaisin. Olen sen tekevä, koska kerran olen niin luvannut, enkä tahdo syödä sanaani!

"Varjojen linnassa" valmistettiin seuraavaksi päiväksi suuret päivälliset. Kuninkaallisia vieraita saapui saapumistaan. Ylinnä kaikkia oli ylpeä hovimestari. Hän oli nyt kaikkien suosikki.

Päivällisen jälkeen kokoontuivat kaikki suureen kuninkaalliseen saliin. Prinssin paikka oli kukitettu ylt'ympäri. Vähän ajan kuluttua hovimestari astui esiin kullalla kirjaillussa puvussa, sauva kädessä. Kaikkien huomio kääntyi häneen, ja uteliaina seurasivat kaikkien katseet uljaan hovimestarin pienimpiäkin liikkeitä. Nyt hän seisoi prinssin edessä valmiina vapauttamaan prinssin kielen.

* * * * *

Olli oli nukahtanut itkuunsa. Hän oli väsynyt ja nukkui kauan. Hän heräsi siihen, että oli unissaan satuttanut kätensä johonkin. Palluhan se siinä vain hänen vierellään makasi. Olli hypähti heti ylös ja otti vanhan rakkaan Pallun syliinsä. Hän kertoi kaikki Pallulle, kuinka hän oli hankkinut taikasauvan, mutta kuinka hän oli sen taas menettänyt, kun ilkeä hovimestari oli sen väkisin häneltä riistänyt ja lähtenyt karkuun. Pallu näytti niin surulliselta ja osaaottavaiselta, että Ollin täytyi oikein silittää sen päätä. Sitten Olli otti vanhan ukon antaman luettelon ja tarkasti sitä. Hänellä olisi ollut enää kaksi pelastettavaa, molemmat prinssit. Olli huomasi, että samat merkit olivat näidenkin vieressä. Yht'äkkiä hän ilostui! Hovimestarilla ei ollut neulaa. Taikasauva yksinään ei siis merkitsisi mitään. Kiireesti hän kaappasi Pallun syliinsä ja lähti juoksemaan.

Päivä oli jo jokseenkin puolessa, kun Olli saapui linnaan. Porttivahti ei aikonut päästää häntä sisään. Olli rukoili hartaasti sanoen, että hänellä oli hyvin tärkeää asiaa itse kuninkaalle. Koska nyt oli suuri juhlapäivä, oli porttivahti tavallista paremmalla tuulella ja laski Ollin sisään. Mutta monet vaikeudet kohtasivat häntä vielä, ennen kuin hän pääsi kuninkaan luo. Joka paikassa häntä tyrkittiin, kun hän oli niin köyhän näköinen. Hän pääsi kumminkin lopulta siihen saliin, jossa kaikki kuninkaalliset vieraat olivat. He näkyivät katselevan kaikki uteliaina jonnekin, mutta Olli ei nähnyt, mitä he oikein katselivat, kun hän oli niin pieni. Hän alkoi pujotella ihmisjoukon läpi nähdäkseen. Hovimestari se siellä seisoi prinssin edessä taikasauva koholla.

Olli kuuli selvästi hovimestarin sanat: — Olen hankkinut sauvan, jonka avulla olet saava puhekykysi takaisin. — Samalla hovimestari kosketti sauvalla prinssin olkapäätä. Ihmiset ympärillä kurottivat päitään ja tuuppivat toisiaan paremmin nähdäkseen. Olli puusotamiehineen oli vähällä kaatua ja jäädä toisten jalkoihin. Suurella mielenkiinnolla hän seurasi hovimestarin jokaista ilmettä, kun hän tiesi, ettei se tehoisi. Prinssi kumarsi syvään, aukaisi suunsa ja koetti puhua, mutta ei voinut. Hovimestari muuttui tuhkanharmaaksi ja koetti uudestaan. Ei auttanut. Sitten hovimestari teki ristinmerkin prinssin edessä, löi sauvalla kolme kertaa prinssiä päälaelle, asetti hänet polvilleen eteensä, kiersi kolmesti prinssin ympäri myötäpäivään ja pisti sauvalla suuhun. Prinssi nousi seisomaan ja koetti jälleen puhua, mutta ei voinut. Hovimestari ei enää ymmärtänyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän oli jo tehnyt kaikki, mikä hänen luulonsa mukaan olisi voinut auttaa, jos sauva olisi ollut oikea. Vihoissaan hän heitti sauvan kädestään ja huusi: — Mikään ei auta! Prinssi on pysyvä ikänsä mykkänä! — Kuningatar pyörtyi heti. Syntyi suuri hälinä. Hovimestari otettiin kiinni ja teljettiin rautaiseen torniin. Vieraat juoksivat sinne tänne. Kuninkaan ääni kuului ylinnä. Hän tahtoi sauvaa itselleen. Eräs palvelija vei sen hänelle. Kuningas huusi niin, että kuului yli salin: — Onko täällä ketään, joka luulee voivansa pelastaa prinssin? Sille olen antava, mitä hän vain tahtoo. Silloin kuului ääniä joukosta, ja monta kättä ojentautui yht'aikaa ottamaan sauvaa. — Minä tahdon! Ja minä! Eipäs, minä osaan varmasti! — Sellaisia huutoja kuului ja muutamat alkoivat jo tapellakin. Kuningas jo suuttui. — Vuorotellen! hän huusi. Toinen toisensa perään menivät vieraat ja tekivät kaikki temppunsa ja kaarroksensa, mutta mikään ei auttanut.

Olli odotti kärsivällisesti vuoroaan ja lopulta se tulikin. Hänen piti juuri astua esiin, kun joku tarttui hänen takinliepeeseensä ja sanoi: — Pois kerjäläiset jaloista! ja samassa hänet nakattiin ihmisjoukon taakse.

Jo olivat kaikki koettaneet pelastaa prinssiä, mutta yhtä huonolla menestyksellä. — Vieläkö on ketään, joka tahtoo koettaa? huusi kuningas. — Ei! kuului vastaus. Olli työntyi uudestaan etunenään. — Minä tahtoisin vielä koettaa, hän sanoi nöyrästi. — Siinähän on itsepäinen penikka! sanoi äskeinen mies, joka oli heittänyt Ollin jonosta pois, — kyllä jo saamme uskoa ilman tuota kerjäläistäkin, ettei tässä enää mikään auta. Mutta Olli astui kuninkaan eteen ja toisti pyyntönsä. — Ei käy laatuun enää vaivata kuningatarta, sanoi kuningas kieltäen. Silloin Olli astui kuningattaren eteen ja kumarsi nöyrästi: — Saanko minäkin koettaa? Luulen voivani pelastaa molemmat prinssit. — Kuningatar tuli hyvilleen nöyrästä pyynnöstä ja sanoi: — Missä luulet, poikaseni, toisen prinssin olevan? — Tässä! sanoi Olli ja otti hiukan hämillään kainalostaan puusotamiehensä. Koko joukko Ollin ympärillä räjähti nauramaan. — Viekää pois tuo lurjus, joka uskaltaa häväistä kuninkaallista prinssiä! huusi joku. Kuningatar punastui harmista. — Että sinä kehtaatkin, pojanvekara, uskotella minulle, ylhäiselle kuningattarelle, että tuollainen puupökkelö olisi prinssini! — Samassa kuningatar sieppasi puusotamiehen ja nakkasi sen uuniin. Silmänräpäyksessä Olli juoksi uunin luo ja pelasti puusotamiehen liekeistä. Sitten hän palasi kuningattaren luo, asettui polvilleen hänen eteensä ja sanoi: — Sallikaa minun pitää tämä ja koettaa pelastaa prinssi! Muutamat palvelijat aikoivat tarttua Olliin ja viedä hänet rautatorniin, kuten hovimestarinkin, koska hän oli niin itsepäinen. Mutta kuningas esti sen kädenliikkeellä ja pyysi kuningatarta taipumaan Ollin pyyntöön. Kuningatar suostuikin, mutta sillä ehdolla, että Olli teljettäisiin torniin, ellei hän onnistuisi.

Prinssi haettiin taas esille. Mutta nähdessään Ollin hän kääntyi takaisin ovesta ja ainoastaan monilla pyynnöillä kuningas sai hänet tulemaan saliin.

Olli sai sauvan käteensä ja meni prinssin luo. Hän etsi taskustaan neulan ja alkoi tehtävänsä. Ivaillen katselivat kaikki vieraat ja toiset matkivat hänen liikkeitään. Olli teki sauvalla samat liikkeet kuin ennenkin ja pisti neulalla prinssiä. — Ai! huusi prinssi ja samassa hän osasi puhua. Kuningas ja kuningatar huudahtivat riemastuksesta ja sulkivat prinssin syliinsä. Kenenkään huomaamatta Olli teki puusotamiehellekin saman tempun ja silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään toinen prinssi. Ilosta suunniltaan riensivät kuningas ja kuningatar nuorempaa prinssiään tervehtimään. Kuningatar oli vähällä pyörtyä suunnattomassa ilossaan. Kauan oli siitä kulunut, kun hän oli nähnyt nuoremman prinssin. Kuningatar käänteli prinssiä edes ja takaisin oikein nähdäkseen, oliko hän yhtään muuttunut. Äkkiä kuningatar kalpeni. Hän havaitsi, että prinssiltä oli oikea korva poissa. Kuningatar kysyi, mistä se johtui. Ei prinssi vain tiennyt sitä sanoa. Silloin Olli pujahti heidän eteensä ja sanoi: — En ehtinyt tarpeeksi pian pelastaa puusotamiestä uunista, jonne kuningatar sen vihoissaan heitti. Siitä johtuu, että korva paloi pois. — Ellei olisi ollut näin suuri riemujuhla, olisi Ollin käynyt huonosti. Sillä kukaan ei koskaan saanut sanoa, että kuningatar erehtyi tai oli väärässä. Tällä kertaa kuningatar rypisti vain hiukan kulmiaan, mutta ilo voitti hänen vihansa ja hän hymyili. Prinssit ottivat Ollin keskelleen ja lennättivät hänet muassaan toisiin huoneisiin. Siellä Olli saisi sanoa toivomuksensa, jotka kuningas täyttäisi. Vieraat kiiruhtivat perässä. Mutta kuningas antoi käskyn, että kaikkien asiaankuulumattomien täytyy siivosti odottaa. Kaikki saavat kyllä aikanaan kuulla päätöksistä.

Ollille kerrottiin kaikki, mitä tätä ennen oli tapahtunut, kuinka hovimestari nyt istuu rautaisessa tornissa kärsimässä tekojaan. Kuningas kysyi, tahtoisiko Olli muutkin vihamiehensä saman kohtalon alaisiksi. Sitä hän ei tahtonut. Päinvastoin hän vaati, että kaikki vangit oli heti päästettävä vapaiksi. Niin tehtiinkin. Hovimestari pääsi taas vapaalle jalalle, ja lääkärit, jotka olivat istuneet pimeässä jo kolmetoista vuotta, pääsivät taas päivänvaloon.

Kun vieraat sitten saivat kuulla Ollin toivomuksista, he tulivat kaikki hänen luokseen, kiittivät häntä kilvan ja osoittivat kaikkea kunnioitusta. Ainoa, joka ei sitä tehnyt, oli hovimestari. Hän oli hirveän kateellinen Ollia kohtaan. Par'aikaa hän tuumi keinoa, millä päästä Ollin edelle. Silloin hän äkkiä muisti, että hän oli poiminut metsästä kultapalloja ja muita kalleuksia.

Hovimestari työnsi kaikki syrjään, astui ylpeänä kuninkaan eteen ja sanoi:

— Kunnia tästä on tuleva minulle, sillä minä olen hankkinut sauvan. Tämä poika on ainoastaan varastanut minulta taidon. Maatessani vähän aikaa metsässä tämä poika on monien velhojen avulla varastanut taitoni. Minä voin sen selvästi todistaa, mutta tämä poika todistakoon, jos voi.

— En voi todistaa muutoin kuin että se, joka omistaa sauvan, voi yksin pelastaa loihditut, sanoi Olli.

— No niin, mutta minäpä näytän, että olen ollut itse sauvan hankkimassa ja sieltä saanut kultapalloja. — Hovimestari veti käden taskustaan ja sanoi: — Tämä kultapallo on siitä todisteena! — Mutta samassa hän pudotti huudahtaen esineen kädestään. Se ei ollutkaan kultapallo, vaan tavallinen, harmaa kivimöhkäle! Hänen ainoa ja viimeinen keinonsa oli mennyt myttyyn.

Hovimestari pyysi anteeksi kuninkaalta sanoen, että tänään kaikki oli loihdittua. Mutta kuningas oli vihastunut. Hän ei halunnut pitää hovissaan tuollaista narria! Ja heti paikalla kuningas erotti hovimestarin virastaan.

Äkkiä kääntyi kaikkien huomio ovelle. Sieltä näytti tulevan joku, koska väkijoukko hajaantui valmistaen tietä. Heti ilmestyikin sieltä pieni, mustakiharainen tyttö — Olli tunsi hänet samaksi, jonka oli nähnyt metsässä kukkavainiolla. Ensimmäiseksi tyttö riensi Ollin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa sanoen: — Tässä on Olli, joka on vapauttanut minut sekä monet muut velhojen vallasta! Kuulkaa kaikki, jotka täällä olette — Olli se hankki sauvan suurella vaivalla ja vapautti meidät! Sitten hän kuiskasi Ollille: — Olen odottanut sinua jo kauan kotona, mutta en malttanut enää, vaan minun täytyi rientää tänne. Tule, menkäämme kotiin, äiti odottaa meitä!

Kuningas ei päästänyt heitä kuitenkaan heti lähtemään. Hän katsoi tuikeasti hovimestariin, joka näytti lyyhistyvän riepuna kokoon. Nyt ei auttanut enää mikään. Hovimestari meni Ollin eteen ja pyysi häneltäkin nöyrästi anteeksi sanoen, että hän oli tehnyt kaikki kunnianhimossaan, luullen, että Olli oli helposti petettävissä. Olli antoikin mielellään kaikki anteeksi ja pyysi kuninkaalta, että hovimestari saisi jäädä vielä paikalleen. Kuningas, joka ei kieltänyt Ollilta mitään, suostuikin tähän.

Kuningas pyysi Ollia saapumaan seuraavana päivänä takaisin saamaan palkkiotaan. Olli lupasikin tulla. Kiittäen nöyrästi lähtivät Olli ja pikku tyttö juoksemaan kiireimmän kautta kotiin.

Jo veräjällä tuli äiti iloisena heitä vastaan. — Olli, tunsitko sisartasi? kysyi äiti. — Hän on se, jota olet minun nähnyt alituisesti surevan. Mutta nyt meillä ei ole enää suruja! Sitten he kolme riensivät käsikkäin pieneen tupaan, jossa äidin valmistama maukas ateria vastaleivottuine leipineen heitä odotti.

Olli sai suuren palkinnon. Kuningas lupasi pitää huolen koko perheestä niin kauan kuin vain yksikin heistä eläisi. Ja milloin Olli vain tekisi pienimmänkin pyynnön, täytettäisiin se heti paikalla. — Ollilla oli nyt itsellään oma hevonen. Äiti sai lehmän ja Maiju sai monta suurta ja pientä nukkea sekä vielä pienen lampaankin, jota hän erityisesti rakasti. Ja sitä paitsi heillä oli nyt aina riittävästi rusinasoppaa ja muita Ollin herkkuja.

Tästä lähtien muuttui "Varjojen linna" "Auringon linnaksi". Missään ei kuningattaren tahdon mukaan saanut näkyä mustaa väriä. Kaikkialla loisti vain kultaa ja kaikkia iloisia värejä. Tuon tuostakin vietettiin linnassa suuria juhlia, eikä milloinkaan unohdettu kutsua niihin Ollia siskonsa ja äitinsä kanssa.

Metsä, jonka reunassa Ollin koti oli, oli sekin muuttunut kokonaan. Nyt paistoi sinne aurinko täydeltä terältään kirkkaan siniseltä taivaalta. Kuului lintujen sirkutusta ja käen kukuntaa. Harakkakin uskalsi jo istahtaa männyn oksalle ja nauraa sydämensä pohjasta taas pitkästä aikaa.