HUKKASAAREN SALAISUUS

I.

Keskellä aavaa valtamerta oli muinoin korkea, mereen äkkijyrkkä kalliosaari. Se oli niin jyrkkärantainen, että sinne pääsy näytti melkein mahdottomalta. Siellä ei kasvanut ainoatakaan kasvia. Koko saari oli vain paljas, suuri kallio.

Usein olivat merimiehet koettaneet päästä tutkimaan tätä kolkkoa saarta, mutta se oli aina äkkiä kadonnut heidän ollessaan enää vain muutaman sylen päässä siitä. Samalla he olivat usein nähneet taivaalla pyrstötähden, mutta sekin oli aina heti kadonnut.

Merimiehet kertoivat, että saarella lenteli aina kummallisia, sysimustia lintuja ristiin rastiin. Ne eivät olleet ollenkaan tavallisten lintujen näköisiä. Niillä oli pitkät roikkuvat jalat ja suuret korvat. Sellaisia lintuja merimiehet eivät olleet nähneet missään muualla.

Toisinaan heidän purjehtiessaan saari oli taas selvästi näkyvissä. — Jos saari näkyi, se oli onnen merkki, eikä silloin tarvinnut pelätä haaksirikkoa. Mutta jos se katosi, oli odotettavissa hirmumyrsky, haaksirikko tai jokin muu suuri onnettomuus.

Tämän suuren valtameren rannalla oli pieni kaupunki. Kaupungiksi sitä tuskin olisi voinut sanoa, sillä siinä ei ollut upeita rakennuksia eikä palatseja, vaan ainoastaan huonoja, rappeutuneita hökkeleitä. Katujen sijasta oli kapeita, likaisia kujia.

Erään tällaisen likaisen syrjäkujan varrella, aivan kaupungin laidassa, asui mies ja vaimo. He olivat jo aivan vanhoja ihmisiä. Heillä oli nuori kasvattipoika, josta ei kukaan tietänyt, kenen se oli ja mistä he olivat sen saaneet.

Yleisesti kerrottiin, että nämä vanhat ihmiset olivat ilkeitä ja osasivat noitua. Kerrottiin, että he olivat noituneet pois vaikeita tauteja vaatien palkakseen kymmenen pisaraa muutaman päivän vanhan lapsen verta. Se oli jo hirveätä! — Ihmiset kertoivat vielä, että noita olisi käyttänyt kasvattipoikaansa jollakin tavoin hyödykseen. Tätä ei nähty juuri koskaan ulkona, paitsi silloin, kun hän sattui olemaan noidan asioilla. Poika oli kaunis, mutta tavattoman kalpea ja laiha. Tuskin hän näytti elävältäkään.

Myöhään eräänä iltana poika istui pimeässä komerossaan. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut. Hän odotti, että kello olisi tullut 12. Noita oli käskenyt hänen, tornin kellon lyödessä kahtatoista, paljastamaan oikean käsivartensa, puhkaisemaan valtimon ja laskemaan siitä kymmenen veripisaraa pieneen pikariin. Tämä ei peloittanut poikaa, sillä hän oli siihen tottunut. Entinen haava ei ollut vielä ehtinyt parantua umpeen, ennen kuin se jo täytyi puhkaista uudelleen.

Palda — niin poikaa nimitettiin — mietti keinoa, millä päästä pakenemaan noidan luota. Ulos hän ei voinut mennä, sillä noita oli pitänyt huolen ovien lukitsemisesta. Vielä oli vähän aikaa, ennen kuin kello löisi kaksitoista. Hän ehti siis vielä tutkimaan ovet. Ne olivat kiinni. Hän tuli sen huoneen ovelle, jossa noita par'aikaa oleskeli. Sieltä kuului hillittyä puhelua. Palda painoi korvansa lähelle ovenrakoa ja kuunteli. Noita siellä puhui akkansa kanssa. — Ei kelpaa, ei… liian vanha… täyttää pian viisitoista vuotta… Silloin hän ei enää kelpaa meille… täytyy tukkia hänen suunsa… viedä Hukkaluolaan… siellä saa olla, kunnes kuolee… en voi laskea muuanne. — Palda kauhistui. Hän oli kuullut tarpeeksi. Nyt ei hukata silmänräpäystäkään! Viimeinen keino oli lähteä karkuun vaikka mistä! Muutamia minuutteja oli enää jäljellä. Palda ryntäsi ikkunan luo, aukaisi sen hiljaa, vapisevin käsin, peläten tulevansa yllätetyksi, hyppäsi alas ja lähti kiireesti juoksemaan kaupunkiin.

Oli yö. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja ikkunoista oli tulet sammutettu. Sykkivin sydämin Palda juoksi pimeässä eteenpäin, minkä ennätti, ilman määrättyä suuntaa. Hän kuuli tornikellon lyövän kaksitoista kumeaa lyöntiä. Tämä puistatti Paldaa. Jokainen kellon kumahdus oli kuin ruoskan isku hänen selkäänsä ja hän joudutti yhä vimmatummin juoksuaan. Kohta noita oli saapuva noutamaan hänen vertansa. Hui, kuinka ukko julmistuu, lähtee ajamaan häntä takaa ja varmaan saavuttaakin hänet. Melkein tajuttomana pelosta poika joudutti yhä juoksuansa. Hän oli kuulevinaan jo askeleitakin jäljessään! Eteenpäin, eteenpäin! — Mutta minne päästä piiloon? Noidalta ei kukaan voinut piiloutua!

Palda oli saapunut jo kaupungin toiseen laitaan asti. Meren ranta tuli näkyviin. Kaukaa rannalta tuikki pieni tuli. Se virkisti Paldan mieltä. Vihdoinkin hän tapasi jonkun ihmisen, jonka suojaan pääsisi!

Rannalla oli suuri kaksimastoinen laiva, joka oli juuri lähdössä merelle. Palda hyppäsi siihen viime hetkessä ja kaatui väsymyksestä pyörtyneenä laivan kannelle.

* * * * *

Noita oli mennyt Paldan huoneeseen täsmälleen kellon lyötyä. Mutta huoneessa ei ollut ketään. Hirmuiseksi muuttui silloin noidan muoto! Hän puristi kätensä niin lujasti nyrkkiin, että inhottavan pitkät kotkankynnet tunkeutuivat lihaan. Vihasta kirkuen ja ulvoen hän kiiruhti noitakammioonsa ja asettui noitakaappinsa eteen tarkastamaan, missä karkuri oli. Hän näki, että Palda juoksi keskellä pimeää kaupunkia. — Ahaa, hän ajatteli, — saanpa sinut kiinni! — Samalla hän väänsi erästä viisaria suuntakellossa. — Juoksepas nyt sitten vaikka suoraan laivaan! Sitten kyllä itse huolehdin, mihin sinut saatan. Suoraan Hukkaluolaan!

Sitten noita otti kaapista suuren lasisen tähden, vei sen toiseen huoneeseen, istui sen selkään akkansa kanssa ja lausui pari sanaa, jolloin tähti kohosi katon läpi taivaalle. Siellä se leimahti kirkkaaksi pyrstötähdeksi ja lähti kiitämään merelle päin Hukkasaarta kohti.

* * * * *

Pitkän ajan kuluttua Palda heräsi laivan keinumiseen. Hän katseli unisena ihmetellen ympärilleen. Hän ei voinut käsittää, minne oli joutunut. Monta nuorta miestä seisoi hänen ympärillään katsellen häntä tutkivasti. Palda kysyi miehiltä, missä hän oli. He selittivät hänelle tarkoin, kuinka hän oli juossut keskellä yötä laivan kannelle ja pyörtynyt siihen. Laivamiehet olivat sitten nostaneet hänet ja vieneet nukkumaan pieneen hyttiin. Ensin he olivat jättäneet hänet yksin, mutta olivat sitten kuulleet hytistä kauheaa huutoa ja rientäneet katsomaan. Palda oli riuhtonut hirveästi ja huutanut katkonaisia sanoja. — Annan pisaran verta! Ei vielä!… myöhäistä… voi! — Sitten hän oli levännyt hetkisen hiljaa, mutta vähän ajan kuluttua ponnahtanut äkkiä pystyyn ja huutanut: — Auttakaa, auttakaa! — Sitten Palda oli vaipunut jälleen voihkaisten vuoteelleen. Hiukan aikaa siinä maattuaan hän oli avannut silmänsä ja herännyt.

Palda muisti nyt, että hän oli nähnyt hirveää unta. Hän oli yhä istuvinaan pienessä huoneessaan noidan luona, odottaen kellon lyöntiä. Äkkiä hän oli päättänyt karata. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuin ikkunan luo, kun tornikello löi kaksitoista. Samassa noita oli hyökännyt sisään noutamaan vaadittuja veripisaroita. Nähdessään Paldan yrittävän paeta, noita oli kauheasti raivostunut. Silmät vihasta ulos pullistuneina ja kasvot viheriäisinä se oli huutanut ja mylvinyt hirmuisesti: — Poika, miksi et tehnyt sitä, mitä sinulta vaadin! Vaadin sinulta sydänyöllä vuodatettuja veripisaroita etkä antanut niitä! Nyt olet ansainnut kuoleman! — Samalla noita oli levittänyt hirveät kämmenensä ja hyökännyt Paldan kimppuun kähisten: — Missä ovat kymmenen veripisaraa? Vastaa!

Tähän Palda oli herännyt. Hänen sydämensä sykki vieläkin rajusti äskeisen hirveän unen vuoksi. Hän näki vieläkin noidan pullistuneet silmät elävinä edessään.

Aamulla nousi aurinko punaisena keränä näköpiirin takaa. Palda istui hytin ikkunan ääressä nojautuen hiukan eteenpäin. Nyt hän oli keskellä valtamerta vapaana ja onnellisena! Tänne hän oli aina toivonut. Nyt hänen toivonsa oli toteutunut. — Palda ei aavistanut, että noita oli hänet tänne johtanut saadakseen hänet uudestaan käsiinsä.

Päivällä Palda meni merimiesten luo ja kertoi heille, kuka hän oli ja mistä oli tullut. Lopuksi hän pyysi saada jäädä kokonaan laivan palvelukseen. Merimiehet kuuntelivat tarkkaavasti Paldan kertomusta. Sitten he katsoivat ihmeissään toisiinsa eivätkä puhuneet mitään. Tämä oli siis sen ilkeäksi tunnetun noidan kasvattipoika. Merimiehet näyttivät oikein karttavan Paldaa, sillä epävarmahan tuollainen mies aina on. Mutta kun hän pyytämällä pyysi saada jäädä, he lupasivat lopulta, Palda kun ei näyttänyt pahankuriselta, vaan oli päinvastoin rehellisen ja nöyrän näköinen.

Monta päivää oli kulunut. Palda istui taas eräänä iltana pienessä hytissään. Hän katseli, kuinka aurinko hiljaa laski ja meri peittyi harmaisiin utuverhoihin. Silloin Palda huomasi, että pieni musta lintu seurasi laivan jäljessä. Ihmeellistä, ettei hän ollut sitä ennen huomannut! Se ei ollut kertaakaan levähtänyt laivan mastossa, sillä silloin hän olisi sen huomannut. Palda meni ulos kutsumaan sitä, sillä eiköhän pikkuista linturaukkaa jo väsyttänyt. Hän seisoi kannella houkutellen lintua laivaan. — Annapa olla! — lintu lähestyi lähestymistään, se näytti kesyltä. Se laskeutui melkein Paldan pään tasalle. Kohta hän ylettyisi siihen käsillään. Palda kalpeni ja kirkaisi! Hän oli pyörtyä. Lintu pakeni äkkiä. Palda istuutui kannella olevalle penkille. Hyi, oliko hän sairas, vai kummittelivatko ne hirveät silmät yhä hänen edessään? Ne olivat niin kostonhaluiset, tuon linnun silmät, ja aivan samanlaiset kuin hän oli unissaan nähnyt. Oliko se harhanäky vai mikä? Palda oli ihan kalpea säikähdyksestä.

Merimiehet olivat kuulleet Paldan huudon ja riensivät kannelle. Palda selitti, että hän oli vain hiukan säikähtänyt erästä lintua, ei muuta. — Lintua säikähtänyt! ihmettelivät miehet. — Olemme kohta sillä paikalla, jossa saamme nähdä suurempiakin ihmeitä. — Palda ei ymmärtänyt heidän puhettaan ja pyysi miehiä selittämään, mitä he noilla ihmeillä tarkoittivat. Miehet istuutuivat piiriin ja vanhin heistä alkoi kertoa: — Huomenillalla olemme valtameren keskellä. Siellä on saari, jonka ohi me purjehdimme. — Sitten hän kertoi saaresta kaikenlaisia ihmeellisiä asioita, kuinka siellä lentelee kummallisia lintuja, kuinka saari toisinaan katoaa ja kuinka sen läheisyydessä tapahtuvat useimmat haaksirikot. Palda kuunteli tarkkaavasti, mutta ei tahtonut kuitenkaan uskoa merimiesten kertomuksia.

Seuraavana iltana Palda istui laivan kannella ja katseli merelle. Oli jokseenkin tyyni. Mietteissään Palda seurasi, kuinka kuu vuorotellen sukelsi pilviin ja pulpahti taas esiin muutaman hetken kuluttua. Näytti siltä kuin pilvi ja kuu olisivat olleet kilpasilla toistensa kanssa. Kuu koetti kurkistaa joka pilvenrakosesta, vaikkapa edes toisella silmällään, ikään kuin kiusoitellakseen pilveä. Pilvi taas näytti tahtovan kaikin mokomin sulkea kuulta näköalan merelle ja koetti hattaroillaan peittää sen leveätä naamaa.

Tätä kilpaleikkiä Palda seurasi kauan aikaa, ja huomaamatta laiva saapui aivan Hukkasaaren kohdalle. Nyt oli hyvä tilaisuus tarkoin katsella tätä ihmeellistä saarta, sillä koskaan merimiehet eivät olleet päässeet sitä näin lähelle. Saari oli Paldan mielestä hyvin synkän näköinen. Ei siellä näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää — yksikään kirkas valonsäde ei päässyt tunkeutumaan saarelle, sillä saaren ja taivaan välillä oli suuri musta varjo, joka esti valon tunkeutumasta lävitse.

Kotvasen kuluttua laiva kääntyi saaren toiselle sivustalle. Ilma oli melkein tyyni ja laiva eteni hiljaista vauhtia. Mutta hiljaa! Mitä sieltä kuuluikaan? Palda nousi seisomaan ja kurottautui eteenpäin tarkemmin kuullakseen. Hän kuuli saaresta kirkkaan, sointuisan äänen laulavan jotakin surullista säveltä. Hän erotti muutamia säkeitä:

Ei päivä tänne paista, Ei kuulu linnun ääni…

Sitten sanat muuttuivat epäselviksi ja lopuksi Palda erotti vielä muutaman sanan:

Oi, pelastuksen päivä, Sa etkö koskaan koita?

Koskaan Palda ei ollut kuullut niin ihanaa laulua! Se hiljeni vähitellen ja taukosi lopulta kokonaan. Sankka sumu laskeutui saaren eteen ja saari oli kadonnut.

Palda pinnisti katsettaan paremmin nähdäkseen, eikö saarta tosiaankaan enää ollut. Ei, sitä ei ollut! Palda katsahti samalla taivaalle. Se oli kokonaan tasaisen synkkä.

Palda kiiruhti hyttiin ilmoittamaan merimiehille näkemäänsä.

Miehet tulivat kaikki kannelle. Tosiaan — saari oli kadonnut! Miehet kalpenivat pelosta. He tiesivät, että se merkitsi varmaa perikatoa.

II.

Miehet palasivat takaisin hyttiin. Heidän mielestään myrsky ei kuitenkaan voisi puhjeta tänä yönä, sillä ilma oli hyvin tyyni. Taivas näytti tosin hiukan liian synkältä. Se teki miehet rauhattomiksi ja epäröiviksi. Joku outo aavistus valtasi heidän mielensä. Palda etenkin oli rauhaton, sillä hänen päässään pyörivät kaikki tapahtumat, aivan alusta asti. Jos pieninkin risahdus kuului, hän hypähti heti pamppailevin sydämin vuoteesta. Hän ei saanut unta silmiinsä. Hän odotti vain jännittyneenä — ei hän itsekään tiennyt mitä — ja häntä peloitti kauheasti.

Oli keskiyö. Palda ei ollut kertaakaan vielä ummistanut silmiään. Silloin kuului ylhäältä kapteenin komentohuuto: — Kaikki kannelle! — Nyt se siis tapahtuu! ajatteli Palda peloissaan, ja kiiruhti muiden mukana kannelle. Kapteeni seisoi siellä kalpeana ja osoitti pohjoista kohti. Merimiehet kauhistuivat ja vetäytyivät askelen taaksepäin. Voi laupias taivas! hirmumyrsky oli tulossa! Pohjoisessa oli taivas musta ja meri raivosi ja ärjyi julmasti! Vihurinpuuskat kiitivät etelää kohti ja myrsky valloitti yhä suurempaa alaa.

— Nyt ei yksikään pelastu, ellei heti paikalla ryhdytä tarmokkaisiin varokeinoihin! Pumput käyntiin! Kukin mies asettukoon paikalleen ja tehköön tehtävänsä viimeiseen asti! Muistakaa, mitä olen sanonut! — Ellei joku tottele heti kun käsken, minä ammun hänet paikalla! Valmiina!

Kapteeni komensi varmalla, melkein vihaisella äänellä ja antoi kullekin määrätyn tehtävän. Pelokkaina miehet asettuivat paikoilleen. Kukin ajatteli vain omaa henkeään, ja ainoastaan pakolla, ampumisen uhalla, he tottelivat kapteenin käskyjä.

— Palda toiseksi pumppuamaan! Joko olet valmiina, poika? Varo itseäsi, ellet tee hyvin tehtävääsi!

— Valmiina olen ja teen minkä voin! vastasi Palda, joka oli jo saanut rohkeutensa takaisin.

Suuria ukkospilviä vyöryi taivaalle ja ne sakenivat yhä. — Ellemme saa apua, olemme pian kaikki kuoleman omia! huusi kapteeni jo toivottomana. Hätälippu nostettiin mastoon ja merkkilaukauksia ammuttiin. Mutta mitään vastamerkkejä ei näkynyt synkästä yöstä. Yht'äkkiä alkoi sataa rankasti, kylmä pohjatuuli vinkui mastoissa yhä vihaisemmin ja aallot myllersivät vaahtoharjaisina.

Meri ja taivas näyttivät ikään kuin kilpailevan, kumpi uhkaavammalta näyttäisi ja suuremman myrskyn nostaisi. Taivas synkistyi, salamat singahtelivat ja koko avaruus jylisi, kaiku kieri pitkin taivaan kaarevaa kantta ja häipyi meren raivoisaan pauhuun. Joka kerta, kun salama leimahti, se valaisi laivan kannen ja merimiesten kalpeat kasvot, joista kuvastui kauhu ja kuoleman pelko. Jokaisen jyrähdyksen jälkeen meri pauhasi hetkisen yksinään, mutta sitten satoi taivas sankan kuuron rakeita ja jäitä, jotka ropisivat laivan kannelle ponnahtaen takaisin korkealle ilmaan. Rakeitten pauhu ja roiskuminen oli niin tavatonta, ettei kapteenin komennushuutoja tahtonut kaiken sen keskeltä parhaimmallakaan tahdolla erottaa.

Kaikki merimiesten ponnistukset näyttivät olevan turhia. Laiva keikkui aalloilla kuin lastu. Se kohosi tummien, vaahtopäisten aaltovuorien harjalle vaipuen samassa hetkessä jälleen niin syvälle niiden helmaan, että aallonharjat olivat mastonhuippujen tasalla. Taas se kohosi harjalle ja laskeutui jälleen syvyyteen. Vesi virtasi kohisten laivan kannella. Miehet pumppusivat minkä ennättivät, mutta yhä uutta vettä syöksyi sisään. Palda oli toimessa koko ajan melkein epätoivon vimmalla. Hän tahtoi ponnistaa kaikki voimansa, jotta voitaisiin pelastua. Ei hetkeäkään hukkaan, ei silmänräpäystäkään! Laiva heittelehti sinne tänne. Kaikki ohjaus oli turhaa. Laiva ei totellut enää peräsintä, vaan ajautui pois oikeasta suunnasta. Myrsky painoi sitä yhä enemmän tuulen alle. Miehet alkoivat väsyä. Kapteeni huomasi, että ainoa, joka vielä rohkeasti ja innolla toimi, oli Palda. Hänen tarmonsa näytti vain kasvavan sitä mukaa kuin myrsky yltyi. Hän huuteli miehille jo komentosanojakin.

Tuli suuri hyökyaalto ja pyyhkäisi yli laivan kannen jatkaen matkaansa meren ulapalle. Yksi miehistä oli poissa. Aalto oli pyyhkäissyt hänet mennessään. Kapteeni katsoi kauhuissaan. Muutamat miehet ryhtyivät heti pelastuskeinoihin. Pelastusrengas heitettiin mereen, mutta siitä ei ollut apua, sillä pimeässä oli mahdotonta erottaa hukkuvaa meren kuohujen keskeltä. Silloin tällöin salamain leimahtaessa miehet näkivät vilahdukselta toverinsa, joka turhaan ponnisteli aaltojen raivoa vastaan. Aallot olivat vieneet hänet jo kauas laivasta ja kun taas välähti salama, miehet näkivät vain rannattoman, villinä kuohuvan meren.

Kauhea räjähdys kuului! Salama oli iskenyt etumastoon ja kaatanut sen silmänräpäyksessä. Paksut tervaköydet olivat katkenneet kuin hiukset ja purjeet paiskautuneet riekaleina laivan kantta vasten. Maston taittuessa oli raakapuu iskenyt Paldaa päähän. Hän makasi tajuttomana laivan kannella. Miehet kantoivat hänet suojaan pieneen hyttiin.

Kapteeni huomasi kauhukseen, että viimeinen hetki oli käsissä. Toinen masto ei enää yksinään jaksanut kestää myrskyn raivoa. Se taipui tuulen kourissa kuin ohut vapa. Tervaköydet katkesivat ja masto kaatui romahtaen. Perämies jäi sen alle ja menetti silmänräpäyksessä henkensä. Loppu oli käsissä, mastot maassa ja purjeet riekaleina siellä täällä.

Myrskyämistä jatkui yhä ja kaikki irralliset esineet laivan kannella vierivät sinne tänne, kunnes uusi aalto löi yli kannen ja vei niistä osan mukanaan. Pirstoutuneita tavaroita ja lasinsirpaleita oli ylt'ympärinsä.

Silloin ilmestyi tummia lintuja laivan ympärille. Yksi niistä asettui kokkaan istumaan. — Linturaukat tulevat nekin suojaan, tuumi kapteeni, — vaikka ei meistä suojaa ole, itsekin juuri hukumme.

Silloin he kuulivat äänen kokasta:

— Yksi on liikaa, yksi on liikaa!

Kaikki merimiehet katselivat ihmeissään toisiinsa.

— Yksi on liikaa! kuului uudelleen. — Yhden on erottava joukosta, sillä yksi on liikaa!

— Kuka meistä on liikaa? kysyi kapteeni.

— Tulkaa lähemmäksi, katsokaa minuun, kyllä se itsensä ilmaisee, joka on liikaa! sanoi lintu.

Kaikki astuivat lähemmäksi.

— No, kuka meistä on liikaa? kysyi kapteeni. — Meistä ei ole yksikään liikaa, sillä meitä on juuri niin paljon kuin pitääkin.

— Te ette ole kaikki tässä, vastasi lintu, — yksi on poissa ja yksi on sittenkin liikaa!

— Palda! huudahti kapteeni tuskin kuuluvasti, — voi sitä onnetonta poikaparkaa!

Palda haettiin kannelle. Merimiehet taluttivat hänet linnun eteen, sillä Palda oli vielä heikko ja lopen väsynyt. Tuskin hän oli ehtinyt linnun eteen ja katsahtanut siihen, kun hänen kasvonsa kalpenivat ja parkaisten hän kaatui merimiesten käsivarsille.

— Siinä on se yksi, joka on liikaa lastissa! kirkui lintu. — Katsokaa, kuinka sen omaatuntoa kaivertaa! Ei ole muuta neuvoa kuin liika lasti heti pois laivasta, jos tahdotte pelastua! Liika on aina liikaa! Toimeen heti, ennen kuin uppoatte! Mereen tuo lurjus!

— Paldako mereen! huusi kapteeni kauhuissaan, — tuo kunnon poika, joka on urhoollisin ja parhain joukossamme! Ei, ei, se on erehdys, suuri erehdys!

— Erehdys se ei ole! Tehkää pian, mitä käsken ja heittäkää poika mereen, sillä ettekö näe, kuinka pohjoisesta vyöryy myrsky tänne päin? Te olette silloin kuoleman omia kaikki! huusi lintu.

Kapteeni oli tuskissaan ja painoi käden otsalleen huokaillen raskaasti. Täytyikö hänen komentaa miehiä heittämään tuo pieni, urhoollinen poika meren kuohuihin? Hän katsoi Paldaan, joka seisoi kalpeana erään merimiehen tukemana.

— Pian, pian! kirkui lintu.

Miehet kävivät käsiksi Paldaan.

— Seis! Paldaa ei heitetä mereen! kielsi kapteeni. Hän on urhoollisesti täyttänyt tehtävänsä!

— Sitten saatte hukkua kaikki. — Ettekö näe, mitä pohjoisesta tulee? Toimikaa nopeasti, jos aiotte pelastua! sanoi lintu ivallisesti.

Miehet katsoivat pohjoista kohti.

— Jäitä!

— Niin, vieläkö haluttaa vitkastella?

— Palda mereen! huusivat merimiehet ja tarttuivat kapteenin vastustuksista huolimatta kalpeaan poikaan ja heittivät hänet laidan yli kuohuihin.

Lintu pyrähti lentoon rääkkyen pilkallisesti:

— Syyttömän miehen heititte mereen! Nyt saatte mennä itse perässä!

Salama välähti! Sen valossa merimiehet näkivät kauhukseen, kuinka suuret, harmaat jääkappaleet ryntäsivät aaltojen mukana heitä kohti. Tuskin merimiehet olivat ehtineet saada pelastusrenkaat käsiinsä, kun jääkappaleet paiskautuivat laivaa vasten. Räiskyi, kolahteli ja ritisi… vene murskautui pieniksi kappaleiksi, ja miehistö vaipui aaltoihin.

Lintu oli heidät pettänyt. — — —

Kun tuuli oli tyyntynyt ja meri laannut pauhaamasta, ajelehti siellä täällä sen rauhallisella pinnalla lankunkappaleita ja airoja, toiset niistä katkenneita.

III.

Pitkän ajan kuluttua Palda tuli tuntoihinsa. Hän oli tavattoman kankea. Hän ei voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä — ei edes aukaista silmiäänkään sen vertaa, että olisi saattanut nähdä, missä oli. Hän makasi hiljaa ja liikkumatta.

Mutta pian Palda muisti kaiken. — Ahaa, hän ajatteli, — minä makaan meren pohjassa ja olen kuollut. Tällaistako se kuolema onkin? Minunhan on hyvä olla. Minä kuulen ja tunnen. — Kuinka se voi olla mahdollista kuolleelle? — Ehkä hekin kuulevat ja tuntevat.

Mietteissään Palda ei huomannut, kuinka hän alkoi kohota hitaasti ylöspäin. Vähitellen hän alkoi kuulla veden hiljaista loiskinaa. — Nyt olen meren pinnalla, hän ajatteli. Veden loiskina taukosi ja Paldan silmät aukenivat. Mitä ihmettä? Taivas kaareutui korkealla hänen yläpuolellaan! Se oli harmaa ja pilvinen. Paldan mielestä tuntui olevan aamuyö. Mutta missä hän oikeastaan nyt oli? Sivuilleen hän ei voinut katsoa — sen verran kuin hän saattoi nähdä, oli sielläkin taivasta. Kaikkialla vain taivasta… taivasta! Olisiko ehkä taivasta hänen allansakin? Hänen kaikkea tätä tuumiessaan alkoi väsymys painaa häntä. Hänen silmänsä painuivat kiinni ja hän vaipui levolliseen uneen.

Oli aivan pimeä. Pitkä, valkoiseen vaippaan pukeutunut mies läheni jostakin kaukaa. Hän pysähtyi Paldan eteen, kumartui hänen ylitseen ja siveli kädellään hänen kasvojaan sanoen: — Voimistu, poikani! — Paldasta tuntui kuin olisi virkistävää lähdevettä vuodatettu hänen kuumeiselle otsalleen. Samalla Palda tunsi, kuinka elämä alkoi virrata hänen suonissaan. Hän sai uusia voimia ja kavahti nopeasti seisaalleen.

Valkoinen mies jatkoi:

— Tunnen sinut, Palda. Olet kuninkaan poika Sarban valtakunnasta, joka on tämän meren rannalla. Älä pelästy, poikaseni, et ole tietänyt tätä aikaisemmin. Olen seurannut tarkasti sinun surullista elämääsi. Minulla ei ole nyt aikaa kertoa sinun tarinaasi, mutta kuule tarkasti, mitä puhun. — Tällä saarella asustaa ilkeä Musta noita palvelijoittensa parissa. Minä tahdon pelastaa sinut heidän käsistään. Katsohan nyt ensiksi, missä olet. Tämä on se sama korkea saari, jonka ennen haaksirikkoa näit vaipuvan mereen. Kun merimiehet heittivät sinut laivasta, upposit sinä ja olet nyt noussut saaren mukana meren pohjasta. Musta noita saapuu vasta aamun koitteessa noutamaan sinua. Hän ei tiedä, että minä olen käynyt sinun luonasi. Minä voin tehdä sen ainoastaan unessa. Kuule tarkasti, mitä sanon, sillä kohta sinä et enää voi uneksia enkä minä voi tulla luoksesi. Kun Musta noita näet ottaa saaliinsa, hän anastaa ensimmäiseksi sen sielun. Silloin tuo onneton ei voi enää koskaan uneksia enkä minä voi saapua hänen luokseen. Täällä on paljon saman kohtalon alaisia kuin sinäkin. He ovat ensin joutuneet merellä haaksirikkoon ja sitten ilkeä Musta noita on korjannut ne. Voi, kuinka onnettomia ovat tämän saaren asukkaat noiden kallioiden keskellä! Heidän ruumiinsa kulkevat tajuttomina ilman sielua. Vain joskus he pääsevät ulos, mutta silloin heidän täytyy muuttua linnuiksi, sellaisiksi, jotka eivät koskaan jaksa lentää tämän meren yli. Siten he eivät voi karata — ja jos voisivatkin, he pysyisivät aina lintuina, sillä he eivät voi muuttua ihmisiksi muualla kuin Hukkaluolan sisällä. Minulla on vielä vähän aikaa neuvoa sinulle, miten pääset pelastumaan. — Mustalla noidalla on harmaa, kivinen arkku, jonne kaikki sielut kytketään. Siinä on sellainen lukko, jota ei voi saada auki kuin yhdellä avaimella. Tätä avainta ei voi löytää muuten kuin lasisen tähden avulla, joka on eräässä luolassa tällä saarella. Mutta sitä ei saa lentoon, ennen kuin osaa sanoa sille kolme määrättyä sanaa. Nämä sanat ovat salaisia eikä niitä tiedä kukaan muu kuin noidan akka, joka asuu eräässä pienessä kylässä tämän meren takana. Häneltä saa taikasanat, jos menee sydänyöllä, akan maatessa, ja pistää hänen otsaansa tikarilla, joka on hänen tyynynsä alla. Sitten kun on saanut taikasanat selville, tarvitsee vain mainita ne, ja tähti lähtee heti lentoon, suoraan sinne, missä avain on. Seuraa nyt minua, niin näytän sinulle paikan, jonka kautta pääset ulos Hukkaluolasta.

Samalla leimahti pieni tuli heidän eteensä ja alkoi liukua tasaisesti eteenpäin. Valkoinen mies seurasi tulta ja Palda kulki perässä. Lopulta tuli pysähtyi ja leimahti kuin salama muuttuen samalla punaiseksi. Sitten se katosi ja tuli aivan pimeä. Valkoinen mies pysähtyi.

— Tässä on se paikka, pane tarkoin merkille. Kolme askelta jyrkänteen reunasta — aivan tällä kohdalla Hukkavuoren sisällä — on pieni luola. Luolassa on kaappi ja kaapissa lasinen tähti. Siirrä kaappi hiljaa pois ja aukaise luukku, niin pääset ulos. Istu sitten tähden selkään ja lausu taikasanat, niin se lähtee lentoon. Tehtävä on äärettömän vaikea. Ole hyvin varovainen, ettei Musta noita huomaa mitään toimistasi, sillä silloin joudut hukkaan. No niin, nyt on aika jo lähteä, sillä aamun koitto on pian käsissä.

Valkoinen mies viittasi kädellään ja katosi.

Palda heräsi ja aukaisi silmänsä. — Minäkö kuninkaan poika? hän kertasi hiljaa itsekseen. Mutta mitä? Alhaalta kuului vienoa, surullista laulua. Palda tunsi äänen. Se oli sama, jonka hän oli kuullut saaresta laivassa ollessaan. Sanoja hän ei erottanut, mutta sävel kuului sen sijaan selvästi. — Miksikähän tyttö lauloi aina noin surullisia lauluja? Tosiaan! — Nyt hän muisti, mitä unta hän oli nähnyt! Valkoinen mies oli sanonut, että Hukkasaarella oli muitakin samanlaisia kuin hän. Olikohan tuo tyttönenkin yksi noita onnettomia? Tyttö raukka!

Palda nousi istualleen. Hän muisteli untansa. Ei millään ehdolla hän saanut sitä unohtaa! Hän muisteli unensa alusta loppuun ja painoi tärkeät kohdat tarkoin mieleensä. Palda katseli ympärilleen. Hän huomasi olevansa Hukkasaaren korkeimmalla huipulla. Meri oli kokonaan harmaan sumuvaipan peitossa, sillä aurinko ei ollut vielä noussut.

Alhaalta kallion sisältä alkoi kuulua kolinaa ja kaksi Mustan noidan palvelijaa ilmestyi Paldan eteen. — Olemme hiukan myöhästyneet, se on harmillista! hän kuuli niiden puhuvan. — No, samapa se, pitäkäämme häntä ankarammin ja tarkemmin silmällä kuin muita! Samassa noidan palvelijat ottivat Paldan ja kantoivat hänet eräästä suuresta aukosta sisään, aivan lähellä sitä paikkaa, josta Palda oli nähnyt unta.

Palda oli nyt joutunut Mustan noidan huostaan. Hänet kannettiin erääseen pimeään luolaan. Hän ei nähnyt mitään, tunsi vain, kuinka kylmää huokui luolan seinistä ja kuinka hänen ympärillään häärättiin. Hänen vähän aikaa siinä oltuaan alkoi näkyä valoa. Eräs mies astui sisään pitäen kädessään heikosti valaisevaa vahakynttilää. Kauhusta Palda tuli aivan tunnottomaksi. Ne olivat tutut kasvot. Se oli hänen kauhea kasvatti-isänsä! Palvelijat osoittivat noidalle Paldaa. Hän makasi liikkumatta ja sulki noidan lähestyessä silmänsä. — Siis lopultakin ohjasi se viisari oikeaan! kähisi noita. Palda aukaisi taas silmänsä. Noidan pöllönsilmät pullistuivat ulos, kääntyivät sitten vastakkain, kasvot tulivat sinipunerviksi, eikä hän voinut kiukuissaan puhua sanaakaan. Sen sijaan noita puristi suuren karvaisen kämmenensä nyrkkiin, pui sitä Paldan edessä ja kähisi: — Kostan, kostan! Sinä olet nyt vihdoinkin kynsissäni! Sydämesi on pysähtynyt ikipäiviksi eikä sinulla ole enää muuta jäljellä kuin sielusi. Mutta senkin otan minä ja kytken kiviarkkuuni, sillä karkaamisesi maksaa juuri sen! — Musta noita osoitti ovelle päin ja kaikki palvelijat astuivat verkalleen Paldan ympärille. Sitten he raastoivat hänet suurelle, koverolle kivipöydälle. Noita asettui itse Paldan viereen. Palda näki hänen mustalla rinnallaan välkkyvän verisen kolmion. Noita kumartui Paldan puoleen, painoi sormellaan hänen silmänsä umpeen ja pisti tikarilla pienen haavan hänen otsaansa. Sitten noita otti tikarin kärjellä pienen punaisen veripisaran ja hyydytti sen verikolmioonsa. Samalla Palda tunsi, ikään kuin jotakin olisi siirtynyt pois hänestä. Hänen silmänsä aukenivat jälleen ja hän näki olentojen poistuvan erään halkeaman kautta, josta tunkeutui luolaan pieni valojuova. He kantoivat käsissään jotakin, joka muistutti pientä, pitkänomaista kiviarkkua.

Palda nousi istualleen ja katseli ympärilleen. Hän ponnahti rivakasti ylös kivipöydältä ja riensi rakoa kohden, mutta silloin tarttui joku häneen takaapäin. Se oli eräs Mustan noidan palvelijoista, joka oli jäänyt häntä vartioimaan. Se pudisti päätään merkiksi, ettei aukolle saanut mennä. — Minun täytyy päästä sinne! Mitä he kantoivat? kysyi Palda jyrkästi ja riuhtaisi itsensä irti juosten aukolle. Äkkiä hän tunsi vasemmassa käsivarressaan kipua. Vartija oli kuumalla raudalla piirtänyt hänen käsivarteensa syvän merkin. Paldan täytyi kääntyä takaisin. Vartija viittasi kädellään vihaisena ja osoitti luolan toisessa päässä olevaa aukkoa, josta noita oli tullut. — No, menenpä sitten, ajatteli Palda, — mutta kyllä minä vielä tuollakin käyn!

Palda riensi aukosta ulos. Hän tuli ihmeelliseen paikkaan. Taivas oli poissa, kukat olivat poissa! Ei tähtiä, ei aurinkoa eikä kuuta ollut täällä, ja ulkona hän kuitenkin oli. Taivaan asemesta täällä oli harmaa, jäinen katto. Kukkien ja puiden asemesta oli pitkiä, jäisiä tankoja. Huh! kuinka kaikki täällä oli kylmän näköistä! Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli yhtämittaista jäämaailmaa! Palda otti käteensä erään jääputken ja koetti sulattaa sitä, mutta se ei sulanut — ei edes tuntunut kylmältä! Varmaa oli kuitenkin, ettei se ollut lasia eikä kristallia. Jäätä se oli aivan varmasti. Yht'äkkiä hän painoi kätensä sydämelleen! Ensi kertaa hän huomasi, ettei se sykkinyt! Mikä hirmuinen todellisuus! Sydän ei sykkinyt, veri oli kylmää ja hän oli siis kuollut! Hänen kädessään ei ollut pikkuistakaan lämpöä — siksi ei jääkään sulanut! Hän katsahti ympärilleen. Siellä täällä, kaukana ja lähellä kulki ihmisiä verkalleen edestakaisin. He kulkivat päät riipuksissa, alakuloisina ja ilman päämäärää. Heillä oli tummat viitat yllään.

Samasta oviaukosta, josta Palda juuri oli tullut, tuli musta vartija kantaen käsivarrellaan tummaa viittaa. Hän tuli Paldan luo, asetti viitan hänen ylleen ja veti hänen vasempaan käsivarteensa punaisen ristin. Merkillistä oli Paldan mielestä, että ainoastaan hänellä oli punainen merkki.

Vähän ajan kuluttua Palda lähti tarkastamaan lähemmin ympäristöään. Hän piti tarkoin silmällä vastaantulijoita. He olivat aivan kuin kuolleita. Heidän silmänsä tuijottivat jonnekin kauas katsahtamatta lainkaan sivuille päin. Silmistä näki selvästi, että he kulkivat tajuttomina, tietämättä mitään ympäristöstään.

Palda tuli erään suuren jättiläisjääpuun luo. Sen juurella oli pieni tumma olento kyyristyneenä. Palda vetäytyi äkkiä askelen taaksepäin ja huudahti hiljaa hämmästyksestä. Tuolla tummalla olennolla oli samanlainen risti käsivarressa kuin hänelläkin! Huudahduksen kuultuaan olento hypähti ylös. Silloin Palda huomasi, että tämä oli pieni tyttönen. Näki selvästi, että tyttö oli itkenyt. Kyyneleitä oli vielä hänen poskillaan ja hän nyyhki hiljaa. Tyttö kohotti tummat, kyyneleiset silmänsä Paldaan, mutta huomattuaan ristin hänen käsivarressaan hän voihkaisi ja lyyhistyi uudelleen maahan alkaen itkeä katkerasti. Palda tuli aivan neuvottomaksi. Hän otti tyttöä käsivarresta, nosti hänet ylös ja alkoi lohduttaa häntä.

— Miksi itket? kysyi Palda.

— Itken omaa onnettomuuttani, ja nyt nähdessäni, että sinullakin on samanlainen risti, itken myös sinun onnettomuuttasi! Tiedän, että olet juuri tänne tuotu etkä tiedä, missä olet. Olemme niin onnettomia!

Samalla tukahdutti uusi nyyhkytys hänen äänensä eikä hän voinut enää jatkaa puhettaan.

— No, rauhoitupas nyt, pikku tyttönen, ja kerro minulle, kuinka onnettomia olemme, niin minä kerron sitten sinulle, kuinka onnellisiksi tulemme! sanoi Palda.

Tyttö nosti silmänsä Paldaan ja hymyili.

— Kiitos, hän sanoi, sinä olet hyvä poika. Minä tahdon heti olla sinun hyvä ystäväsi. Istukaamme tuohon, niin kerron sinulle kaikki alusta alkaen.

Sitten he istuutuivat ja tyttö alkoi kertoa:

— Tottahan tiedät, että olemme molemmat kuolleet pois maailmasta. Sinne emme voi enää koskaan palata. Olen ollut täällä jo kauan, kauan! Minä en tiedä ajan pituutta, mutta sen vain tiedän, että kauan olen täällä ollut! — Jouduin kerran haaksirikkoon isäni kanssa. Molemmat me silloin hukuimme. Minä jouduin heti tänne ja isääni en ole sen koommin nähnyt. Voi, pikku äitiraukkaani! Muistan, että hän oli suloinen olento. On tainnut jo kuolla suruun meidän tähtemme! Minä olin silloin aivan pieni, olen siitä asti viettänyt tätä yksitoikkoista elämää. Täällä on useita mustia olentoja, joiden päänä on ilkeä Musta noita. Nämä olennot vartioivat ankarasti ja tarkasti minua. — Oletko nähnyt verikolmiota Mustan noidan sysimustalla rinnalla? Mitä enemmän hän saa ihmisiä tänne vangikseen, sitä enemmän suurenee ja kimaltelee kolmio! jokaisen ihmisen elämän hän ottaa pienenä, lämpimänä veripisarana ja hyydyttää sen kolmioonsa. Minua ihan kauhistuttaa koko tämä kuollut maailma ja nämä kuolleet olennot! Sielua meillä ei ole, sillä noita anastaa sen ensimmäiseksi. Niin kauan kuin emme voi saada sitä takaisin, täytyy meidän olla täällä. Tämä paikka, jossa olemme, ei ole mikään saari, vaan suuri vedenalainen maailma. Ainoastaan pieni osa tästä on vedenpinnan yläpuolella, mutta sekin voi kadota, jos noita on nähnyt hyväksi anastaa lisää onnettomia vankeja. Täällä ei ole päivää eikä yötä. Kukaan ei kasva eikä vanhene. Minulla on niin ikävä, kun en koskaan voi nukkua enkä nähdä unta kesästä, linnuista ja kukkasista!

Enempää tyttö ei voinut kertoa, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän puhkesi itkemään.

Palda kauhistui ajatellessaan, kuinka hirmuista elämää tuo pieni, viaton olento oli saanut viettää! Mutta lannistua hän ei millään hinnalla tahtonut! Rohkeutta, rohkeutta vaadittiin. Palda lupasi tytölle, että hän koettaa kaikin voimin pelastaa hänet tästä kauheasta paikasta.

Tyttö tuli äärettömän hyvilleen. Hän kehoitti Paldaa olemaan hyvin varovainen, sillä jos hänen yrityksensä tulisi ilmi, Musta noita voisi panna täytäntöön viimeisen rangaistuksensa. — Nämä punaiset ristit ovat merkkinä jostakin tottelemattomuudesta. Minullakin on sellainen merkki, kun kerran aioin väkisin mennä saarelle ihmisenä toisten kaikkien muuttuessa linnuiksi. Jos saa kolme tällaista merkkiä, joutuu erään kiviluolan sisään, jossa on ainainen yö. Mutta minun tietääkseni siellä ei ole ketään.

Sitten Palda erosi tytöstä, joka alkoi hyräillä hiljaa.

IV.

Pitkä aika oli kulunut. Palda ei ollut saanut aikaan mitään. Ei ollut pienintäkään toivoa päästä Hukkaluolasta ulos, sillä kaikkia vartioitiin tarkasti.

Eräänä päivänä Musta noita lähetti ilmoituksen, että koska oli jo kulunut pitkä aika siitä, kun vangit olivat olleet viimeksi ulkona, he saisivat tänään mennä saarelle. Kaikkien täytyi peräkkäin mennä kallioisen huoneen läpi, jonka toisesta päästä pääsi saarelle. Tämä huone oli täynnä myrkkyä, jota hengitettyään jokaisen täytyi heti muuttua roikkuvajalkaiseksi, suurikorvaiseksi linnuksi. Paldaa harmitti tämä muuttuminen äärettömästi, sillä silloin hän oli aivan kykenemätön toimimaan. Mutta mennä täytyi, ja niin Paldakin muuttui linnuksi.

Kaikki liitelivät nyt saaren yläpuolella sinne tänne. Siivet olivat hyvin heikot ja kannattivat ainoastaan pikkuisen aikaa. Palda tuumi yhä, millä hän pääsisi meren toiselle puolelle. Mitään muuta keinoa ei ollut kuin lentäminen, mutta siitäkään ei olisi apua, kun siivet olivat niin kovin heikot. Palda liiteli sinne tänne ja koetti yhä pidentää lentomatkoja. Lopulta hän jaksoi jo lentää yli saaren ja teki samalla vielä pienen kierroksen merellekin. Hän erkani muista ja lensi saaren toiseen kolkkaan. Siellä hän sitten laskeutui istumaan erääseen pieneen sopukkaan. Pitkän aikaa hän istui siellä ja mietti keinoja. Silloin alkoi kaukaa mereltä näkyä pieni vaalea täplä. Palda arvasi, että sieltä lähestyi laiva. Jännittyneenä hän odotti laivan lähestymistä. Mutta samassa kuului saarelta Mustan noidan huuto: — Takaisin, linnut, laiva lähestyy! Saari katoaa! — Palda joutui nyt onnettomaan pulaan. Täytyisikö hänen palata takaisin? Ei, takaisin hän ei mene, hän pysyy saarella viimeiseen asti! Rauhattomina alkoivat linnut lennellä edes takaisin. Lopuksi ne näkyivät vastahakoisina lentävän sisään, samasta aukosta, josta olivat tulleetkin.

Palda vain ei liikahtanut paikaltaan. Laiva näkyi jo selvästi, mutta se läheni kovin hiljaista vauhtia. Saari alkoi vajota mereen vähitellen. Palda lensi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi aina sen mukaan kuin saari vajosi. Sankkaa sumua alkoi laskeutua saaren ympärille. Palda joutui hätään. Aukko, josta linnut menivät sisään, vaipui veden alle. Ratkaisu oli tapahtunut! Palda ei voinut enää astua sisään. Hänen täytyi nyt joko lentää laivaan tai kuolla siihen paikkaan. — Laiva oli tullut yhä lähemmäksi, sinne ei ollut enää pitkä matka, mutta hänen siipensä tuskin kannattaisivat sinne asti. Saari vajosi yhä ja sumu sakeni. Kun viimeinenkin jalansija vaipui mereen, Palda pyrähti lentämään sumun läpi sinne päin, missä muisti laivan olevan. Hetken kuluttua sumu loppui ja Palda lensi selvällä merellä. Mutta voi! Siipiä alkoi väsyttää ja laiva oli vielä jonkin matkan päässä! Hän ponnisti ja ponnisti, niin että jokainen siiven nousu ja lasku tuotti hänelle suurta tuskaa. Vielä, vielä oli matkaa! Palda alkoi vaipua, sillä voimat olivat lopussa. Siivet olivat jo niin kankeat, etteivät ne tahtoneet enää lainkaan liikkua. Mutta Palda ponnisti viimeisetkin voimansa. Muutama siivenisku vielä. Lopen väsyneenä Palda putosi laivan kannelle.

Yksi ainoa merimies seisoi kannella ja tähysteli merelle. Hän huomasi, että jotakin putosi laivan kannelle. — Mistä tipahti tämä merkillinen lintu keskellä aavaa valtamerta — ja näin heikot siivetkin vielä? hän tuumi ihmeissään. Nokan juuressa oli pieni haava, josta vuoti verta. Palda oli satuttanut sen pudotessaan. Säälien alkoi merimies hyväillä lintua ja toi sille ruokaa, mutta lintu ei maistanut muruakaan. Toisetkin merimiehet tulivat katsomaan merkillistä lintua. He nauroivat ja vetivät säälimättömästi sen pitkistä korvista ja jaloista. Ellei hyvä merimies olisi ehtinyt apuun, olisi lintuparka ihan kuollut miesten raakaan leikkiin. Hän otti linnun heidän käsistään, asetti sen pieneen häkkiin ja sulki oven. Palda oli joutunut taas vangiksi.

Koko seuraavan yön Palda istui häkissä ja katseli merelle. Hän oli ehtinyt tulla taas voimiinsa ja oli valmis mihin ponnistuksiin tahansa päästäkseen vapaaksi.

Aamulla aikaisin merimies tuli häkin luo, aukaisi oven ja laski linnun vähäksi aikaa ulos syömään siemeniä. Mutta tuskin lintu oli päässyt häkistä, kun se pyrähti lentoon merimiesten jäädessä tavoittelemaan sitä. Erään suuren purjeen taakse Palda lensi piiloon ja odotti kärsivällisenä maan lähestymistä. Illalla he saapuisivat maihin, jos tuuli olisi suotuisa.

Tuuli olikin koko päivän myötäinen, ja he pääsivät perille hyvissä ajoin. Laiva laskettiin satamaan ja väki astui maihin. Palda ei vain liikahtanut paikaltaan. Hyvin myöhään, kun kaikkialla oli jo aivan pimeää, hän vasta uskalsi lähteä laivasta. Mutta minne päin hän suuntaisi lentonsa? Ensin hän lenteli edestakaisin kylän yläpuolella ja huomasi, että tulet oli sammutettu. Mutta kun Palda muisti, että noita-akka valvoi aina myöhään, hän arvasi, että aivan tällä kohtaa se ei asunut. Palda lähti lentämään kylän laitaan. Sieltä näkyi tuikkivan pieni tuli. Palda lensi tulta kohti. Siinä oli tosiaan pieni, risainen hökkeli. Palda lensi ikkunalle ja kurkisti sisään. Noita-akka siellä hääräili ahkerasti. Palda alkoi nyt etsiä paikkaa, mistä päästä sisälle. — Katon rajassa oli pieni ikkuna, josta oli mennyt ruutu rikki. Hän lensi siitä sisään ja jäi odottamaan, kunnes noita-akka menisi levolle.

Kauan aikaa Palda istui ja odotteli. Loppujen lopuksi akka sammutti tulen ja lakkasi hääräämästä. Vähän aikaa vielä odotettuaan Palda alkoi lennellä vinnillä edestakaisin etsien portaita. Äkkiä kuului ankara kolahdus! Palda oli lennellessään pudottanut akan katossa riippuvan noitakontin. Alhaalta alkoi kuulua liikettä ja mutinaa. Akka oli herännyt romahdukseen ja puhui kiukustuneena itsekseen. Sitten kuului askeleita. Akka kömpi ylös ullakonportaita. Kauhuissaan Palda aikoi lentää takaisin aukosta, mutta pimeässä ei löytänyt sitä. Hän lensi kaukaisimpaan nurkkaan ja piiloutui sinne. Akka astui ylös ullakolle. Käsillään haparoiden hän läheni Paldaa. Akka sai käsiinsä pudonneen noitakonttinsa ja huusi kiukkuisena: — Kuka on aikonut varastaa konttini? — Palda kyyristyi nurkkaan peläten, että akka löytäisi hänet. Mutta akka asetti kontin takaisin naulaan ja lähti sitten taas huoneeseensa.

Pitkän aikaa Palda istui paikallaan liikkumatta. Oli jo melkein sydänyö ja kaikkialla oli jälleen hiljaista. Palda alkoi laskeutua varovasti alas portaita. Hän oli jo päässyt ovelle. Akka oli unohtanut sen raolleen. Palda meni huoneeseen. Tikarin saaminen tyynyn alta oli tavattoman vaikeaa, mutta se onnistui kuitenkin lopuksi. Palda hypähti sängyn reunalle pitäen nokassaan tikaria. Samassa akka aukaisi silmänsä! Palda säikähti, mutta säilytti kuitenkin malttinsa ja pisti tikarilla akkaa otsaan. Akan silmät painuivat jälleen umpeen ja syvään huokaisten hän vaipui uneen. Siinä makasi nyt noita hiljaa Paldan odotellessa sanoja. Mitään ei vain kuulunut. Samassa kuului kylältä tornikellon kumahduksia, se löi 12. Silloin alkoi noidan ruumis liikahdella. Kädet menivät ristiin ja peukalot alkoivat kiivaasti pyöriä toistensa ympäri, ensin myötä- sitten vastapäivään. Vähän ajan kuluttua peukalot pysähtyivät ja akka alkoi puhua joitakin epäselviä sanoja. Äkkiä noita korotti äänensä ja huusi kuin huuhkaja:

— Tut amo palda… tut amo…!

Palda hätkähti. Se kai oli jokin sekava pyyntö eikä noitalause, sillä noita lausui hänen nimensä. Siinä täytyi olla kolme sanaa, eikä kaksi. Palda painoi tikarinsa kärkeä lujemmin noidan otsaan. Silloin akka alkoi uudelleen huutaa:

— Tut… a… amo… pal… da…!

Siis taas sama! Noidan sanat loppuivat siihen ja akka jäi makaamaan liikkumattomana. Kolmannen kerran Palda koetti kysyä, mutta vastausta ei enää tullut. Sen sijaan herahti otsasta pieni veripisara. Palda hellitti otteensa, pudotti tikarin nokastaan ja kiiruhti pois.

Samassa alkoi vuoteesta kuulua kahinaa. Noita siellä taas itsekseen mutisi. Kuuli selvästi, että hän oli äärettömän kiukkuinen.

Nopeasti Palda kiipesi ullakolle. Pilkkopimeässä hän ei voinut löytää ikkunaa, josta oli tullut. Alhaalta alkoi näkyä valoa. Noita-akka sieltä tuli lyhty kädessä! Palda piiloutui nurkkaan. Noita seisoi ullakon toisella puolella ja katsoi terävästi ympärilleen. Lyhdyn valossa Palda huomasi, että se ikkuna, josta hän oli tullut, oli aivan noidan vieressä ja — tukittuna.

Huomattuaan Paldan noita-akka syöksyi raivoissaan hänen kimppuunsa. Syntyi hirveä takaa-ajo. Ympäri ullakon he juoksivat peräkkäin, noita lyhty kädessä.

Yht'äkkiä kuului ankara rysähdys ja tuli pilkkoisen pimeää. Noita-akka oli kompastunut juostessaan ja rikkonut lyhdyn. Palda ei antanut mennä silmänräpäystäkään hukkaan. Muistettuaan, millä kohdalla ikkuna oli hän kiiruhti sinne ja kiskaisi rievun pois. Ikkunasta virtasi sisään heikko valonsäde. Akka kompuroi nurkassa ja sadatteli: — Senkin lurjus, kun sai sittenkin varastetuksi ne sanat! — Mutta Palda hypähti ikkunalle, levitti rikkonaiset siipensä ja lensi takaisin meren rannalle.

Koko aamuyön Palda istui satamassa ja odotti laivan lähtöä. Siellä oli monta alusta, mutta missään ei näkynyt liikettä. — Aivan toisessa päässä satamaa oli pieni laiva, josta kuului ääniä. Sitä luultavasti varustettiin matkalle. Palda lensi sinne. Kenenkään huomaamatta hän pääsi laivaan ja piiloutui matkatavaroiden taakse. Laiva lähtikin matkalle ja Palda oli onnellinen tietäessään, että vaikein tehtävä oli nyt suoritettu. Yksin istuessaan hän mietti sanoja, jotka noita-akka oli lausunut. Sanojahan piti olla kolme eikä kaksi. Mutta noita-akka oli lausunut vain kaksi sanaa: — Tut amo, ja lopuksi hänen nimensä, sillä akka luultavasti tunsi hänet.

Koko päivän oli ollut hyvä tuuli ja laiva kulki kovaa vauhtia. Illan suussa tuli kaksi merimiestä kantta pitkin juuri sen laatikon kohdalle, jonka takana Palda istui piilossa. Paldaa peloitti, että miehet sattuisivat huomaamaan hänet. Mutta ei — toinen heistä istuutui laatikolle ja toinen nojasi kaidetta vastaan.

— Oletko koskaan kuullut Hukkasaaren tarinaa? kysyi toinen miehistä.

— Olen — senhän kaikki merimiehet tietävät, vastasi toinen.

— Niin, mutta Hukkasaari on nyt kokonaan kadonnut. Monta laivaa on purjehtinut siitä ohi ja se on aina ollut poissa.

— Luultavasti se on vajonnut mereen — niin ainakin kerrotaan.

— Vajonnut se onkin. Olen kuullut kerrottavan, että jos Hukkasaarelta katoaa joku vanki, niin se pysyy meren alla, kunnes se olento on kokonaan kuollut ja vaaraton. Nyt on luultavasti tapahtunut niin, sillä saari on ollut vajonneena kauan aikaa.

Siihen lopettivat miehet keskustelunsa ja menivät pois.

Hiljaa ja hiiskumatta Palda oli ollut piilopaikassaan. Siis oli kaikki ollut turhaa! Saari oli kadonnut! Mahdotonta on siis päästä sinne. Oliko hänen nyt seurattava laivaa yli meren ja sitten lopulta kuoltava tällaisena kauheana linnunpelättimenä? Pitikö hänen sittenkin jättää kaikki vankiraukat Hukkasaaren luolaan? Vähän ajan kuluttua saapuisivat he siihen paikkaan, jossa saaren piti sijaita. Jännityksellä Palda odotti hetkeä, jolloin saari siintäisi kaukaa mereltä. Ei kestänytkään kauan, ennen kuin taivaan rannalta tuli näkyviin pieni musta pilkku. Se läheni ja selveni. Todellakin — saari oli siellä samanlaisena kuin ennenkin! Miehet olivat puhuneet turhia. Paldan mieli tuli taas iloiseksi ja hän alkoi jo räpytellä siivillään, sillä saari läheni ja hänen oli kohta lähdettävä lentoon.

Yks' kaks' Palda pyrähti lentoon ja lähti suoraan saarta kohti. Merimiesten silmät suurenivat pyöreiksi nähdessään tuollaisen merkillisen linnun lähtevän laivastaan. Ja vielä enemmän he ihmettelivät nähdessään saaren taas pitkästä aikaa. Kauan he eivät kuitenkaan sitä nähneet, sillä sumua alkoi laskeutua saaren ja laivan välille.

Palda lensi yhä eteenpäin. Sumu sakeni niin, että saari enää vain vähän häämötti. Palda kiiruhti lentoaan. Jäljellä oli enää vain muutaman siiven iskun matka. Enempää hän ei olisi jaksanutkaan, sillä siivet olivat väsyneet ja rikkonaiset. Mutta äkkiä — saari katosi! Palda pysähdytti lentonsa ja räpytteli siivillään yhdessä kohtaa. Minne mennä keskellä aavaa valtamerta, jossa ei näkynyt peukalon levyistä kuivaa paikkaa, jolle olisi voinut laskeutua? Siinä hän räpytteli niin kauan kuin siivet kannattivat. Viimein voimat loppuivat ja Palda putosi mereen.

V.

Palda aukaisi silmänsä. Mustia lintuja lensi hänen ympärillään sinne tänne, ristiin rastiin. Ne näyttivät hyvin tutuilta ja — aivan oikein — ne olivat samanlaisia kuin hänkin, roikkuvajalkaisia ja suurikorvaisia. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Palda ei päässyt käsitykseen. Äkkiä hän muisti, kuinka hän oli pudonnut mereen. Hän oli luullut hukkuvansa. Mutta juuri hänen pudotessaan oli pieniä laivahylyn kappaleita sattunut ajelehtimaan hänen kohdallaan ja hän oli pudonnut suoraan eräälle niistä. Musta noita oli Hukkasaarella seurannut koko ajan Paldan matkaa suuntakellostaan. Nähtyään viisarista, että Palda läheni saarta, hän laski sen viime hetkessä veden alle. Silloin hän huomasi, kuinka Palda vähän aikaa räpyteltyään putosi suoraan mereen. Sen pitemmälle noita ei enää viitsinyt seurata. Hän luuli, että Palda oli hukkunut mereen ja tullut vaarattomaksi. Sitten hän antoi saaren jälleen kohota esiin, laskipa vangitkin ulos raittiiseen ilmaan kuten ennenkin.

Nyt Palda oli siis lopultakin pelastunut, ja vielä onnellisesti. Tuntemattomana hän pääsi sisään Hukkaluolaan. Käytyään myrkkyhuoneen läpi hän muuttui taas ihmiseksi ja kiiruhti jäävaltakuntaan. Kukaan ei huomannut häntä. Ainoastaan pikku tyttö tunsi hänet ja ilostui niin, että hänen kirkkaat, kylmät kyynelensä vierivät poskille. Palda tunsi itsensä ylen onnelliseksi tietäessään, että hän joskus voisi pelastaa tuon suloisen ja hänelle niin rakkaan olennon.

Pikku tyttö kutsui hänet heidän yhteisen, suuren jääpuunsa alle ja kertoi Paldalle:

— Tänään on Musta noita palvelijoineen kokouksessa. He luulevat sinua kuolleeksi, ja koska he nyt luulevat olevansa rauhassa sinulta, he päättävät tänä yönä, milloin seuraava saalis otetaan. Heti yön tultua he menevät kokoushuoneeseen ja viipyvät siellä sydänyön ajan. Se huone sijaitsee aivan tämän saaren pohjukassa. Sen ovella seisoo aina kymmenen vartijaa, eikä sinne pääse kukaan muu kuin Musta noita palvelijoineen. Siellä he rauhassa päättävät, mitä tahtovat, eikä kukaan voi heitä kuunnella.

Palda tuli äärettömän hyvilleen. Taas sattui hänelle hyvä tilaisuus! Mitään puhumatta hän asettui piiloon odottamaan noidan lähtöä. Myöhään illalla hän näki, kuinka noita palvelijoineen lähti pois ja katosi Hukkasaaren alimpaan sopukkaan. Ollen varma, ettei kukaan enää häntä nähnyt, Palda lähti etsimään huonetta, jossa lasitähti oli. Se ei ollut kovin vaikeaa, sillä hän oli nähnyt kerran Mustan noidan menevän sinne.

Huoneessa ei ollut muita esineitä kuin suuri, vanhanaikainen kaappi, joka oli asetettu huoneen perälle seinää vasten. Repimällä hän sai ovet auki ja alkoi hapuilla hyllyjä. Toiselta hyllyltä hän löysi kellon, joka osoitti karkulaisten olinpaikan. Hän tarkasti sitä. Hän näki kellosta itsensä aivan samassa paikassa, jossa hän juuri oli. Palda sinkautti kellon seinään, ettei noita enää saisi selville hänen olinpaikkaansa. Sitten hän hapuili kiireesti hyllyjä löytääkseen tähden. Se oli heti kolmannella hyllyllä. Hän otti sen ulos kaapista ja alkoi etsiä paikkaa, mistä päästä ulos. Hän muisti, että kaapin takana pitäisi olla aukko. Vaikea oli siirtää kaappia, sillä se oli kovin raskas ja oli seisonut siinä jo vuosikausia liikuttamatta. Kovien ponnistusten jälkeen se kumminkin siirtyi sen verran, että Palda sai työnnetyksi tähden raosta ulos. Sitten hän tunkeutui itse perässä.

Hän oli nyt ulkona, vapaudessa, muutaman askelen päässä jyrkänteen reunasta. Palda istui lasitähden selkään ja lausui taikasanat:

— Tut amo…!

Mutta Paldan suureksi kauhuksi lasitähti pysyi lasitähtenä eikä liikahtanutkaan paikaltaan. Hän lausui sanat uudelleen, vielä mahdikkaampana, mutta tulos oli sama.

Palda nousi pois lasitähden selästä ja tutki sitä joka puolelta. Hän tuumi ja tuumi. Valkoinen mies oli sanonut hänelle, että sanoja täytyi olla kolme, mutta noita oli lausunut vain kaksi sanaa ja päälle päätteeksi hänen nimensä. Hän asettui uudelleen lasitähden selkään ja koetti lausua samalla tavalla kuin noita-akkakin:

— Tut amo — ja hän lisäsi vielä — palda!

Silloinkos alkoi hänen ympärillään surista ja rätistä! Kaiken värisiä tulia risteili hänen silmissään! Tähti alkoi hehkua, kohosi ilmaan, ja sille leimahti pitkä, tulinen pyrstö! Ennen kuin Palda ehti selvitä hämmästyksestään, hän lensi jo pyrstötähden selässä halki ilmojen kiitäen.

Kovaa vauhtia Palda lensi eteenpäin. Tähti kohosi kohoamistaan yhä korkeammalle. Maa oli jo syvällä hänen allansa. Se oli kuin pieni paikkatilkku. Siellä oli tummempia ja vaaleampia paikkoja, maita ja meriä. Palda tunsi huimausta päässään. Hän ei uskaltanut enää katsoa alas. Mitä ylemmäksi hän kohosi, sitä kylmemmäksi ilma muuttui. Siellä kulki kylmiä viimoja ja Palda alkoi palella. Hän piti lujasti kiinni tähdestä, mutta kädet alkoivat kohmettua kovassa ilmanvedossa. Huih! Mitä, jos hän ei jaksaisikaan pitää kiinni, vaan liukuisi tähden selästä ja putoaisi! Mutta Palda muisti Hukkasaaren vankeja ja ponnisti voimiaan pysyäkseen tähden selässä. Vähitellen tähti alkoi laskeutua alemmaksi ja ilma lämpeni taas. Tultuaan meren kohdalle tähti alkoi lentää hurjaa vauhtia suoraan eteenpäin.

Kaukana taivaanrannalla häämötti pilvenkorkuinen vuori. Lähemmäksi tultuaan Palda huomasi, että vuori laskeutui mereen äkkijyrkkänä kuin seinä. Tähti lensi suoraan vuoren seinämää kohti! Voi onnetonta! Tähdellähän ei ollut silmiä, eikä se siis voinut nähdä, mitä edessä oli! Se lensi yhä samaa vauhtia, vaikka vuori oli jo aivan lähellä! Palda tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin ruumistaan. Nyt oli siis hänen viime hetkensä tullut! Oi, oliko tämäkin vain yksi Mustan noidan verkko, johon hänen piti joutua! Muutama silmänräpäys enää ja hän murskautuisi kalliota vasten! Palda sulki silmänsä.

Mitä ihmettä oli tapahtunut? Missä hän oikeastaan oli? Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeää. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin lasitähden, joka hehkui hänen vieressään. Tähden hehku himmeni vähitellen, ja pian se oli kokonaan sammunut. Palda ei ymmärtänyt mitään. Hän muisti viimeksi lentäneensä suoraan päin korkeata vuorta. Mutta — jos hän olikin lentänyt vuoren seinästä sisään? Hän hymähti hassua ajatustansa. Mitä! Kaukana syttyi sininen liekki, joka valaisi himmeästi ympärilleen. Palda huomasi olevansa suuressa kallioluolassa. Samassa hän ymmärsi kaikki! — Juuri viime hetkessä, kun hän oli ummistanut silmänsä luullen murskautuvansa kallioon, seinämästä oli lentänyt auki kaksi jättiläiskokoista kiviovea, ja hän oli tähtineen pudonnut luolan lattialle ja mennyt tainnoksiin. Ovet olivat sulkeutuneet, ja kun Palda jälleen heräsi, hehkui tähti jo sammumaisillaan. — Palda lähti menemään sinistä liekkiä kohti. Tultuaan lähelle hän näki pöydällä pienen tuikkulampun. Sen vieressä oli suuri valkoinen pääkallo. Paldaa peloitti. Pääkallo pyöri joka suuntaan ikään kuin etsien jotakin. Sen punaiset silmät katsoivat läpitunkevasti Paldaan. Sitten kallo aukaisi suunsa selko selälleen, niin että leukaluut lonksahtivat. Hampaita pääkallolla ei ollut, vaan sen sijaan pieniä ja suuria avaimia. Siinä oli siis sekin avain, jota Palda oli tullut etsimään. Hän kumartui tarkastamaan niitä. — Jokaisessa oli pienin kirjaimin kirjoitettu, mikä avain oli. Palda luki: "Tulihuoneeseen". "Höyhenkammioon". "Helmikaappiin". Luettuaan "Hukkaluolan elämänkirstuun" hän sieppasi äkkiä avaimen käteensä. Enempää Palda ei viitsinyt avaimia tarkastella. Hän oli saanut, mitä oli tullut hakemaan ja pani avaimen taskuunsa. Oli jo aika lähteä. Hän meni lasitähden luo ja istuutui sen selkään. Sininen liekki nurkassa sammui.

— Tut amo palda!

Suuret kiviovet avautuivat selko selälleen, ja tähti lensi ulos. Taas kohosi Palda korkealle ilmaan ja lensi eteenpäin hirveää vauhtia. Maa häämötti hänen allansa harmaana pilkkuna ja hävisi lopulta kokonaan.

Kotvasen kuluttua tähti hiljensi taas vauhtia, kuten tullessakin, ja laskeutui alemmaksi. Hukkasaaren jylhät kalliot alkoivat häämöttää yön hämäryydessä.

Kun Palda saapui saarelle, oli keskiyön aika jo ohi. Harmaalla taivaanrannalla alkoi jo näkyä nousevan päivän ruskoa.

* * * * *

Hukkaluolaan tultuaan Palda juoksi kiireesti kaikkien huoneiden läpi päästäkseen jääpalatsiin. Siellä oli kaikki entisellään. Tummat varjot kulkivat tajuttomina edestakaisin. Kenestäkään välittämättä Palda kiiruhti suuren jääpuun alle. Siellä istui hänen pikku tyttönsä kyyryssä, toivottoman näköisenä. Nähtyään Paldan hänen silmänsä kirkastuivat.

— Sinä siis palasit! huudahti tyttö. — Pelkäsin niin kovasti, ettet enää ehtisi takaisin, sillä muutaman hetken kuluttua palaavat noidat kokouksesta!

— Olemme pelastetut! Minulla on avain! Kiiruhtakaamme, että ehdimme! Olemme sitten niin kovin onnellisia! Tule! huusi Palda yhteen hengenvetoon vetäen tyttöä kädestä mukanaan.

Kun muut vangit näkivät Paldan ja tytön poistuvan jääpalatsista, he lähtivät seuraamaan heitä. Eivät he ymmärtäneet, mikä oli tarkoituksena, seurasivat vain tajuttomina.

Kun he saapuivat siihen huoneeseen, jossa harmaa kiviarkku oli, Palda otti avaimen taskustaan ja työnsi sen lukkoon. Voimakkaasti hän väänsi avainta oikealle ja arkun kansi ponnahti auki! Sielut vapautuivat kivisestä vankilastaan ja kaikki vangit tulivat jälleen eläviksi. Sydämet sykkivät jälleen ja veri virtasi lämpimänä suonissa. Samoin oli käynyt Paldalle itselleenkin.

Palda neuvoi nyt pelastettuja menemään yksitellen kapean halkeaman kautta saarelle. Itse hän jäi odottamaan, kunnes kaikki olivat ehtineet pois luolasta, ja astui sitten viimeisenä ulos.

Kuinka ihanalta maailma nyt näyttikään! Taivas oli hohtavan sininen ja ilma kuultavan kirkas!

Vapautetut vangit seisoivat Hukkasaaren huipulla nauttien kaikesta ihanuudesta ja hengittäen täysin rinnoin raitista ilmaa pitkän vankeuden jälkeen.

Sitten he laskeutuivat hitaasti äkkijyrkkää rinnepolkua alas rantaan.

Erään lahdekkeen mutkassa oli suuri laivasto. Vilkasta liikettä ja ihmisvilinää näkyi laivoilla. Kiire näytti olevan jokaisella. Missä vedettiin purjeita ylös, missä kannettiin tavaroita, ja missä taas komenteli kapteeni ja jakeli merimiehille käskyjään. Ankkureita nostettiin, ja alus toisensa jälkeen alkoi hiljaa liukua merelle päin. Joka puolella näkyi vain laivoja ja purjeita.

Eräs suuri laiva erottautui kaikista muista. Sillä oli kuninkaallinen vaakuna kyljessä ja kultainen leijonankuva kokassa.

Vapautetut kiiruhtivat kulkuaan joutuakseen katsomaan, mistä oli tuo suuri laiva ja tuo suuri laivasto. Palda puristi ihastuksissaan pikku tyttönsä kättä — he kaksi kulkivat edellä muiden seuratessa. Suuren laivan kyljessä oli nimi "Sarba".

— Kuninkaan laiva! huudahtivat kaikki, ja Palda kuiskasi tytölleen: — Isäni laiva! Minä olen Sarban kuninkaan poika!

Tyttö veti kätensä hiljaa Paldan kädestä, painoi päänsä surullisena alas ja hiipi kenenkään huomaamatta syrjään.

— Voi, nyt minä menetin hänet! hän nyyhki hiljaa, — hän on kuninkaan poika ja minä — kalastajan tyttö!

Palda oli heti huomannut tyttönsä hämmästyksen, kiiruhti perässä ja kuuli hänen viime sanansa.

— Niin, minä olen kuninkaan poika ja tulen kerran kuninkaaksi, ja sinä, pikkuinen kalastajatyttöni, kuningattareksi. Mutta katso nyt minuun kirkkailla silmilläsi kuten ennenkin äläkä sure enää, sanoi Palda, sitten tarttuen uudelleen tytön valkoiseen, hentoon käteen.

Tyttö nosti silmänsä ja hymyili kyynelten läpi.

He saapuivat laivalle. Hienosti pukeutunut hoviherra astui sieltä vastaan ja kumarsi syvään Paldalle. Palda talutti kädestä tyttöään, joka seurasi säikähtyneenä ja vastahakoisena, ja jätti hänet kuninkaan kammion oven eteen, kunnes palasi.

Kuningas astui Paldaa vastaan kädet ojossa sulkien ainoan poikansa syliinsä, eikä liikutuksesta voinut sanoa sanaakaan. Palda oli onnellinen. Kuinka ihanalta tuntuikaan nyt, kaikkien huolien ja kärsimysten jälkeen, vaipua oman isänsä syleilyyn!

— Rakas, rakas poikani, sanoi kuningas, ilkeän noidan lumous on nyt vihdoinkin voimaton! Olipa ihanaa, että sain ainoan perilliseni takaisin! — Kymmenen vuotta sitten joutui minun kuninkaallinen kalastajani tämän saaren kohdalla haaksirikkoon ja hukkui pienen tyttönsä kanssa. Saatuamme tiedon onnettomuudesta lähdimme heti koko laivaston kanssa etsimään kalastajan laivaa, mutta emme löytäneet siitä jälkeäkään. Hukkasaaren noita, josta emme tienneet silloin vielä mitään, nostatti hirveän myrskyn ja me jouduimme haaksirikkoon. Sinä olit silloin viisivuotias. Mutta nyt on nostettava ankkuri ja lähdettävä purjehtimaan kotiin päin! Olemmekin olleet matkalla jo kymmenen vuotta!

Silloin Palda muisti pikku tyttönsä ja meni hakemaan hänet kuninkaan eteen. Kuningas hämmästyi suuresti ja huudahti:

— Siinähän on Rosalda, minun kunnollisen kalastajani tytär! — Kuningas oli aina pitänyt Rosaldasta ja hänen nöyrästä esiintymisestään.

Kuninkaallinen laiva lähti purjehtimaan Sarban valtakuntaa kohti. Oli varhainen aamu, ja aurinko nousi kaukaa meren takaa. Rosalda ja Palda seisoivat kannella ja katselivat merelle. Melkein itkusilmin tyttö kuiskasi:

— Voi, jos tämä onkin vain unta, ja me heräämme taas Hukkaluolan jäämaailmassa! Tämä on liian ihanaa ollakseen todellista!

— Ihanaa tämä on, mutta silti ihan totta! Eihän Hukkavuoressa koskaan uneksita! Pyyhi nyt kyynelesi ja hymyile kuten ennenkin, sitten on meillä taas hyvä olla! lohdutti Palda.

— Se on totta! Eihän Hukkavuoressa uneksita! huudahti Rosalda ja pyyhki kyynelensä. Hän otti Paldaa kädestä ja jäi yhdessä hänen kanssaan katselemaan auringon ihmeellistä nousua.

Kaukaa häämötti komea kaupunki. Korkeat tornit kimmelsivät auringossa. Lumous oli haihtunut. Risainen kylä oli muuttunut entiseksi komeaksi Sarban kaupungiksi.

Suuri ilo ja riemu syntyi Sarban valtakunnassa kuninkaan ja kruununperillisen palaamisen johdosta. Kaikkien rakennusten katoille nostettiin liput, ja tulojuhlaa vietettiin kokonaista kymmenen päivää.

Rosalda saapui kotiinsa. Hän luuli tapaavansa siellä ainoastaan vanhan äitinsä — tai ehkä ei enää häntäkään. Mutta mitä ihmettä! — Äiti ja isä istuivat molemmat pirtissä, kun hän avasi oven.

— Isä täällä — ja äiti! huudahti Rosalda. — Voi, kuinka te olette vanhentuneet!

— Niin, lapseni, suuri suru vanhentaa! — Isäsi hukkui kymmenen vuotta sitten. Hän tuli tänään kotiin sen suuren laivaston mukana kuten sinäkin. Taivas on antanut molemmat aarteeni takaisin!

Iloinen oli se hetki, jolloin nuo kolme saivat taas nauttia yhdessäolon onnesta.

* * * * *

Viimeisenä "kymmenen päivän" juhlana oli kaksinkertaiset pidot. Silloin vietettiin kuninkaan pojan ja kalastajatytön häitä. Onnellisia olivat nuo kaksi, mutta heidän onnensa kautta olivat kaikki muutkin tulleet onnellisiksi. — Suuria ja arvokkaita olivat häälahjat. Joka puolelta niitä saapui, toinen toistaan ihanampia. Eräs pieni lahja kiinnitti erityisesti morsiusparin huomiota. Se oli pieni punainen, välkkyvistä rubiineista valmistettu risti, johon oli taidokkaasti kaiverrettu sanat:

Muistoksi pienelle morsiamelle ja hänen pelastajalleen Hukkaluolan vapautetuilta vangeilta.

Rosalda piti ristiä pienessä kätösessään ja katseli sitä kauan. Kyynelet tulivat hänen silmiinsä, kun hän muisteli noita hirveitä aikoja.

Palda otti rubiiniristin käteensä ja kysyi, miksi Rosalda itki juuri tänään.

— Itken ainoastaan ilosta tietäessäni, kuinka onnellinen nyt olen ja kuinka onneton olen kerran ollut!

— Rosalda, tämän ristin pidämme kalleimpana muistonamme, sillä tässä on yhteisen onnemme salaisuus! Pyyhi kyynelesi, Rosalda, ja laula minulle nyt tuo surullinen laulu, jonka kerran kuulin sinun laulavan ollessasi Hukkasaaren vankina.

Rosalda kohotti ihanat silmänsä Paldaan ja lauloi hänelle vienolla, hiljaisella äänellä surullisen Hukkasaaren laulun:

Oon kerran ennen ollut ma tyttö kalastajan. Niin selvään vielä muistan sen onnellisen ajan.

Niin hyvä oli isä, niin hellä äiti-kulta! Ne kauan sitten vienyt on kova onni multa.

Sen myrsky-yön ma muistan, kun aallot isän peitti, ja Hukkasaaren rantaan mun onnettoman heitti.

Ei päivä tänne paista, ei kuulu linnun ääni. Vain holvikatto jäinen nyt kaartuu yli pääni!

Ei kukaan täällä elä, ei ykskään sydän sykkää. On kaikki sielutonta ja kuollutta ja mykkää.

Oon vanki Hukkasaaren, mua vahtii Musta noita! Oi, pelastuksen päivä, sa etkö koskaan koita?

Vaan kuitenkin ma toivon ja tyynnä hiljaa vuotan… Sun, Sankarini, kerran ma tulevaksi luotan!