TARINA VALKOISESTA RUUSUSTA

I.

Komean Ridat-linnan suuressa puutarhassa kasvoi ihana valkoinen ruusupensas.

Se kasvoi erään linnan sivurakennuksen punaista seinustaa vasten. Näin ihanaa ruusupensasta ei ollut missään muualla koko siinä suuressa valtakunnassa. Kaukaa ja läheltä matkusti ihmisiä ihailemaan sitä. Kukat olivat siinä suuria ja tiheäteräisiä ja nuput painoivat päänsä kainoina alas.

Ruusupensas kukki koko kesän alusta loppuun asti.

Ridat-linnan omisti vanha, rikas ritari. Hänellä oli poika, joka alituisesti kierteli valtakuntaa keräten itselleen mainetta ja kunniaa, sillä kukaan ei osannut ratsastaa niin hyvin ja taitavasti kuin hän. Sitä paitsi nuorukainen oli harvinaisen kaunis. Usein hän ratsasti omalla sysimustalla ratsullaan ympäri linnan puutarhaa ajaen sellaista hurjaa vauhtia, etteivät suuret pensaat, jotka sattuivat hänen eteensä, häntä vähääkään haitanneet.

Punaisessa sivurakennuksessa asui linnan porttivahti vaimoineen. Heillä oli ainoastaan yksi tytär. Tämä oli vielä aivan nuori. Heleena oli hänen nimensä. Hän hoiti ja kasteli ruusupensasta, sillä se oli hänen omansa.

Tällä ruusupensaalla oli oma, erityinen tarinansa.

* * * * *

Eräänä syysiltana oli hirveä myrskyilma. Satoi rakeita ja vettä vuorotellen. Myrskytuuli puhalsi suoraan synkästä hongikosta, joka ympäröi linnaa mustan muurin tavoin. Se raivosi hirveällä voimalla linnan pihalla, nostattaen ilmaan kaikki maassa makaavat kellastuneet lehdet ja lennättäen niitä suurina pyörteinä sinne tänne.

Oli pilkkoisen pimeä. Vanha vaimoraukka hapuili avojaloin ja ohuissa ryysyissä vaivalloisesti eteenpäin. Hän saapui linnan ovelle ja pyrki sisään. Nuorukainen tuli avaamaan, mutta nähdessään vanhan vaimon hän kiukustui ja pamautti oven kiinni tiuskaisten: — Ei meillä ole tilaa kaikenlaisille kulkijoille! Yksin, jäsenet kylmästä kangistuneina vanha vaimoraukka seisoi pimeässä kuunnellen, kuinka tuuli ulvoi hongikossa.

Vaimo suuntasi kulkunsa porttivahdin asunnolle ja kolkutti. Porttivahdin emäntä kuuli kolkutuksen ja meni avaamaan. Vanha vaimo uudisti silloin pyyntönsä pyrkien sisään, mutta porttivahdin vaimo, joka oli tyly ja ilkeä ihminen, ei ollut kuulevinaankaan, vaan sulki oven. Silloin vanha vaimoraukka lysähti portaille istumaan, keskelle rajuilmaa.

Nyt hän ei enää jaksaisi eteenpäin. Siinä täytyisi hänen istua, kunnes kuolisi kylmästä. Äkkiä vaimo veti povestaan valkoisen ruusun, ikään kuin varmistuakseen siitä, että se vielä oli tallella. Tallella se oli, ja yhtä ihanana kuin olisi se juuri pensaasta taitettu! Kiireesti hän pani sen takaisin poveensa, ettei kylmä olisi siihen koskenut ja tuuli sen lehtiä rapisuttanut.

Samassa aukeni ovi ja vanhus näki nuoren, kauniin tytön ovella. Se oli Heleena. Lempeästi Heleena tarttui vanhuksen käteen ja käski hänet sisään.

— Olen saanut äitini jo suostumaan tähän, sanoi tyttö ja ohjasi vanhuksen sisälle lämpöiseen tupaan.

Seuraavana aamuna varhain vaimo pyysi, että joku tulisi häntä saattamaan seuraavaan tienhaaraan, joka johti kylään, sillä hän oli aivan vieras täällä eikä tuntenut tietä. Mutta se oli porttivahdin vaimon mielestä jo liikaa. — Eikö yösija riittänyt? Pitääkö häntä vielä lisäksi saatellakin? hän ajatteli kiukkuisena. Heleenasta oli hirveää, että äiti oli niin tyly. Hän nosti kauniit, rukoilevat silmänsä äitiin ja pyysi päästä vanhusta saattamaan. Äiti, joka ei koskaan voinut vastustaa hempeämielistä Heleenaa, suostui tähän, vaikkakin vastahakoisesti.

Heleenan tukiessa vanhusta he kulkivat yhdessä pitkät taipalet synkän hongikon halki. Heleena ei ollut itsekään oikein varma tiestä ja oli monta kertaa vähällä kulkea harhaan.

Kun he saapuivat tienristeykseen, osoitti Heleena vanhukselle tien kylään ja kysyi, tarvitsisiko vanhus vielä hänen apuaan. Tämä kiitti ja sanoi, että hän osasi jo yksinkin jatkaa matkaansa. Heleena tarttui vanhuksen käteen aikoen sanoa hyvästi, mutta vanhus ei päästänytkään häntä vielä, vaan sanoi:

— Sinä kiltti, pikku tyttönen, minä tahdon palkita sinun ystävällisyytesi. Sitten hän otti povestaan valkoisen ruusun ja jatkoi: — Ota tämä onnea tuottava ruusu ja istuta se johonkin lempipaikkaasi, hoida ja vaali sitä niin, että siitä kasvaa pensas. Mutta varo, ettei yksikään mies sinun tietesi saa taittaa siitä ruusua eikä nuppua, sillä silloin pensas kuolee, sinun onnesi särkyy ja ruusun taittajaa kohtaa tuho.

Jos pensas saa kasvaa rauhassa ja sinä olet saavuttanut onnesi, kuihtuu pensas ja siihen jää ainoastaan yksi ruusu ja nuppu. Anna tämä ruusu ja nuppu salaisuuksineen kuolemasi lähetessä sille ihmiselle, jota eniten rakastat, jotta hänkin saavuttaisi onnensa.

— Mutta jos varovaisuudestasi huolimatta joku kuitenkin taittaisi ruusun, niin minä autan sinua. Saavu silloin aamulla aikaisin, ennen auringon nousua Mörkövaaran kallion uloimmalle kielekkeelle ja ota mukaasi pajusta tehty ohkainen vapa. Huiskuta sitä ilmassa edestakaisin, niin että syntyy vinkunaa. Silloin olen heti apunasi.

Vanhus ojensi Heleenalle valkoisen ruusun ja siinä olevan nupun. Heleena otti sen onnellisena vastaan ja kiitti. Samassa vanhus oli kadonnut. Heleena katseli ihmetellen ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Kaikkialla oli hiljaista — ei edes metsä humissut. Varovasti pitäen valkoista ruusua kädessään hän kiiruhti kotiin päin.

Kotiin päästyään Heleena istutti heti ruusunsa maahan lempipaikkaansa, tuvan seinustalle. Hän hoiti ja kasteli sitä ahkerasti, ja muutamien aikojen kuluttua siitä tuli mitä ihanin ruusupensas, joka oli täynnä suuria, valkoisia ruusuja.

* * * * *

On kulunut jo useita vuosia. Ruusupensas versoi ja tuli vuosi vuodelta yhä ihanammaksi. Kenellekään Heleena ei ollut uskonut salaisuuttaan, sillä silloin hän olisi voinut kadottaa ihanan ruusunsa.

Mutta eräänä päivänä sattui merkillinen tapaus.

Linnan nuori herra ratsasti tapansa mukaan rajua vauhtia ympäri puutarhaa. Heleenan juuri kastellessa ruusuaan nuorukainen ajoi mustalla orhillaan hänen eteensä kuin tuulispää. Heleena säikähti kovasti. Ratsu pyrki väkisin sotkemaan hänen ruusupensaansa. Heleena koetti suojella sitä, mutta oli vähällä itse jäädä hevosen jalkoihin. Silloin nuorukainen hyppäsi alas ratsunsa selästä. Mustat, hiestä kosteat kiharat valuivat hänen otsalleen. Ruusupensaan nähtyään hän ihastui, sillä hän ei ollut ennen tarkastanut sitä näin läheltä. Ihastuksissaan nuorukainen aikoi taittaa siitä ruusun, mutta Heleena esti sen ja huudahti: — Et saa koskea ruusupensaaseeni! — No, jos en minä saa koskea siihen, niin taita siitä sitten itse ruusu ja anna se minulle! — Tyttö kielsi senkin sanoen, ettei hän tahtonut taittaa siitä ainoatakaan ruusua, sillä pensas ei olisi enää sama kuin ennen. Mutta nuorukainen ei tyytynyt selityksiin. Itsepintaisena hän osoitti ruusua, joka tuskin oli vielä nupustaan puhjennut ja joka oli aivan piilossa ruusupensaan sisässä. — Anna minulle edes tuo nuppu tuolta! — Ei, ei. Pensaastani en anna taittaa nuppuakaan! huudahti tyttö.

Silloin kohosi puna nuorukaisen kasvoille. Hän suuttui hirmuisesti ja riuhtaisi vimmoissaan ihanimman ruusun, joka oli pensaassa ylinnä, hyppäsi ketterästi kuin kissa ratsunsa selkään ja katosi pois.

Heleena kauhistui. Liikkumattomana hän jäi katselemaan nuorukaisen jälkeen eikä lausunut sanaakaan. Sinne katosi nuorukainen vieden mukanaan valkoisen ruusun ja samalla hänen onnensa. Heleena peitti kasvot käsiinsä ja meni katkerasti itkien sisään.

Seuraavana aamuna ruusupensas oli kuollut. Siinä oli ainoastaan yksi ruusu ja nuppu, joka painoi päänsä surullisena alaspäin.

Juuri samana päivänä oli linnassa melua ja hämminkiä. Nuori herra oli kadonnut tietymättömiin ja vanha ritari oli siitä äärettömästi huolissaan. Hän kuulutti kaikkialla koko valtakunnassa, voisiko kukaan antaa jotakin tietoa hänen pojastaan. Heleena meni heti ritarin luo ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloinkos ritari suuttui! Heleenan tuli vanhempineen muuttaa heti paikalla pois hänen linnastaan! Heleena koetti kyllä kaikin tavoin selittää asiaa ja rukoili rukoilemalla, ettei hänen vanhempainsa tarvitsisi muuttaa, kun he olivat jo niin vanhoja. Mutta mikään ei saanut ritarin vakavaa päätöstä horjumaan, koska Heleena, hänen käskyvaltansa alainen, oli kieltänyt, ettei hänen poikansa saisi ottaa ruusua omasta puutarhastaan! Sitä ritari ei voinut sallia.

Heleena vanhempineen sai muuttaa pois komeasta Ridat-linnasta. Se oli ensimmäinen suuri onnettomuus ruusun katoamisen jälkeen. Heleena ei ollut koskaan ennen ollut niin onneton kuin nyt.

II.

Muutamia viikkoja oli jo kulunut ilman minkäänlaisia muutoksia.

Eräänä iltana vieraan pirtin loukossa istuessaan tuli Heleenan mieleen, mitä vanha vaimoraukka oli hänelle sanonut muutamia vuosia takaperin antaessaan ruusun. Hän muisti tarkalleen vaimon sanat: — Saavu ennen auringon nousua Mörkövaaran uloimmalle kielekkeelle. — Ehkä vanhus vielä elää ja voi auttaa häntä. Jännittyneenä Heleena odotti seuraavaa aamua. Hän ei malttanut nukkua yhtään, vaan jo melkein keskiyöllä nousi vuoteeltaan hiljaa, vanhempiensa tietämättä, ja lähti taivaltamaan Mörkövaaralle päin.

Ulkona oli sumuista ja kosteaa. Kaikkialla oli aivan hiljaista ja yön hämäryys lepäsi seutujen yllä. Heleena saapui kapealle polulle, joka vei Mörkövaaralle ja lähti kulkemaan sitä myöten yhä pimenevään ja sakenevaan metsään. Tuntui kaamealta kulkea näin ypö yksin keskellä yötä. Pieninkin risahdus sai hänet kauhusta hätkähtämään. Heleena lähti juoksemaan. Mitä kauemmaksi hän juoksi, sitä tiheämmäksi tuli metsä. Lopulta metsä oli niin tiheää, ettei taivasta näkynyt juuri ollenkaan puiden latvojen lomitse.

Pitkän aikaa kuljettuaan Heleena saapui jyrkän ja huimaavan korkean vuoren juurelle. Hän alkoi kavuta rinnettä ylös. Se oli äärettömän vaikeata, sillä kallio oli kovin jyrkkä eikä Heleena tahtonut saada mistään kiinni. Monta kertaa petti jalansija ja hän oli syöksyä alas, mutta lopulta hän pääsi kuitenkin Mörkövaaran laelle. Tuntui uhkarohkealta astua uloimmalle kielekkeelle, sillä se oli kovin kapea ja pitkä. Mutta täytyi uskaltaa ruusun tähden.

Ensin Heleena istuutui kuitenkin vähäksi aikaa lepäämään, kunnes tulisi aamupuoli. — — —

Yht'äkkiä Heleena oli seisaallaan ja hereillä. Hän säikähti kovasti luullen nukkuneensa liian kauan, sillä päivä oli jo valkenemassa. Hän oli ollut niin väsynyt, että oli nukahtanut, vaikka oli ajatellut vain hiukan levähtää. Nyt oli toimittava nopeasti. Muutaman hetken perästä nousisi aurinko, koska sumu oli jo hälvenemässä ja päivä yhä valkeni. Mutta hän olikin unohtanut pajukepin! Siis kiireesti alas sellaista etsimään! Siitä koitui uusi vaiva, mutta eihän haittaa, jos hän vain ehtisi ennen auringon nousua.

Kauan ei kestänytkään, ennen kuin Heleena oli jälleen Mörkövaaran laella. Rivakasti hän astui kielekkeelle ja heilutti pajukeppiään niin että vinkui. Silloin Heleena näki suuria mustia lepakoita lentelevän ympärillään. Ne asettuivat kielekkeen päähän istumaan. — Pian niiden joukkoon ilmestyi vanha vaimoraukka, joka oli antanut Heleenalle ruusun. Heleena kirkaisi ilosta. Vanhus asetti käden suulleen viitaten Heleenaa vaikenemaan, mutta kirkas auringonsäde sattui Heleenaa silmiin. — Liian myöhään! vaikeroivat lepakot, ja näky oli kadonnut.

Yksin seisoi Heleena kallionkielekkeellä, kuten kaikki olisi ollut vain harhanäkyä. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja Heleenan oli pakko mennä takaisin kotiin ja palata uudelleen seuraavana aamuna.

Seuraavalla kerralla Heleena oli varovaisempi. Hän ei ummistanut hetkeksikään silmiään koko yönä. Heti kun aamu valkeni, hän meni kallionkielekkeelle ja alkoi vinguttaa pajukepillään ilmassa. Samassa yölepakot alkoivat taas lennellä hänen ympärillään ja istuutuivat kielekkeen päähän. Vanha vaimo ilmestyi siihen kuten edelliselläkin kerralla, se vain erona, että hän nyt oli vihaisen ja ankaran näköinen. Vanhus astui aivan Heleenan eteen. — Sinä varomaton tyttö, saatoit eilen henkeni vaaraan! Mutta unohtakaamme se nyt ja ryhtykäämme asiaan!

Vanhus kysyi, mitä varten Heleena oli tullut hänen luokseen. — Olen kadottanut ruusun ja haluaisin saada sen takaisin. — Vanhus näytti tuumivaiselta ja sanoi sitten: — Tahdotko välttämättömästi saada sen takaisin? — Kyllä tahtoisin, vastasi Heleena. — Oletko valmis kärsimään ruusun tähden? kysyi vanhus taas. — Olen, vastasi tyttö. — No, koettakaamme sitten.

Vanhus vihelsi kimeästi. Yölepakot asettuivat kaikki riviin kielekkeen reunalle isommasta pienempään. Vanhus kutsui yhden lepakoista luokseen, käänsi sen korvat nurinpäin ja käski sen istua hiljaa. Sitten hän meni Heleenan luo, käänsi pienellä puikolla hänen silmänsä nurin ja pisti korviin pienet teräsrenkaat. Heleena voihkaisi tuskasta. — Älä säikähdä, lapseni! Sinun täytyy kestää vielä paljon enemmän. Minä vain autoin sinua vähäisen, ettet näkisi kaikkea ja kuulisi kaikkea, mitä ympärilläsi tapahtuu. — Istupas nyt sitten tuon lepakon selkään, niin pääsemme matkaan! — Heleenaa kummastutti vanhuksen käsky, sillä eihän pieni lepakko jaksaisi häntä kantaa. — Istu, istu! kiirehti vanhus, — meillä ei ole aikaa hukattavaksi.

Heleena totteli. Lepakko suureni äkkiä, jopa siitä tuli paljon suurempi kuin Heleena itse. — Hei, eteenpäin, Jim! mutta varovasti, ettet pudota tyttöstä! komensi vanhus istuutuen samalla itsekin lepakon selkään, ja niin he lähtivät matkaan. Vanhusta ja Heleenaa kantavat lepakot lensivät edellä ja pikkulepakot jäljessä. — — —

Kaukaa usman takaa kiilsi komea palatsi. Lepakot hiljensivät vauhtiaan. — Jim, läntiselle ristikkoportille! komensi vanhus. Lepakko kääntyi hiukan vasemmalle alkaen samalla laskeutua. He olivat jo aivan lähellä linnaa. Linnan ympärillä oli puutarha, johon johti kaksi porttia. Läntinen portti oli musta, idänpuoleinen valkea. Kummankin portin edestä vei kaunis puistotie itse linnaan, jossa oli samoin kaksi ovea, lännen puolella musta ja idän puolella valkoinen. Linnan kummankin oven yläpuolella kohosivat suippopäiset tornit kohti korkeutta.

Lepakot lensivät läntisen ristikkoportin eteen ja vanhus ja Heleena laskeutuivat maahan. Lepakot pienenivät taas entiselleen. — Järjestyksessä riippumaan ullakkoni orteen, että olette tarvittaessa heti saapuvilla! Heti paikalla, Jim! komensi vanhus ja astui mustasta portista puutarhaan.

Portin pieleen oli kirjoitettu jotakin valkoisilla kirjaimilla. Heleena luki:

Ken astuu Portista Murheen tähän tuskien synkkään tarhaan ja kestää loppuhun asti, hän Onnen on löytävä parhaan. — Vaan ken jos Portista astuu eikä kestä loppuhun saakka, sen tuhatta suuremmaksi vain kasvaa tuskainsa taakka!

Vanhus huomasi Heleenan pelon ja sanoi: — Älä pelkää, tyttöseni, vaikka tämä portti onkin musta! Ei se merkitse kuolemaa, vaan kärsimystä. Joka astuu tästä portista sisälle puutarhaan ja Sumupalatsiin, saa kärsiä paljon. Mutta joka kärsii valittamatta ja rohkeasti, pääsee valkoisen portin kautta ulos. — Kalpeana Heleena vetäytyi taaksepäin. — Tyttöseni, nyt on myöhäistä peräytyä! Seuraa siis minua rohkeasti!

Heleena seurasi arkana vanhusta. He kulkivat pitkin tietä, jonka kummallakin puolella kasvoi mustia orvokkeja ja suuria, tummia havupuita, jotka varjostivat tien hämäräksi. Tie päättyi ja he saapuivat suurten, mustien pylväiden eteen. Pylväiden takana oli mustat portaat, jotka johtivat korkealle, pyöreäholviselle ovelle. Ovikin oli musta. — Astu sisään, lapseni! sanoi vanhus ja osoitti porttia. Heleena katsoi hämmästyneenä vanhukseen — portaathan olivat pelkkää sumua, eihän niille voinut astua! — Astu, tottele! käski vanhus hiukan ankarammin. Heleena totteli, ja ihmeekseen hän astui sumuportaita niinkuin oikeitakin portaita.

Kesti nousta, ennen kuin he olivat päässeet portaitten yläpäähän. Siellä vanhus osoitti ovea ja käski Heleenan astua sisään. — Tämä on kamarisi. Vietä aikasi, miten tahdot, mutta saavu heti, kun huudan, sinua. Tästä lähtien tulee sinun heti totella, kun käsken, sillä tottelemattomuuden värekin kasvoilla voi saattaa perikatoon.

Huone, johon Heleena tuli, oli kokonaan läpinäkyvä. Katto, seinät ja lattia olivat ikään kuin hienoimmasta lasista. Kamarin kussakin nurkassa katon rajassa roikkui lepakko. Huoneessa oli jäätävän kylmä ja siellä kierteli kummallisia tuulia. Alhaalla näkyivät mustat orvokit ja tummat havupuut. Siellä oli merkillisen tyyntä — puiden oksat eivät ollenkaan liikkuneet. Huoneessa sen sijaan alkoi tuulla yhä kovemmin. Ilmavirta kiersi kummallisesti Heleenan ympärillä tuntuen aluksi selvimpänä jaloissa. Sitten se kohosi hiljaa ylöspäin pyörien yhä, ja sitä mukaa kuin ilmavirta kohosi, katosivat Heleenan jalat näkyvistä. Hän koetti käsillään jalkojaan. Ne olivat jäljellä kuten ennenkin, vaikka niitä ei voinut nähdä. Ilmapyörre kohosi yhä, kunnes Heleena tunsi olevansa kokonaan sen sisässä.

Silloin kuului ulkoa vanhuksen käskevä ääni. Heti Heleena meni ovelle. — Hyvä on, että olet jo valmiina! Nyt lähetän sinut matkaan. Olet näkymätön ja Jim voi vaaratta kuljettaa sinut tarkastuspiireihini. — Sitten vanhus ohjasi Heleenan ullakkokamariin, komensi yhden lepakoista alas, asetti sen eräälle ulosjohtavalle luukulle ja käski Heleenan istuutua sen selkään. Heleena istuikin ja heti suureni lepakko. — Nyt te lennätte etsintäretkelle! Katselkaa tarkasti ympärillenne ja etsikää huolellisesti valkoista ruusua! Siis eteenpäin, Jim! Ensimmäiseen tarkastuspiiriini! Toimikaa nopeasti, sillä matkanne saa kestää ainoastaan yhden päivän! Ole varovainen, Jim, ettet pudota tyttöstä!

Vanhus kosketti lepakkoa, joka heti lähti lentoon ullakkoikkunasta.

III.

Kauan he lensivät huimaavan korkealla. Heleenan oli vaikea hengittää, sillä he olivat paljon yläpuolella pilvien. Kaukaa heidän edessään häämötti jotakin tummaa. Lähemmäksi tultuaan Heleena huomasi sen suureksi, mustaksi ukkospilveksi. Se oli hirmuisen sankka ja salamat singahtelivat siellä ristiin rastiin. Heleenaa alkoi peloittaa, kun lepakko lensi suoraan sinnepäin. Sillä ei näyttänyt olevan aikomustakaan kääntyä sivulle. Heleena osoitti silloin mustaa pilveä ja pyysi lepakkoa kääntymään sivulle. — Suoraan eteenpäin on käsky mennä! Joka vaaraa välttää, se vaaraan menee! vastasi lepakko. Suuri salama leimahti ja kuului hirveä jyräys. — Kestä, kestä, huusi lepakko, — pian olemme perillä! — Heleena ummisti silmänsä ja puristi kätensä lujemmin lepakkoon. Taas leimahti ja jyrähti! Heleena ja lepakko hävisivät mustaan pilveen.

Hetken kärsimysten ja kauhistusten jälkeen he saapuivat perille. — Missä me olemme? kysyi Heleena. — Ilmojenhaltija Ryppynenän valtakunnassa. Hän on hyvin ilkeä mies. Saamme olla varuillamme, ettei hän saa meitä kiinni. — Ehkä löydämme täältä valkoisen ruususi. Tarkasta hyvin joka paikkaa, mutta älä poikkea tieltä. Jos löydät ruusun, puhalla silloin tähän pilliin kaksi kertaa, jos taas joudut vaaraan niin yhden kerran. — Samalla lepakko ojensi Heleenalle pillin, lentäen omalle suunnalleen etsimään ruusua.

Heleena lähti kulkemaan kapeata polkua toiseen suuntaan. Kaikki hänen ympärillään oli valkoista. Kukat, puut ja eläimet — kaikki olivat valkoisia. Heleena kulki tarkastaen joka paikkaa, mutta missään ei näkynyt valkoista ruusua. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja ihastuksen huuto pääsi hänen huuliltaan. Kaukana hänen edessään kasvoi valkoinen ruusupensas jonkin valkean sivurakennuksen seinustalla. Heleena lähti juoksemaan oikaisten suoraan yli vainioitten. Pahaa aavistamatta Heleena riensi eteenpäin. Hän ei ollenkaan huomannut hämähäkinverkkoa, jonka suuri valkoinen hämähäkki oli kutonut kahden koivun väliin. Hämähäkinseitit tarttuivat hänen kasvoihinsa, mutta Heleena pyyhkäisi ne kädellään pois ja riensi ruusupensasta kohti.

Heti kun hämähäkin verkko oli rikkoutunut, älysi Ryppynenä, että joku oli tunkeutunut hänen valtakuntansa rajojen sisäpuolelle. Tyytyväisenä hän hiveli takkuista partaansa ja myhäili itsekseen: — Onpa syöttini erinomainen! Taas saan yhden kuin tyhjää!

Heleena kumartui tarkastamaan pensasta. Silloin hän vasta huomasi, etteivät ruusut olleetkaan valkoisia, vaan hiukan kellertäviä. Etäältä katsottuina kukat olivat näyttäneet aivan valkoisilta. Pettyneenä Heleena kääntyi takaisin.

Kauhukseen hän näki edessään inhottavan olennon. — Erehdys, tyttöseni! irvisti Ryppynenä. — Tunnen sinut, vaikka oletkin näkymätön! Minun viholliseni, Sumupalatsin valtiatar, on tehnyt sinut näkymättömäksi, mutta saan minä sinut sittenkin kiinni! — Ryppynenä alkoi hapuilla ympärilleen. Onneksi Heleena muisti pillinsä ja puhalsi siihen heikosti yhden kerran. Heti ilmestyi noidan selän taakse lepakko. Heleena juoksi ketterästi noidan ohitse ja istuutui lepakon selkään. Lepakko levitti siipensä ja kohosi ilmaan.

Huomattuaan Heleenan paon Ryppynenä juoksi kiukkuisena asuntonsa ullakkokamariin ja manasi esiin vihaisimman myrskyn, mitä koskaan oli ollut.

Heti alkoivat tuulet puhaltaa lentäjiä vastaan, niin että he eivät tahtoneet mitenkään päästä eteenpäin. Rakeet roiskuivat vasten Heleenan kasvoja, salamat singahtelivat ja vihurituulet puhalsivat ja ulvoivat kauheasti. Heleena luuli jo joutuneensa tulimereen. Lepakko alkoi vaikeroida. Sen siivet eivät tahtoneet enää kannattaa eikä matka lyhentynyt juuri ollenkaan. Toivoa piti yllä enää se, ettei Ryppynenän ilmapiiriä kestäisi kauan, ja ulkopuolelle omaa piiriään se ei voinut valtaansa ulottaa.

Äkkiä tuli aivan tyyni. Vihdoinkin he olivat saapuneet Ryppynenän valtakunnan ulkopuolelle. Kauan oli matka kestänyt, sillä myrsky oli heitä kovin hidastanut. Heidän täytyi jo kiirehtiä, sillä päivä alkoi kohta kulua loppuun.

Ajoissa he kuitenkin saapuivat Sumupalatsille. Mutta molemmat, sekä lepakko että Heleena, olivat jo niin väsyksissä, että jaksoivat töin tuskin liikkua päästyään ullakkoikkunasta sisään. Jim-parka oli jo aivan sairas. Nöyränä se meni kuitenkin roikkumaan omalle paikalleen ullakkokamarin orrelle.

Kotvasen kuluttua saapui vanhuskin ullakkokamariin. — Olipa kerrassaan hyvä, että saavuitte aikanaan takaisin, hän mumisi hiljaa. — Jim, löysittekö mitään? hän kysyi sitten. Lepakko lensi alas orreltansa ja vastasi: — Emme mitään, vaikka kuinka etsimme! Moneen vaaraankin jouduimme. Kaksi vältimme kuitenkin hyvin, mutta kolmas oli saattaa meidät perikatoon. — Mitkä vaarat saitte kestää? kysyi vanhus taas. — Ensiksi mennessämme sattui ukkospilvi eteemme, se oli polttaa meidät. Sitten oli Ryppynenällä viritettynä ansa, joka ilmoitti meidän olevan siellä. Viime hetkessä pääsimme sieltä kuitenkin pelastumaan. Kolmas ja vaikein, johon olimme hukkua, sattui tulomatkalla. Huomattuaan meidän paenneen, Ryppynenä manasi myrskyilman meidän jälkeemme. Lentäminen oli raskasta ja tavattoman hitaasti pääsimme eteenpäin. — No, hyvä näinkin, virkkoi vanhus. — Mene nyt, Jim lepakkoni, lepäämään orrellesi! Ja sinä, tyttöseni, tule pois mukaani!

He menivät alakertaan ja vanhus johdatti Heleenan eräästä ovesta sisään. — Jätän sinut nyt tänne vähäksi aikaa, hän sanoi ja sulki oven.

Heleena huomasi olevansa tällä kertaa tilavassa, kauniissa huoneessa. Huonekaluja ei näkynyt kuin muutamia harvoja. Keskellä huonetta oli kolmikulmaisella puukorokkeella suuri nojatuoli. Se oli päällystetty tummanvihreällä sametilla. Monimutkaisine koristuksineen se näytti upealta kuin kuninkaallinen valtaistuin. Kummallakin puolella sitä paloivat lamput, jotka tummanvihreine varjostimineen antoivat huoneelle miellyttävän, rauhallisen hohteen. — Heleena, joka oli matkasta lopen väsynyt, meni tuolin luo ja istuutui. Suloiselta tuntui lepo näin komeassa tuolissa, jonka pehmeyteen hän melkein kokonaan vaipui. — — —

Ulkoa kuului vanhuksen ääni. Heleena heräsi ja juoksi ääntä kohti. Ovi aukeni ja vanhus tarttui hänen käteensä. — Ole rohkea, lapseni! sanoi vanhus, — nyt sinä olet levännyt, mutta nyt sinulta kysytään kestävyyttä! Muista, että lannistuminen on häviön merkki. Ainoastaan kestävästi kärsien löydät ruusun ja saavutat onnesi.

Reippaasti Heleena puristi vanhuksen kättä ja sanoi päättävästi: — Tässä on käteni, tahdon olla rohkea ja kärsiä pelkäämättä.

IV.

Aamuaurinko nousi suurena ja punaisena. Huimaavan korkealla avaruudessa purjehti pienen pieni musta pilkku.

Siellä lensivät Heleena ja lepakko uudelle etsinnälleen.

Tällä kertaa ilma oli aivan tyyni. Meren kohdalla alkoi vasta tuulla. Selälle tultua lepakko teki äkkinäisen kulman alaspäin kiitäen suoraan mereen.

Heleena kuuli selvästi, kuinka meri kohisi heidän allaan, mutta ei vähääkään pelännyt. Tästä lähin hän ei pelkäisi enää mitään. Hän ei pakenisi mitään kärsimyksiä, kunhan vain löytäisi ruusun!

Parissa silmänräpäyksessä olivat Heleena ja Jim pudonneet mereen, ja suuri harmaa hyökyaalto peitti heidät alleen.

Heleena tunsi, kuinka viileä merivesi huuhteli hänen kasvojaan. Meri kohisi ja valitteli myrskytuulen kourissa. Lepakko äänteli hiljaa. Yhden kerran se vielä voihkaisi ja sen jälkeen Heleena ei kuullut enää mitään. Hän tunsi vaipuvansa hitaasti alaspäin. Henkeä ahdisti. Vihdoin hän tunsi allansa pohjan.

Heleena lähti haparoimaan eteenpäin tunnustellen käsillään ympärilleen. Hänen kätensä sattuivat johonkin kylmään, limaiseen… kuului sihinää ja sakeaa mutaa ryöppysi hänen kasvoilleen, niin että henki kokonaan salpaantui. Hän haparoitsi uudelleen ja tapasi taas jotakin, mutta kävi samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla. Lopulta hän ei koskenut enää mihinkään, puristi vain kätensä nyrkkiin ja istui hiljaa. Vähän ajan kuluttua kysyi matala ääni:

— Pelkäätkö, yläilmojen asukas? — En! vastasi tyttö. Samassa tarttui suuri limainen käsi hänen käteensä ja Heleena kuuli saman matalan äänen sanovan:

— Seuraa! — Hän nousi heti ja seurasi olentoa, vaikka tuntui ilkeältä pitää kiinni sen liejuisesta kädestä.

Jonkin ajan perästä olento päästi Heleenan käden, ja hän kuuli suuren muurioven paukahtavan takanaan kiinni. Samalla hetkellä hän huomasi seisovansa vihertävän hämärässä huoneessa. Ympärillään hän ei nähnyt ketään.

Ylhäällä kuului suhinaa ja lepakko ilmestyi Heleenan eteen. — Olemme päässeet perille, sanoi lepakko. — Nuo olennot tuolla meren pohjalla näkivät, että sinä et pelännyt mitään, mitä ympärilläsi tapahtui ja päästivät sinut tänne. Minä olen tullut tänne toista tietä heidän huomaamattaan. Nyt lähden etsimään ruusua. Odota tässä, kunnes palaan. Jos näet jotakin peloittavaa, niin älä näytä säikähdystäsi äläkä huuda. Ainoastaan täten onnistumme. Minä tulen kohta! — Samalla kuului pieni suhahdus ja lepakko oli kadonnut.

Aika kului kulumistaan. Huoneessa oli aivan hiljaista. Tuli yhä hämärämpää. Hiljaisuus alkoi kammoksuttaa Heleenaa. Lepakko oli luvannut palata pian, mutta mitään ei kuulunut. Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus? Heleena istuutui pieneen nurkkaukseen odottelemaan ja torkahti sinne.

Äkkiä kuului kimeä kirkaisu. Heleena hypähti pystyyn. Huone oli tullut pimeäksi eikä hän nähnyt ketään. Sama sydäntä vihlova kirkaisu kuului uudelleen ja sen jälkeen seurasi karkeaa naurun pärinää. Heleena ei käsittänyt mitään.

Samassa aukeni ovi vastakkaiselta puolelta ja sisään astui soihtujen valossa kolme rumaa olentoa. Heleena tarkasti niitä ja huomasi, että niillä oli hirveän suuret ja tylpät nenät. Kaljut päät vasemmalle kallellaan ne linkuttivat hitaasti eteenpäin. Ensimmäinen heistä oli lihavin ja lyhin ja raahasi perässään jotakin. Toiset, jotka seurasivat jäljessä, olivat hiukan isompia ja kantoivat käsissään soihtuja. — Heleena kalpeni ja ummisti silmänsä. Ensimmäisellä oli oikeassa kädessään valkoinen ruusu. Heleena kuuli olennon puhuvan matalalla äänellä: — Jättäkäämme hänet tähän, hän on elävä enää vain muutaman hetken. — Minä olen voittanut, se jatkoi sitten ja kohotti ruusun silmiensä tasalle oikein sitä tarkastellakseen.

Kuului suhinaa ja Heleena näki lepakon lentävän huoneessa edestakaisin. Hiljaa, kenenkään huomaamatta, se lensi ensimmäisen olennon luo, sieppasi siltä äkkiä valkoisen ruusun ja hävisi hämäryyteen. Olennot tulivat raivoihinsa. Ne ottivat huoneen nurkasta pitkiä ruokovapoja ja alkoivat niillä ahdistaa lepakkoa. Kuului hiljainen vingahdus, ja jotakin putosi Heleenan jalkojen juureen. — Se oli Jim-parka. — Ota, ota! se sanoi hiljaa, — piilota… älä anna… olen kuolemaisillani! — Heleena otti lepakolta pienen valkoisen ruusun, piilotti sen poveensa ja otti lepakon syliinsä. Se pieni raukka oli saanut rintaansa haavan ja vapisi tuskasta. Heleenaa alkoi itkettää. — Jim, Jim, kuoletko sinä? kuiskasi Heleena. — Kuolen! vastasi lepakko ja jatkoi katkonaisesti: — Vasemmalla… ovi… tässä pilli… puhalla… yl… häällä…

Samalla se liikahti hiukan ja jäi sitten hiljaa makaamaan. Heleena huomasi, että Jim oli kuollut, ja alkoi itkeä hiljaa.

Olennot hosuivat yhä vavoillaan. He eivät olleet huomanneet, että lepakkoon oli sattunut. Pian he kuitenkin väsyivät ja asettivat ruokovavat nurkkaan, poistuen kiukkuisina huoneesta.

Heleena nousi ja meni katsomaan maassa makaavaa. Siinä oli Ridat-linnan nuorukainen! Silmät kiinni hän makasi siinä, kasvot naarmuissa ja verisinä. Heleena otti nuorukaisen pään käsiensä väliin ja puhdisti kasvot hiljaa ja hellävaroen esiliinallaan.

Nuorukaisen silmät aukenivat ja hän katsoi kummastuneena Heleenaan. — Rauhoitu, sanoi Heleena, — me lähdemme pois kotiin! — Nuorukainen näkyi käsittävän tämän ja koetti nousta, mutta voimat pettivät ja hän vaipui takaisin lattialle. Heleena meni tarkastamaan huonetta. Ympärillä oli kosteat kallioseinät, eikä missään voinut erottaa ovea hämäryyden takia. Hän haparoitsi kädellään joka seinää ja löysi vasemmalta puolelta oven, kuten lepakko oli sanonut. Heleena kiiruhti takaisin nuorukaisen luo ja ponnistaen viimeisetkin voimansa kantoi hänet ovelle.

Vielä kerran Heleena meni lepakon luo. Siinä makasi urhoollinen Jim-raukka kuolleena, samassa asennossa, johon hän oli sen jättänyt. Heleena otti sen syliinsä, silitti sitä hiljaa ja kuiskasi: — Hyvästi, Jim, me emme koskaan enää tapaa toisiamme! Sinä annoit elämäsi kahden ihmisen onneksi! Sitten hän laski lepakon takaisin lattialle, ja kirkkaat kyynelet valuivat hänen poskilleen.

Heleena kiiruhti ovelle, aukaisi sen ja astui ulos kantaen sylissään nuorukaista.

Heidän eteensä avautui nyt suuri, vedenalainen maailma. Oli melkein pimeää, eivätkä he erottaneet edessään muuta kuin pitkän, kapean tien. Yhdessä he lähtivät taivaltamaan tietä myöten. Se kiemurteli kapeana vuoren rinnettä. Vaivalloista oli kulku, sillä nuorukainen oli vielä niin heikko, että hän Heleenan tukemanakin jaksoi kulkea vain vähän matkaa kerrallaan. Onnettomuudeksi he kadottivat pimeässä vielä tienkin näkyvistään, ja kun ei muuta neuvoa ollut, he istahtivat kallion juurelle lepäämään.

Ympärillä oli hiljaista ja pimeää. Missään ei näkynyt, ei kuulunut mitään. Ainoastaan jossakin kaukana liikkui jokin harmaa, epämääräinen olento äänettömänä eteenpäin häviten jälleen.

Heidän siinä istuessaan alkoi kaukaa näkyä punertavaa valoa. Se läheni lähenemistään tullen samalla voimakkaammaksi. Ihmetellen Heleena ja nuorukainen katselivat valoa eivätkä ymmärtäneet, mitä se oikein oli. Mutta kun valo vielä läheni, he näkivät suuren kalan, jonka päälaella oli lyhty. Lyhty levitti valoa ympärilleen niin, että molemmat kulkijat saattoivat selvästi erottaa tien. Kala pysähtyi ja katseli vuorotellen nuorukaista ja Heleenaa, kääntyi sitten pois ja liukui hiljalleen tietä ylöspäin. Heleena ja nuorukainen näkivät parhaaksi seurata kalaa, joka valaisi tietä. He kulkivat nyt suoraan vuoren rinnettä ylöspäin. Mitä korkeammalle he nousivat, sitä valoisammaksi tuli tie. Kun tuli kylliksi valoisaa, hävisi kala ja samalla loppui tiekin.

He olivat tulleet meren pinnalle. Mutta minne päin mennä? He olivat pienellä kalliolla, ja ympärillä lainehti rannaton meri. Silloin Heleena muisti pillin, jonka lepakko oli hänelle antanut. Hän puhalsi siihen, ja heti alkoi ilmassa näkyä lepakoita, jotka lentelivät kalliota kohti. Ne laskeutuivat kivelle ja Heleena ja nuorukainen asettuivat lepakoiden selkään. Nämä levittivät siipensä ja kohosivat ilmaan kantamuksineen.

V.

Oli jo ilta. Aurinko oli laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet punersivat merta ja taivaanrantaa. Nuorukaista peloitti, sillä he lensivät vinhaa vauhtia, ja hän oli sellaiseen kyytiin tuiki tottumaton.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Heleenan tarkka silmä näki kaukaa Sumupalatsin häämöttävän. Tornit kimmelsivät auringon ruskossa ja linna suureni suurenemistaan heidän sitä lähetessään.

He saapuivat perille. Lepakot laskeutuivat maahan ja jättivät nuorukaisen ja Heleenan seisomaan lumivalkoisen portin eteen. Kummallakin puolella porttia oli yhtä valkoiset marmorimuurit, jotka ympäröivät palatsia. Muurin yli kaareutui suuria, reheviä ruusupensaita. Niiden oksat olivat täpötäynnä valkoisia ruusuja, niin että ne kukkien ylenmääräisestä painosta vaipuivat alas valkoiselle marmorimuurille vielä enemmän ruusuja puhjetakseen.

Heleena ja nuorukainen olivat ihastuksissaan. Koettaessaan avata porttia he huomasivat siinä kirjoituksen:

Ken taipui taakkansa alle ja kärsien kuormaansa kantoi ja Onnensa saavuttaakseen kaikk' uhrasi, kaikkensa antoi, hän kautta Valkean Portin saa käydä sisälle tarhaan ja sieltä myötänsä viedä nyt Onnen kaikista parhaan.

Heleena ja nuorukainen katsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuksissaan.

Samassa avautui portti ja vanha vaimo astui heidän eteensä tarkastaen heitä kumpaakin: — Vai niin, tekö siinä? En uskonut teidän vielä palaavan. — Astukaa nyt sitten sisään, lapsukaiseni! — Samalla hän hymyili Heleenalle, mutta nuorukaista hän katsoi kylmästi ja läpitunkevasti, ikään kuin muistuttaen hänelle jotakin. Nuorukainen kalpeni ja jäi katsomaan vanhusta silmiin. Sitten hän purskahti äkkiä itkemään ja sanoi: — Olin kerran tyly ja kova sinua kohtaan, kun ajoin sinut linnani ovelta myrskyn selkään. Anna minulle anteeksi! — Vanhuksen piirteet pehmenivät ja hän sanoi: — Hyvä on, että sinä tunnet minut. Ja vielä parempi, että muistat tylyn käytöksesi vanhaa vaimoraukkaa kohtaan ja pyydät anteeksi. Mielelläni minä unohdan kaikki ja annan anteeksi, sillä sinä olet saanut jo kylliksi kärsiä ajattelemattomuutesi tähden.

Nuorukainen tarttui nöyränä ja kiittäen vanhuksen käteen, ja vanhus johdatti hänet Sumupalatsiin. — He kulkivat pitkin kaunista tietä, jonka kummallakin puolella kasvoi valkoisia ruusupensaita, täynnä puhkeamaisillaan olevia nuppuja. Linnan valkoisten marmoriportaitten kummallakin puolen kasvoi vaaleansinisiä orvokkeja ja valkoisia lehdokkeja.

He astuivat Sumupalatsin suureen saliin, joka oli niin upea ja täynnä kultaa ja kalleuksia, että Heleena ja nuorukainen jäivät sanattomina seisomaan ja ihmettelemään. Vanhus pyysi Heleenaa kertomaan matkasta. Sen tämä tekikin ja kertoi alusta alkaen. Kertoessaan Jimin kuolemasta täyttyivät vanhuksen silmät kyynelillä ja hän sanoi: — Pikku Jim, sinä täytit uskollisesti tehtäväsi etkä kuitenkaan saanut ansaitsemaasi palkkaa!

Heleena otti povestaan valkoisen ruusun, joka oli yhtä puhdas ja vahingoittumaton kuin olisi se äsken poimittu, ja ojensi sen vanhukselle. Hän otti sen iloisena vastaan ja sanoi: — Heleena, sinä olet antanut kaikkesi alttiiksi onnesi tähden ja siksi sinä sen saavutat. — Palatkaa nyt kotiin, sillä teitä odotetaan!

Heleena ja nuorukainen lähtivät nyt Sumupalatsista vanhuksen saattamina. He kulkivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Aamuauringon sarastus näkyi jo taivaan rannalla, ruusut puhkesivat nupustaan ja ihana tuoksu täytti ilman.

Kun he olivat tulleet valkoiselle portille, sanoi vanhus heille hyvästi toivottaen runsasta onnea, ja niin istuutuivat nuorukainen ja Heleena vielä kerran lepakoiden selkään. Lepakot kohosivat ilmaan ja lähtivät lentämään yli avaruuksien.

Puolenpäivän aikana he vihdoinkin saapuivat Ridat-linnalle. Jätettyään Heleenan ja nuorukaisen pienen sivurakennuksen edustalle lepakot lähtivät jälleen lentoon kadoten pian näkyvistä.

Porttivahdin pieni, punainen tupa näytti ihan kuolleelta. Ruusupensaassa ei ollut ainoatakaan kukkaa, ei nuppuakaan. Heleena katseli surullisena pensasta. Nuorukainen kysyi ihmeissään, miksi ruusupensas ei kukkinut, vaikka se ennen oli ollut täynnä ruusuja. Heleena kertoi alusta alkaen, miksi hän ei ollut antanut ruusua ja miksi he saivat muuttaa pois. Silloin nuorukainen kiivastui omaa ja isänsä tyhmyyttä ja huudahti: — Noille kunnon ihmisille korvataan vielä kaikki heidän kärsimänsä paha kaksinkertaisesti! — Hän otti Heleenaa kädestä, puristi sitä hellästi ja sanoi: — Kiitos, Heleena ja hyvästi! Huomenna tapaamme isäni linnassa. Ota vanhempasi mukaan! He erosivat.

Suuri ilo syntyi Ridat-linnassa, kun nuori ritari palasi. Vanhan isän riemulla ei ollut rajojakaan!

Yhtä suuri ilo oli myös Heleenan vanhemmilla, kun saivat takaisin oman tyttärensä, ainoan, jota he rakastivat maailmassa. — Samana päivänä tuli kutsu linnan ritarilta, että Heleena vanhempineen heti muuttaisi takaisin entiseen asuntoonsa. Tätä kutsua he riemulla noudattivatkin.

Seuraavana päivänä oli Ridat-linnassa suuret pidot. Vanha ritari, jonka ankaruus ja ylpeys näytti nyt kokonaan muuttuneen hellyydeksi ja lempeydeksi, otti itse vastaan Heleenan vanhempineen parhaimpina ystävinään. Linnan suuressa salissa he istuivat kaikki yhdessä pitopöydän ääressä, johon kannettiin mitä erilaisimpia ruokalajeja niin paljon, ettei Heleena koskaan ollut sellaista nähnyt.

Pöydässä pyysi vanha ritari poikaansa kertomaan alusta asti kaikki seikkailunsa. Hän suostuikin mielellään isänsä pyyntöön ja kertoi:

— Riuhtaistuani raivoissani Heleenan ruusupensaasta ihanimman ruusun ponnahdin ratsuni selkään ja kannustin siinä silmänräpäyksessä täyttä karkua eteenpäin, ilman mitään päämäärää. Kiinnitin ruusun rintaani ratsuni yhä kiihdyttäessä vauhtiaan. Vähän aikaa annoin sen vapaasti juosta, mutta kun huomasin, että vauhti yhä kiihtyi, koetin hillitä sitä kaikin voimin, sillä meno alkoi tulla aivan huimaavaksi. Mutta ratsuni ei totellut. Mitä enemmän kiristin ohjaksista, sitä hurjemmaksi vauhti kiihtyi. Jouduin aivan epätoivoon, sillä olin pudota ratsun selästä. Metsät, vuoret, niityt ja järvet vilahtelivat ohitseni kirjavina kuvina ehtimättäni edes erottaa niitä selvästi toisistaan. Maisemat muuttuivat vieraiksi ja yhä vimmatummin lensi orhini. Äkkiä oli edessä meri. Luulin, että ratsu nyt pysähtyisi, mutta ei — yhä kiihtyi vauhti ja se laukkasi suoraan mereen! Koetin heittäytyä satulasta, mutta huomasinkin, että se oli mahdotonta. Tultiin syvään veteen ja vähän ajan kuluttua vajosin ratsuineni syvyyteen. Kauhusta menetin tajuntani enkä tiedä, mitä sitten tapahtui…

Jännittyneinä kuuntelivat ympärillä olevat nuorukaisen kertomusta. He eivät tahtoneet voida uskoa, että hän oli ilmielävänä tuossa heidän keskellään.

— Ja sitten… kuinka sitten kävi? kysyi ritari.

— Kun sitten heräsin, en tiennyt, missä olin. Ensimmäinen näky avattuani silmäni oli hirmuinen! Ympärilläni oli suuria, jättiläismäisiä eläimiä. Ne olivat hiukan kalan muotoisia ja pitkäpyrstöisiä. Kidat olivat ammollaan, ja sieltä pistäytyi esiin teräviä myrkkyhampaita. Silmät olivat nyrkin kokoiset ja roikkuivat ulos päästä kuin säkit. Otsassa oli kaikilla kaksi sarvea. Pedot makasivat liikkumattomina, ainoastaan säkkisilmät pyörivät sinne tänne. Sitten ilmestyi eteeni kolme inhottavaa olentoa, jotka saivat minut kauhusta jähmettymään. Ne lähestyivät linkuttamalla ja päät kallellaan. Ensimmäinen huomasi ruusuni, hyökkäsi kimppuuni ja riisti sen minulta. Sitten se pyöri ja hyppeli ihastuksissaan, ulisten ja vinkuen inhottavasti. Olento näytti tuntevan valkoisen ruusun salaisuuden, josta minulla ei silloin vielä ollut aavistustakaan. Se tuli uudelleen eteeni ja kysyi: — Pelkäätkö, yläilmojen asukas? — Minä olin kokonaan kauhun vallassa enkä kyennyt edes vastaamaan. Olento kysyi uudelleen. En taaskaan vastannut. Silloin se suuttui, linkutti edessäni olevan pedon luo ja kiskaisi sitä säkkisilmästä, jolloin minä sain silmilleni sakeata mutaa, niin että olin tukehtua.

Heleena oli koko ajan istunut hiljaa ja kuunnellut tarkkaavana, mutta nuorukaisen kertoessa pedoista häntä alkoi värisyttää — hän ymmärsi olleensa samassa paikassa. Mutta samalla Heleena tunsi itsensä onnelliseksi, että kaikki oli jo ohi.

Nuorukainen jatkoi:

— Ihminen pelkää! huusi olento samalla ja irvisti hyvillään. Kaikki olennot kävivät minuun käsiksi ja raastoivat minut pimeään tyrmään. Sitten ne poistuivat ja minä jäin pimeyteen yksinäni. En ole vieläkään selvillä, montako yötä ja päivää siellä makasin, mutta ikuisuudelta se tuntui. — Toisinaan olennot tulivat luokseni ja raahasivat minut suurempaan huoneeseen ja utelivat yhtä ja toista ruususta. Mutta kun en tiennyt muuta kuin että olin ottanut sen väkisin toisen pensaasta, ne hakkasivat minua ruokosauvoilla niin, että menetin tajuntani.

— Tajuihini tultuani seisoi Heleena edessäni. Luulin näkeväni harhakuvan, jonka kadottua joutuisin taas olentojen ruoskittavaksi. Kaikki oli kuitenkin totta, ja Heleena toimi nopeasti meidän molempien pelastukseksi. Nyt olemme tässä molemmat. Ja minun pelastukseni on yksinomaan Heleenan ansiota.

Samalla nuorukainen katsoi Heleenaan, joka koko kertomuksen ajan oli innokkaasti seurannut jokaista nuorukaisen sanaa ja ilmettä. Heleena painoi päänsä kainona alas, niinkuin puhkeamassa oleva valkoinen ruusun nuppu.

Juhlaa oli vietetty iltaan asti. Molemminpuolisten kiittelyjen ja hyvästelyjen jälkeen Heleena lähti vanhempineen kotiinsa. He olivat taas onnellisempia kuin pitkään aikaan.

* * * * *

Tänään tuntui aurinko paistavan kirkkaammin ja lämpöisemmin kuin koskaan ennen. Taivas oli heleän sininen ja ilma ihmeellisen tyyni. Heleena seisoi taas ruusupensaansa vieressä, joka oli kuin ihmeen kautta puhjennut täyteen kukoistukseensa, ja kasteli sitä tapansa mukaan. Nuorukainen ratsasti puutarhassa mustalla orhillaan kuten ennenkin. Hän ohjasi Heleenan luo ja hyppäsi alas satulasta. Kiitollisena ja onnellisena nuorukainen otti Heleenaa kädestä ja pyysi häntä vaimokseen. Heleena katsoi nuorukaista onnesta säteilevin silmin ja mitään puhumatta taittoi pensaastaan ihanimman, juuri puhjenneen valkoisen ruusun, ja kiinnitti sen vastauksen asemesta nuorukaisen rintaan.

Seuraavana aamuna ruusupensas oli kuollut. Siinä oli ainoastaan yksi ruusu ja nuppu, joka painoi päänsä somasti alaspäin.

Heleena oli saavuttanut suurimman onnensa.