LINNEA

I.

Keskellä raivaamattoman metsän pimentoa oli ihana kukkasniitty. Ikivanhat, naavaiset kuuset ja parrakkaat männyt ympäröivät sitä joka puolelta. Näiden väliin oli sinne tänne eksynyt muutama kitukasvuinen lehtipuukin. Keskellä niittyä oli sammaltunut kivi, joka oli ollut siinä jo yhtä kauan kuin ympärillä olevat puutkin.

Eräänä ihanana, tyynenä kesäiltana istui yksinäinen satakieli pienen vaivaiskoivun oksalla tämän kukkasniityn laidassa. Se katseli ihastuksissaan ympärilleen. Näin rauhaisaa ja tyyntä paikkaa se rakasti ja omisti tämän paikan itselleen. Pikku sydän täynnä iloa se puhkesi raikkaasti livertelemään. Iloisesti sirkutellen se alkoi rakentaa pesäänsä erään vanhan kannon päähän ja kantoi ahkerana suussaan aineksia tiheistä pensaikoista ja korsia pienen metsälammen rannalta, kukkasniityn läheisyydestä.

Saatuaan pesänsä valmiiksi satakieli istui entiselle oksalleen ja kaiutti esiin suloisimmat sävelensä.

Tuli ilta, ja aurinko punoitti jo taivaanrannalla, mutta yhä satakieli liverteli. Sen riemu oli mittaamaton ja laulu loppumaton.

Tumman metsän hämäryydestä alkoi lähestyä vaaleita olentoja. Ne olivat keveitä kuin kesäillan henkäys ja kulkivat eteenpäin kuulumattomin askelin. — Ihmisiä! sanoi satakieli itsekseen, ja kesken katkesi riemuinen liverrys.

Tulijat lähenivät. Heidän ohuet harsovaippansa hulmusivat. Kiharaiset hiukset valuivat hartioille ja valkoiset kukkakiehkurat koristivat heidän otsiaan. Toinen toisensa kädestä kiinni pitäen he astuivat kevyesti eteenpäin pitkänä rivinä. Sitten he hajaantuivat ilonhuudahduksin ympäri kukkaskenttää poimien kukkasia minkä ennättivät, päivänkakkaroita, sinikelloja ja punaisia neilikoita. He laittoivat niistä toiset kiehkurat ja kiinnittivät ne vyötäröilleen.

Satakieli katseli tulijoita ihmeissään ja tuumi: — Jos nuo eivät ole ihmisiä, ymmärtävät he liverrystäni. Pahat ihmiset eivät sitä ymmärrä. Tahdon laulaa heille ja kysyä, keitä he ovat. — Samassa kuului oksalta raikasta laulua ja olennot kuulivat sen heti.

— Katsokaa satakieltä! kuului joukosta. — Se tahtoisi laulaa meille, mutta ei tunne meitä. Sirkuta, sirkuta, satakieli! Laula meille laulusi ja liverrä meille elämäsi tarina! Me rakastamme sinua — me olemme keijukaisia!

— Niin kuulkaa sitten, satakieli liverteli. — Minun tarinani on lyhyt ja surullinen. Te ette tunne ihmisiä — tuskin olette niitä koskaan nähneetkään. He ovat olleet pahoja minulle, hyvin pahoja. Joka kerta, kun näen ihmisen, mykistyy kieleni enkä voi laulaa enää, sillä minä olen katkeroitunut heitä kohtaan.

Oli kaunis, varhainen kesäaamu. Olin silloin vielä hyvin pieni poikanen emoni pesässä. Meitä oli monta yhtä pientä ja ahkerasti kantoi emo nokassaan meille ruokaa. Me kurottelimme pieniä päitämme emon tuomisia tavoitellaksemme. Kun emo taas katosi etsimään uutta, sirkuttelimme ja laulelimme me sillä aikaa parhaan taitomme mukaan. Tämä oli suloista elämää. Päivä päivän perään kului riemuissa ja lauleloissa.

Eräänä aamuna sanoi emo: — Huomenna saavat poikaseni alkaa lentoharjoituksensa. — Se oli meistä ihaninta, mitä voi toivoa! — Huomenna vasta! Miksi ei jo tänään? huudahdimme. — Ei, ei, huomenna vasta, ei ennen! vastasi emo. No, me tyydyimme siihen. Emo viserteli pari kertaa, käännähti ja pyrähti lentoon uutta ruokaa etsimään. Me kurottelimme iloisina päitämme pesän laidan yli ja seurasimme emomme taitavaa liitelyä.

Mutta ilomme ei ollut pitkäaikainen. Eräs poika tuli esiin puiden takaa ja näytti tarkastelevan emoa. Minä huomasin, ettei hänen katseensa ollut suopea. Poika kohotti pitkän keppinsä ja osoitti sillä emoa. Minä en silloin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta pikku sydämeni supistui kokonaan kauhusta, sillä arvasin, että hyvää se ei merkinnyt äitiparallemme. Emo sirkutti oksalla iloisena, se ei huomannut poikaa eikä hänen ilkeää tarkoitustaan. Samassa kuului kova paukahdus. Emo ei viserrellyt enää, se putosi oksalta ja piipitti tuskissaan. Me vedimme päämme kauhuissamme takaisin. Laulua ei enää kuulunut, emon ääni oli vaiennut ja me istuimme pesässä hiljaa, syvän kaipauksen vallassa.

Keijukaiset kuuntelivat tarkkaavaisina. — Tuollaisiako ovat ihmiset? he huusivat kauhuissaan. — Oi, kuka voi vahingoittaa pikkuista satakieliemoa? Hui, niillähän ei ole sydäntä enempää kuin peikoilla täällä vuorissa. Niinkö ilkeitä ovat ihmiset? — Sinulla onkin sitten suuri suru kannettavanasi, pikku satakieli! sanoivat keijukaiset surullisina.

Satakieli istui puussa kaihoisan näköisenä ja viserteli muistojensa valtaamana surullisimmat sävelensä.

— Minulla on ollut suuri suru. Emoani en sen jälkeen ole nähnyt. Arvasimme, että sille oli tapahtunut jotakin hyvin ikävää. Me odotimme pesässä emon tuloa ja kuuntelimme tarkkaavina, kuuluisiko mistään sen sirkutusta. Mutta ei — emoa ei kuulunut eikä näkynyt, ja yhä suurempi suru vallitsi pienessä pesässämme. Silloin minä tein uhkarohkean päätöksen. Päätin lentää pois pesästä ja lähteä etsimään emoa, ja itselleni ruokaa, sillä nälkä tuntui vatsassa. Toiset sisarukset katsoivat minuun ihmeissään, kun hyppäsin pesän reunalle ja räpyttelin heikkoja siipiäni. Hellitin jalkani ja räpyttelin siipiäni, kuten olin emonkin nähnyt tekevän. Pysyinkin ihmeekseni ilmassa vähän aikaa, mutta sitten pudota tupsahdin maahan. Siinä sitten hyppelin ja lentelin pikku matkoja. Tuntui ihanalta olla niin vapaana, kun oli koko ajan saanut istua pesässä, ahtaudessa muiden keskellä. Nyt hyppelin sitä enemmän, lauloin ja visertelin. Suruni alkoi jo unohtua ja toivoin vain, että olisin saanut jotakin syödäkseni.

Mutta pitkäaikainen ei ollut silloinkaan iloni. Äkkiä ilmestyi eteeni puiden takaa sama poika, jonka olin nähnyt pesästäni. Odotin, mitä minulle tapahtuisi. Poika ei kuitenkaan tehnyt samalla tavoin kuin edellisellä kerralla, vaan ojensi kätensä ja tuli lähemmäksi. Minä pakenin ja piipitin peloissani. Poika seurasi minua ja pääsi yhä lähemmäksi. Minä hyppelin pensaikkoon, mutta poika tuli yhä jäljessäni tahtoen ottaa minut kiinni. Minä en jaksanut paeta tarpeeksi nopeasti, kun olin vasta ensi kertaa ulkona, ja pojan suuri käsi oli jo ihan pääni yläpuolella. Lyyhistyin kauhuissani maahan ja vapisin pelosta. Tunsin, kuinka käsi laskeutui painavana päälleni ja tarttui minuun. Sitten poika katseli minua tarkasti ja hyväili minua kädellään. Voi, kuinka sen hyväileminen oli kauheata! Raskaalla kädellään se painoi hentoista ruumistani ja silitteli minua. Olin tukehtua siihen paikkaan. Ihminen ei ymmärtänyt, että sen hyväily oli minulle kuritusta. Kärsin kauheasti ja kaduin kovasti, että olin lähtenyt pesästä pois. Lopuksi poika pani minut pilkkopimeään taskuunsa ja vei kotiinsa. Sen koommin en ole nähnyt sisaruksiani enkä tiedä, kuinka niille kävi. Mutta uskon varmasti, ettei niiden elämä voinut olla sen surullisempi kuin minunkaan.

Sitten — oi, sitten seurasi pitkä, ikävä aika. Poika vei minut kotiinsa ja pani minut häkkiin. Olin vankina, en päässyt lentämään enkä hyppimään muuta kuin parilla orrella, jotka oli asetettu häkkiin. En laulanut koskaan enkä viserrellyt. Surin vain menetettyä vapauttani, jota en koskaan enää saisi takaisin. Itkin surusta. Ihmiset tulivat usein luokseni ja ihailivat minua. He heittivät muutaman murun minulle, ikään kuin armosta. Minä en syönyt. Olisin tahtonut lentää kauas, ettei minun olisi tarvinnut nähdä noita kauheita ihmisiä eikä niiden armopaloilla elää! Oi, kuinka lyhytnäköisiä ovat ihmiset! He ihailivat vankia eivätkä ajatelleet, kuinka paljon heidän ihailemansa vankiraukka kärsi!

Keijukaisten silmiin oli tullut kyyneleitä. — Vankina — oi, kuinka kauheita ihmiset mahtavatkaan olla! he sanoivat. — Minä en koskaan tahtoisi olla ihminen! huudahti yksi heistä.

Taas satakieli lauloi pari surullista säveltä ja jatkoi:

— Elin yhä edelleen vankina päivästä päivään ja viikosta viikkoon. Asustin edelleen korkean huoneen ikkunalla vankikopissani, joka oli niin pieni, että tuskin sain siipiäni levälleen. Epätoivoissani ryntäsin usein häkkini seiniä vastaan, mutta voimani olivat niin heikot, etteivät sen ristikot edes taipuneet. Usein ponnistelin niin kauan, että väsyneenä ja epätoivoisena vaivuin häkin lattialle. Kerran siinä maatessani ja miettiessäni sattui lintu lentämään ikkunan ohi. — Tuo onnellinen, tuumin silloin, kuinka ihanaa mahtaakaan sinulla olla, kun saat olla vapaana luonnon helmassa! Mutta minä, joka olen luotu lentämään enkä vankina olemaan, en ole koskaan saanut lentää, enkä koskaan olla vapaana! Ihminen on minun vapauteni ottanut, ja hänen tähtensä täytyy minun koko elämäni olla vankina! Piipitin taas yksinäni ja itkin suruissani.

Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin muutos. Oli tullut niin ihmeellisen kirkkaat päivät. Se hiukan virkisti minua ja silloin päästin ilmoille iloisen sirkutukseni. Ihmiset tulivat luokseni ja ihailivat taas minua. Minä vaikenin heti muistaessani kohtaloni enkä laulanut enää yhtään. Silloin ihmiset ottivat häkkini ja kantoivat sen minun suureksi ihmeekseni ulos ihanaan valoon ja auringonpaisteeseen. Se oli ensimmäinen muutos yksitoikkoisessa elämässäni koko vankinaoloni aikana. Minä en kuitenkaan laulanut enkä riemuinnut, minä olin yhä edelleen vanki.

Suruni kasvoi päivä päivältä nähdessäni toisten lintujen lentävän ohitseni ja silloin minä aina hyppäsin orrelleni ja räpyttelin siipiäni. Kun ihminen silloin tuli lähelleni, minä piipitin: — Vapauttakaa minut, vapauttakaa! Antakaa minun lentää niinkuin muittenkin lintujen! Antakaa vapauteni takaisin! Mutta ihminen ei ymmärtänyt minua. Hän tuli lähemmäksi, luuli minua iloiseksi ja sanoi: — Voi, kuinka kauniisti se piipittää! Se mursi sydämeni viimeisenkin toivon. Mahdotonta oli minun enää koskaan saada lentää. Asetuin istumaan orrelleni ja hiljaa katkeroituneena katselin toisten lentoa.

Silloin tuli pieni tyttö häkkini eteen. Se katseli minua ihastuksissaan. Minä piipitin sille, mutta ei hänkään minua ymmärtänyt. Tyttö alkoi tutkia vankikoppiani, käänteli ja katseli sitä joka puolelta. Minä seurasin hänen puuhiansa ja odotin, aukaisisiko hän oven. Aivan oikein! Tyttö aukaisi oven ja koetti saada minua käsiinsä. Minä koetin pakoilla pienessä häkissäni, mutta se oli mahdotonta. Minä tunsin käden ympärilläni ja minut vedettiin ulos kopista. Tyttö puristi minua ja minä piipitin pelosta. Odotin hetkeä, jolloin olisin voinut pyrähtää lentoon. Mutta kauhukseni näin, että iso ihminen lähestyi tyttöä. Hän huomasi minut tytön kädessä ja huudahti: — Oi, nyt sinä lasket sen karkuun! Sitä ei olisi saanut ottaa häkistä! — Tyttö säikähti ja aukaisi kätensä ja minä pyrähdin lentoon.

Olin vapaa! Lensin korkeutta kohden ja silloin visertelin niin raikkaasti kuin vain osasin. Lensin ylös pilvien luo, liitelin siellä edestakaisin, laskeuduin alas metsän rajalle, taas kohosin ylös ja livertelin! Minä en halunnut istua enkä levätä, — ei — se muistutti vankilaa. Lensin vuoroin ylhäällä ja alhaalla edestakaisin ja visertelin kaiken aikaa. Ensi kertaa nautin sydämestäni vapauden ihanuutta. En koskaan enää palannut takaisin. En tahtonut nähdä vankilaa, se kammoksutti minua. Nyt olen ollut vapaana siitä asti, ja tähän loppuu elämäni surullinen tarina.

Samalla kuului oksalta kirkasta sirkutusta ja livertelyä.

Nyt keijukaiset olivat kuulleet satakielen surullisen tarinan. He olivat kaikki hiljaa ja surullisia. Kaikki kukatkin olivat painaneet nuppunsa alas — ne ymmärtävät linnunkieltä ja surivat nekin.

Mutta aurinko oli sillä välin laskenut ja keijukaisten täytyi palata takaisin, sillä keijukaiskuningatar ei sallinut heidän olla kovin kauan poissa. Ensiksi he kuitenkin asettuivat vaivaiskoivun ympärille, ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat tanssia piiriä siroin liikkein. Ohuet harsovaipat hulmusivat ilmassa ja kiharat hiukset aaltoilivat vienossa iltatuulessa. Jalka tuskin kosketti maata ja vartaloiden liikkeet kilpailivat notkeudessa ilmassa leijuvien huntujen kanssa. Satakieli katseli ihastuksissaan tanssia. — Nuo keijukaiset ovat suloisia olentoja! Ne ovat varmaankin linnuille sukua ja siksi kevyitä kuin auringonsäde!

Vähän ajan kuluttua piiri hajosi ja keijukaiset alkoivat lähteä kotiin päin, kulkien samassa tahdissa. He ottivat vyöltään kukkakiehkurat, heiluttivat niitä satakielelle ja huusivat: — Hyvästi, hyvästi, satakieli! Tule huomenillalla taas! Istu tuolla samalla oksalla! Me tahdomme kuulla sinun viserrystäsi! Tule, tule!

Keijukaiset katosivat vähitellen metsän pimeyteen. Kukkaskiehkurat liehuivat vielä.

Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Yksinäinen keijukainen tuli esiin metsän pimennosta ja astui satakielen eteen. Kuinka ihana tuo keiju oli! Vaalea, kihara tukka, taivaansiniset, lempeät silmät ja taivaansininen hulmuava harsopuku! Valkoiset kukat hänen otsakiehkurassaan olivat kuihtuneet, mutta vyötäröllä olivat kukat vielä virkeitä.

Satakieli katseli kummastuneena keijuun ja liversi arvoituksellisen, lyhyen liverryksen. Keiju kohotti vaaleat, hentoiset käsivartensa ylös satakieleen päin ja sanoi pelokkaalla äänellä:

— Minä olen Linnea, keijukainen. Satakieli, ystäväni, älä katso minua noin kummeksuen! Olin äsken tanssimassa tämän koivun ympärillä, mutta kuultuani sinun tarinasi en tahtonutkaan enää mennä kotiin. Jättäydyin viimeiseksi ja menin piiloon. Älä anna minua ilmi, sillä olen tehnyt kovin väärin, ja he rankaisevat minua! Oi, auta minua ja neuvo minulle tie ihmisten luo! Tahtoisin oppia tuntemaan heitä.

— Ihmisten luo, kaunis keijukainen? Mikä on tuon merkillisen tuuman päähäsi pistänyt? Älä mene sinne, sillä siellä et saa olla niin vapaana kuin täällä! sirkutteli satakieli.

— Vaikka niinkin, mutta auta minua kuitenkin pääsemään sinne! Minä en tahdokaan olla enää näin vapaana, minua ikävystyttää olla täällä! huudahti Linnea.

Satakieli sulki toisen silmänsä ja asetti pienoisen päänsä kallelleen. Näin tekee satakieli aina, kun sillä on tuumittavana oikein tärkeä asia.

— Niin, kuten tahdot, se sanoi sitten. — Minä varoitan kuitenkin sinua vielä. Sinä olet kaunis keijukainen, ja ihmiset tahtovat sinut naimisiin. Silloin et saa olla vapaana etkä koskaan enää voi palata tänne.

— Naimisiin! huudahti Linnea. — Mitä se mahtaa merkitä? — Mutta sitten hän huudahti äkkiä rukoilevasti: — Lähdetään, lähdetään pian! Meillä ei ole enää pitkää aikaa. He huomasivat, että olen poissa ja tulevat etsimään. Pian, pian! Lennä edellä, minä seuraan sinua! Minne päin nyt ensin on käännyttävä? Auta minua nyt tällä kertaa, sillä minun on mahdoton palata takaisin! — Linnea-rukka oli hätääntynyt ja kovin peloissaan.

Satakieli pyrähti oksalta lentoon. Linnea seurasi sitä ja juoksi keveästi yli kivien ja kantojen. Metsä oli suuri ja matka pitkä. Koskaan ei keijukainen ollut kulkenut näin kauas kukkasniityltä. Viimein Linneaa alkoi väsyttää ja hän pyysi satakieltä levähtämään.

Keijukainen asettui pehmeälle sammalelle lepäämään. Satakieli istuutui puun oksalle Linnean yläpuolelle. Keijukainen oli matkasta väsynyt ja nukahti pian, kiharainen pää tummaa mätästä vasten.

Satakieli katseli surullisena kaunista keijukaista ja tuumi: — Kenties ihmiset asettavat keijukaisenkin samanlaiseen suurempaan häkkiin, jollaisessa minä olen ollut ja ihailevat siinä sitten. Ei, se olisi liian surullinen kohtalo tuolle pienelle Linnealle!

Siinä satakieli istui ja tuumi tuumimistaan. Aika kului ja aamu alkoi jo olla käsissä, mutta yhä nukkui Linnea. — Miksi ei Linnea jo herää? tuumi satakieli. — Aika olisi jo taas jatkaa matkaa, että ehtisi perille ennemmin. — Satakieli alkoi aikansa kuluksi visertää ja hyppeli oksalta oksalle sirkutellen auringon nousulle.

Aurinko nousi ja aamu valkeni, mutta vielä nukkui keijukainen. Silloin satakieli asettui keijukaisen eteen ja liverteli niin kovaäänisesti kuin vain taisi. Kuullessaan satakielen raikkaan liverryksen keijukainen heräsi heti ja avasi ihanat silmänsä. Hän hämmästyi huomatessaan, että oli nukkunut niin kauan ja katsahti satakieleen ikään kuin anteeksi pyytäen.

Yht'äkkiä satakieli pyrähti lentoon ja katosi metsään. Keijukainen kuuli sen piipittävän valittaen.

Säikähtyneenä keijukainen hypähti ylös ja koetti seurata satakieltä, mutta ei löytänyt sitä enää.

Samassa kuului rapinaa ja keijukainen näki koiran tulevan esiin metsiköstä ja heti sen jälkeen nuoren miehen. Miehellä oli jokin pistävä esine olallaan. Keijukainen säpsähti ja piiloutui pensaan taa. Sieltä hän seurasi katseellaan tulijoita. Nyt hän ymmärsi, mikä oli syynä satakielen äkkinäiseen katoamiseen. Pikku satakieli oli tuntenut ihmisen.

Mies läheni yhä ja katseli tarkkaavasti ympärilleen. Koira juoksenteli puiden ympärillä vähän väliä katkonaisesti haukahdellen. Keijukainen kyyristyi yhä enemmän, ettei mies olisi häntä huomannut. Mutta mitä hän näkikään? Koira pyöri erään puun ympärillä ja haukkui vimmatusti. Voi, nyt mies kohotti pitkän esineen ylös ja osoitti sillä jonnekin. Sieltä kuului linnun ääntä. Pyssy pamahti ja keijukainen näki mustan linnun putoavan puusta. Koira hyökkäsi heti sen kimppuun ja kantoi sen suussaan isännälleen. Linnea huudahti säikähdyksestä ja kaatui kalpeana sammalille.

Metsästäjä kuuli huudahduksen ja kiiruhti katsomaan. Hänen hämmästyksensä oli suuri, nähdessään ihanan keijukaisen makaavan tummalla mättäällä. Mitä oli tapahtunut? Mistä oli tuo kaunis olento joutunut tänne? Metsästäjä oli aivan ymmällä eikä tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Hän kumartui katsomaan. Keijukainen oli kai pyörtynyt, koska silmät olivat sulkeutuneet ja rinta aaltoili hiljaa.

Metsästäjä otti keijukaisen syliinsä. Se lepäsi hervottomana hänen vankoilla käsivarsillaan. He saapuivat lähteelle. Metsästäjä laski kauniin keijukaisen maahan ja kaatoi virkistävää lähdevettä hänen lumivalkoiselle otsalleen. Ihastuneena metsästäjä huomasi, että keijukainen alkoi tointua. Se aukaisi ihanat, taivaansiniset silmänsä ja katseli kummastuneena ympärilleen. Huomattuaan metsästäjän keijukainen jäi säikähtyneenä tuijottamaan häneen.

— Rauhoitu, sanoi metsästäjä, — en tee sinulle mitään pahaa. Minä varjelen sinua ja autan sinua pääsemään kotiisi jälleen.

Keijukainen kummastui yhä enemmän. Hän ei ymmärtänyt ihmisen puhetta eikä päässyt selville metsästäjän tarkoituksesta. Samassa hän muisti, että se oli juuri tuo sama mies, joka oli äsken ampunut linnun. Keijukaisen katse synkistyi, hän peitti kasvot käsillään ja nyyhki hiljaa: — Satakieli, satakieli, eikö sinua enää ole? Olenko minä nyt jäänyt ihan yksin ilman ainoatakaan ystävää! Tule ja laula minulle vielä edes yksi ainoa kerta! — Mutta satakieltä ei näkynyt, ei kuulunut. Se ei tullut visertelemään Linnealle.

Metsästäjä ei ymmärtänyt, mikä tuo ihmeen ihana olento oli, joka ei käsittänyt puhetta, vaan katseli häntä ikään kuin ei olisi koskaan ennen ihmistä nähnyt. Hän kysyi keijukaiselta, missä tämän koti oli. Keijukainen pudisti päätään, sillä hän ei ymmärtänyt mitään. Metsästäjä ihmetteli.

— Eikö ole kotia? No, mistä sinä sitten olet tullut?

Taas keijukainen pudisti päätään.

— No, mutta minne sinä sitten menet? hän kysyi uudelleen.

Keijukainen pudisti päätään, niin että vaaleat kiharat heilahtelivat ja katsoi kummeksuen metsästäjään.

Nyt metsästäjä ei enää voinut jatkaa kyselyjään. Hän katseli vain ihmeissään keijukaista, jolla oli vielä kuihtunut kukkakiehkura päässä ja toinen vyötäröllä. Mistä tuo olento on tänne joutunut? Ei suinkaan hän ole taivaasta pudonnut? Vaikka siltä hän tosiaan näyttää, sillä noin kaunista olentoa ei voisi maan päältä löytyä.

He nousivat kumpikin ylös. Metsästäjä otti keijukaista kädestä ja pyysi häntä seuraamaan kotiaan, sillä mihinkään muuallekaan hän ei voinut keijukaista jättää.

Keijukainen seurasi hyvin vastahakoisesti, sillä hän ei ymmärtänyt metsästäjän tarkoitusta. He kulkivat nyt ihmisten luo, ja keijukaista alkoi peloittaa.

Aurinko nousi yhä korkeammalle ja oli jo tullut päivä.

II.

Pitkänä rivinä liitelivät keijukaiset eteenpäin kuningattarensa luo. He kulkivat niin hiljaa, niin kevyin askelin, että pienen perhosen siipien suhina kuului.

He saapuivat suureen lehtimajaan, jonka keskellä heidän keijukaiskuningattarensa istui. Hän nuhteli jo hiukan keijukaisten viipymistä, mutta lauhtui helposti, kun keijut purkivat kiehkuransa ja heittelivät kukkaset hänen ympärilleen sanoen: — Satakieli kertoi meille surullisen tarinansa ja me kuuntelimme sitä, rakas kuningattaremme. Vasta sitten, kun olimme sen kuulleet, tanssimme kukkastanssimme ja palasimme kotiin. Älä ole meille vihainen!

— No, hyvä, sanoi kuningatar, — istukaa sitten paikoillenne ja ottakaa kitaranne esiin. Nyt on aurinko jo laskenut ja teidän on aika soittaa iltasävelet. Mutta mitä ihmettä — yksi paikka on tyhjänä! Mitä on tapahtunut? Linnea on poissa! huudahti kuningatar.

— Linnea on poissa! Linnea! Mitä on Linnealle tapahtunut? — Keijukaiset olivat hämillään ja säikähdyksissään. He keskustelivat kiihtyneinä ja tuon tuostakin kuului joukosta ihmettelyn huudahduksia. Koskaan ei ollut tällaista tapahtunut. Aina olivat kaikki saapuneet yhdessä kotiin. Tämä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin keijukaiset joutuivat suremaan jotakin sisartaan, ja alakuloisina he istahtivat takaisin paikoilleen. Yksi joukosta oli poissa. Linnea oli poissa!

Tuli yö. Hiljainen suru vallitsi lehtimajassa. Kukaan ei puhunut, ei soittanut.

— Soittakaa, sanoi kuningatar hiljaa, — soittakaa surusävel Linnealle.

Hiljaa, tyyninä kaikuivat kaihoisat surusävelet öisessä lehdossa.

Kauan ne soivat väreillen, siksi kunnes viimeinenkin lintu nukahti lauluunsa ja viimeinen kukka sulki teränsä uneen. Silloin hiljenivät kitaran sävelet ja niiden heläjävät kielet lakkasivat soimasta.

Kaste laski ja yöperhonen yksin liiteli. Suru ja hiljaisuus vallitsi öisessä lehdossa.

* * * * *

Seuraava päivä kului ja aurinko oli jo laskemaisillaan. Taas liiteli kukkasniittyä kohden rivi keijukaisia. Tänään heillä oli tummat, merenvihreät harsopuvut yllään ja mustat apilankukkakiehkurat päässä. Tällainen oli keijukaisten surupuku. Tänään he tanssivat alakuloisina ja hiljaisina. Eivät liehuneet kukkakiehkurat, eivät kaikuneet ilonhuudahdukset.

— Satakieli, satakieli! Missä olet, pikku lintu? he huusivat. — Oi, missä on meidän satakielemme, sehän lupasi tänä iltana tulla meille laulamaan!

Mutta satakieli ei istunutkaan tänään puussa. Se oli kadonnut kuten Linneakin. Aurinko laski ja yö saapui, mutta satakieli ei saapunut. Sen visertelyä keijukaiset eivät saaneet tänä iltana kuulla.

Tällä kertaa keijukaisten tanssi oli lyhyt. He palasivat kotiinsa vielä surullisempina kuin olivat tulleet. Mustat apilankukkakiehkurat kuihtuivat pian heidän päässään, ja kuningattaren luo päästyään tuli keijukaisten silmiin kyyneleitä. He eivät vieläkään olleet löytäneet Linneaa. Linnea ei enää palannut, ja satakieli oli kadonnut.

Taas he ottivat kitarat ja soittivat surusävelet Linnealle ja satakielelle. Heiltä oli kadonnut yht'aikaa kaksi ystävää.

Monta iltaa kului samalla tavalla eikä kumpikaan palannut. Linnea oli yhä poissa ja satakieli oli poissa. Joka ilta keijukaiset soittivat surusävelet kummallekin ystävälleen.

* * * * *

Eräänä iltana satakieli istui taas pitkästä aikaa vaivaiskoivun oksalla. Kukkaskentällä ei ollut ketään. Siellä vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan suurten hyttysparvien hyrinä, kun ne tanssivat iltatanssiaan mailleen laskevan auringon viimeisillä säteillä. Ne hyrisivät ja lauloivat, minkä ennättivät. Keijukaiset eivät olleet vielä tulleet, mutta satakieli odotti heitä hartaasti. Ei kestänytkään kovin kauan, ennen kuin pitkä keijukaisrivi tuli näkyviin metsän hämäryydestä. Satakieli ihastui. Mutta voi, kuinka he nyt olivat muuttuneet! Missä olivat taivaansiniset harsovaipat ja missä valkeat kukkakiehkurat? Miksi he liitelivät noin tummissa verhoissa, kulmillaan mustat kukkakiehkurat ja — noin surullisina? Satakielen ilo katosi samassa hetkessä kuin se oli syntynytkin. Mitä, — oliko Linnea yhä vielä poissa, eikö tuo pieni keijukainen ollut palannut takaisin? Sitäkö nuo keijut nyt surivat? Erilaisia ajatuksia ja kysymyksiä nousi satakielen mieleen ja hän tuumi niin paljon kuin pikku pää vain kesti.

Keijukaiset olivat tulleet kaikki kukkaskentälle. He eivät poimineet kukkia eivätkä näyttäneet huomaavan satakieltä, joka istui hiljaa vaivaiskoivun oksalla. Silloin paisui pikku satakielen rinta ja hän kaiutti esiin suloisimmat sävelensä ja jäi katsomaan, minkä vaikutuksen se oli keijukaisiin tehnyt.

Keijukaiset hämmästyivät ja juoksivat satakielen luo.

— Oi, pikku satakielemme, missä sinä olet näin kauan viipynyt? Miksi et ole tullut tänne, ja missä on Linnea? Oi, sano, missä on sisaremme Linnea? Meillä ei ole koskaan enää oleva iloa, ellei Linnea palaa takaisin! Vastaa, rakas satakieli, kerro meille kaikki, mitä tiedät!

Satakieli kuunteli kummastuneena sanatulvaa, jolla keijukaiset ottivat hänet vastaan.

— No, kyllä minä kerron teille, mutta paljon enempää minä en tiedä kuin tekään. Samana iltana, jolloin minä täällä viimeksi olin, tuli Linnea teidän lähdettyänne luokseni. Hän pyysi, että minä veisin hänet ihmisten luo. Minä en olisi tahtonut sitä kuitenkaan tehdä ja pyysin häntä peruuttamaan aikomuksensa ja ajattelemaan tarkoin, mitä hän pyytää. Mutta Linnea pysyi päätöksessään ja rukoili minua mukaansa, sillä hän ei uskaltanut enää palata takaisin teidän luoksenne. Lopulta suostuinkin ja johdatin Linnean tämän metsän halki. Mutta suureksi kauhukseni ilmestyi aamupuolella eteeni tuo sama poika, joka minut kerran vangitsi. Silloin en voinut muuta tehdä kuin lähteä pakoon. Siihen jäi Linnea mättäälle ja sen jälkeen en enää ole häntä nähnyt. Palasin takaisin jonkin ajan kuluttua, mutta Linnea oli poissa. Nyt tiedätte, mitä minäkin tiedän. Onpa surullista, ettei Linnea olekaan palannut takaisin, minä ihan niin luulin, sanoi satakieli.

Keijukaiset eivät puhuneet mitään. Minne Linnea oli joutunut? Ehkä istuu tuo pieni raukka vuorenpeikon luolassa tai ehkä on noita-akka loihtinut hänet sammakoksi, joka ei pelastu, ennen kuin on kymmenen vuotta noitaa palvellut. Hui, kuinka kauhea silloin olisi Linnea-paran kohtalo! tuumivat keijukaiset.

Keijukaiset sanoivat nyt satakielelle: — Sinä voit yksin auttaa meitä. Lupaa meille, että sen teet! Me pidämme sinusta ja sinä meistä, etkä sinä voi kieltäytyä täyttämästä meidän pientä pyyntöämme: Auta meitä löytämään rakas sisaremme! Me emme itse voi tehdä sen hyväksi mitään! Lupaa, lupaa! Keijukaiset pyysivät hartaasti ja kohottivat toivottomina käsiään satakieltä kohti.

Nähdessään heidän surunsa satakieli nyökkäsi myöntymyksen merkiksi ja sirkutteli: — Lupaan, lupaan! Tahdon etsiä Linneaa ja saattaa hänet takaisin kotiin!

Keijukaiset tulivat iloisiksi ja kiittivät satakieltä sydämensä pohjasta: — Kiitos, kiitos sinulle, satakieli! Tule huomenillalla ilmoittamaan, oletko nähnyt Linneaa? Me olemme taas täällä ja odotamme sinua! Muista tulla, älä unohda!

He asettuivat sammalkiven ympärille piiriin ja aloittivat iltatanssinsa. Kevyt oli keijukaisilla jalan nousu ja lasku! Merenvihreät hunnut hulmusivat, mutta tummuutensa takia niitä metsän synkkää taustaa vastaan tuskin erottikaan. Tanssin jälkeen katkesi piiri taas ja rivi hävisi vähitellen metsään, kevyesti, kuulumattomin askelin. Satakieli näki jonkun vielä viimeiseksi viittovan hänelle kädellään hyvästiksi.

Satakieli istui vielä puussa ja viserteli, kunnes aurinko oli mennyt mailleen. Sitten se lennähti pois ja hävisi metsään.

III.

Linnea istui surullisena ikkunan ääressä juuri samaan aikaan, jolloin keijukaiset tanssivat kukkasniityllä. Hän oli nyt ihmisten luona.

Metsästäjä oli tuonut keijukaisen kotiinsa, suureen linnaan. Siellä ihastuivat kaikki häneen ja ottivat hänet iloisina vastaan. Mutta keijukainen ei voinut yhtyä heidän iloonsa, hän oli surullinen ja kyynelet pyrkivät kostuttamaan hänen taivaansinisiä silmiään. Tämä kummastutti kaikkia. He kyselivät, mikä oli syynä keijukaisen suruun, mutta keijukainen ei ymmärtänyt heitä, hän pudisti päätään.

Keijukainen puettiin nyt ihmisten pukuun. Kevyen harsovaipan sijaan sai hän paksuja vaatteita, sukat ja kengät pantiin hänen jalkaansa ja kukkakiehkura otettiin pois päästä. Sitten keijukainen vietiin omaan huoneeseensa. Hui, kuinka se näytti synkältä! Pieni, korkeaseinäinen komero, johon valo ja auringonsäde pääsi ainoastaan yhdestä ikkunasta! Tällaiseen keijukainen ei ollut tottunut. Hänen huoneessaan oli ollut lehväiset seinät ja sininen taivas oli ollut sen kattona. Kukkaset kasvoivat maassa ja linnut lauloivat puiden oksilla.

Nyt oli kaikki muuttunut. Paksut vaatteet vangitsivat hänet, ja kengät kiristivät hänen hentoisia jalkojaan. Voi, kuinka keijukaisen oli vaikea olla! Hän tuli yhä surullisemmaksi. Ihmiset tarjosivat hänelle ruokaa, mutta keijukainen ei voinut syödä sitä, — sillä hän ei ollut koskaan syönyt muuta kuin marjoja ja hunajaa. Ihmiset eivät ymmärtäneet häntä. He ihmettelivät, ettei hän tahtonut syödä eikä pukeutua eikä vastannut heidän kysymyksiinsä. Keijukaista ei mikään voinut lohduttaa.

Illalla jäätyään yksin huoneeseensa Linnea istui surullisena ikkunaansa nojaten ja katseli kauan metsään päin. Aurinko laski ja punersi puiden latvoja. Kaukana, kaukana olivat hänen ajatuksensa. Siellä tanssivat keijukaiset kukkasniityllä ja hän oli poissa eikä koskaan enää saisi tanssia ja nauttia ilosta ja vapaudesta.

— Missä on satakieli, voi, missä on ainoa ystäväni? Nyt minä en pääse enää koskaan keijujen luokse! — Kyynelet tulivat Linnean silmiin. Hän aukaisi hiljaa ikkunan ja antoi viileän kesätuulen hyväillä kasvojaan. Siinä hän istui. Iltarusko hävisi taivaalta ja yhä pimeni ilta. Kaukaa metsän takaa kuului hiljaisia kitaran säveliä. Linnea kuunteli tarkkaavaisena. Siellä soittivat siskokset, siellä kaukana kukkasniityn läheisyydessä. Sinne Linnea ei enää koskaan pääsisi takaisin.

Yö tuli ja linnut lakkasivat laulamasta. Mutta yhä kaikuivat kitaran surulliset sävelet kaukaa metsän takaa.

* * * * *

Useita päiviä oli kulunut.

Taas Linnea istui yksin ikkunan ääressä auringon laskiessa. Surulliset olivat hänen lempeät silmänsä, ja kalpeus oli levinnyt kasvoille. Linnean elämässä ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Hän oli vankina ihmisten luona, ja päivä päivältä kävi hänelle yhä raskaammaksi olla siellä. Mitä enemmän ihmiset koettivat häntä lohduttaa, sitä surullisemmaksi hän tuli. — — — Kerran tuli nuori metsästäjä hänen luokseen ja vei hänet ulos puutarhaan. Siellä kirkastuivat Linnean silmät taas, ja nähdessään nokkosperhosen liitelevän, hän lähti juoksemaan jäljessä ja tavoitteli sitä. Kuinka kevyesti hän hyppeli ja kuinka notkeasti hänen vartalonsa taipui! Nuorukainen hämmästyi nähdessään keijukaisen ilakoivan perhosen kanssa. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt niin notkeaa olentoa. Hän ihastui Linneaan ja lähti hänen kanssaan ottamaan kiinni perhosta. Kauan ei kestänytkään, kun se jo oli hänen käsissään. Nuorukainen oli kuitenkin ollut liian kovakourainen ja pieni perhonen litistyi hänen käsissään. Linnea seisoi nuorukaisen edessä, jonka avatussa kädessä kuollut perhonen oli. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja hän nyyhki: — Armoton ihminen. Paha on ihminen. Hennolta perhoselta se taittoi siivet ja lyhyen elämänilon katkaisi. Minä tahdon täältä pois pian! — Nuorukainen huomasi keijukaisen surun. — Oi, kuinka herkkä hän on, hän tuumi itsekseen, — kun itkee perhosen kuoloa! — Sitten menivät molemmat sisään, eikä keijukaisen surua kukaan voinut lievittää. — — — Nyt Linnea istui ikkunansa ääressä ja katseli auringon laskua kuten niin monena iltana ennen. — Nyt minä lähden pois! Minun täytyy päästä vapaaksi! En jaksa olla kauempaa ihmisten luona! He ovat julmia! Eikö kukaan minua auta? — Linnea oli aivan epätoivoissaan ja nyyhki hiljaa. Silloin alkoivat kuulua taas nuo kauniit kitaran sävelet. Ne kaikuivat yli metsän surullisina ja kaihoavina. Linnea purskahti itkuun.

Eräänä aamuna tuli nuori metsästäjä Linnean huoneeseen kantaen kädessään pientä häkkiä ja asettaen sen ikkunalle. — Kas tässä, pikku tyttö, saat seuraa. Nyt ei ainakaan iloa puutu, kun tuon sinulle tämmöisen pienen oravan! — Linnea kalpeni. Tuossahan on juuri sellainen vankila, josta satakieli oli puhunut! Noin pieni ja noin ruma! Pieni, ruskea orava kiipesi siellä ympäri seiniä ja hyppäsi taas notkeasti alas. Kauhea vankila tuo! Oravaraukka ei voinut hypätä kuin yhden kerran, kun oli jo seinä vastassa! Metsästäjän mentyä Linnea meni aivan häkin eteen ja kuiskasi oravalle:

— Tunnetko minut, metsän keijukaisen? Minä en ole ihminen, olen ystäväsi! Kerro minulle, kuinka olet tänne joutunut? Etkö tahtoisi takaisin kotiisi?

Orava katsoi keijukaista pyöreillä silmillään ja ilostui suunnattomasti.

— Vieläkö kysyt, tahtoisinko kotiin! Oi, niin kovin mielelläni! Minulla on oma pesä ja monta poikasta. Nyt ne pikku raukat kuolevat nälkään! Minun sydämeni on haljeta surusta enkä kuitenkaan pääse pois, en koskaan! Olen joutunut ihmisen vangiksi. Hän heitti minua kivellä, kun olin juuri pesääni menossa. Kivi sattui jalkaani ja minä putosin alas. Pikku poikaraukkani kuolevat nälkään ja minä suruun! — Orava päästeli pieniä äännähdyksiä, se itki.

— Älä itke, pikku oravani. Illalla, kun nuo kauheat ihmiset paneutuvat nukkumaan, päästän sinut tästä ikkunasta vapaaksi. Sitten saat taas mennä poikiesi luo. Odota siksi rauhassa! lohdutteli Linnea.

Orava tuli kovin iloiseksi. Se otti kävyn etukäpäliensä väliin ja alkoi jyrsiä sitä. — Päivä kului nopeasti heidän pakistessaan. Metsästäjä kävi monta kertaa katsomassa ja huomasi, että keijukainen oli tullut paljon iloisemmaksi. — Arvasinhan, että se auttaa, hän sanoi poistuessaan itsekseen.

Illalla Linnea aukaisi kopin oven ja päästi oravan ulos. Se hyppäsi ikkunalaudalle ja sanoi: — Kiitos, kaunis metsänkeiju! Kunhan marjat kypsyvät, näytän minä sinulle parhaat paikat! Hyvästi, muistan sinua aina! — Samalla orava hypähti notkeasti alas ja lähti juoksemaan pitkin vihreää nurmikkoa metsään päin.

Seuraavana päivänä Linnea oli taas yhtä surullinen kuin ennenkin. Metsästäjä tuli hänen luokseen ja huomasi oravan olevan poissa. — No, mutta missä orava on? hän kysyi. Linnea pudisti päätään surullisena. — Se on kai päässyt karkuun, tuumi metsästäjä, — mutta kyllä minä vielä toisen pyydystän, sillä tyttö on saatava iloiseksi jälleen. — Sitten hän meni taas pois vieden häkin mennessään.

Linnea puikahti ulos, ensi kertaa ihan yksinään. Siellä oli sentään paljon hauskempaa kuin pimeässä huoneessa! Mutta mitä hälinää tuolta tieltä kuului? Mitä siellä huudettiin ja meluttiin? Linnea meni hyvin varovasti lähemmäksi, nähdäkseen, mitä siellä tehtiin. Hän jäi seisomaan erään suuren pensaan taa. Vanha hevoskaakki siellä veti raskasta halkokuormaa. Kuinka pieni ja laiha se raukka oli — ja noin suuri kuorma! Se koetti vetää raskasta taakkaansa mäkeä ylös, mutta ei jaksanut. Silloin vingahti ruoska ilmassa ja ajaja huusi ja ärjyi hevoselle tempoen ohjaksista. Hevonen vapisi tuskasta ja väsymyksestä koettaen viimeisillä voimillaan saada ylen painavaa kuormaansa mäkeä ylös, mutta turhaan. Taas pamahti ruoska hevosen laihaan selkään, taas nykäisi hevonen ja koetti ponnistaa viimeisillä voimillaan eteenpäin. Linnea seisoi kauhusta jäykkänä paikallaan. Hän painoi kädet kasvoilleen ja kirkaisi. Minne hän vain meni, hän näki joka paikassa ihmisten raakuutta! — — Oi, noita julmia ihmisiä! hän huusi tuskissaan ja vaipui tiedottomana pensaan juurelle.

Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hevonen kuormineen jo poissa.

Linnea tahtoi nähdä vielä hevosta. Hän tiesi, missä talli oli ja meni sinne. Hyväksi onneksi ei siellä sattunut olemaan ketään, niin että Linnea sai olla rauhassa hevosten kanssa. Siellä oli niitä useita. Linnea kävi hyväilemässä jokaista. Ne ymmärsivät kaikki hänen puhettaan. Tultuaan äskeisen vanhan hevosen luo Linnea otti sitä kaulasta kiinni, hyväili sitä hiljaa ja itki. Hevosellakin oli suuret kyynelkarpalot silmissä.

— Voi, kuinka ihmiset ovat sinulle pahoja, kuinka ne lyövät sinua! kuiskasi Linnea sille. — Minulla on niin ikävä, kun sinä kärsit! Kärsitkö sinä paljon?

— Paljon, paljon minä saan kärsiä! Olen jo vanha ja voimaton. Kauan olen palvellut ihmisiä uskollisesti saamatta palkakseni juuri muuta kuin lyöntejä ja kirouksia. Minä en kelpaa enää mihinkään, sen tähden he vedättävät minulla noita raskaita halkokuormia. Ne ovat niin raskaita minulle, liian raskaita! Kuinka ihmiset eivät tule sitä ajatelleeksi, että minä olen jo heikko ja sairas! Jaksan tuskin enää tallissa seistä. Mutta äänettömänä on minun kaikki kärsittävä, kunnes kuolen. — Samalla vierähti vanhan hevosen silmistä kaksi suurta kyynelkarpaloa. Se itki ihmisten julmuutta. Oi, kuinka raskas oli tuon vanhan, uskollisen hevosen elämä! Linnea piti sitä yhä kaulasta ja hyväili ja lohdutti sitä.

Kauan Linnea ei kuitenkaan uskaltanut tallissa olla. Hän kävi sanomassa hyvästi jokaiselle hevoselle ja lupasi taas käydä niitä katsomassa. Hevoset nyökyttivät hänelle vastaukseksi, ja Linnea palasi huoneeseensa takaisin.

Mutta mitä ihmettä! Häkki oli uudelleen tuotu hänen pöydälleen, ja siellä kyyrötti pieni lintu yhdessä nurkassa. Taas uusi vanki, tällä kertaa pikku lintu! huudahti Linnea. Hän kiiruhti häkin luo ja katseli lintua. — Satakieli! hän huudahti hämmästyneenä. — Satakieli, pikku satakieli, taas sinä olit joutua ihmisten vangiksi! Mutta minä päästän sinut uudelleen karkuun! Oi, kuinka minun on ollut ikävä sinua, niin ikävä! Lupaa minulle, ettet lähde yksinäsi, ota minut mukaasi! Minä olen niin onneton, niin onneton ihmisten luona!

Satakieli, joka oli surullisena kyyröttänyt vankilansa nurkassa, heräsi ikään kuin unesta kuullessaan Linnean puhuvan. Sillä ei ollut aavistustakaan, että se oli joutunut Linnean huoneeseen. — Nyt olen minäkin taas onnellinen nähdessäni sinut! Jouduin vangiksi, kun tulin sinua täältä etsimään, sillä lupasin siskoillesi saattaa sinut jälleen kotiin. Minä luulin aikomusteni raukeavan tyhjään, mutta onnellinen sattuma toikin minut sinun luoksesi. Illalla lasket sinä minut kopista, ja sitten pakenemme yhdessä täältä. Voi, sitten on meillä taas hauskaa! — Satakieli hyppäsi orrelle ja sirkutti sydämensä pohjasta, aivan kuin se olisi istunut vaivaiskoivun oksalla kukkaskentän laidassa.

Samassa astui nuorukainen sisään. Hän hämmästyi suuresti nähdessään Linnean iloisena ja satakielen sirkuttelevan sydämensä pohjasta. — Nyt hän on taas iloinen, ei suinkaan hän nyt enää päästä lintua karkuun, niinkuin päästi oravan, tuumi metsästäjä itsekseen poistuessaan huoneesta.

Kun linnassa oli hiljaista ja kaikki olivat nukkuneet, päästi Linnea satakielen vapaaksi. Se hyppäsi heti ikkunalle ja siitä puuhun. — Tule pian, tule pian! se sirkutteli.

— Odota, odota, minä tulen heti! huudahti Linnea. Hän riisui nopeasti paksut vaatteet päältään ja kengät jalastaan ja heitti ylleen ohuen, taivaansinisen harsovaippansa. Sitten hän astui ikkunalle ja hypähti kevyesti alas huudahtaen: — No, nyt olen valmis seuraamaan sinua! Olen niin onnellinen, että taas olen vapaana ja pääsen kotiin! — Linnea lähti seuraamaan satakieltä, ja molemmat jättivät linnan.

Metsän reunaan saavuttuaan Linnea katsahti vielä kerran taakseen ja näki linnan hämäriin verhoutuneena. Sitten katosivat molemmat metsään.

Seuraavana aamuna huomattiin, että Linnea ja satakieli olivat poissa. Vaatteet oli jätetty tuolille, mutta harsovaippaa ei näkynyt missään. — Ihmeellinen olento oli tuo hentoinen tyttö, tuumivat ihmiset. — Aina surullinen ja yksin. Hän ei voinut olla mikään muu kuin hempeämielinen hengetär.

IV.

Pitkä oli matka metsän halki. Linnean täytyi taas levähtää, ja satakieli istuutui hänen viereensä. — Heti kun tahdot minut hereille, viserrä korvaani! sanoi keijukainen satakielelle. — Sen teenkin! sanoi satakieli ja ummisti sekin pienet silmänsä hetkeksi.

Tuli jo päivä ja yhä nukkuivat Linnea ja satakieli. Kukat heidän ympärillään oli aurinko jo herättänyt. Ne kuiskivat keskenään ja ihmettelivät, keitä nuo kaksi ystävää mahtoivat olla. Oravakin hyppäsi esiin pesästään ja kiipesi puunrunkoa pitkin nukkuvien viereen. Se katseli toisella silmällään niitä ja ihmetteli. Se oli ihastuksissaan tuntiessaan jälleen Linnean, vapauttajansa. Katseltuaan vähän aikaa orava meni rauhallisena matkaansa etsimään ruokaa poikasilleen.

Linnea ja satakieli heräsivät virkistävästä unestaan. He katsoivat toisiinsa, ja Linneaa nauratti nähdessään satakielen uniset silmät. Ne olivat vasta vähäsen rakosellaan. — Hyvää huomenta, satakieli! sanoi Linnea iloisena, — heräsimmekö kesken uniamme? Haukottele nyt näin, niinkuin minäkin — vai etkö sinä osaakaan? — Linnea oli erinomaisen virkeällä tuulella. Satakieli raotteli pieniä silmiään, pöyhisteli höyheniään ja päästi pari raikasta liverrystä. Sitten se alkoi hypellä oksalta oksalle ja pian raikui sen laulu jo ympäri metsää. — Nyt jatkamme matkaa! sanoi satakieli ja hyppeli viserrellen edellä. Linnea nousi ylös ja seurasi satakieltä kevyesti juosten.

* * * * *

Kukkaskentällä oli hiljaista ja pimeää. Vaalea olento istui sammaltuneella kivellä kyyristyneenä ja nyyhkytti hiljaa. Se oli Linnea. Satakieli istui vaivaiskoivun oksalla. He olivat juuri saapuneet ja olivat väsyksissä pitkästä matkasta. Linneaa peloitti kovasti. Hän katui tuhmuuttaan ja itsepäisyyttään, kun oli tahtonut mennä ihmisten luo. Nyt hän oli saattanut sisarilleen niin paljon surua, ja kuinka hyviä he sentään olivat hänelle olleet! Voi, kuningatar on suuttunut minulle ja rankaisee minua. Hän koetti pidättää nyyhkytystänsä, ettei satakieli olisi kuullut. Satakieli kuuli sen kuitenkin ja lauloi:

— Älä sure, Linnea! Nyt olemme perillä ja kaikki on unohdettu. Eivät he sinua rankaise. Ole nyt taas vain iloinen, ettet itkullasi tee heitäkin surullisiksi.

Satakieli hyppeli ja sirkutti.

Samassa ilmestyi metsästä rivi tummaharsoisia keijukaisia. He hyppelivät yhtä kevyesti kuin ennenkin. Jo kaukaa he olivat kuulleet satakielen iloisen sirkutuksen. — Se on tavannut Linnean, oi, kiiruhtakaamme, he huusivat, — muuten se ei voisi noin iloisesti sirkutella!

Heti kukkasniitylle päästyään keijukaiset huudahtivat hämmästyksestä, ja rivi hajosi. He olivat nähneet olennon istuvan kivellä. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Linnea. Hän oli siis palannut eikä ollutkaan joutunut vuorenpeikon tai noita-akan kynsiin! Iloisia huudahduksia kuului, ja jokainen riensi Linnean luo. — Sisaremme on palannut! Oi, Linnea, kuinka kauan sinä viivyit! — Linnea nosti päänsä ja katsoi heihin surullisesti. Voi, keijukaisilla oli surupuvut yllään ja mustat apilankukkakiehkurat silkinhienoilla hiuksillaan! Surivatko he häntä, vaikka hän oli heidät jättänyt? — Antakaa minulle anteeksi! huudahti Linnea ja vaipui kivelle itkien. — Linnea, älä ole noin surullinen! Meillä ei ole sinulle mitään anteeksiannettavaa, me olemme iloisia, että sinä palasit takaisin. Nyt tanssimaan ja uusia kukkakiehkuroita solmimaan! — Keijut ottivat Linneaa kädestä ja tanssittivat häntä ympäri kukkaskenttää. Linnean täytyi väkisinkin nauraa ja suru haihtui pian kokonaan. Sitten he poimivat kukkia, ja pian valmistuivat uudet valkoapilakiehkurat. Mustat kiehkurat heitettiin pois ja valkoiset asetettiin sijaan. Linnea peitettiin kokonaan kukilla, ja onnesta säteilivät kaikkien kasvot! Satakieli lauloi ja keijukaiset tanssivat. Tänään oli juhlapäivä, ja keijukaiset tanssivat kauneimman perhostanssin, minkä osasivat.

Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja keijukaiset lähtivät hyppien kuningattarensa luo. Yön hämärästä erottuivat vielä valkeat kukkakiehkurat. Ne loistivat kuin lumitähdet mustan metsän keskessä.

Kauan satakieli istui vielä sinä iltana puun oksalla laulaen ja viserrellen. Viimein se lensi pesälleen ja istahti sen sisälle. Voi, kuinka suloiselta tuntui istua siinä! Satakieli lauloi vielä pari kaunista säveltä ja nukahti.

Tänä iltana vallitsi rauha ja ilo lehtimajassa. Keijukaisilla oli taas taivaansiniset harsovaipat yllään ja he istuivat kaikki hiljaa kuningattarensa ympärillä. Linnea kertoi heille käynnistään ihmisten luona. Kaikki kuuntelivat tarkkaavasti. Kun Linnea oli lopettanut, nousi kuningatar seisomaan ja sanoi: — Pienet keijukaiseni, nyt olette kuulleet, millaista on ihmisten luona. Kuitenkaan älkää tuomitko heitä liian ankarasti. Linnea sattui näkemään vain ihmisten pahoja puolia, mutta kyllä ihmiset voivat olla hyviäkin. Ajattelemattomuudessaan he tekevät usein pahemmin kuin tarkoittavatkaan. Uskokaamme heistä hyvää, niin he tulevat hyviksi, ja älkäämme olko katkeria heitä kohtaan! Nyt ottakaa kitaranne ja soittakaa pois kaikki katkeruus ja paha mieli!

Keijukaiset alkoivat soittaa. Tänä ehtoona helkkyi soitto iloisemmin ja kirkkaammin kuin ennen. Sävelet kohosivat korkeuteen ja kaikuivat tyyninä öisessä lehdossa.

Mutta Linnean kitara oli vaipunut alas ja hän istui surullisena. Hänellähän olisi pitänyt olla hauskaa, kun hän oli päässyt takaisin kotiin! Miksi sittenkin kaipaus täytti hänen mielensä? Niin — Linnea tiesi kyllä syyn suruunsa — nuorukainen oli ollut hänelle hyvä ja Linnea piti hänestä, ja nyt hän ei enää koskaan saisi nähdä nuorukaista. Toiset keijukaiset huomasivat Linnean surun ja koettivat lohduttaa häntä. — Älä sure, Linnea, kaikki tulee vielä hyväksi jälleen. Tule, me tahdomme keinuttaa sinut nukkumaan! — Hämähäkki oli kutonut verkkokeinun keijukaiselle kahden valkorunkoisen koivun väliin. Siihen Linnea asetettiin nukkumaan.

Aurinko oli jo laskenut. Metsän reunassa ruskotti taivaanranta. Kaste laski ja sen kirkkaat vesihelmet kimaltelivat verkkokeinun reunoissa. Yksi keijukaisista tuuditti ja toiset soittivat kitaroillaan ja lauloivat Linnealle kehtolaulun:

Nuku, nuku, keijunen, pehmeä sulla on kehto! Kuule, kuinka humisten sulle laulavi lehto!

Kastehelmet ne kimmeltää ruskossa riutuvan illan. Hämärän neitoset kutovat unten saarihin sillan.

Nuku, nuku, keijunen, koko metsä jo nukkuu. Unten saarissa sinulta kaikki huolesi hukkuu…

Kitaran äänet hiljenivät ja niiden tuudittavat sävelet lakkasivat soimasta.

Oli yö ja koko lehto uinui…