SISÄLLYS: (continued 5)

Lastenkin kristillisyydestä koetettiin huolehtia. Aikaisin totutettiin lapsia kirjalle, ja seuroissa heidän piti vanhempain mukana istua kuulemassa saarnaa sekä olla saapuvilla jokapyhäisissä hartaushetkissä, joita pidettiin milloin missäkin kylän talossa virsiä veisaten ja kuunnellen päivän evankeliumin lukemista taikka saarnaa Lutherin postillasta. Jo nuorena piti lapsen oppia tunnustamaan itsensä uskovaiseksi, häntä saatettiin kurittaakin, "kun ei tunnustanut, onko herännyt".

Näin levisi evankeliumin valo ja elävä usko "Pohian Maallekin". Lapin tuntureilta koottu pieni "mettätokka" kasvoi muutamassa vuosikymmenessä valtavaksi laumaksi, ottaen haltuunsa kolmen valtakunnan Lapin sekä pohjoiset kiveliöt miltei kaikkine lappalaisineen ja lantalaisineen, jopa lopulta kooten joukkoonsa jäseniä eteläisestä lannanmaastakin.

Jo vuosikymmeniä sitten ovat päättyneet esikoisseurakunnan ensimmäisten raitioiden etsintäretket erämaihin eksyneiden luokse. Hautaan he ovat jo vaipuneet samoin kuin heidän herättämänsä vanhanpolven esikoisseurakunta. Kalmatievaan kallistumassa ovat jo nekin harvat, jotka jo varhaisessa nuoruudessaan saivat heräyksensä ensimmäisten lähetysmiesten kouluissa. Uusi polvi, jonka jo pienestä pitäen täytyi oppia tunnustamaan uskoa, on noussut sijaan. "Jumalan rauhalla" opetettiin sitä tervehtimään uskonveljiään ja -sisariaan.

Ja "Jumalan rauha" kaikuu Lapinkorvessa vieläkin.

Vanhankansan siunauksia ja rukouksia

Satoja vuosia seisonut kirkko on pannut Lapin ja Peräpohjan kansan kirjalle — vaikkakin se alussa kyllä tapahtui "pitkää tavia klonkkaamalla" — sekä saattanut sen jumalansanan ja Jumalan tuntemiseen, ja Lapin suuri herätysmies nosti erämaihin elävän uskon ja kristillisyyden harrastuksen. Mutta vuosisatojen takainen isien uskomus ja perimätieto on sittenkin jäänyt piilemään kiveliöiden kansan syvimmässä sielussa, josta se hyvin usein, asian sattuessa, nousee esiin. Monesti vieläkin ylimaiden kansa, jopa harras uskon tunnustajakin, toimii toisinaan tietämättään, "kahden herran palvelijana". Painettu, kirjoissa opittu ja saarnamiehiltä saatu jumalansana neuvoo tekemään niin ja niin sekä painamaton, vanhoilta kuultu isien sana puolestaan vaatii sillä ja sillä tavalla. Ja kumpaisiakin pitää kuulla. Sillä jumalansana on sentään niin korkea ja pyhä että sen edessä erämaankin polvien pitää taipua ja lisäksi on sen seuraaminen tulevaisen elämän ehto. Mutta isien sana ja oppi on myöskin pyhä ja ankara, niin että sen noudattamisesta taikka laiminlyömisestä riippuu ajallisen elämän menestys ja poikkipuoleiset, vaikka siitä ei olekaan taikaa taivaan tielle. Tämän on vanhakansa, jonka veressä kirjoihin painamaton oppi on vielä säilynyt, monta kertaa tullut kokemaan.

Tällainen isien uskon ja kristillisyyden seuraaminen esiintyy monissa vanhankansan siunauksissa ja rukouksissakin, milloin missäkin tilaisuudessa. Niinpä saattoi vanha harras erämies asettuessaan yönuotiolle pyytää sijaa maanhaltialta:

"Tähän mie nyt asetun. Saanko rauhallista yösijaa?"

Ja hakattuaan nuotiopuun hän puheli sille:

"Puu puhas, Jumalan luoma, älä piuku, äläkä pauku, lehä kuin leppä, hoha kuin honka, ole suloinen tultuani, niinkuin myös lähettyäni!"

Sen jälkeen ukko iski ja sytytti tulen sanoen:

"Jeesus siunakhon valkiaistani!"

Ja makuulle mennessään metsänkävijä pyyteli:

"Maahiainen, maanalainen, maata pyyän maatakseni, ajakseni, en iäkseni, Jeesuksen nimen kautta! Herra siunakhon maata, ja maahiaisen vuuetta!"

Kun erämies näin uskoi itsensä taivaanherran ja maanherran haltuun, sai hän nukkua rauhassa. Eivät häntä häirinneet kiveliöiden lukemattomat öiset kummitukset. Erämaiden entisten kiertolaisten, vanhojen lapinäijien hengetkin, jotka toisinaan pororaitoineen helisten ja paukkuen laskettelivat halki korpien, ohjasivat silloin kulkunsa ohitse.

Mutta jos ylpeillen heittäytyi levolle erämaan öiseen syliin, saattoi käydä niinkuin Turtolan Lankojärvellä Saaren Salkko-äijälle, joka kyllä tiesi, mutta oli niin ylpeä, ettei välittänyt, vaan aikoi väkisin viettää yönsä Repovaaran kiveliössä. Yöllä ajoi maanisäntä kovalla remulla nuotiolle ja oli äijän tappaa.

Vanhaan niittysaunaan yöpyessään kulkija siunasi jumalansanalla saunanhaltian ja itsensä sekä sanoi:

"Niittytupani haltia, mettänkuningas, anna minun tässä levätä! Sinä niittytupani haltia, en minä sinulle mithän vahinkoa tehe."

Jumalansanalla ja isiensanalla pystytettiin kotikin, tämänilmainen aherruspaikka ja leposija. Heti kun uuni, kotoisen lämmön antaja, oli saatu valmiiksi, sytytettiin siihen tuli. Kolmella kiehisellä piti ensimmäinen tuli virittää, sanoen:

"Anna maata, maan haltia, pyhä Pelthen isä, pellettä levätäkseni, iäkseni ja ajakseni! Jeesus siunakhon valkiaisen!"

Silloin sai hyvän ja levollisen kotosijan, jossa unikin oli aina rauhallinen sekä haltia suopeamielinen.

Mutta hyvä koti oli edelleenkin oikein hoidettava, että siinä hyvä haltia voisi viihtyä ja asunto pysyisi rauhallisena. Niinpä kotituli oli aina siunattava. Harras Sieppijärven muori sanoi joka kerta virittäessään valkean:

"Jeesu siunakhon valkiaistani ja niitä kipeniä, jokk' on katolle menhet, ettei minun huonhelleni mitään vahinkoa tulis!"

Ja Ylitornion Kuivakankaan vanha emäntä siunasi tulensa:

"Jeesus siunakhon! Pysy pesässä, äläkä mene ulos sopimattomalla tavalla!"

Ovesta saattoivat kaikenlaiset pahat astua huoneeseen rikkomaan kodin rauhaa. Sentähden oli se joka ilta sulettava siunaten.

Kuivakankaan emäntä veti kädellään oveen ristin ja sanoi:

"Jeesus siunakhon minun oveni!"

Sieppijärven muori jättäessään kotinsa yksin sanoi ovea sulkiessaan:

"Herra siunakhon minua ja minun oveani!"

Ja taas kotiin palattuaan, ovea avatessaan muori siunasi:

"Jeesus siunakhon minua ja minun huonettani!"

Akkunoistakin voivat ainakin kateensilmät katsahtaa huoneeseen ja tuottaa jotakin onnettomuutta. Mutta paha ei päässyt niistäkään tulemaan, jos iltaisin ne siunasi:

"Herra siunakhon minua ja minun klasiani, ettei mithän paha minun klashini ilmesty!"

Näin teki aina Sieppijärven "äitimuori" ja samoin Turtolan Pellon vanha emäntäkin. Mutta vielä nukkumaan mentäessä oli siunattava makuusijakin. Kuivakankaan ja Pellon muorit vetivät ristin vuoteeseen sanoen:

"Jeesus siunakhon minun vuotheni, ettei pääse paholaiset eikä pahansuovat!"

Ja nukkumaan ruvetessaan Karungin Kukkolan vanha Kreeta-Kaisa rukoili:

"Jeesus tule illalla maata panettamhan, aamusilla ylös herättämhän! Jeesus seiso seinillä, ole oven vartijana, ettei vahingon enkelit milthän kantilta sisälle pääsis!"

Vieläpä eukko muisti:

"Pyhä Henki pyssyni, Maria miekkani, pyhä risti rinnalleni, pyhä risti pääni päälle, katheita kaataan, vastuksia voittaan! Pyhimmäisiä ristin, amen nukkumhan, levolle laskemhan. Ota tykös taivhashen, sillä sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti!"

Lapsetkin siunasi emäntä yön lepoon. Sieppijärven äiti kiersi vasemmalla nimettömällään vuoteen ja veti siihen ristin, sanoen:

"Herra siunakhon sinua ja sinun vuojettasi! Riisu kengät ja vaatteesi ja mene niin alasti sänkhyn, tiijä, saat autuuven hamhen, koska taivhan kunnialla puetethan!"

Näin siunatussa huoneessa sai jokainen rauhallisen ja hyvän yön sekä levollisen unen. Mutta jos siunaukset jäivät tekemättä, voitiin rauha helposti rikkoa. Pellonkylän Tornakan muorikin kerran unohti siunata ovensa, ja heti yöllä tuli käärme killistelemään porstuan oven raosta. Se oli suutarin akka, jolla oli niin suuri viha, että hän saattoi kirota ja tulla käärmeen haamussa kristittyä naapuriaan pelottelemaan. Tornakan muorin täytyi lähteä keskellä yötä sotimaan vihollista vastaan. Oven raosta hän sitä sylkäisi vihaisesti manaten: "Mene keinoosti!" Ja vielä seuraavana päivänä muori vakuutti asentopaikkansa käärmettä vastaan kiertäen rautakangella koko mökkivainionsa. Sillä käärme, vaikka sen haamussa olisi ihmisen vihakin, ei pääse raatelemaan raudan, eikä raudanjäljenkään ylitse.

Vain pahansuopa naapuri kyllä näin käärmeenä yritti yöllä luikerrella huoneeseen, mutta oikea kristitty tavallisesti kulki päivällä ja toivotti pirttiin tullessaan:

"Jeesus tänne!"

Tämä kelpasi talonväellekin, joka hyvillään vastasi:

"Jeesus hyvä!"

Samoin kuin tuli oli vesikin siunattava. Järvelle aikoessaan lausui Muonion vanha Liikavainion ukko:

"Jeesus siunakhon! Susi matkan leikakhon, karhu kuorman kantakhon!"

Ei koskaan saanut kerskuen lähteä vesille eikä siellä ilkkuen vihellellä, jos tahtoi välttyä onnettomuuksilta. Olivat näet kerrankin Muonion miehet koskea laskiessaan kerskuneet:

"Jos ei mennä päällisin puolin, niin menhän alaisin puolin!"

Ja "alaisin puolin" olivat menneetkin: vene oli kaatunut ja kaikki miehet hukkuneet.

Maatakin oli kohdeltava pyhänä, eikä suinkaan "mithän ilvettä piettävä sen kanssa". Siunaten aloitti kylväjä peltonsa siementämisen, samoin leikkuumieskin viljankorsien katkaisemisen. Kun "maa", maan tuottama paha rohdunnainen, tarttui ihoon, paineli kolarilainen "maanpyörryttäjä" sitä maalla sanoen:

"Maa kulta, älä vihaa lastas, ennenkö tulee sinun valtakunthas!"

Muoniolainen sanoi:

"Maa, Jeesuksen luoma äiti, älä turmele lastas, ennenkö omakses saat!"

Ja Kieringin Eeva Kortti pyyteli:

"Maa kulta, se on meijän äitimme, älä vihaa lastas! Maasta met olemme. Jeesus Ristus viimeisenä päivänä meijät ylös nostakhon!"

Ukkonen oli pelottava Herran voima, joka nousi jängästä ja taas iski alas pehmeään maahan. Sen lähestyessä vanhakansa kehoitteli:

"Ruottista kun tulet, sinä paksun piimän särpäjä, koska perseesi niin ropisee, vie vetes Venäjälle, Karjalalle kuljettele, siellä vettä enämpi tarvithan, jossa lapset kahthen kerthan kastethan!"

Mutta kun ukkonen kävi lähelle ja rupesi kovin ankarasti jylmäämään ja leimauttelemaan nuoliansa, piirrettiin risti joka seinään ja siunattiin:

"O, Jeesus rakas, siunaa ja varjele meitä siipeis alle!"

Silloin ei Herran voima satuttanut ihmistä. Mutta mustalle koiralle sekä teräaseelle se oli kova ja äkäinen. Siksi koira ukkosen paukatessa aina juoksikin piiloon, mutta ihminen, jolla oli järki, ei saanut Jumalan käden alta piiloutua puun alle eikä huoneeseenkaan. Jos meni sateelta suojaan puun alle, piti piirtää puuhun risti.

Siunaten hoiteli emäntä navettaansa ja navettakuntaakin. Kuivakankaan muori risti joka ilta navetanoven sanoen:

"Jeesus siunakhon navetan ja lehmärukat! Maatkaa levossa ja rauhassa!"

Karjan laskeminen keväällä toimitettiin siunaten ja joskus virttäkin veisaten. Puljun ämmi Kittilän Tepastojoella teki monet vanhat temput, käyttäen eläväähopeaa, turpeita, rautakankea ja lopuksi antoi lehmänkellosta suoloja joka elukalle sanoen:

"Seuraa kelloa, niinkuin Neitsyt Maria on Jeesusta seurannut!"

Kademielisen katsannon poisti muoniolaisemäntä karjastaan sanoen:

"Jeesus siunakhon! Noki noijan sieraimhin, karsta kathen silmhän!"

"Vanhassa maailmassa tämä oli niin tarkka asia, sillä kathensilmä voipi viijä onnen karjasta." Kateiden ja "kaikkien pirujen, joita lentää niinkuin sääskiä ilmassa", vaikutuksesta tapahtui paljon pahaa karjallekin. Yksinpä lehmän potkiminenkin lypsettäessä oli jonkun kademielen aiheuttama. Siksi pitikin sanoa lypsäessään:

"Jeesus siunaa lehmäkultasta!"

Vieläpä laulaa:

"Leku, leku, lehmäni, kultani, lahjani, maitoa antaa touhottelee, touhosiansa kuunteleepi, vanhoiksi lehmiksi seisoskelee."

Mutta jos lypsäjä räiski ja kiroili, vei "para" osansa lehmän antamasta maidosta. Lehmän "lettyminenkin", joka oli samanlainen kuin "kohtaus" ihmisellä, sai alkunsa pahoista. Kurtin Eeva, "jolla oli julma luonnonlaatu", kiersi lettyneen lehmän kolme kertaa puukolla, sanoen:

"Minä kiellän kolmella vierhalla miehellä: Isällä, Pojalla ja pyhällä Hengellä!"

Kateiden toimesta tuli "kortto" emännän kirnuunkin, niin ettei siinä tahtonut voita syntyä. Ylimuoniossakin oli emännän kirnu niin kovissa kortoissa, ettei tullut voille, vaikka kolme vuorokautta tehtiin työtä, välillä kirnu pestiinkin ja käytettiin tunkiolla korvasta pystyssä. Mutta selkeni kirnuus, kun Mattilan Karoliina tipautti siihen neljä suolakirppua, sanoen joka kirpulle:

"Kortto pois ja Jumalan siunaus ruoaksi!"

Siunaten vei vanhakansa viljansa aittaan, samalla kieltäen hiiriä pilaamasta leivänaineksia, siunaten valmisti leipänsä ja siunaten sen nauttikin. Ruoalle ruvettaessa siunattiin ja ruoalta päästyä kädet ristiin asetettuina sanottiin:

"Jeesus ole kiitetty ruoan ja ravinnon eestä! Jeesus antakhon vastakin ruokaa ja ravintoa!"

Pieni lapsukainenkin otettiin jumalansanoilla tämän maailman matkamieheksi. Kurulan muori Kittilässä mennessään "pirttivaimoksi" tervehti aina:

"Jeesus tänne, Neitsyt Maria kolmanneksi!"

Lapsen synnyttyä sanoi kolarilainen "runsukummi."

"Jeesus siunakhon sinua, äiti, joka olet lapsen synnyttänyt, ja sinua, lapsi, joka olet tähän maailmhan syntynyt!"

Kun pienokainen rupesi ensimmäisiä hammaskipujaan tuskittelemaan, annettiin hänen suuhunsa vettä, sanoen:

"Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!"

Jumalan varjelukseen heitti matkamieskin kotinsa lähtiessään taipaleelle, ja silloin sai huonekunta olla rauhassa sekä matka voi hyvin onnistua. Varsinkin jos ei sattunut akka ensimmäiseksi tulemaan vastaan, eivätkä "pistiäiset" lennelleet yli tien, vaan sai nähdä pehmeäliikkeisiä kuukkeleita tien varrella, puiden oksilla tirahtelemassa.

Jumalansanat ja siunaukset piti olla aina matkallakin varattuina, sillä monesti sattui taipaleella asioita, jolloin ne olivat tarpeellisia. Voi yhtäkkiä tulla vaikkapa ruumissaatto vastaan, ja vainajan matkassa aina vaelsi manhonväkeä, ruumiinhaltioita, jopa pahojen kuolijain mukana vielä kaikenlaisia pahoja kyöpeleitä, joita ainoastaan erikoiset "näkijät" saattoivat huomata. Manhonväki tarttui helposti heikkoveriseen ihmiseen, varsinkin jos sattui säikähtämään. Mutta rauhassa sai kulkea ohitse, kun sanoi:

"Jeesus siunakhon minua! Hyvät tulijat tulkhon, pahat tielle vaipukhon!"